Kohtapuoliin kulahtaneen kuukauden aikana on saariston lasten seikkailujen taustoja kaunistaneita merellisiä maisemia tihrusteltu, joten tähän väliin sopinee vaihteluksi pikainen hipsaisu satoja kilometrejä pohjoiseen ja samalla menneiden aikojen Lappia ihmettelemään. Tammikuinen lyhytdokumenttien kolmikko kierrätti katsojaa Petsamossa, Lemmenjoella ja Kilpisjärven talvisilla seuduilla porokulkueen kyydissä vuosien 1935 ja 1948 välissä. Helmikuinen myös kolmesta dokumentista koostunut valikoima suuntasi ensin Tenolle lomailijoiden kanssa veneilemään, sitten ajelemaan Suomen, Ruotsin sekä Norjan jylhille teille reissun huipentuessa rajanaapurin upeiden vuorten ja vuonojen kuviin, kun taas viimeinen osio vaihtoi verkkaisempaan talvikauteen Suomen pohjoisimman kylän, eli Nuorgamin elämänmenoa edellisen vuosisadan puolivälissä tarkastellessa. Taas on aikomuksena raapaista levyltä kolmen kerho pureksittavaksi, sillä näitähän vielä jonkin verran riittää. Vuosikymmen vaihtuu samalla 1960-luvun puolelle ja otsikot lupailevat kesäisiä kuvia tuntureiden maasta, eli höpöttelenpä niistä hiukan.

Tunturimaan kesää (Summer on the Fells)

1900-luvun toiselle puoliskolle siirtyillessä saadaan lyhytdokumenttien kuviin vähäsen väriäkin mustavalkoisuuden tilalle, vaikkakin näin alkuun piristys näyttää hivenen haalistuneelta. Sepä ei estä tunturipuroja kauniisti solisemasta, mikä kertoo, että kevätkausi on viemässä voittoa pitkistä ja pimeistä pakkasvallan päivistä, vaikkakin viimeiset lumet tahtovat vielä sinnikkäästi auringon hehkulle vastaan laittaa rinteillä patjoina pötkötellen. Kertojakin tätä pohjoisen loimotuksen lämmintä hehkua hehkuttelee, eikä kesän lähestyessä viimeisillä jääpaloilla paljoakaan mahdollisuuksia ole, vaan valtaisat sulamisvedet päätyvät pienenevine jäälauttoineen seikkailemaan kasvavia jokia pitkin kohti maailman meriä. Vuodenaikojen vaihtumista esitellään myös pohjoisen kasvillisuuden hitaalla virkoamisella uuteen elämään.

Tunturimaan kesää ei tyydy kuvaamaan vain kasvillisuuden kohoamista uuteen loistoon hämärän kauden jälkeen, vaan myös ihmiselon aktiivisempi ajanjakso saa huomiota. Kesäkaudella voi siirtää arkiset aherrukset pimeistä pirteistä päivänvaloon, ja niitä sitten riittääkin, eikä iltahämykään keskikesän yöttömien öiden aikaan juuri armahtele. Kertojan mukaan työjako ei raadannassa aivan tasapuolinen sukupuolten välillä ole, vaan naisille sysätään usein talouden raskaimmat työt. Miesten juttuja ovat veneenrakennus, metsästys ja kalastus, mutta vihjaistaanpa myös, että heille jää kesäisinkin enemmän joutoaikaa, jonka voi käyttää vaikkapa maailmanmenosta rupattelemiseen. Kuvissa paikkaillaan vanhoja ja tehdään uusia kalaverkkoja sekä muutakin pientä askaretta. Jos sattuu porolaumoja paimentamaan, niin niiden kanssa pitää kovimpia kesähelteitä sekä verenimijöitä paeta pohjoisempaan korkeampien tunturien turvaan raikasta ilmaa ja viileitä tuulahduksia nuuskimaan. Sanoma siis on selvä, ettei lyhyttä kesää voi loikoillen viettää, sillä ruokapuolen omavaraisuusaste on kohtalaisen korkea. Jos päättää lomailua venytellä, niin kostautuu se niukkana talviaikana.



Harvahkon ihmisasutuksen tienoilla talsiessa puhellaan myös koltista, joita erottaa muista saamelaisista yhtenä merkittävänä tekijänä ortodoksinen uskonto. Dokumentissa mainitaan, että joitakin satoja henkiä Suomessa käsittävä väestö elää esimerkiksi Inarijärven rantojen seuduilla. Wikipedia taas tiedottelee, että alueet ovat maailman myllerryksissä pirstoutuneet ja sen myötä perinteisen elämäntavan jatkaminen vaikeutunut huomattavasti.

"Koltat eli kolttasaamelaiset ovat saamelaisten alkuperäiskansaan kuuluva etninen ryhmä Suomen Lapissa ja Kuolan niemimaalla. Heidän asuinalueensa käsittää nykyään Inarin kunnan Sevettijärven ja Nellimin kylät ympäristöineen. Koltat ovat Kuolan niemimaan alkuperäisväestöä, jotka kuuluvat itäsaamelaisiin kielensä ja perinteidensä puolesta. Vuoden 1995 arvion mukaan kolttia asuu Suomessa arviolta 500 ja Venäjällä 400[1]." 

"Tarton rauhassa 1920 kolttien asuinalue jakaantui kahtia. Osa jäi Suomen puolelle ja osa silloisen Neuvostoliiton, nykyisen Venäjän puolelle. Raja vaaransi koko kolttien identiteetin perinteisen elinkeinojen, poronhoidon, metsästyksen ja kalastuksen vaikeuduttua. Koltat jäivät Petsamon alueella pieneksi vähemmistöksi suomalaisten alettua muuttaa alueelle. Vuonna 1926 heitä oli 1/4 Petsamon alueen asukkaista ja 1930 määrä oli laskenut 1/6:een.[3]

Talvi- ja jatkosodan jälkeen Suomi menetti Petsamon alueen ja Petsamon, Suonikylän ja Paatsjoen koltat evakuoitiin Suomeen: Suonikylän koltat Sevettijärvelle, Paatsjoen koltat Ivalon koillispuolelle ja Petsamon koltat Mustolaan, Sarmijärvelle Nellimiin ja Sevettijärvelle. Identiteettikriisi paheni perinteisen vuotuiskierron loputtua, kun alueet olivat pienentyneet entiselle elämänmuodolle riittämättömiksi. Koltat asutettiin kiinteisiin taloihin ja elämää yritettiin sopeuttaa uusiin suomalaisiin olosuhteisiin. Kuten karjalaiset evakotkin, myös koltat kohtasivat syrjintää."

Koltat



Noin yhdeksänminuuttiseen dokumenttiin on saatu aherruksen ihmettelyn kaveriksi myös luontoihastelua, mikä näihin elokuviin erinomaisesti sopiikin. Alkupuolella Erkki Poikosen kerronta on nopeatahtisempaa ja vähemmän makustelevaa kuin muutamassa aiemmassa pätkässä, mutta kunhan päästään pihatöistä ympäröivää kauneutta tiirailemaan, niin sanat seikkailevat ihastelevampaan suuntaan. Kauniin Kilpisjärven lähellä nököttävää Saanaa kehutaan Suomen omalaatuisimmaksi tunturiksi huippuineen, joka kilometrin verran kohti pilviä kohoilee. Hienoja hiekkarantoja kyllä pohjoisista vesistöistäkin löytyy, mutta viileät vedet pitävät pulahtelijoiden massat maissa. Lyhyen ja intensiivisen kesän jälkeen luontoäiti maalailee Lapin maisemiin upean ruskan matkaajien mieltä piristämään. Näitä tuokioita tosin haaleat kuvat hieman latistelevat, mutta eiköhän ajatuksesta silti saa kiinni napattua. Loppulöpinöissä alkaa olla jo hymyilyttävää matkailumainoksen tuntua, mutta mielellään silti kuuntelee kauniisti kuvitettua turinaa onnen satumaista ja tunturien tarjoamista karkumatkoista, jotka suovat ahdistuneelle mielelle rauhaa ja lepoa.

Dokumentin ilmestymisvuodeksi on tosiaan merkkailtu 1960, mutta Elonet tiedottelee, että oikeasti kuvausajankohta oli 1950-luvun puolivälissä. Tunturimaan kesää laitettiin vasta vuosia myöhemmin kasaan hyödyntäen Suomi-Filmin melko uudehkoa värilaboratoriota. Tekijöistä puhuttaessa joukosta löytyy tuttukin nimi, sillä kuvaajana toiminut Aimo Jäderholm on ollut työstämässä kolmea aiemmin kommentoimaani Lapin reissua. Ohjaaja Allan Pyykön nimi tulee tosin tässä ensimmäistä kertaa vastaan ja samoin sekä kirjoittaja Usko Kemppi että kertoja Poikonen ovat toistaiseksi vieraampia tyyppejä. IMDB:n perusteella näistä kolmesta viimeksi mainitusta herrasta mittavimman elokuvauran sai aikaan kirjoittaja Kemppi.

Tunturimaan kesää (Elonet)

Inarijärvi

Koltanmaa

Nyky-Lappia

Siinä missä Tunturimaan kesää jättää katsojan hiukkasen haaveileviin tunnelmiin, niin samana vuonna ilmestynyt Nyky-Lappia ottaa asiallisemman ja astetta kuivemman linjan tarinointiin. Kertoja Reino Hirviseppä puhelee Lapin korostumisesta matkailumainonnassa ja turistien houkuttelussa, mikä sinänsä on ymmärrettävää, koska monelle suomalaisellekin Lapissa pistäytyminen vastaa melkein ulkomaanmatkaa ollen aivan omanlaisensa maailma. Turismin ihmettely ei kuitenkaan ole tämän pätkän ydin, vaan vanhan ja uuden ajan kohtaaminen sekä kenties törmääminenkin, sillä nykyaika moderneine vimpaimineen vyöryy väistämättä pohjoista kohti ja muutoksensa tuo mukanaan perinteisiin elämäntapoihin.

Laineilla päristelevät moottoriveneet ja ihmisiä nopeasti kuljettelevat vesitasot saavat tässä tapauksessa toimia teknisen edistyksen esimerkkeinä. Uuden aikakauden airueet eivät aivan tyhjän tähden ole tulleet pohjoiseen pörisemään, vaan telttoihin majoittuvat heput etsivät paljastimineen arvometalleja louhittavaksi. Lounastaukosella piippua poltellessa hymy on kertovinaan, ettei työkomennus keskellä erämaata ainakaan kovin vastenmielinen seikkailu ole. Kontrastia tuo vuorostaan toisesta leiristä napatut pätkät, jossa kalaverkkojen kanssa näperrellään, eikä ainakaan vielä ole otettu käyttöön kehittyvän tekniikan tarjoamia apuvälineitä.



Kestoltaan noin kahdeksaan minuuttiin yltävä Nyky-Lappia ei erityisen syvältä lähde penkomaan, miten moderni maailma Lappia ja sen perinteisiä elämäntapoja oikein muovaa ja voisikin väittää, että ote on melkoisen lepsu, jos tämä on ollut tekijöiden pääaiheena. Kertoja kyllä on jämäkämpi, mutta hiukan kattavampaa katsausta olisi toivonut kuin jokusella otoksella esitelty asetelma erilaisten elämäntapojen kohtaamisesta. Muutenkin vähäisempää viehätystä verottelee se, että osa kuvamateriaalista on täysin samaa kuin edellisessä dokumentissa. Sinänsä ymmärrettävää, että joitakin otoksia on käytetty useammassakin teoksessa, jos sopivat aiheisiin, mutta näin peräkkäin nähtynä pikkuisen tympäisee. Jos hyviä puolia miettii, niin Nyky-Lappia pitää kuvissaan värit paremmin ja niinpä se ruskakin kirkkaampana sekä kauniimpana katsomoon hehkuu kuin edellisessä yrityksessä. Viimeiset pari minuuttia tunnelmoidaankin lähinnä saapuvaa syksyä. Paremmasta kuvanlaadusta huolimatta itse maisemat eivät näiden nähtyjen Lappi-dokumenttien joukossa oikein loistamaan pääse, sillä tällä kerralla kuvausporukka on viihtynyt alkua lukuun ottamatta tasaisemmilla seuduilla. Mainitaanpa vielä tekijöistä sen verran, että kuvaajiksi on merkitty Uno Pihlström ja Niilo Heino, kirjoittajaksi Kaarlo Nuorvala, ohjaajaksi Harry Lewing ja kertojaksi Hirviseppä. Näistä nimistä ainoastaan viimeinen on tullut aiempien katselujen parissa vastaan.

Tunturiin tulee kevät

Kevättä katsomoihin on tuomassa sama porukka kuin mikä kesäosuuden kanssa puuhaili vuotta varhaisemmin, eli Allan Pyykkö ohjaa, Aimo Jäderholm kuvaa, Usko Kemppi kirjoittaa ja Erkki Poikonen jatkaa kertojana. Elonet kertoo tämänkin kohdalla, että materiaali on peräisin 1950-luvun puolivälistä ja siitä kasattiin elokuva 1960, joka lopulta ilmestyi vuonna 1961. Itse katselin nämä nyt hieman nurinkurisessa järjestyksessä, koska dokumentit ovat levyllä yhtenä pötkönä, mutta luontevampi tapa olisi sujauttaa kevät edelle. Näistä kahdesta teoksesta jonkinlainen jatkumokin syntyy, sillä siinä missä kevättä päätellään sulamisvesiä kuljettelevien purojen kasvuun, niin kesäpätkä käynnistyy hyvin samanlaisilla kuvilla. No, kyllähän ne näinkin menevät, mutta jos tahtoo eheämmän kokonaisuuden, niin sitten voi vaihtaa järjestystä.

Pelkkää kevään ihanuutta tämä kymmenminuuttinen ei ole, vaan hyvinkin valkoisilla hankikuvilla aloitellaan. Jos kesäjaksolla oli vähän sellaistakin viestiä havaittavissa, että yöttömät ja lämpimät päivät hyödynnetään pitkään talveen valmistautumiseen, niin seuraajassa selvitellään, ettei talvikaan loikoilua ole, vaan tekemistä kyllä riittää. Suksilla pääsee liikkumaan ja porovetoiset ahkiotkin käteviä kulkupelejä ovat, eli reitit metsästysmaille ovat auki. Jäillä harrastellaan talvikalastusta ja turpeesta kasattujen ihmispesien suojissa pidetään käsityötaitoja yllä, josta syntyneitä luomuksia turistitkin kovasti arvostavat. Porolaumoja pitää liikutella ruokailupaikkojen välillä ja väittäisinpä, että pari otosta on samaa materiaalia kuin viimekertaisen katsauksen päätelleessä dokumentissa Suomen pohjoisin kylä. Silloin tosin mustavalkoisena lauman matkaa katseltiin. Kertoja selittelee samalla, että vahtimistakin vaaditaan, sillä poro on sarvivarustuksestaan huolimatta aivan liian lauhkea eläin itseään pedoilta puolustamaan.



Keväinen poroerotus houkuttelee turistejakin ihmettelemään tapahtumaa ja siinä sivussa kotikatsomoon suopunkitaitoja väläytellään. Samalla muistutellaan, ettei pohjoinenkaan elämä aina pelkästään kovaa ja armotonta raadantaa ole. Kunnolla kevätaurinko alkaa loimotella vasta dokumentin parin viimeisen minuutin aikana. Huikean kirkkauden heijastuessa viimeisiltä hangilta, alkavat ihmismieletkin vetreytymään ja monenlaisiin uhmakkaisiin kisailuihin sekä suorituksiin yltymään. Joukkoa kerääntyy kirkolle Jumalan sanaa kuulemaan, mutta samalla myös naapureita moikkailemaan. Pitkän pakkaskauden jälkeen on jälleen kevättä rinnassa ja sosiaalinen elämäkin kukoistaa aktiivisemmin. Nämä kohtaukset Utsjoen kirkolta ovat osittain tuttuja jo mainitusta dokumentista Suomen pohjoisin kylä, mutta eipä kierrätettyä materiaalia kokonaiskeston suhteen hirmuisesti pääse onneksi kertymään. Lopettelun yhteydessä muistutellaan, että lisääntyvän lämmön myötä pitää porolaumoja ohjastella aina vain pohjoisempaan suotuisempien olosuhteiden luo.

Tunturiin tulee kevät (Elonet)

Utsjoki

Poroerotus


Etenkin ensimmäinen ja kolmas dokumentti tästä kolmikosta ovat ihan mielekästä kuvausta ja kerrontaa 1900-luvun puolivälin suomalaisesta elämänmenosta. Valtavaan yksityiskohtien virtaan katsojaa ei lähdetä hukuttamaan, minkä jo lyhyet minuuttimäärätkin osaltaan estävät. Minusta näissä on kohtalaisen hyvä tasapaino asiasisällön ja kepeämmän tunnelmoinnin välillä, eli edelleen näitä ilolla silmäilee. Keskimmäinen jättää hieman haaleammat vaikutelmat jälkeensä, vaikka eipä sekään mitään tuskallista seurailtavaa ole.

"Tarun mukaan Kilpisjärvellä asui kauan sitten jättiläisiä. Niistä jörö Saana ihastui soreaan Malla-neitoon. Häähetkellä, missä vihkijänä toimi teräväpäinen tietäjä Paras, laiminlyöty kilpakosija Pältsä hälytti häijyt pohjanakat paikalle. Kesken vihkitoimituksen alkoi hyinen ja kiivas pohjoistuuli ja suunnattomat jäämassat täyttivät tienoon. Viime tingassa Saana kiidätti morsionsa Malla-äidin syliin, vaan siihenpä jäätyivät kaikin. Surevan neidon kyynelistä syntyi Kilpisjärvi. 

Vuosituhansia myöhemmin jäämassat sulivat ja jättiläiset paljastuivat – Saana entistäkin jörömpänä, pyöreäpiirteinen Malla äitinsä ryntäillä. Kyyneleet virtaavat vieläkin Kitsi-putouksena. Muistot Saanan ja Mallan häistä näkyvät yhä syksyisenä ruskan väriloistona: karkusalle kaapaisseen lapinväen kirkkovaatteet nimittäin repeilivät tuiverruksessa rinteille ja laaksoihin. Nuorimmat jättiläisistä vaipuivat ikimäntyjen luurankoina järvien pohjaan ja näkyvät siellä tuhansista ikävuosistaan huolimatta edelleen."

Kilpisjärvi

Tunturimaahan viittaavat nimet saivat odottamaan hieman tarkempaa kierrosta Kilpisjärven seudulta sijaitsevaan suurtunturien keskittymään sekä alueen yleisestikin jylhiin näkymiin, mutta vähän niukaksi anti tässä mielessä lopulta jää. Ylle on lainattu yksi mukaelma näiden mahtavien maisemien muokkautumisesta menneinä aikoina ja ihan mielellään dokumenttien taustallakin näitä kuulisi, mutta ainakin tässä valikoimassa tunturilegendat jätetään lepoon. Sitä puutetta voi paikkailla soittelemalla perään esimerkiksi samoja syntysatuja summailevan kappaleen Haltin häät vaikkapa herra Hynysen herkästi tulkitsemana. Kilpisjärven lähistöllä liikuttiin tammikuun kokoelmaan sisältyneessä pätkässä Pohjola poroilla ajaa, mutta siinäkin perusteellisempi kiertely jäi vähemmälle. Tunturimaan kesää toki kurkkaa pariin kertaan esimerkiksi Saana-tunturin suuntaan, mutta huipulla tunnelmoinnit jäävät välähdyksiksi. Pitää katsoa, jos saisi aikaan sen verran, että itsensä siirtelisi jossakin vaiheessa siihen suuntaan. Kivahan se olisi kiipustella Suomen mittavimpia portaita, sillä satoja lauta-askelmia on naputeltu samaisen tunturin jyrkimpään nousukohtaan.

"Kilpisjärven itäpuolella kohoaa Saamen kansan pyhä tunturi Saana, jonka 1 029 metrin korkeuteen kohoava profiili useille suomalaisillekin tuttu. Saana on saanut nimensä saamen kielen kääpäsientä tarkoittavasta sanasta, joka viittaa tunturin sienimäiseen muotoon. Saanan länsilaita rauhoitettiin vuonna 1988, koska tunturin lakiosa on karu ja ylärinteillä viihtyvät monet harvinaiset perhoslajit."

Saana

Levyllä on näiden yhdeksän vilkaistun minidokumentin jälkeen vielä neljä kappaletta ihmeteltävää, ja saa nähdä, mahtaako jokin niistä pikkuisen paremmin perehtyä Kilpisjärven ja sen lähistön luontoon. Ainakin oman käsityksen mukaan näille neliökilometreille tiivistyy sen verran merkittävä palanen Suomen Lappia, että ne hiukan enemmänkin huomiota ansaitsisivat kuin jokusen satunnaisen välähdyksen ja tunturimaininnan. Sinnehän minunkin oli tarkoitus suunnata viime syksynä, mutta aikatauluongelmat, syysväsy ja muut valikoidut selitykset saivat lykkäämään reissua. Onhan siinä Kilpisjärven retkeilykeskuksessa Saanan "naapurissa" tullut poikettua, mutta mieli tekisi kierrellä siellä enemmänkin ja ymmärtääkseni näkymien suhteen hyvinkin antoisia patikointireittejä niiltä rinteiltä kyllä löytyy. Malla-tunturien yhteydessä sijaitsee Suomen vanhin luonnopuisto, jossa voisi kätevästi samalla käväisyllä tapsutella vaikkapa Suomen, Ruotsin ja Norjan yhteiselle rajapyykille. Sen näkee sitten syksyllä, millaiseen retkeilyyn innostuu, mutta Lappi-seikkailut jatkuvat tässä keväällä kuitenkin näiden dokumenttien muodossa. Vaikka nämä eivät dokumenttielokuvina mitään erityisen merkillisiä tai merkittäviä teoksia olisikaan, niin jokaisen iltaman jälkeen on pieni Lapin kuumotus noussut saaden katsojan selailemaan kuvia, lueskelemaan niitä sekä näitä ja suunnittelemaan tulevia reissuja haaveineen, eli jo tässä vaiheessa hyvillä mielin voi todeta lyhytelokuvakokoelman kiinnostavaksi ja innostavaksi hankinnaksi.

Saana (Wikipedia)

Kilpisjärvi (Wikipedia)

Mallan luonnonpuisto

Kolmen valtakunnan rajapyykki

Livahdetaanpa Lapista takaisin kohti eteläisempää saaristoa, jotta sarjaprojektikin jälleen eteenpäin pikkuhiljaa pääsee taapertamaan. Viidennessä jaksossa paneuduttiin paremmin Melkerssonien perheen puuhiin, ja erityisesti isän touhukkaat toimet saivat huomiota, sillä Melkerin (Torsten Lilliecrona) mieleen tarttui eräästä kirjasta innostava ajatus, että jokaista päivää pitäisi elää pientenkin hetkien tärkeydet tiedostaen. Siitäpä sitä ammennettiin puhtia monenmoiseen aktiviteettiin, mutta reippaita yrityksiä seurasi pettymys ja toinenkin. Loistokas vesikourujärjestelmä laittoi kuivattelemaan keittiön lattiaa, ahvennarrauksesta ei tahtonut tulla yhtään mitään ja kalasoppakokkailukin lässähti suolan ylikäyttöön. Päivistä parhain vastoinkäymisten kautta aivan muuksi muuttui ja mieltä maahan pääsi painelemaan, mutta kyllähän hymy tilapäisestä ankeutumisesta huolimatta nopsasti palauteltiin kasvoille. Muutenkin samainen jakso veneilyineen ja saarilötköilyineen oli kivaa katseltavaa ja vastaavaa menoa kyllä lisääkin otetaan vastaan.

Ennen varsinaiseen jaksoon pureutumista voisin pikkuisen koostella edellisen saaristotekstin tapaan taustatietoa, mikä tässä tapauksessa liittyy lähinnä Astrid Lindgrenin viettämiin kesäpäiviin Tukholman saaristossa. Viime jakson yhteydessä tulikin mainittua, että Astridin lempipaikka sijaitsi Furusundin saaressa ja siitä ajattelin naputella hieman lisää lähteenäni samainen kirja Astrid Lindgren - elämän kuvat. Lapsuutensa kesät Astrid vietti enemmän samankaltaisissa maisemissa kuin vaikkapa Vaahteramäen Eemeli ja Melukylän lapset, mutta noin 30-vuotiaasta eteenpäin meri houkutteli ja Furusundissa vietetyt kesäiset kuukaudet vain kasvoivat vuosi vuodelta ja siellä sijaitsevasta punaisesta puutalosta tulikin Astridille rakkain paikka maailmassa, jota hän kutsui Onnelakseen. Siellä hän ehti viettää kauniita kesäpäiviä yli kuutena vuosikymmenenä. Pelkästä loikoilu- ja pakopaikasta ei ollut kyse, vaan siellä hän kirjoitti, liikkui, harrasti ja vietti aikaa ystävien sekä sukulaisten kanssa.



Stenhälleniksi nimetty talo päätyi suvun omistukseen alkujaan Astridin Sture-miehen vanhempien kautta, sillä Nils ja Carolina ostivat vuonna 1939 tämän 1700-luvulla rakennetun saaristomökin ollakseen lähempänä Tukholmassa asuvaa ja työskentelevää poikaansa. He olivat jo aiemmin vuokranneet saarelta taloa, mutta päätyivät muutamaa vuotta myöhemmin pysyvämpään ratkaisuun. Astridin isä Samuel August taas lainasi tuolloin pyydetyt 10000 kruunua talokauppaan. Nils kuitenkin kuoli jo seuraavana vuonna, mutta Carolina asui siitä huolimatta Stenhällenissa vuoteen 1947, jolloin hän menehtyi. Astrid vietti tuolloinkin kesiä appivanhempiensa kanssa saaristossa, ja Sture oli tyytyväinen, ettei äidin tarvinnut tulla täysin yksin toimeen Stenhällenissa. Carolinan kuollessa 1947, peri Astridin ja Sturen tytär Karin Stenhällenin. Samainen talo on toiminut esikuvana Saltkråkanin Nikkarilalle, jossa Melkerssonit asustelevat, vaikkakin nimi on napattu eräältä vimmerbyläiseltä maatilalta.

Myöhemmin Astrid alkoi nykyaikaistaa talon varustusta, esimerkiksi asennuttamalla vesijohdot. Lisäksi hän osti läheltä toisen kiinteistön vuonna 1960, jotta koko lähisuku voisi kaikkine lapsineen kokoontua viettämään yhteistä aikaa, mutta silti hänellä olisi mahdollisuus omaan rauhaan. 1964 Astrid lisäsi omistuksiaan, sillä hän osti lähistöltä vielä Stentorpin talon. Eräässä vaiheessa paikallinen tieyhdistys esitti Furusundiin Astridin mukaan nimettyä katua, mutta hän päätyi kieltäytymään kunniasta. Kirjassa kerrotaan myös, että 1950-luvun puoliväliin asti kulkuyhteydet Furusundiin olivat huomattavasti nykyistä heikommat, sillä silloiseen sillan valmistumiseen saakka matkat hoidettiin pääsääntöisesti Tukholmasta reissaavalla höyrylaivalla, jonka saapuminen saaren laituriin oli samanlainen iloinen tapaus kuin veneen ilmestyminen Saltkråkanille.

1950- ja 1960-luvulla Astridilla oli tapana ottaa koko heinäkuu vapaaksi kustantamolta, jotta voi viettää sen Furusundissa. Siellä hän vietti aikaansa lastensa sekä lastenlasten kanssa ja toki kirjoitti sekä suunnitteli tulevia teoksiaankin. Hän osallistui aktiivisesti myös saariyhteisön toimintaan kesäteatterin ja eläkeläisyhdistyksen kautta. Uimaharrastus jatkui vielä pitkälti yli 80-vuotiaanakin. 1970-luvulta eteenpäin Astrid alkoi kasvattaa saaripätkänsä pituutta pyrkien oleilemaan Furusundissa kesäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin. Stenhällenista lähtö talvikaudeksi alkoi muodostua haikeaksi, ja hän ryhtyi vierailemaan siellä muinakin aikoina, esimerkiksi usein uutenavuotena. Furusundin merkitys ei jäänyt mitenkään vähäiseksi Astridin kirjallisen tuotannon kannalta, vaan kerrotaan, että hän hahmotteli miltei kaikki kirjansa 1950-lopusta lähtien saariympäristössä, jossa luova työ sujui paremmin paineiden kasvaessa Tukholmassa. Saariston lasten seikkailutkin saivat luontevasti innostuksensa Furusundissa.

"Furusundin parveke on useiden vuosikymmenten ajan Astridin tärkein työskentelypaikka. Hän istuu korituolissaan Roslagenin helmassa, katsoo kimallusta ja pärskeitä, miettii ja pikakirjoittaa. Sitten hän kirjoittaa kertomuksen puhtaaksi Haldalla - hänellä on samanlainen kirjoituskone myös kaupunkiasunnossa Dalagatanilla."

Vähitellen voitaisiin siirtyä Stenhällenin parvekkeelta Saltkråkanin rantaan läpsyttelemään Pellen (Stephen Lindholm) kirmaillessa laituria kohti. Siellä vanhemmat veljet Johan (Björn Söderbäck) ja Niklas (Urban Strand) lastailevat venettä, sillä aikomuksena on lähteä retkeilemään Kissakarille ja yöpyä siellä kalamajassa. Pojat ovat pyytäneet Nisseltä (Bengt Eklund) luvan käyttää perämoottoria, niin matkanteko sujuu huristellen tuosta vain. Pelle on kuitenkin pikkuisen äreä näistä suunnitelmista, kun velipojat tahtovat poistua juuri nimipäivän aattona teilleen. Leppyypä hän kuitenkin nopsasti, sillä toiset suostuvat antamaan lahjan hyvissä ajoin ennakkoon.

Grankvistien kyläkaupassa Teddy (Lillemor Österlund) ja Freddy (Bitte Ulvskog) lastailevat eväskoria ja isä jo hiukan huomauttelee katsellessaan, miten puodin hyllyjen tarjontaa siirrellään retkivarastoon. Lahjastaan ilahtunut Pelle taas tahtoisi antaa toisen nimipäiväkakkunsa veneilijöiden herkuteltavaksi, mikä kovasti muita miellyttää. Hyväntuuliseen puuhasteluun pientä säröä tuo paikalle vakavin ilmein pyyhältävä Söderman (Siegfried Fischer). Nisse yrittää tiedustella, että mikä miestä riepoo ja Söderman selittää, että jälleen on kalaverkkoja kadonnut teilleen, eikä oikein ole ollut myrskyjäkään syyteltäväksi, joten Nissen pitäisi soitella poliisille ja tehdä rikosilmoitus alueella liikkuvista rosvoista.



Lapsukaisilla ei ole aikaa jäädä seurailemaan verkkovarkaista käytyjä jatkokeskusteluja, vaan kauniisti kimaltelevat aallot vetävät puoleensa ja vallitseva säätila tahtoo sanoa, että tuloillaan on vallan ihastuttava veneilypäivä. Edellisellä kauemmas kuljetelleella reissulla kädet joutuivat koville airojen kanssa kamppaillessa, mutta moottoriavusteisella huristelemisella voi keskittyä ohjailuun ja merituulahduksista nauttimiseen. Matkalla nähdään hieman kookkaampi purjevene, mutta pian päästäänkin ahtaampiin ympyröihin kallioluotojen sekaan seikkailemaan. Tytöt tietävät selittää, että aikoinaan nämä kivikkoiset alueet olivat aktiivisia silakanpyyntipaikkoja, mutta toiminnan lopahtaessa rakennukset ovat jääneet käytännössä autioiksi, mikä taas tarkoittaa, että on enemmänkin valinnanvaraa yösijan suhteen, eikä tarvitse telttojen kanssa näpertää.

Maissa Melker vetäytyy viettämään mukavia lepohetkiä riippumattoon aikomuksenaan loikoilla rennosti ja antaa auringon lämmitellä. Pienetkin rauhalliset nautinnot ovat välillä hankalia, sillä Pampula (Maria Johansson) on tympääntynyt piiloleikkeihin hauvakaverinsa kanssa. Pelle ja Pampula pohdiskelevatkin, että Melker voisi keksiä jotakin hauskaa ja viihdyttävää kommellusta tylsyyden torjumiseksi ja uhkaavat tätä kutituskidutuksella. Niinpä Melker lupautuu mukaan temmeltämään, kunhan saa pienet nokoset ennen reuhaamista torkkuilla. Nuorimmaisten kärsivällisyys kuitenkin on rajallisempaa lajia, joten pian jo mietiskellään, että mahtaakohan Melker muristella, jos menee herättelemään kesken unien. No, tällainen yllätys ei ainakaan isän leikkihaluja lisää, mutta kun luvattua tuli, niin pitäähän sitä hurjaksi merirosvoksi eläytyä. Miesparka köytetään puuhun ja jutellaan, että siinä pitää marraskuuhun saakka kärvistellä, eli kova on ryövärin kohtalo. Malinkaan (Louise Edlind) ei suostu isäänsä pinteestä pelastamaan, mutta muistuttelee kuitenkin, että myös vangeille täytyy popsittavaa ojentaa...



Hivenen samanlaista venereissukuviota tässä kehitellään kuin toisessa ja kolmannessa jaksossa, sillä pariin osaan jakautuva saariseikkailu tästä Kissakarin käväisystäkin saadaan aikaan. Aivan tylsää toistoa ei nelikon toinen yritys ole, vaan sumuhuolien paikalle heitetään verkkovarkaissa häärivä kaksikko, joka jakson lopulla ilmestyy kuvioihin ja onhan mukana yöpyminenkin. Matkan ensimmäisessä puolikkaassa ei tosin nuorison tarvitse varkaista huolehtia, vaan petiin voidaan painua hyvillä mielin ja huolia vailla. Mitä nyt eräs vastahakoinen pojankoltiainen saa osakseen hirmuista hygieniaa... Nyt sitä aurinkoakin saadaan kuviin kunnolla ja ruudun molemmin puolin kallioluodolta avautuvia näkymiä ihastellaan. Leikkimielinen ja touhukas temmellys vie seikkailijat merirosvoluolien uumeniin, mikä katsojankin tunnelmia riemukkaaseen suuntaan huojuttelee. Vauhdikkaan päivän päätteeksi saaressa ja toisessakin rauhoitutaan unipuuhiin ja kuritettu Melker-merirosvokin saa nauttia muutamasta illan hiljaisesta hetkosesta kirja kädessä ja hymy kasvoilla. Seuraavassa pätkässä selvinnee, saavatko varsinaiset ryövärit paljonkin pahuuksia aikaan vai onko rötöstelyputki loppuva lyhyeen...



Vi på Saltkråkan: Sjörövarna (1964) (IMDB)

Pitäähän sitä pikaisesti palailla selvittelemään, miten nuorison edellisessä osassa alkanut reissu saadaan pakettiin. Lopputekstit laitettiin pyörimään ensimmäisen retkipäivän päättyessä, kun Teddy (Lillemor Österlund), Freddy (Bitte Ulvskog), Niklas (Urban Strand) ja Johan (Björn Söderbäck) hylätyssä, mutta seikkailukäyttöön hyvin soveltuvassa ja kodikkaassakin kalamökkerössä alkoivat peittojen alle pujahtelemaan ja seuraavan päivän temmellyksiin virtaa latailemaan. Viimeiset kohtaukset paljastivat katsojalle myös sellaisen seikan, että samalle saarelle ilta-auringon viimeisten säteiden saattelemana ilmestyi pari nuorta miestä, jotka ovat lähivesillä liikkuneet rötöksiä tehtaillen, eli vieneet paikallisten kalastajien välineitä. Helpostihan etukäteen arvailee, että ennen kuin lasten kotimatkan aika koittaa, niin jonkinlaista yhteentörmäystä taitaa olla tulossa. Katsellaanpa siis, mitä ihmettä Kissakarilla lopulta tapahtuukaan...

Nämä edellisen jakson lopulla naamansa näyttäneet varasvekkulit heräilevätkin heti paatistaan ja uusi upea aamu tuntuu kutsuvan tihutöihin. Kahden miekkosen operaation aivoina ja kovana käskyttäjänä toimiva Berra mietiskelee, että Saltkråkanin seuduilta lienee paras poistua, kunhan saalis saadaan pakattua ja lastattua. Aamiaista kaveri saa sentään ennen lähtövalmisteluja haukata. Uniltaan heräillyt nuorisonelikko taas läpsyttelee paljain jaloin rantakallioilla kohti epäilemättä virkistävää aamuista pulahdusta, mutta outojen tyyppien havaitseminen johtaa askelten seisahtumiseen. Rantakasvillisuuden suojista uusia tulokkaita tarkastellaan ja arvuutellaan, että milläköhän asioilla liikkuvat. Kalastajia kenties, mutta eipä Kissakarilla niitä juurikaan enää käy, ja koska venekin on täysin vieras, niin päätetään jättää kroolailut tuonnemmas ja selvitellä mysteeriä tarkemmin.



Saltkråkanissa Melker (Torsten Lilliecrona) huhuilee varovaisesti Malinia (Louise Edlind) hereille, jotta saadaan perheen pienimmälle mieluinen nimipäiväyllätys, vaikka taitaapa Pelle (Stephen Lindholm) jo tietää, mitä tulossa lie. No, joka tapauksessa herkkua petiin kiikutellaan aamun alkajaisiksi kera lyhyen onnittelulaulelun. Näyttää vähän siltä, että seurueeseen liittynyt Laivuri tahtoisi myös oman osansa hyvyyksien tarjottimelta haukata. Tietenkin popsittavien juttujen lisäksi pakettejakin on puuhasteltu ja Pampula (Maria Johansson) jo tuumailee, että Pellen nimipäivät ovat melkein yhtä juhlalliset kuin syntymäpäivät. Malin muistuttelee, että edellisenä syntymäpäivänään pieni poika oli kovin sairas, eikä merkkipäivästä silloin irronnut kummoistakaan iloa, joten nyt juhlistellaan kunnolla. Melkerin paketista löytyy myös Pampulalle lahja, sillä tämän nimipäivä onkin jo seuraavana aamuna, eikä mies jaksa joka päivä paketointipuuhien parissa näperrellä. Sitten onkin Pellen vuoro vähän näristä, koska Pampulalla on lukuisten nimien ansiosta neljä tällaista päivää vuotta kohti ja hän itse joutuu yhteen ainokaiseen tyytymään...

Kissakarilla jo haaveillaan hämärissä olosuhteissa kadonneista verkoista saatavasta korvauksesta, mutta Berran rikoskumppani alkaa hermoilemaan jutellen, että tuntuupi siltä, että saarella olisi ylimääräisiä silmäpareja vahtimassa jokaista liikettä. Nelikon vakoiluoperaatio taas tuottaa tulokseksi tiedon, ettei tosiaan satunnaisista kalastajista ole kyse, vaan verkkovarkaita nämä heput ovat, ja vieläpä lähdössä teilleen. Tunnolliset ja luultavasti hitusen seikkailunhaluisetkin lapset kokevat velvollisuudekseen estää karkumatkan. Sytytystulppien kähveltäminen moottorista on yksi, mutta varsin riskialtis vaihtoehto. Sabotointipuuhaa vaikeuttaa sekin, etteivät piukkaan ruuvatut sytytystulpat niin vaan pienten käsien väännöstä ole antamassa periksi. Siinä missä Pellen veljet kavereineen viskaavat itsensä vaaralliseen paikkaan, vietetään juhlapöydän äärellä paljon huolettomampia hetkosia, kun useampikin saaren asukas on kokoontunut merkkipäivän herkkutarjonnasta nautiskelemaan ja puussa nököttelee kokonaan uusia tuttavuuksiakin. Nähtäväksi jää, onko kaikki jo parempiin suihin popsittu ennen kuin toiset takaisin kotiutumaan pääsevät. Suolavariksille toki muistettiin oma kakku matkaevääksi antaa, mutta saattaa olla, että sille löytyy muunlaistakin käyttöä...



Suolavaristen ensimmäinen päivä Kissakarilla oli kivaa oleilua ja temmelteleväistä kallioisten paikkojen tutkiskelua, mutta seikkailun toinen puolikas potkii kierroksia ylös, sillä jahtijaksoon vauhtia vaaditaan enemmän. Varkaillehan valkenee varsin nopsasti, millä asioilla kutsumattomia vieraita heidän veneensä lähistöllä hiippailee sekä hääräilee, ja kun pienen vipeltäjän taskussa ovat moottorin kovasti kaipaamat kipinätulpat, niin pitäähän perään pinkoa. Niinpä sitä käynnistellään pienimuotoista takaa-ajoa, joka lopulta hivenen kasvaakin. Jäljityksineen, juoksenteluineen ja muine kommelluksineen tämä Kissakarin osuus haukkaa jakson kestosta suurimman kimpaleen, eikä Pellen nimipäiville oikein enempää kuin sivujuonteen verran tilaa suoda. Jos ei muistini aivan haurastunut ja rapistunut ole, niin väittäisinpä, että Vad händer på Kattskär? on ensimmäinen kerta kohdallani, kun Saltkråkanin asukkaat joutuvat pahisten kanssa mittelöimään. Huomautetaan tässä yhteydessä, että neljäs ja samalla viimeinen elokuva Saariston lasten suuri seikkailu on tosiaan näkemättä, ja ennakkovärinät väittävät sen tarjoilevan vastaavia käänteitä.

Ilkeily ja julmistelu ei ainakaan tässä jaksossa käsistä pääse karkaamaan, vaikka Berra kärsivällisyytensä rajamailla uhitteleekin jotakin napsahtelevista niskoista. Uhkaa ei ainakaan omiin silmiin ja korviin lähdetä tämän vakavammaksi tekemään, eikä tietysti tässä yhteydessä tarvitsekaan mitään hengenvaarallista jännitysnäytelmää alkaa vääntämään. Esimerkiksi kumpainenkin Tomin ja koirakaveri Roin touhuista kertova sarja (Susikoira Roi ja Susikoira Roi - seikkailu saaristossa) näyttäytyi häijyine pistooliheppuineen ja rankempine uhitteluineen vähemmän luontevalta perheviihteeltä. Saariston lasten pehmeämpi linjaus toimii tässäkin paremmin, vaikka sanoisinpa, etteivät nämä kirmailut aivan riemastuttavinta vilkuiltavaa ole, mitä näillä saarilla on tullut nähtyä. Joka tapauksessa kissahiirijahdin henki piilotteluine ja jäynineen on ennemmin leikkisä ja sävy säädetäänkin hassuttelevaiseen suuntaan. Varkaiden touhuja ei hirmuisen vakavasti oteta, ja voidaanpa heitä härnäillä pöristelemällä veneellä ympyrää tai keksimällä kermakakulle luovaa käyttöä. Sinne sekä tänne säntäillessä saadaan toki Kissakarin kallioita entistä tutummiksi, mikä tietysti vaihtelevaisia merellisiä maisemia kaipaavalle katsojalle kelpaa erinomaisesti. Sinänsä siis tällainenkin riehaantelevaisempi jakso sekaan sopii, mutta edelleen olen kohtalaisen kiitollinen siitä, että tarinoiden aiheita on pääsääntöisesti etsiskelty muista suunnista kuin rosvoleikeistä.



Seitsemännen jakson kautta tulikin pompattua jo sarjan jälkimmäiselle puoliskolle, ja kyllähän tähän asti on kivasti katsomon puolella viihtynyt, vaikka aivan kaikkiin toiveisiin ei oltaisikaan vastailtu. Tasaisen laadukkaalta on jälki vaikuttanut, mitä nyt sumuisen reissun ensimmäinen osuus hiukkasen vaisummat tuntemukset tuotteli. Enimmäkseen on kuitenkin liikuttu sen verran mukavissa merkeissä Saltkråkanin elämänmenoa ihmetellessä, että eipä ole tarvinnut pettymyksistä lähteä paasailemaan. Voisinpa väittää, että edetessään sarjan taso on ylöspäin hivuttautunut, sillä minusta viides ja kuudes jakso ovat toistaiseksi parhaita tuokioita tarjoilleet. No, tämä seitsemän taas painuu pikkuisen toiseen suuntaan, mutta mistään järkyttävästä laaturomahduksesta ei onneksi ole kyse. Tässä samalla alkaa ymmärtää, miksi katsomissani kolmessa hieman sarjaa uudemmassa elokuvassa keskimmäiset lapset tuupataan usein taka-alalle ja keskitytään nuorimpien ja vanhempien tekemisiin enemmän. Nelikko tuntuu sarjan puitteissa saavan huomattavasti runsaammin ruutuaikaa. Voi olla, että sarjaa kuvatessa Pampulan, Pellen ja Stinan leikkien seurailu jätettiin vähemmälle siksikin, että kyseiset näyttelijät olivat tuolloin vielä kovin nuoria, ja olettaisin työtuntienkin olleen varsin rajoitettuja. Puolivälikatsauksen yhteydessä uskaltaa myös huikata, että omassa lapsuudessa Saltkråkanin kujeiden vilkuilut ovat jääneet vähiin, sillä muistikellot eivät ole juurikaan kilkatelleet tarinoiden vilistessä ohi silmien. Voi olla, että satunnaisesti joitakin pätkiä tullut tutkailtua, mutta enimmäkseen ihan uutta nähtävää nämä minulle edustavat.

Iltasena eräänä selailin hieman kuvakaappauksia elokuvista vertailun vuoksi ja samalla yleisesti mielen piristykseksi. Edelleen olen sillä kannalla, että elokuvissa on havaittavissa enemmän pyrkimystä tunnelmapalojen sekä harkitumpien maisemamaalailujen suuntaan, eli jos ensisijaisesti tahtoo aurinkoista saarikuvaa, niin elokuvilla aloittelisin ja suosituslistan kärjestä löytyvät Saariston lapset ja hylje sekä Saariston lapsille tapahtuu. Sinänsä tämä sarjan pykälää vaisumpi kuvallinen hehku ja loiste on hyvinkin ymmärrettävää, sillä voinee olettaa, että 13-osaisessa projektissa on ollut aikataulu tiukempi ja urakka muutenkin tiivistahtisempi. Olen ymmärtänyt siten, että jokainen elokuva sai yhden koko kesän aikaa, eli saman verran kuin melkein kuusituntiseksi venähtänyt sarja. Budjeteissakin on varmaan ollut eroa, sillä elokuvien tullessa ajankohtaisiksi, oli saatu suosio jo kohoilemaan, eli lähtökohdat tekemiseen toisenlaiset olivat. Sarjaa tehtäessä ei ollut taustalla edes kirjaversiota nostamassa yleisön innostusta ennakkoon, koska Lindgren kirjoitti nämä tarinat suoraan televisiosarjaksi ja vasta sen jälkeen työsti kirjan, joka ilmestyi myös vuonna 1964. Samojen henkilöiden mittava ja tiivis yhteistyö sarjan parissa on luultavasti tuonut tekijöille myönteistä rutiinia, minkä olettaisin näkyvän elokuvien ihastuttavimpien osuuksien kohdalla. Vaikka elokuvia enemmän tekeekin mieli hehkuttaa silmänilojen osalta, niin ei tämä sarjakaan siinä suhteessa mikään onneton esitys ole, vaan onhan kauniita kuvia kiitettävästi sarjan parissa vietettyjen kolmen tunnin aikana kertynyt ja toivottavasti loput jaksot lätkäyttävät mahtavan kasan vastaavia visuaalisia ihanuuksia herkuteltavaksi. Pikkuisen tutkailin noita tulevien osien otsikkoja, jotka hiukan huolestuttavasti vihjailevat, että syksy sekä joulu jo ihan muutaman mutkan takana vuoroaan vartoilevat. Toivottavasti Saltkråkanin kesää on kuitenkin vielä ripaus ja toinenkin jäljellä, koska vasta on hyvään vauhtiin näissä nautinnoissa päästy.



Vi på Saltkråkan: Vad händer på Kattskär? (1964) (IMDB)

Runsas vuosi sitten Suomen ensi-iltansa saanut Jalmari Helanderin kaikkiaan toinen pitkä elokuvaohjaus pääsee kotikatsomoon pienellä viiveellä pyörähtämään ja toivottavasti räminällään iltaa ilahduttamaan. Samalla se on Helanderin ensimmäinen Hollywoodia huokuva yritys toiminta- ja seikkailuelokuvien osastolla ja omat toiveet ovat ainakin ennakkoon kohtalaisen korkealla, vaikka kaikki lukemani kommentit eivät erityisen kehuvia ole olleet. Silloin tällöin näkee, että Big Game tahdotaan laittaa samaan seuraan kuin vaikkapa viime keväällä tiedä sitten monennettako kertaa uusimani Cliffhanger. Löytyyhän niitä samankaltaisuuksia tietysti, kuten suomalainen ohjaaja ja tiukempaa menoa kovien kavereiden toimesta komeiden sekä korkeiden kallioiden seassa. En edes odota, että Big Game aivan yhtä tylyjä tuokioita tavoittelee kuin Harlinin ja Stallonen kovakourainen ja rämäpäinen revittely korkeuksissa, mutta vauhdikasta ja reipashenkistä jahtia kuitenkin vaaditaan. Cliffhanger on 1990-luvulta lähtien ollut eräänlainen kestosuosikki, jonka näyttävät näkymät ja pätevä sekä kunnianhimoinenkin ote toimintajaksoihin saavat laittamaan kiekon soittimeen kerta kerran jälkeen ilman että tyyppien mittelöinnit alkaisivat puuduttamaan. Kohtahan sen näkee, että löytyykö Helanderin vuoristoriehasta samanlaista kipinää, vai täytyykö tyytyä vähemmän värisytteleviin posahteluihin...

Hiukkasen kalmanhajuisesta metsästysmajasta tarinaa aloitellaan, kun Tapio (Jorma Tommila) seisoskelee poikansa Oskarin (Onni Tommila) kanssa kunniakuvien seinustaa ihmetellen. Samankaltaisilla saaliskuvilla sitä on lähdetty koristelaan ja Tapio kyselee Oskarilta, että sattuukohan sieltä seasta silmiin tuttuja naamoja. Kymmenien kuvien joukosta Oskari tunnistaa isänsä nuorena poikana kera kaadetun karhun ja tämä kertoilee olleensa kuvaushetkellä 13-vuotias, eli samassa pisteessä, johon Oskari on juuri omassa elämässään saapumassa. Ilmeisesti sukulaisten ja tuttavien piirissä jatkuu elinvoimaisena metsästysperinne, joka on tullut Oskarillekin ajankohtaiseksi, ja tätä jännittää, että päätyyköhän oma kuva samalle seinälle. Asiaa olisi tarkoitus lähteä hyvinkin piakkoin selvittelemään villiin luontoon.



Tapio toteaa, että hänen osuutensa opastusten suhteen alkaa olla ohi ja onkin jo aika poistua ulkoilmaan, koska muu porukka jo vartoilee. Oskari tahtoo vielä pari henkilökohtaista hiljaista hetkosta mökin suojissa viettää, mutta pian ollaankin jo autokulkueen kyydissä vuoristotiellä matkaamassa määränpäähän. Korvalapuista tulee viimeisiä oppitunteja kauriinmetsästykseen, eikä Tapiokaan tahdo poikansa aivan omin avuin koitokseensa joutuvan, sillä hän sujauttaa Oskarille kartan, johon on merkitty varma riistapaikka. Lisäksi hän neuvoo lepäämään kunnolla ennen tosipaikkaa ja muitakin pieniä vinkkejä tulee, eli aiemmat tokaisut ilman apua pärjäämisestä unohtuvat nopeasti, ja katsoja saa ihmetellä, että onkohan tällainen toiminta ihan reilua sekä rehtiä...

