Onhan noita Nicholas Sparksin kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia tullut jokunen katseltua sekä kommentoitua ja kolmisen kappaletta näkemättömiä taitaa hyllyssä tässä vaiheessa vartoilla, mutta ajattelin ottaa toistaiseksi suurimman vaikutuksen tehneen teoksen toistoon ennen uusia romanttisia ja nyyhkyisiä haikailuja. The Notebook on siis kyseessä ja aikaa ensikatselusta on vierähtänyt reippaasti yli pari vuotta, eli kaipa siinä taukoa tarpeeksi onkin kertynyt. Vaikka tästä katkeransuloistakin sävyä esittelevästä romanttisesta draamasta kovasti tykkään, niin toista kertaa en aio omia höpinöitäni siihen liittyen tänne jaaritella, vaan levyjulkaisun miellyttävän runsaan lisukevalikoiman avustuksella naputtelen nippelitietoa taustoihin ja tekemiseen liittyen. Näistä mainittakoon kolme minidokumenttia, jotka ovat yhteiskestoltaan hivenen alle puoli tuntia ja parikin kommenttiraitaa, joilla ohjaaja Nick Cassavetes ja Sparks pääsevät näkemyksiään ja ajatuksiaan jakamaan. Mainituista bonuksista ja kenties vähän muustakin materiaalista pitäisi pienoinen ja toivottavasti edes etäisesti kiinnostava kooste näppäillä. Kaikkia näissä ilmeneviä seikkoja ja selityksiä en aio lähteä niputtamaan, sillä kirjoitelma venähtäisi epäilemättä kymmeniin sivuihin, vaan linjauksena tässäkin tapauksessa on omaa mielenkiintoa kutkuttelevista asioista alapuolelle vapaasti käännellen ja sanaillen summailla katsaus taustoihin.

Annetaanpa ensimmäinen puheenvuoro kirjailijalle itselleen, eli Sparksin kommenttiraita ruodinnan kohteeksi. Aloituskuvista huokuu eteläisen auringon kaunis punerrus ja näitä näkymiä tähystellessä Sparks availee vähän sitä, mikä häntä näissä seuduissa ihastuttaa ja inspiroi. Juurikin se hullaannuttava ympäristö oli yhtenä syynä Sparksin ja tämän puolison muuttoon kohti Yhdysvaltojen kaakkoisrannikkoa. Pariskunta osti talon New Bernista, Pohjois-Carolinassa, jonne Sparks sijoitti tämänkin tarinan. Elokuvan tapahtumapaikkoja kuitenkin siirrettiin pikkuisen, sillä se päädyttiin pitkälti kuvaamaan Charlestonissa, Etelä-Carolinassa. Etelän kesät ovat Sparksin mukaan kuumia ja kosteita, mikä vähän väkisinkin hidastaa elämänrytmin leppoisaksi. Niinpä niistä hiljaisemmista ihmeistäkin pystyy helpommin nautiskelemaan ja tämä tuo mukanaan rauhanomaisen olotilan, josta on jatkuva tunne kiireestä karsiutunut pois. Kirjailija kyllä tiedostaa, ettei yleinen hitaus ole kaikkien mieleen, mutta itse vaikuttaa sellaisesta elämänmenosta tykkäilevän. Noahin tapaan myös Sparks nauttii rauhallisista souteluhetkistä, mikä on hänelle kuin matkaisi menneisiin maailmoihin. Kertoopa hän alussa myös, ettei yleensä varsinaiseen elokuvantekoon kovin paljoa osallistu, sillä tosiaan asuu kohtalaisen kaukana tavallisimmista kuvauspaikoista. No, tämän elokuvan kohdalla kyseessä oli noin kuuden tunnin edestä kilometrejä taiteltavana noin visiittien kannalta. Häntä ei juurikaan häirinnyt, että elokuvassa tapahtumapaikkoja pikkuisen siirreltiin, vaan on sillä kannalla, että kuvista kyllä saa oikeanlaisen käsityksen siitä eteläisestä ilmapiiristä ja maisemasta, jota tarinassa tavoitellaan.