Kuvateksti kertoo, että jossakin Pohjois-Suomessa seikkaillaan, mutta maisemat vihjailevat, että joko Suomi on vallannut kimpaleen Norjaa tai muuten vain maantiede on hivenen hakusessa. No, maastoajoneuvot saadaan parkkiin ja metsästysleiriä pystyteltyä. Moottorisaha muristelee, kirves viuhuu ja lämpöä suovaa halkoa syntyy. Porukkaa on enemmänkin työn touhussa ja koko joukon tarkoituksena on todistaa Oskarin eräänlaista miehistymisaskelta, jonka jokainen osallistuja on aikanaan käynyt läpi. Jahdin johtohahmona toimiva Hamara (Risto Salmi) kiipustaa korkeammalle kivelle ja kajauttaa merkkilaukauksen ilmoille. Aivan paljain näpein Oskaria ei olla suurriistan perään tuuppaamassa, vaan vetojuhtana toimii voimiltaan väkevä maastomönkijä, jonka peräkärryyn on pakkailtu enemmänkin retkeilyn kannalta oleellista välineistöä. Koneen käynnistelyssä on jo havaittavissa jännityksestä johtuvaa haparointia, mutta pääseehän poika kömpelöinnin jälkeen liikkeelle.



Ennen poistumista puukansan pariin, pitää kuitenkin suorittaa alkutesti, jonka tarkoituksena on karsia kyvyttömät pois. Tiukaksi viritetty jousi laittaa vastaan, eikä Oskarin käsivarresta tunnu tarvittavaa ruutia löytyvän. Tapio näyttää pettyneeltä poikansa touhua seuraillessaan ja Hamara on tylysti Oskaria toimittamassa kotimatkalle jousisähellyksen seurauksena. Epäonnistumisesta huolimatta Tapio vaatii, että Oskari saa mahdollisuuden näyttää ja lopulta tähän myönnytäänkin, vaikkakin Hamara toteaa, ettei ota vastuuta siitä, mitä seuraa, kun puolitaitoisia laitetaan omin päin metsiin seikkailemaan. Joukon johtaja paasaa ilmoille metsästyspuheen kertoen kyseessä olevan pitkän perinteen, jossa nuorukaisella on yksi päivä ja yksi yö aikaa näyttää kykynsä. Turinatuokio huipennellaan todeten, ettei metsä anna mitään ilmaiseksi, minkä myötä onkin jo Oskarin aika pöristellä pois leiristä.

Samoja seutuja lähestytään vinhaa vauhtia ilmateitse toisenlaisen porukan toimesta, eli Yhdysvaltojen presidentti William Moore (Samuel L. Jackson) on matkalla työtehtäviin Helsinkiin. Noin tunti on matkaa määränpäähän, mutta laskevasta suosiosta kärsivää presidenttiä ei kokoustaminen kauheasti kiinnostaisi. Valmisteluista vastaa luottoavustajana toimiva turvamies Morris (Ray Stevenson), joka ollaan laittamassa eläkkeelle hommistaan reissun jälkeen. Moore vähän vitsaillen murjaisee, että ottaisi luodistakin ennemmin kuin kokoushommia hoitaisi, vaan eipä tiedä kaveri, että tällainen mahdollisuuskin on hyvinkin todelliseksi vaihtoehdoksi muodostumassa. Ilmassa sattuu nimittäin lentelevän erittäin raskaasti varustautunut metsästysseurue, joka myös suurriistaa jahtaa, mutta nelijalkaiset menijät on tarkoitus jättää rauhaan.



Korkeampiin asemiin laskeutuvilla vekkuleilla sattuu olemaan ilmatorjuntaohjuksia matkassa ja pahat mielessä. Tylyjen tyyppien joukkoa johtava Hazar (Mehmet Kurtulus) tekee jo harjoituslaukauksella selväksi, ettei ole kauas pohjoiseen pelleilemään tullut ja häikäilemättömyyttä kyllä löytyy takataskusta tarvittaessa. Presidentillä on mukana muutama sotakone turvaamassa lentoa, mutta niistäkään ei näyttäisi pelastukseksi olevan, kun varoitusvalot alkavat välkähtelemään. Morris kiidättää presidentin rivakasti evakuointikapseliin ja kourallinen turvamiehiä loikkaa valtion päämiehen perään. Aikaa ei olekaan hirmuisesti hukattavaksi, koska vuorten katveesta on tulossa tulisia terveisiä. Taivaalla alkaakin jyrisemään ja välähtelemään, mutta sepä ei ole ukkonen...

Pimenevässä illassa taivaltava Oskari joutuu hetkeksi unohtamaan hirvieläinten jäljityksen, koska ylhäältä alkaa tipahtelemaan tappavaa tavaraa ja poika saa pinkoa henkensä kaupalla leimuavien romujen tieltä. Tieto karmeasta käänteestä kantautuu Pentagoniin saakka, josta käskytetään turvajoukkoja onnettomuuspaikalle. Varapresidentti pohtii vahingon mahdollisuutta, mutta vahvempana näkemyksenä vallitsee, että kyseessä on pahin terroristi-isku Yhdysvaltoja vastaan pitkään aikaan. Näistä paljon kokemusta omaava Herbert (Jim Broadbent) päättelee kuvion nopeasti laatien napakan suunnitelman, eli etsitään presidentti, jäljitetään tekijät ja henget pois jälkimmäiseltä joukolta. Sepä onkin tietysti helpommin visioitu kuin toteutettu, sillä vuoristoinen seutu ja selvän etumatkan saaneet pahat tyypi hankaloittavat tehtävää. Kuten arvata saattaa, ensimmäisenä kapselin löytää Oskari luullen sitä jonkinlaisen ulkoavaruuden asukin lentolaitteeksi. Hetken verran Moore saakin vakuutella, että kylläpä ihan länsimaailman johtoa ollaan. Siitä alkaa kaksikon yhteinen selviytymisseikkailu, ja tahtoopa Oskari edelleen omankin tavoitteensa saavuttaa, eli saalista pitäisi pyydystää aamuun mennessä...



Maailman mahtavimpien heppujen joukkoon lukeutuvasta presidentistä ja epävarmasta vaikkakin uhmakkaasta nuoresta pojasta muodostuva vähemmän tavallinen parivaljakko kyllä vaikeat ja vaaralliset paikkansa kohtaa alle vuorokauden kestävällä yhteisellä seikkailullaan. Jahtaajat pääsevät suhteellisen vähin vaivoin tyyppien jäljille, mutta vaikuttaa siltä, että vähillä vaivoilla on yritetty tekijöidenkin puolesta selvitä, mitä tulee takaa-ajovaiheen jännittävien ja toiminnallisten jaksojen luomiseen. Lyhyesti tiivistettynä voisi näiden osalta väittää melkein, ettei kunnollisia sellaisia edes ole, vaan Oskari ja William saavat mönkijöineen huristella melkoisen rauhallisesti kohti kartan näyttämää rastia, eikä takana tulevien tiellekään elokuvan keskimmäisen kolmanneksen aikana nähdä tarpeelliseksi mitään huimempaa haastetta heittää. Ymmärrän kyllä, ettei tiukinta toimintarutistusta ole edes tavoiteltu, mutta jos edes kohtalaista jahtia, kohtaamista ja vaanimista tältä vaiheelta toivoo, niin aivan liian löysään paineluun joutuu tyytymään.

Elokuvan keskiosuus toki lupaavammat tuokionsakin sisältää, mutta näin jaksoittain tarkastellessa se on kokonaisuuden heikoin lenkki. Lisäjännityksenä toimii kankeahko kuvio, jossa apujoukot haahuilevat jossakin Norjan puolella tai sekoilevat muuten vain. Näihin liittyvät kohtaukset komentokeskuksessa edustavat myös sitä tervanjuontipuolta ja mitä enemmän näissä nähdään kömpelöä juonittelua, niin siinä samalla into elokuvan seurailuun laskee. Salaisilla liittoumilla ja muilla kataluuksilla sopii toki yrittää lisää kiehtovuutta ja jänniä koukeroita kehitellä, mutta tällaisenaan yritys rysähtää pahemmin metsään kuin presidentin epäonninen lento. Itse en luultavasti sen suuremmin parahtaisi, jos nämä hetket olisivatkin jääneet näkemättä sekä kokematta.



Tietysti ennen lopputekstien pyöräyttämistä pienempi joukkio joutuu kasvokkain kohtaamaan sen suuremman ja häijymmän. Pahisheppu lyhytsanaisesti myöntyy kehuskelemaan presidenttiä urheasta vastarinnasta, mikä hivenen ihmetyttää katsomon puolella. Jäivätkö nämä sankaruuden hetket kenties poistettuihin kohtauksiin, olivatko niin pikaisia, että vilistivät silmien ohi, vai riittääkö yksinkertaisesti se, ettei aivan vapaaehtoisesti ole päätään pyövelin pölkylle asettelemassa? Olipa sitten kyseessä mikä tahansa vaihtoehdoista tai jokin muu, niin useampaa kihelmöivää toimintaosuutta matkalle toivonutta katsojaa ei ihan hirmuisesti lohduta, vaan yhteenottojen puute kyllä pienoisen pettymyksen tuottaa. Yritän pitää mielessä, että noin kymmenen miljoonan dollarin budjetillaan Big Game on kaukana mistään satojen miljoonien megarymistelystä, eikä varmaan olisi mahdollistakaan vyörytellä sekä tykitellä tiukkojen tilanteiden tauotonta sarjaa, mutta enpä sellaista ollut vaatimassakaan. Ymmärrän myös, että halutaan aikaa lähentää pienen metsästäjän ja presidentin välejä, mutta kenties sekaan olisi vaikka pari napakampaa tuokiota saanut soviteltua verkkaisempien hetkien väleihin. Elokuvan puolivälin kohdilla toiminta- ja jännityselementit jäävät pitkälti tukikohdan kiemuroiden ja ilkimysten keskinäisten nahistelujen varaan, eikä kumpikaan näistä erityisen kaksisesti siinä mielessä toimi. Mainituista osioista jääkin vähän valju vaikutelma, että otetaan liiankin löysästi, vaikka pitäisi kierroksia ennemmin kiihdytellä.

Pelkkää porua, parkua ja pettynyttä paasausta Big Game ei mielestäni vauhtijaksojensa suhteen ansaitse, vaan saadaanhan noin tunnin kohdilla pirteämpää vaihdetta päälle, jolloin vipellys muuttuu merkittävästi mielekkäämmäksi. Lapin rehevissä metsissä ja vesiputouksissa laitetaankin reippaammat liitelyt vauhtiin ja höykytystä on luvassa useammallekin tyypille. Nuori Oskarikaan ei helpolla koitoksestaan ole selviämässä, ja näyttääkin siltä, että hänen metsätestinsä on paljon kovempi ja vaarallisempi kuin saman reissun suorittaneilla sukulaisilla ja tuttavilla. Sanoisinpa silti, että Hamaran lähtösanoja toistava pieni puhe vastustajan edessä nostattelee ennemmin niitä "ei näin!"-värähtelyjä kuin mitään tulisieluisen taiston tunnelmaa. Mätkekin ihan meneväksi muuttuu ennen kuin lopulliset voittajat saadaan selville ja ympäröivä maastokin pääsee oman osuutensa runnomisiin lisäilemään tietenkään pientä virnistystä unohtamatta. Valitettavasti näistä karkeloista ei mitään erityisen muistettavia toimintasankareita ole erottumassa ja ainakin ensimmäisen katselun jäljiltä parhaiten räväkämmistä hetkistä mieleen painuu jokunen komeampi tehostekuva, kuten vaikkapa loppuräjähdyksellä herkuttelu. Parempi tietysti näin kuin ilman minkäänlaisia huippuhetkiä.



Big Game ymmärrettävistä syistä jättää raakuuksilla revittelyt käytännössä kokonaan kuvista pois. Aseilla kyllä paukutellaan, mutta luodit eivät näissä riehoissa kovinkaan veristä jälkeä saa aikaan, sillä ikäsuositukset helposti pompsahtaisivat sen verran koholle, että osa kohdeyleisöstä rajautuisi ulkopuolelle. Aivan ongelmitta tavoite ei ole toteutumassa, vaan paikoin selvästi kovempiakin otteita pyritään tuomaan ruudulle häijymmin muksautellen. Näissä vain ei voida kovin vapaasti räyhätä, vaan kamppailuissa pitää painella hyvissä ajoin jarrua. Sama ongelma tulee vielä korostetummin esille pahisporukan kohdalla. Näistä tyypeistä selkeästi halutaan erinomaisen ilkeitä ja mielipuolisiakin konnia luonnostella, mutta rajoitusten seurauksena homma jää jokseenkin puolitiehen. Omia rivejäkin harvennellaan ja häikäilemättömyyttä vähän väkinäisestikin väläytellään, mutta roiskahtelujen ja rankempien revitysten uupuessa jäävät joukon aiheuttamat tuntemukset lopulta latteiksi. Siinä missä alkupuolella mainittu Cliffhanger heittää Stallonen ja kavereiden vuoristopoluille pari hyvinkin häijyä epeliä, niin Big Game alkaa lopun lähestyessä kallistua näiltä osiltaan naurettavuuksiin. Uho ilman aitoa uhkaa on vähän joutavaa sekä lässyä lätinää.

Cliffhanger sieltä taas onnistui höpöttelyjen sekaan ujuttautumaan, joten voisipa pientä vertailua vielä tehdä, vaikka ei se täysin reilua uudemman yrittäjän kannalta olekaan. Cliffhanger kuitenkin tehtiin aikoinaan moninkertaisella budjetilla ja toimintaelokuvista reippaasti enemmän kokemusta omaavan porukan toimesta. Näiden seikkojen lisäksi Big Game on tehty vähemmän verenhimoisille katsojajoukoille ja näinpä vanhemmassa vuoristoseikkailussa harrastetut jääpuikkolävistykset, jalkapallottelut ja muut vastaavat raakuudet jätetään väliin. Vaikka jätettäisiin Stallonelle ja kumppaneille jakelematta bonuspisteet kovakouraisesta väkivallasta, niin Cliffhanger on toiminnan suhteen muutenkin aivan ylivertainen tapaus vertaillessa. Siinä missä Big Game hiivuttaa pahat paikat, mätkeen ja tulituksen paikoin turhankin pitkiksi ajoiksi, niin ripottelee Cliffhanger melko tasaiseen tahtiin alkukäynnistelyjen jälkeen rajumpaakin rymistelyä. Näistä jaksoista vieläpä ilahduttavan moni omaa niinkin paljon potkua, että uusinnoillakin jaksaa innostua ja kauhistella, millaista kurimusta sankarien niskaan vyörytellään rinteitä pitkin ja aseiden piipuista. Big Game ei vääntöönsä vastaavaa rähinävaihdetta saa päälle, vaan paria tehostekuvaa lukuun ottamatta liikutaan enemmän keskinkertaisemman vauhtiviihteen seuduilla kuin missään mahtavia huippuja hakemassa ja haastamassa. No, sillä pienemmällä budjetilla on osansa asiassa, eikä Big Game onneksi missään suossa tarvo nihkeästi menemään. Cliffhanger saa voiton siinäkin mielessä, että onnistuu nappaamaan upeat maisemansa konkreettisemmin ja monipuolisemmin osaksi tapahtumia niitä höykytyksissään erinomaisesti hyödyntäen.



Toimintanälkää Big Game ei kokonaan onnistu sammuttelemaan, eikä toiveisiin täysin vastaamaan, mutta maisemapuoli taas pehmentelee pettymystä. Moni on maininnutkin ja joku pikkuisen päivitellytkin, että miksi ihmeessä piti kuvata Suomen Lappi eteläisemmän Euroopan Alpeilla. Kyllähän se minuakin hiukkasen ihmetyttää, että jos kerran halutaan Suomea esitellä toimintaseikkailussa, niin miksi elokuva pitää näiltä osin täysin toisaalla taltioida. Saadaanhan sitä kieltämättä jylhempää näkymää näin, enkä itse sinänsä ole vuorikuvastoista närästelemässä, vaan kyllä ne vale-Lappinakin kelpaavat. Tästä touhusta jää kuitenkin vähän ristiriitainen tunne, että pohjoisen Suomen komeutta tahdotaan ylistää, mutta samaan aikaan vaimeampi viesti on, ettei siellä silti juuri mitään kelvollista maisemaa ole, vaan kuvaukselliset kohteet pitää etsiä tuhansien kilometrien päästä.

Kovin pitkään tätä vaihtotemppua ei edes yritetä peitellä, vaan alkutekstijakso heti kertoo, ettei tyydytä Lapin pyöreisiin tuntureihin, vaan korkeammat sekä terävämmät huiput kiinnostavat. Jos joku tosiaan sattuisi ottamaan elokuvan matkailumainoksena, niin tämä kuvio hiukkasen hymyilyttää. Saattaapi siinä turisti ihmetellä enemmänkin lättänämpää Lappia ja mietiskellä, että mihinkäs ne kilometreihin kurottavat ja pilvien sekaan katoavat huipentumat jäivätkään... Oikein mielelläni olisin oikeaankin Lappiin sijoitetun seikkailun silmäillyt, mutta käyhän se näinkin ja komeat maisemat ehdottomasti elämykseen säväyksensä tuovat. Noin 20 minuutin kohdalla jo pikkuisen pelästyykin, että ei kai sentään suurta osaa tarinasta lähdetä pimeyteen piilottelemaan. Onneksi kirkkaus löytää tiensä takaisin kuviin alle puolessa tunnissa. Siitäpä sitä olisi irronnut katkeraa palautetta enemmänkin, jos tummia kuvia olisi joutunut läpi elokuvan tihrustelemaan. Näistäkin vähävaloisemmista kohtauksista tunnelmallisia tuokioitakin toki loihditaan, josta hyvänä esimerkkinä vaikkapa Oskarin ja Williamin illanvietto uskomattoman upean tähtitaivaan alla. Nuotionököttelylle luodaan kyllä mahtavat puitteet, mikä laittaa haikailemaan, että ihan mielellään seuraan liittyisi. Yleisesti ottaen silmänilot löytyvät päiväkuvaston puolelta. Kuvaus ja leikkaus kokonaisuudessaan ovat selvästi elokuvan vahvuuksia, sillä millään sekoilevalla silpulla ei tarvitse silmiään rasitella ja maisemienkin annetaan uppoutua aivoihin hötkyilevien väläyttelyjen sijaan. Tämä puoli onkin tekijöillä hyvin näpeissä ja tekee osaltaan seurailusta mielekästä iltapuuhaa.



Epäilemättä vahvasti isille sekä nuoremmille ja miksei vanhemmillekin pojille suunnattu elokuva pyrkii paikoin siksikin tiputtelemaan kierroksia, että pääsisi paremmin pureutumaan Oskarin ja Tapion keskinäisiin väleihin. Alusta lähtien on selvää, että isällä on kovat odotukset poikansa menestyksen suhteen, mutta matkan edetessä alkaa vaikuttaa siltä, että luottoa tämän taitoihin ja omatoimiseen pärjäämiseen ei ole paljoa nollaa enempää. Reissun edistyessä päästään punnitsemaan pikkuisen luottamusta ja uskoakin. Välillä sinänsä hyvää tarkoittava ajatus voikin olla vallan murskaava ele mielialan suhteen ja siitä saadaan lisää harmia muutenkin vaikeaksi käyneelle matkalle. Vaikkei elokuvan päätös laitakaan liikutuksesta kyynelöimään, niin on se minusta vähintään tyydyttävä, kun Oskari pääsee isää ja muita näpäyttämään ilman, että olisi pitänyt puoliväkisin sulloutua siihen samaan muottiin, johon ollaan kovin vaatimuksin poikaa tunkemassa. Ehkäpä tätä kasvutarinapuolta rohkaistumisineen osaa mahdollisilla uusinnoilla enemmän arvostaa?

Aikoinaan Helanderin ensimmäinen täyspitkä elokuva Rare Exports jätti myös hieman toivottua vaisummat vaikutelmat. Tummasävyisempi jouluseikkailu pitikin kertailla viime vuoden lopulla, mutta jouluohjelmisto oli jo niinkin täyteen ahdettu, että kuluvan vuoden lopulla kenties... En nyt lähde sitä tässä tarkemmin setvimään, mutta toteanpa kuitenkin, että kumpaisestakin olisin mielelläni enemmän tykkäillyt, vaan niinpä vain molemmista muutamakin mutta paljastuu. Helanderin tulevista projekteista minulla ei sen suurempaa tietoa ole, mutta toivonpa kuitenkin, että yritys toimintaelokuvienkin puolella jatkuu edelleen, sillä potentiaalia epäilemättä on. Parantamisen varaa selkeästi jää, koska mielestäni Big Game alkaa toimintaseikkailuna rullailemaan kunnolla vasta siinä tunnin kohdilla, josta ei ole enää kolmannestakaan matkaa maaliin. Väittäisinkin, että pari osuvasti sijoiteltua napakkaa nujakointia tai muuta täpärää tilannetta olisi yleisilmettä selkeästi piristellyt. Lyhyen kestonkin ansiosta Big Game ainakin kertakatselussa jaksaa puutteineen ja kuivempine jaksoineenkin viihdyttää, joten enpä näe aiheelliseksi lähteä sitä hirmuisesti lyttäilemäänkään. Lisäksi pidän kovasti ajatuksesta, että kotimaiset tekijät lähtevät etsimään toimintaelokuvienkin puolelta tällaisia suuntauksia ja tuoreita tunturituulahduksia nuuskimaan. Vaikka mitään varsinaista Suomi-lisää ei lähtisikään elokuvalle hehkuttelemaan, niin lämmittäähän juttu kuitenkin sen verran sydäntä, että mielellään omiakin roposia toiminnan tueksi makselee. Olkoonkin, että Big Game noin toiminnallisena seikkailuna jää lähinnä ihan kivaksi yritykseksi, eikä mitään unohtumatonta tai erityisen huikeaa onnistu katsomoon tykittelemään. Kohtalaisesti palikoita loksahtelee paikoilleen, mutta pikkuisen puhtia jää uupumaan. Seuraavalle reissulle hiukan enemmän ruutia ja vauhdikkaampaa seikkailuhenkeä matkaan!



Big Game (2014) (IMDB)

Näpyttelin Helanderin ja tuottajana sekä toisena kirjoittajana toimineen Petri Jokirannan kommenttiraidan pohjalta pikkuisen nippelitietopaketin tuonne:

Trivianurkkaus 16: Big Game

Ihan niin isosti ihastuttamaan Big Game ei päässyt, että sen takia pikauusinta mielessä alkaisi polttelemaan, vaan kertaavaan katsaukseen päädyin muiden reittien kautta. Kunhan aloin elokuvan jälkeen levyjulkaisun bonusosaston parissa seikkailemaan ja se olikin höttöisyydessään nopsasti hotkaistu noin dokumenttien ja muiden pienten pätkien osalta, joten teki mieli jatkaa kommenttiraidankin pariin, josko sieltä hieman kattavampaa jutustelua tekotuokioista ja tarinan syntyhetkistä löytyisi. Levylle siis on laitettu kourallinen kuvagallerioita, nippu mainoksia, Samuel L. Jacksonin lyhyt heippa-tervehdys ensi-iltayleisölle, kolmisen minuuttia kellottava tehostepätkä, kahdeksanminuuttinen kuvauksiin kurkisteleva dokumentti ja mainittu kommenttiraita. Tässä tekstissä aion keskittyä noukkimaan kiinnostavia tiedonjyväsiä lähinnä listan viimeiseltä lisukkeelta siitä syystä, että valitettavasti muut tarjoavat lähinnä tyhjää turinaa.

Big Game on kuitenkin kotimaisten elokuvien joukossa sen verran omanlaisensa epeli, että pikkuisen enemmän panostusta olisi näihin taustamateriaaleihinkin toivonut. Tekemisdokumentti on erinomainen esimerkki ollen sisällöltään köyhää muka-mukavaa mainoshöpinää, josta jää lähinnä mieleen, että kaikkien kameran edessä käväisevien mielestä Samuel L. Jackson on mitä erinomaisin miekkonen ja hänen kanssaan puuhastelu vallan mahtavaa ja kertakaikkisen loistokasta. Sinänsä ylistykset ymmärtää, koska vastaavia näissä harrastellaan yleisestikin ja lisäksi Jackson oli käsittääkseni ohjaaja Jalmari Helanderille suurempikin suosikki. Eipä minullakaan mitään kyseistä herraa vastaan ole, mutta tahdonpahan vain valitella, että kenties voisi tällaisiin tuokioihin laittaa vähän kiinnostavampaakin kommellusta ja tarinaa kuvauksista kuin että viileässä vedessä on kohtalaisen epämukavaa kuvata kohtauksia... Onneksi aivan yhtä hattaraisella linjalla ei kommenttiraidan puolella liikuta, koska siinä tapauksessa olisi täysin toivotonta yrittää raapaista minkäänlaista triviakoostetta kasaan. Lisäksi juttua määrällisestikin riittää, eli eipä siellä tuppisuina nökötellä.



Elokuvasta kertoilevat ohjaaja-kirjoittaja Helander ja tämän kanssa tarinaa osaltaan ideoinut ja tuottajana toiminut Petri Jokiranta. Avausta katsellessaan kaksikko kommentoi, että alkuperäisenä ajatuksena oli nytkäyttää Big Game vauhdikkaammin käyntiin ja aloitella suoraan vuoristotiellä etenevällä autokaravaanilla. Päädyttiin kuitenkin lisäilemään isän ja pojan kohtaus metsästysmajalla, ja kumpikin näkee tämän tuokion hyvinkin tärkeänä elokuvan kannalta ja näin saatiin samalla lopussa ympyrää sulkeutumaan. Valokuvaseinällä nähtävä kuva nuoresta Tapiosta 1960-luvulla on yhdistelmä poikaa esittävää Onni Tommilaa ja nimettömäksi jäävää saksalaista avustajaa. Onni-voittoisesti kuitenkin, sillä Helander arvioi, että noin 70-prosenttisesti kuvaan päätyi Onnin naamaa. Kyseinen mökkikohtaus on samalla yksi harvoista Suomessa kuvatuista jaksoista, ja se toteutettiin Helsingin Seurasaaressa.

Autoletkan ilmestyessä kuviin, jutellaan, että samainen tie oli ainoa kohti leirin kuvauspaikkalle vievä, eikä kunnoltaan mitenkään kaksinen, sillä se heikentyi huomattavasti loppupäässä, jolloin piti vaihtaa autot mönkijöihin. Oma aikansa kuvauspäivistä kuluikin hitaammanpuoleiseen matkailuun sinne ja takaisin. Yhtenä elokuvan sponsorina toimi Mercedes, mikä merkitsi, että yhtiö tahtoi yhtä malliaan kuvissakin esitellä, eli Tapio ja Oskari saivat siitä menopelin itselleen. Alkuun hiukkasen kauhistutti laittaa uudenkarhea maastomalli mukaan, koska eipä se ihan luontevalta valinnalta vaikuttanut. Lavastaja kuitenkin teki temppujaan tuoden pintaan ajan kolhua sekä kulumaa, mikä ei välttämättä niinkään sponsoria miellyttänyt.



Miesjoukon määränpäänä toimivaa vuoristoleiriä etsittiin kohtalaisesti ja sopiva paikka löytyi lopulta niinkin korkeista ilmanaloista, että hapen oheneminen tuntui näyttelijöissä. Esimerkkinä mainitaan Hamaraa esittänyt Risto Salmi, jonka piti kiipustella vielä pikkuisen korkeammalle puhettaan antamaan, ja ainakin väitetään, että kaveria jonkin verran jännitti siellä seisoskella huterin jaloin. Tälle kuvauspaikalle ominaisia olivat myös nopeat sekä yllätykselliset säävaihtelut, mikä kuvissakin jonkin verran näkyy. Etenkin koska lähtöpuhetta ja siihen liittyviä kohtauksia kuvattiin parina eri päivänä, joiden aikana taustalla oli sadetta, sumua ja vähän muutakin. Hamaran puhe päädyttiin jälkiäänittämään, jotta sanat komeampina kajahtaisivat. Myös Oskarin osuutta toteutettiin jälkikäteen, sillä lähikuvia jousen jännittämisestä on taltioitu Helanderin omalla takapihalla Järvenpäässä. Oskarin alkutaipaleen mönkijäpöristelyn joukkoon oli suunniteltu eeppistä kuvaa, jossa poika vähitellen köröttelee erästä huippua kohti, mutta pitkän päivän päätteeksi maastomenijästä simahti akku kriittisillä hetkillä ja tämä näkymä jäi lähinnä ajatuksen asteelle.

Helanderille vuorikuvaukset olivat vaativuudestaan huolimatta erittäin antoisia ja merkityksellisiä ja kaksikko muistelee, että 2500-3000 metrin korkeudessa helikopterilla kohtauksia kuvailtiin. Välillä liikuskellaan Saksan korkeimman huipun lähistölläkin. Helander kertoo myös, että tahtoi antaa nuorelle Onnillekin mahdollisuuden nautiskella upeista näkymistä yläilmoista, mutta tämä ei lainkaan tarjotusta helikopterihuvilentelystä tykännyt. Koska tarinan olisi tarkoitus sijoittua Lappiin, niin huipuilta ja rinteiltä päädyttiin poistamaan ristejä sekä vastaavia katolilaisia tunnuksia. Aivan kaikkea poistettavaa silmät eivät löytäneet, ja niinpä puolivälin kohdilla vilahtaa eräässä ilmakuvassa hiihtohissi, joka ilmeisesti piti jälkikäsitellä olemattomuuksiin.



Pakkolaskua ennen ja jälkeen nähtäviä metsäkohtauksia kuvattiin suurelta osin elokuvastudion lähimetsässä Baijerissa, mikä aiheutti hieman neuvotteluja, kun tuli ajankohtaiseksi laittaa jonkin verran puita kappaleiksi ja matalaksi rysähdyksen aiheuttamaa leimuavaa tuhoa varten. Puustoisempaa osuutta taltioitiin melko pienellä alueella, ja eri kohtausten välillä saattoi olla vain muutaman metrin matka. Oskarin kirmailua pakkolaskun tieltä taas on hieman Suomen puolella Nuppulinnassa tehty. Näissä öisemmissäkin kohtauksissa käytettiin varsin runsasta valaistusta, jolla saatiin paikoin satumetsämäistäkin näkymää filmille. Oskarin ja Tapion salaiselle peurapaikalle kulku oli kuvausryhmälle kohtalaisen monimutkaista, sillä alkutaival matkattiin parilla hiihtohissillä, siitä vaihdettiin mönkijöihin ja loput piti jalkaisin saapastella. Hotellit ja asuntovaunuleiri sijaitsivat rinteen alapuolella, joten päivittäisiin siirtymisiin meni oma aikansa tässäkin tapauksessa.

Aitojen kuvauspaikkojen lisäksi studiotilojakin hyödynnettiin ja sinne lavastettiin esimerkiksi osa presidentin lentokoneen sisätiloista, joita voitiin hyödyntää loppukamppailuissakin, kunhan päästettiin hieman vettä sekaan. Evakuoinnin yhteydessä nähtyä koneen peräosiota ei kuitenkaan lähdetty väkertämään, vaan sopiva vaihtoehto löytyi melkein valmiina Itävallan puolelta lentomuseosta. Armeijan vanhan rahtikoneen takatiloihin lisättiin tiettyjä päivityksiä, jonka jälkeen voitiin kuvata museon pihalla. Norjan puolella näkyvä vuoristomökki oli myös lavaste, jota oli aiemmin käytetty jossakin saksalaisessa televisiosarjassa. Terroristien helikopterilentoja taas toteutettiin taustaprojisoinnin avulla, minkä Helander katsoi olleen halvempi, mutta myös tarkoitukseen hyvin toimiva vaihtoehto. Räjähteleväisempiä hetkiä työstämään pestattiin tehostepaja, jolla oli kokemusta selvästi suuremman luokan rymistelyistäkin. Esimerkkeinä heitetään sellaiset elokuvat kuin 2012, Iron Man 3 ja White House Down. Loppuun tahdottiin kunnon paukku ja samalla lupailtiin Ray Stevensonille mahtavaa valkokangaskuolemaa. Reipas räjähdys sitä saatiinkin, ja Helander sekä Jokiranta naureskellen jutustelevat, että seuraavalla kerralla varmaan pitäisi posauttaa puoli palloa pois...



Aivan kaikki kohtaukset eivät mahtavien paukkujen tapaan onnistuneet tekijöiden mieliä tyydyttämään, vaan Helander kertoo, että presidentin ja turvamiehen ensimmäinen pitkähkö keskustelu lentokoneessa elokuvan alussa on teoksen ainoa jakso, josta hän ei pidä. Jutustelu kuvattiin useampaan kertaan, mutta missään vaiheessa palaset eivät kunnolla loksahtaneet paikoilleen. Kyseessä kuitenkin on sisällöltään melko olennainen pätkä, mitä ei voinut poiskaan jättää. Pidettävää löytyy onneksi enemmän ja yhtenä suosikkina nostetaan esille tehostekuva, jossa miekkonen loikkaa laskuvarjoineen tummiin pilviin ja toisesta suunnasta taas tulee useampi ohjus vastaan. Oskarin ja presidentin nuotiokohtaus grillauksineen lisätään myös suosikkikerhoon. Paikan päällä oli tosin kuvatessa niinkin usvaista, että upea tähtitaivas taiottiin digitaalisesti myöhemmin heppujen ylle. Visuaalisen puolen lisäksi nämä hetket olivat elokuvan hengelle erinomaisen tärkeitä.

Nuotiokohtausten aikoihin Jacksonin kuvauspäivät alkoivat olla lopuillaan, vaikkakin myöhemmin mainitaan, että herran viimeiseksi teoksi tässä elokuvassa jäi lyhyt otos pakastimen sisällä juuri ennen rinnehöykytystä. Jackson ei nuotiolla tavallisia makkaroita suostunut grillaamaan, vaan tuolloin oli kasvissyöntivaihe menossa ja soijanakit tikussa käristymässä. Jacksonin sopimuksessa vaadittiinkin, että hänellä oli matkassa vegaanikokki, joka valmisti tähdelle sopivat sapuskat. Helander ei kommenttiraidalla lähde erityisen yksityiskohtaisesti käymään läpi Jacksonin vaatimuksia, mutta aikaisemmassa vaiheessa mainitsee eräänlaisena esimerkkinä, ettei ollut mikään ihan "tuosta vain"-juttu Onnin osoitella jousipyssyllä edes lyhyesti tähteä, vaan tämäkin vaati sopimisensa ja järjestelynsä. Sekä Helander että Jokiranta ovat sitä mieltä, että Jackson oli rautainen ammattilainen, joka muisti vuorosanansa, eikä tarvinnut monia ottoja kuvailla. Samantapaisia kehuja lähetetään myös huomattavasti nuoremman Onnin suuntaan ja tämän kokemukseltaan kovinkin epätasaisen parivaljakon katsotaan pärjänneen keskenään mainiosti.



Mitä toimintakohtauksiin tulee, niin Jackson vaati ehdottomasti, että presidentti Moore on tappelutaidoiltaan melkoisen onneton tapaus. Mooren ja Hazarin kamppailua vetisessä lentokoneessa kuvattiin pari päivää. Kyseiseen nahisteluun liittyen Jackson tahtoi myös, että Moore pääsee kenkimään vastustajaansa haaroihin, mutta muuten hänellä ei mitään erityisen tiukkoja toiveita ollut nujakointien suhteen. Kohtauksessa liikuttiin vähän rajamailla Yhdysvaltojen PG13-ikäsuosituksen suhteen ja pari kertaa ilmeisesti hipsaistiin väärälle puolellekin, koska amerikkalaisesta versiosta päädyttiin nipsimään vähän kuristusta, luotiosumaa ja kiroilua. Aiemmin nähdyt kallioille pudonneet veriset turvamiehet olivat myös samassa mielessä hiukkasen kyseenalaista kuvastoa, mutta eipä ainakaan mainita, että näihin olisi tarvinnut trimmauksia tehdä. Tappeluista puhellessa tulee myös esille, että Jacksonilla on jo miltei parin vuosikymmenen ajan ollut vakiosijaisnäyttelijänä Kiante Elam vuoden 1996 elokuvasta The Long Kiss Goodnight lähtien. Ohjaaja onkin sitä mieltä, että tarkkasilmäiset onnistuvat Mooren ja Hazarin yhteenotosta parissakin kohdassa Elamin tunnistamaan. Lopputaisteluun liittyen Hazaria esittävällä Mehmet Kurtuluksella oli ehdotus, että laskeutumisensa yhteydessä hän virtsaisi presidentin koneen lattialle, mistä Helander kertoo innostuneensa. No, moni muu ei tällaisesta luikauksesta niinkään viehättynyt, joten jäipä toteuttamatta. Oskarin suuri loikka ja sitä edeltänyt puhe taltioitiin myös studio-olosuhteissa ja varsinainen hyppy ymmärrettävistä syistä sijaisnäyttelijän toimesta.



Helanderin ja Jokirannan keskusteluista ja kommenteista jää vaikutelma, ettei kyseessä ainakaan mikään epämiellyttävä tai erityisen riitaisa kokemus ollut. Joitakin ideoita toki kyseenalaistettiin, kuten vaikkapa Oskarin ja presidentin jogurttipurkkipuhelinkeskustelua. Se kuitenkin kuului käsikirjoituksen varhaisimpiin ideoihin ja kumpikin oli sitä mieltä, että tällaista poikamaisempaa seikkailupuolta pitää tuoda elokuvaan mukaan. Joidenkin kohtausten sävyä pikkuisen säädettiin sopuisempaan suuntaan, mistä esimerkkinä pääparin mönkijän luona käymä neuvotteluhetki sanaharakkoineen, josta on ilmeisesti huutoversioitakin olemassa. Mietittiin kuitenkin, että homma menee jo tapaamisvaiheessa liian negatiiviseksi ja kenties välien paikkailukin turhan hankalaksi, joten päädyttiin nykyiseen sananvaihtoon. Toinen vähän vastaava tuokio oli Morriksen ja Hazarin keskinäinen nokittelu, josta kerrotaan löytyvän huomattavasti ärsyttävämpiäkin versioita. Suuren finaalin hetkillä kaksikko muistelee Helanderin haikailleen kuviin kunnollista helikopteriarmadaa ja kyllähän sellainen järjestyi. Kenties viimeisistä otoksista niitä jopa pikkuisen karsittiin...

Kyllähän Helander ja Jokiranta runsaan 80 minuutin aikana muutakin ehtivät rupattelemaan, mutta enpä näe tarpeellisena lähteä kaikkia seikkoja tänne toistamaan, vaan tällainen tiivistelmä tällä kerralla. Mainitaan nyt vielä lopuksi, että herrat höpöttelevät tosiaan suomeksi ja kenties siitäkin johtuen juttu luistaa paremmin kuin tekemisdokumentilla. Kuvausprosessista ja taustoista olisi saatavilla enemmänkin tietoa, sillä Kalle Kinnunen kirjoitti elokuvaan liittyen kirjan Big Game – kuinka Hollywood tuotiin Suomeen:

Big Game – näin kirjoitettiin kirja siitä, miten Hollywood tuotiin Suomeen

Valitettavasti omiin näppeihin tämä teos ei ole vielä päätynyt, mutta yläpuolella olevassa linkissä Kinnunen kertoo lyhyesti sisällöstä ja tavoitteistaan. Kirja ei siis tyydy kattamaan pelkästään vuoristoseikkailua, vaan kurkkaa myös Helanderin aiemman elokuvan Rare Exports kulisseihin sekä muutenkin miehen varhaisempaan uraan. Ehkä kirjaa voisikin selailla tämän jouluelokuvan tulevan kertailun yhteydessä. Sen näkee sitten, mutta toivottavasti tästäkin koosteesta jotakin kiinnostavaa nippelitietoa on löydettävissä.

Siksakkia tässä näemmä seikkaillaan, kun Lapin tuntureilta painellaan Tukholman saaristoon pariksi toviksi, josta jatketaan vale-Lappina toimiville eteläisemmän Euroopan Alpeille ja sieltä taas takaisin saaristoon. Kamerat siis kiertelevät ympäri Eurooppaa ja kyyti kelpaa kyllä. Samalla epäilemättä vaihdellaan vähemmän vinhan ja verkkaisemman elämänmenon pariin, mikä sopii toki myös. Kuudes ja seitsemäs jakso veivät suolavarisnelikon yöpymään läheiselle Kissakarille, jonne yllättäen tupsahti muiden kalastustarvikkeita rosvoava ryövärikaksikko. Jälkimmäinen puolikas nuorison saariseikkailusta menikin juoksenteluksi, kun roistoja paettiin ja yritettiin samalla estää näiden karkumatka saaliineen. Kaikkiaan kuitenkin ihan hyvä reissu tästä parin päivän koitoksesta pääsi muodostumaan. Ymmärtääkseni kahdeksas jakso vie myös kotisaaren ulkopuolelle, mutta tällä kerralla myös Melker (Torsten Lilliecrona) on lähdössä mukaan...

Raakkuvaisempaa alkutervehdystä katsomoon ääntelee mustatakkinen lintuystävä, mutta eipä aurinkoisena päivänä pitkään sisällä viihdytä korppikaverin kuulumisia kuuntelemassa, vaan lähemmäs rantaa pujahdetaan. Ilmeisesti Saltkråkanin rantakivikoista löytyy ihka-aito hylkykin, ja tämän puoliksi upoksiin painuneen paatin reunoilla Freddy (Bitte Ulvskog) ja Teddy (Lillemor Österlund) taiteilevat salaperäinen peltilaatikko kätösissään. Aarretta piilottelemassa selvästi ollaan ja koppa pian pinnan alle pulahtaa parempaan talteen. Nuorempi sisko Pampula (Maria Johansson) taas koirakaverinsa kanssa hyväntuulisena käpsyttelee laituria kohti, mutta iloisuus on kyseisenä aamupäivänä nopsasti katoavaista, sillä hänpä ei lainkaan tykkää siitä, että Pelle (Stephen Lindholm) ja pikku-Stina (Kristina Jämtmark) keskenään kaveeraavat onkipuuhien parissa. Se menee aivan liian pitkälle!



Söderman (Siegfried Fischer) tietää kertoa, ettei Stina enää hänen luonaan kovin pitkään saarella majaile, vaan kotiinpaluun aika on saapumassa piakkoin. No, Pampula lampsii myös laiturille selvästi hivenen riidanhaluisena ja alkaakin heti Stinalle tiuskimaan, että tämä on aivan liian pieni oleilemaan siellä. Parin tovin ajan Pellen seurasta käydään kovaa kamppailua ja vääntöä, mutta nuoriherra itse tahtoo pitäytyä puolueettomana, eikä ottaa osaa turhahkolta tuntuvaan kinaan. Ehkä laituri kuitenkin on niinkin tilava, että kaikki kolme kera koirulin mahtuisivat sinne sopuisasti nököttelemään...? Onkiminen ei muutenkaan Pellen suosikkipuuhaa ole, koska matojen puolesta tulee paha mieli, eikä tyhjällä koukulla ole paljoakaan pelkoa siitä, että ahven kävisi sitä haukkaamassa. Pitäähän sitä kuitenkin hiukkasen siimoja uitella, kun pari jaksoa sitten nimipäivälahjaksi uusi vapa paketista paljastui.

Johan (Björn Söderbäck) ja Niklas (Urban Strand) etsiskelevät toisaalla ystäviään, eikä pitkään tarvitse odotella, kun tytöt jo ilmestyvät maisemiin. Jutut liittyvät juurikin samaan hylkyyn, jota alkukuvissa esiteltiin, sillä se on rikas ja runsas aarreaitta, josta aina jotakin kiehtovaa löytyy, kunhan tarkasti tutkii ja etsii. Tytöt tietävät, ettei se sentään mikään keskiaikainen merenkulkuväline ole, vaan lahonnut ja uponnut siihen kymmenisen vuotta sitten. Kätköissä ei siis varmaan mitään ihan ikiaikaisia kalleuksia ole, mutta onhan niissä uudemmissa veneissäkin arvokasta tavaraa siirrelty. Saaren rakennetummalla rannalla Pampulan uhittelu jatkuu ja Pelle alkaa olla täysin kyllästynyt tähän jankkaamiseen ja jauhamiseen. Hieman etäämmälle lapsosten kinastelu näyttää paljon sopuisemmalta leikiltä Melkerin ja Malinin (Louise Edlind) tutkaillessa nuorimpien ajanviettoa.



Saltkråkanilta on lähdössä parikin retkikuntaa soutelemaan omille teilleen, sillä suolavaristen kerho hiljalleen lipuu kotitekoisella lautalla kohti kalastuslaivan hylkyä. Melker taas on Malinin, Pampulan, Pellen ja venekoiran kanssa suuntaamassa kohti lähisaarta, josta pitäisi löytyä erinomaisen runsaat kesäiset kantarelliapajat. Kyselläänpä siinä soudellessa, että kiinnostaisiko vanhempia lapsiakin lähteä sienikorin kanssa haahuilemaan, mutta aarreleikit innostavat enemmän. Melker tuntuu reissusta innostunein olevan, mutta aivan eri asia onkin, miten saalisonni sattuu kohdalle napsahtamaan, sillä aiemmat yrityksetkin milloin minkäkin puuhan parissa ovat hiukkasen laihoihin lopputuloksiin päättyneet. Hylyn lähistöllä sinnikkäät sukellusyritykset näyttävät myös lupaavilta, sillä pian pojilla onkin kätösissään lukittu lipas, ja innokkaina ihmetellään, mitä arvotavaraa se sisältääkään, kun niin kiehtovasti kolisee. Kenties jopa laivan kassavarat? No, laatikko pitäisi saada auki, eikä lukko tahdo millään antautua. Jostakin syystä tyttöjä kovin naurattaa ja kieletkin tahtovat olla melkoisen piikitteleviä...

Sienisamoilua lupaileva otsikko sai jo hieman säikähtämään, että siihenkö se kesä sitten lopahti ja syyspuuhat tulevat ajankohtaisiksi, mutta eipä sentään ihan vielä puut ole kauniin vihertävää lehvästöään maahan karistelemassa. Yleinen kesäisyys hehkuu saarikuvissa edelleen varsin vahvana ja näiltä osin kyseessä onkin mukavan antoisa jakso. Hyviä tunnelmapaloja ripauksen alle puolituntisesta muutenkin irtoilee, kun kirkkaita vesiä lähdetään soutelemaan airot rauhallisesti läpsytellen. Melkeinpä sitä tekee mieli Melkerin kanssa laulella kantarelleista ja elämän ihanuudesta yleensäkin pienen porukan taivaltaessa auringon kauniisti valaiseman kuusikon keskellä. Aluksi näyttää vähän siltä, että suuret sienisaaliit jäävät haaveeksi, mutta Laivurin herkäksi viritetyn vainukuonon avulla runsasta satoa tarjoavat paikat löytyvät kätevästi.



Pikkusaarella liikuskellaan, mutta eipä vähäinen koko eksymistä sulje kuvioista pois. Ilmeisesti kyseessä on sama paikka kuin minne nuorisonelikko päätyi usvaisen seikkailunsa toisella puoliskolla. Pelle tosin ilahtuu mahdollisuudesta, että saisi jäädä koko yöksi metsään ihmettelemään kaikenlaisia isompia eläimiä. Varmaan pääsisi näkemään kettuja, hirviä ja jäniksiä. Muutenkin jaksossa tulee ilmi, että Melkerin nuorin poika kovin on eläinystäviin ihastunut, ja hän suunnitteleekin, että joskus tulevaisuudessa isompi lauma karvaisia kavereita seurana on. Eksyminen tarjoaa myös tilaisuuden Melkerille esitellä osaamistaan, ja kovin itsevarmana hän pojalleen alkaa luennoida luonnon oman opaskirjan tulkitsemisesta. Sanotaanko vaikka siten, että ilmansuunnat ovat hivenen hakusessa, eikä tämä touhu muutenkaan täysin putkeen mene, vaan eräexpertti polttelee päreitään kompuroidessa kauniilla katajapoluilla.

Ainakin omalla listalla nämä retkeilyt menevät toistaiseksi nähtyjen jaksojen joukossa kolmen kärkeen kevyesti. Vanhempien lasten löytämä laivahylky on ehdottomasti jännä seikkailupaikka ja voinee hyvin kuvitella, miten siellä olisi itsekin runsaat parikymmentä vuotta sitten viihtynyt tunnin jos toisenkin. Muutenkin tällainen arkinen, mutta samalla mielikuvituksekas aarrejahti herättelee niitä hyviä väreitä ja tuo mieleen lapsuuspäivien kivoja leikkihetkiä. Samantapaista puuhaa kolmas elokuva, eli Tjorven och Mysak tarjoilee roppakaupalla, eli jos aurinkoisten kesäpäivien temmellykset näissä merkeissä kiinnostavat, niin mainitusta elokuvasta irtoaa runsas tunti erinomaisen hyväntuulista touhuilua. Aivan pelkkää pirteää ilottelua katseltu jakso ei kuitenkaan ole, koska tosiaan pikkuinen Pampula on selvästi sängystään noussut väärällä jalalla, eivätkä tyynet tuokiot tunnu lainkaan sopivan, vaan on pakko yrittää pientä kinaa saada väkisinkin aikaan. Katsojan mielessä ehtiikin vierailemaan ajatus, että onkohan vietetty hieman liikaa yhteistä aikaa pienissä piireissä ja välillä täytyy ilmaa puhdistava ukkoskuuro nostatella...? Nämäkin purnailut ja väännöt tosin sarjan hengelle uskollisesti hoidetaan kuntoon ennen päätöstä, ja niinpä mieliala on mukavan päivän myötä leppynyt ja lopputekstien pyörähdellessä voidaankin yhdessä hymyillen jälleen laiturilla istuskella. Päästäänpä sellaisiakin kysymyksiä pohtimaan, että voikohan avustava tahkon pyörittely olla alku vaikkapa avioliitolle, mutta siihen pitää vastausta vartoilla pikkuisen vielä, sillä eipä teroituspuuhista suoraan alttarin eteen kipaista...



Vi på Saltkråkan: Far ända in i baljan (1964) (IMDB)

Kepeä ja pikkuisen pöhköileväkin poliisikomedia länsinaapurin suunnalta alkoi eräänä väsähtäneenä iltamana innostaa. Lähemmäs vuosikymmen sitten tapahtunut ensikosketus ei niinkään myönteinen elämys ollut, mutta näin jälkikäteen arvioituna silloin oli menossa suhteessa jos toisessakin tiukkapipoisempi ajanjakso omalla taipaleella, eli uskaltaahan sitä toisenkin mahdollisuuden antaa. Osa jipoista on oletettavasti haalistuneet muistista, eli saa nähdä, loihtivatko kekseliäät keppostelut hymyä huulille, vai laittavatko toisinnollakin paasailemaan närkästynyttä jäkätystä. Sinänsä Kopps ei mitään ehdotonta kertailtavaa ole, mutta tulipa mieleen katsellessani hieman pätevämpiä otteita esittelevää ja vähintään lievillä ylilyönneilläkin revittelevää rykäisyä silmäillessä. Kyseessä siis Edgar Wrightin, Simon Peggin ja kumppaneiden Hot Fuzz, joka useampaankin otteeseen nauratti kommelluksillaan, eikä parin tunnin jämäkkä kestokaan viihdyttävyyttä juurikaan vähennellyt. Laatutasoiltaan nämä kaksi kamppailevat selkeästi eri sarjoissa, mutta tämä tykittely pienemmässä englantilaisessa maaseutukaupungissa kuitenkin herätti kipinän kertailla, että millaisia hommia hiljaisen ruotsalaisen pikkukylän poliisivoimille tuleekaan tielle. Tiukoissa tilanteissa todennäköisyydet sekoilevalle sähellykselle tietenkin kasvavat, joten antakaapa palaa!

Ennen kuin mitkään pyssyleikit, takaa-ajot tai muut mahdolliset remuamiset tulevat ajankohtaisiksi, otetaan hiljaisempi silmäys kesäiseen kaupunkiin. Ihmiset istuskelevat ilmoista nauttien, joten kovin viehättävältä paikka tuntuu ja ensivaikutelma on siihen suuntaan, että kyseessä on joillekin varmaan kamalan tylsä kylä keskellä ei-mitään, jossa mitään jännittävää ei ikinä vahingossakaan tapahdu. Luonto vihreine kuusimetsineen ja sinertävine järvineen on lähellä tarjoten mukavia mahdollisuuksia verkkaisemmasta elelystä nauttimiseen, joten mitäpä sitä suotta riehumaan. Farmarimallinen poliisiauto keskustassa kuitenkin partioi, vaikka kadut näyttävätkin siltä, ettei hektisiä työtehtäviä siinä määrin pääse kertymään, että stressirajat ylittyisivät.



Kaupungin poliisivoimiin kuuluva Jacob (Fares Fares) löydetään ravintolan puolelta, jonne hän on ilmeisesti sopinut sokkotreffit. Hetkeä myöhemmin Camilla istahtaa pöytään, ja tällä on muutama napakka ennakkoon pohdittu kysymys mielessä, eli eipä arvokasta aikaa joutavuuksien rupatteluun haaskailla. Tenttaustuokiossa udellaan löytyykö huumorintajua, paljonko tulee televisiota tihrustettua ja miksi ylähuulen päällä viiksiä kasvatellaan. Selvästi yllättynyt ja toisenlaista tapaamista odotellut Jacob vastailee kangerrellen, eikä vaikutelma erityisen puoleensavetävä ole. Noin minuutin pikahaastattelulla homma onkin jo paketissa ja Camilla toteaa, ettei tässä mitään potentiaalia ole ja poistuu paikalta. Edes tilausvaiheeseen ei ehditä ja niinpä Jacob jää hölmistyneenä ihmettelemään, että olipas omanlaisensa tapaus tämäkin. No, vaikka sitten takaisin partiointipuuhiin iltavuoroon...

Työpäivää kulutellaan kesäisessä korttiringissä, mikä monelle tuntuu vallan mainiosti sopivan, mutta löytyypä joukosta ainakin yksi kaveri, joka tahtoisi huomattavasti tiukempaa menoa kotikaupungin kaduille. Benny (Torkel Petersson) haaveileekin päiväunistelutuokiollaan naamioituneesta ja raskaasti aseistautuneesta joukkiosta rynnäköimässä postiin. Ammattimaisia otteita esittelevä roistoryhmä talttuu haavekuvissa kovin kätevästi ja hiukkasen yliampuvastikin Bennyn käsitellessä virka-asettaan vähäsen epätavallisin tavoin. Sankaripoliisin suuret seikkailut saavat stoppinsa, kun työkaveri Agneta (Sissela Kyle) hepun herättelee. Nakkikioskilla murkinoidaan ja koko partioiva poliisinelikko on yhteen kerääntynyt. Benny ja Agneta liikkuvat toisella autolla, Jacob ja Lasse (Göran Ragnerstam) toisella. Päivän kiireellisimpänä hommana näyttää olevan keskustaan laiduntamaan vaellelleen lehmän korjaaminen talteen. Asemalla esitellään loput joukosta, eli paikallinen poliisipäällikkö Folke (Christian Fiedler) ja toimistohommissa hääräilevä Håkan (Erik Ahrnbom), joka on kovin tykästynyt työporukan maskottihauvaan.



Virka-ajan ulkopuolella Jacob viihtyy kotona nuoren tyttärensä kanssa. Menneisyyttä ei lähdetä sen suuremmin valottelemaan, mutta selvää on, että miekkonen on yksinhuoltaja, joka kovasti yrittää uutta kumppania treffi-ilmoitusten kautta etsiä, vaikkakin menestyminen on vähän mitä sattuu. Bennyn asunnossa taas työpäivän jälkeenkin mielikuvitus vyöryttelee vauhtia ja vaaraa, sillä eihän ikinä voi tietää, mikä katala tyyppi nurkan takana pahoin ajatuksin varustautuneena vartoilee. Arkikaan ei näin pääse tappavan tylsäksi jumitukseksi kääntymään, vaan lemmikkikissan syöttämisestäkin voi tehdä toiminnantäyteisen seikkailuhetken. Hurjien koitosten jälkeen on hyvä pudotella hiukan kierroksia kutomispuuhilla parvekkeen puolella. Ehkei siis Bennykään aivan yksioikoinen tulitaistoja ja muita ärhäkämpiä haasteita haikaileva kaveri ole.

Jacob ei ole ainakaan lopullisesti lannistunut lyhyeksi jääneestä tapaamisesta Camillan kanssa, vaan uusia iltasuunnitelmia puhelimessa sovitaan, ja homman henki edelleen sokkotreffien suuntaan taitaa kallistua. Äiti hieman yrittää muistutella, etteivät aiemmat yritykset ole toivottua tulosta tuotelleet, mutta tästä illasta on pojalla hyvä tunne. Uutta puhtia ja itsevarmuutta puhkuen painelee tämä baaritiskille ja olettaa, että kirjaa lueskeleva nainen on tapaamisen toinen osapuoli. Ehkäpä hän hieman liikaakin innostuu, kun päätyy taikuroimaan jokseenkin kuolaisesti. Niljakkaasta hetkestä huolimatta nauravainen ilta on aluillaan ja sitten saapuukin tuolien taakse Lena, joka melko tyynenä toteaa, että jospa kokeillaan kenties jonakin toisena iltana. Hetkellisen hämmennyksen ja hölmistyksen jälkeen Jacob ja Jessica (Eva Röse) päättävät sekaannuksesta huolimatta jatkaa illanviettoaan. Jessica mainitseekin olevansa varmaan seuraavana päivänäkin samassa paikassa tavattavissa, joten saattoipa Jacob olla oikeassa myönteisine vainuineen, vaikka ei tämäkään ihan suunnitellusti sujunut.

Uusi työpäiväkin alkaa miellyttävästi Bennyn jaellessa koko porukalle itse kutomansa nimetyt hikinauhat, joiden olisi tarkoitus nostattaa yhteishenkeä taukojen sählypeleissä. Jopa pikkuinen hauveli saa oman somistuksensa. Sitä hyvää henkeä kuitenkin yllättäen lähdetään seuraavana hetkenä lytistämään maahan, sillä huoneeseen saapuu Jessica, joka on tullut vierailulle läänin esikunnasta. Hän selittää asiansa siten, ettei seudulla oikein ole mitään mainittavaa rikollisuutta ja siten tarve aktiivisesti partioiville poliiseille ja asemallekin on melkoisen olematon. Leikkauksien aikakauttakin eletään, joten kun yhtälöä pohditaan, niin saadaan vastaukseksi, että kolmisen kuukauden kuluttua hommat tällä kunnalla laitetaan pakettiin. Henkilökunta voisi lähteä uusia uria jahtaamaan toimintasuunnitelman avulla. Ymmärrettävästi tämä tieto tulee täytenä yllätyksenä joukolle ja hyväntuulinen höpöttely seisahtuu siihen. Hämmästyneitä ilmeitä on enää jäljellä, eikä paljoakaan tunnu lohduttavan, että vastaavia hommia voisi lähikunnista löytyä. Osa on kiinteämminkin juurtunut paikkakunnalle ja joka tapauksessa hyvin keskenään viihtyvä porukka uhkaa hajota. Jokainen vetäytyykin hiljaisin mielin tahoilleen näitä käänteitä pohtimaan. Aivan taisteluitta ei sulkemiseen aiota suostua, vaan vetoomukseen keräillään nimiä ja tietysti kikkakirjasta löytyy pikkuisen räväkämpiäkin jippoja...



Edellisen kerran jokseenkin nihkeitä tuntemuksia muistellessa päätin maltillisesti kulautella mahdollisesti iskevän piukan pipon syndrooman takia ennaltaehkäisevästi eräänlaisia itselääkintävalmisteita. Tiedä sitten, johtuiko siitä, vai vallitsevatko mielialassa muutenkin höttöisemmille höpsöilyille suotuisammat olot, mutta eipä laittanut pöhköily päätä särkemään, vaan hykerryttävänä hölmöily näyttäytyi monesti. Tosin sopinee sanoa, että mahtuuhan sinne sekaan parikin tolloilua, joita olisi kenties voinut harkita toisenkin kerran ennen loppusijoitusta. Tekijät eivät ainakaan ole kovin tiukasti halunneet ajatuksiaan rajoittaa, mitä huumoriryöpsähdyksiin tulee, eikä liiallinen korrektiuskaan ole kiusannut. Sikailuilla ei sinänsä lähdetä enempää riehaantumaan, vaan eipä tunnu siltäkään, että hillitty hyvä maku olisi tarkkana oppaana ja karsijana toiminut, kun tyypit roiskivat menemään. Onhan jo ensimmäisellä kolmanneksellakin mukana niitä kovemmilla kierroksilla käyviä mielikuvituksen piristämiä pätkiä, mutta tunnin jälkeen isoimmista älyttömyyksistä alkaa olla maku kohtalaisen kulahtanut hauskuuden karistessa.

Kopps tuntuu rullailevan viihdyttävämmissä merkeissä niiltä osiltaan, joita ei ole nähty tarpeellisina paisutella päättömyyksiin. Tyypeillä lähtevät ajatuslamput vähän vahingossa välkähtelemään kyseenalaiseen suuntaan, että mitäpä jos poliisi itse tekisi tai teettäisi pikkuisen tuhotöitä, jotta tarvetta aktiiviselle partioinnille syntyisi. Tilastoja kaunistellaan, mutta tämä polku voi tuoda ikäviäkin yllätyksiä kaverusten eteen. Maltillisesti aloitellaan, kun houkutellaan eräs heppu harrastelemaan pienimuotoista pihistelyä lähikaupassa alkoholilahjuksen avulla, mutta asioilla on tapana karkailla käsistä, kunhan kunnolla innostutaan säheltelemään. Hiljaista pikkukaupunkia alkaakin piinata omituinen rikosaalto monimuotoisine tihutöineen. Varkauksia ja vandalismia esiintyy tihenevään tahtiin vuosikymmenen rauhan jälkeen. Tuulilaseja mätkitään, renkaita tyhjennellään, lenkkeilijöitä säikäytellään pistoolin paukuttelulla ja vastaavaa jäynää kehitellään järjellisten ratkaisujen sumentuessa. Siinä vaiheessa, kun nakkikioski tuo lieskoillaan tunnelmallista hehkua pimeään yöhön ja posahtaa lopulta päreiksi, niin kaverit itsekin alkavat pohtia, että meneeköhän tämä kuningasajatus kenties turhankin pitkälle. Jotain piti polttaa, mutta mutta...



Näistä ei tee mieli juurikaan valitella, vaan sinänsä sympaattisten tyyppien hiukan harkitsematon sähellys on kohtalaisen kivaa katseltavaa, kun taas Bennyn toistuvat ylitulkinnat mielikuvituslisineen huvittavat hieman harvemmin. Ensivilkaisun perusteella muistelin, että tätä osastoa tykiteltäisiin etenkin toisella puolikkaalla paljon ahkerammin, vaan eipä näitä jaksoja oikein kourallistakaan kaikkiaan kerry, mikä on ihan hyvä juttu, sillä toistoksi alkaa mennä näinkin. Onhan Bennyn puuhissa tiettyä viehättävää kotikutoisuutta, mutta siitäkään huolimatta superpoliisin sankaroinnit eivät hirmuisen isoja hymyjä saa aikaan. Jonkinlaista tyylittelyäkin haetaan paukutteluihin, mutta jos näitä pistoolitaiturointeja ja pieniä pieksemisiä tahtoisi vakavasti otettavina toimintajaksoina tihrustella, niin vaikuttavuus ei kovinkaan kummoinen ole. Ilmestymisaikansa isommille toimintaelokuvamenestyksille irvailu on vähän niin ja näin, koska meno on esikuvia selkeästi kömpelömpää, eikä tehostepuolikaan häikäisemään pääse. No, näissäkin räiskinnöissä omat onnistumisensa nähdään, vaikkei tietoinen ylilyöminen taukoamatonta hauskuutta toisikaan tullessaan. Mukana saattaa olla ripauksen verran hyväntahtoista piikittelyä sekä piruilua toimintaelokuvien suurkuluttajien suuntaan, jotka kenties pikkuisen liikaakin pyssysankareistaan innostuvat...



Olen muistaakseni kolmisen kappaletta katsellut näitä Fareksen veljesten elokuvia ja sen perusteella uskallan sanoa, ettei oma huumorintaju aivan samaan lokeroon livahda tekijöiden kanssa. Hyviä huvituksia nähdyistä elokuvista on löytynyt, mutta sitten kohtalaisesti sitä tökkivämpää eheehe-osastoakin, joten napakympeistä ei pääse kehumaan. Fares Fares näyttäisi jatkavan näyttelyuraansa aktiivisesti, mutta pikkuveli Josef viettää hiljaiseloa, sillä viimeinen pitkä ohjaus on vuoden 2010 komedia Farsan, jossa veljesten isä Jan on isommassa osassa. Nähdäänhän hänet myös poliisikohelluksessakin Bennyn naapurina, mutta ruutuaikaa ei montaa minuuttia pääse kertymään. Tekijöistä voisi mainita vielä Josefin kanssa kirjoittajana toimineen Mikael Håfströmin, joka on omaan mieleen jäänyt paremmin paljonkin tummasävyisempien kauhu-, toiminta- ja jännityselokuviensa kautta. Niiden perusteella tekeekin mieli väittää, että tuikeammat tuokiot ovat paremmin Håfströmin alaa kuin kepeähenkiset pelleilyt.

Kopps ei millään osa-alueellaan huimiin huippuihin nouse, mutta kokonaisuudesta muodostuu kaikkiaan ihan nautittava, eivätkä loppupuolen vakavoitumisetkaan lähde pirteämpiä virtauksia latistamaan ja muutenkin saadaan aikaan mielestäni toimiva päätös elokuvalle, vaikka viimeisen otoksen kohdalla olisi sitä harkintaakin voinut harjoittaa. Paikoin etsitään hieman herttaisempaakin vivahdetta, eikä tämäkään mitään puistatusta nostattele, vaan saa hölmöihin ratkaisuihin taipuvaiset tyypit näyttämään pidettävämmiltä. Alussa mainitsemani Hot Fuzz edelleen riehakoi reippaammin sekä sujuvammin, eikä ylilyödyistä tulitteluista jää mitään väkisin yrittämisen makua, jollaista Kopps valitettavasti paikoin hieman huokuu. Joka tapauksessa toinen katselu kohotteli selkeästi tämän ruotsalaisen viritelmän pisteitä. Ihan mielellään muutenkin pohjoismaisia tuotoksia toiminnallisten komedioiden lajissakin seurailee. Mitä näitä on tullut nähtyä, niin onhan niitä ontuvampaakin sekoilua sisältäviä tapauksia tullut vastaan tai muuten vain kehnoa huumoria viljeleviä väkinäisyyksiä. Kopps siis saa livahtaa omissa kirjoissa keskisarjaan ollen hivenen parempi kuin vaikka vuosi sitten uusimani The Black Madonna. Matkalle mahtuu muutama muistettavampi hetki, ihan mukavasti hörähtelyä ja kun kestokin pidetään napakasti alle 90 minuutissa, niin kyseessä on ihan kelvollinen ja tarkoituksensa kepeänä iltaviihdykkeenä täyttävä höttökomedia. Jos sattuu esiintymään allergiaa tyhmäilevälle torveloinnille, niin sitten kannattaa katsella muihin suuntiin.



Kopps (2003) (IMDB)

Länsinaapurin työpaikkansa puolesta säikähtäneet poliisit kävivät ruudulla kääntyilemässä ja kokeilemassa hieman epätoivoisiakin kepposteluja nykytilanteen turvaamiseksi, mutta tuskinpa vastaaviin tempauksiin on aihetta, kun taas sohvamatkailu vie kohti (toivottavasti edelleen) kesäistä saaristoa. Kahdeksannessa jaksossa oli enemmänkin hyviä juttuja menossa, jotka tunnelmallisiakin tuokioisia tarjoilivat mukavan paljon. Suolavarikset viihtyivät jännittävien sukelluspuuhien parissa puoliksi uponneen kalastuslaivan hylyn luona, kun taas Melker (Torsten Lilliecrona), Malin (Louise Edlind), Pampula (Maria Johansson), Pelle (Stephen Lindholm) ja Laivuri lähtivät naapurisaareen etsimään runsaita kantarelliapajia. Sieniä löytyikin kivasti koreihin ja samalla lauleskellen nautittiin upeasta saariluonnosta hiukkasen eksyenkin. Toivottavasti hyväntuulisella linjalla jatketaan kera kauniiden kuvien. Jos nimestä uskaltaa mitään ennakoida, niin ainakin tähän katsomoon on luvassa erinomaisen suloisia sekä herttaisia hetkiä.

Ensimmäisenä kameraa kohti kurkistelee kovin punasilmäinen Laivuri, mitä lie niin tarkkaavaisena ihmettelee? Joskohan peltikatoilla suloisesti kiipusteleva kissanpentu olisi koirakaverin huomion kaapannut? No, tämä karvatassu on kuitenkin siinä määrin pitkämielinen menijä, ettei ala ihan pienistä haukkumaan tai räksyttämään, joten kisulikin saa rauhassa maailmaa korkeuksista tutkailla. Jos pudottaudutaan kattotasolta kohti ruohikkoa, niin Malin on päättänyt hoitaa kylpypuuhat pihan puolella auringon lämmitellessä, mutta ei nyt hirmuisesti hihkahda siitä, että kesken pesuhetken kesälomaansa viettävä Björn (Tommy Johnson) ilmestyy ihastelemaan. Tervetuliaistoivotuksen sijaan heppua kehotetaankin suksimaan suolle, mutta huuhteluapu kelpaa siitä huolimatta. Kujeilevalla tuulella oleva Björn tiuskivaa neitiä tahtoo hiukan viilennellä ja niinpä vettä ryöpsähtää niskaan kunnolla.



Melkerssonien pihapiirissä ovat muutkin heräilleet päivän puuhiin ja askareisiin, ja taas kerran Malinin touhuja silmät tiukkoina tuijotellaan, sillä Pelle kattotasanteelta seurailee, mitä alapuolella vitsailevalla kaksikolla mahtaakaan olla mielessä. No, pientä poikaa ampiaiset kiinnostavat myös, mutta nämä eivät juuri viheltelyihin reagoi, vaan jatkavat omien hommiensa parissa seinälautojen suojassa. Melker on majoittunut pihapöydän äärelle kera kirjoituskoneen sekä aurinkovarjon ja tarkoituksena olisi naputella enemmänkin sanoja tulevaan teokseen. Inspiraatio on löytynyt ja puitteetkin mitä otollisimmat tuotteliaaseen päivään. No, eipä siinä pitkään ehdi kulua, kun jo Pampula koiransa kanssa kirmaa tivaamaan, että millaista tekstiä työstetään. Kirjoittelu häiriintyy herkästi, joten Melker alkaa nopsasti tuskastumaan uteluihin.

Muutaman metrin päässä Björn jatkaa jutusteluaan ja kertoilee siinä, että yleensä viettää kesälomansa kotisaaren ulkopuolella, mutta tässä on pienoinen poikkeus menossa, mikä herättelee epäilyksiä. Pelle väittääkin tietävänsä syyn, miksi opettaja on seuduille jäänyt, eikä herra itse ole ainakaan kovin vahvasti näitä vihjailuja kiistämässä. Paljon muutakin mielessä pyörii ja ilmeisesti oma lemmikkieläin olisi varsin mieluinen juttu. Pampula tosin iloisena lupailee kaverilleen vaikkapa parin kilon osuuden Laivurista, mutta tämä tarjous ei ole aivan sitä, mitä haetaan. Niinpä Pelle marssii isän kirjoituspuuhia häiriköimään tilitellen, miten epäreilua on, kun ei ole lemmikkiä ja joutuu tyytymään seinän takana pöristeleviin ampiaisiin sekä koiran takatassuun. Melker ymmärtää pulman ja lupailee, että kenties asialle voidaan jotakin tulevaisuudessa tehdä. Ehkä vaikka pieni kilpikonna...?



Pellen haaveissa on kuitenkin sileä ja pehmoinenkin lemmikki, eli kilpikonna ei toivelistan kärkipäässä majaile, vaikka Melker tietysti mieltää sen harmittomaksi ja helppohoitoiseksi vaihtoehdoksi. Selvää on ainakin, että kirjan eteneminen seisahtuu kokonaan, jos päivä näissä merkeissä jatkuu. Niinpä isä antaa Pellelle hommaksi ottaa tyhjän maitoastian kätöseen ja käväistä hakemassa siihen täytettä. Pampula ja Laivuri toki mukaan, taskuun pieni vaivanpalkka, eikä mitään kiirettä palailla kotiin. Nuoret kauppamatkalaiset noudattavatkin neuvoa kipaisten tilaisuuden tullen omille seikkailuilleen, kun taas Malin käy Melkerille toteamassa, että maitopula on uhkaamassa päivän lettuhetkiä. Kirjailija on kuitenkin jokseenkin omiin maailmoihinsa päässyt rauhassa uppoutumaan. Pienellä saarella majailee siinä määrin uteliaita vipeltäjiä, että pian kirjoitusrupeama saa jälleen töksähdellä, sillä pikku-Stina (Kristina Jämtmark) marssii paikalle ja tahtoo kertoilla Melker-sedälle satua. Taas on kärsivällisyys koetuksella, kun Kultakutrit ja prinssit hyökkäilevät aivotyön esteeksi. Edelleen miekkosen pinna vaikuttaa lyhyeltä, sillä minuutin mittaisen satutuokion jälkeen jo Malinia pitää apuun karjahdella. Vieläpä ei Melker tiedäkään, että ennen kuin päivä päätökseensä saadaan, on luvassa lisääkin yllätyksiä...

Vanhemmat lapset ovat jo useammassakin jaksossa omat seikkailunsa saaneet, mutta tällä kerralla heitä nähdään lähinnä parissa vilauksessa ja päästetään perheiden pienimmät kahdestaan vesille. Mistään suunnitellusta retkeilystä ei sinänsä ole kyse, vaan kun on kaunista kesäpäivää käytettävissä ja otollinen tilaisuus, niin mikäpä ettei. Alkutaival sujuu hiljalleen etenevän lautan kyydissä ja onpa edessä soutamistakin kulkuvälineen vaihtuessa. Pampula pääsee näyttämään, että jos isommat siskot ovat varsin eteviä airojen avulla liikkumaan, niin sujuupa se häneltäkin. Jyristelevä ukkonen tuo matkalle pikkuisen jännitettävääkin, vaikka Pampulakin väittää, ettei niin sitä pelkää. Ihan joskus vain, jos oikein kovaääniseksi yltyy... Siinä määrin päiden ylle hivuttautuvat tummat pilvet huolestuttavat, että kaksikko evakuoituu läheiseen saareen, josta löytyy kätevästi jokin vanhempi taukomaja tilapäiseen oleiluun. Varsin kodikkaita hetkiä näin ruudulle saadaankin loihdittua ja tämä pienten suloinen puuhastelu on mukavaa vaihtelua vanhempien sisarusten peleille ja leikeille.



Sinänsä sympaattinen seikkailu ei välttämättä jakson ydin kuitenkaan ole, sillä otsikkokin lemmikkiä lupailee. Joku voi erehtyä olettamaan, että ehkä alussa nähty pikkuinen kissa Pellen hoivattavaksi päätyy, mutta pupuasiaksihan juttu kääntyy. Matkoillaan kaksikko nimittäin ihastuu kovin kaneihin, joita lähistöllä kasvatellaan, mikä saa Pellen pohtimaan maitorahojen sijoittamista hieman pomppivaisempaan suuntaan. Pian onkin suloinen pupunen pahvikopassa uteliaana nuuskuttamassa ja matkalla uutta kotia kohti. Yllättäen ilmaantunutta kaveriaan poika mielellään halailee, silittelee ja muutenkin hellii. Vähemmän innostavan kalastusyrityksen yhteydessä hän mietiskelee ystävälleen nimeä ja pian onkin jo päätetty, että Melkerssonien perheen uusi ihastuttavan pörröinen ja loikkivainen jäsen olkoon Jokke. Tuskinpa tarvitsee mainostaa paljoa, että tähän katsomoon pupusöpöstely kelpaa mainiosti ja ensimmäisessä elokuvassa tutuksi tullutta Jokkea olenkin jo osannut odotella mukaan temmellykseen.

Tjorven, Båtsman och Moses jatkaa muutenkin tämän jakson suloisessa ja eläinystävällisessä hengessä, sillä Laivuri, Jokke ja pelastettava hyljepienokainen Moses ovat suuressa osassa. Iloisten puuhiensa vastapainoksi elokuva sujauttaa eläinystävien mukana miltei väistämättä seuraavia haikeita ja usein sydäntäsärkevänkin surullisia hetkiä. Sekä jaksossa että elokuvassa ihmetellään muutenkin maailman valtavaa eläinpaljoutta ja monimuotoisuutta. Lehmiä, sammakkoja sekä muita pieniä merkillisyyksiä pysähdellään tarkastelemaan, mikä sopii erinomaisesti Pellen ja Pampulan reissuun, sillä taitavatpa he olla Saltkråkanin eläinrakkaimmat lapsukaiset. Kumpikin on tietysti myös elokuvan puolella Moses-operaatiossa merkittävästi mukana. Jos Ett litet djur åt Pelle sattuu suosikkijaksojen joukkoon lukeutumaan, kuten omalla kohdalla, niin ehdottomasti etenkin tämä ensimmäinen elokuva kannattaa myös katsella, vaikka eihän karvaisia kavereita jatko-osissakaan unohdeta. Siinä mielessä elokuva on vieläkin ihastuttavampaa nähtävää, että suunnilleen kolminkertainen kesto antaa mahdollisuuden söpöstellä runsaammin erinomaisen kauniilla kuvilla, joissa pörröisiä lampaita, isoja sekä pienempiä hauveleita ja pupuja vilahtelee. Jakson puolella vähän maltillisemmin näillä herkutellaan, mutta katsojan mieltä piristelevää onnea ja elelyn iloa huokuvaa kuvastoa taas on taltioitu ja tekeepä mieli tokaista, että yli 50 vuotta vanha sarja näyttää levyltä katsottuna aivan mahtavalta, eli eipä tarvitse kuvanlaadun kehnoudesta yhtään kitistä. Kirkkaat ja terävät kuvat helpottavat osaltaan näistä lumoavista saaripäivistä nautiskelua.



Pitää miettiä, josko sarjaurakoinnin jälkeen viitsii jaksoista jonkinlaisen summauksen tehdä, mutta uskallanpa jo tässä vaiheessa väittää, että Ett litet djur åt Pelle kuulunee selkeästi jaksojen paremmalle puolikkaalle. Siinä missä eläinväki Saltkråkanilla on lisääntymässä, niin nähdäänpä matkan taittuessa entuudestaan tuntemattomia ihmishahmojakin pikaisesti. Lopetus jättää hahmot ja katsojan jälleen mukavien mietteiden ja tuntemusten pariin, kun yhdessä keräännytään Jokkea paijailemaan ja pupua kehumaan. Malin tosin hieman latistelee yleistä riemua muistutellen, että Melkerssonien kesä Saltkråkanilla on loppuaan lähestymässä ja viikon kuluttua ohjelmassa on paluumatka kaupunkiin. Voi olla, ettei vielä kymmenes jakso lumikinoksia silmille vyöryttele, mutta sitä seuraava taitaa nimensä perusteella pakkasilmoja tarjoilla. Onhan näitä kesäisiä kommelluksia toki tullut jo lähemmäs kolmen tunnin verran seurailtua, mutta kyllästyminen ei vielä ole kimppuun käynyt ja suurimmat suosikit ovat näitä viime aikoina katseltuja jaksoja. Näiden parissa on tuntunut siltä, että pienten alkukangertelujen jälkeen on saatu kunnolla saarilomailun hengestä kiinni ja kiinnostavaa pienempää sekä isompaa puuhaa hyvin kehiteltyä. Siinä mielessä kesäkauden loppu hieman turhankin pikaisesti on tulossa vastaan, mutta annetaanpa silti syksyisille sekä talvisille temmellyksillekin mahdollisuutensa...


Vi på Saltkråkan: Ett litet djur åt Pelle (1964) (IMDB)

Tuttuja reittejä tässä kuljeskellaan ainakin jonkin aikaa vielä, sillä jälleen Ruotsin eteläisemmästä saaristosta singahdetaan rapsakat tuhat kilometriä kohti pohjoista, ja kenties heti ensimmäinen pätkäkin tahtoo katsojaa kuljetella sinne jylhimpäänkin tunturimaahan, jossa viime vierailulla myös kierreltiin ja ihmeteltiin. Olisihan niitä näkymiä kattavamminkin katsellut ja ihastellut, joten jos vaikka tämän dokumenttikaksikon molemmatkin puoliskot sinne vievät, niin ihan hyvä homma. Tosiaan jo neljättä kertaa olen saman dokumenttikoosteen kimpussa, koska suunnitelmana alkujaankin oli näistä säästellä useammankin lyhyen illan tarpeisiin, ja vielä viideskin katsaus lienee luvassa, sillä pari viimeistä dokumenttia jää jäljelle. Jos kolmannella käväisyllä pohjoisemmat tunturit kiehtoivat, niin sitä edeltänyt toinen nippu taas kierrätti katsojaa Tenolla, jonka lisäksi Norjankin vuoristoisille maisemille oli onneksi aikaa ja lopuksi samaisen maan rajan läheisyydessä sijaitsevan Suomen pohjoisimman kylän elelyä tutkailtiin edellisen vuosisadan puolivälin kohdilla. Aivan ensimmäinen dokumenttikolmikko taas tarjoili kuvaa nykyisen itärajan toiselta puolelta Petsamosta, josta siirrettiin kuvauskalusto Lemmenjoen vesille veneilemään ja lopulta puheltiin pikkuisen poroasioista. Sopinee siis sanoa, että mukavan vaihtelevia aiheita ja paikkoja on pohjolan pohjoisosista löytynyt ja toivottavasti loputkin mielenkiintoisesti kutkuttelevat.

Tornionlaakso - neljän tuulen tie

Tutulla näkymällä aloitellaan, sillä Saanatunturi otsikon takaa kurkistelee, vaikkakin vähän ennakoivasti, sillä niille seuduille siirtyillään varsinaisesti vasta loppuhetkillä. Tämä dokumentti on tehty pohjoiseen suuntaavaa turismia vilkastuttamaan ja kuten nimestäkin voinee päätellä, niin juurikin Tornionlaakson matkailumahdollisuuksia keskitytään esittelemään. Kyseessä onkin Tornionlaakson matkailijayhdistyksen tilaama teos, eli kaipa tämän voi ihan rehellisenä mainoksenakin ottaa. Kenties siitä syystä elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat herrat Erkki Leppänen ja Paavo Suensaari eivät muuten ole mittavia elokuvauria itselleen kehitelleet. Kumpikin on vieras nimi, mitä näihin Lappi-pätkiinkin tulee, mutta sanottakoon samalla, että Leppänen hoitaa tässä teoksessa kertojankin hommat. Kuvaajiksi on merkitty Niilo Heino ja Yrjö Aaltonen, joille myös IMDB osaa näyttää kohtalaisen ansiolistan, ja epäilemättä herrat ovat kuvanneet elokuvia, jotka eivät sivustolla lainkaan näy, sillä eipä tätäkään matkailukatsausta sieltä löydy. Molemmat näyttäisivät erikoistuneen näihin lyhytdokumentteihin, ja Heino toimikin vastaavassa ominaisuudessa edellisen valikoiman elokuvassa Nyky-Lappia.

Se tekijöistä ja taustoista, sillä on aika lähteä vähitellen pohjoisen teitä pöristelemään. Ehkei ihan heti kuitenkaan auta moottoria ärjäistä käyntiin, sillä kertojalla on vähän turistavaa Lapin turismin tilasta 1960-luvun alussa. Ihmismäärät ovat ilmeisesti nousussa, mikä osittain selittynee silläkin, että lentokoneet ovat alkaneet kuljettaa halukkaita matkaajia Lappiinkin. eikä aikaa kulu enää samoissa määrin, jos ilmateitse Torniota kohti seikkaillaan. Rautateitä pitkin kolistelevat junat myös stoppinsa Torniossa tekevät ja automatkailu on lisäksi erinomaisen suosittua puuhaa. Leppänen selittääkin, että kohti Kilpisjärveä autoilee tuhansia tulijoita eteläisemmästä Euroopastakin ja tietenkin kotimaiset lomailijat päälle. Pitäähän sitä aiheeseen sopien mainitun matkailijayhdistyksen toimistollakin käydä palveluja pikkuisen kehumassa, mitenkäs muuten... Ennen kuin tie lopulta kutsuu, niin lätkäytetään katsojan ihmeteltäväksi karttakuva, johon on muutamia merkittävämpiä paikkakuntia merkkailtu ja samalla eroteltu Tornionlaakson alue Suomen puolelta. Jos Torniosta lähdetään kulkemaan ylöspäin, niin matkaa päätepysäkkiin kertyy miltei 500 kilometriä, eli kohtalaisen kokoinen viipale kotimaan läntistä Lappia olisi tarkastelun kohteena. Kenties hiukkasen turhankin kookas kimpale 12-minuuttiselle dokumentille.



Tornionjoki saa toki alkunsa Ruotsin puolelta Kiirunan seuduilta, mutta aivan sinne saakka ei tosiaan ole aikomuksena pinkaista, vaan reittinä toimii valtatie 21, joka siis myös Neljän tuulen tienä tunnetaan. Jos Torniosta lähdetään, niin ajeltavaa Suomen ja Norjan rajalle kertyy 466 kilometriä, ja suurimman osan ajasta se mutkittelee aivan Ruotsin rajan tuntumassa, joten jos siltä tuntuu, niin valtakuntaa pystyy kätevästi vaihtamaan useammassakin ylityspaikassa. Vaikka Norja lopulta vastaan tulee, niin tie ei tietenkään siihen lopahda, vaan voipa sitä pitkin huristella melko suoraa reittiä Tromssaan. Kilometrit eivät dokumentissa heti lähde vilisemään, vaan maltetaanpa Torniossakin muutama hetki viettää ja ensimmäisenä nähtävyytenä onkin paikallinen kirkko, jolle on ikää kertynyt jo päälle kolme vuosisataa. Näissä Lappi-elokuvissa kirkot tuntuvat olevan kohtalaisen usein väläyteltyjä nähtävyyksiä, mikä sinänsä on hyvin ymmärrettävää, koska korkeuksiin kohoilevat tornit ja muut rakennelmat usein varsin jylhinä näyttäytyvät etenkin avarampia maisemia vasten sijoiteltuna. Tornion kirkko ei aivan tässä mielessä pääse loistamaan, sillä puuta ja muuta häiritsevää vierestä löytyy, mutta käväistäänpä kuitenkin hetkellisesti sisätiloissa.

Matkaa on niinkin paljon kuljettavana, ettei siinä oikein jouda pysähtelemään ja yksityiskohtaisemmin paikkoja esittelemään näissä minuuttimäärissä. Seuraavana etappina on Alatornio, jonka kohdalla puhellaan pari sanaa siitä, miten sekä Suomen että Ruotsin harrastama massiivisten tukkipinojen uittaminen vaikuttaa voimakkaasti jokinäkymiin. Kyllähän kuvissa isompaa puupalikkaa silmien ohi kiitettävästi lipuukin ja ehditään lyhyt silmäys uittopuuhaankin ottaa. Tukkien kuljettamisesta päästään toisenlaiseen harrastukseen, mikä samalla joelle erityisen suosittua on, eli kalastukseen. Kivirannan noin 200-vuotias lohipato onkin omanlaisensa merkkipaikka. Karungissa Tornionjoki kuohahtelee komeasti Kukkolankoskessa ja kertoja vähän yrittää vinkkailla, että näiltä seuduilta nälkiintynyt matkaaja saa maistuvaa ja perinteistäkin haukkailtavaa autoilun oheen. Kuvausporukka kiihdyttelee menoaan ja huitaiseekin nopeasti Ylitornioon, mutta onhan polkua vielä jäljellä useita satoja kilometrejä.



Pitkää matkaa taivaltaville vinkkaillaan Pellon lähistöltä Kattilakosken leiriytymispaikkaa, vaan eipä tällä tahdilla ole aikaa jäädä telttoja pystyttelemään, kun Napapiirin pohjoisempi puoli kutsuu komenevine tuntureineen. Pienempien ja hieman suurempienkin kaupunkien ja kylien läpi autoillessa kertoja muistaa mainita, että runsas vuosikymmen aiemmin päättyneen Lapin sodan mittava hävitys alkaa olla osittain mennyttä elämää, sillä raunioiksi räjäytettyjä sekä poltettuja rakennuksia on kiitettävään tahtiin jälleenrakennettu uuteen kukoistukseen. Muonion kohdille saavuttaessa kesäiset kuvat ilman sen suurempia varoituksia hetkellisesti hyvästellään, koska pitäähän mainioille laskettelumahdollisuuksille myös hieman hehkutuksia suoda, eikä paljaiden rinteiden vilauttelu kuvissa välttämättä saisi näitä vauhtipuuhia erityisen houkuttelevilta näyttämään. Kertoja juttelee, että lisääntyvät turistivirrat ovat näidenkin tienoiden majoituspaikkoja rutkasti lisänneet. Vetonauloina mainitaan Yllästunturi, joka kohoilee runsaat 700 metriä merenpinnan yläpuolelle ja myös Pallastunturin maisemissa käväistään kääntymässä.

"Kokko harrasti myös valokuvausta ja kuvitti itse suurimman osan kirjoistaan. Hänen tuotannolleen on ominaista faktan ja fiktion sekoittaminen. Lapin-kirjoissaan hän kuvasi luontoa ja tunturisaamelaista kulttuuria. 1950-luvulla hän tuli surulliseksi siitä, että uusi aika määräyksineen ja rajoituksineen saapui Tunturi-Lappiin ja monet vanhat tavat muuttuivat."

Yrjö Kokko

Aina vain pohjoisemmaksi auton nokka näyttää, ja vaikka rajalle onkin edelleen matkaa, niin Enontekiön kuntaan vähitellen siirrytään. Hetassa on maltettu sen verran pysähtyä, että saadaan kirkosta kuvaa, mutta lumisten näkymien perusteella kyseessä on ilmeisesti ollut eri reissu, sillä valtaosa materiaalista on kuvattu loppukesällä ja alkusyksyllä. Kalaisia jokia sekä kauniita hiekkarantoja muistetaan ylistää, ja näissä kuvissa on taas tietysti kesämoodiin vaihdettu. Hetan lähistöltä löydetään kuviin Lappia teoksissaankin kuvanneen kirjailijan Yrjö Kokon talo, eli Ungelon torppa, josta Kokko kirjoitti vuonna 1957 ilmestyneessä teoksessaan. Hänet tunnettiin myös lalujoutsenen äänekkäänä suojelijana sekä eläinlääkärinä. Dokumentissa hänet tavataan työn touhussa naputtelemassa kirjoituskonettaan torppansa edustalla ihastuttavan kirkkaana päivänä ja epäilemättä innoittavat näkymät edessään. Minullekin Kokon nimi on tuttu, mutta teoksiin en ole tarttunut, sillä jostakin syystä on tullut oletettua, että ne pitäisivät sisällään enemmänkin metsästysjuttuja sisältävää eräelämää, mikä ei niinkään innosta. Esimerkiksi vuonna 1946 ilmestynyt Neljän tuulen tie voisi olla hyvinkin kiinnostavaa lueskelemista ja myös vuoden 1961 käsittääkseni varsin vahvasti kuvapainotteinen Tunturi saattaisi antoisaksi selailtavaksi osoittautua tai jo mainittu Ungelon torppa. Jukka Parkkinen kirjoittaa listan ensimmäisestä kirjasta tekstissään Saamelaisen identiteetin murros Neljän tuulen tie -romaanissa kommentoiden sen teemoja sekä sisällyttäen mukaan lyhyitä näytteitä Kokon kynästä. Siellä Parkkinen pohtii myös sitä, miten kirjailija itse tähän kuvioon sopii:

"Mikä on sitten itse kirjailijan, Yrjö Kokon identiteetti? Olen kokenut romaania lukiessani, että hän halusi kirjoittaa itselleen saamelaisen identiteetin. Kokon lapsuudenkoti oli jäänyt Karjalaan, hän halusi sodan jälkeen löytää itsensä ja paikkansa, saada tietää kuka hän oli ja minne hän kuului. Tämä oli siinä mielessä traagista, että hän identifioitui kuitenkin menneeseen, haki identiteettiä, joka oli itse asiassa jo murtunut tai ainakin murtumassa. Hän oli hyvin tietoinen siitä, mutta nostalgia onkin eskapismia.

Kokon isänmaa oli Karjala, sitä ei enää ollut. Hän kirjoitti itselleen toista isänmaata, vaikka tiesikin, ettei se ollut mahdollista."

Kirjaa Parkkinen summailee taas seuraavasti:

"Neljän tuulen tie –romaani voi pitää postmodernina teoksena. Siinä on lähes luentojen tapaisia jaksoja, joissa kerrotaan saamelaisesta elämästä ja lappilaisesta luonnosta. Siinä on myös intertekstuaalista ainesta, 1930-luvun korpelalaisuutta, saamelaisia kansansatuja, joikuja, viitteitä lappilaisiin merkkimiehiin, mm. Montelliin ja Hukka-Salkkoon, erilaisia kerronta tyylejä aina maalailevasta, impressionistisesta kuvauksesta koomiseen, lähes pakinoivaan tyyliin ja vieläpä lähes virginiawoolfmaista ajatuksenvirtaa. Postmoderniin viittaa myös romaanin sisäinen maailma: sirpaleisuutta ja kaaosta ilman järjestymistä kosmokseksi kuvataan sirpaleisesti. Romaani on tietoinen itsestään ja siitä, että sen tekijä on kuitenkin ulkopuolinen, selittävä ja kommentoiva."

Kokko on kiinnostanut enemmänkin Parkkista, sillä tämä on kirjoittanut vuonna 2003 ilmestyneen elämäkerran Yrjö Kokko – sadun ja luonnon runoilija. Sivustolta löytyy toki muitakin mielenkiintoisia tekstejä, joista tähän luontevimmin sopivat linkitettäviksi Kokkoa henkilönä pohtiva ja hänen historiaansa kurkistava teksti Yrjö Kokko, kirjailija vai eläinlääkäri? sekä Kokon luontokuvaamisesta kertova artikkeli Yrjö Kokko luontokuvaajana. Valokuvaus ei tosiaan ihan pelkkä harrastus Kokolle ollut, koska kuten aiemmin mainittiinkin, niin usein näitä kuvia päätyi kirjoja elävöittämään. Tunturi-kirjasta kerrotaan jälkimmäisessä linkissä:

"Tunturi on pääosin mustavalkoisista valokuvista – värikuvia on 12, mustavalkeita n. 130 – koottu kuvateos, joka esittelee Lapin luontoa ja ihmisiä, pääasiassa saamelaisia. Luontokuvissa on kesä- ja talvimaisemia, lähikuvia kasveista ja linnuista. Ihmiset oleilevat koti- tai kotaympäristössä, mutta mukana on myös työhön, lähinnä poronhoitoon ja porolla liikkumiseen liittyviä kuvia. Kuvatekstit ovat kertovia ja pyrkivät syventämään kuvien sanomaa. Teksteissä kuuluu Kokon ääni, joka ottaa kantaa luonnon ja Lapin puolesta. Kirjailija kritisoi mm. tekojärvien rakentamista ja metsänhakkuita, kertoo saamelaisten poroelinkeinon harjoittamisesta, saamelaisten tavoista, pukeutumisesta ja rodullisista piirteistä. Kokon poromiestä ja saamelaisia ihaileva ja kunnioittava suhtautuminen sävyttää kerronta.  

Jonkinlainen koossapitävä ajatus Tunturi-kirjassa on saamelaisuuden kytkeminen vuodenaikojen kulkuun ja tunturimaisemaan. Ne eivät kuitenkaan pysty hävittämään teoksesta hajanaisuuden vaikutelmaa. Tuntuu kuin sekä Kokko että kirjan toimittanut Kaarina Visakanto olisivat etsineet kirjalle ideaa kuvista eivätkä kuvia kirjan ideaan."

Artikkelissa käsitellään myös samaisen kirjan saamaa vastaanottoa, mikä ei myytyjen teosten suhteen, eikä kaikkien arvioidenkaan osalta paras mahdollinen ollut. Muutenkin mukana on kiinnostavaa tietoa Kokon valokuvauksen kehittymisestä ammattimaisempaan suuntaan. Tunturi-Lapin matkailusivustolle on myös napattu pientä tarinaa Kokon alkuvaiheista ja muutosta tämän kovasti ihailemille pohjoisemmille seuduille. Lähteenä sivusto mainitsee käyttävänsä samaisen Parkkisen työstämää elämäkertaa. Vaikka Lappi ilmeisesti kuumana poltteli kirjailijan mielessä, niin eipä se sopeutuminen hänelläkään välttämättä ihan tuosta vain tainnut sujua, vaan omat tuskailunsa vaati ennen iloisempia päiviä ja kunnollista sulautumista yhteisön osaksi, kuten kirjoituksessa tiivistellään:

"Sodan jälkeen Yrjö Kokko muutti haaveittensa Lappiin, ensin Ylitorniolle ja sitten Muonioon, jossa toimi piirieläinlääkärinä. Muu perhe oleskeli Muoniossa vain loma-aikoina ja Kokolla oli useita palvelijoita, joista hän on kirjoittanut värikkäitä kuvauksia (Tyyne 304). Olot sodanjälkeisessä Länsi-Lapissa olivat vaikeita. Lähes kaikki rakennukset oli poltettu ja tiet olivat saksalaisten miinoittamia. Aluksi Kokko asui Ylimuonion Autioniemessä maanviljelijä Alfred Rantakokon talossa. Kokkoa onnisti asuintalon suhteen, koska se oli enontekiöläisten saamelaisten väärtitalo. Talossa vierailleitten saamelaisten kautta Kokko sai yhteyden lappalaisiin ja lappilaiseen elämänmenoon. Eläinlääkärintalon valmistuttua Muonion kirkonkylälle Kokko sai uuden hieman paremman asunnon. 

Ensimmäinen kaamos oli etelästä saapuneelle raskas. Kokko kirjoittaa Ilmari Turjalle tammikuussa 1946: ”Pilkkopimeä syksytalvi meinasi suorastaan tappaa ihmisen henkisesti.”  Olosuhteiden ankaruus oli yllätys Kokolle. Sähköä ei ollut, asunto oli kylmä ja vetoinen, teitä ei aurattu ja ainoa kulkuneuvo talvisten tiettömien taipaleiden taakse oli poro. Kokko ikävöi myös perhettään. Toisaalta hän viihtyi, mutta ei kuitenkaan aikonut viipyä Lapissa yhtään kauempaa kuin mitä kirjan tekemisessä menisi aikaa. ”Tämä on siksi karu ja ankara maa. Minä haluaisin hymyillä, mutta täällä se on mahdotonta.” Valmisteilla oleva kirja oli Lapin-satu eli Neljän tuulen tie, johon Kokko oli alkanut ottaa kuvia ja tehdä tarinaa jo Ylitorniolle muutettuaan."

Näin kirjailijan teoksiin paremmin tutustumattakin tekee mieli kaapata hänet hetkeksi tähän mukaan, sillä aiemmin linkitettyjen juttujen perusteella Kokko oli vähän murheissaan niistä tuulista, joita kehittyvä maailma pohjoiseen toi tullessaan. Dokumentissa hehkuteltu tie ja kasvavat matkailumahdollisuudet eivät siitä näkökulmasta välttämättä niin mielekkäiltä näytäkään. Kokolla toki oli taustaa luonnonsuojelijana ja -ystävänä yleisestikin, joten sen ymmärtää, miksi Lapin luontoa kovakouraisestikin kohtelevat tie- sekä rakennushankkeet saattoivat näyttää ennemmin murheellisilta kuin lupaavilta. Puhumattakaan lähes väistämättömistä vaikutuksista perinteisiin elämäntapoihin. Dokumentti taas on kasvavan turismin asialla, ja siltä kannalta katseltuna paranevat tiet sekä lisääntyvät majoitustilat tietysti kelpaavat paremmin kuin hyvin. Eikä oikein niinkään voi ajatella, että paikalliselle väestölle tästä kehityksestä olisi ainoastaan harmia seurannut.

Jos unohdetaan uuden ja vanhan maailman suruvivahteinenkin törmääminen, niin tällä nurjatkin puolensa omaavalla tietaipaleella on vielä yksi etappi jäljellä. Norjan rajan lähestyessä Kilpisjärvi taas kerran löydetään. Leppänen kertookin, että kuvausreissu oli suunniteltu ja ajoitettu siten, että saataisiin Saana taltioitua upeassa ruskaloistossa. Retkeilykeskuksen lähistöltä onkin porukkaa lähdössä talsimaan ruskavaellukselle, ja näistä paikoista edellisellä kerralla tosiaan turisin myös. Mallatunturien tuntumasta käynnistyy venekyyti kuljettamaan matkaajia kolmen valtakunnan rajalle, mikä tuo Norjan jylhemmät kalliomuodostelmatkin kaukaisempiin kuviin. Sinne saakka ei tosin poiketa tällä kerralla seikkailemaan, vaan saa riittää, että retkeilijät kiertävät rajamerkkiä, mikä toimii samalla Ruotsin pohjoisimpana pisteenä. Kilpisjärveltäkin saadaan talvista hiihtokuvaa ja pilkkimistä syysväreille vaihteluksi. Aivan viimeiselle minuutille on tosin säästelty huomattavasti eteläisempää ja samalla kesäisempää otosta, sillä päätöksenä saa toimia juhannuksen juhlistelu Aavasaksan avarissa maisemissa, jotka kesäyön aurinko vielä omanlaiseensa loistoon kaunistelee. Samoja näkymiä olen onnistunut muutenkin kuin ruudun tai kuvien välityksellä ihastelemaan, mutta kyseisestä käväisystä tulee syksyllä vuosikymmen täyteen, eli uuden vierailun aika alkaa tulla ajankohtaiseksi. Aavasaksa kuuluu Suomen virallisten kansallismaisemien listalle, ja upeat loppukuvat sieltä elokuvalle saadaankin.