Sittemmin suurempaankin suosioon noussut kirjailija oli tätä tarinaa työstäessään vielä alkuvaiheessa ja eräänlaisessa ratkaisun paikassakin. Sparks mainitsee, että kirjoitti ensimmäisen novellinsa 19-vuotiaana ja seuraavan 22-vuotiaana, eikä kumpikaan näistä kelvannut kustantamoille. Kolmen vuoden sykleissä edettiin ja 25-vuotiaana kirjoitettu Wokini: A Lakota Journey to Happiness and Self-Understanding kuitenkin päätyi markkinoille, mutta Sparks arvioi, että toisella tekijällä, eli Billy Millsillä oli suuri vaikutus tähän. Kolmisen vuotta myöhemmin 28-vuotiaana Sparks alkoi kyseenalaistaa kykyään kirjoittaa teos, jota ihmiset tahtoisivat oikeasti lukea ja ostaa. Mielessään hän teki päätöksen, että antaisi uralleen kolme kunnollista yritystä, vaikka ei tuolloin oikein tiennytkään, mikä olisi hyvä aihe. Silloin edettiin vuotta 1994 ja vähän arvaamatta innoitus löytyi vaimon edellisenä vuonna kuolleiden isovanhempien rakkaustarinasta. Nicholas ei ollut heitä mitenkään montaa kertaa tavannut, mutta tiesi siitä huolimatta, että tällä parilla oli mahtava yhteinen tarina, jonka oli kuullut oman avioitumisensa yhteydessä vuonna 1989. Tuolloin isovanhemmat olivat sen verran heikossa voinnissa, etteivät voineet matkustaa häihin, ja Cathy-vaimo vaati, että vihitty pari tekisi rakkaiden isovanhempien luo yllätysvierailun. Tavallaan juhlahumu toistettiin heidän kotonaan pienimuotoisesti ja iltakin venähti pitkäksi, ja tuolloin Sparksille kerrottiin innostava elämäntarina ja hän myöntää, että se onkin pohjimmiltaan The Notebook. Tapahtumia ja paikkoja pikkuisen väänneltiin ja käänneltiin, mutta melko monet seikat on napattu tapahtuneesta todellisuudesta.

Tarina jäi muhimaan miehen mieleen, eikä mitään välitöntä ahaa-elämystä pilkahtanut päähän, vaan se tapahtui vasta vuosia myöhemmin, kun Sparks pohti mahdollisia aiheita, ja 1994 tämä tarina näyttäytyi yhtenä lupaavana sellaisena. Saman vuoden toukokuussa alkoi tarinan muokkaaminen kirjaksi ja noin puoli vuotta työstämisessä meni, sillä valmis versio oli käsissä tammikuussa 1995 julkaisun tapahtuessa lokakuussa 1996. Ensimmäinen versiokin oli melko lyhyt, sillä Sparks muistelee päätyneensä noin 80000 sanan mittaiseen tarinaan ja yleensä vastaavat kirjat olivat 100000 sanan luokassa. Valmiiksi lyhyestä versiosta hän lähti vielä rankasti karsimaan ja lopulta päätyi 52000 sanan novelliin. Tavoitteena oli tehdä kirjasta sujuva ja olennaisuuksiin keskittyvä. Karsinnasta toimii hyvänä esimerkkinä ensimmäisessä versiossa mukana pyörivä sotajakso. Alkujaan se oli noin neljän sivun mittainen ja kutistui sivu kerrallaan yhteen kappaleeseen, mikä nipsaistiin myös pois. Oikeastaan tästä puolesta kirjaan jäi lopulta käytännössä yksi lause. Sparks ei näitä laadun takia poistellut, vaan tahtoi tosiaan keskittyä rakkaustarinaan. Hän päätyi jakamaan juttunsa käytännössä kahteen ajanjaksoon, josta vuoteen 1945 sijoittuva osuus haukkasi kaksi kolmannesta, kun taas vuoden 1996 kohtaukset vanhainkodissa saivat tilaa kolmanneksen verran. Sparks kertoo tavalliseen kirjoitusprosessiinsa liittyen, että yleensä hänellä on työn alkaessa mietittynä alku, loppu ja neljästä seitsemään merkittävää käännettä. Aivan omasta päästään hän ei yksityiskohtia kehitellyt, vaan vietti New Bernin kirjastossa paljon aikaa tutkiessaan aineistoja pyrkimyksenä tavoittaa ajan ja paikan oikeanlainen tunne. Tutkimustyönsä hän kohdisti kaupungin historiaan suuren laman ajoilta ja lisäksi haastatteli siellä tuolloin asuneita ihmisiä saadakseen tarkemman kuvan, millaista oli varttua New Bernissä siihen aikaan.

"I am a common man with common thoughts and I've led a common life. There are no monuments dedicated to me and my name will soon be forgotten, but I've loved another with all my heart and soul, and to me, this has always been enough..”