Tornionlaakso - neljän tuulen tie (Elonet)

Tornionlaakso

Muonionjoki

Tunturia ylös alas

Iltaman toinen tuokioinen toki varsin vauhdikkaastikin viilettelee tunturien rinteillä, mutta kokonaiskuvaltaan pysyttelee paremmin samoilla seuduilla kuin edellinen autoreissu, mikä lienee ihan järkevääkin, sillä kestoa ei ole kuin seitsemän minuuttia. Kuvat pidetään tällä kerralla talvisina alusta loppuun, sillä päätarkoituksena on esitellä hiihtelyn iloja ja ennen kaikkea korkeampien tunturien tarjoamaa lasketteluriehaa. Lumisempaan ajanjaksoon osuvasta turismista höpötelläänkin pikkuisen ja siinä missä edellisessä Leppänen hoiti kertojaosuudet pitkälti kuivakammalla asialinjalla, niin tässäpä jälleen vapaammin tunnelmoidaan kevätauringon voimakkaasta loisteesta ja lumoavasta hehkusta hangilla. Jos paikkoja tarkemmin eritellään, niin Äkäslompolon lähistöllä liikutaan ja lasketellaan Yllästunturilla. Pohjoisempaa taas löytyy Pallastunturi ja voipa todeta, että Pallaksen hotellikin on hiukan puolessa vuosisadassa muuttunut, mitä nyt muistelen runsaan parin vuoden takaista vierailua. Alueen lukuisia rinteitä suositellaan, sillä niiltä löytyy haastetta eri taitotasoille ja vakuutellaan, että niin aloittelijat kuin kokeneemmat taituritkin omat väylänsä löytävät. Ylläshoviltakin saadaan lyhyesti kuvaa ja ihanteellisia laskettelurinteitä kovin kehutaan senkin kohdalla.

Tunturia ylös alas onkin hengeltään selkeästi sisarteos edelliselle dokumentille, koska päätarkoituksena näyttää olevan matkailun edistäminen. Myös kuvien suhteen voisi vastaavan väitteen heittää, sillä otokset ovat monesti vastaavia ja näyttää myös siltä, että osittain on käytetty täysin samaakin materiaalia, mikä osaltaan laskee intoa. Kyllästymään ei sentään ehdi, mutta hirveästi uuttakaan ei näistä pätkistä irtoa. Muutenkin vaikuttaa siltä, ettei niin hirmuisesti tämän lyhytdokumentin eteen ole tahdottu nähdä vaivaa, vaan useampaankin kertaan nähdään pitkä pätkä, jossa paikallaan nököttävä kamera seuraa laskettelijoita hitaasti korkeuksiin kiskovaa hiihtohissiä. Toistuvien tuokioiden lisäksi talvista tunturielämystä latistelee sekin seikka, että kuvanlaatu on paikoin kohtalaisen kehno ja kulahtanut verrattuna edeltäjään. Hetkeä aiemmin on saanut nauttia tarkoista ja kirkkaista kuvista, joten ero hiukkasen nuhjuiseen seuraajaan on kohtalaisen räikeä. Lumiturkkisten tuntureiden viehätyksestä näin viipale katoaa ja näkymät näyttävät muutenkin astetta karummilta. Siinä ei oikein uusia upeita unisteluja haikaileva tunnelmoiva kerrontakaan auta ja niinpä tämä hiihtokatsaus edustaa levyltä löytyvän kokoelman joukossa sitä vaisumpaa laitaa.

Tunturia ylös alas (Elonet)



1960-luvun alussa nämä lyhyehköt Lappi-dokumentit olivat ilmeisesti kysyttyjä, sillä edellisen valikoiman kolmikko oli silloin ilmestynyt ja näiden molempien valmistumisvuodeksi on merkitty 1961. Siinä missä viime kerralla pyrittiin tarkkailemaan paikallista luontoa ja tapoja sekä uuden ja vanhan maailman kohtaamista, niin tämä kaksikko käsittelee lähinnä kasvavaa turismia ja vieläpä yksinomaan positiiviseen sävyyn. Sinänsä tämä on ymmärrettävää, kun tilaajana tosiaan on matkailuteollisuus, mutta jos elokuvia tarkasteltaisiin tiukasti dokumentteina, niin silmien sulkeminen täysin nopean kasvun nurjilta puolilta sekä epäkohdilta olisi melkoisen paljon pisteitä pudottava tekijä. Tapani Niemi kirjoittaakin vauhdikkaista ja osin harkitsemattomistakin sekä röyhkeistäkin muutoksista ja hankkeista huomattavasti kriittisempään sävyyn tekstissään Lapin matkailun kaksi perinnettä. Paikoin surkuhupaisiakin esimerkkejä tarjoava kirjoitus laittaa pohtimaan elokuvien hehkuttamaa kehitystä hieman toisenlaisesta näkökulmasta. Summailtakoon omalta osaltani vaikka siten, että Tornionlaakso - neljän tuulen tie vaikuttaa pätevämmältä juurikin matkailumainoksena ja sen ehdottomasti antoisinta puolta edustaa pitkin pitkää reissua keräilty kaunis kuvasto, johon on perinteisempääkin elämänmenoa pikkuisen vivahteeksi taltioitunut. Upeiden kuvien vastapainoksi napataan hieman kitkerämmät loppusanat Niemen kirjoituksesta:

"Kuinka turisti tietäisi, mitä ovat hiljaisuus, erämaa ja Lappi, kun sitä ei näy tietävän lappilainen matkailuyrittäjäkään. Hänen markkinoimaan alkukantaiseen tunturikämppäänhän kuuluvat kaikki kaupunkien mukavuudet kuten sähkösauna, astianpesukone, väritelevisio ja mikroaaltouuni. 

Eikä yrittäjä tarjoa askeettista erämaaelämää vaan punttisaleja, viihdekylpylöitä, porealtaita, solariumeja, turkkilaisia, roomalaisia ja iiriläisiä saunoja. Ja laadukkaiden ja aitojen Lapin herkkujen sijaan hän valmistaa vierailleen italialaisen, ranskalaisen, amerikkalaisen, saksalaisen, kiinalaisen ja jopa meksikolaisen keittiön pikaruokaa. 

Eikä siinä kyllin. Ohjelmapalveluyritykset järjestävät luontomatkoja alkuperäiseen luontoon moottorikelkoilla, mönkijöillä, vesiskoottereilla, maastoautoilla, helikopterilla, lentokoneella, Ranualla yhden kesän sukellusveneellä ja Levillä kondolihissillä alppimajan yksinäisyyteen."

Blogin puolella huhtikuu on pitkälti vierähtänyt pohjoismaisten näkymien parissa elokuvien ja sarjojenkin merkeissä, enkä näe suurempaa syytä lähteä linjausta korjailemaan ihan vielä. Tukholman saariston aurinkoiset päivät Saltkråkanilla ja Lapin kiertelyt saavat kuitenkin hetkellisesti vaihtua tulen ja jään maahan, jonne pikkuisen eripurainen iäkkäämpien herrojen parivaljakko päättää lähteä toteuttamaan kaivattua irtiottoa arjesta ja samalla eksoottisen lomakohteen ihmeellisyyksistä nauttimaan. Komedialla siis jatketaan, mutta jos vaikkapa mietitään Saltkråkanin kommelluksista ammennettua kilttiä huumoria, niin sävyä säädellään kohtalaisesti ronskimpaan suuntaan, sillä nämä heput eivät hirmuisesti ole kieliään suitsimassa, vaan sanailu on paikoitellen kiroiluista ja karkeuksista muodostuvaa turinaa. Land Ho! on ensimmäisen kolmanneksen osaltaan tuttu tapaus, sillä talvella sitä tuli puolituntisen verran tihrusteltua, mutta syistä sekalaisista katselu keskeytyi. Elokuvan hankkiessani odotukset olivat kohtalaisen korkealla, sillä rento ja kenties ärähteleväinenkin lomakomedia Islannin upeissa maisemissa kiinnosti kovasti. Aiempi osittainen testailu näitä pääsi jo hieman latistelemaan, sillä ensimmäisen kolmanneksen aikana liikuttiin nähtävyyksien suhteen melkoisen kitsastelevalla linjalla, eikä huumorikaan juurikaan häikäisemään päässyt. Saapi nähdä, löytyykö näkemättömältä tunnilta pirteämpää pöllöilyä ja paasausta, vai jatkuuko nihkeähkö myötähäpeän syöttäminen loppuun saakka.

Ennen lomamatkan alkua pitää perehtyä pikkuisen arkisempaan aherrukseen, sillä Mitchin (Earl Lynn Nelson) kämpällä ovat siivouspuuhat käynnissä ja hän keskittyy muristelevaan imuriin siinä määrin, ettei ole huomata ikkunan taakse ilmestyvää vanhaa ystäväänsä Colinia (Paul Eenhorn), jonka on ilmeisesti kutsunut käväisemään. Pääseehän Colin ikkunaa naputtelemasta sisätiloihin ja kyseessä vaikuttaa olevan ihan iloinen jälleennäkeminen, ja useampi vuosi taitaa mahtua väliin, jos lasketaan aikaa edelliseen tapaamiseen. Kaksikolta löytyy sellaistakin yhteistä historiaa, että ovat olleet naimisissa siskosten kanssa, eli periaatteessa samaa perhettäkin. No, tielle on tullut riitaisiakin eroja, mikä sitten on laittanut kapuloita rattaisiin tämänkin ystävyyden osalta, mutta nyt päästään kuulumisia vaihtamaan. Colin utelee, että jatkaako Mitch edelleen lääkärinä, vai joko on eläkepäiville suostunut vaihtamaan ja leppoisampaa elämää viettämään. Tämä vihjailee, että pitää varmaan olla puoliksi haudassa ennen kuin on valmis työntekoa lopettamaan.



Niitä ja näitä kertaillaan ruoanlaittotouhujen ja aterioinnin yhteydessä, mutta intoutuupa Mitch jo alkujutustelujenkin alta hieman suorasukaiseen tapaan ruotimaan ystävänsä suhteita, vaikka toinen on vähemmän innokas niitä perinpohjin penkomaan. Keveämpää jauhamista taas edustavat elokuvahöpöttelyt, ja vähän yllättäen Mitchin suosikki on ilmeisesti jutuiltaan ja menoltaan melkoisen kiltti romanttinen komedia Sleepless in Seattle. Kaverin tarinoinnin perusteella voisi arvailla jotakin reilusti räväkämpää sekä räävittömämpää. No, into uusien elokuvien seurailuun on päässyt hiukan hiipumaan, joten niistä ei paljoa asiaa saada aikaan. Ihan muuten vain mukavia puhelemaan Mitch ei ole kaveriaan kutsunut, vaan hänellä on hieman mittavampia jatkosuunnitelmiakin mielessä, ja mitäpä sitä enempiä kiertelemään, joten Mitch töksäyttää hankkineensa molemmille lentoliput Islantiin ja takaisin.

Uutinen tulee Colinille melkoisena yllätyksenä ja ilmeestä päätellen ei niinkään iloisena sellaisena. Riemunkiljahdukset jäävät huutelematta ja henki on ennemmin vastusteleva, eikä maksettu matka tunnu kiinnostavan tuon taivaallista ainakaan näin alkuun. Mitch yrittää hehkutella Islannin mehevillä hummereilla ja upeilla naisilla, mutta vastakaiku on viileämpää lajia. Vastusteluista huolimatta päästään pikaisesti Yhdysvalloista pitkälle lentomatkalle, ja elokuva ehtii saamaan viitisen minuuttia kelloon, kun onkin koneen aika laskeutua määränpäähän, eli aikaa ei tahdota tuhria esittelyihin ja pohdiskeleviin pohjusteluihin tässä tapauksessa. Hurjalla vimmalla ei kuitenkaan lähdetä Islannin salaperäisiä kolkkia koluamaan, vaan verkkaisesti ravintolasuosituksia matkaoppaasta tavaillaan. Tarkoituksena on kierrellä saarta enemmänkin, kunhan vauhtiin päästään, ja siihen tarkoitukseen Mitch on vuokraillut varsin rouhean maastoajoneuvon, jonka pitäisi vetää melkoisen mutaisillakin pikkuteilläkin tarpeen vaatiessa.



Ensimmäiset ajokilometrit körötellään helpommassa maastossa ja vuorien vilkahdellessa horisontissa Colin tilittelee potevansa pikkuisen pahaa mieltä tästä vapaamatkustamisesta ystävänsä lompakolla, mutta Mitch torppaa nämä surkuttelut alkuunsa. Edessä avautuu upeaa näkymää, joten ehkäpä olisi parempi keskittyä nautiskeluun. Parina päivänä pitäisi pyöriä Reykjavíkin lähistöllä ja siitä sitten jatkaa kierrosta, kun alkaa sopivalta tuntumaan. Kyseessä ei taida olla mikään erityisen tarkasti etukäteen suunniteltu ajeluretki, jossa minuuttiaikataulun mukaan seikkailtaisiin kohteesta toiseen, vaan vapaamuotoisempaa menoa pitkine oleskeluhetkineen. Silloin tällöin puhellaan perheistäkin ja niinpä taustat vähitellen lähtevät katsojallekin avautumaan. Jonkin verran tuntuisi löytyvän selvittelemättömiä seikkoja, joihin lie syytä palata vielä vuosia myöhemminkin. Hotellilla aletaan valmistautua ensimmäisen illan rientoihin, vaikka pariprosenttinen laimea olut aiheuttaa pientä närästystä. No illallinen maistuu hyvin, ja aterioinnin jälkeen pienimuotoista kiertelyä kehitellään ennen nukkumahetkien vuoroa, eli kaipa avauspäivä voidaan ihan onnistuneeksi merkkailla.

Alusta lähtien vaikuttaa selvästi siltä, että tulossa on kosteahko reissu ja olut maistuu kyllä. Mistään silmittömästä juopottelusta ei kuitenkaan ole kyse, koska ajokunto ja jonkinlainen yleinenkin tolkku touhuun olisi hyvä säilyttää. Heti ensimmäisenä aamuna Mitch käväisee hankkimassa kyseenalaisempaakin tupruteltavaa rentoutumishetkiä silmällä pitäen, mutta näistä henkosista Colin ei niinkään välitä, vaan tuumii, että se oli niitä 1970-luvun juttuja ennemmin. Mainitaan, että takakanteen on nähty aiheelliseksi lätkäyttää päihdepuuhista varoitteleva symboli. Liekö tämä puoli sitten kiroilun ja muun verbaalisen revittelyn kera syynä kohtalaisen korkeaan 16 vuoden ikäsuositukseen. Väkivaltaahan elokuvassa ei käytännössä ole lainkaan ja paljaan ihonkin suhteen edetään kohtalaisen niukalla linjalla. Joka tapauksessa tuntuu hiukan liioitellulta, sillä ei Land Ho! mielestäni juttujen, olustelun tai pössyttelyn suhteen hillittömästi pääse riehaantumaan.



Matkan alkuvaiheeseenkin mahtuu yllätyksiä, sillä Mitch saa sähköpostin kautta kyselyä huomattavasti nuoremmalta serkultaan Elleniltä (Karrie Crouse), että koska hän on kaverinsa Janetin (Elizabeth McKee) kanssa tulossa Grönlannista Reykjavíkiin, niin viitsisikö Mitch mitenkään noutaa heidät lentokentältä. Mitch tietysti toivottaa tervetulleeksi mahdollisuuden viettää iltaa kaupungilla parin nuoren neidon kanssa, vaikka Colin varautuneeseen tyyliinsä on hieman epäileväinen näidenkin aikeiden suhteen. Ellen jo ennakkoon varoittelee Janetia Mitchin omalaatuisuudesta ja tutustuminen sujuukin suhteellisen sopuisasti, vaikka Mitch ei uusien tuttujen seurassakaan hirmuisesti ala arkailemaan sanojaan, vaan tölvii menemään, minkä mieli tekee. Suorapuheisesti hän tokaisee, että seuralaisilla sopisi olla päällään pikkuisen parempaa ja kenties paljastavampaakin vaatetusta, jos ollaan lähdössä syöminkeihin ja juominkeihin iltasella. Seurueen uusille jäsenillekään ei tunnu Mitchin sätkät kelpaavan, ja tämä päivitteleekin, että on päätynyt juhlimaan kolmen ilonpilaajan kanssa. Kaupungin valot kuitenkin houkuttelevat kurkistamaan paikalliseen yöelämään, joten sinne siis...

Ravintolassa Mitch jatkaa linjallaan kommentoiden hivenen halveksivasti neitojen asuja puhellen, että mistä lie paidoista yhdisteltyjä sekavia luomuksia ovat hankkineet samalla ivaillen Ellenin kasvissyöntiä. Colin kuitenkin yrittää olla huomattavasti sopuisampi ja osaltaan vastaa siitä, että pöydässä käydään mielekkäitäkin keskusteluja jatkuvan hyökkäävän nälvimisen sijaan. Mitch on toisenlaisella tuulella, ja tilaisuuden tullen piikittelee kaveriaan, että tämän entinen vaimo lukitsi Colinin taloon, eikä päästänyt enää Mitchia moikkailemaan. Pikkuhiljaa Colin kyllästyy tähän riidanhaastamiseen ja härnäilyyn huomauttaen siitä ystävälleen, joka ymmärtääkin jättää pahimmat piikittelyt pois. Voi muuten loma loppua lyhyeen. Kukaan ei toistensa kurkkuun käy piruiluista huolimatta, mutta virkistävä ilta tulee hieman aiottua aiemmin päätökseensä. Baarin puolella ikäänsä muuhun juhlakansaan vertaillen pohdiskeleva kaksikko saa hieman myöhemmin käydä noukkimassa Ellenin talteen, sillä tämä on simahtanut kesken rientojen. Hoiperrellen hotellille suuntaillaan ja seuraavana päivänä Ellen ja Janet erkanevatkin jo omille teilleen. Samalla hyvästien kohdalla Mitchin ja Colinin seikkailu alkaa nytkähdellä kunnolla liikkeelle, sillä tie nähtävyyksineen kutsuu ja ainakin osa alkukankeuksista on saatu parin illan aikana karsittua pois tieltä...



Reippaammasta kielenkäytöstä tulikin jo mainittua, ja elokuva tosiaan parin ensimmäisen minuutin aikana tekee selväksi, että jos korvat ovat kovin herkät karkeampien ilmaisujen suhteen, niin Land Ho! taitaa olla väärä valinta. Tällaista tykittelyä kyllä harrastellaan läpi elokuvan, mutta kun aletaan kunnolla päästä vauhtiin, niin ne tokaisut pääsevät paremmin hautautumaan muiden puuhien sekaan, ja väittäisinpä niinkin, että Mitchin tahtikin näiden heittojen osalta hivenen hiipuu reissun edetessä. Muutenkin vaikuttaa vähän siltä, että Mitchista on tahdottu tehdä alkuun hieman rasittavalta vaikuttava heppu, jonka seura ei ainakaan heti erityisen houkuttelevalta vaikuta. Alatyylisiä vitsejä löytyy matkan edetessäkin sieltä täältä, mutta eipä katselun jälkeen jää onneksi sellaista vaikutelmaa, että päätarkoituksena olisi räävittömyyksillä revitellä ja katsojaa myötähäpeässä kieritellä seuraillessa muiden tuskaisaa kärvistelyä Mitchin höpötellessä vulgaareja murjaisujaan, joista toverit eivät niinkään jaksa aina ilahtua.

Seikkailijakaksikkoa ei oikein tee mieli sopuisimmaksi luonnehtia ja mahtuuhan alkuvaiheiden jälkeenkin mukaan vielä eripuraista kärhämää ja päreiden pienimuotoista polttelua, kun äänekkäämpi reissukaveri alkaa käymään hiljaisempia ja vähemmän hyökkääviä hetkiä kaipaavan Colinin hermoille. Mitä ilmapiiriin tulee, niin päivien vaihtuessa siirrytään kuitenkin kohti mukavampaa mielialaa ja oikeastaan tunnin jälkeen ei enää tunnu olevan tarvetta kärhämöidä keskenään ja kehitellä pikkuriitoja milloin mistäkin. Siitä katsoja kiittelee ja toki siitäkin, ettei konfliktien hiipuminen tarkoita samalla vakavoitumista ja huumorista luopumista, vaan lopun lähestyessä lampsitaan verkkaiseen tahtiin tunnelmiltaan kepeämpään suuntaan ja saadaan hyvinkin nautittavista värähtelyistä kiinni napattua. Mitchistakin alkaa kuoriutua ihan pidettävä heppu, vaikka ärhäkkyyttä edelleen löytyy.



Ensimmäisellä yrityksellä tulikin vähän hassussa kohdassa paineltua stoppia, sillä jos olisi hieman eteenpäin jaksanut, niin Land Ho! olisi kunnolla nytkähdellyt käyntiin ja kuviin tullut viehättävääkin touhua. Kireät tuntemukset herrojen väliltä alkavat väistymään ja jossakin määrin korvautuvat lämpimämmällä oleilulla. Missään vaiheessa tarina ei imeläksi sulosteluksi kuitenkaan lähde suuntaamaan, eikä se oikein hahmoihin tai yleiseen henkeen sopisikaan. Vaikuttaakin ennemmin siltä, että Land Ho! tahtoo hiukan niitä herkempiä hetkiään piilotella, sillä näissä kohtauksissa omiin silmiin näyttää siltä, että kamera ottaa etäisyyttä hahmoihin, eikä zoomaile seuraamaan, ilmestyisikö silmäkulmiin vaikka kyyneleitä. Eriasteisia avautumisia kaverien jutusteluissakin kuullaan ja lopulta tulee se perinteisen suuren paljastuksen paikkakin. Enempiä etukäteen sitä valottelematta tokaisen, että tämäkin tuokio hoidetaan tyylikkäällä tavalla ja siten, ettei se kokonaisuudesta ikävällä tavalla pakollisena herkistelyhetkenä silmiin pistä. Jos hahmoilta jäävät isommat kyynelöinnit väliin tai piiloon, niin eipä katsomossakaan tullut tirauteltua, mutta hyvää mieltä tämä meno etenkin viimeisellä kolmanneksellaan onnistuu nostattelemaan.

Mitä on tullut komediatarjontaa tihrusteltua, niin yleiskäsitykseksi on muodostunut, että usein panostetaan paukkuja alkuvaiheisiin ja hyvissä ajoin ennen loppua vitsit alkavat vähentyä tai muuten vain kulahtaa homman hiipuessa liialliseen vakavoitumiseen. Land Ho! onkin tästä kaavasta poikkeava epeli ja sitä voisi luonnehtia hitaaksi syttyjäksi. Onhan sitä huumorilla höystettyä höpöttelyä toki ensimmäisellä kolmanneksellakin, mutta omiin korviin väsähtäneimmiltä vaikuttavat jutut sijoittuvat samalla pitkälti sinne. Näin viimeinen puolituntinen onkin mielestäni parasta antia ja sieltä löytyvät elokuvan sekä hauskimmat että koskettavimmat hetket. Laittaapa se samalla toivomaan, että voisi kauemminkin jatkua, kun hyvään vauhtiin on päästy. Alkupuolen kommelluksia muistellessa näyttää siltä, että se on vasta vähän kangertelevaa verryttelyä taidenäyttelyhorinoineen ja sekalaisine vääntöineen. Muutenkin nämä minuutit vähäsen varautuneilta vaikuttavat, kun kaverukset pysyvät pitkälti sisätiloissa ja Islannin kauneuttakin piilotellaan, sillä harvoin ja rajatusti väläytellään maisemia, jotka ovat lievästi sameaa ja sumuista kuvaa tuossa vaiheessa.



Elämäniloisemman vaihteen nytkähtäessä päälle myös kuvasto kohenee antamaan oman lisänsä hyviin värähtelyihin ja haaleiden päivien sekaan alkaa eksyä kirkkaampia näkymiä. Tai voi olla, että osa vaikutelmasta on katsojan päänsisäistä tuntemusta, sillä kuvaukset ovat varmaan melko pitkälti säiden armoilla hoidettu, ellei aikataulua ennakkoon kovin venyväiseksi suunniteltu. Joka tapauksessa siinä positiivisin mielin vartoilee, että joskohan jonkin mutkan takaa ja usvan seasta paljastuisi haaveiltu upea auringonlasku. Jos näitä miellyttäviä tunnelmatuokioita muistelee, niin kaksikon hiljaisempi olusteluhetki pikkuhiljaa pimenevässä yössä erottuu edukseen, vaikkakin jälkiseuraukset kallistuvat ärtymystä toisessa osapuolessa nostattavaksi sokkosamoiluksi. Koko reissun mielekkyyskin tulee kyseenalaistetuksi, sillä Colin kaipaa rauhallisia hetkiä, kun taas Mitchin mieleen on, että sattuu ja tapahtuu jatkuvasti, sillä tämän mielestä elämä on liian lyhyt, jotta sitä tahtoisi sammaloitumiseen haaskailla.

Yhtenä huippuna pilkistelee seikkailullisempi vaihde, jolloin In a Big Country kajahtaa soimaan ja samalla pääsee valloilleen vire, jota eivät enää mitkään negatiiviset vastoinkäymiset pääse jyräämään. Teiden kunto toki huononee, kun körötellään vähemmän asutuilla seuduilla ja pientä tulvaa on siellä ja täällä valumassa ajoväylien yli, mutta sepä ei viiletystä haittaa ja taustalla jatkuvasti nähtävät vuoret vielä mielialoja kohottelevat korkeammalle. Kaverusten päätellessä onnistunutta päivää iltanuotiolla eväspopkornien poksahdellessa voi vain tuumailla, että heppujen retkeily oikein houkuttelevalta vaikuttaa. Sinänsä rentoa tahtia liikuskellaan ja on reilusti aikaa pysähdellä elelyn iloista nauttimaan, mistä katsomoonkin lämmintä hehkua säteilee. Pitääkin kiitellä tekijöitä siitä, että näitä pysähdyspaikkoja on hyödynnelty ja muutenkin letkeitä sekä rentoja hetkiä tavoiteltu, eikä tykitelty runsasta 90 minuuttia täyteen ohjelmaa tai vitsinvääntöä.



Maisemaosaston suhteen monia ihastuttavia näkymiä saa hieman kitsastelevamman alun jälkeen tuijotella. Minulle parhaiten tuntuu toimivan pätkä, jossa Colin heittää repun selkään ja lähtee lampsimaan vuoristopolkuja kohti, josko sieltä olisi rentouttavaa omaa rauhaa löydettävissä. Kylpyhetki melkoisen upeissa puitteissa jääkin heti mieleen, ja kun tähän yhdistellään patikointia puroilla ja putouksilla, niin eipä tee mieli lainkaan valitella taustakuvituksen suhteen. Jos tarkemmin tahtoo paikkoja eritellä, niin kaverukset lähtevät kaupungista huristelemaan Islannin Kultaiselle kierrokselle, joka onkin turistien suosima ja noin 300 kilometrin mittainen lenkki Reykjavíkista kohti maan keskiosia ja takaisin. Tämän reitin varrelta löytyy vaihtelevia nähtävyyksiä, joista ainakin jokunen on katsojan iloksi käyty kameroilla ikuistamassa. Isommista kohteista ensimmäisten joukossa vastaan tulee monivaiheinen Gullfoss-vesiputous. Matkaoppaasta tavaillaan, että kyseessä on Islannin kuuluisin vesiputous, joka yleisönsä parhaiten haltioittaa auringon hehkuessa. Kaverusten käväisy toki taitaa ajoittua sen verran samealle päivälle, ettei paikka täyteen loistoonsa sateenkaarineen pääse, mutta upeaa kuvaa kuitenkin saadaan ja reissukaksikonkin valtavat ja kohisten vyöryävät vesimassat tuntuvat edes hetkiseksi mykistävän. Höyryn keskellä putouksen eeppisiä tunnelmia hengitellessä Mitch puheleekin, että Last of the Mohicans tulee väistämättä mieleen. Kuumat lähteet raivokkaine ryöpsähdyksineen erityisesti Mitchia kuumottelevat, ja vähäsen vinksahtaneesti kuvaillen hän yrittää geysirien purkauksia kaverilleen markkinoida. Pitäähän sitä siis käydä tällainen vesiräjähdyskin kokemassa. Gullfossin lähistöllä sijaitseva Strokkur saakin sylkäistä lähes kiehuvat terveisensä taivasta kohti, miekkosten jännityksellä vartoillessa, että milloinkas keskimäärin alle kymmenen minuutin välein purkautuva lähde alkaa rähisemään.



Matkan loppuvaiheilla seikkaillaan luonnonsuojelualueella Landmannalaugarissa, joka on ilmeisesti ainakin patikointipuuhista viehättyneiden suosiossa. Käyhän pääkaksikkokin toki pikkuisen jalkailemassa, ettei reissu pelkäksi autonököttelyksi pääsisi kallistumaan. Sanotaan vaikka siten, että puolestani niillä poluilla olisi voinut mittavammankin kiepsahduksen käydä käpsyttelemässä, sillä jylhät näkymät eivät lainkaan saa kyllästymään. Mitä tuossa on tullut paikkoja mainittua, niin silmänilojen suhteen tarjonta ei pelkästään niihin onneksi rajoitu, vaan ne ovat eräänlaisia pääkohteita kierroksella. Kilometrien rullaillessa tulee kivasti vaihtelevia näkymiä vastaan ja monissa kohdissa olisi voinut kauemminkin oleilla, mutta lopputuloksena olisi ollut siinä tapauksessa aivan toisenlainen Islannin saaga kuin tällainen runsaat 90 minuuttia rullaileva komedia. Loppupuolelta pitää vielä ehdottomasti mainita lähes satumaisella kauneudellaan melkein mykistävä sinistä viileää hehkuaan hohkaava jäätikkö, joka tuntuu laittavan Mitchinkin hiljaiseksi. Hieman nihkeästä käynnistyksestään huolimatta Land Ho! jättää tosiaan monessakin mielessä nälkää jäljelle lopputekstien pyöriessä.


Sitä poltetta voi toki ensihätään lähteä ruokkimaan levyn poistettujen kohtausten valikoimalla, sillä näitä on laitettu mukaan neljä kappaletta, joista muodostuu yhteiskestoltaan noin 12 minuutin pätkä. Ensimmäinen näistä on parin minuutin pidennetty versio yökerhokeskusteluista parivaljakon kokiessa pienoista nuoruudenkaipuuta ennen kuin tulee aika käydä koppaamassa simahtanut Ellen talteen lattialta. Ihan hyvää höpöttelyä tässä kuullaan, muttei lopulta mitään kovin oleellista huvitusta. Toinen napsaus ei ole sinänsä edes kohtaus, vaan runsaan kymmenen oton kooste, jossa Mitch toistelee yhtä sanaa minuutin verran. Kolmannessa on hivenen vinksahtanutta jutustelua aaveunista tyyppien talsiessa jalkakäytävällä, eikä sitäkään minuuttia osaa elokuvaan haikailla. Mittavin napsaus on vaihtoehtoinen avauskohtaus ennen lentoa Islantiin, jolle kertyy pituutta kahdeksan minuuttia, eli noin kaksinkertainen määrä mitä elokuvaan lopulta päätyi. Tässä versiossa elokuvan nimenä on ilmeisesti ollut vielä Lay of the Land. Erityisen merkityksellisiä paljastuksia jakso ei omasta mielestäni sisällä, vaan tarjoaa lähinnä rauhallisemman käynnistyksen, kun seuraillaan Colinin ajelua Mitchin mökille. Musiikin ja vihertävien kuvien myötä avauksen sävy on näin hiukan iloisempi sekä pirteämpi, mikä ei välttämättä elokuvan ensimmäiseen kolmannekseen olisi sopinutkaan. Jälleennäkemisrupattelua toki on enemmän mukana, eikä se mitään väsähtänyttä turinaa ole, että olisi laatusyistä pitänyt pois leikata.

Katselun jälkeen aloin muistelemaan muita vastaavia lomailevampia reissuseikkailuja elokuvien puolella, mitä on tullut viime vuosina nähtyä, ja väittäisinpä, että Land Ho! lopulta ihan hyvin pärjää vertailussa. The Bucket List vähän vakavammasta lähtökohdasta ponnistaa uutta kipinää etsimään, mutta väittäisinpä, että näissä kahdessa elämänhalua takaisin haikailevassa teoksessa on yhteisiä teemojakin sekä vastaavia ärähtelyjä ja kumpikin näistä aineksista melkoisen miellyttävän kokemuksen katsomoon lähettelee. Australiaan sijoittuva automatka Charlie & Boots samansuuntaisella tavalla yrittää herätellä sympaattisen pääparin hiukkasen hiipunutta yhteyttä parempaan eloon ja ihan kiva elokuva sekin on, vaikkakin minusta Land Ho! voiton vie, jos keskenään kisailisivat. Elokuvassa Out to Sea autoreissun tilalle tulee pidempi risteily, mutta eripuraisen iäkkäämmän herrakaksikon lomatouhuissa on myös tuttua henkeä havaittavissa, mutta mukavasti viihdyttävä laivailu ei lopulta läheskään yhtä antoisaksi kokemukseksi kohoile, ja etenkin maisemakuvaosaston suhteen toivottavaa jää. Täytyyhän tietysti mainita myös Steve Cooganin ja Rob Brydonin ajelua sekä ravintola-arvosteluja sisältävä The Trip, jonka heittäisin näiden elokuvien kärkeen. Monipuolisen ja runsaan reissukuvaston lisäksi tyypit harrastavat suunnilleen läpi elokuvan ainakin omaan huumorintajuun erinomaisen hyvin osuvaa piruilevaa sekä teräväkielistä höpöttelyä. Nauraa saa useampaankin otteeseen ja hymy on lähes jatkuvasti kasvoilla, sillä niinkin hyvin sekä sujuvasti jutustelu rullaa. Ainakin minusta Land Ho! jää tässä suhteessa selvästi jälkeen, sillä pitkin Pohjois-Englantia huiteleva kaksikko kyllä kehittelee huomattavasti monivivahteisempaa sekä kiitettävän hykerryttävää turistavaa. Muistutellaan kuitenkin, että näiden nuorempien herrojen sanailu vaikuttaa selkeämmin kirjoitetulta materiaalilta, kun taas Mitchin ja Colinin keskustelut hieman aidommilta horinoilta.



Kaikki yläpuolella mainitut elokuvat ovat kuitenkin omasta mielestäni suositeltavaa katseltavaa näistä reissailuista nauttiville. Itsellä ei tosiaan useinkaan ole vaatimuslista hirmuisen korkealla, eli kunhan saadaan hyvät jutustelut aikaan sekä kuvat ja tunnelmatuokiot kohdilleen, niin minäpä viihdyn erinomaisesti elokuvasohvalla seurailemassa. Muistuttelenpa kuitenkin, ettei mikä tahansa kuona sentään kivojen kuvauspaikkojen ansiosta hyväksi elokuvaviihteeksi muutu ja siitä sarjasta pari esimerkkiä tulee nopsasti mieleen. Sune på bilsemester on oiva näyte, miten lähtökohtaisesti kivan ja monipuolisen reissukomedian voi tärvellä vastenmieliseksi ja vaivaannuttavaksi sähellykseksi sekä sekoiluksi, jota eivät upeat maisematkaan millään pelastamaan pysty. RV: Runaway Vacation on toinen tyhjänpäiväinen turhuus, josta on hankalaa mitään hyvää hassuttelua löytää, ja vaikka kamalin kurjuus lopulta jääkin pohjilta kaivelematta, niin samoin kehut ovat kovin laihat. No, eiväthän kaikki reissut voi ihan putkeen mennä, vaan välillä vastaan tulee näitä jossakin määrin hermoille käyviä perhelomapiinajaisia. Näitä naputellessa muistui mieleen, että pitäisi viimeinkin yrittää etsiä käsiin jostakin Brydonin ja Cooganin uudempi seikkailu Italian suunnalla, eli The Trip to Italy, jonka voinee olettaa tarjoilevan herkullisia hetkiä monellakin osa-alueella. Niin, ja tietysti herrojen molemmat ravintolakiertueet varmaan sarjaversionakin kelpaisivat. Mitchin ja Colinin kommelluksia seuraillessa pohdin myös, että saattaapi Robert Redfordin ja Nick Nolten mittavampi vaellus elokuvassa A Walk in the Woods vastaavia tuokioisia tavoitella. Aikoinaan elokuvasta kuullessani se ponkaisi kohtalaisen korkealle odotuslistalla, mutta trailerin nähtyäni suurin into hiukan hiipui, koska huumori vaikutti siinä jokseenkin huonolta ja vitsailu vähän väkinäiseltä. Land Ho! tavallaan palautti toivoa metsäkävelynkin suhteen, koska onnistuipa se osoittamaan, ettei muutama heikompi höpöttely muuten hyvää retkeä täyteen turmioon viskaise.

Jatkosuunnitelmia siis tällaisten elokuvien suhteen löytyy, eikä vielä ole todellakaan matkauupumus tai kyllästyminen käymässä kimppuun, vaan mielestäni kyseessä on oiva konsepti kaverikomedialle näin elokuvamatkaajan näkökulmasta. Satuin myös silmäilemään ohjaajien, eli Aaron Katzin ja Martha Stephensin filmografioita ja etenkin jälkimmäisen kaksi aiempaa pitkää ohjausta kovasti kiinnostavat ja kuumottelevat ennakkoon. Vuoden 2012 Pilgrim Song vie päähenkilönsä etsimään elämäänsä uutta puhtia ja mielekkyyttä Sheltowee Trace Trailin upeista maisemista. Tämän teoksen kohdalla on varsin lupaavaa ennakkovärinää, että juurikin minulle tehty patikointiseikkailu, eli pakkohankinta, kunhan hyvä julkaisu tulee vastaan. Stephensin debyyttiohjaus Passenger Pigeons myös saa toiveet kohoilemaan, sillä samoille seuduille sijoitettu toivoa ja kauneutta tavoitteleva tarina kuulostaa hyvältä sekä herkistävältä iltailolta. Kumpikin on ilmeisesti jäänyt rajatumman yleisön ihastelemiksi, eikä käsittääkseni näistä valitettavasti ole kotoista levyjulkaisua saatavilla, mutta täytyy pitää silmät tarkkoina muiden maiden suhteen.



Land Ho! ei tosiaan minusta niiden komedioiden joukkoon kuulu, jotka heti ensiminuuteillaan vastustamattomasti ihastuttaisivat, vaan kiintymyksen muodostuminen vie pikkuisen tavanomaista kauemmin. Kunhan päästään kunnolla liikkeelle, niin sitten kyyti onkin nautittavaa ja odotuksetkin samalla ylittyvät Islannin huokuessa kauneuttaan kuviin. Matkaajien juttuja voisi vielä tiivistellä siten, että aiheet vaihtelevat kiitettävästi, sillä välillä turistaan Arnoldin kyseenalaisemmasta komediatuotannosta, kun taas toisena hetkenä lähestytään uskonnollista mystiikkaa sekä olevaisuuden ydintä unohtamatta tietenkään omakohtaisia ja arempiakin elämänvaiheita. Huumori ei hersyvintä ole, mutta myönnän kyllä jokusen kerran ääneenkin naurahtaneeni ja melko tasaiseen tahtiin hiljaisempi huvitus oli mielessä läsnä, eli kuivaksi en elokuvaa lähtisi lyttäämään höpöttelyjen osalta. Näppäinverryttelyn päätteeksi sopii tietysti ylistää ja kiitellä mahtavaa lopetusta, sillä se jättää toivomaan lisää. Seikkailuhenki on valloillaan ja kaikkiaan kyseessä on yksi elokuvan ehdottomista huippukohdista noin tuntemusten suhteen. Minulle tällainen on harvinaisempaa komedioiden kohdalla, sillä usein vaikuttaa siltä, että parhaat jutut ovat jo ennen viimeisiä minuutteja hiipuneet, kun taas Land Ho! näyttää viimeisessä kuvassaan siltä, että reipasta menoa olisi tarjottavana vielä roppakaupalla ja kaverusten edessä on lukemattomia hyviä juttuja. Houkuttelevasti höyryäviin altaisiin onkin mukava päätellä mielekästä seikkailua ja näitä hetkosia katsellessa mielekkäitä tuulia katsomoon puhkuu ajatus siitä, että etsittyä uutta puhtia ja iloa elämään löytyy sekä vanha kaveruus uuteen kukkaan puhkeaa. Onko se sitten sitä mainostettua pippurimaista potkua vai ihan jotakin muuta, mutta erinomaista elokuvaviihdettä ainakin!



Land Ho! (2014) (IMDB)

Naputellessani kommenttejani vanhojen kaverusten seikkailuista Islannin nättien näkymien keskellä alkoi heräillä poltetta vilkaista levyn bonustarjonta läpi. Poistettujen kohtausten nelikko toki tuli tutkailtua heti katselun jälkeen, joten eipä niistä enempää tällä kerralla, vaan keskityn muihin juttuihin. Noin määrällisesti valikoima ei mikään kovin pulskaksi paisuteltu ole, vaan sieltä löytyy noin 13 minuutin pätkä, jossa tekijät vastailevat muutamaan yleisökysymykseen erään näytöksen yhteydessä. Jos kuitenkin kaipaa enemmän tietoa ja elokuvaan liittyvää yleistä höpötystä, niin kannattaa klikata kommenttiraita pyörimään elokuvan taustalle, sillä se on selvästi antoisampi sisältönsä suhteen, vaikka sanonkin samalla, ettei lopulta tauotonta asiatykitystä olekaan. Välillä on pätkiä, joissa ei porukallakaan oikein mitään kerrottavaa keksitä tai muuten vain kohtalaisen joutavia seikkoja kertaillaan. Sinänsä hyvä, että kommenttikopissa istuskelee myös riehakkaampaa Mitchia elokuvassa esittävä Earl Lynn Nelson, joka alkaa viemään juttuja hilpeämpään suuntaan kuivuuden uhatessa. Tiedä sitten, kulautteleeko heppu enemmänkin katselutuokion aikana, mutta pitää osaltaan höpöttelysession kohtalaisen viihdyttävänä. Loput juttutuokioon osallistujat siis ovat Colinia esittävä Paul Eenhoorn sekä ohjaaja-kirjoittajien kaksikko Aaron Katz ja Martha Stephens. Eli eli...tiivistelenpä siis hieman tekijöiden sanomisia tännekin.

Avausjaksoa ihmetellessä selvitellään, että se kuvattiin Kentuckyssa selvästi erillään muusta elokuvasta noin ajallisestikin. Erään viikonlopun päivät tähän osaan käytettiin ja samalla kyse oli kokeilusta sekä tutustumisjutusta, sillä Eenhorn ja Nelson eivät olleet toisiaan ennen tavanneet, eivätkä ohjaajatkaan aiemmin yhdessä työskennelleet, joten siitä saatiin pieni testi, tulisiko projekti sujumaan. Näitä kohtauksia hyödynnettiin myös, kun esiteltiin elokuvaideaa muille rahoitusta teokselle etsittäessä. Ne on myös kuvattu eri kameroilla kuin seikkailut Islannin puolella. Kuvauskalustona hyödynnettiin usein paria kameraa kerralla, sillä se helpotti huomattavasti käsikirjoituksen ulkopuolelle vaeltelevien spontaanimpien keskustelujen taltiointia. Ennen kuin on aika lähteä reissuun, jutellaan myös, että hahmojen puvustus kaivettiin pitkälti näyttelijöiden omista vaatekaapeista. Hieman piti tosin säätää ja tehdä lisähankintoja, koska Eenhornin vaatevarastot olivat turhankin paljon mustaa painottavat.



Ohjaajien toiveena oli saada kaksikon maastoajoneuvoksi selvästi enemmän silmiin pistävä Hummer keltaisella värityksellä, mutta tässä mielessä Islannin tarjonta oli niukkaa ja yksi halutun värityksen omaava autoyksilö olisi löytynyt, mutta ilmeisesti budjettisyyt johtivat kompromissiin. Islannin puolella tarinaa on kuvattu pitkälti käänteisessä järjestyksessä, eli toisen puoliskon seikkailut ensin ja kaupunkijaksot pääsääntöisesti myöhemmin. Hotellijaksojen kuvauksia luonnehditaankin helpoiksi ja rennoiksi. Viimeinen taltioitu pätkä olikin ensimmäinen ravintolailtama. Syyt tähän järjestykseen löytyvät syksyyn osuneesta kuvausaikataulusta, sillä tekijät olivat tietoisia, että osa tieverkosta suljettaisiin liikenteeltä talvikaudeksi suunnilleen lokakuun alusta. Pienoista stressiä syntyikin siitä, ettei 1.10. ollut paikallisten mukaan ihan tarkka aika, vaan voisi tapahtua vaikkapa viikkoa aiemminkin.

Tällainen mahdollisuus yhdistettynä oikuttelevaan ja nopeasti vaihtuvaan säähän sekä vielä varsin tiukaksi suunniteltuun kuvausaikatauluun olisi pahimmillaan voinut olla pienen budjetin elokuvalle kovempikin kolaus. Tekijät kertovatkin, että ylimääräisiä päiviä oli aikatauluun saatu soviteltua vain pari kappaletta ja samassa yhteydessä mainitaan, että Islannissakin toteutettu Interstellar menetti viikkoja kuvausaikaa kehnojen kelien takia. Kyllähän tuuli varsin vinhasti puhkui tämän pienimuotoisemman seikkailun kuvauksissakin ja sadetta sekä usvaa riitti, mutta yleisesti tekijät tuntuvat olevan sillä kannalla, ettei kurjasta säästä ole aihetta viuruttaa. Ihan ensimmäinen kuvauspäivä Islannissa tosin synnytti mieliin huolta, että mitä tuloillaan onkaan, koska silloin työn alla ollut yöllistä samoilua edeltävä istuskelukohtaus toteutettiin hyvinkin tuulisissa tunnelmissa. Jo ennakkoon tiedettiin, että olosuhteet voivat olla haastavia, ja siksi tyypit ovatkin kiitollisia siitä, että sade lopulta esti vain yhtenä päivänä kuvaukset, kun vettä tuli tuulen vauhdittamana suunnilleen vaakasuoraan päin näköä. Tässä mielessä porukka siis oli varsin onnekas.



Elementit toki reissukaksikon seikkailujen kuvaamista pikkuisen vaikeuttivat, eikä kaikkea haluttua ehditty tai pystytty toteuttamaan. Esimerkkinä mainitaan, että suunnitelmiin sisältyi kohtaus kraatterissa, mutta rahasyiden takia tämä korvautui lopulta majakkavierailulla. Gullfoss-vesiputous oli ilmeisesti kaikille vaikuttava sekä hieman outokin elämys, mutta juttujen perusteella siellä ei suurempia hankaluuksia ilmennyt. Kuumaa vettä ilmoille ryöpsäyttelevä Strokkur taas vaikealla ennakoitavuudellaan tahtoi olla hiukan hankala, joten parista pitkästä otoksesta päädyttiin leikkaamaan vuoropuhelua elokuvassa nähtävän jakson luomiseksi. Colinin patikointireissulla nähtävä syrjäinen uima-allas oli alkujaan erään perheen omaan käyttöön rakentama, mutta sittemmin tavallaan hylätty, ja tekijät kertovatkin valtion vastaavan sen hoidosta nykyään. Tyypit arvelevat, että puhtaanapitoa suoritetaan varmaan kerran vuodessa, mutta sinänsä paikka on yleisölle avoin, eli siinä mielessä ei ollut ongelmaa kohtausten suhteen. Kunhan saatiin sovittua pysäköintiasiat parkkitilojen omistajan kanssa, niin päästiin hommiin. Loppupuolen tulvivan tien ylitystä päädyttiin kuvaamaan miltei päivän ajaksi, mutta kyse ei niinkään ollut vesivaikeuksista, vaan siitä, ettei vaihtelevista syistä oikein saatu haluttua otosta aikaan, joten Eenhorn joutui puolipukeisena kirmailemaan enemmänkin. Tuleepahan sekin samalla tarkennettua, että aivan viimeisillä minuuteilla nähtävä upea jäätikkö on Islannin kaakkoiselta rannikolta löytyvä Jökulsárlón.



Elokuvan esivalmisteluihin kuului Stephensin osalta lyhyempi käväisy Islannissa kuvauspaikkojen etsinnän sekä tietysti yleisen lomailun merkeissä. Noin 50 minuutin kohdalla kuviin ilmestyvä Hotel Anna olikin entuudestaan tuttu paikka, sillä siellä Stephens majoittui kumppaninsa kanssa saman vuoden maaliskuussa kevään kynnyksellä. Jo silloin seudun upeat näkymät saivat pohtimaan, että ne saisivat elokuvassa edustaa tyyntä ennen tunnepuolen myrskyjä. Hotellin kohtauksiin liittyen puhellaan, että siellä oli sisätiloissa voimassa tupakointikielto, eli Nelson joutui hönkimään keuhkoihinsa tuprauksia sätkistä, jotka oli mustasta teestä rullailtu, mikä kommenttien perusteella ei ollut erityisen kivaa ajanvietettä. Hotellin yleistiloissa nähtävää nuorempaa pariskuntaa päätyi esittämään enemmän kameran toisella puolella hääräillyt kaksikko. Christina Jennings oli yksi elokuvan lukuisista tuottajista ja työskennellyt Stephensin varhaisemmassakin elokuvassa. Benjamin Kasulken päätyö taas oli kameramiehenä toimiminen. Kerrotaan kuitenkin, että tällainen roolitus oli mielessä jo kirjoitusvaiheessa, vaikkakin esiintyjille siitä kerrottiin varsin myöhäisessä vaiheessa.

Muutenkin voidaan puhua perheen sekä aiempien tuttujen yhteisestä projektista, koska pieneen porukkaan mahtui paljon edeltänyttä yhteistä historiaa. Oikean elämän puolella rääväsuista Mitchia esittävä Nelson on Stephensin serkku ja mainitaanpa miehestä sekin, että roolihahmon tapaan hänen varsinainen ammattinsa on lääkäri, kun taas näyttelyhommat ovat pienimuotoista sivupuuhaa. Ellen-serkkua esittävä Karrie Crouse oli aikoinaan Aaronin koulukaveri ja tämän ystävää Janetia näyttelevä Elizabeth McKee taas samaisen Aaronin puoliso. Aivan kaikki kameran edessä käväisevät tyypit eivät tietenkään tuttavapiiriin kuuluneet. Yökerhokohtauksessa hassusti höpöttelevää hehkutikkuheppua esittävä Emmsjé Gauti päätyi vähän vahingossa mukaan. Hän on varsinaisesti aktiivisempi muusikkona ja kuvausryhmä törmäsi häneen, kun kaveri oli baarimikon hommissa. Gauti ilmeisesti vakuutti rupattelullaan heti, sillä nopeasti huomattiin, että hänet pitää elokuvaankin saada. Näissä kohtauksissa nähtävät avustajat taas olivat pitkälti paikallista väestöä, joille tarjottiin pitkän illan palkaksi ilmaiset pitsat sekä juomat. Elokuvan loppuvaiheessa mukaan tuleva Alice Olivia Clarke oli hahmonsa tapaan alkujaan kanadalainen, vaikkakin viettänyt Islannissa jo pari vuosikymmentä.



Katz nostaa esiin myös elokuvan musiikista vastanneen Keegan DeWittin, joka oli vanha lukiokaveri ja sittemmin tehnyt musiikkia enemmänkin Katzin elokuviin. Lähtökohtana oli hauska 1980-lukua kaikuva soundtrack, johon haettiin vivahteita myös maailmanmusiikista ja pyrittiin paikoin saamaan merkityksellisempiäkin sävyjä sekaan. Elokuvan nimikkokappaleeseen löytyi laulaja myös hiukkasen sattumalta, sillä mikrofoniin lopulta tarttui Ólöf Rún Benediktsdóttir, joka noin muuten työnkuvaltaan toimi rekvisiitan parissa. No, erään karaokeiltaman aikana kuitenkin havaittiin elokuvaan sopivaa laulukykyä ja upea ääni, joten siitä se lähti. Seikkailuvaihetta vauhdittamaan valittu Big Countryn kappale In a Big Country mainitaan Stephensin lapsuudensuosikkien joukkoon kuuluneeksi ja kovasti muutkin kommentoijat sitä kehuvat ja todetaan, että se summailee erinomaisesti elokuvan henkeä.

Ohjaajat kertovat kirjoittaneensa elokuvan valmiiksi ihan kuvattavaan kuntoon, mutta siitä huolimatta otollisissa paikoissa improvisaatiolle ja muille myöhemmin mietityille lisäyksille tahdottiin tarjota tilaa. Vähemmän kirjoitettua osastoa edustaa esimerkiksi kaverusten kävely taidenäyttelyssä, sillä ohjaajat antoivat alkuun vinkkejä, mistä näkökulmasta tulisi lähteä tauluja tulkitsemaan, mutta herrat saivat pitkälti itse sanansa asetella. Iltaisin nelikko kokoontui yhteen käymään käsikirjoitusta läpi tulevan päivän kohtausten osalta, jolloin saatiin monesti pieniä lisäyksiä aikaan, kuten vaikkapa Da Vinci Code -viittaus, mitä Stephens väittää yhdeksi suosikkivitsikseen. Stephens tiedottelee myös, että laimean pariprosenttisen olutlitkun lyttäily tuli hänen kokemustensa kautta elokuvaan, sillä oli aiemmalla matkallaan tiedostamatta puhditonta juomaa siemaillut. Eenhorn taas huikkaa, että pitkälti kaikki elokuvan rivommat jutut ovat juurikin Stephensin kynästä lähtöisin, eikä tämä ala väitettä kiistämään. Ilmeisesti nämä kaupungissa tapahtuvat rupattelukohtaukset eivät isompia huolia aiheuttaneet. Nelikon yhteistä ravintolakohtausta piti tosin parina iltana taltioida, koska dialogia oli käsiteltävänä kohtalainen kimpale. Mitä tulee elokuvan leirikohtauksen tunnustushetkeen, niin "suuri" paljastus tahdottiin pitää tietoisesti suhteellisen pienenä seikkana, eikä lätkäistä mitään tiedotusta tappavasta taudista tai jotakin vastaavaa.



Kommenttiraidan alkupuolella jo mainitaan, että innoitusta tosiaan etsittiin 1980- ja 1990-lukujen reippaista kaverikomedioista ja parina esimerkkinä heitetään Planes, Trains & Automobiles ja Midnight Run. Ainakin omiin korviin välittyi sellaista tunnetta, että porukka koki tavoitteessaan onnistuneensa. Yleisestikin Islannissa kuvaamista kehutaan upeaksi kokemukseksi, mutta samalla käytännössä kaikki kulut kaksinkertaistuivat, eli oma hintansa maisemalisälläkin. Eenhorn osaltaan tiivistelee ja ylistelee, että Islanti on piukkaan pakattua runsasta sekä monipuolista kauneutta. Viimeisten kohtausten kohdalla turistaan, että aluksi oli sovittu siten, että kylpylässä pystyttäisiin kuvaamaan enemmän ja käyttämään tiloja laajemmin, mutta kuvaushetken koittaessa omistajat alkoivat harkita uudelleen. Niinpä jouduttiin pikaisella aikataululla miettimään rajatumpaa lähestymistapaa näihin hetkiin. Ohjaajat tuntuvat olevan muutenkin sitä mieltä, että tiukka aikataulu esti osaltaan kohtausten liiallisen suunnittelun, mikä lopulta kallistui elokuvan eduksi. Vaikka elokuvan päätös ei siis ihan alkuperäisten suunnitelmien mukaan tainnutkaan mennä, niin kumpikin näyttelijä siitä ainakin myöntää kovasti pitävänsä.

Kommenttiraidalta siis ihan kivasti kertyi kiinnostavia tarinoita sekä sellaista huvittavaa yleistä horinaa, jota en nyt lähde tähän toistamaan. Ne höpöttelyt toimivat paljon paremmin omin korvin kuultuna versiona, mutta ennen tekstin päättelyä poimin vielä hieman täydentäviä tietoja alussa mainitulta kyselysessiolta. Siellä Stephens juttelee, että alkuajatus elokuvalle oli melkoisen löyhä perusidea pohjimmiltaan siitä, miten olisi mukavaa ja mielenkiintoista viedä Nelson Islantiin seikkailemaan. Nelson oli aiemmin esiintynyt Stephensin kahdessa varhaisemmassa ohjauksessa pienemmässä roolissa, mutta ohjaaja tahtoi serkulleen pääosankin suoda. Siitä taas lähti heräilemään ajatus, että olisi kiinnostavaa toteuttaa tämä projekti yhteistyönä Katzin kanssa. Eenhorn löydettiin mukaan reissuun vuotta varhaisemmasta elokuvasta This Is Martin Bonner, jota katsellessaan ohjaajat mietiskelivät, että siinäpä on sopiva heppu Nelsonin matkakumppaniksi.



Islantiin lähdettiin melko pienellä kuvausryhmällä ja matkasta muodostuikin tiivis yhteinen kokemus, ja ilmeisesti miellyttävä sellainen. Pari ensimmäistä viikkoa pyörittiin syrjäisemmillä seuduilla ja tiet olivat jo syyskuussa melkoisen rouheassa kunnossa. Kuvauspaikkojen etsimiseen Stephens oli ennakkoon käyttänyt noin viikon verran, sillä varallisuus ei oikein mahdollistanut mittavampien tutustumisvierailujen tekemistä. No, lisää innoitusta etsittiin ihmisten matkakertomuksista ja lomakuvista verkon puolelta. Muuten ennakkovalmisteluihin oli varattuna parin viikon esituotantovaihe. Stephens ei lähde enempää suremaan, ettei paikallinen tietämys ihan huipussaan ollut, koska tarkoituksena kuitenkin oli kuvata sinne tänne seikkailevia turisteja. Mitä tulee löydettyihin upeisiin maisemiin, niin kerrotaan, että nämä lumoavat seudut luovat hieman alatyylisten ja muuten karkeiden vitsien kanssa mielenkiintoisen yhdistelmän ja osaltaan vahvistelevat vastakohtien teemaa. Kyselytunnin loppupuolella udellaan, että onko Land Ho! iäkkäämmälle yleisölle kohdistettu, mutta Nelson vähän torjuu näitä väitteitä tokaisten, että elokuvan teemat kyllä monia ikäluokkia koskettavat, eikä siinä mielessä kyseessä ole mikään vanhuselokuva.

Myönnettäköön, ettei näistä aineksista asiasisällöltään häikäisevintä pikkutietopakettia saanut aikaan, mutta toivottavasti jotakin kiinnostavaa koosteesta löytyy luettavaksi. Katsotaan, minne seuraavaksi seikkaillaan triviasarjan puitteissa...

Saaristoa ja reissailua huhtikuu tahtoo tarjoilla ruutuviihteen suhteen, ja olipa tuossa vähän aikaa sitten hyvinkin mukavaa kipaista autolomalla Islannin puolella, kun Land Ho! laittoi reipasta puhtia elämäänsä etsivät miekkoset matkaan. Huvittavaa höpöttelyä, mukavia tunnelmapaloja sekä upeita kuvia, niin eipä tee mieli valitella, vaan siitä huolimatta ihan mielellään palaa seurailemaan paljonkin pienemmän saaren elämänmenoa taas kerran. Kymmenennen jakson kynnyksellä seisoskelen ja jos edellistä pikkuisen kertailen, niin Pellehän (Stephen Lindholm) sai vihdoinkin suloisen lemmikkipupunsa, eli Melkersonin perhe kasvoi ihastuttavalla uudella jäsenellä, kun Jokke hieman yllättäen mukaan napattiin. Muutenkin jaksossa erilaisten eläinten ihmeellisyyttä pohdiskeltiin, eli ainakin omasta mielestäni varsin onnistunut kesäinen päivä jälleen katsojalle tarjoiltiin. Tosin Malin (Louise Edlind) juuri ennen loppua muita muistutteli, että Melkerssonien lomapäivät Saltkråkanilla lähenevät loppuaan. Pitääkin siis jo varautua vuorokausien lyhenemiseen sekä syksyn ja talven väistämättömään marssiin tummine iltoineen ja viiltävine viimoineen...

Jakson nimi toki jo vahvasti vihjailee, että talvisempia touhuja päästään kurkkimaan, mutta onhan siinä kuitenkin kohtalainen loikka edellisen tarinan aurinkoisista loppukesän kuvista lumisiin näkymiin. Useampikin kuukausi jonnekin katoilee, eli saaristosyksy jää katsojan mielikuvituksen varaan. No, ehkeivät Melkerssonit sitten löytäneet aikaa tai innostusta käväistä tuolloin vuokramökillään kääntymässä. Sen enempää en aio alkaa paasailemaan tästä pienoisesta puutteesta, mutta hieman silti ihmetyttää, ettei minkäänlaisia kesäkauden lopetteluja tai läksiäisiä järjestetty. Saltkråkan kuitenkin on saanut ohuen hankiturkin kannettavakseen, ja vaikka viileämmällä kaudella väki vähenee, niin eipä se yhteisön eloa ole täysin horrokseen hiivuttanut.



Pampula (Maria Johansson) onkin oiva esimerkki tästä elinvoimaisuudesta, sillä pakkaskelien keskelläkin hän riehakkaasti Laivurin kanssa kotikylässään kirmailee. Laiturilla nökötellessä ja lumipaljoutta pohtiessa ilme ei tosin aivan iloisinkaan ole, vaan jokin pienen tytön kovin mietteliääksi laittaa. Paksu jää on kätkenyt lainehtivan meren alleen ja päässä pyörii ajatus, että jos päälle on kehittynyt niinkin paksu kerros, ettei reittilaiva pääsekään enää kierrostaan tekemään. Kovasti hän vieraita ja ensisijaisesti Pelleä odottelee monen kuukauden jälkeen ja siinäpä se syy huolille samalla. Mieltä ei kuitenkaan päästetä lannistumaan näistä mahdollisuuksista, vaan pikaisesti piristytään laulelemaan joulupukin, tonttujen sekä tietysti Pellen saapumisesta.

Pelot joulujuhlat pilaavasta umpijäästä osoittautuvat jo seuraavissa kuvissa turhiksi, sillä Saltkråkan 1 puskee parhaillaan hyvää vauhtia osittain sulaa väylää eteenpäin. Kannella tuttu perhe katselee alaspäin, miten keula tuosta vain murskaa ohuen kerroksen pinnasta. Saaren puolella ollaan vielä toisenlaisissa touhuissa Grankvistien talossa, sillä piparipuuhat ovat käynnissä ja niitä sulostuttavat joululaulut. Freddy (Bitte Ulvskog) ei malta olla haukkaamatta hieman ennakkoherkkua taikinasta, sillä pitäähän pikkuisen maistella. Paikalle ilmaantuva Pampulakin tahtoo leivontaan osallistua, mutta pitkään ei kolmikko ehdi yhdessä ahertaa, koska lähestyvän laivan merkkiulvonta laittaa jalkoihin vipinää. Muotit putoavatkin suunnilleen sillä hetkellä kätösistä ja onkin jo kova kiire vastaanottamaan vieraita.



Jäälle alkaakin kokoontua runsaamminkin väkeä, sillä laiva talvioloissa ei ilmeisesti käy aivan laiturilla saakka. Söderman (Siegfried Fischer) tuodaan hevoskyydillä paikalle, vaikkakin hänen aikomuksensa ovat Melkerssoneihin verrattuna käänteiset, eli joulupyhät olisi aikomuksena viettää kaupungissa tyttärensä ja Stinan luona. Pampulakin kesäkaverilleen terveisiä lähettää, mutta tuumii kuitenkin tykkäävänsä Stinasta eniten silloin, kun tämä on poissa saarelta. Muiden sekaan on Björn (Tommy Johnson) astelemassa myös, ja vieläpä kovin iloisena. Hymy ei millään kasvoilta pyyhkiydy, eli mahtaisikohan vartoilla aivan tiettyä jouluvierasta...? Innokkaat odottajat huikkailevatkin laivamatkaajat tervetulleeksi ennen kuin nämä ehtivät aluksesta laskeutumaan. Vaikka onkin viluisempi vuodenaika meneillään, niin lämminhenkinen yhteisö ottaa tulijat vastaan iloisesti, eikä mistään kylmästä ja kolkosta kohtaamisesta voi puhua. Suolavarisnelikko taas toisiaan tervehtii omalaatuisemmilla raakunnoilla, eli eipä ole kaveruus päässyt unohtumaan.

Melker (Torsten Lilliecrona) vaikuttaa olevan hyvinkin reippaalla ja pirteällä tuulella ja pikaisesti kyseenalaistaa Södermanin suunnitelmia vihjaillen, että hullua hommaa lähteä saaristosta pois. Jouluaattoon on aikaa kolmisen vuorokautta, eli kyseessä ei sentään mikään parin päivän pikaloma ole. Pampula tunnustaa hieman huolestuneena Melkerille, ettei ole vielä edes ennättänyt kilttiä kautta käynnistämään. Myöhemmin Pelle ja Pampula saavat kinastelua aikaan, koska näkemykset joulupukin olemassaolosta poikkeavat toisistaan Pellen väittäessä sinnikkäästi, että satumaista höpöhöpöä pukki tonttujoukkoineen on. Senkin jouluilonpilaaja! Björn ujuttautuu sekaan koristelutoihuissa avustamaan, mutta mielessä on muutakin ja hän Malinilta yrittää arvuutella syitä ilolleen. Valitettavasti käynnistyvä rakkausnäytelmä perutaan ennen alkuaan ja siten jää rakastuneen kansakoulunopettajan arvoitus näkemättä. Päivät kuluvatkin nopsaan monenlaisten joulupuuhastelujen parissa ja aattoilta pimenee jännityksen sekä odotuksen kasvaessa. Edelleen esitellään epäilyksiä joulupukin suhteen, mutta saa nähdä, joutuvatko skeptikot taipumaan, sillä jäätä pitkin on tuloillaan lahjareki kellojen kilkatellessa...



Alle 27 minuutin jäävä kesto asettaa omat rajansa sille, miten kattavasti jouluisia valmisteluja pystytään katsomoon esittelemään, etenkin, kun kaikki saapumis- ja jälleennäkemisjutut sekä vähäsen muutakin pitää kattaa myös. Tulikin jo ennen puoliväliä mieleen, että kun kerran sarjassa on jo pari kaksiosaista tarinaa nähty, niin ehkä saaristojoululle olisi voinut myös suoda tällaisen käsittelyn. No, voihan olla, että seuraava osa vielä joulupyhissä liikuskelee, mutta aatto ainakin turhan vauhdikkaasti hujahtaa ohi silmien. Mukavista ja lämpöisistäkin tunnelmista toki saadaan kiinni, kun seuraillaan hahmojen puuhastelua yhteisten juhlien eteen. Melker ripustelee kauralyhteen lintuystävien joululahjaksi, sisätiloissa on hieman turhankin tarkat koristelupuuhat menossa, mutta tonttujahan pitää paljon saada esille, pienimmät kaunistavat käpyjä ja vanhemmilla lapsilla vihelteleväiset suksihuollot menossa noin vauhdikkaampia lomapäiviä silmällä pitäen. Sinänsä siis valmistelujen suhteen kaikin puolin mielekästä katseltavaa, mutta aattoaamun koittaessa alkaa jo aika käydä vähiin. Ehditäänhän siinä toki aamupuurosta purnailemaan ja pikkuisen tuhmailemaankin, mutta muuten tuntuu kiire tulevan. Niinpä pakettien iloinen ihastelu ja yhteinen illanvietto yleensäkin lopahtaa lyhyeen. Katsoja saakin tyytyä tarkkailemaan lahjariehaa ja sitä seuraavaa hartaampaa lauluhetkeä talon ulkopuolelta lopputekstien pyöriessä. Lopetus siis osoittautuu pienoiseksi pettymykseksi.

No, pakettikimarat ja sellaiset kuitenkin ovat jokseenkin toissijaisia näissä teoksissa, joten se nyt ei suuremmin harmita, vaan ennemmin olisin sen yhteisen aattoillan tunnelmointeineen vilkaissut. Jakso muuten kyllä korostaa alun lämminhenkisestä jälleennäkemisestä lähtien yhteisöllisyyttä voimakkaasti. Hyväntuulisen perhejuhlan vaikutelma voimistuu entisestään, kun tällä kerralla halutaan selkeästi antaa miltei koko hahmojoukolle tasapuolisesti aikaa osallistua, eikä vain keskitytä pienemmän porukan kommelluksiin, kuten on tehty monissa edeltäneissä osissa. Tässä runsaan parin vuoden sisällä on tullut muutamaa muutakin Lindgren-joulua kommentoitua ja ihan kiva ja ainakin ympäristöltään omanlaisensa lisä Saltkråkanin juhlistelu tähän joukkoon on. Oikeastaan jos muistelen menneitä, niin vastaavaa piirrettä on niissäkin havaittavissa, eli valmisteluja kyllä tarkastellaan, mutta juhlahetkien yli hipsaistaan pienellä kiireellä. Melukylässä tapahtuu ei pelkkään jouluun muutenkaan jumitu, vaan kattaa suuren osan vuodesta. Joululla siinä kuitenkin on merkittävä osuutensa ja nähtyjen Lindgrenin tarinoiden suhteen se taitaa omalla kohdalla voiton viedä joulusarjassa. Vaahteramäellä tämän ensimmäisen Eemeli-elokuvan jouluosuus jätti vähän vaisut tuntemukset taakseen. Ei sillä, ettäkö se sinänsä kehno olisi, mutta elokuvan pari muuta tarinaa toimivat paremmin. Mainittakoon myös, että toisessakin Vaahteramäen tarinanipussa talvitunnelmissa käväistään, mutta varsinaisia mittavampia joulutunnelmointeja siinä ei kehitellä. Myös toinen Lotta-elokuva sisällyttää sekaan lyhyen joulujakson, joka tarjoilee aiemmin mainituille vaihteluksi hieman myöhemmin 1900-luvulla juhlisteltavan kaupunkijoulun. Siinäpä sitä muutama mukava tuokio ihasteltavaksi ja jokainen on tosiaan tavallaan ainakin tätä katsojaa viehättänyt. Jos kovasti vauhdikasta ja räväkkää joulukommellusta kaipaa, niin eipä tästä kerhosta oikein mikään teos toiveisiin vastaa, mutta jos hyväntuulinen ja verkkainen väkertely kiinnostaa, niin väittäisinpä näiden olevan antoisaa sekä kaunista katseltavaa.



Upeista ja hyviä väreitä nostattelevista kuvista höpötellessä sopinee selitellä pikkuisen jakson talvisesta ilmeestäkin. Alkuminuuteilla päästään ottamaan silmäys saareen kauempaa jäältä käsin ja heti vaikuttaa siltä, että kuvauspaikka on selkeästi vaihtunut, koska saari vaikuttaa suuremmalta ja ennen kaikkea huomattavasti asutummalta. Uudemman näköisiä taloja on melko tiheästi vierekkäin, eivätkä rantaviivatkaan ihan tutuilta vaikuta. Sarjaa kuvattiin kesäosuuksilta sen verran syrjäisemmällä Norröran saarella, että voisin veikkailla kuvauspaikkojen vaihdon syyksi juurikin niitä heikompia talvisia kulkuyhteyksiä, joista jakson alussakin hiukan huolestutaan. Varmaan kovin pahasti pieleen ei mene, jos arvailee, että tämä lumisempi vierailu on toteutettu naapurisaarella, eli Söderöralla, ja ruotsinkielinen Wikipedia kertoileekin, että talviset kuvaukset hoidettiin monilta osin siellä. Samainen sivu mainitsee, että Lilliecronalla ja Märtaa esittävällä Eva Stibergilla oli kumpaisellakin kesämökki samalla saarella. Myöhemmin katsojalle kyllä esiteltiin lumiturkkiin puettua Norröraakin, koska ainakin toisesta elokuvasta löytyy talvikuvaa sieltä.

Vaikka kuvauspaikat pikkuisen vaihtuvatkin, niin kirkas talvipäivä useita kohtauksia kaunistelee, mutta edelleen kesäisemmät otokset omiin toiveisiin paremmin vastailevat. Jouluhössötyksen lisäksi eläinystävätkin hieman huomiota saavat, sillä Pelle pinkaisee melkoisen nopsasti Jokke-pupuaan moikkaamaan. Pienokainen on talveksi majoitettu samaan rakennukseen lehmien sekä kanojen kanssa, joten on suojaa pakkaselta ja vähän seuraakin elelyn äänineen. Sinne talvipesän viereen Pellekin menee makoilemaan ja kaveriaan silittelemään. Toisenlaista nelijalkaista vipeltäjää nähdään viimeisten minuuttien aikana, sillä nurkan takaa livahtava viekas kettu käy joulupukille asetellun eväsleipäsen kähveltämässä matkaansa. Luultavasti samaisesta ketusta kuullaan jatkossakin, koska seuraavan jakson nimi sellaista vihjailee. Toivottavasti toki muitakin mukavia talvisia puuhia ja lumisia leikkejä. Hiukanhan ehdittiin jo aloittelemaan lumisotaa, ja hyökkäykseen kopsahtavalla kostoiskulla vastailtiin. Sen näkee sitten, millaiseen riehaan kukin yltyy, mutta joulujakson perusteella uskaltaa jo väittää, ettei Saltkråkanin pakkaskausikaan mitään tympivää pakkopullaa ole...



Vi på Saltkråkan: Visst finns det tomtar (1964) (IMDB)

Neljännesvuosi on vierähdellyt jälleen siitäkin, kun Terence Hillin seikkailuista tuli viimeksi blogiin naputeltua. Tuolloin hän heilui hivenen tavallisesta poikkeavana pappina, eli Don Camillona. Uhkapelit sekä vauhdikkaammat harrastukset kiinnostivat ja pieniä sekä suurempiakin pulmia ratkottiin iskuin ja potkuin, mutta leppoisassa hengessä noin kaikkiaan. Siispä siis Hillille ihan tyypillistä toimintaa ja jos muisti edes jotenkin toimii, niin samansuuntaista huvitusta ja höttöä tämä lännenkomedia tahtoo tarjoilla. Man of the East on tullut vain kertaalleen aiemmin nähtyä, eikä vaikutelma silloin kovin kaksinen ollut, sillä tarina ja keppostelu tuntui hyytyvän pahasti ennen kuin lähes parituntinen elokuva päätöksensä löysi. Se onkin yksi syy, miksi kyseinen kiekko on joutunut uusintakierroksella vuoroaan odottelemaan kohtalaisen kauan. No, ollaanpa optimistisia ja ajatellaan, että kenties katsoja oli tuolloin taannoin hieman liian väsähtänyt tai muuten vain murjottelevainen jokseenkin tapahtumaköyhälle lännenseikkailulle. Ensivilkaisulta ei ole hirmuisesti yksityiskohtaisempia juttuja enää mielessä, mutta perusajatuksen kuitenkin muistan. Höpöttelenpä hieman siis siitä, miten sujuu lempeämmältä kaverilta miehisyyden etsiminen karskissa lännessä...

Tuttu, turvallinen ja varsin luontevakin tapa tällainen henkinenkin vaellus lännenmiekkosten mielialoihin on aloitella junakuvilla. Veturi ulvoo ja päästää höyryjä ilmoille rankemman vuoristo-osuuden laittaessa koneet koville. Raskasta työtä pelkäämätön rautahepo haasteista huolimatta puskee eteenpäin kuljetellen matkustajia aina vain kauemmas kohti länsirannikkoa samalla kiidättäen teknisen kehityksen ilosanomaa syrjäisemmille seuduille. Leppoisa tunnuskappale taas pyrkii selvästi hyvinkin toisenlaisia tunnelmia tavoittelemaan. Sepä ei ole reippaimmin seikkailuhenkeä nostatteleva tai päiviäkin kestäviä sekä pelottomia tasankojen takaa-ajoja rämäpäisine sankarointeineen pohjusteleva laulu, vaan sanat tapailevat herkkyyttä ja hieman utuistakin unelmointia. Näistä ei teekään mieli närästellä, sillä kappale itsessään on kaunis ja sopiihan se ainakin osittain elokuvan henkeen sekä alkutekstijakson viehättäviin maisemiin muutenkin.



Alkuminuuttien hempeämmät vivahteet ovat tuosta vain tuuleen katoavaisia, sillä seuduilla toisilla hivenen tylymmin turistaan ajatuksia vaihdellen. Pienen ravintolan pihalta on postivaunukyyti lähdössä reitilleen ja vankkurit saadaankin vauhtiin. Seuraavat vieraat kuitenkin saapuvat pian, ja tämä samanlaisiin mustiin asusteisiin sonnustautunut kaksikko huokuu pienoista pahaenteisyyttä. Herrat ovat palkkionmetsästäjiä ja vailla tietoa alueen etsintäkuulutetuista ja toki vatsatkin ovat reissussa tyhjentyneet muristellen papuerikoisten perään. Onhan se hyvä olla liikkeissään hallittu ja tehokas, mutta samaan tahtiin lusikoiminen alkaa viedä heppujen touhua huvittavampaan suuntaan, mikä yleistä uhkaavuutta verottelee. Kovin hermoherkiltäkin vielä vaikuttavat. Viimeinen jahti on tuottanut harmiksi kuivan tuloksen, mutta uusia kohteita saattaa olla kiikarissa. Kenties lähempänä kuin alkuun arvaisikaan...?

Samaisessa ruokapaikassa hääräilee matalampaa profiilia hetkellisesti tavoitteleva Bull (Gregory Walcott), jolla sattuu olemaan sellaista kyseenalaista lähimenneisyyttä, joka palkkiorahojen perässä pinkovaa kaksikkoa kiinnostaa. Bull on päättänyt ottaa osakseen mykän ja jokseenkin vähälahjaisen apumiehen roolin, mutta nopsaan tuleekin paikka romauttaa kulissit maahan ja avata sanainen arkku. Muiden jutusteluja kuunnellessa tulee nimittäin esille, että hänen hyvä ystävänsä, joka yleisesti Englantilaisena tunnettiin, on viimein joutunut manan maille katalan sairauden uuvuttamana. Bull ei todellakaan tahdo kuulla kuolleen kaverinsa mollaamista, ja päättää tätä parilla lauseella puolustaa, mistä taas omanlaisensa tiukka tilanne kehittyy. Enää ei ole tarvetta esittää ja lyhyen nujakan päätteeksi keskinäiset erimielisyydetkin saadaan tilapäisesti hoidettua. Ongelmanratkaisukeinona toimii melkein takuuvarma "iskenpä otsat puupöytään"-menetelmä, jonka jälkeen Bullin onkin jo aika ratsastella muille maille.



Hieman tekemistä riittää, sillä aikoinaan Bull on liikkunut Englantilaisen sekä parin muun toverin kanssa ryövärinelikon muodostaen, ja nyt kukin on hajasijoitettuna eri suuntiin. Eräässä kylässä Bull kyselee pappia muistuttavaa tyyppiä ja kätevästi räväkämpi saarnamies saluunassa räyhäilee ja kovakouraisesti pakottaa juhlakansaa hiljentymään kirkon puolelle. Korkit siis hetkeksi kiinni ja piano kainaloon. Vitsausten uhalla paasataan vaihtamaan olutriehat katumusharjoituksiin ja tätä ankeuttavaa saarnaakin kaveri revolveri kädessä vähemmän innokkaalle yleisölleen julistelee. No, sen verran joustoa kuitenkin löytyy, että tulkitseepa heppu Jumalankin ihan suopein silmin satunnaista viskihuikkailua seurailevan. Tilaisuutta ei lähdetä pitkästyttäviin mittoihin venyttelemään, ja sen jälkeen kadulla kohtaavat vanhat kaverukset valemykkä sekä hurjisteleva pappi. Bull selittelee tuoretta tilannekatsausta Joelle (Harry Carey Jr.), minkä jälkeen onkin jälleen aika loikata satulaan.

Kolmikoksi kutistunut roistoryhmä kaipaa vielä yhtä jäsentään vierelle ratsastelemaan, mikä saattaakin olla pulmallisempi paikka, koska tämä majailee nykyään valtion ylläpitämässä vapausrangaistuksia tarjoavassa kolkoin muurein suojatussa laitoksessa. Kunhan päästään Monkeyn (Dominic Barto) nykytilaa tarkastelemaan, niin sanoa sopii, ettei kalterien takana lusiminen ole ainakaan miekkosen henkeä murtanut, vaan tilaisuuden tullen käsi sujahtaa vaikka vartijan taskuun etsimään mielenkiintoista saalista. Varsin vähä-älyistä hommaa tällainen toki on, mutta kun tehdä täytyy, niin tehdä täytyy, vaikka kivuliaan ruoskintatuomion uhallakin. 15 sivallustaan odotellessa Monkeyn onni näyttää kääntyvän, kun vankilanjohtaja pyytää hänet puheilleen ennen ensimmäistäkään iskua. Bull ja Joe istuskelevat samassa toimistossa johtajan tiedotellessa Monkeylle ilouutisia ennenaikaisesta vapautumisesta. Hyvästä käytöksestä on tapana antaa kiitosta, ja turha siinä on huomautella vuorokautta aiemmin käynnistetyistä mellakoista ja muista häiriökäyttäytymisen harrasteluista. Mennyttä elämää ne keppostelut, etenkin kun noutajilla on "paperit" kunnossa. Miestä siis vapaaksi kera hieman erikoisemman esityksen.



Ai niin, Hill tässä taitaa pääosassa olla, joten pitäähän hänestäkin pikkuisen puhella, kun muuten olen jo ehtinyt päähahmoista höpöttelemään. Noin 13 minuutin kohdilla Terencen esittämä itärannikolta kohti länttä junassa matkaava Sir Thomas Fitzpatrick Phillip Moore käväisee lyhyesti kuvissa. Jos tästä pienestä näyttäytymisestä syntyvää ensivaikutelmaa tahtoisi lännenelokuvien tavallisempiin sankareihin vertailla, niin ero olisi melkoinen. Thomas esittelee itsensä tässä vaiheessa kanssamatkustajilleen Walt Whitmaniksi ja runoilevin sanoin ylistelee villin lännen ihmeellisyyttä ja ihanuutta. Kunnolla Thomas pääsee kuvaruudulle toikkaroimaan vasta myöhäisemmissä vaiheissa, eli vähän verkkaisempi aloittelu Hilliltä. Junakyyti ei päämäärään vielä vie, vaan pitää vaihtaa postivaunuihin ja lopulta viimeinen osuus taipaleesta paikallisen asukkaan menopelillä hoituu. Jalkamieheksi ei oikein voi vaihtaa, koska mukana on niinkin paljon matkatavaraa. Suuri maa mahtavine maisemineen mieltä edelleen elähdyttää ja kaveri lausahtaakin, että mene länteen, nuori mies. Parin kommelluksen kautta tavoitteena toimivalle mökille päästään, mutta piipusta tuprahteleva savu on kertovinaan jonkun ehtineen ensin tälle syrjäiselle palstalle.

Thomas alkaa asettua taloksi elelemään luonnon keskelle, mutta tiedossa on, että tiettyjä vieraita pitäisi saapua kyläilemään. Hieman yllätyksenä kohtaaminen silti tapahtuu, koska läheisen järven kauneutta katsellessa eräs irvileuka väläyttelee revolveritaitojaan tulitellen kävelykepin alta pois, minkä jälkeen kamera kääntyy tuttua rosvokolmikkoa kohti. Kuvio siis alkaa olla kohtalaisen hyvin selvillä, eli Englantilaisen kaverit lopulta kohtaavat ystävänsä pojan, joka on tullut isänsä mökille asumaan. Valokuvien avulla Thomas todistaa olevansa Englantilaisen poika ja sittenhän uusi kaveri Tomina joukkoon toivotellaan tervetulleeksi. Joitakin muitakin tiluksen touhut kiinnostavat, koska metsänrajassa pari epäilyttävää heppua tarkkailee. Asioiden edistyessä selviääkin, että paikallinen ja varsin vaikutusvaltainen maanomistaja olisi halukas ostamaan isänmaat itselleen, mikä ei taas Tomia houkuta. Jotta soppaa saataisiin sekaisin, niin Tom tietysti ihastuu tämän tilallisen tyttäreen (Yanti Somer) ja samaan suuntaan hullaantunein silmin tiirailee isän kovaotteinen luottomies, jolla on jo avioaikeitakin pohdittuna. Selvää siis, että törmäyksiä sekä kopsauksia on luvassa ennen pitkää. Tomin uusien ystävien päätyöksi taas määräytyy nuorukaisen kouluttaminen lännenmiehen tavoille, sillä se on Englantilaisen viimeinen pyyntö kirjeessään. Kuka sitten onnistuu missäkin ja vievätkö nokkelat mielet vaiko nopeat revolverikädet lopullisen voiton sydänten oikkuillessa, jää nähtäväksi...



Edellinen katselu jokunen vuosi sitten jätti pikkuisen hampaankoloon, mikä selittynee sillä, että varmaan tuli odotettua reipashenkisempää rellestystä ja vauhdikkaampaa kohkausta yleisestikin, mutta Man of the East tavoittelee monesti verkkaisempia hetkiä sekä säyseämpiä sävyjä. Sehän ei sinänsä ole elokuvan vika, jos katsoja toivoo kovien nyrkkien puhuvan tiuhempaan tahtiin, mutta itse muistaakseni lähdin sillä asenteella ensivilkaisua kokeilemaan, että kyseessä olisi jokin puolivirallinen jatko Trinity-elokuville ja niiden jalanjäljissä noin hengenkin suhteen seikkailtaisiin. Tällaisia oletuksia vahvisteli silloin sekin, että Enzo Barboni oli siis kahtena edellisenä vuotena ohjaillut elokuvat They Call Me Trinity ja Trinity Is Still My Name. Man of the East ilmestyi siis 1972, eli miltei heti noiden perään ja kun vielä Hill heilui omalaatuisena ja keppostelevana tyyppinä pääosassa, niin olihan se toki luontevaa markkinointimielessä vihjaista, että samaa tavaraa on luvassa lisää. Väittäisinpä kuitenkin, että Thomas Mooren lännenseikkailun tunkeminen tietoisesti siihen jatkumoon on elokuvalle haitaksi. Saahan sillä lipputuloja hieman nostateltua, kun näistä aiemmista menestyksistä viehättynyttä yleisöä lähtee kosiskelemaan, mutta luultavasti monikin on pettyneenä poistunut virheellisten oletusten seurauksena. Sitä en lähde kieltämään, etteikö yhteisiä piirteitä löytyisi, mutta eroavaisuuksiakin kertyy melkoisesti.

Toimintanälkäiselle etenkin ensimmäinen kolmannes on kovin kuivaa katseltavaa, eikä suuremmin ihmetytä, jos sellaisilla toiveilla elokuvan pyörimään laittanut tahtoisikin varhaisessa vaiheessa painella stoppia. Tällä osiolla nähtävät lyhyet ja melko olemattomat nahistelut eivät mihinkään isompaan riemuun villitse, vaan hulivilinää toivoisi ripauksen enemmän. Trinity-elokuviakaan en lähtisi väittämään jatkuvaksi viuhuvien nyrkkien sekä räiskyvien revolverien ilotulitukseksi, mutta parikin pykälää kovemmalla tarmolla toimintatouhuun niissä panostellaan. Löytyyhän tästä uudemmastakin elokuvasta pari mittavampaa mittelöä, eivätkä ne minusta mitään väsähtänyttä viuhtomista sinänsä ole, mutta kokonaisuutta katsellen ne akrobaattiset ja kekseliään keppostelevat nujakoinnit ovat mielestäni sivuosassa. Esimerkiksi levyltä löytyviä mainosmateriaaleja katsellessa vaikuttaa siltä, että toiminnallisempaa puolta on tahdottu selkeästi korostaa, vaikka suurin osa ajasta käytetään rauhallisempien huvitusten ja hassuttelujen parissa pähkäillessä sekä pöhköillessä. Siinäkään ei varsinaisesti mitään uutta ja ihmeellistä ole, että halutaan antaa vaikutelma enemmänkin rähinää sisältävästä elokuvasta. Kunhan tässä mietiskelen, että on hivenen hassua, miten tekijöiden taholta on selkeästi tahdottu ottaa askel rauhallisempaan ja erilaisilla kommelluksilla kujeilevaan suuntaan vaikkapa niihin Trinityn seikkailuihin vertaillessa, mutta mainosmateriaaleissa Man of the East tahdotaan kuitenkin samaan laatikkoon tunkea.



Ihmetyttää näiden vähän vaisujen väkivaltaisuuksien osalta sekin, että ikäsuositukseksi on kohtalaisen pehmoiselle menolle lätkäytetty 15 vuotta, kun taas jälkimmäinen Trinity-elokuva sai kannettavakseen pallon, johon on merkkailtu 11. Mitä tulee muksimisten tylyysasteeseen, niin mielestäni suunnilleen samalla tasolla liikutaan ja määrän puolesta Trinity kyllä vie voiton. Kumpaisessakin omiin korviin paikoin karkeasti turistaan, eli siinäkään mielessä en merkittäviä eroavaisuuksia kummankaan suuntaan havaitse. No, ihan perheen pienimmille soveltuvaa katseltavaa Man of the East ei välttämättä ole, mutta kyllähän tässä pientä liioittelun makua minusta on, sillä kuolettavia kohtaamisia tietoisesti kartellaan ja muutenkin luonnehtisin yleistä henkeä sekä toimintakohtauksissa että muutenkin kohtalaisen kiltiksi.

Sehän on selvää, ettei lopusta pelkällä sananvaihdolla selvitä, vaan erimielisyyksiä joudutaan ratkomaan perinteiseen tyyliin kerrytettyä taituruutta väläytellen. Siinä vaiheessa Tom on myös saanut napattua villin lännen menosta kiinni, mutta väittäisinpä, että nautinnollisimpana mätkeenä näyttäytyy kuitenkin vähän ennen puoliväliä käytävä mittelö, jossa Terencen osana on toimia nenäänsä kipeitä kolhuja ottavana sivustakatsojana. Onhan noita saluunakärhämiä tullut nähtyä, mutta vähintään peruspirteää vääntöä saadaan kuviin, eikä kyseessä noin minuuttimitaltakaan ihan olematon nysä ole, vaan vaatiipa se useampiakin tirvaisuja puolin ja toisin ennen kuin on kinastelu selviämässä. Hommahan saadaan liikkeelle siitä, kun aiemmin mainittu ykkösapuri Morton (Riccardo Pizzuti) haluaa höykyttää uudesta tulokkaasta luulot pois ja palautella postivankkureissa kotia kohti. Laajamittaisempi rieha roihahtaa Bullin päättäessä laittaa mukiloinnit pakettiin, mikä käynnistelee saluunasodan, joka ei säästä miehiä tai kalustoakaan. Samalla Walcott osoittaa olevansa melkoisen pätevä kaveri ainakin varamieheksi Bud Spencerin saappaisiin heilumaan ja hutkimaan, sillä hän hyvässä hengessä viskoo muita menemään suunnilleen miten tahtoo. Alkoholihuuruiset riennot voimankoetuksineen uuvauttavatkin monet ja niinpä miekkosia makailee siellä sekä täällä tajuttomuuden tilan vallitessa. Ehkei tämä jakso kapakkakuritusten kärkikerhoon kuulu, mutta niinkin hymyilyttävästi joukolla väännetään lähimmäistä lattiatasoon lukua ottamaan, että oiva piristysruiske siitä elokuvan ensimmäiselle tunnille saadaan.



Muutenkin sanoisin, ettei hieman rennommalla vaihteella löysäilevä toimintapuoli suurempia närästyksiä pääse uusintakatselulla synnyttämään, sillä enimmäkseen jutut saadaan muilla keinoin pidettyä viihdyttävinä. Tekisipä mieli tokaista niinkin, että Man of the East voisi rullailla ihan kivasti ilman Hilliäkin, koska näyttää siltä, että kolmikko keskenäänkin saa pääsääntöisesti hyvää huvitusta aikaan. Monkeyn näpistyskäsiä tuntuu kuumottelevan niinkin kovasti, että reissukaverin käteiskassan kähvellyskin tulee testailtua ryöstöhaluja helpottamaan. Postivaunuryöstöstä rahasaalista taas kertyy kohtalaisen niukasti, mutta saadaanpa koirakaveri kaapattua maskotiksi, joten pääsee hauvelikin kokemaan hurjia lännenseikkailuja. Kaikkiaan ryhmästä huokuu sympaattista hulttiomaista renttuhenkeä, eikä niin kamalasti kavereita mikään tunnu stressailevan. Menon ollessa rentoa, ei tarvitse kalenteriakaan niin orjallisesti noudattaa, vaan maanantaikin tuosta vain lauantaiksi kiepsahtaa, jos kurkut sattuvat kuivahtamaan yllättäen. Uudelle tulokkaalle selvitelläänkin, ettei ikinä ole liian aikaista aloittaa juopottelua, jos jano kiusailee...

Terencekään ei tietenkään mikään toivoton turhake tai rasite elokuvalle ole, vaan Tomin temppuilut tuovat mukavaa vivahdetta perinteiseen lännenelokuvaan vertaillessa ja kaverin harrastusvälinevarastosta tosiaan löytyy eriskummallisia vimpaimia, joita harvemmin niillä seuduilla on nähty tai kuultu. Polkupyörä, viulu, perhoshaavi ja miekkojakin on tullut mukaan pakkailtua, eli eipä tule tekemisestä puutetta. Kissamaista ketteryyttä demonstroiva aamujumppailu taas tovereita tuntuu hymyilyttävän ja pitäähän pyöräilystäkin pikkuisen jäynäillä. Poljettavan ratsun karauttaminen kylään herättää myös paikallisissa hilpeyttä. Pelkkää huvia ja harrastelua ei Tomin oleilu silti ole, koska tosiaan hieman hienostelevan kuoren alta pitäisi kaivella esiin karskimpi lännenmies ja elokuvan toisella puoliskolla tähän koulintatouhuun enemmän panostetaan. Kaverukset siinä sapuskoidessa tarinoivat edesmenneen isän naisseikkailuista, mutta siihen pisteeseen on Tomilla vielä pikkuisen matkaa, eikä sitä kokeneeksi viskisiepoksikaan noin vain kehitytä. Koulutuksen lähennellessä loppuaan, pitää tietenkin oma ratsu ja revolveri hankkia ennen kuin Tom voi kirjaimellisesti isänsä vaatteisiin vaihtaa. Nyrkkeilytreenauksen myötä mukaan tulee kovakouraisempia oppituntejakin sekä tylympää asennekasvatusta, mutta minusta näissä pidetään pieni pilke sekä virne jatkuvasti mukana. Tosikkotouhuja ei elokuvassa muutenkaan juurikaan nähdä ja nelikon yhteiset hetket ovatkin valtaosin hyväntuulisia sekä iloisia. Siksipä ei hivenen hitaasti paikoin etenevä tarinakaan laita valittelemaan sen suuremmin, koska nautittavaa seurailtavaa saadaan aikaan ilman jatkuvaa rähisemistäkin.



Mainitut Trinity-elokuvat tosiaan osaltaan ehtivät edeltävinä vuosina hieman naureskelemaan aikakauden ryppyotsaisemmille rutistuksille ja niillä poluilla Man of the East liikuskelee myös. Sävyeroa löytyy, sillä pilkka on kautta elokuvan kovin kilttiä, eikä pääse lainkaan syntymään tuntemusta, että olisi lajityyppiä ilkeämmin lyttäilemään lähdetty, vaan piikittely pysyy pehmeänä kera lämpöisen hymyn. Olisihan se vähän hassuakin, jos oltaisiin katkeramman ivailun puolelle lipsahdettu, koska voisi päätekijöiden kohdalla olettaa lännenelokuvan olevan hyvinkin rakas lajina. Kenties hassuttelu ei kekseliäintä ja omaperäisintä menoa edusta ja tiettyä toistoakin löytyy. Esimerkkinä vaikkapa aluksi kuviin Morricone-vivahtein laukkailevat palkkionmetsästäjät, jotka eivät yhdestä kivuliaasta otsakopsauksesta suostu ymmärtämään, ettei Bullin ja kumppaneiden jahtaaminen välttämättä ole erityisen tuottoisaa, vaan ennemmin tuskallista liiketoimintaa. No, löytyyhän niitä puisia pöytiä oppituntien toistamiseen, eli eipä siinä... Kovasti uhoileva postivaunujen turvamies taas riemastuttavan nopeasti kohottelee tassunsa taivasta kohti osoittaen erinomaisia yhteistyötaitoja, mitä ryöstötilanteeseen tulee. Muutenkin mukana on kovemmalle sekä tylymmälle menolle naureskelevia kuvia, kuten vaikka herääminen suloinen koirakaveri kainalossa. Trinityn seikkailuissa huvitukset ovat mielestäni pääsääntöisesti pykälän tai pari räväkämpiä, mutta ainakin minua tällainen rauhallisempi kommelluskin mukavasti viihdyttää.

"Stop dreaming. This is 1880. You can't evade progress forever. The West is... Well, the West is finished." 

"Son, as long as we can see a sunset, there'll be a West. I guess we gonna' have to follow that sunset."

Aivan täyttä huihai-huvitusta Man of the East ei kuitenkaan ole, vaan tahdotaanpa sitä hivenen haikeampaakin virettä herätellä. Teemat ovat tuttuja varhaisemmistakin westerneistä, eli jatkuvasti kohti länttä veturien ja muiden voimien mukana kulkeva kehitys uhkaa ajaa villimpää vapautta arvostavaa elämäntapaa ahtaalle. Enää ei onnistukaan rento ratsastelu halki tasankojen, vaan piikkilankakuormia tyhjennellään kiihtyvään tahtiin ja aitaa nousee tielle. Rosvokolmikko yrittääkin hieman epätoivoisesti paeta rautatien ja lankojen moderneja kiroja, mutta Tom tuumailee, että tämä taisto on jo hävitty, eikä nykyaikaisen kehityksen kulkua pysty enää pysäyttämään, mutta sepä ei estä haaveiluun taipuvaisia etsimästä vapaampia tuulahduksia hengiteltäväksi. Kolmisen vuotta varhaisempi Sam Peckinpahin kertakaikkiaan mahtava ohjaus The Wild Bunch laittaa erilaiset elämäntavat huomattavasti rankemmalle törmäyskurssille, josta ei suut hymyssä pois kävelläkään, vaan ratkaisut ovat lopullisempia. Sergio Leonen ajan hampaita sinnikkäästi vastustava mestariteos Once Upon a Time in the West vuodelta 1968 nostattelee näihin teemoihin liittyen taas kovinkin koskettavaa surumielisyyttä. Man of the East ei ilmeisesti koe tarvetta samoissa määrin vakavoitua, vaikka joukko tahtookin heitellä kapuloita kovakouraisen edistyksen rattaisiin. Kapina kuitenkin on hiljaisempaa lajia, eikä mainitun Peckinpahin teoksen tapaan miksikään tylyksi hurmejuhlaksi hurjistu. Vaikka kepeyttä Terence ja kumppanit korostavatkin toimissaan, niin kyllähän se sydämen seutuvilla hiukan vihlaisee, kun länsi ilman loppua on osoittautumassa hyvää vauhtia hiipuvaiseksi haaveeksi ja puolipakollinen sopeutuminen uusiin tuuliin on väistämättä edessä.

Vapaudenkaipuu ja liiankin vauhdikkaasti muuttuva maailma toki monen muunkin lännenelokuvan aihepiireihin ovat päässeet, eikä Man of the East Terencen osaltakaan ainokaiseksi tässä mielessä jäänyt. Oikeastaan sitä voisi pitää hyvänä lämmittelynä seuraavana vuonna ilmestyneelle elokuvalle My Name Is Nobody, joka ainakin omasta mielestä osuu tarkemmin maaliin ja on monessakin suhteessa värisyttävämpi elämys. Yleisilme siinä on pikkuisen vakavampi, mutta huumorivivahteita ei kuitenkaan hylätä, vaikkakin mennään astetta teräväkielisempään suuntaan, mutta edelleen ilkeämpää ivailua vältellen. Kuvilla ja musiikilla My Name Is Nobody tyylittelee selvästi näyttävämmin ja onkin minusta huomattavasti onnistuneempi ja antoisampi elämys lännenelokuvien ystävälle niiltä osin. Aiheuttaapa se samalla tunnepuolella voimakkaampia kuohuja haikeammilla osuuksillaan. Jos näiden Hillin 1970-luvun alun lännenkomedioiden sielunmaisemia miettii, niin Man of the East sijoittuukin mielestäni Trinityn seikkailujen ja ensimmäisen Nobody-elokuvan välimaastoon jääden kuitenkin kokonaisuutena hiukan näitä kaikkia vaisummaksi tapaukseksi. Näitä pohdiskellessa muistuikin mieleen, että myös Butch Cassidy and the Sundance Kid voisi jälleen uusinnan ansaita. Villi ja vapaa länsi siinäkin alkaa ahtaaksi käymään ja sympaattisen kelmikaksikon pakomatka onkin jäänyt juurikin sitä hyvää haikeutta annostelevana huumoripitoisena seikkailuna mieleen. Voipi siis olla, että siitäkin saan aikaan jonkinlaista tarinantynkää myöhemmin, kunhan jälleen tällaisten tuulahdusten perään haikailua kehittyy...



Kuvista komeista ja muuten mukavista puhuttaessa voisikin mainita, että monesti italialaisin voimin väsäiltyjä saman aikakauden lännenelokuvia työstettiin Espanjan hiekkapitoisemmissa ja jylhien kallioiden komistamissa paikoissa, mutta Man of the East lähtikin kohti itää silloiseen Jugoslaviaan ja alkutekstit tiedottelevatkin, että kohtauksille taustoja tarjoili Plitvicen kansallispuisto, joka nykyään tosin Kroatissa sijaitsee. Voihan sen Yhdysvaltojen lännen toki sinnekin siirtää... Maisemista ei teekään mieli valitella, mutta sen verran selailin upeita kuvia samaisesta puistosta, ettei se elokuvassa pääsee kauneuttaan täysillä väläyttelemään. Toisaalta voinee olettaa, että jos oltaisiin lähdetty sinisillä järvillä ja lukuisilla vesiputouksilla enemmän herkuttelemaan, niin mahdollisesti lännen tomuisten tasankojen tuntu olisi siinä samalla kadotettu. No, Plitvice vaikuttaa kuitenkin lumoavalta paikalta ja oivalta patikointikohteelta. IMDB osaa mainita kolme Harald Reinlin ohjaamaa lännenelokuvaa, jotka samoja seutuja hyödyntelevät, ja viimeisimmästäkin on jo yli 40 vuotta aikaa, eli voinee olettaa, ettei Plitvice kuvauskohteista ruuhkaisimpiin lukeudu. Joka tapauksessa viehättäviä näkymiä sieltä on tähänkin teokseen taltioitu.