Kirjoittamisen aikoihin Sparks elätti itsensä matkaavana myyjänä ja kirjakaupan tuoma tili laittoikin päätä pikkuisen pyörälle. Reissatessaan Sparks sai puhelimen kautta muutamaa päivää kirjakustantamon tarjouksen jälkeen tiedon, että New Line Cineman edustajat ovat tykästyneet hyvin nopeasti teokseen ja tahtovat tehdä siitä elokuvan. Niinpä elokuvaoikeudetkin menivät kaupaksi ennen kuin kirjan varsinainen julkaisukaan ehti tapahtua ja näillä kaupoilla tosiaan oli eroa vain muutaman päivän verran. Kirja myi hyvin ilmestyessään, ja Sparks arvioi luvun jonnekin kahdeksan ja kymmenen miljoonan väliin maailmanlaajuista menestystä miettiessään. Siksikin elokuvaversiota lähdettiin työstämään ajatuksena pitää tarina melko samankaltaisena, niin kirjasta pitäneet eivät tulisi pettymään. Yläpuolelle lainattu pätkä vanhemman Noahin suusta on Sparksin mukaan useimmin lainattu kohta teoksesta ja sitä päädyttiin käyttämään vahvasti markkinoinnissakin.

Aluksi elokuvakäsikirjoitusta hankittiin työstämään arvostettu Jan Sardi, joka saapuikin jo vuonna 1996 vierailulle New Berniin. Tuolloin Sparksin kokemukset elokuvien maailmasta olivat vielä vähissä, ja niinpä kehutun käsikirjoittajan kohtaaminen innosti. Kaksikko meni yhdessä tutkimaan arkistoista taustamateriaaleja ja yleisestikin pyrkivät juttelemaan ihmisille, jotka olivat eläneet kaupungissa 1920- ja 1940-luvuilla. Sparks pohtiikin, että vaikka matkaa menneisyyteen kertyi noin puoli vuosisataa ja yhteiskunta oli siinä ajassa muuttunut paljonkin, niin ihmiset ovat monesti perustarpeiltaan samojen juttujen perään. Esimerkiksi tuli esille, että vesihiihto oli jo vuosikymmeniä aiemmin suosittu vapaa-ajan harrastus New Bernissä, mistä Sparks yllättyi yksityiskohtana. Kirjan sovittaminen elokuvaksi pääsi kuitenkin venähtämään, sillä käsikirjoitustyö aloitettiin jo vuonna 1996, mutta elokuva valmistui vuoden 2003 lopulla. Ilmeisesti tässä oli hyviäkin puolia, sillä Sparksin mielestä lopullinen versio säilyttää kirjan hengen erinomaisesti.



Sardin ensimmäinen vedos oli sekin kirjailijan mielestä hyvä, mutta poikkesi kovin hänen teoksestaan. Sardi sai tehtäväkseen tuoda näkemystään lähemmäs lähdemateriaalia, mutta toiseen kokeiluunkaan ei oltu täysin tyytyväisiä, mikä taas toi Jeremy Levenin jatkamaan käsikirjoittamista. Leven naputtelikin version, joka omaksui kirjan sävyn huomattavasti paremmin ja käytti kirjan repliikkejäkin paljon enemmän. Sparks itse arvioi, että kirjasta päätyi suoraan elokuvaan napattua vuoropuhelua noin 5-10 prosenttia, mikä on hänestä suuri määrä, koska aiemmat filmatisoinnit olivat tässä suhteessa liikkuneet lähempänä yhtä prosenttia. Levenin näkemystä ei enää ollut tarvetta lähteä merkittävämmin muuttelemaan, mutta siitä alkoikin toisenlainen odottelu, koska noin viiden vuoden jakson aikana projektista oli kiinnostunut useampikin ohjaaja ja tähti. Aina kun uusi potentiaalinen ohjaaja ilmestyi kuvioihin, niin tietysti päätyi vaatimaan joitakin pieniä muutoksia. Tavallaan asiat siis kulisseissa edistyivät, vaikkakin hitaasti, mutta varsinaisiin kuvauksiin ei oikein onnistuttu etenemään. Sparks hieman huvittuneena toteaakin, että toistuvasti tuottajat tiedottelivat, että kohta aloitellaan, mutta niinpä vain tuntui löytyvän uusia mutkia selviteltäviksi.