Elokuvan hivenen haaleammat jälkitunnelmat johtuvat osittain siitäkin, että minusta viimeinen kolmannes alkaa vähän kadottaa otettaan ja menee hieman haahuilevaiseksi. Esimerkiksi Tomin romanttiset tapaamiset unelmiensa neidon kanssa vaikuttavat lähinnä siltä, että pitihän tällainenkin sivujuoni kehitellä, mutta siihen se pitkälti jääkin. Muistelin tosiaan, että lähemmäs pariin tuntiin venähtävä kesto laittaisi kärsivällisyyden koetukselle, mutta eipä alkanut pitkäveteisyys juurikaan vaivaamaan, vaikka kenties tälläkin on pienoinen rooli siinä loppupuolen kiinnostuksen karkailussa. Plussia ja miinuksia pähkäillessä ainakin itse saan loppusaldon setvittyä kohtalaisen selvästi myönteiseksi, mikä hieman yllätti, koska pelkona oli, että ensikatselulla tökkinyt tarina tarjoaisi ehkäpä tuplatylsistymisen toistokerralla, mutta eipä sentään. Ihan mielellään käsitystään tähän suuntaan korjailee. Kehut ja hehkutukset pidän kuitenkin varovaisina, koska tosiaan samoja juttuja on monissa muissa lännenelokuvissa napakammin, koskettavammin ja hauskemminkin pyöritelty. Man of the East onkin kelpo viihdyke sarjassaan, mutta minnekään merkkiteosten kerhoon ei tarvitse sijoitusta harkita. Tiukkaa toimintaa tahtoville en ainakaan suosittelisi tai siinäkään tapauksessa, jos Terenceltä toivoo hilpeintä ilveilyä. Alhaisemmilla kierroksilla käyviä ja hyväntuulisesti höpötteleviä lännenmakupaloja etsiville ennemmin tarjoaisin. Sellaisiena Man of the East on paikkaansa puolustavaa ja vallan hyväntuulista iltahuvitusta.



Man of the East (1972) (IMDB)

Tuossa pari kuukautta sitten aikomuksena oli kahlata saaristoseikkailujen koppa kevättalven aikana läpi, mutta niinpä vain tahti pääsi hiipumaan aiottua verkkaisemmaksi. No, eihän tässä jäniksen selässä olla, ja on sitten jokunen jakso toukokuullekin ihasteltavaa. Upeaa kesäkautta riitti yhdeksän jakson verran, jonka jälkeen Melkerssonien kesäloma päättyi syksyn vaivihkaa saapuessa ja kaupunkiarjen kutsuessa. Onneksi se ei lopullisia jäähyväisiä Saltkråkanille tarkoittanut, vaan perhe päätti palata edellisessä jaksossa kokeilemaan, että miten mukavaa vaihtelua olisi viettää joulua merellisissä talvimaisemissa. Perille saavuttiin hyvissä ajoin ennen aattoa, jotta oli aikaa koristella taloa huolellisesti joulutunnelmien mukaiseksi. Siinähän ne päivät vierähtivät mukavasti koristeiden sekä muidenkin puuhien parissa väkerrellessä ja kun aattoillan aika koitti tuoden tullessaan salaperäisen rekihepun, niin monille kasvoille iloinen hymy ilmestyi. Samaa voi sanoa katsomon puoleltakin, sillä ilo ja onni näpsäkästi ruudun takaa pompsahtivat suoden sydämellisiä tuntemuksia. Ilmeisesti talvituokioiden parissa jatketaan, eli naputtelenpa vähän siitä, miten lumikauden käväisy Saltkråkanilla jatkuu.

Talviset leikit eivät ainakaan vielä ole alkaneet kyllästyttää, vaan riehakkuutta on pakkasilman seasta aistittavissa lasten huvitellessa reippaasti ja riemukkaasti. Kelkka liukuu jäällä hyvää kyytiä Pampulan (Maria Johansson) ohjastellessa menopeliä, vaikkakin varsinaisen vauhdin tuuppiminen onkin näemmä langennut varttuneempien hommaksi. Hetkenä toisena alkaa hiihtotouhu kiinnostaa enemmän, joten uudehkot lahjasukset saavat sujahdella jalkaan. Kaikkia ei rauhanomaisempi murtomaahiihto kiinnosta, vaan pitää pikkuisen hyökkääväisempää huvitusta keksiä, mikä tietysti tarkoittaa, että edellisen jakson pallotaistojen suhteen käynnistellään jatkosotaa. Jokin muukin on jäänyt edellisestä jaksosta kesken, koska aivan loppukuvissa nähty kettu on jäänyt seudulle ja aiheuttaa omanlaistaan päänvaivaa. Selvästikin joulupukin evääksi tarkoitettu leipä kelpasi vain alkupalahaukkailtavaksi, koska viekas vieras on yön pimeydessä hipsinyt Janssonin kanalaan, josta yksi onneton on kitaan napattu mahan muristellessa.



Pelkkiä iloisia leikkihetkiä ei siis mielessä pyöri ja onhan sitä muutakin askaretta tehtävänä. Malin (Louise Edlind) ja Björn (Tommy Johnson) polttelevat pihalla roskia ja tuulen kiusaillessa savusilmäisyyttäkin ilmenee. Vähemmän yllättäen Björn tuntuu talvilomallaankin viihtyvän erinomaisen hyvin Saltkråkanilla, mutta oleilu Malinin seurassa vaikuttaa enemmän kaveripohjaiselta harrastelulta kuin miltään sydämet sulattavalta romanssilta. Pelle (Stephen Lindholm) on erityisen huolestunut kettu-uutisista, koska suloinen Jokke-pupu tosiaan asustelee talvella samassa rakennuksessa kanojen kanssa. Niinpä sitä jalkoihin tulee vipinää, kun pitää kirmata kanikaveria turvaamaan. Jokke onkin mutustellut itsensä jo isoksi pupuksi ja Pelle pohtii niinkin synkkää suunnitelmaa, että jos vain olisi pyssy, niin voisi kettuilkimyksen posauttaa pois kotieläinten henkiä uhkaamasta. Hänpä sattuu tietämään, että Björniltä löytyy pieni kivääri ja meneekin tälle ehdottamaan ideaansa. Björn sinänsä on halukas ongelmassa auttamaan, mutta sellaisen ehdon asettaa, ettei öiselle metsästysreissulle ole pienillä pojilla mitään asiaa.

Pampulan isosiskot ovat saaneet tehtäväkseen katsoa perheen pienimmän perään, mutta tämän vahtiminen on vähän niin ja näin, koska riehakkaammat temmellykset tuntuvat enemmän kiinnostavan kuin siskon hiihtelyjen seurailu. Niinpä toinen saa yksinään tuskailla suksiensa kanssa, jotka tuntuvat luistelevan oman mielensä mukaan, mikä tarkoittaa, että kömmähdys ja toinenkin sattuu. Lopulta pötkötetään vilpoisessa hangessa, mutta Malin kävelee sopivasti paikalle ja pelastaa poloisen. Laulellen hän Pampulan kantaa kotiin lämmittelemään ja Peiton alla makoillessa alkaa lämpö hakeutua takaisin viilentyneisiin varpaisiin. Kummankin perheen isällekin löytyy mielekästä tekemistä, sillä sää ja muut puitteet ovat mitä otollisimmat pilkkipuuhaan. Taannoin katsellussa kesäisessä viidennessä jaksossa Melkerin (Torsten Lilliecrona) kalaonni kovin kurjaksi osoittautui, ja tälläkin kerralla näyttää siltä, että jää Nissen (Bengt Eklund) vastuulle kiskoa vonkaleet avannoista. Olisikohan kenties reikien sijainnilla selitettävissä, miksi kaveri kahmii kiloittain kalasaalista Melkerin saldon näyttäessä nollaa? Joskohan vaihtokauppa saisi jonkinlaista toimintaa toiseenkin naruun virkoamaan...?



Taivaalta hiljalleen tuiskuaa uutta höttöistä lumihippua, mutta seinien sisällä aletaan nauttia kalaisasta ateriasta. Pojat kovasti tahtovat udella, että onnistuiko isä tosiaan tuomisensa pilkkimään, mutta syystä eräästä Melker olisi innostuneempi keskustelemaan vaikkapa käryävästä lampusta. Veljeksillä on kuitenkin omanlaisensa käsityksensä tapahtumien kulusta, joten isä joutuu lopulta myöntämään, etteihän se tälläkään yrityksellä ihan putkeen mennyt. Pikaisesti kuitenkin muistuttelee eräästäkin onnekkaasta päivästä, jolloin haukiröykkiö muodostui hurjan komeaksi. Vähitellen päivänvalo alkaa jälleen horisonttiin hiipua ja on iltatoimien aika. Grankvistien katon alla nuorimmainen tilittelee, että siskot ovat ihan kelvottomia lapsenvahteja, mutta kuitenkin kaipa kaikkiaan kilttejä. Ainoa vähemmän kiltti epeli onkin Pampulan mielestä kavala kettu, joka kanoja haukkailee, ja huolettaapa häntä sekin, että onkohan samasta veijarista vaaraa Pellelle. Ketusta puhuttaessa Pellen esittämä suunnitelma onkin menossa jo tulevana yönä täytäntöön, sillä Björn on kiväärinsä kaivellut ja astelee Janssonin ulkorakennukseen kyttäyspaikalle. Tietysti Pellekin tahtoo kohtalokkaana yönä olla Joken turvana, mutta mitenköhän onnistuu sydänyöhön livahtaminen ilman, että muut perheenjäsenet pienen karkulaisen havaitsevat...?

Tämä kyseenalainen suunnitelma kettupulman ratkaisemiseksi ei Saltkråkanin väen myöhempiä elokuvaseikkailuja nähneelle uutta ihmeteltävää ole, sillä jäitä pitkin kuljeskellut kettu aiheuttaa harmia sekä suurtakin surua ensimmäisessä elokuvassa Tjorven, Båtsman och Moses. Jatko-osassa Tjorven och Skrållan ongelma tavallaan moninkertaistuu, koska repolainen ehtii synnyttämään runsaslukuisen pentueen. Siinä vaiheessa Pelle ei enää olekaan innokkaana ja ensimmäisenä pyssyleikkejä ehdottelemassa, sillä jakson loppupuolellakin jo tuumailee, että kaipa ketuillakin jonkinlainen oikeus elämään on. Toisessa elokuvassa kuvio meneekin pitkälti niin, että lapset liittoutuvat turvatakseen kettupienokaisten selviytymisen, mikä tarkoittaa, että pyssyjä pyritään ennemmin piilottelemaan kuin kaivelemaan esille. Muutenkin pesuetta yritetään pitää kätkettynä tietyiltä silmäpareilta sekä hyvinvoinnista pyritään yleisestikin huolehtimaan. Jos on kiinnostunut, miten tällainen touhu pienellä saarella onnistuu kettujen vilkastuessa päivä päivältä, niin kannattaa tietysti toinen elokuva vilkaista.



No, minua eivät yölliset kettujahdit sen suuremmin värisyttele tai kutkuttele, vaan ennemmin niiden tuntemusten seurailu kiinnostaa, kun mieleen juolahtaa ajatus, että onkohan sekään ihan oikein lähteä hengenriistohommiin. Elokuvien puolella näihinkin näkökulmiin tosiaan ehditään koskettavammin sekä kattavammin paneutumaan. Pimeästä vuodenajasta huolimatta eipä tämä jaksokaan mitään pelkkää synkkää tappoajatusta ole, vaan vastapainoksi ripotellaan mukava kasa suloisia kuvia sekä hempeämpiä hetkiä. Liekö sitten kyse siitä, että vähävaloinen sekä viluinen vuodenaika ajaa ihmisiä likistelemään ja kyljet toisia etsimään, mutta sanoisinpa, että Räven raskar över isen on toistaiseksi nähtyjen joukossa halailevampia jaksoja. Malinkin on poikkeuksellisen laulelevalla tuulella ja toinen kappaleista kertoo kellertävistä kesäisistä kukkakedoista, joita toki on vallan mielekästä mietiskellä hankikuvia vilkuillessa. Hämyisen tunnelmalliset ja rauhalliset tuokiot takkatulen ääressä saavat myös seinien ulkopuolella paukkuvat pakkaset ja viuhuvat sekä viileät viimat unohtumaan. Talvi-illat ovatkin oivaa aikaa tällaiselle verkkaisemmalle puuhastelulle ja oleilulle, josta saadaankin kivasti kiinni näinkin lyhyessä ajassa. Toisaalta kaikki eivät pelkästä hiljaisuudesta niinkään nauti, vaan pitäähän pientä mekkalaakin vaikkapa hurjien painimatsien muodossa saada aikaan.

Jos tuossa pari jaksoa sitten tuli harmiteltua, että Melkerssonien kesäloma hieman hätäisesti lopahti ja siitä talveen pompsahdettiin, niin talvikausi näyttää hujahtavan silmien ohi vieläkin vauhdikkaammin. Siitä en tosin lähde enempiä purnailemaan, koska saariston kesä kiehtoo ja viehättää enemmän. Jakson lähestyessä loppuaan on joulu jälkipäivineen juhlisteltu, mikä tarkoittaa, että perheen on jälleen aika loikata laivaan ja kohti kaupunkia, mutta eipä katsojan edes tarvitse kevään ilmestymistä seuraavaan osaan vartoilla. Lopputekstit laitetaankin poikkeuksellisen varhaisessa vaiheessa käyntiin ja siinä yhteydessä aletaan herätellä luontoa luminietosten alta uuteen viherrykseen, mistä silmät kovin tykkäilevät. Pian jo valkovuokot kukkivat ja Laivurikin mahtavaa keväthaukotusta kameralle väläyttää kita ammoimenaan. Pampula koirakaverinsa kanssa kiikutteleekin äidille pienen kukkakimpun ihasteltavaksi, ja siinä samalla alkaa vaikuttaa siltä, että seuraava jakso lienee oikein oivaa aurinkoista puuhastelua. Vanhemmat siskot maalailevat veneeseen uutta kerrosta epäilemättä kesäiset huvit ja retket mielissään, mutta pienin apuri ei tässä touhussa pitkään viihdy. Sen verran varhaisia kuukausia ilmeisesti vielä vietetään, että Nikkarila on edelleen tyhjillään, ellei pesäpuuhissa hääräileviä pääskysiä lasketa. Kesä kuitenkin vääjäämättä lähestyy ja sen mukana tietysti Pelle sekä muut kovasti kaivatut kesävieraat. Heitä vartoilemaan onkin mukava jäädä Pampulan ja Laivurin kanssa laiturille kevätauringon lämpöön lötköttelemään...



Vi på Saltkråkan: Räven raskar över isen (1964) (IMDB)

Näyttää siltä, että blogiin on päässyt syntymään pidempikin kuiva kausi Woody Allenin tuotannon osalta, sillä viimeksi kommentoitu kesäinen komedia A Midsummer Night's Sex Comedy vie yli parin vuoden taakse. Osittain katseluinnon hiipumista selittää miehen ympärillä vellonut varsin negatiivinen julkisuus sekä pienoinen taipumus painottaa viime aikojen valinnoissa hölmömpiä ja höpsömpiä kommelluksia sekä kohkauksia tarjoilevia komedioita. Anything Else ei minulle aivan tuntematon teos ole, vaan sekin tuli silmäiltyä 2000-luvun alkuvuosina muistaakseni melko nopeasti sen jälkeen, kun ensimmäinen kotimainen kiekko päätyi markkinoille. Mitä ensivilkaisun jälkeensä jättämiä tuntemuksia muistelen, niin eipä kyseessä ollut mikään riemastuttavin elämys, ja taisipa sellaistakin tulla tiliteltyä, että Woodyn kynä olisi juttujen suhteen päässyt tylsymään, kun vähän väsähtäneeseen tyyliin samojen aiheiden parissa piikiteltiin ja hermoiltiin. Samalla toki sopii mainita, etten tuolloinkaan nähnyt syytä sitä miksikään rasittavaksi ja tylsäksi turhakkeeksi tuomita, vaan taisipa päätyä lähinnä joutavien romanttisten komedioiden kerhoon. Aikomuksena olisi kesäkuukausien aikana käydä pieni kimpale herran ohjauksia läpi ja kausi avautukoon vaikkapa tällä vaisummalla hassuttelulla.

Mitenkään vieraannuttavalla tavalla elokuvailtama ei ainakaan käyntiin pääse nytkähtämään, sillä New Yorkin puisto kuvissa kaunistelee kesäisen vihreässä sekä vehreässä asussa ja penkiltä tuttuja tyyppejä turinapalaverin parista kamera katsojalle löytää esiteltäväksi. David Dobel (Woody Allen) siellä nuoremmalle kaverilleen Jerry Falkille (Jason Biggs) pikkuisen saarnailevaan sävyyn paasailee kyynisempiä elämän oppitunteja, eli maailmankatsomus ei ainakaan merkittävästi kirkkaampaan suuntaan ole päässyt lipsahtamaan. Juttua kyllä riittää tasaisen puhetulvan purkautuessa ja aiheena ovat opettavaiset vitsit, joista Luojan välinpitämättömyys on välittyvinään ja toki kaikkea muutakin tuikitärkeää nuoren mielen murtajaa. Varsinaisena kertojana toimii Falk, joka lähtee avaamaan elämäntarinaansa sekä yhteistä tuttavuuttaan Dobelin kanssa.

"Yes, I'm an atheist, but I resented the fact however obliquely that they implied that Auschwitz was basically just a theme park."

Jerryn avustuksella lähdetään kurkistelemaan ei-niin-kaukaiseen menneisyyteen, jossa ensitapaaminen Davidin kanssa tapahtui työasioiden merkeissä. Kumpikin kirjoittaa materiaalia stand up -koomikoille saman toimiston kautta. David tosin työskentelee edelleen myös opettajana. Ikäkuilua herroilla toki on, sillä Jerry on vasta 21, kun taas David on saanut 60 vuotta täyteen, eli siinä on hieman elämänkokemusta jaettavaksi toiselle. Tapaamisessa nähdään myös Jerryn agentti Harvey Wexler (Danny DeVito), joka kovin innokkaasti kauppailee suojattinsa tuotoksia mainostellen niitä sekä hinnaltaan että laadultaan erinomaiseksi sijoitukseksi. Palaverin jälkeen miehet alkavat toisiinsa paremmin tutustumaan, ja selviää, että nuoresta iästään huolimatta Jerry on ehtinyt jo yhden avioeronkin kokemaan, mikä taas on osaltaan tyypin psykoterapiaan tuupannut. Siinäkin mielessä kaveruksilla on yhteistä, kun David myös kokemusta hoitojaksoista omaa. Hänellä tosin lipsahti suljetun osaston puolelle, koska räjähdysherkkyys innoitti kovempiin otteisiin. Jerry kertoilee, että onpa hän jo uudelleen ehtinyt rakastumaan, mutta omat huolensa siinäkin suhteessa ovat...

...Ja tästä päästäänkin pohtimaan pulmaa nimeltä Amanda (Christina Ricci). Allenin elokuvat usein tuppaavat tutustuttamaan katsojan omalaatuiseen hermoilevien hahmojen joukkoon, ja siihen suuntaan Anything Else alkumetreiltään lähtien tallustelee, sillä Amanda sulautuu kerhoon helposti. Näyttelyura ei oikein ole saamassa tuulta siipiensä alle koe-esiintymisten tökkiessä, mikä taas saa äänekkäästi stressailemaan tilannetta. Vuosipäivää pitäisi pariskunnan iltasella juhlistella, mutta eipä siitäkään oikein mitään tule, koska epäonnistuminen on laittanut ahmimaan ennakkoon, joten koko homma menee kinasteluksi ravintolan edessä kaatosateen ropistessa niskaan. Merkkipäivän kunniaksi Jerry siis päätyy asunnolleen tekemään juhlaevääksi tonnikalavoileivän, eli eipä tunnelma ainakaan siinä mielessä kattoa tavoittele. Kaiken muun riemukkuuden lisäksi Amanda mainitsee, että hänen äitinsä Paula (Stockard Channing) olisi myös muuttamassa saman katon alle parin kanssa. Voi siis ainakin väittää, että sattuu ja tapahtuu, eikä elely sinänsä pääse tylsäksi arkirutiiniksi muovautumaan.

"I've had a crush on you since we met. Couldn't you tell, the way I was ignoring you?" 

"Well, there was something compelling about your apathy."

Luovan tilan luovuttaminen hätämajoituskäyttöön aiheuttaa tietysti lisää närästystä ja kun siihen perään agenttikin soittelee, että eivätpä kynäillyt vitsit minkäänlaista naurua herättele, niin onkin taas murhekiintiössä setvittävää. Elokuvan kerronta on paikoin hiukan heitteleväistä, sillä kunhan Amandan ja Jerryn yhteiseloa on pikaisesti vilauteltu katsojalle, onkin jälleen aika hypätä pikkuisen taaksepäin niihin päiviin, jolloin kaksikko toisiinsa hullaantui. Tuolloin Jerry oli vielä vakaassa suhteessa Brooken (KaDee Strickland) kanssa ja Amanda oli Jerryn kaverin (Jimmy Fallon) kanssa yhdessä. Ensimmäinen illanistujainen kuitenkin nostatteli pientä ihastusta ilmaan Jerryn ja Amandan välille, koska jaettuja kiinnostuksen kohteita tuntui ilmaantuvan liukuhihnalta. Jerryn kuullessa Bobin avioitumisaikeista hän otti asiakseen edetä ripeämmän kaavan kautta kutsuen Amandan kävelylle ja levykauppaan ja siitä asiat vauhdittuivat. Tuntemukset osoittautuivat molemminpuoleisiksi, ja niiden jälkiä Jerryn piti töksähdellen kumppanilleen valehdella. No, ennen pitkää salat tulivat julki, mikä taas tarkoitti Brooken lähtevän kimpaantuneena kävelemään.

Näiltä pohjin on siis Amandan ja Jerryn romanssi roihahtanut käyntiin, mutta jo ensimmäiseen vuoteenkin on saatu mahdutettua monessakin mielessä hankalia aikoja, ja niistä Jerry terapeutilleen puhelee. Ilman isompaa edistystä ja apua tosin. Lisäksi mieleen alkaa Davidin auttelemana eksyä vainoharhaa ja epäilystä siitä, mitä kumppani mahtaakaan omalla ajallaan hääräillä ja liekö kuvioissa kyseenalaisempaa huvitusta. David tietysti viskoo bensaa liekkeihin kehotellen toista vakoilupuuhiin. Rakkauselämän tulevaisuus ei siis erityisen turvatulta vaikuta ja ammatillisessakin mielessä melkoisen epävarmalla polulla tallaillaan. Harvey kovasti tahtoisi suojattinsa allekirjoittavan seitsemän vuoden jatkosopimuksen, mikä aiempien näyttöjen perusteella näyttäisi tarkoittavan kituuttamista ilman mainetta ja mammonaa. Dobelilla on toki tähänkin pulmaan omat neuvonsa annettavaksi. Television puolella komediaa kirjoittaville hepuille saattaisi hyvinkin löytyä palkkioiltaan paljonkin parempaa puuhaa. Sepä edellyttäisi muuttoa ja irtautumista nykyisistä velvoitteista. Jerryn kohdalla tällainen muutos on hyvinkin hankalaa, sillä hänellä on huomattavia vaikeuksia jättää mitään tai ketään taakseen. Saapa siis nähdä, miten miehen lopulta käy...?

"Do you love me?" 

"What a question. Just because I pull away when you touch me?"

Vaikkei Anything Else näin uusinnallakaan onnistunut erityisen laadukkaana lajityyppinsä edustajana näyttäytymään, niin sopii silti sanoa, ettei se ainakaan rakenteeltaan tai ratkaisuiltaan ihan tavallisin teos siinä sarjassa ole. Jos siis toivoo poikkeamaa perinteiseen "ihastus-vaikeudet-paluu yhteen"-kaavaan, niin uskallan väittää elokuvan hipsivän jossakin määrin omia reittejään, vaikka tuttuja juttujakin toki esiintyy. Romanttisena viihteenä Anything Else jättää ainakin tämän katsojan kohtalaisen viileisiin tuntemuksiin, koska eipä se hullaantumisen hekuma ruudun takaa erityisen voimallisena hehku ja oikeastaan samaan tapaan käy ongelmien ilmaantuessa, eli sydäntä ei hirmuisesti riipaise pariskunnan kamppaillessa milloin minkäkin pulmansa kanssa. Muiden nähtyjen Allenin elokuvien perusteella uskaltaa olettaa, että liikaa siirappisuutta on tarkoituksellakin karteltu ja tahdottu painotella kyynisempään sävyyn niitä rakkaushuolia napakampaan sanailuun käärittynä. Lässyä lätinää kaipaaville siis on tarjolla hempeilyä kohtalaisen niukasti. Muutenkin omalla kohdalla väreily jää vähäiseksi, koska ihastumisen liekki lähtee mielestäni hiipumaan melko nopsasti ja sitten seuraillaan niitä karikkoja kiroineen. Paikoitellen huvittavasti toki, eli siinä mielessä Anything Else on vähintään menettelevän viihdyttävää vilkuiltavaa.

"Yeah, that's what they said in Germany. You know there were actually groups in Germany called "Jews for Hitler"? They were deluded, they thought he'd be good for the country. They trusted a naked bus driver, never trust a naked bus driver."

Hahmojoukko itsessään on yksi syy siihen, etteivät sattumukset niinkään käy rintaseutua kurittamaan tai kyyneliä taikomaan. Onhan toki Allenin muissakin romanttisissa komedioissa samasta maailmasta tempaistuja tyyppejä, mutta väittäisinpä, että näiden iloista ja suruista monesti enemmän osaa välittää. Nyt pääsee käymään miltei koko pääjoukon kohdalla niin, että on tahdottu kaikista tehdä neuroottisesti hermoilevia sekä kinastelevia tapauksia. Enemmän ei tässä mielessä ole välttämättä enemmän, ainakaan mitä yleiseen hauskuuteen tulee, vaan pääseepä pikkuisen uuvahtamaan sekoilua seuraillessa. Jos nämä tyypit ajoittain vaikuttavat kaipaavan rauhoittavia, niin katsomoon voisi kelvata pienoinen piristyspilleri, sillä itsekeskeinen omien ongelmien äänekäs vyöryttely ei valitettavasti pysty pysymään erityisen hauskana läpi elokuvan ja maku alkaa kulahtaa. Voihan tämä hyytyminen johtua osaltaan siitäkin, että siinä missä useat Allenin komediat ovat kestoltaan 90 minuutin luokkaa tai jopa alle, niin nämä monesti tyhjänpäiväiset tilittelyt venäytetään rapsakasti yli sataan minuuttiin. "Tavalliset" hahmot tahdotaan tuupata taka-alalle, niin tasapainottava voimakin jää uupumaan. Yhtenä esimerkkinä voisi mainita vaikkapa Deviton hahmon elämöimiset, joka tuntuu siltä, että pitäähän hänenkin päästä järjestämään isompi kohtaus, koska muutkin ovat omansa saaneet. No, kotisohvalla kiinnostus näiden suhteen kääntyy paljon ennen loppua laskusuuntaan...

"I feel like committing suicide, but I've got so many problems, that wouldn't solve them all."

Voisipa tässä vielä pari sanaa Jerrystä lausuisi, ja hänen osaltaan vaikutelma kallistuu hieman eräänlaisen epärehellisen vässykän suuntaan. Jos katsellessa tulee mieleen, että Biggs on pestattu esittämään Woodya nuorena, niin eipä sellainen arvelu kovinkaan pahasti taida metsään mennä, koska Anything Else ilmeisesti pohjaa melko vahvasti Allenin omiin kokemuksiin nuorena miehenä. Esimerkiksi IMDB osaa tiedotella, että Jerryn tapaan hän avioitui nuorena ja löysi kaverikseen vanhemman miehen, joka opetti elämää, huumoria ja muutakin tarpeellista. Sitä en lähde sanomaan, etteikö Biggs nuorena Allenina saisi naurujakin aikaiseksi jutuillaan, mutta osa höpöttelyistä taas särähtää korviin. Siinä missä Woodylta on tottunut kuulemaan kyynisempää paasailua sekä ivailevaa vitsailua, niin aivan yhtä luontevilta Biggsin höpöttelyt itsemurhista ja satunnaisten tuttavien teräväkielinen arvostelu eivät valitettavasti onnistu kuulostamaan. Elokuvan alkupuolella Jerry visioi kirjoittavansa novellin ihmisen toivottomasta yksinäisyydestä universumissa, jossa elämän täyttää lähinnä kärsimys. Käypä siinäkin mielessä, että uskottavuutta puuttuu vähintään ripauksen verran. Esimerkiksi Larry David turisee samankaltaista juttua huomattavasti vetävämmin ja ennen kaikkea hauskemmin Allenin elokuvassa Whatever Works.


Anything Else sijoittuu Allenin 2000-luvun taitteen kuivemmalle kaudelle, jonka aikana syntyi nippu elokuvia, jotka ovat vaisummin kehuja saaneet aikaan ja monien listoilla kirjautuvat ennemmin menetteleviksi kertakatseltaviksi tai vähän väsähtäneiksi keskinkertaisuuksiksi. Jos omin silmin nähtyjä tahtoisi näiltä vuosilta muutaman mainita, niin samaan laatuluokkaan karkeasti heittäisin Allenin ohjaukset Small Time Crooks, The Curse of the Jade Scorpion, Hollywood Ending ja Melinda and Melinda. Yhtäkään näistä en miksikään hermoja kurittavaksi kurjuudeksi kiroaisi, mutta vähän puolivaloista menoa vilauttelevat ja Allenin parhaista tuttu tiukka ja tarkka vitsitykittely uupuu. Niinpä tämän katsojan mielenkiinto tällä kerralla lähti useampaankin kertaan harhailemaan kohti kauniita taustamaisemia. Puistokävelyt ja muu koristekuvasto kyllä piristävätkin elokuvaa selvästi, ja luulisinpa, että ilman niitä hahmojen tuskailut olisivat astetta nihkeämpää seurattavaa. Kuviin liittyen sopii sanoa, että Scanboxin varhaisempi kotimainen julkaisu on kuvasuhteeltaan typistetty, kun taas Atlanticin uudempi kiekko näyttää näkymät kokonaisuudessaan. No, uudempi levy taas on lisukkeista täysin riisuttu, mutta enpä lähtisi Scanboxia extrojen takia suosittelemaan, sillä käytännössä bonusosasto tarjoaa jokusen tekstiruudun tekijöiden esittelyä ja kuvauksista kertovaa juttua.

"You know, Falk, if a guy comes out onstage at Carnegie Hall and throws up, you can always find some people who will call it art."

Hieman sillisalaattimainen olo lopulta jää jälkeen, kun aika lopputekstien koittaa. Juttuja ei oikein voi yksitoikkoisiksi julistaa, vaan aiheet ja kommellukset rönsyilevät useampaankin suuntaan. Milloin ollaan tökkivässä terapiassa kertailemassa outoja unisteluja, toisena tuokiona taas hankkimassa lahjapyssyä natsien varalle sekä aloittamassa selviytymispakkauksen valmistelua jonkin hurjan katastrofin varalle. Siinä mielessä siis yritystä löytyy, mutta etenkin näin uusinnalla nauruhermojen kutkuttelu ja hyväily jää kaivattua vähemmälle. Tympivimpiä osuuksia ihmetellessä kaverien säheltäessä sitä ja tätä käykin mielessä, että ehkä Allen on hiukan hutiloiden kasaillut aiemmista käsikirjoituksistaan karsimaa b-materiaalia, eikä tämä yhdistelmä oikein missään vaiheessa kunnolla kiitoon käynnisty. Woody itsekin unohtuu pitkäksi ajaksi ensimmäisellä kolmanneksella, vaikka kyllähän hän silti ihan riittävästi ehtii hivenen vinksahtaneita aatoksiaan esittelemään. No, vaikka vitsit eivät juurikaan sitä ykkösosastoa edusta, niin hykerryttävää höpöttelyä elokuvaan mukavasti mahtuu, mutta nautiskelua pikkuisen verottaa liiallinen rasittavampien luonteenpiirteiden tykittely katsomon suuntaan. Kaipa tällekin suuremmat ihailijansa löytyy, mutta omista Allen-suosikeista Anything Else jää kyllä kovin kauas.



Anything Else (2003) (IMDB)

Jaahas, kevättalveani kovasti ilahduttanut ja viluisiin pimeisiin iltoihin lämpimiä saaristotuulahduksiaan puhkunut sarja lähenee loppuaan, ja hieman haikein miettein laatikosta kuudennen ja samalla viimeisen levyn kaivelen katseluun. Voihan näitä tietysti tarpeen vaatiessa uusia, kuten varmaan tulee tapahtumaan ja onhan se neljäs elokuvakin tosiaan vielä katsomatta ja kommentoimatta, eli eipä siinä mielessä hirmuista paniikkia vielä auta nostatella. Mainittuihin tuulahduksiin liittyen voinee huomauttaa, että pari edellistä vierailua hytisyttävämmissä merkeissä tapahtuivat, sillä ensin juhlisteltiin lumista saarijoulua mukavine puuhineen, jonka jälkeen Melkerssonien lomailu jatkui hitusen vauhdikkaammissa merkeissä, koska viimeksi vilkaistun jakson myötä talvirieha monenmoisine harrasteineen pääsi käyntiin ja ilmestyipä Saltkråkanille kutsumaton vieraskin eläinhuolia aiheuttamaan. Lopulta tylyt tappajaiset kuitenkin päätettiin perua ja Melkerssonien poistuttua laitettiin vuodenaikojen vaihtumiseen lisää ripeyttä ja vipinää, sillä lopputekstien yhteydessä lumet sulateltiin valkovuokkojen päältä. Pampula (Maria Johansson) siskoineen ehtikin aloittaa kevätpuuhat ja sinnehän se perheen nuorin jäi aurinkoiselle laiturille vartoilemaan tuttuja ja kovasti kaivattuja kesävieraita. Katsellaanpas, joskohan tämä mukava perhe olisi jälleen matkalaukkunsa reittilaivaan heittänyt...

Kunhan kliksauttaa jakson vauhtiin, niin siellähän se paatti heti ensimmäisissä kuvissa puksuttelee ja ruusutkin jo kauniilla kukillaan tiedottelevat, että talviturkit on viskaistu jonnekin seuraavia kaukaisia pakkasia odottelemaan. Pian laivan edessä onkin jo Saltkråkanin pysäkki, jonka läheisyydessä rantakivillä Pampula innokkaana vartoilee, ja kyllähän isommat siskotkin veneestään raakkuvat omintakeisia terveisiään tulijoille. Vaikuttaa siltä, että Melkerssonien kantamuskuorma on edellistä suurempaa mallia, mutta kaipa se koko kesän jatkuva vierailu vähän tarvikettakin vaatii. Freddy (Bitte Ulvskog) ja Teddy (Lillemor Österlund) unohtavat soutupelinsäkin köytellä rantaan jälleennäkemistohinoissa, ja niinpä venepienoinen saa uuden mahdollisuuden livahtaa karkumatkalle Suomeen. Tästäkin toilauksesta toki naurulla selvitään, ja pääsevätpä pojat vaihteeksi vinoilemaan solmujen sitomisesta.



Ensimmäisessä jaksossahan Melkerssonien ensiaskeleet eivät läheskään yhtä ihastuttavasti sujuneet, sillä kesäinen kasteleva sade uudet asukkaat toivotteli tervetulleeksi, eikä vuokramökkikään heti haltioituneesti laittanut kiljahtelemaan, mutta tämä toinen kesäkausi Saltkråkanilla on alkamassa huomattavasti viehättävämmissä tunnelmissa. Malin (Louise Edlind) itsekseen puhelee tutun talon pihalla, että miten erinomainen paikka Nikkarila onkaan ja muutkin perheenjäsenet tuntuvat jakavan valtavan myönteiset mielialat. Tällä kerralla ei ole tarvetta jäädä muuttopuuhia tarkkailemaan, vaan touhuilu ulkona tuntuu kaikkia vetävän puoleensa. Malin lähtee viettämään aikaa kukkakedolle Pampulan ja Laivurin kanssa, ja hieman myöhemmin sinne myös Björn (Tommy Johnson) astelee aikomuksenaan kulutella upeaa kesäpäivää hyvässä seurassa istuskellen. Jotenkin Pampula saa käännettyä puheet Malinin mahdolliseen avioitumiseen, mikä myös Björnia kovasti kiehtoo. Pienoista kiusimista on havaittavissa puolin ja toisin, mutta miekkosen harmiksi Malin ei ole hääkirkkoon ihan piakkoin astelemassa...

Jokke-pupunkin pitää tietysti päästä talviasunnostaan aurinkoon paistattelemaan ja raikasta ilmaa nenullaan nuuskuttamaan, eli Melkerin (Torsten Lilliecrona) hommahan se on nakutella perheen pörröisimmälle jäsenelle pienimuotoinen ulkotarha. Tätä puuhaa tulevat hieman häiritsemään vuoden takaa tutut Nikkarilan seinälautojen suojissa viihtyvät ampiaiset, liekö sitten jonkinasteinen uusintaottelu aluillaan. No, suuria hyönteissotia ei toistaiseksi ainakaan julistella, vaan jutut kääntyvät ihan toiseen suuntaan Pellen (Stephen Lindholm) udellessa, että tuleekohan Saltkråkanista perheen jokavuotinen kesäpaikka. Kyllähän sellainen vaihtoehto kovasti monenkin mieltä lämmittää ja Melker pohtii, että jospa vain olisi enemmän rahaa, niin voisi ostaa samaisen talon ja kunnostaa siitä saaren upeimman asumuksen. Kun kerran rahasta jutellaan, niin tuleepa samalla ilmi, että kuluvan kauden vuokrarahat on vielä omistajan suuntaan tilittelemättä, muttei Melker asiasta hirmuisen huolissaan ole, vaan puhelee, että vuokravälittäjänä toimivan Mattsonin pitäisikin jossakin vaiheessa piipahtaa kylässä, ja sitten samalla laitetaan paperit kuntoon.



Sattuupa samoihin aikoihin saaren venelaituria lähestymään hieman vieraampi paatti, jonka kyydistä mainittu Mattson löytyy. Hän ei olekaan ihan yksin merimatkalle lähtenyt, vaan mukana on Karlberg Lotta-tyttärensä kanssa. Piakkoin selviää, ettei tämä mikään pelkkä huvireissu kesäiseen saaristoon ole, vaan merellinen tontti miestä kiinnostaa ja ostohaluja kyllä löytyy. Esiteltävä kohde sattuukin olemaan Nikkarila ja nämä uutiset tulevat Melkerssoneille täytenä yllätyksenä ja ymmärrettävästi varsin ikävänä sellaisena. Lomakausi on vasta alkumetreillään, kesäaurinko loimottelee lupaillen ihania saaripäiviä ja sitten jo pikainen häätö uhkaa. Karlberg ei aikomuksiaan mitenkään verhoile, vaan julistelee rähjäiseksi katsomalleen Nikkarilalle purkutuomion pikaisen vilahduksen perusteella. Siinä missä Melker perheineen näkee kodikkaan, vaikkakin hieman laittoa vaativan mökkerön jopa paratiisimaisena unelmapaikkana, niin Karlbergille samainen torppa onkin täysin arvoton rotisko, joka pitää hävittää tonttia pilaamasta. Lopullinen päätös saa jäädä odottamaan seuraavaa aamua, mutta Karlberg on silti melkoisen varma, että nimet kauppapapereihin raapustellaan. Toiset saavat tyytyä odottamaan, millaiseen ratkaisuun lopulta päädytään ilman sen suurempaa sananvaltaa.

Ihan hirmuisen riipaisevaa jännitysnäytelmää ja sydäntykytyksiä Nikkarilan lopullinen kohtalo ei katsomossa saa aikaan, koska elokuvia nähneenä etukäteen tietää, etteivät ne Melkerssonien päivät Saltkråkanilla ole vielä lähelläkään loppuaan. Jakson ensiesityksen aikoihin tilanne toki on ollut toinen, mutta ehkäpä olisi kuitenkin ollut epäuskottavan outo loppukäänne laittaa muuten erittäinkin hyväntuulista sarjaa niinkin surullisissa merkeissä pakettiin. Vaikka tässä tosiaan osaa hiukkasen ennakoida seuraavan ja samalla viimeisen jakson suuria päätöksiä, niin siitä huolimatta lopputekstien kohdilla vähintään pienoinen haikeus hiipii mieleen. Kyllähän se ilo ja riemu pikkuisen hiipumaan pääsee siinä seuraillessa, miten yleensä iloinen sekä touhukas perhe hajautuu teilleen kuka minnekin ja lopulta hiljaisina sekä mietteliäinä astelee ruokapöydän ääreen. Perinteistä yhteistä juhlahuutoakaan ei ole innostusta kajauttaa, vaan kaikkien ajatukset haahuilevat viimeisten käänteiden tuomassa pettymyksessä. Huoli ja murhe ei pelkästään Nikkarilan ylle jää leijumaan, vaan vähän alakuloisiin tunnelmiin tiedot laittavat Grankvistienkin katon alla, vaikka Pampula tosin jaksaa edelleen satumaisen onnellista loppua toivoa...



Vaikka huolestuttavammat seikat loppupuolella nousevat miltei kaikkien saarelaisten mieliin, niin eihän jakso noin kokonaisuudessaan mitään murheiden märehtimistä ole, vaan minuuttimäärässä mitattuna iloiset huvitukset vievät selkeän voiton surusteluista. Saapuvaa kesää otetaan riemukkain mielin vastaan, joten hurjia vesipetoja räpiköi ja roiskii rantavesissä tuntikausia. Kujeiluosastoa taas edustaa hieman nenäkkään Lotan kanssa kinastelu ja siihen jatkoseurauksina liittyvät holtittomat suihkuttelut. Kaikki eivät kuitenkaan niinkään vauhdikasta temmellystä himoitse, vaan aika voi kulua varsin mukavasti kukkaseppeleitä väsäillessä ja suvikauden ihanuuksista laulellen. Pupun silittely menee myös hempeämmän harrastelun puolelle, vaikkakin Jokke päättää käyttää mahdollisuutensa hyväksi ja kirmata karkumatkalle. Siitäpä syntyy laajempi kanijahti isomman joukon pinkaistessa perään. Näyttääpä Jokkekin nauttivan täydestä rinnastaan näistä säistä kesäisistä ja vapaammista loikista kauniiden kukkien keskellä. kieltämättä komeiden pomppujen jälkeen onkin mukava pötkötellä lämpöisellä kivellä.

Jos nyt muistelen parin kuukauden taakse maaliskuun alkuun, niin ehkäpä ensimmäiset jaksot olivat pienoinen pettymys visuaalisessa mielessä elokuvien näyttävämpiin kuviin tottuneille silmille, mutta osien edetessä kuvallinen kaunistus ja haikailemani kesäinen saaritunnelmointi on jatkuvasti ja vähän vaivihkaa hivuttautunut viehättävämpään suuntaan. Levyjen laadukkuuttakin tekee jälleen mieli kehua, koska ainakin paikoin näyttää siltä, että on onnistuttu tekemään parempaa jälkeä kuin elokuvaversioiden kohdalla, ja näistä onkin ilo napsia hetkiä talteen vaikkapa talvikauden käyttöön. Kuvakaappauksia tekstiin valikoidessa kävikin mielessä, että tämäkin noin 27-minuuttinen tarjoaa useammankin otoksen, jotka jäävät oletettavasti helpostikin muistiin pitkäksi aikaa mieltä piristelemään. Siihen päälle yleinen vihreys laulelevine lintuineen ja sympaattisine hahmoineen, niin eipä tarvitse hirveästi ihmetellä, miksi sarja aikoinaan ja toki edelleenkin niinkin moneen sydämeen tiensä löysi ja kaipa pysyvämmänkin kotinsa teki. Tässä vaiheessa sopii olla erittäin tyytyväinen siihen, että päädyin elokuvien lisäksi sarjalaatikonkin kokoelmaan lisäilemään. Siitä on riittänyt kauniisti kuvattua iloa sekä aidonoloista sydämellisyyttä useammaksi tunniksi, eivätkä nämä tarinat onneksi taida katsomisesta kovin paljoa kulahtaa, vaan jonakin tulevana talvena mielellään lähtee Saltkråkanin suloisista päivistä nauttimaan. Vielä ei tosin tarvitse jäähyväisraapustusta tehdä, sillä vuorossa on vielä viimeinen jakso ja vähän muutakin samaiseen saareen liittyvää.



Vi på Saltkråkan: Snickargården i fara (1964) (IMDB)

Lämpötilojen kohoillessa pikkuhiljaa helteitä kohti ja päivien käydessä paikoin nuupauttaviksikin, niin saattaapi sitä iltailokseen laittaa hyvinkin höpsöä ja hömppäistä elokuvaviihdettä pyörähtelemään. Ehkei Frenchie King sentään mikään lajinsa luokattomin hupailu ole, mutta jo alkuun sopii mainita, että vitsailu paikoin kyllä hakee hassutuksensa tarkoituksellisen tyhmäilyn puolelta, jonka takia ei tarvitse aivotoimintaa äärimmilleen rasittaa, vaan voi väsynyttä mieltä hyvinkin lepuutella ennen unistelun aikaa. Tällaiseen tarkoitukseen Frenchie King kohtalaisen hyvin sopii, koska itse tykkäilen näistä pöhköilevämmistäkin lännenkomedioista, joista hyvänä esimerkkinä vaikkapa samana vuotena ilmestynyt Bud Spencerin ja Terence Hillin veijarimaista rähistelyä sekä muksauttelua tarjoileva They Call Me Trinityjatko-osineen. Yksi ero näihin teoksiin löytyy tietysti siitä, että päärooleissa ei heilu pelkkiä partaisiä ja rähjäisen ruokottomia äijänturjakkeita, vaan joukkoja johtamaan on etsitty ranskalaista naisvoimaa, sillä Claudia Cardinale ja Brigitte Bardot rötöstelypuuhia katsojan iloksi kehittelevät. Villi länsi jälleen kutsunsa kajauttaa, joten sinnepä siis pölyisille tasangoille ja hämäriin saluunoihin luuhaamaan!

Ennen kuin hurjat lainsuojattomat ja muut rämäpäät karauttavat vauhtiin, niin pitää pikkuisen karttaa tutkailla parin herran kanssa. Nämä ovat päätyneet siihen, että eräällä myynnissä olevalla karjatilalla on hiekkaisen maan alla suurempikin aarre ottajaansa odottelemassa, sillä nykyinen omistaja ei ole lainkaan tietoinen öljyesiintymästä. Toinen kumppanuksista on ilmeisesti jonkinlainen lääkäri nimeltään Miller (Henri Czarniak), mutta herra ei kuitenkaan ole erityisen huolestunut muiden terveydestä, hyvinvoinnista tai elämästä yleensäkään, vaan laskee nopeasti päässään, että yksinvaltius öljykuninkaana on omalle lompakolle huomattavasti lihottavampi ratkaisu kuin jaettu kakku. Niinpä revolveri saa ärjäistä lyhyeksi jäävän liikekumppanuuden toisen osapuolen tuonen jokia seilailemaan. Miller itse taas tekee kaupat tiluksista ja ostaa samalla junalipun kohti määränpäätään. Tyly linja jatkuu vaunussakin istuskellessa, sillä pienen koirakaverin haukkuminen ärsyttää siinä määrin, että koirulikin pitää ikkunasta viskaista pihalle. Heppu ei siis mitään erityisen miellyttävää vaikutelmaa onnistu tekemään.



Kaikki muutkaan samaisilla tasangoilla matkaajat eivät otteissaan aina kovin pehmeäkätisiä ole, vaan hetkenä seuraavana lentääkin veturissa apumiehenä toimivan tyypin soitin junan ahnaaseen tulikitaan. Siihen loppuu samalla teemalaulun tapailu, koska onkin jo aika aloittaa ryöväys ja rosvous. Pahamaineinen Frenchie King (Brigitte Bardot) sisarineen on hyvää vauhtia ryntäämässä vaunuihin ja seinällä vilahtava 10000 dollaria lupaileva etsintäkuulutus vihjailee, että onpahan samainen ryhmä aiemminkin ehtinyt kolttosen jos toisenkin toteuttamaan. Taitoa ja kokemusta onkin aiemmilta reissuilta kertynyt, sillä viisihenkisellä porukalla ei montaakaan minuuttia mene, kun matkustajien arvo-omaisuus on jo säkkeihin pihistelty. Tässä tohinassa myös Miller menettää laukkunsa, eikä tällaiseen takaiskuun ole lainkaan suopeasti sopeutumassa, vaan laittaa vastaan, mistä taas seuraa herralle kovempaa kyytiä. Joku voisi huikata perään, että karmanlaskua siinä tasaillaan...

Mustiin pukeutuneet ryövärit hoitavat toimensa ripeästi ja sitten nopsaan ratsastetaan saaliin kera kohtaamispaikalle, sillä eipä auta jäädä odottelemaan mitään mahdollisia jäljityspartioita. Reipas musiikki kiidättää naisia kohti horisonttia ja voidaan jo naamiotkin kasvoilta tipauttaa. Aiemmin muita hyvinkin kovakouraisesti kohdellut Miller taas löytyy rankempia kolhuja kokeneena radan vierestä, vaikkakin edelleen miekkosessa henki jotenkin pihisee. Lienee kuitenkin selvää, että tyyppi on kaukana toimintakuntoisesta ja herra voidaan hetkellisesti unohtaa toipumistoimintaa harjoittamaan. Katsoja taas viedään pääosin ranskalaisten uudisasukkaiden perustamaan lännenkylään nimeltään Bougival Junction. Elokuvissa yleensä nähtyihin tavallisiin tomuisiin kyliin verrattuna paikka omanlaistaan vivahdetta huokuu absinttitarjoiluineen, mutta siitä huolimatta eletään vuotta 1888 Yhdysvaltojen eteläisten osien paahtavan auringon alla.