Elokuvaa varten joitakin juttuja muuteltiin ja yksi merkittävimmistä poikkeamista oli rakenteeseen liittyvä uudistus lisäyksineen. Jos kirja käytännössä jakautui kahteen ajanjaksoon jättäen nuoruuden ihastumisen ja ensirakkauden hyvinkin vähälle huomiolle, niin elokuvan myötä samainen osuus nousi tarinan kannalta karkeasti luokiteltuna tasoihin aikuisuutta ja vanhuutta kuvaavien vaiheiden kanssa. Sparks arviokin, että elokuvassa näistä osioista jokainen saa noin kolmanneksen. Hän ei vaikuta kovinkaan tuohtuneelta tästä muokkailusta uusine kohtauksineen, vaan kertoo ymmärtävänsä elokuvien toimivan toisella tavalla. Siinä missä kirjassa ensirakkauden merkitystä voidaan korottaa vaikkapa ajatusten kautta, niin elokuvassa piti tämä hullaantuminen tuoda kunnolla katsomoon kuvien avulla. Kirjassa tarina on nuoruusvuosien osalta paketissa noin kahdessa tai kolmessa sivussa ja siinä pääosuus alkaa oikeastaan kohdassa, jossa Allie on menossa naimisiin Lonin kanssa. Esimerkkinä näistä painotuksista mainitaan myös, että kirjan ollessa noin 150-sivuinen, niin avioitumisaikeissa oleva Allie matkustaa Noahin kunnostetulle talolle noin sivulla 25. Elokuvan puolella vaadittiin tätä jälleennäkemistä pohjustamaan iso kimpale yhteistä historiaa, jotta valkokangasversiossa puolivälin kohdille osuva tapaaminen merkitsisi katsojalle enemmänkin.



No, elokuvissa taas voidaan tiivistellä tapahtumia, jotka kirjan puolella vaativat enemmän sanoja. Sparks kertookin, että jälleennäkemistä seuranneet keskustelut olivat kirjan puolella mittavin jakso, mutta elokuvassa nämä hetket lyhenevät merkittävästi. Hyvän pohjustuksen ansiosta piukemmaksi pakattu kohtaus kuitenkin toimii valkokankaalla erinomaisesti tunnepuolen suhteen. Myöhemmin hän miettii, että elokuvissa pienet sekä hienovaraiset hetket ovat usein niitä muistettavimpia nostaen esille Allien verkkaisen ja hassuttelevan heräämisen unelmatalossa. Kirjan puolella Sparks jätti tarkoituksella parin lapset hyvin vähälle huomiolle, kun taas elokuvassa näiden tuominen vierailulle vanhainkotiin lisää tehokkaasti riipaisevuutta. Konfliktia sekä elokuvaan että kirjaan sai tuoda Allien äiti, joka ilmestyy jarruttamaan uudestaan roihahtanutta rakkautta. Kummassakaan versiossa äidistä ei tahdottu tehdä mitään vihattavaa hahmoa, mutta elokuva tavallaan tarjoaa suojelevalle ja määräilevälle käyttäytymiselle selkeämmän selityksen. Elokuva ja kirja poikkeavat toisistaan myös parin eroajan suhteen ja esimerkiksi Marthan lisääminen tarinaan on elokuvan uudistus. Sparks pohtii, että Noahille tahdottiin antaa vähän muutakin tekemistä ja miettimistä kuin vain talonsa korjailu, eikä kirjailija ole oikein perillä siitä, kuka lopulta on Marthan hahmon kynäillyt. Myös se tulee esille, ettei kirjassa vaihdella aikakausia samaan tapaan kuin elokuvassa.

Sparks ei muutenkaan pidä elokuvan suoraa vertailua kirjaan kovin reiluna, ja itse on sitä mieltä, että tärkeämpää on, toimiiko elokuva. Aiemmin teattereihin ehtineet filmatisoinnit muuttelivat ilmeisesti vielä enemmän tarinoita elokuvien tarkoituksiin sopiviksi. Vuoden 1999 Message in a Bottle päätyi tiivistämään lähdemateriaalia enemmänkin ja A Walk to Remember taas vaihtoi tapahtuma-ajan 1950-luvulta 50 vuotta eteenpäin. Ensisijaisesti Sparks pyrkii kirjoittamaan hyviä kirjoja, eikä prosessissaan niinkään pohdi, miten tarina tulisi elokuvaksi kääntymään. Ne kuitenkin ovat toteutuessaan ihan kivoja sivutuotteita, ja Sparks toteaakin, että on oikein mukavaa, jos joku tahtoo tehdä 80 miljoonan dollarin mainoksen kirjailijalle. Muuten kirjoittamisesta kertoillessaan hän mainitsee, että kirjeet ovat näyttäytyneet erityisen tehokkaana työkaluna teosten sisällä ja hän onkin niitä useissa muissakin romaaneissaan hyödyntänyt antaen esimerkkeinä kirjansa Message in a Bottle, Nights in Rodanthe ja The Wedding. Kommenttiraidan loppupuolella Sparks vielä nykyiseen ammattiinsa liittyen mietiskelee, ettei se aina ollut varsinainen haave hänellä, vaan nuoruudessa eli unelma tulla menestyksekkääksi juoksijaksi, mutta urheilu-ura katkesi varhaisessa vaiheessa loukkaantumiseen.



Hahmoista höpötellessä kirjailija toteaa, että nykyään näkee melkoisen harvoin kauttaaltaan hyviä tyyppejä ilman merkittävämpiä synkkiä salaisuuksia tai pimeitä puolia. Hän itse kuitenkin on tällaisista tyypeistä kiinnostunut kirjoittamaan ja mieltääkin omat hahmonsa hyviksi ihmisiksi, vaikkakin "viallisia" he saattavat toki olla, mutta eivät Sparksin näkemyksen mukaan pahantahtoisella tavalla. Hän ei ole innokas kirjoittelemaan rikollisten, päihdeongelmaisten tai vaikka sarjamurhaajien edesottamuksista, vaan pitää pikkuisen tylsänä työstää tarinaa tällaisten halujen vallassa olevista henkilöistä. Sparks myös pohtii, että on tekijän kannalta haasteellisempaa kynäillä jatkuvasti mielenkiinnon säilyttävä tarina perushyvistä hahmoista. Siinä mielessä esimerkiksi muita silpova ja syövä Hannibal Lecter tai joku toinen ihmispeto saattaa olla helpompi kirjoitettava.

Kiinnostavuuden lisäksi tuolloin 28-vuotiaalle Sparksille aiheutti erityisesti vaikeuksia loikata noin 80-vuotiaan Noahin saappaisiin ja tämän osuuksille kertyikin eniten muokkailtavaa kirjan edistyessä. Esimerkiksi 17-vuotiaan nuorukaisen näkökulmasta juttu luisti sujuvammin. Muutenkin nykyaikaan sijoittuva kolmannes kirjasta tuotti vaikeuksia, sillä kertomuksessa tahdottiin pitää pientä mysteeriä yllä, mikä taas toi rajoituksensa hahmojen keskusteluihin. Elokuvan puolella lisätyt pätkät ja toisenlainen rakenne auttaa osittain tässä ongelmassa. Loppupuolella voimakkaammin näyttäytyvään Alzheimerin tautiin Sparks myös perehtyi arkistojen kautta ja väittääkin lukeneensa suuren nipun potilaskertomuksia, sillä halusi kuvata sairauden seuraukset tarkasti kirjassaan. Jossakin vaiheessa pähkäilyä aiheutti, pitäisikö Noahin kilpakosijasta, eli Lonista tehdä pahis, mutta näytti kuitenkin parhaalta vaihtoehdolta tehdä kummastakin kunnollisia ja aidosti hyviä heppuja. Jos Lonin olisi kirjoittanut inhottavaksi ääliöksi, niin se olisi samalla tuonut Allien epäedulliseen valoon. Kirjan puolella Allien ja Lonin tutustumisvaihe on huomattavasti lyhyempi, mutta elokuvassa katsojille annetaan kunnolla aikaa ihmetellä, millainen tyyppi on kyseessä. Sparks kertoo, että aikoinaan tarinaa mietiskellessä Lonista oli hankalampaa päästä eroon.



Näyttelijävalintojen koukeroista Sparks ei ole täysin perillä, mutta on siinä käsityksessä, että nuoren Noahin roolin esittävä Ryan Gosling oli ensimmäinen pestattu päänäyttelijä. Kirjailija käväisi kuvauksissa lopulta parin päivän ajan, mutta ne sattuivat olevan Goslingin vapaapäiviä, eli henkilökohtainen tapaaminen jäi väliin. Sparks kuitenkin sai vaikutelman, että Goslingilla oli alusta lähtien selkeä ja voimakas näkemys, miten hän hahmonsa hallitsee ja kirjailijan mielestä juuri nuori Noah olikin henkilöporukan hankalin tapaus näyttelijän kannalta. Nuoreksi Allieksi taas tahdottiin erityisesti luontaista empaattisuutta huokuva nainen ja ilmeisesti Rachel McAdamsilta kaivattuja ominaisuuksia löytyi.

Muuten elokuvaa kommentoidessaan Sparks mainitsee kuvauksen ja valaistuksen kovasti miellyttävän ja huomioi, että on ilmeisesti nähty kovasti vaivaa kauniiden kuvien eteen. Yleisestikin hän tuntuu olevan kiinnostunut juuri kuvauspuolesta, mitä tulee varsinaiseen elokuvantekoon. Kauniista kuvista puhuttaessa Sparks mainitsee myöhemmin järvikohtauksen yhteydessä, ettei tämäkään näkymä ihan mielikuvituksen tuotosta ollut, vaan hän oli lukenut muuttolintujärvestä, johon matkaavat linnut reissullaan seisahtuvat, ja laittoi tämän osaksi tarinaa. Myöhemmin ilmestyi kirja The Wedding, joka tavallaan on jatkoa syventäen Noahin ja Allien rakkaustarinaa sekä antaen näkyvämmän osuuden parin lapsille. Siinäkin kirjassa muuttolintuja nähdään merkittävään tapaan. Haikeita viimeisiä kohtauksia katsellessaan ja niistä rupatellessaan Sparks toteaa, että hän oli juuri niiden tekemisen aikoihin vierailemassa paikalla ja ilmapiiri oli silloin kuvausryhmän keskuudessa hyvinkin liikuttunut.