Kylän pääkatua pitkin paikalle laukkailee pyssyt paukkuen Sarrazinien myös viisihenkinen ryhmittymä. Joukkoa johtaa Marie (Claudia Cardinale) ja neljä muuta tyyppiä ovat hänen veljiään. Joulu on jo ovella, vaikka ympäröivät seudut hehkuvat heijastellen auringon armotonta loimotusta, eikä siitä ajankohtaan kuuluvasta rauhallisuudestakaan juuri jälkiä näy, sillä Sarrazinit selvästi ovat riehakkaan rähistelyn ystäviä. Pikkuisen vässykkämäistä sheriffiä (Michael J. Pollard) ei ilmeisesti kiinnostaisi yhtään selvitellä hurjapäiden remuamista, mutta kaipa se on pakko poiketa tilannetta tarkkailemaan. Marie topakasti komentelee rähinäremmiään ja ilmeisesti he ovat saapuneet aiemmin ryöstettyä junaa vastaan noutamaan omat joululahjansa. Veturi kiitelee kuitenkin pysäkkinsä ohi, mikä nostattelee epäilyksiä ja pitäähän sitä tädin lähettämien pakettien perään laukata. Juna saadaan toki seisahtumaan, mikä viimeistään paljastaa varkauden. Sheriffi ainakin tuntuu ihailevan enemmänkin otteissaan kovin varmaa sekä riuskaa Marieta, mutta tämä ei valitettavasti miekkosen höpöttelyille ole lainkaan lämpenemässä, vaikka toinen yrittää vihjailla, että tilallinen saattaisi kaivata miestä rinnalleen, johon Marie lähinnä ivaillen naureskelee.

Perhe kokoontuu joulupöydän ääreen ja koristellun kuusen tilalla on paikallista luontoa paremmin edustava kaktus. Iloisen jouluhoilauksen jälkeen veljet jo kovin malttamattomina tahtoisivat paketteihin kurkistella, mutta Marie pitää yllä tiukkaa kuria, eli sitten vasta sormet pääsevät kääreitä rapistelemaan, kun kello keskiyön merkiksi kilauttelee. No, odotus ei tuskallisen pitkäksi pääse venähtämään, vaan pian paketteja ojennellaan suuntaan ja toiseen. Marie saa yhdeltä veljeltään lahjaksi Millerin tyhjennettynä junaan hylätyn laukun ja tarkemmalla tutkailulla laukun salataskusta löytyy öljyrikkauksista kertova kartta ja hän heti ymmärtää kyseisen tilan arvon. No, lähistöllä Frenchien joukko on myös vetäytynyt rauhallisiin iltanuotiotunnelmiin saalistaan jakamaan. Koruja ja muuta esineistöä yritetään tasavertaisesti kaikille osallisille antaa, mutta esiintyypä pientä nurinaa siitä, että Frenchie itse yleensä parhaat palat itselleen kahmii. Kaiken kiiltelevän seassa sattuu olemaan Millerin laukusta napattu kauppakirja arvokkaasta tilasta.



Frenchie näkee yllättävässä maahankinnassa tilaisuuden hylätä uransa ja elämänsä vaaratilanteesta toiseen seikkailevana ryövärinä ja muuttaa sisarineen tilalle. Isompaakin elämänmuutosta siis mietiskellään ja samalla sopii toki taiteilijanimi jättää taakse, joten tästä eteenpäin hänet tunnetaan Louisena. Marie taas on öljyn tuomasta vaurastumisesta niinkin innostunut, että on jo lähdössä pyytämään tädiltään lainaa maakauppoja varten. Täti tosin ei aivan yhtä hullaantunut ajatuksesta ole, mutta auttaapa silti sukulaisensa aikeissaan alkuun. Marie saakin kasattua tarvittavan setelitukun, mutta mutkia tulee matkaan, sillä sheriffi tiedottelee, että palsta on jo aiemmin myyty, eli eipä onnistu. Sitkeä ja sisukas neito ei ensimmäisen vastoinkäymisen myötä ole taipumassa, vaan aikoo ottaa selville nykyisen omistajan ja sitä kautta edistää öljyrikkauksien hankkimista. Sattuupa samainen tila sijaitsemaan melkeinpä Sarrazinien naapurissa, joten siinäkin mielessä kyseessä olisi kätevä kauppa. No, jo ensitapaamisellaan Marie ja Louise käyvät toistensa hermoille, eikä todellakaan ole löytymässä mitään yhteistä säveltä liiketoimien suhteen, eli pitää ottaa kovemmat keinot käyttöön. Voinee olettaa, ettei tylsiä päiviä näillä seuduilla vietetä, kun eripuraiset naapurukset siskoineen ja veljineen välejään nokitellen selvittelevät. Niin, ja toipuuhan se tohtorikin ruhjeistaan pikkuhiljaa ja kovasti tahtoisi omansa takaisin...

Kaikkiaan suhteellisen kivasti aika uusintakierroksellakin kului näitä temmellyksiä seuraillessa, mutta siitä huolimatta runsaat neljä vuotta sitten tapahtunut ensikatselu innosti selvästi enemmän, eli kertaviihdykkeeksi Frenchie King mielestäni paremmin taipuu. Sellaiseksikin tosin vähän kyseenalainen valinta, jos ei juurikaan höpsöistä lännenkomedioista tykkäile. Näin toisella kokeilulla tietyt seikat alkoivat enenevissä määrin silmiin pistellä ja yleistä nautittavuutta nakertaa. Tarinaltaan Frenchie King ei mitään erityisen yllättävää tai omaperäistä yritä, mutta esimerkiksi Hillin ja Spencerin seikkailuissa on tottunut siihen, että näissä elokuvissa ilot etsitään hieman muilta suunnilta kuin mahtavista juonikoukeroista. Valitettavasti tämän teoksen kohdalla ne pirteämmät hupailut tuntuvat hiipuvan paljon ennen kuin minuutit ovat loppuunsa rullailleet, ja tunnin jälkeen taaperretaan harmittavasti kohti keskinkertaisuuksia. No, eihän se laatutaso missään huipuilla muutenkaan liitele, mutta alkujaan ihan reipashenkinen meno tuntuu hivenen hyytyvän matkan edetessä.



Jos näitä käänteitä ja koitoksia tarkemmin pala palalta pureskelee, niin tuttuja lännenelokuvien ja etenkin huumoripitoisempien lajinsa edustajien elementtejä kyllä löytyy, kuten toivoa saattaa. Ikävämpi juttu taas on, ettei niistä läheskään aina saada kummoistakaan huvitusta tai paljon muutakaan irti, vaan ennemmin mielessä käväisee, että piti sitten sellaisiakin seikkoja sekaan heittää, vaikka tekijöillä ei ilmeisesti ollut hirmuisesti kiinnostusta kohtauksista mitään muistettavaa tai riemukasta kehitellä. Jos elokuvan laittaisikin jonkin reippaammalla otteella rykäistyn lännenseikkailun rinnalle, niin melkoisen löysältä ja puhdittomaltakin yritykseltä Frenchie King näyttäisi. Voi olla, että perinteisiin kohtauksiin yritetään saada uutta näkemystä, mutta kovin valjua virnettä pirteämpää yleisilmettä ei läheskään aina saada ruudulle taiottua. Esimerkiksi tavalliseen tapaan korttipöydän erimielisyyksistä käyntiin ryöpsähtävä saluunarähinä lopahtaa jo alkuunsa, eikä siitä juuri minkäänlaista huvitusta ehdi katsomon puolelle livahtamaan. Muutenkin tulee mieleen, ettei ihan hurjan korkealle ole tahdottu rimaa asettaa, vaan paikoin tuntuu riittävän, että kunhan yli pystyy jotenkin hoippumaan, niin hyvin riittää sekin suoritus, josta esimerkkinä viimeinen kohtaaminen Millerin sekä kumppaneiden kanssa. Jos jotakin kovempaa kahinaa näiden välille odottelee, niin elokuvan tarjoama lepsu roiskaisu lienee finaalina vähintään pieni pettymys.


Pääajatuksena ei tietenkään ole häikäistä ja hurmata katsojaa omaperäisellä otteella komedialliseen lännenelokuvaan, vaan varsinaisena vetonaulana toimii tietysti tarinan kinasteleva pääkaksikko. Voinee olettaa, että ilmestymisen aikoihin hyvinkin suositut sekä rakastetut Bardot ja Cardinale ovat vetäneet kiitettävästi väkeä teattereihin, mutta olisihan elokuvaan muutenkin sopinut hivenen enemmän panostaa, niin ei alkaisi uusinnallakaan tietty tökkivyys mieltä jäytämään. Alkuun lähinnä sanaillen uhitellaan tai muuten lyhyesti näpäytellään toista, mutta pitäähän neidot loppujen lopuksi saada toistensa kurkkuihin kiinni konkreettisestikin. Luultavasti kyseinen osuus loppuriehasta onkin juuri se pätkä, mikä monen katsojan mieleen parhaiten elokuvasta jää. Yleiseen sävyyn ei tietenkään mikään erityisen verenhimoinen revittely sopisikaan, mutta pikkuisen löysäksi tämäkin nahistelu pääsee jäämään. Kumpikaan näyttelijöistä ei tietääkseni mitään kovan tappelijan mainetta kanna, mutta kun tässä heidän kuitenkin pitäisi esittää kovapintaisia lännenlegendoja, niin siinä mielessä otteet vaikuttavat jokseenkin kömpelöiltä. No, hölmönä huvituksena kärhämöinti toki menettelee, eikä ala pipoa enempää kiristelemään. Epäilemättä tarkoituksella isommat vauriot jäävät tappelukaverille aiheuttamatta, mutta yleisön iloksi ihot saadaan nihkeiksi ja vaatteitakin revittyä sekä riepoteltua...


Kummallekaan päätähdelle lännenelokuva ei lajina ollut entuudestaan vieras. Aiemmista teoksista esimerkkinä voisi Cardinalen osalta mainita vaikkapa Sergio Leonen mestariteoksen Once Upon a Time in the West vuodelta 1968, jossa hänellä on merkittävä rooli. Jos kyseinen elokuva on omalla listalla kaikkien aikojen parhaita sekä ikimuistoisimpia westernejä ja samalla elokuvia yleensä, niin Bardotin Shalako samalta vuodelta kuuluu unohdettavimpiin sekä keskinkertaisimpiin, mitä on tullut nähtyä. Lisäksi siinä Bardotin ja Sean Conneryn muodostama kaksikko tuntuu olevan täysin väärässä elokuvassa. Näin uusintakatselulla Frenchie King tuottaa myös samantapaisia mietteitä, eli ei Bardot erityisen luontevasti pelätyn rosvon rooliin pysty mukautumaan, vaan homma vaikuttaa jokseenkin väkinäisemmältä vertaillessa vaikkapa Cardinaleen, jolta touhu tuntuu sujuvan paljon helpommin. Siinä silmäillessä, miten Marie vaikkapa suu virneessä jahtaa karkuteillä olevaa veturia tai joukkojaan komennellessaan, tuntuu siltä, että tällainen ympäristö on hänelle paljon tutumpi paikka rellestää.

Bardotin osuuden ontuessa jossakin määrin sitä toivookin, että sisaruksille olisi annettu hiukan enemmän tilaa, sillä tämä nelikko jää muutamaa hetkeä lukuun ottamatta lähinnä kaunistamaan taustoja. Selväähän se tietysti on, että tällainen joukkio kerää helposti uusia ihailijoita, ja näyttääkin siltä, että elokuvan naiset pyörittävät miespuolisia hahmoja miten sattuu huvittamaan. Löytyyhän sellaisiakin tyyppejä, jotka tahtoisivat ajaa vapaamieliset neidot pois kylän moraalia nakertamasta, mutta eihän siitä tietysti mitään tule. Paikallinen sheriffi ei ole ilmeisesti kykenevä hallitsemaan edes hevostaan, puhumattakaan kahdesta vahvatahtoisesta neidosta, joista kumpikin kykenee pompottelemaan kaveria hyvinkin heppoisalla yrityksellä. Onneton lainvalvoja yrittääkin epätoivoisesti opiskella ranskaa ja muuten liehitellä Marieta, mutta tulokset jäävät melkoisen laihoiksi, ja hänen osansa onkin loppupuolella uudelle koirakaverilleen tokaista, ettei villi länsi ole oikea paikka miehelle. Naisenergian tarkoituksellinen korostaminen ilmenee myös siinä, että Marien veljeskerho on kohtalaisen tyhmäilevää ja tyhjäpäistä sakkia, eikä Louisen siskoille ole suurikaan vaiva hurmata näiden ajatuksia harhateille, eivätkä miekkoset lainkaan huomaa joutuvansa uhreiksi suuriin kolkkajaisiin. Siinä mielessä Frenchie King tarjoaakin pientä vaihtelua lännenelokuviin, jotka yleensä antavat naispuolisille hahmoille rajatummin tilaa, etenkin rähistelyjen suhteen. Harmi vain, etteivät ryhmien keskinäiset törmäilyt ja kinastelut aivan reippaimpaan eloon heräile.



Sanoisinkin, että huomattavasti uudempi Penélope Cruzin ja Salma Hayekin tähdittämä hurjasteleva hupailu Bandidas on viihdyttävämpää höttöviihdettä kuuman auringon alla, koska pääkaksikko kipinöi sekä yhdessä että erikseen selkeästi vetovoimaisemmin. Tarjoaahan Frenchie King lisäksi toisenlaistakin silmäniloa, jota varmaan moni ennakkoon kovasti haikailee, eli pariin otteeseen vaatetusta vähennetään ja pikkuisen vilautellaan kameralle. Kaikkiaan meno ja kuvasto pysyy kohtalaisen kilttinä, ja vaikka viileä puro neitojoukkoa kutsuukin uimaan ja ilakoimaan, niin kauas mistään reippaammasta rietastelusta jäädään. Aiemmin mainitussa päätähtien keskinäisessä viimeisessä riehassakin kuumottavasti hiukset sotkussa ja vaatteet repaleisina väännetään, mutta homma laitetaan poikki oikeastaan ennen kuin kierrokset punaisiksi nousevat. Tulipahan näitä nahisteluja sekä nokitteluja ihastellessa mieleen, että kesäiseksi hömpötykseksi voisi hyllyjen kätköistä kaivella enemmänkin Bardotin kepeitä komedioita. Aiemmin esille tullut Shalako nyt on kohtalaisen puisevaa pureksittavaa, mutta muistaakseni olen ostellut häneltä varhaisempaa tuotantoa, jossa väläytellään romanttisempaa vivahdetta kera pikkutuhman sävyn, eli siinäpä voisi hyvinkin olla kivaa höttöä suvi-iltoja ilahduttamaan...

Frenchie King ei tietenkään siihen joukkoon kuulu, että liiallinen vakavuus vaivaamaan alkaisi, mutta kuten aiemmin todettua, meno on paikoin turhan puolivaloista puuhastelua. Ilmeisesti on luotettu siihen, että kahden upean tähden palkkaaminen riittää ja kynäillään siihen ympärille jotakin tyhjänpäiväistä toimintaa. Pikkuisen enemmän olisi silti sopinut panostaa, niin tätä tykkäisi useamminkin katsella, sillä jo yhden uusinnan jälkeen jää olo, että eiköhän tämän teoksen osalta katselut tulleet valmiiksi. Eihän niihin Spencerin ja Hillin hutkintoihinkaan mitään kovin kaksisia tarinoita ole läheskään aina väsäilty, mutta jäyniin, jippoihin ja kuritustuokioihin on monesti laitettu reilusti enemmän aikaa ja vaivaa, jota katsomon puolella arvostaa ja sitä rymistelyä kepposineen palaa huomattavasti mieluummin uudelleenkin kokemaan. No, napinoista ja nurinoista huolimatta Frenchie King kuitenkin kohtalaisen kivuttomasti soljuu silmien ohi, kunhan ei hirveän korkeita odotuksia lähde ennakkoon nostattelemaan. Lännenelokuvista tulee yleisestikin melkoisesti tykkäiltyä ja senkin takin Frenchie King jää paikoin vaivaavasta väsystä ja muista nurjista puolistaan huolimatta plussalle. Voisin kuitenkin veikkailla, että jos sydän ei paahtavien tasankojen karuille maisemille ja niiden hurjasteluille sykähtele, niin kenties kannattaa kehitellä muuta katseltavaa. Bardotin ja Cardinalen ihailijat sitten tietysti erikseen, mutta kumpikin on esiintynyt huomattavasti tasokkaammissa teoksissa, eikä ainakaan minulle tulisi ensimmäisenä mieleen tätä pöhköilyä tarjota, jos heidän tuotantoonsa tahtoisi lähteä perehtymään.



Frenchie King (1971) (IMDB)

Taannoisessa vuosisummailussa muistaakseni lupailin, että pitäisi panostaa tänä vuonna enemmän kotimaiseen tuotantoon, mutta ainakaan vielä into ei ole kunnolla iskenyt, vaan länsinaapurin teokset toistaiseksi pyyhältävät melkoisessa johtoasemassa, sillä ne tuntuvat tarjoavan vähemmän ahdistusta ja ahdinkoa, minkä lisäksi puuhissa usein on elämäniloisempaa otetta. Saltkråkanin viehättävissä saarimaisemissa on tullut kevätkaudella viihdyttyä erinomaisen hyvin, ja vaikka sitä herkkua on edelleen jäljellä, niin ajattelin tässä välissä kelailla kelloa muutaman vuosikymmenen eteenpäin ja siirtyä seurailemaan erään ruotsalaisen pikkukaupungin ja sen väen olettavasti leppoisaa elämää. Joskus kaukaisessa nuoruudessa muistaakseni sivusilmällä tätä ensimmäistä käväisyä jonkin matkaa vilkuilin, mutta silloin taisin varsin vauhdikkaasti luovuttaa todeten, ettei ole ihan minun juttuni. Vaan nytpä kalenteria on käännelty ja arkisen leppoisa elokuvaviihdekin silloin tällöin oman paikkansa ilta-aikataulusta löytää, niin voi hyvillä mielin ja uudistunein odotuksin näillekin poluille poiketa. Näitä juttuja on jossakin vaiheessa oletettavasti lisääkin luvassa, koska runsaat pari vuotta sitten hankin hyllyyn kolmen levyn laatikon, jossa on koko Colin Nutleyn ohjaama Änglagård-trilogia. Ensimmäisen osan pariin tästä painelen ja toiveissa on kepeää tunnelmointia nauruineen, eikä tietysti lainkaan haittaa, vaikka sekaan ripaus koskettavampaa haikailuakin olisi eksynyt.

Utuisemmissa tunnelmissa liikuskelevalla laululla koitoksia käynnistellään, eikä tässä vaiheessa vielä Ruotsin syrjäisemmillä seuduilla seikkailla, mutta sinnekin pikaisesti siirrytään ikääntyneen talon kautta, jossa vanhanmallinen avainnippu pöydällä vartoilee nappaajaansa. Kirjoituspuuhista löydetään Erik Zander (Per Oscarsson), joka on ilmeisesti testamenttiaan viimeistelemässä kirjoittaen tekevänsä päätöksensä täydessä ymmärryksessä. Päivän edetessä hän hyppää mopon selkään ja lähtee toimittamaan asiakirjaa eteenpäin lopulta luovuttaen sen kylän asianajajalle, eli Ragnar Zetterbergille (Peter Andersson), joka sattuu samalla kuulumaan Erikin hieman harvalukuiseen ystäväjoukkoon. Ragnar lupaa huolehtia järjestelyistä, kunhan niiden aika koittaa. Erik näyttäytyy hiukkasen omalaatuisena heppuna, joka ei ilmeisesti kaikkien paikallisten kanssa erityisen lämpimissä väleissä ole, eikä tahdokaan.



Erikin tiluksiin kuuluvassa metsikössä tepastelee Axel (Sven Wollter) poikansa Mårtenin (Jakob Eklund) kanssa metsästysjuttujen ohessa puuston arvoa arvioiden. Isä kertoilee, miten heidän sukunsa on pitkään palkallisena näitä samoja metsiä hoitanut, mutta nyt alkaa olla toiveita siitäkin, että maat ja puut siirtyisivät heidän omistukseensa. Ilmeisesti Axel järkeilee asian siten, ettei Erikillä ole perillisiä, ja että kunhan tämä kupsahtaa, niin avoin huutokauppa odottaa ja hänelläpä sattuu olemaan miljoonia kruunuja varattuna juurikin sitä hetkeä varten. Toisaalla testamentti- ja hautajaisasioitaan miettivä Erik ei arvaakaan, miten hänen omaisuuttaan ollaan jo kieliä lipoen jakamassa suurin suunnitelmin. Seuraavana Erikin tehtävälistalla on sopivan hautapaikan valinta, mikä kylän papin kanssa hoidetaan. Henning (Reine Brynolfsson) vierestä seurailee, miten toinen etsii mukavan varjoisan paikan ja sen valmiiksi linjailee höpötellen, että siinä on hyvä kuolemanjälkeisiä aikoja viettää.

Moni ei arvaisikaan, miten ajankohtaisia Erikin puuhat lopulta ovatkaan, ja voisi hyvin veikata, ettei mies itsekään ihan pikaisesti ole suunnitellut siirtyvänsä arkkuun. Mopon kiitäessä kotia kohti, käynnistyy lähistöllä surkeiden sattumusten sarja. Samalla hiekkatiellä pappi kaasuttelee ja kaiuttimissa pauhaa Mamma Mia!, kun taas metsän puolelta Axelin kivääristä paukahtava harhaluoti iskeytyy auton tuulilasiin. Järkyttyneenä Henning menettää menopelinsä hallinnan, mikä taas tarkoittaa lopun aikoja Erikille, joka ei mopoineen ehdi tieltä pois. Tärsky on niin kova, että siitä ei enää nousta, vaan mies todetaan kuolleeksi. Ragnarin luona harmitellaan tanssikilpailun kurjaa tulosta, mutta pirisevän puhelimen kautta ilmenee toisenlaista mietittävää sekä murehdittavaa. Näinkin pian hän saa alkaa toteuttamaan aiemmin antamaansa lupausta testamentissa esitetyn viimeisen tahdon toteuttamisesta.



Kotvan kuluttua päästään jo hautajaisiin, joiden tunnelma ei erityisen raskaalta tai murheelliselta vaikuta, sillä osa vieraista kikattelee, kun taas tietyt tyypit jo kovin kärsimättöminä huutokaupan ajankohtaa tiedustelevat. Axel ei oikein edes onnistu peittelemään himoaan Erikin metsäpalstaa kohtaan, vaikka vasta ollaan arkkua kantamassa. Kulkue etenee hiljalleen Erikin sukukartanolta kirkkomaalle ja samoihin aikoihin lähistöllä pöristelee moottoripyörä kyydissään hurjemman näköinen pari. Rautaratsu parkkeerataan kirkon pihaan, jossa Fanny (Helena Bergström) suorittaa pikaisesti vaatetuksen vaihdon ja lopulta astelee pikkuisen myöhässä etupenkkiin keräten suuntaansa pitkiä uteliaita toljotuksia. Pappi puhelee, miten Zanderin suku ehti seuduilla asustelemaan miltei 250 vuotta alkujaan 1700-luvulla rakennetussa suurehkossa kartanossaan. Suru ja murhe ei edelleenkään Axelin mielessä vallitsevina tuntemuksina ole, vaan hän jo pohtii, ettei talon tyhjillään pysymisestä ainakaan tarvitse huolehtia. Menojen jatkuessa kirkon ulkopuolella aiheuttaa Fannyn kumppani myös tuijottelua ja ihmettelyä, mutta Zac (Rikard Wolff) lähinnä virnuilee uteliaille vastaukseksi.

Kovin pitkään salaisuutena ei pysy Fannyn henkilöllisyys, vaan hän paljastuu Erikin lapsenlapseksi, josta monikaan ei tiennyt. Sanomattakin on selvää, ettei tällainen yllätys ainakaan kaikille niin iloinen ole, vaan perillisen ilmaantuminen voi tarkoittaa hyvästejä huutokauppahaaveille. Axelin hyvä tuuli onkin katoavaista ja hän yrittää pappia syyllistää Erikin kuolemasta. Fanny kuitenkin saa tietää omistavansa miljoonien arvoisen Änglagårdin tilan ja saakin heti avaimet sekä ajo-ohjeet käteensä. Niinpä tilaisuuden jälkeen Fanny lähtee Zacin kanssa uutta kotiaan katsomaan. Vieraita ei ole jonoksi asti, vaan Erikin tyttären tyttärelle kerrotaan, että isoisä vietti jokseenkin erakkomaista elelyä ja vain harva tunsi hänet paremmin. Siihen tuntemattomien joukkoon Fannykin kuuluu, sillä hänen oma ja noin pari vuosikymmentä aiemmin kuollut Alice-äitinsä ei kertonut isoisän olemassaolosta yhtään mitään. Ragnar onkin nähnyt vaivaa selvittääkseen Fannyn olinpaikan ja niinpä tämä ensimmäistä iltaansa Änglagårdissa viettäessään kovin mietteliääksi menee pohtien, miksi isoisään liittyvät asiat häneltä täysin salattiin. Unettomuutta tosin esiintyy toisessa talossakin, koska Axel mietiskelee, että hyvät suunnitelmat on yllättävän käänteen myötä tehty täysin tyhjiksi.



Usvaisen rauhallinen aamu on aluillaan, ja siinä lienee Fannylle ja Zacille pikkuisen totuttelemista sopeutua näihin maisemiin, sillä aiemmin Berliinin vilskeessä viihtynyt pariskunta on tupsahtanut täysin ulkopuolisina pikkukylään, joka ei ole syliään aivan tuosta vain uusille tulokkaille avaamassa. Kotoutumista saattaa häiritä sekin, että yllättäen peritty suuri omaisuus on omiaan katkeruutta ja kateutta synnyttämään. No, Fanny kuitenkin lähtee kyselemään satunnaisia naapureita tutustumisen merkeissä kahvittelemaan. Nihkeästä suhtautumisesta huolimatta Gottfrid (Ernst Günther) ehkä mahdollisesti lupaa veljensä kanssa pistäytyä kupposelle. Osa kyläläisistä suhtautuu kuitenkin huomattavasti varautuneemmin, ellei jopa pahantahtoisesti vieraisiin. Kauppaa pitävä Eva (Ing-Marie Carlsson) esimerkiksi vähemmän kiltillä katseella tarvikkeita hankkivaa Fannya silmäilee. Jo ensimmäisenä päivänä saadaankin liikkeelle ilkeämielisiä juoruja, jotka julistavat, että miltei ilkialasti Fanny kaupassa keikistelee ja mieskin on tiesmikä ihme hulttio meikkeineen. Molemmat vielä niinkin laiskoja, etteivät jaksa ostoksiaan kotiin kantaa. Joka tapauksessa vallan kamalaa siveettömyyttä ja säädyttömyyttä on pienen ja rauhallisen kylän kestettäväksi langennut. Fanny alkaakin vauhdikkaasti pohtia paikan myymistä ja muuttoa mukavampiin maisemiin, mikä taas saa Axelin innostumaan. No, rullailevat päivät saavat kuitenkin vaihtoehtoja tarkemminkin puntaroimaan, ja alkaapa uusien tuttavuuksien kautta sukuhistoriakin kiinnostavalla tavalla valottumaan. Kylästä silti löytyy kovaääninen joukkio, joka enemmän kuin mielellään toivottelisi pariskunnan horisonttiin, eli luvassa lienee törmäys ja toinenkin...

Änglagård ei selvästikään niihin draamakomedioihin lukeudu, jotka tiukalla tahdilla runnovat juonenkäänteitään kera vilkkaan vitsitulvat katsojan ihmeteltäväksi, vaan oikeastaan läpi elokuvan meno on lupsakkaa ja rentoa noin etenemisen suhteen. Mittaa teokselle kertyy pikkuisen päälle pari tuntia ja siinä mielessä suurempia paljastuksia sekä tapahtumia yleensäkin annostellaan verkkaisempaan tapaan. Jos siis kaipailee miltei jatkuvaa vilskettä ja vipinää, niin Änglagård saattaa hyvinkin näyttäytyä kuivahkona ja tylsistymistä tuottelevana tarinana. Vaikuttaa myös siltä, ettei ole tahdottu lähteä ylilyönneillä revittelemään, vaan sävy säilyy arkisena ja maanläheisenä. Mitä nyt loppupuolella bensakanistereja lastaillaan autoon kyseenalaiset aatokset mielessä pyörähdellen. Itse osasin jo ennakkoon asennoitua tällaiseen aikansa ottavaan etenemiseen, eli siinä suhteessa ei ainakaan tarvitse pettymyksestä parkua tai jäkätellä.



Aivan turhanpäiväisiin joutavuuksiin ei runsaslukuisia minuutteja sentään haaskata, vaan pikkuhiljaa hahmot alkavat tulla tutuiksi, ja sopii sanoa, että onhan siellä seassa ripaus yllätyksellisyyttäkin, koska useampikin tyyppi osoittautuu lopulta aivan toisenlaiseksi kaveriksi kuin mitä ensivaikutelman perusteella osaisi odotella. Nutley ja kumppanit tekaisivat tosiaan myöhemmin parikin jatko-osaa (Änglagård - Andra sommaren ja Änglagård - Tredje gången gillt), ja voinee olettaa, että niiden kohdalla kyläläisten kiemuroihin pääsee nopeammin sisälle. Ensimmäisestä elokuvasta etenkin alkupuoli kuluu pitkälti siinä, kun vähitellen selvitellään, että millaisia heppuja paikkakunnalla asustelee, ja muutenkin jää hieman sellaisen "tyypit tutuiksi"-avausosan makua. Tiedä sitten visioiko Nutley jo alkujaan Änglagrdin saagan useitakin vuosia kattavaksi trilogiaksi, vai alkoivatko jatko-osat kiinnostaa menestyksen myötä. Käsittääkseni Änglagård olikin Nutleylle eräänlainen läpimurtoelokuva Ruotsissa ja samalla melkoinen yleisömenestys, joten siinäkin mielessä ymmärrettävää, että jatkoa syntyi. Vaikkakin se kolmas osa vasta 18 vuotta ensimmäisen jälkeen.

Niinkin voisi sanoa, että jos hahmoporukka ei satu kiinnostamaan tai näiden touhuista sen suuremmin välitä, niin värähtelyt jäävät vaisuiksi, elleivät jopa olemattomiksi. Omiin silmiin moni kuitenkin vaikuttaa sympaattiselta ja samastuttavaltakin, joten eipä ongelmia siinä suhteessa. Pääpari etenkin aluksi näyttäytyy melkoisen poikkeavina paikallisesta ihmismassasta, mutta jokusesta törmäyksestä huolimatta Änglagård kääntyy sopuisampaan suuntaan kuilujen repimisen sijaan. Kaksikko on ollut yhdessä 17 vuotta sekä yksityiselämässään että myös ammattinsa puolesta. Avioliitto ei ilmeisesti ollut heidän juttunsa, mutta kumppanuus kuitenkin jatkuu saman katon alla ja myös esiintymislavoilla. Molemmat ovatkin musiikkipitoisia ja ajoittain hieman hullunkurisiakin esityksiä tehtailevia taiteilijoita. Kylästä toki löytyy niitä, jotka näkevät nämä performanssit melkeinpä paholaisen tekosina, mutta onhan heitäkin, joita Fannyn ja Zacin viritelmät selvästi huvittavat. Zacille ilmeisesti halutaan antaa hurjempi ja viileämpi ensivaikutelma, mutta elokuvan edetessä alkaa vaikuttaa siltä, että hän onkin se sovittelevampi ja säyseämpikin osapuoli, vaikka tarvittaessa osaa kyllä ravistellakin. Fannysta taas paljastuu uhmakkaampi puoli, mikä saattaa olla osasyynä jäämispäätökselle ja kyseisestä lähteestä kumpuaa halu vastata tiettyjen hahmojen jäkätyksiin samalla mitalla. Toisaalta Fanny myös on innokkaammin tutustumassa uusiin naapureihinsa ja rakentamassa ystävyyksiä kyläläisiin, kunhan vain tilaisuuksia tulee. Minusta näissä kahdessa onkin yhdessä ja erikseen sopivasti säröä sekä särmää, mutta pehmeä puolikin kulkee jatkuvasti matkassa.



Jos suosikkihahmoja lisää mainitsisin, niin kärkeä kohti nousee ehdottomasti Güntherin esittämä Gottfrid ja sanoisinpa, että selvästi hiljaisempi ja vakavamielisempi veli Ivar (Tord Peterson) myös hyvien tyyppien joukkoon kelpaa. Ensimmäisissä kohtauksissaan kaksikko vaikuttaa hyvinkin vastahakoiselta vaikkapa niihin kahvittelukutsuihin myönteisesti vastaamaan, mutta taitavat olla lähinnä hitaammin syttyvää lajia. Pienillä tervetuliaisnapsuilla pyritään kieliä vapauttelemaan sujuvampien sanailujen pariin, ja etenkin Gottfrid alkaa nopsasti osoittautua mukavaksi ja hyväntahtoiseksi huumoriveikoksi, jonka pipoa eivät pikkuseikat kiristele. Hän kuuluu myös niihin, jotka eivät heti ole tulokkaita suohon survomassa tai yleensäkään näiden touhuista kovaan ääneen järkyttymässä, vaan ennemmin tarinat tekorinnoista sekä banaaneista erikoisissa paikoissa vääntävät miekkosen huulia hymyyn. Kunhan on hiukan tutustuttu, niin Gottfrid alkaa enemmänkin nauttia Fannyn, Zacin ja näiden tuttavien hilpeästä seurasta. Fanny taas saa Gottfriedin kautta häneltä aiemmin suljetun silmäyksen kylän menneisiin aikoihin ihmisineen, mikä tietysti tarjoaa Gottfriedille tilaisuuden lämpimään sävyyn muistella vanhoja juttuja. Katsomoonkin tämä vähitellen etenevä sukusalaisuuksien selvittely näyttäytyy miellyttävän hyväntuulisena touhuna.

Axelin poika Mårten aloittelee vähän rasittavasti, mutta hänenkin suhteensa voi tarinan edetessä tokaista, että kylässä puhaltelevat uudet tuulet tekevät sielulle hyvää. Hän hakeutuukin isänsä selän takana kunnostamaan Änglagårdia, vaikkakin juorut toki heti nytkähtävät liikkeelle, mistä taas seuraa uhittelua, että kelvoton poika voisi painua teilleen kera kunnon läksytyksen uusien ystävien haitallisuudesta. Ikkunoiden korjaaminen hengenvaarallisten narkomaanien nurkissa on äidin mielestä tie varmaan turmioon ja lyhytkin oleilu hämärässä seurassa voi aiheuttaa pysyvää vahinkoa. Onneksi Mårten pitää päänsä ja jatkaa tuttavuuden rakentelua vähän vapaampaa ilmapiiriä kohti, sillä jatkuva kyttäys ja pikkujutuista napiseminen selkeästi nuoren miehen mieltä ahdistaa. Arki-illan tuopposestakin saa ennen pitkää kuulla paheksuvaan sävyyn. Siinä alkaa myös hiljalleen selvitä, etteivät höyrypäisimmät ajatukset välttämättä Änglagårdin uusien asukkaiden mielistä putkahtele, vaan ihan lähipiiristä saattaa löytyä hyvinkin haitallisia aikeita. Tietysti kartanossa vähän repäistään silloin tällöin vaikkapa vähävaatteisten rantajuhlien muodossa, mutta sepä on ennemmin harmitonta hauskanpitoa kuin eräiden kehittelemät kavalammat suunnitelmat. Mårten ei itsekään mikään pulmusista puhtain ole, ja voineekin olettaa, että tekijöiden tarkoituksena on ollut täysin tahrattomia hahmoja kartella, sillä tuskinpa monikaan päivistään ilman pieniä roiskeita selviää.



Jos pitäisi elokuvan ilkeä ja ankea heppu nimetä, niin kyllä Axel lähimmäs pahista pääsee. Hän onkin melkoisen herkkä kiristämään ja uhkailemaan muita, jos eivät asiat omien etujen mukaisesti etene. Pientä elettä rauhan suuntaan osoittava Fannykin saa osakseen tylyhköön tapaan sanaillun viestin, ettei yhteistyö kiinnosta miestä lainkaan. Hengeltään pohjimmiltaan leppoisaa elokuvaa katsellessa pikkuisen jo pelkääkin, että Axelista lähdetään kehittelemään tympivää ja tunteetonta ilkeilijää, mutta onneksi sydämet välillä liikahtelevat sopuisampaan suuntaan ja mielialat ovat vaihtuvaisia. Elokuvan viimeiset kohtaukset ovatkin siinä suhteessa mukavan lämpöistä katseltavaa. Vaikka kaikkia keljuuksia ei oltaisikaan maton alle lakaisemassa, niin niitä pieniä askeleita lähdetään ottamaan sovintoa kohti. Pikkuisen siinä herkistyykin, etenkin kun pohtii, että monesti jännitettä yritetään uskottavuuden kustannuksella viritellä paljonkin kireämmälle siihen pisteeseen, että ainakin tämän katsojan kiinnostus juonitteluista vieraantuu.

Sopu, suvaitsevaisuus ja ystävyys ovatkin elokuvan kantavia rakenteita, mutta niitä ei ihan tuosta vain tyhjästä tipahda tai kotvassa luoda. Jossakin määrin ummehtumaan päässyt ilmapiiri kylässä saakin puolipakollisen tuuletuksen ja lopulta useammankin itsekseen pohtimaan, että millaisilla negatiivisilla ajatuksilla on saattanut vuosiakin huomaamatta mieltään myrkytellä.  Ennakkoluuloja ja salaisuuksiakin tulee päivänvaloon, mutta minua miellyttää se, ettei käsittelytapa ole mikään skandaalimainen. Puhelimet toki pirisevät ja ihmiset vilistävät paikasta toiseen juorujen poltellessa päässä. Etenkin alastomina elostelevat rantajuhlijat laittavat jalkoihin vipinää ja korvia kuumottavaa kerrottavaa monella ilmenee. Alakerran portitko ovat avautumassa...? Ehkei sentään, mutta huolestuneet kansalaiset kuitenkin kokoontuvat partioksi ja päättävät laittaa liian iloisille pirskeille päätöksen. Siinä sitä räyhätään tulisempia tervehdyksiä ja jälkiruoaksi ottava osapuoli saa vielä reippaan annoksen ylemmyydentuntoa kera avoimen halveksunnan. Pelko tuntematonta ja vierasta kohtaan on tunkemassa vahvasti pintaan välien kiristyessä äänekkään paasauksen avittelemana. Siinä saa pappikin todeta, ettei vihajulistusten edessä auta ihan pehmoisena pysyä, vaan pitää napata topakampi ote ja kajauttaa korkeammalta pienoinen saarna ymmärryksen ja mielekkäämmän yhteiselelyn puolesta. Sekin osaa tietysti joitakin ahdistaa, mutta Henning on vakaasti päättänyt parantaa laumansa tulehtuneet välit ennen kuin sillat lopullisesti käräytetään. Joutuuhan hänkin hiukan rähisemään, mutta ehkä se on lopulta pienempi paha. Mukavaa on katsojan kannalta se, ettei Ånglagård julistelevimmillaankaan käy kovin korvia kiusaamaan tai saa muutenkaan kiusaantumaan.



Ainakin tämä ensimmäinen käväisy Änglagårdissa sujui kaikkiaan kivasti ja Gottfridin kehuessa lopputekstejä ennen kesää parhaaksi sitten poikavuosien, alkaa kotisohvallakin vartoilemaan uutta suvikautta samoissa maisemissa. Kenties silloin ehditään hieman paremmin kesäistä luontoakin kameroille väläyttelemään, sillä avausosa tosiaan enemmän ihmisepeleitä mielenliikkeineen tutkailee kuin ympäröiviä seutuja. Metsäkävelyillä toki ehditään jalkailemaan ja hiekkateitä monenlaisilla menopeleillä painellaan suuntaan jos toiseenkin, mutta kauniita aurinkoisia kuvia mielellään saisi enemmänkin sovitella mukaan. Mieleen ei ainakaan nopsasti tule teosta, joka olisi visuaalista ihanuutta yliannosta onnistunut tykittelemään. Pääasia tietenkin, että Änglagård noin muuten rullailee sujuvan leppoisasti.

Draamakomediaksi kokonaisuus luokittuu, kuten mainittua, ja näitä puolia mielestäni mukavasti sekoitellaan. Oman paikan etsiminen maailmasta ei välttämättä aina ihan ilman murheita suju ja välillä katkerammat sivumaut tulevat voimakkaammin esille kera riipaisuineen, mutta tässä tapauksessa ei ainakaan ole tahdottu lähteä ketjuttamaan surkeutta surkeuden perään, vaan yleensä lohtua löytyy nopeasti ja elämänilo palailee. Rajojen etsiminen ja yhteisöllisyyden siltojen väsäily saa paikoin hymyilyttävän huvittavia piirteitä, kun vaikkapa moottorisaha ärjyy omituisen juhlahumun alkusoinnut. Enimmäkseen kuitenkin varsin arkisten asioiden parissa pähkäillään ja nämä riehakkaammat tempaukset edustavat vähemmistöä. Jos siis kaipailee hillitöntä sekoilua tai muuta revittelyä, niin Änglagård ei siihen nälkään mikään mainioin valinta ole. Minulle se kuitenkin näyttäytyy miellyttävän lämpöisenä komediana kohtaamisista ja vähitellen muodostuvasta luottamuksesta sekä ystävyydestä yleensä. Ehkei sentään tarvitse äärimmilleen herkistyä, mutta mieltä piristelevää sydämellisen humaania värettä viritellään. Kaikki ei aina ole ruusunpunaista unelmaa, eikä tarvitsekaan, mutta elokuvan yleisilme on ehdottomasti niinkin positiivinen, että kyllähän sitä seuraavaa kesää ihan mielellään lähtee näiden tyyppien kanssa viettämään.



Änglagård (1992) (IMDB)

Lämpimät ja valoisat kevätillat valitettavasti vähän väkisinkin nipistelevät ja kutistelevat myöhäisiä elokuvatuokioita. Niinpä pikaisesti ja hätäisesti haalin hyllyistä hyppysiin jotakin lyhyttä ja höttöistä hömpötystä katseltavaksi. Pitäisi varmaan paremmalla ajalla tehdä pöydälle tällaiseen tarkoitukseen sopivista levyistä jokin kepeämpää viihdykettä tarjoileva kesäkatseltavien pino... Joka tapauksessa arpajaisia suoritellessa muistui mieleen, että talvikauden Harlekiini-urakka jäi vähän vaiheeseen, sillä viimeinen omaan kokoelmaan päätynyt elokuva jäi jostakin syystä vaille vuoroaan. Menetys ei välttämättä hirmuisen suuri olisi ollut, vaikka olisi katselu enemmänkin viivästynyt, sillä laatutaso ei keskimäärin erityisen korkealla ole kiidellyt, vaan lähempänä väsähtänyttä keskinkertaisuutta monesti on taaperrettu. Maaliskuun alussa silmäilemäni Another Woman oli näiden elokuvien joukossa ihan kivaa keskisarjaa ja toivonpa, että The Awakening vähintään samanlaiseen suoritukseen yltää. Parantaakin toki saa ja jotenkin aurinkoisuutta huokuva kansikuva odotuksia kohottelee tavallista ylemmäs. Liekö vain markkinointiharhaa, vai hehkuuko kuumemminkin, jää nähtäväksi.

No, alkuun on luvassa vähän toisenlaista touhua, kun Sara (Cynthia Geary) järjestää talossaan pianoharjoituksia ja remonttiakin pitäisi saada etenemään. Ikkunaverkot tahtovat tapella vastaan kukkaruukkujen räsähdellessä. Ilmeisesti monenkirjavaa yrittäjyyttä tämä puuhakas nuori nainen harjoittaa, sillä pianotuntien lisäksi hän toimii pienimuotoisen majatalon emäntänä. Sujuvuus sitten onkin toinen juttu pulttien karkaillessa käsistä ja pitäähän sitä asioimaankin poiketa. Omien kiireiden keskelläkin huomaavainen Sara ehtii muita auttelemaan ja alkuminuuteilla selviää myös, että eräs vuokralainen on kadonnut teilleen, eikä maksuista ole tietoakaan. Paikallisessa puodissa taas juoruillaan, että entinen miesystävä on uuden rakkaansa kanssa saamassa kaksoset. Jotenkin vaikuttaa siltä, että kassalla on hienotunteisuus hivenen hakusessa, kun muistutellaan miten Nigel jätti Saran samaisena kesänä, jona tämän vanhemmat kuolivat. Siihen päälle maksukin vielä tökkii luottorajan laittaessa vastaan, eli ehkei mikään päivistä parhain ole menossa. Kauppiaskin vielä kehtaa höpötellä peltiämpärin omaavan Saraa yllätyksellisemmän persoonallisuuden.



Pankkivierailultakaan ei erityistä piristystä irtoile, sillä tili on yllättävästi päässyt laihtumaan ja vaikuttaa siltä, että koko maailma tahtoo naljailla jotenkin. Nigel sattuu olemaan samaisen pankin johtaja, joka töksäyttää Saran raha-asioiden olevan kehnolla mallilla lainamaksujen laahaillessa myöhässä ja tilisaldon näyttäessä melkein typötyhjää. Sara palailee rasittavan asioinnin jälkeen talolleen ja päättelee vuokrakarkulaisen saapuneen takaisin, mutta huoneesta löytyykin täysin vieras heppu, joka on omin luvin murtautunut paikkoja nuuskimaan. Sara kokee yllättävän kohtaamisen Flynnin (David Beecroft) kanssa melkoisen ahdistavana, vaikkakin vaikuttaa siltä, ettei mitään välitöntä hengenvaaraa ole siitä huolimatta, että Flynniltä asekin löytyy. No, tosin kyseinen seikka ei aikanaan yhtään hermoja rauhoitakaan ja Sara tulkitseekin tilanteen siten, että on joutunut panttivangiksi omassa talossaan.

Tilaisuuden tullen Sara soitteleekin paikalliset poliisivoimat kylään, mutta sekään ei suju aivan toivotulla tavalla. Toinen tahtoo, että muukalainen laitettaisiin käsirautoihin ja vietäisiin asemalle säilöön, vaan mitä tekevät poliisit...rennosti jutustelevat Flynnin kanssa, ja Sara kun odotti, että hämäräperäinen hiippailija toimitetaan pikaisesti putkaan harharetkiään miettimään. Sentään jotakin selviää, eli Flynn on ammatiltaan palkkionmetsästäjä, jolla on ilmeisesti kontakteja ja hyviä välejä virkavallan suuntaan. Tällä kerralla hän jäljittää ja jahtaa Saran kadonnutta vuokralaista, joka on majoittunut taloon väärällä nimellä, eikä niinkään vakuutusasioiden parissa puuhaile, vaan on suuremman luokan antiikkivaras, josta on luvattu mehevä kasa palkkiorahaa. Flynn onkin päättänyt nämä seteliniput hankkia, eikä aio antaa periksi, mutta ikävän tapaamisen takia Sara ei ole lainkaan innostunut siitä, että tyyppi tahtoisi jäädä lähistölle tarkkailemaan tapahtumia.



Siinä missä Sara on kovin tuohtunut näistä käänteistä ja enemmän kuin halukas toivottelemaan Flynnin pois silmistään, niin hänen ystävänsä Nancy (Sheila McCarthy) kehottaa Saraa hurjastelemaan tai heilastelemaan hieman Flynnin kanssa. Nigelkin alkaa pyöriä nurkissa, koska lainoihin vedoten tahtoisi ostaa Saran vanhemmiltaan perimän talon, mikä vain lisää pari murikkaa stressikuormaan. Flynn taas ehdottelee kumppanuutta etsintäkuulutetun hepun nappaamiseksi, mikä onnistuessaan tarkoittaisi, että Saran rahahuolet olisivat kerralla lopullisesti ohi. Nancy vuorostaan jatkaa yrityksiään viritellä ystäväänsä mielentilaan, jossa romanttisesti kuumottelevampi kumppanuus olisi myös mahdollinen, mutta vaikuttaa siltä, ettei Sara ole noin vain seikkailuun syöksymässä. Näihin Nancyn pohjusteluihin Flynn suorasanaisesti töksäyttää, ettei ole kiinnostunut Sarasta siinä mielessä, vaan tahtoo saada jahtaamansa kaverin kiinni, rahat taskuun ja ajella muille maille, mutta onkohan ihan noinkaan?

Joka tapauksessa hiukkasen vastahakoinen parivaljakko lähtee istuskelemaan yhdessä autoon öiselle kyttäyskeikalle. Tämä rupeama ei miksikään erityisen jännittäväksi tai toimintapitoiseksi salapoliisituokioksi pääse kääntymään, vaan ilta venähtää pitkäksi, eikä juuri mitään kiinnostavaa tapahdu. Konnajahdin kannalta se onkin täysin tulokseton iltama, mutta saapahan kaksikko ainakin rauhallisen tilaisuuden tutustua toisiinsa, vaikkakin Flynn naljailee Saran arkuudesta ja uskalluksen puutteesta. Sinänsä mukavissa merkeissä yöksi vaihtunut päivä päättyy kuitenkin kiukkuun Flynnin möläytellessä, ettei häntä paljoakaan hyvänyönsuukottelut kiinnosta. Niinpä Sara ryntää tuohtuneena taloonsa aikomuksenaan unohtaa koko töykeä ukko horinoineen, mutta eihän siitä mitään tule, vaan unettoman yön tuskailuksi touhu muuttuu. Onhan valvojaisista vähän hyötyäkin, sillä myöhään pihaan pysähtyy auto ja jahdattu varas palaa lyhyesti maisemiin. Sara ja Flynn onnistuvat tietysti tumpeloimaan ja säheltämään keskenään, mikä mahdollistaa rötöstelijän livahtamisen renkaat vinkuen, mutta voihan sitä takaa-ajoon kaasutella, keskenään ärhennellen toki. Reissu viekin kaksikon kauemmas sekä selvästi vaarallisempiin koukeroihinkin ja kenties toisenlaisiinkin tunnelmiin kuin vain tiuskimista ja rähistelyä ruokkiviin hetkiin...



Jos ennakkoon optimistisesti ajattelin, että saattaahan luvassa olla hyvinkin hehkuvaa ja kivaa höttöä, niin valitettavasti näin ei pääse käymään, vaan melko pitkälti tyhjänpäiväinen keskinkertaisuus ilman minkäänlaisia muistettavia huippukohtia kuvaa menoa paljon paremmin. Lämpöisiä värähtelyjä on turha haikailla, kun aikaiseksi saatu jälki vaivaannuttaa ja tökkii useammassakin vaiheessa. Kepeästi hassutteleva sävy halutaan selkeästi säilyttää, vaikka mukaan tulee lopun lähestyessä vaarallisempaa vääntöä, enkä minä siitä ole valittamassa. Useinhan Harlekiini-elokuvat tuntuvat ottavan jännityspuolensa ihan liian vakavasti, joten siinä mielessä on ihan hyvä homma yrittää pitää pientä virnettä mukana touhussa. Valitettavasti mitään riemastuttavaa pilkettä ei onnistuta luomaan, vaan lähinnä väkinäinen irvistys. Saran ja Flynnin ensikohtaaminen jälkijuttuineen on varhainen oiva esimerkki surkeasti sujuvasta huulenheitosta. Pari hetkeä myöhemmin sattuva poliisikaverusten jälleennäkeminen vähemmän luontevine läpsyttelyineen on samaa kehnoutta ja vastaavaa kuraa roiskitaan suunnilleen viimeisiin kohtauksiin asti.