Omat korvat taas tahtovat tulkita miehen äänensävystä kommenttiraidan lopulla, että taitaa Sparks olla melkoisen herkistynyt viimeisten minuuttien aikana. Tarina hänelle varmaan on melkoisen tuttu ja vuosien varrella useampaankin kertaan kahlattu läpi, mutta minusta kuitenkin on hienoa, jos edelleen kaunis päätös käy keksijäänsäkin koskettamaan. Mainitaanpa vielä, että Sparks käsittelee jutuissaan kohtalaisesti Yhdysvaltojen etelän erityispiirteitä ja elämänmenoa historialliselta puoleltakin. Niillä en lähde tätä kirjoitelmaa venäyttämään enää, vaan kiinnostuneiden kannattaa omin korvin kuunnella.



Kirjailijan hoidettua pohjustelut mallikkaasti selostellen tarinan alkulähteitä, niin onkin aika vaihtaa ohjaaja Nick Cassavetes turinointeja jatkamaan. Hän ei ilmeisesti ollut ensimmäinen heppu, jolle New Line Cinema lätkäisi käsikirjoituksen kouraan halukkuutta tiedustellen. Varhaisemmissa vaiheissa Steven Spielberg ja Tom Cruise olivat myös tekemässä tarinasta elokuvaa. Myös Martin Campbellia kaavailtiin ohjaajan paikalle, mutta suunnitelmat muuttuivat. Ilmeisesti ilmassa oli pienoista epäilystä, että onkohan tunteikas rakkaustarina Nickille sopivaa materiaalia, mutta Cassavetes tykkäsi käsikirjoituksesta heti ensimmäisellä lukemisella. Mark Johnson mainitaan tuottajaksi, joka oli hankkinut oikeudet tarinaan ja lopulta tarjosi Nickille hommaa. Tuolloin oli ajatusta, että Reese Witherspoon esittäisi naispääosan, mutta hänkin vetäytyi pois kuvioista. Ashley Judd oli ollut aiemmin kiinnostunut, vaan eipä siitäkään mitään tullut, joten Cassavetes sai melko puhtaalta pöydältä lähteä roolittamaan merkittävimpiä hahmoja. Cassavetes tuumaileekin, että Ryan Gosling, Rachel McAdams, James Garner, Gena Rowlands ja James Marsden olivat hänen valintojaan. Roolitusprosessissa hän ei niinkään pyörittele päässään, kuka olisi mihinkin osaan sopiva näyttelijä, vaan pyrkii palkkaamaan esiintyjiä, jotka on aiemmin katsonut kykeneviksi tyypeiksi.

Nuoren Noahin ja Allien osiin Cassavetes tahtoi "uuden" parin, joka olisi uskottava pysyvässä rakkaudessaan. Gosling löytyi ensin, ja ohjaaja mainitsee tältä muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen elokuvan The Believer, joka oli tehnyt vaikutuksen. Tuotantoyhtiökään ei hirmuisesti vastustanut näyttelijäehdotusta. Sopiva Allie taas oli vaikeampi pala ja piti järjestää koe-esiintyminen monelle. Tässä tilaisuudessa McAdams loisti tehden kaikkiin vaikutuksen ja jonkinlainen yhteys Goslingiin oli jo testissä havaittavissa. Kumpikin oli syntyjään kanadalaisia, joten aksenttien kanssa piti harjoitella ja säätää ennen kuvausten aloittamista. Molemmat suostuivatkin runsaan kuukauden kestävälle valmistautumisjaksolle, jossa oli vaihtelevissa määrin luvassa opastusta esimerkiksi aikakauden kielen ja tapojen pariin. Gosling sai lisäksi kuntosalikuurin kera soutuharjoitusten. Cassavetes katsookin, että molemmilla oli intohimoa ja omistautumista projektia kohtaan, minkä arvioi menestyksen kannalta merkittäväksi tekijäksi. Uusi puhetapa alkoi sujua Goslingilta nopsemmin, mutta hänen piti muuten muokkautua, koska vanhempaa Noahia esittävä Garner oli piirteiltään melkoisesti nuoresta versiosta poikkeava. Ryan oli sinisilmäinen, James ruskeasilmäinen. Ryanilla oli vaaleat hiukset, Jamesilla tummemmat. Garner ei ollut kovin kiinnostunut käyttämään piilolinssejä tai värjäilemään hiuksiaan, joten nämä mukautumiset jäivät Goslingin tehtäviksi. Lisäksi Ryan tahtoi opetella joitakin Garnerille tyypillisiä eleitä. Hän oli ohjaajan mukaan yleisestikin erittäin innokas ideoimaan hahmoaan.