Edelleen on hyvä pitää mielessä, että Harlekiini-kirjojen ruutusovitukset ovat televisiotuotantoja, eikä olisi järkevää vaatia niiltä huomattavasti runsaammilla budjeteilla operoivien teatterielokuvien tuotantoarvoja. No, tästä huolimatta The Awakening vaikuttaa melkoisen amatöörimäiseltä ja monessa aiemmin vilkaisemassani Harlekiini-elokuvassa on sentään kohtalaisesti sujuvaa tarinankerrontaa ja hahmojen suhteenkin onnistutaan edes pikkuisen mielenkiintoa kehittelemään. The Awakening taas tuntuu edustavan sitä vähemmän viehättävää lähestymistapaa elokuvantekoon, eli kunhan saadaan vähän mitä sattuu aikaan, niin eiköhän se hyvinkin riitä. Kohtauksia kytketään paikoin kamalan töksähtelevästi toisiinsa. Kevyestä vitsailusta vaihdetaan tönkön uhittelun kautta uskoutumiseen surullisista elämäntarinoista, josta taas pitäisi loikata tuliseen yölliseen toimintaan. Kaikki tämä tietysti vailla minkäänlaista luontevuutta tai uskottavuutta. Joopa-joo...katsoja pohtii hölmistynyt hymy kasvoillaan. Pökkelöintiä monenmoista on siis nähtävillä, muttei ihan sellaista huttua toivelistalta ennakkoon löytynyt. Eri asia olisi, jos tämä touhu edustaisi riemastuttavampaa huonoutta tahattomine huvituksineen, mutta minusta kyse on tässä tapauksessa ennemmin kuivasta ja kehnosta keskinkertaisuudesta, josta on kovin hankalaa yrittää jäytää iloa irti.



Hahmojen taustoihin huitaistaan menetystä ja murhetta, jotka kaavamaisesti ajoillaan horistaan, eikä katsomossa tarvitse lainkaan pelätä, että pääsisi liikoja riipaisemaan. Siinä missä kolhut ovat vieneet Saraa arempaan suuntaan, on taas Flynn menneisyytensä kovettama ja kyynistämä. Tämän tylymmän puolen kaiveleminen onkin lähinnä kamalaa katsottavaa. Heppu höpisee, miten tahtoisi polttaa kaikki turvaa ja rauhaa edustavat valkoiset aidat ja muuta yhtä "särmikästä" sössötystä. Aargh! Päivästä toiseen jatkuvat rutiinit ja rahahuolien kanssa tappelu ovat saaneet Saran haaveilemaan omapäisestä tyypistä, joka tempaisisi tappavantylsän ja tuikitavallisen arjen piinasta seikkailuihin. Haavekuvat repäisevämmästä elelystä roihahtavine romansseineen toki laittavat auton karkailemaan pahasti Saran käsistä, mutta kummoistakaan värinää kipinöinnistä ei ruudun toiselle puolelle välity, vaan sama kankeus näitäkin kuvioita vaivaa. Töksistä-töksis ja niin edelleen, mutta petiin kuitenkin päästään. Lieskat eivät erityisen polttaviksi ylly, vaan kaikkiaan kyseessä on huonosti hoidettu vähäistä jälkilämpöä hönkivä hiipuva hiillos. Kliseisyys ei tässäkään suhteessa suurin kompastuskivi ole, vaan se, että toteutus on huono sekä huolimaton.

Tuskinpa on suurikaan yllätys, että sama leväperäisen lepsu ote näyttäytyy toimintaa ja jännitystä sisältävissä osuuksissa. Vähän jo alkaa hymyilyttää, kun varsinainen konnajahti on niinkin puhditonta puuhastelua, että pitää lähteä veloista muistuttelemaan, jotta jonkinlainen jännite säilyisi. Kaksikko joutuu kehittelemään puolivillaisen taustatarinan lennossa, jotta voisi ujuttautua antiikkiesineiden hämäräkauppoja käyviin piireihin. Vähän vaikuttaa siltä, että elokuva olisi myös tällä reseptillä kyhäilty kasaan vailla sen suurempaa harkintaa tai valmistautumista. Pitäähän sitä viime hetkien paljastuksilla keinotekoisesti yrittää vääntää vaaramomenttia kireämmälle ja siinäpä sitä saa kuunnella tyhjänpäiväistä sössötystä huumeparoneista. On tullut taas katseltua rikosta, jännitystä ja toimintaa yhdisteleviä useampiakin tiukkoja tapauksia parin viikon sisällä ja nämä tulipunaisilla kierroksilla käyvät roistojahdit saavatkin tämän elokuvan toistaitoiset toheloinnit näyttämään surkuhupaisalta pelleilyltä. Pyssyt tietysti kaivellaan ja renkaita ulisutetaan, mutta siihen se pitkälti jääkin. Seitsemän vuoden ikäsuosituskin kertoo, etteivät loppuselvittelyt kovinkaan rankaksi toiminnaksi karkaa ja lähinnä tekeekin mieli näitä luvattoman löysiä jahteja silmäillessä tokaista, että parempi olisi vain antaa olla, jos kerran into on jonnekin pohjamutiin vajonnut.



Jonkinlaista heräämistä kai haetaan, mutta melkoisen horkkaista hommaa tämä haaveiden perään pinkaiseminen osaakin olla. Alkupuolella meno vaikuttaa lähinnä heikkojen vitsien värittämältä yhdentekevältä hutulta, mutta kun sekaan aletaan yhdistellä takaa-ajoa ja siinä sivussa yritetään saada kemioita kohtaamaan, niin tökerömpään suuntaan koko keitos karkailee. Puolivälin kohdilla pari tosiaan laitetaan teitä kuluttelemaan, mutta minkäänlaista hyvää matkatunnelmaa ei saada aikaan, vaan reissuosuuskin osoittautuu nopsasti valjuksi siirtymiseksi. Sinänsä sopii muuhun kokonaisuuteen, mutta ehkä katsojan mieliksi olisi voinut pikkuisen enemmän panostaa kuin räpsäistä muutaman sekunnin verran aurinkorantakuvaa hätäisesti väliin. Selkeästi väkinäinen kinastelu läpi elokuvan ei vain jaksa kiinnostaa kovin pitkään, eivätkä muutkaan höpöttelyt niinkään kuumota tai kuohuta, vaan ennemmin vaivaantuneesta nolostelusta nautiskella saa. Vielä viimeiseksi nuupautukseksi tarjoillaan kaupanpäällisinä pitkitetyt loppukäänteet. Kun nämä kaikki napinat laskee yhteen, niin helposti huomaa, että The Awakening saa painua Harlekiini-elokuvien laadulliseen häntäpäähän. Eihän tässä toimi oikeastaan yhtään mikään ja koko viritelmä vaikuttaa niinkin turhanpäiväiseltä, ettei siitä viitsi edes kunnolla harmistua, koska osaa helposti ennustaa pysyvien muistijälkien olevan varsin epätodennäköisiä tässä tapauksessa. Vuosi eteenpäin, eikä tästä heräämisestä taida olla paljoakaan jäljellä päätä rasittelemassa...


The Awakening (1995) (IMDB)

Pitäähän potkuviihteestäkin välillä hiukkasen höpötellä tännekin, ettei toimintaosasto pääse täysin olemattomaksi blogin sivuilta kuivahtamaan. Siinä samalla Jackie Chan saa tehdä useamman kuukauden tauon jälkeen paluun, vaikka tämä taistelutapaus ei miekkosen taitoja loppujen lopuksi erityisen onnistuneesti esittele. Muutenkin on tänne tullut kirjoiteltua Jackien vähän vaisumman vastaanoton saaneista elokuvista ja siihen joukkoon tämä ensimmäinen yritys vallata länsimarkkinoita myös tipahtaa. Liekö sitten niin, että on tullut niitä merkkiteoksia kertailtua tarpeeksi, vaiko onko kyseessä jokin alitajuinen pyrkimys säästellä parhaimmisto tuleviin tarinatuokioihin, mutta näillä mennään joka tapauksessa. Chan oli 1970-luvun lopussa joutunut hankaliin riitoihin Hongkongissa, mikä käsittääkseni innoitti häntä taustajoukkoineen kokeilemaan onneaan kotikentän ulkopuolella. Sopimusasioista oltiin tuolloin ilmeisesti montaakin mieltä, eikä Jackie vielä silloin ollut vaikutusvaltaisen megatähden asemassa, johon myöhemmin 1980-luvulla kohosi, joten ei voinut vielä ihan suoraan sanella muille, miten hommat hoidetaan. No, kuten hän on usein todennut, niin eipä ensimmäinen retki Yhdysvaltoihin toivottua tulosta tuottanut tai muutenkaan mielekäs reissu ollut, vaan kohtalaisen pettyneeseen sävyyn hän on siitä puhellut. Jos katsojat suhtautuivat Jackien läntiseen tappelukimaraan jokseenkin valjusti, niin tähti itse taisi olla moninkertaisesti tyytymättömämpi lopulliseen versioon, ja eräässä elämäkerrassaan kuittaakin, että palasi Amerikasta kotikaupunkiin nälkäisenä ja vihaisena nuorena miehenä. Ajattelin liittää Jackien mietteitä enemmänkin mukaan, mutta ehkä olisi hyvä naputella hiukan ensin itse elokuvasta...

Lyhyen alkutekstipätkän aikana Jackie saa tilaisuuden tyylitellä jokusen hidastetun potkun, mutta varsinaisen tarinan käynnistyessä tappelukehään astelevat aivan muut heput. Tai paremminkin, he ovat jo siellä, koska näyttää siltä, että toinen kaveri on jo kohtalaisen selkäsaunan saanut kärsittäväkseen ja on enää viimeistelyä vailla valmista tavaraa kotiin kannettavaksi. Hänen voittomahdollisuutensa lähenevätkin olematonta, kun Billy Kiss (H.B. Haggerty) höykyttää ja riepottelee vastustajaansa miten sattuu huvittamaan. Rankan ryöpytyksen osakseen saanut tappelukaveri onkin iskunsa antanut, mutta kookas Kiss päättää tämän vielä kaapata kovempiotteiseen ja epäilemättä murskaavaan syleilyyn. Miltei henkihieveriin murjottu tyyppi saa vielä koitoksen päälle pusun Kissiltä. Voipuneen kannalta onneksi varsinaisesta kuolemansuudelmasta ei ole kyse, mutta voipi päätellä kuitenkin, että tovi ja toinenkin paikkojen paranteluun vaaditaan. Ottelun jälkeen Kissin manageri selittää uteliaalle lehdistölle viimeistelyn olevan eräänlainen hyväntahtoinen ele rakkaudesta mielijohteen pohjalta. No, katsomon puolella ei ainakaan osaisi tällaisia halisteluja osakseen toivoa, sillä eipä niistä hellyyttä heijastu, vaan ennemmin touhu vaikuttaa vähemmän miellyttävältä kohtaamiselta karhun kanssa.



Kyselytuokion jatkuessa nousee esille halipuheiden perään kiusallinen tosiasia, että Kiss onnistui aiemman vastustajansa Atlantassa kurittamaan hengiltä, mihin manageri kuittaa tämän poloisen olleen yksinkertaisesti liian hauras heppu. Uusia koitoksia on kuitenkin lähenevässä tulevaisuudessa luvassa, sillä Teksasissa järjestetään Battle Creek Brawl -nimellä kulkevat nyrkkiturnajaiset. Hävinneen ottelijan valmennusporras tietysti tahtoo niihin kehiin pikkuisen kyvykkäämmän kaverin, koska rahaa pitäisi kohtalaisesti liikkua. Niinpä pikkunilkin auraa kantava David (Ron Max) saa tehtäväkseen tällaisen tyypin etsiä ryhmää edustamaan. Olisikohan enteestä kyse, koska siinä vaiheessa loikataan Jerryn (Jackie Chan) aamujumppaa seurailemaan...? Mistään tavallisesta venyttelystä ei ole kyse, vaan tämä kaveri heiluu, huojuu ja voimailee useamman metrin korkeudessa rakennustyömaalla. Kovin ketterästi kiipustellaan ja voipi olla, että mukana on ripaus ja toinenkin halua näyttää, koska tyttöystävä Nancy (Kristine DeBell) seurailee rämäpäistä urheilua alhaalta. Chicagossa näitä temppuja pompitaan, mutta maratonverryttelyksi ei auta venäyttää, koska kiire painaa päälle ja asioita olisi hoidettavana.

Pariskunta on menossa Jerryn veljeä tapaamaan isän omistaman ravintolan kautta, mutta vähän ikävämpi porukka on löytänyt nopeammin tiensä Kwanin perheravintolaan. David kätyreineen siis harrastelee ilkeämpää liiketoimintaa ja nyt on Jerryn isälle tullut aika maksella vähemmän virallisia laskuja. Ylimääräistä rahaa ei valitettavasti ole antaa, ja niinpä David vihjaisee, että seuraavan tuloksettoman käväisyn seurauksena lihakirves irrottelee sormet kädestä. Toistaiseksi isä säilyy ehjänä, mitä nyt joutuu kovistelua kestämään. Kiristäjien tehdessä lähtöä Jerry ennättää paikalle, eikä ole lainkaan tällaista touhua hyväksymässä, vaan puhisten pinkaisee perään. Kärsivällisyys on varsin rajallinen joukolla yhtä kiusaavia kohtaan, ja niinpä Jerry moikkailee korstoa survomalla tomaattia kasvoihin. Muut yrittävät vedota, että Jerry lopettaisi nahistelun, mutta turha toivo, sillä tappeluhaluja löytyy. Pitää kuitenkin esittää, että vähän vahingossa kaatuillen ja huitoen gangsterit teloisi, eli hyvinkin hassuttelevasti Jackie pääsee leikittelemään pahisporukalla. Näistä hepuista ei lopulta ole kyvykkäälle nuorelle miehelle juuri minkäänlaista vastusta, vaan Jerry puolihuolimattomasti hutkien näyttää, että ilkimysten olisi oman terveytensä takia parasta paeta paikalta.



Kalenterissa siis riittää suunnittelematonta ja suunniteltua vipellystä Jerrylle, ja näyttää siltä, että illallakin saa jalat laittaa hyvään vauhtiin, koska luvassa olisi rullaluistelukisaa, jonka palkintorahat kyllä kelpaisivat, sillä automaksujakin on edelleen jäljellä. Isä vetoaa Nancyyn, että tämä voisi yrittää edes vähän viilentää pojan tappeluintoa ja muutenkin hän on Jerryyn hiukan pettynyt nähdessään tämän touhut siinä valossa, että elämä menee hukkaan joutavuuksien ja rähinöintien parissa. Veli on sentään lukenut itsensä lääkäriksi, kun taas Jerry kunnostautuu lähinnä hankaluuksien etsimisessä, missä onkin kieltämättä etevä kaveri. Tällaisten pyyntöjen ja höpöttelyjen perusteella Jerry ei todellakaan ole suunnitelmiaan muuttamassa, vaan lähtee Herbert-setänsä (Mako) luo askelkuvioita treenailemaan. Muutakin harjoitusta on luvassa ja pikkuisen kireän pipon omaava Herbert innostuukin veljenpoikaansa palloilla viskomaan ja kun toinen näyttää, että hyppy kantaa ja kroppa venyy, niin onkin keppikurimuksen vuoro. Hetken hutkimisen jälkeen mustelmia lienee kasassa riittävä määrä ja päivän opetuskin annettu. Setäkään ei täysin tyytyväinen Jerryn toimintaan ole, sillä vaikka ilmeistä potentiaalia on, niin kaveri ei tunnu ottavan harjoittelua riittävän vakavasti.

Vakavuuden puutteesta toisaalla taas ei kärsitä yhtään, koska nöyryytetty David tilittelee perheen pääpomolle, että tahtoisi tappaa Jerryn. Aivan niin radikaaliin kostotoimenpiteeseen ei lupaa suoda ja ihmetteleepä johtoheppu, että miten ihmeessä yksi tyyppi tuosta vain onnistui pieksemään kokeneet kovistelijat. Jerry saa henkensä siis pitää, mutta taitaapa hänen varalleen olla jonkinlainen suunnitelma hautumassa. Jerry itse ei tiedä yhtään, että on niinkin suurta katkeruutta, mutta myös kiinnostunutta ihailua onnistunut pelleilevällä tappelullaan nostattamaan, ja valmistautuukin kilpailuun. Kyseessä on eräänlainen viestiluistelu, jossa kolmihenkiset joukkueet vääntävät toisiaan vastaan. Kappas kummaa, kun Davidin johtamat kiristäjätkin ovat tiensä löytäneet yleisöön, ja herra itse lahjoo kanssakilpailijoita telomaan Jerrya. Kyseessä ei muutenkaan ole mikään pelkkä nopeuskisa, vaan radalle on viritelty esteitä sekä ansoja. Kilpailijat saavat toki toisiaan mielensä mukaan kopuloida ja murtuvien luiden mahdollisuus otetaan ilolla vastaan sekä selostamossa että yleisössä. Kovemmat otteet saavat katsojat villiintymään ja mylvintä vain kasvaa. Arvatenkin Jerry ensimmäisenä maaliviivan ylittää, mutta joukkueen kaikille jäsenille ei voitokkaan kisan jälkihumussa ole luvassa shampanjaa ja vaahtokarkkeja, vaan erästä onnetonta odottelee pari terävää puukkoa...



Seuraavana päivänä melkein hautauskuntoon pistelty toveri löydetään kadulta pahasti viilleltynä. Omiensa joukossa otteissaan julma David ei näillä tempauksillaan kummoistakaan kunnioitusta kerää, vaan hieman halveksuen isompi pomo Dominici (José Ferrer) toteaa, että tarpeettoman kovat keinot edustavat vain turhaa riskiä, ja samalla tekee selväksi, että veitsiä vilautteleva David voisi painua pois silmistä ja mahdollisimman nopeasti. Dominici on edelleen kiinnostunut Jerryn tappelutaidoista ja juonii, että voisi tälle järjestää yllätyksellisen koe-esiintymisen, niin nähdään, onko tyypissä todellista ainesta pärjätä kovassa turnauksessa. Jerry toki saadaan paikalle houkuteltua ja taitoja testailtua, minkä jälkeen on aika nytkäyttää suunnitelmaa eteenpäin. Kun kerran kiristyspiireissä ammattimaisesti operoidaan, niin on varsin luonteva ratkaisu kaapata lähipiiristä panttivanki ja tiedotella Jerrylle tilanteesta. Ehdot tehdään selväksi, eli kunhan Jerry suostuu osallistumaan, niin henkilövahingoilta vältytään ja onhan potkutouhussa mukana tietysti rikastumismahdollisuuskin. Koitos odottelee kolmen viikon päässä, eli pitäisi käynnistellä tiukat treenirutiinit, mutta eihän se ikinä tietenkään niin yksinkertaista ole kuin alkuun voisi veikkailla...

Onhan näitä vastaavia turpajuhlia kehitelty ennen ja jälkeen, ja niitä on tässäkin katsomossa kohtalaisesti silmäilty viihdyttävyyden vaihdellessa. Battle Creek Brawl on minusta lähinnä keskitasoinen tekele siinä joukossa, eikä Chan-elokuvana kaikkiaan erityisen ihmeellinen tai innostava, vaan menettelevä pikku pieksäjäinen. Tiedä sitten, miksi Jackie tosiaan tällaiseen taistoon päädyttiin tuuppaamaan aikoinaan, sillä hänen kykynsä perusmuksimisessa jäävät pitkälti esittelemättä yleisölle muutamaa väläystä lukuun ottamatta. Näistä karkeloista heikkolahjaisempikin toimintatähti varmaan melko puhtain paperein itsensä saisi selviteltyä. Minulle ainakin yhtenä todennäköisenä innoittajana tulee mieleen Clint Eastwoodin pari vuotta vanhempi Every Which Way But Loose, jossa myös tappelukehistä palkkiorahoja etsitään kovien nyrkkien viuhuessa. Orankiavusteinen pöhköily käsittääkseni kerrytti mukavasti lipputulojakin, joten siinäkin mielessä saattoi houkutella lähtemään samoille poluille. Huumorissa on samantapaista vivahdetta havaittavissa, kun kaikenlaisia hupsuja hahmoja yritetään kehitellä, mutta väittäisinpä, että Clint ja kumppanit saavat rennomman virneen aikaiseksi ja siinä huomaa viihtyvänsä paremmin muidenkin sekoilujen parissa kuin vain varsinaisten ottelujen kohdalla. Jackiesta yritetään toki tehdä ehkä hänelle hieman tavallista velmumpaa veijaria, mutta aivan luontevalta vedolta se ei oikein missään vaiheessa tunnu. Battle Creek Brawl nojaa tappelujensa osaltakin huomattavasti enemmän vaikkapa tuosta Eastwoodin rähistelystä tuttuun vähemmän lennokkaaseen mätkintään kuin kyseisen aikakauden Chan-elokuvien suuntaan.



Omat silmät väittävät, että eniten Chan-vivahdetta on havaittavissa mainitussa testitaistossa, joka osuvasti käydäänkin ulkoteatterin lavalla. Harmi vain, että näytös on käytännössä ohi parissa minuutissa, eikä mitään erityisen huikeaa ehditä esittämään. Wun veljekset virittelevät napakan keppitaiston käyntiin, johon Jerry vastaa nappaamalla rekvisiittana käytetyn puisen penkin omaksi aseistuksekseen. Vastaava istuin viuhui Jackien käsissä toki Hongkongin puolellakin samalla aikakaudella, mutta lähes poikkeuksetta näyttävämmin sekä kekseliäämmin. Mielestäni elokuvasta olisi hyvinkin löytynyt paikka ainakin toiselle ketteryyttä ja nopeita käsiä vaativalle kärhämälle, koska omalla kohdalla ei ihmeellisiä väristelyjä pääse syntymään Jerryn piestessä pääkiristäjän kömpelöitä kätyreitä. Tästä kelvannee esimerkiksi Jerryn ja Herbertin öinen yllätysvierailu, ja vaikka määrällinen ylivoima on vastustajan puolella, niin nujakointinäytös kuitenkin vaikuttaa lähinnä yksipuoliselta nyrkkeilysäkkien murjomiselta. Muutamalla liikkeellä nämä tyypit ovat unten mailla, eikä Jackien tarvitse läheskään parasta puristusta itsestään repiä. Onhan sekin toki toimintaa, mutta mutta...

Onneksi Battle Creek Brawl kehittelee muutakin vauhtiviihdettä kuin vain toistaitoisten gangsterien telomista. Jo ensimmäisellä kolmanneksella hurjasteluhetkien tahti asetellaan sellaiseksi, ettei pitkiä suvantoja tarvitse toimintatuokioiden välillä tuijotella tai muutenkaan tylsistelyssä kärvistellä. Vaikka kehätappelut jäävätkin alkuriehan jälkeen ensimmäisellä puoliskolla vähemmistöön, niin sepä ei estä käynnistelemästä monenmoista muksauttelua. Vaihteluksi sitten tosiaan rullaluisteluareenan kylmää kyytiä kovalla paineella kera muiden kommellusten. Eihän tällainen sekamelskainen reuhaaminen mitään Jackien erityisalaa ole, vaan hyvin voisi paasailla siitä, ettei tällaisia kohkauksia edes voisi harkita asettavansa samalle viivalle Chanin hurjapäisimpien stunttien tai tarkasti suunniteltujen potkunäytösten kanssa. Yritänpä kerrankin katsoa niitä positiivisia puolia ja niinpä näkisin, että nämä sotkuisemmat menopalatkin ovat ihan kohtalaisesti viihdyttävää viiletystä ja pitävät uuvauttavan pitkästyttävyyden osaltaan loitolla. Chan on esimerkiksi 2000-luvulla tehnyt paljon tympivämpää touhua sisältäviä toimintakomedioita Yhdysvaltojen puolella. Esimerkiksi aiemmin kommentoimani The spy Next Door on melkoisen kehno, ellei jopa kuonasarjaa, eikä minusta ole mitään syytä laittaa tätä paikoin keskinkertaista vanhempaa tappeluturnausta sen kanssa samaan laatusarjaan, vaan puutteistaankin huolimatta henki pysyy huomattavasti reippaampana ja kyllähän kieltämättä osittain pöhköstä irrottelusta iloakin löytyy.



Hupsuilevampi värinä tulee esille myös Teksasin puolelle vaihdettaessa, kun tappelijoiden asusteita ja persoonallisuuksia ihmettelee. Siinä ei mielikuvitusta ole ainakaan stereotypioiden suhteen tahdottu rajoittaa, vaan ennemmin vaikuttaa siltä, että kieli poskessa annettu palaa kunnolla. Kirjavan joukon paraatikävelyssä näitä voi tutkailla alkuun ja samalla havaita, että suurin osa muista osallistujista on Jackieta huomattavasti tanakammassa kunnossa. Alkukarsintana saa toimia vapaamuotoisempi joukkorähistely, joka kuohahtaa käyntiin hyvissä ajoin ennen virallista aloitusta. Sinänsä leppoisaa läpsintää enimmäkseen esitellään, mutta voihan siinä sivussa ajankulukseen vaikka niskankin napsauttaa, jos siltä tuntuu. Hieman outoa sävyä tästä syntyykin, kun osa pyrkii vastustajansa lopullisesti telomaan, mutta seuraavana hetkenä vaihdetaan kirjaimellisesti pelletouhun pariin. Selvää kuitenkin on, ettei liian vakavasti haluta koitoksia ottaa ja siinä hengessä varsinaiset kaksinkamppailutkin pitkälti käydään.

Hieman yli 90-minuuttisen elokuvan viimeinen kolmannes keskittyy pitkälti näihin kaksintaisteluihin, eikä loppupuolella enää toimintaan pidempiä taukoja nähdä tarpeellisina, vaan suunnilleen matsista toiseen kiirehditään runnomaan kohti suurta finaalia. Rähinää on tultu katselemaan, joten sitä sitten tarjoillaan, kuten oikein onkin. Raamikas Billy ei ilmeisesti kilpailijoista vikkeläliikkeisimpiin lukeudu, mutta iskunkestävyys taas onkin huippuluokkaa puutteita paikkaillen. Näissä karkeloissa nähdään perinteisempää mätkintää, mutta toki mukaan kummallisuuksiakin mahtuu, ja voipa tappelutoveria esimerkiksi vähän haukkaistakin, jos sattuu huvittamaan. Jackie panostee enimmäkseen vauhdikkaiden iskusarjojen vyörytykseen, eikä ensimmäinen vastustaja taida edes tajuta, että mikä ihmeen potkukone häntä armotta pieksee ja murjoo. Huvitellen ja ketterästi Jackie hitaampaa tyyppiä höykyttää, ja tämän onnettoman osaksi jää ottaa otsallaan iskut ja kenkimiset vastaan, kunnes hiipuva tajunta laittaa pelin poikki. Mukana tosin on luupäisempiäkin tyyppejä, joiden varalle joutuu kehittelemään luovempia ratkaisuja kuin vain polvea päähän.



Mitä nyt Chanin elokuvia muistelee ja etenkin niitä 1970- ja 1980-luvun timanttisimpia toimintapätkiä, niin siinä mielessä Battle Creek Brawl ei kummoisiakaan huippuhetkiä onnistu kerryttämään, eikä näitä taistoja osaa minään hirmuisen hutkinnan herkkuina makustella. Osittain johtunee tosiaan siitä, että Chan tungetaan hänen tyyliinsä hiukan heikosti sopiviin otteluihin, jotka antavat vain rajatun mahdollisuuden irrotella kunnolla ja samalla Jackien omille toimintakohtauksille tyypillinen vauhdikas huumorikin pitkälti karsiutuu pois. Onhan irvistelevämmässä väännössäkin toki viihteensä ja viehätyksensä, eli tervanjuontia mielekkäämpää puuhaa näidenkin ihmettely ehdottomasti on. Varsinainen lopputaistelu kuitenkin on pienoinen pettymys, sillä monen muun turnauselokuvan tapaan pitää vielä jatkokiristelyjä setviä ottelunkin aikana, mikä ainakin minusta vie parasta tehoa varsinaiselta vetonaulalta. Onneksi Jackie saa tilaisuuden heittää lyhyesti rankaisuvaihteelle ennen lopputekstejä ja laittaa Billyn niskaan reippaan potkuvyörytyksen. Tiukempia koitoksia on tullut tuijoteltua enemmänkin, mutta Battle Creek Brawl siitä huolimatta toimintanälkää kohtalaisesti tyydyttää.

Niin, ja tietysti pitää mainita, että asiaan kuuluu myös treenijakso tai parikin. Vetäjänä toimii Jerryn setä, joka tuntuu olevan sitä mieltä, että hikeä sopisi nostatella kovan harjoittelun merkeissä ja jättää kuhertelut sekä muut lemmenleikit vähemmälle. Puolivälin kohdilla saadaankin rankemmat koitokset vauhtiin ja Herbert kehittelee Jerrylle monikätisen harjoitusvastustajan, joka ei tunnu jättävän yölläkään sankariamme rauhaan. Muutenkin harjoittelutuokioissa on havaittavissa sadistisempaa virettä, mikä ei sinänsä harvinaista ole. Voisi jopa väittää, että Jackie päästetään melkoisen vähällä tässä mielessä, jos kaivelee muistista niitä rääkkäyksiä, joita hänen kärsittäväkseen kehiteltiin vaikkapa pari vuotta vanhemmassa erinomaisessa kungfu-komediassa Drunken Master. Niihin piinoihin vertaillessa juoksentelu matolla kera takapuolta pistelevien piikkien on lämmittelyä. Mitään erityisen omaperäistä harjoituskuvioissakaan ei saada aikaan, jos pitää mielessä Jackien jipporikkaammat teokset, mutta yleisesti kuitenkin viihdyttävää vääntöä ja kinaa nämäkin minuutit enimmäkseen ovat.



Jackien ura oli kääntynyt 1970-luvulla mukavaan nosteeseen parin komediallisemman kamppailuelokuvien merkkiteoksen myötä, joten ihan ymmärrettävästi odotuksia oli ensimmäisen amerikkalaisen kokeilunkin suhteen paljon. Lippuluukuilla menestys jäi kuitenkin vaisuksi, eivätkä toimintakohtaukset tosiaan vastanneet oikein Chanin vaatimuksia. Ei kuitenkaan sovi antaa sellaista kuvaa, että kaikki 1970-luvun jälkipuoliskon elokuvat kotimaassa olisivat yhtä menestystarinaa olleet, vaan kyllä sielläkin huteja kertyi. Aivan kaikkia Jackien Hongkong-elokuvia tuolta kaudelta en ole onnistunut näkemään, mutta kehutuimmat kyllä ja siihen päälle jokusen keskinkertaisemman. Siltä pohjalta uskaltaa väittää, että vaikka Jackie pääsi potkukohtauksissa paremmin kykyjään esittelemään, niin monesti elokuvat yleisesti menivät vähän pitkästyttävien kuvioiden pariin tai turhankin tyhmän huvittelun puolelle. Tappeluissakaan ei aina parasta vauhtia saatu päälle, vaikka klassikkojakin (Drunken Master ja Snake in the Eagle's Shadow) syntyi, joiden rinnalla Battle Creek Crawl selkeästi kalpenee. Jackien kunnianhimo ja halu näyttää oli tuolloin voimakkaassa kasvussa, joten keskinkertaisten tappelujen ahtaissa rajoissa riuhtominen tuntui varmasti selvältä askeleelta taaksepäin, mutta ei elokuvaa minusta silti tarvitse miksikään jäätäväksi mahalaskuksi luokitella isompaa kuvaa tarkastellessa.

Tekstin alussa mainitsinkin, että voisin vähän Jackien omia mietteitä napata mukaan, joten tässä välissä kaivellaan kirjahyllyn kätköistä jälleen hyppysiin se miekkosen elämäkerta I Am Jackie Chan, jossa hän useammallakin sivulla avaa tähän ensimmäiseen Amerikan kuvausreissuunsa liittyneitä toiveita ja pettymyksiä. Kirjassa tietysti tulee esille lähinnä Jackien näkemys tapahtumista, ja oletan, että mainittuihin kotimaan sopimusriitoihin löytynee toisenlainenkin näkökulma, mutta näillä mennään kuitenkin. Kirjaa lueskelemalla jää mieleen päällimmäisenä, että varsinainen elokuvanteko vieraassa maassa oli Chanille murheista pienin, sillä olemattomalla kielitaidolla yksinäisyys kävi ahdistavaksi ja arkisten asioiden hoitaminenkin hankalaksi. Lisäksi kaveri oli ennen kuvauksia pakkolomailemassa kotikaupungin ongelmien seurauksena, mikä myös kiristeli hermoja. Jackielle tosiaan oli kertynyt 1970-luvun lopulla nippu hankaliksi käyviä pulmia ja kirjassakin niitä pyöritellään. Ensinnäkin ennen muille maille lähtöä piti saada viimeisteltyä The Young Master, jonka Chan ohjasi itse. Toiseksi Jackien aiempia elokuvia ohjannut Lo Wei piti kiinni näkemyksestään, että Chan oli rikkonut sopimusta, ja vaati tältä kymmentä miljoonaa paikallista dollaria korvauksena. Golden Harvestin Raymond Chow kuitenkin otti asiakseen hoitaa näitä kiistoja kuntoon. Pahimmaksi ongelmaksi nostetaan riidat rikollisjärjestöjen kanssa, joihin välittäjäksi ilmoittautui Jackien vanha kaveri Jimmy Wang Yu, jolle oli kertynyt kenties kyseenalaisempaakin menneisyyttä järjestäytyneen rikollisuuden suuntaan, mikä toki oli tässä asiassa eduksi. Näissä tunnelmissa manageri Willie Chan siis lähetteli suojattinsa maailmanvalloitusta yrittämään.

"I was bored out of my wits, and I hated being bored more than anything. It almost made me want to go back and face the Triads. At least I'd see some action."

Muutamaa päivää myöhemmin kaksikko olikin jo lentokoneessa, mutta tie ei vienyt suoraan Pohjois-Amerikkaan, vaan ensin Taiwaniin, josta matka jatkui Etelä-Amerikkaan. Hyviä uutisiakin saatiin kotipuolesta, koska teattereihin ehtinyt The Young Master kilisytteli kassoja mukavasti, ja Chan alkoi olla kärsimätön, sillä tahtoi takaisin elokuvahommiin. Tuotantoyhtiö Golden Harvest ei kuitenkaan halunnut hätäillä, vaan katsottiin parhaaksi, että riidat setvitään ennen uutta projektia, eikä käsikirjoituskaan ollut vielä viimeistelty, joten senkin takia kiirehdintää välteltiin. Jackielle nämä rantalomailut näyttivät kuitenkin karkumatkalta ja kirjassa mainitaan, että hän jo ehti pohtia, että tuleeko maanpaosta pysyvä olotila. Tylsyys oli päällimmäisenä mielessä, ja sitä jos mitä hän vihasi yli kaiken. Tuskailu ei kuitenkaan loputtomiin jatkunut, vaan viimein tuli tietoa, että voidaan jatkaa suunnitelmien mukaan. Tuotantoyhtiön puolesta tuumailtiin, että olisi parasta, jos Chan matkaisi Yhdysvaltoihin yksin, joten niinpä tiet Willien kanssa väliaikaisesti erkanivat. Tätä päätöstä perusteltiin sillä, että Jackien pitäisi oppia sopeutumaan ja kokeneemman matkaajan pysyminen vierellä hidastaisi hommaa. Kirjan perusteella Jackie oli tässä vaiheessa kohtalaisen epätoivoinen kertaillessaan, ettei ollut ikinä vieraillut Yhdysvalloissa, ei tuntenut ketään siellä, ei osannut lainkaan englantia, joten edes aamiaisen tilaaminen ei onnistuisi!

Ennen kuin Willie palaili Hongkongiin, kertoi hän, etteivät neuvottelut Jimmyn ja hämärätyyppien välillä menneet aluksi ihan putkeen, koska poliisi oli päätynyt paikalle keskeyttämään tilaisuuden. Homma saatiin kuitenkin myöhemmin hoidettua. Lisäksi Golden Harvest onnistui ostamaan Jackien vapaaksi Lo Wein otteesta. Näin Wei sai pitää oikeudet Jackien kanssa tekemiinsä vanhempiin elokuviin rahallisen korvauksen lisäksi ja vastineeksi lupasi antaa tähden seikkailla teilleen ilman uusia vaatimuksia tai hankaluuksia. Tummimmat pilvet siis saatiin siivoiltua pois, mutta tästä operaatiosta Jackielle kertyi pari palvelusta maksettavaksi Jimmylle. Myöhemmin hän päätyikin vierailemaan kahdessa tämän elokuvassa, eli kyseessä ovat teokset Fantasy Mission Force ja Island of Fire. Jackie sanoo suoraan kummankin elokuvan olleen kamalia, mutta koki kovin tärkeäksi kuitata velat pois päiväjärjestyksestä. Nämä tosin tehtiin vuosia myöhemmin. Aiemmat hankaluudet alkoivat siis olla mennyttä elämää ja uusia huolia jo ilmestyi horisonttiin, vaikka kuvauksiin oli vielä matkaa.

"Willie, please, if you're my friend, tell me how to order lunch!"

Los Angelesin kansainvälinen lentokenttä oli eräänlainen järkytys Hongkongin vilinään tottuneellekin ja kielitaidottomuus vielä korosti ulkopuolisuuden tunnetta. Jo lentokentällä pieni toivottomuus omillaan pärjäämisen suhteen alkoi hiipiä mieleen, mutta tuotantoyhtiö järjesti tähdelleen osa-aikaisen avustajan, joka avasi Chanille vähän, missä vaiheessa mentiin elokuvaprojektin suhteen. Tyypin nimi oli David Chan, vaikkakaan ei mitään sukua, ja hän tiedotteli, että käsikirjoitus oli valmistumassa ja ohjaajaksi oli palkattu Robert Clouse, jonka ansiolistalta löytyi Bruce Leen kanssa tehty toimintamenestys Enter the Dragon. Jackie hivenen huolestui siitä, että taas häntä oltiin tunkemassa Brucen saappaisiin. Alkuun piti kuitenkin opetella viettämään edes puoli-itsenäistä elämää uudessa maassa. Jackie sai vähän apua perinteisen aamiaisen tilaamiseen, mutta hän toteaa kirjassa, että tarjoilijan jatkokysymykset menivät täysin ohi nälänkin kadotessa tuskaillessa ja jo ensimmäisestä päivästä näytti tulevan kamalan pitkä. Samoin viestien lukeminen oli täysin toivotonta ja Jackie turvautuikin soittelemaan Willielle, joka painotti, että pikimmiten pitäisi aloittaa kieliopinnot, ja tuotantoyhtiö olikin valinnut sopivan opettajan. Suurimman osan vapaa-ajastaan Chan kertoo viettäneensä televisiota toljotellen ja toteaa, että Yhdysvalloissa television puolella oli paremmat tuotantoarvot kuin elokuvissa kotimaassa. Hän lisääkin, että oppi luultavasti television kautta eniten uutta tällä vierailullaan.

"The contest, Andre assured me, would give me a chance to display my skills, just as Han's contest gave Bruce Lee a chance to shine in Enter the Dragon."

Myöhemmin Jackie tapasi Golden Harvestin Amerikan toimiston johtoportaasta Andre Morganin, joka hehkutti, miten Chan pääsisi tulevassa tappeluelokuvassa loistamaan. Neljän miljoonan dollarin budjetti ainakin vaikutti tavattoman suurelta Chanille tuohon aikaan ja Morgan lupaili suurta menestystä kera kunnollisen markkinoinnin, joka tekisi Jackiesta tähden lännessä, jopa suuremman kuin Leesta. Sitä ennen piti kuitenkin pyrkiä parantamaan kielitaitoa, eikä aikaa aivan ruhtinaallisesti ollut, sillä kuvausten käynnistyminen oli suunniteltu parin viikon päähän. Melko napakka aikataulu täysin vieraan kielen omaksumiseen, eikä asiaa lainkaan auttanut, että Chan oli viimeksi kulutellut koulupenkkiä 12-vuotiaana. Seuraavan viikon päivät kuluivat ahkeran opiskelun parissa ja illat televisiota tuijotellen. Jackie muistelee tämän jakson olleen kaikkiaan surkeaa aikaa. Viikon oppimaraton ei huomattavaa parannusta tuonut ja edelleen yksinäisyys vaivasi. No, ruoan tilaaminen lähti kuitenkin sujumaan. Lisäksi hän sai kehotuksen opetella hieman rullaluistelua, koska kyseiselle taidolle tulisi käyttöä elokuvassa, ja Jackie mainitsee, ettei tuolloin ollut kovinkaan kaksinen luistelija. Fyysisten juttujen opettelu sujui kuitenkin huomattavasti kätevämmin, ja rullaluistelu aurinkoisilla kaduilla avasi silmiä toisenlaiseen kulttuuriin. Erityisesti vapaamielinen ja vähäinen pukeutuminen pisti silmään melkoisena erona kotikaupunkiin vertaillessa.

"As crazy as the situation was, it was almost perfect. Both of our families were from Shandong in China. Both of us were strangers in Los Angeles, trying to learn English. And we were living just minutes apart - me in Westwood, she in Santa Monica."

Jokusen tunnin harjoittelun jälkeen touhu alkoi sujua, mutta Jackie oli kirjaimellisesti törmätä naiseen, joka oli yllättäen Kiinasta tullut lomailemaan. Sattuipa hän olemaan siihen aikaan yksi Kiinan suosituimmista ja rakastetuimmista laulajista, eli Teresa Teng. Kumpikin oli alkuihmetysten jälkeen kovin iloinen tavatessaan toisensa näinkin kaukana kotoa sattumalta. Lisäksi molemmat tuntuivat ihailevan toistensa tekemisiä, joten juttu lähti luistamaan. Kaksikko alkoi opiskella yhdessä iltaisin, mistä päästiin illallisiin ja tanssahteluihinkin. Jutut pyörivät unelmien ja toiveiden ympärillä, vaikka myös kuuluisuuden kiroista keskusteltiin. Jackie opetti Teresalle rullaluistelua, joka taas vastavuoroisesti antoi lauluharjoituksia, sillä Jackie oli tunnustanut laulamisen olevan eräänlainen salainen rakkaus. Viikko viuhahti tuosta vain, ja Jackien piti lähteä kohti Teksasia, sillä kuvaukset järjestettiin San Antoniossa. Teresa taas palaili Taiwaniin levytyspuuhiin, mutta kylläkin pyysi Jackieta vierailemaan luonaan Taiwanissa , kunhan elokuva olisi valmis. Ilmeisesti jonkinlaista ihastusta oli ilmassa, mutta Chan ei pystynyt tuolloin tunteistaan kertomaan, vaan jäähyväisten koittaessa töksäytti jotakin kieliharjoituksista, jota tietysti mielessään kiroili. Molemmat lähtivät teilleen suukon kautta, mutta parin taival ei siihen jäänyt, vaan myöhemmin he alkoivat tapailla ja seurustella, mutta ehkäpä ei siitä sen enempää tässä yhteydessä...

"I'd dated other girls since Oh Chang, but no one seriously. Teresa with her sweetness and generosity of spirit, was the first woman I'd met who made me feel the kind of joy I felt when I was with my very first love. 

And I'd never even had the nerve to try to kiss her!"

Jackiella ilmeisesti oli kuvitelmia, että elokuvanteko Yhdysvaltojen puolella olisi hohdokkaampaa, mutta tämä kiiltokuvakäsitys haalistui nopsaan ja kielitaidon ollessa edelleen heikko, päivät muodostuivat melko pitkästyttäviksi. Siinäkin suhteessa edistystä oli tapahtunut, mutta kunnollisiin keskusteluihin ei ollut eväitä ja samalla ikävä painoi Teresan lähdettyä. Pelkkää piinaa kuvaukset eivät olleet ja Jackie toteaakin, että työskentely oli mukavampaa kuin aiemmin Lo Wein kanssa, mutta vuorosanojen opetteleminen ja lausuminen oli kovan työn takana. Hän tuumiikin, että kaikki tunne kyllä näistä sanoista katosi vieraiden tavujen taakse.

"Bruce's martial arts were tightly controlled, a compact whirlwind of energy that could be captured in a single master shot. But my style was wilder, more open, and acrobatic. As my films became more sophisticated, I found myself running through fight sequences in two, three, and four separate takes, shot from different angles, to get every facet of the intricate choreography on screen."

Toimintakohtausten suhteen erilaiset näkökulmat kyllä törmäilivät, sillä Jackie oli jo tuolloin tottunut siihen, että ohjaisi omat temppunsa, vaikka joku toinen virallisesti olisikin toimintakoreografin paikalla. Toistaiseksi hän oli saanut nauttia vapaudesta luoda omat "tappelutanssinsa", joista olisi löydettävissä Chanille tyypillisiä vivahteita. Kuvioon kuului myös tapahtumapaikkojen innoittamina tehdyt pienet lisäykset, mutta sepä ei ollut amerikkalainen tapa tehdä toimintaelokuvia. Clouse oli valmistellut ennakkoon tarkan käsikirjoituksen ja kuvakäsikirjoituksen, joissa oli jo päätetty kameroiden paikat ja miten kohtaukset taltioitaisiin. Brucen kanssa Clousen tarkka suunnitelmallisuus oli tuottanut hyvää tulosta, mutta Jackie ei siitä suuntauksesta tykkäillyt. Hän kertookin turhautuneensa, kun edes pieni vauhtilisäys ei mennyt läpi ja päätyikin erään otoksen lopuksi huudahtamaan ohjaajalle:

"No one will pay money to see Jackie Chan walk!"

Vielä tuolloin Jackie oli tottunut nopeisiin kuvauksiin, joten tämä tapaus tuntui pieneltä ikuisuudelta. Sittemmin hän on toki alkanut ottaa enemmän aikaa elokuviensa tekemiseen ja viimeistelemiseen, ja kaikkineen helposti kuluu vuosikin yhden projektin parissa. 1970-luvun lopussa tahti oli kuitenkin hektisempi, sillä kuvaukset saattoivat olla purkissa alle kuukaudessa, joten viikkokausien jumittelu San Antoniossa samojen kohtausten parissa koetteli kärsivällisyyttä. Tuolloinkin Teresa toki pyöri mielessä, mikä ei ainakaan saanut aikaa liitämään nopeammin. Lisäksi Chan sai aikaan huolta siitä, että joutui leikkauttamaan tavaramerkkinä toimivan tukkapehkonsa lyhyempään 1930-luvun malliin. Jälkikäteen tämä murehtiminen näytti vähän hassulta toki, mutta aikoinaan parturointi tuntui katastrofilta. Kuvausten jälkeen Jackie oli jo innokkaana lentämässä takaisin kotiin, mutta sai jokseenkin viime hetkellä tietää, että vierailu tulisi venähtämään aluksi aiotusta. Tuotantoyhtiö oli jo kaavaillut toisen elokuvan perään, mikä sai miehen miltei räjähtämään, sillä Chan jo kovasti odotti Teresan tapaamista. Tuottajat selittivät asian siten, että joka tapauksessa pitäisi tehdä haastatteluja ja muuta mainostoimintaa, joten yhtä hyvin voisi hyödyntää vierailun ja kuvata toisen elokuvan putkeen. Kyseessä siis oli seuraavana vuonna lopulta ilmestynyt hurjastelu The Cannonball Run.

"I'd survived a childhood under my master's stick. I'd jumped off buildings for a living. I'd even faced down triad gangsters. 

Why should I be scared of American reporters?"

Mainitun kaahailun yhteydessä tulikin pikkuisen naputeltua Jackien tuntoja siitäkin ja summataan nyt vaikka niin, ettei ensimmäinen vierailu Yhdysvaltoihin merkittävästi sen myötä mukavammaksi muuttunut, vaan sekä elokuva että lehdistökierros olivat vähemmän Jackien mieleen. Tarkemmin niistä touhuista on tosiaan luettavissa tuossa vanhemmassa tekstissä. Varhainen yritys länsimarkkinoiden valtaamiseksi ei siis erityisen onnistuneeksi kirjautunut, vaan Jackien varsinainen läpimurto tapahtui yli kymmenen vuotta myöhemmin vuoden 1995 elokuvalla Rumble in the Bronx ja kolme vuotta sen jälkeen ilmestynyt Rush Hour sinetöi elokuvatähteyden Yhdysvalloissa ja toki monessa muussakin maailmankolkassa. Minulle oli aikoinaan hieman yllättävää lueskella, miten hankalassa tilanteessa ja vähin avuin Jackie tuupattiin meren taakse menestystä etsimään. Ei ainakaan voi väittää, että olisi joka pikkuseikassa ollut avustajia elämää helpottamassa. Ehkei mies sentään ollut nälkään kuolemassa, mutta monessakin mielessä nihkeä reissukokemus selittää, miksi kaveri palaili kotikentälleen hiukkasen hurjistuneena, eikä ihan hetkeen ollut haikailemassa uuden maailmanvaltausyrityksen perään.

Myönnän kyllä, ettei kumpikaan näistä Chanin ensimmäisen tutkimusmatkan tuloksena syntyneistä elokuvista omilla listoilla kovin korkealle kohoile, mutta pysyvätpähän samalla poissa kuonaisimmasta kurasta. The Cannonball Run ei ole varsinaisesti mikään Chan-elokuva, sillä tappeluille on niukasti tilaa ja Jackie itse jokseenkin väärässä vauhtipalassa, kun keskitytään kisailuun ja panostetaan yleiseen sekoiluun. No, ihan hyväntuulista höttöviihdettä sekin edustaa. Tappeluhömpötyksenä Battle Creek Brawl ihan mukavissa merkeissä minuutteja miinustelee, vaikka ei siitä sen suuremmaksi merkkiteokseksi olekaan. Olisihan koitoksesta varmaan kovemman ja tiukemmankin saanut tekaistua, mutta kelpaa näinkin. Yleisesti ottaen mätke ei hirmuisen hurjaksi ylly tai muutenkaan Chanin osalta näyttävimpää akrobatiaa esittele, joten kaverin huipputemppuja etsiville aivan muut elokuvat lienevät paremmin mieleen. Battle Creek Brawl kuitenkin onnistuu monesti tyhmistelyillään hymyilyttämään ja toimintaa tosiaan riittää, eikä tarvitse paljoa kelloa vilkuilla koitosten välissä. Elokuvasta väitetään olevan olemassa pidennetty versiokin, joka on minulle valitettavasti täysin vieras ja olen nähnyt vain tämän Suomessakin julkaistun noin 92 minuuttia rullailevan version. Chanin alemmassa keskisarjassa laadullisesti liikutaan mielestäni, enkä sinänsä pidä elokuvaa erityisen oleellisena katseltavana ja jos hyllystä pitäisi kaivella vaikkapa 20 kovaa Jackien tähdittämää toimintarutistusta jollekin ensitutustumiseksi, niin eipä Battle Creek Brawl mukaan mahtuisi. Sillä on kuitenkin epäilemättä isompikin merkitys Chanin uran kehittymisessä ja oletettavasti toimi hänelle aikoinaan eräänlaisena varoituksenakin, että Amerikan puolella asiat toimivat toisin, eikä luovia vapauksia noin vain luovuteta edes Aasian suurimpiin lukeutuvalle tähdelle. Vaikka ei olisi historiallisesta puolesta kiinnostunut, niin eiköhän elokuvalle silti paikka tietyissä kotikatsomoissa löydy vaikkapa olutpitoisten iltamien ilona. Sillä mielellä tämän pariin lienee ihan hyvä ajatus pujahtaa.



Battle Creek Brawl (1980) (IMDB)