Garner tuli mukaan suunnitelmiin, kun Cassavetes mietti, että tuskinpa kukaan häntä paremmin kertoisi elokuvan tarinaa. Aluksi kokeneen konkarin neuvominen aiheutti arkailua, kun toinen oli ehtinyt mittavalla urallaan vaikka mihin mukaan. Rowlands löytyi hyvinkin läheltä, sillä kyseessä on Nickin äiti, jonka Cassavetes mietti sopivan vanhemmaksi Allieksi lueskellaan käsikirjoitusta. Hän arvostaa äitiään näyttelijänä paljonkin, josta aiemmat ohjaukset osaltaan kertovat. The Notebook oli neljäs ohjaus Nickille ja kolmessa niistä Rowlandille löytyi rooli esitettäväksi. Nick tosin on sitä mieltä, että äiti näyttelee paremmin, kun ei ole täysin tietoinen siitä, mitä on tulossa ja joutuu ajattelemaan ja reagoimaan nopeammin. Samalla kerrotaan, että monet John-isän ohjaamista elokuvista, joissa Rowlands myös esiintyi, olivat runsaasti improvisaatiota sisältäviä teoksia.

Allien Sara-ystävää esittävä Heather Wahlquist taas oli ohjaajan naisystävä, kun taas Noahin nuoruudenkaveri Fin päätyi Kevin Connollyn tulkitsemaksi hahmoksi, ja Connolly myös lukeutui ohjaajan kaveripiiriin. Muitakin tuttuja vilahtelee pienemmissä osissa, koska Allien isää esittävä David Thornton oli ehtinyt työskentelemään Nickin kolmessa aiemmassa ohjauksessa. Thorntonia Cassavetes kuvailee kameleontiksi, joka on kykeneväinen mukautumaan melkein mihin tahansa osaan. Joan Allenin saaminen mukaan oli innostava seikka. Sam Shepard päätyi joukkoon, kun ohjaajan ja Goslingin jutteluissa tuli ilmi jälkimmäisen kovasti ihailevan Shepardin tekemisiä, ja Cassavetes ehdotti, että jospa hommataan heppu mukaan. Hän on löytävinään myös yhdennäköisyyttä isää ja poikaa esittävästä näyttelijäkaksikosta. Nauhoitetut koe-esiintymiset tuntuvat olevan Nickille hieman nihkeä juttu, eikä hän pidä lainkaan niiden katselusta. Marthaa esittävä Jamie Anne Allman kuitenkin päätyi rooliinsa sitä reittiä. Kuvaukset olivat tuolloin jo käynnissä ja aika tiukilla, eikä pystytty enää samalla tavalla panostamaan roolitukseen. Pettyä ei kuitenkaan tarvinnut, sillä Jamie teki melko nopeasti suuren vaikutuksen koko kuvausryhmään saapuessaan paikalle.



Kohtauksia ei päädytty aikajärjestyksessä tekemään, vaan 1940-luvulle sijoittuvat jutut kuvattiin pääasiassa ennen nuoruusaikojen ihastusta. Näitä aikuisiän puolella tapahtuvia hetkiä varten Gosling kerrytti itselleen kymmenisen kiloa lisää massaa, pitkälti lihaksiinsa ja kasvatti parran, sillä Ryan itse oli näitä taltioidessa 22-vuotias, kun taas Noah oli tarinan keskikohdilla 28. Näitä parin myöhäisempiä vaiheita tehdessä alkoi olla selvää, että elokuvan alkupuoli kaipaa nuoruuskuvaukseen enemmän täytettä, jonka seurauksena esimerkiksi kaksikon illanvietto liikennevalotanssahteluineen sai lisää minuutteja. Uusia kohtauksia Cassavetes kynäili Levenin kanssa kuvausten ollessa noin kolmen viikon joulutauolla. Ilmeisesti aikataulusta tuli tiukka, sillä Cassavetes kertoo, että rajallisten tuntien takia esimerkiksi pitkä iltakävely kadulla toteutettiin yhdellä otolla. Hän myös mainitsee, että aikuisvaiheen kohtauksissa ennen joululomaa Gosling ja McAdams eivät olleet yhdessä niin hyviä kuin tauon jälkeen toteutetuissa nuoruushetkissä. Väliviikkojen aikana Goslingin hommana oli hankkiutua jokusesta kilosta eroon ja kadottaa parta. Kuvauspäivien vähäisyys taisi muulloinkin haitaksi muodostua, koska Cassavetes mainitsee myös, että olisi toivonut varhaisen rakkausmontaasin toteuttamiseen paremmin aikaa.

Kommenttiraitaa kuunnellessa syntyy mielikuva, että Cassavetes ja näyttelijät saivat lopulta melko vapaasti ideoitaan toteutella, vaikka vastustustakin paikoin ilmeni. Yhtenä varhaisena esimerkkinä mainitaan huvipuistossa tapahtuva maailmanpyörään kiipusteleminen, jota pidettiin huonona ajatuksena, mutta Cassavetes koki tärkeäksi näyttää, että Noah olisi taipuvainen tällaisiin tempauksiin rakkautensa takia. Kolmikko ideoi yhdessä hivenen hermostuneen vuoropohjaisesti tapahtuvan riisuuntumiskohtauksen ja muutenkin näyttelijöillä oli vaikutusta tarinan kulkuun ja käsikirjoituksen muokkaamiseen. Gosling esimerkiksi esitti voimakasta kritiikkiä nuoruuden erokohtausta kohtaan. Tarkoituksen hän toki käsitti, mutta ei pitänyt niin helppoa luovuttamista uskottavana. Allien saapuessa vuosia myöhemmin Noahin talolle, piti jälkimmäisen antaa Allielle tulinen saarna elämän pilaamisesta ja niin edelleen, mutta Ryan vierasti tätä tekstiä heti, minkä seuraksena kohtausta lähdettiin muokkailemaan sävyltään hyvinkin toisenlaiseen suuntaan. Mitä tulee kilpakosijaan, niin Cassavetes oli Sparksin kanssa samoilla linjoilla, ettei Lonista tehtäisi mitään ilkeilijää tai muuten vastenmielistä kaveria. Ohjaaja näki hahmon ennemmin hyvänä miehenä, jonka kanssa Allie voisi toisenlaisessa tilanteessa elää onnellisen elämän. Studio taas tahtoi pitää Allien valinnan Noahin ja Lonin välillä mysteerinä mahdollisimman pitkään, mitä Cassavetes vähän ihmetteli, koska kuvitteli, että ratkaisu olisi kaikille selvä alusta lähtien. Hän kuitenkin myöntää olleensa oletuksineen hiukan väärässä, sillä jutteluissa jälkikäteen on paljastunut, että jotkut katsojat ovat arvuutelleet, että ehkä Garnerin esittämä Dukeksi kutsuttu heppu sittenkin osoittautuisi Loniksi.



The Notebook piti ilmeisesti pystyä toteuttamaan siten, että se sopisi PG13-ikäsuosituksen rajoihin, mikä aiheutti paikoin pulmia ja rajoituksia. Siinäkin mielessä elokuva oli opettavainen kokemus. Toisen puoliskon rakastelukohtauksessa suurimmat vaikeudet tulivat vastaan, ja Cassavetes kertoo kuvanneensa paljon paremman sellaisen, joka hankki elokuvalle R-ikäluokituksen, mikä ei tietenkään sopinut. Siispä siis tämä onnistuneempi näkemys pitää vilkaista levyjulkaisun bonusvalikosta. Ohjaaja on sitä mieltä, ettei ehjässä versiossakaan paljoakaan paljastella, vaan että tarkastajat ilmeisesti tahtoivat lähteä vihjailuja ja aikeita tulkitsemaan. Nämä pienet poistot kohtaukseen liittyen ovatkin hänelle suurin harmi jälkikäteen. Saman tuokion yhteydessä hän hehkuttaa Robert Fraissea, jonka kanssa oli tahtonut tekemään elokuvaa vuosikymmenen ajan. Hän pitää Fraissea loistavana romanttisena kuvaajana, joka taikoo unenomaisen kauniita otoksia rakastavaisista ilman, että touhu näyttäisi keinotekoisesti valaistulta.

Elokuvassa nähdään lämpimiä kesäiltoja, mutta kameroiden käydessä todellisuus oli toisenlainen, sillä kohtauksia kuvattiin pitkälti syksyllä ja talvella, mikä laittoi hengitykset höyryämään ja hiukan muitakin haasteita eteen. Esimerkiksi perhejuhlien yhteydessä nähty uintikohtaus tapahtui melkoisen jäätävässä vedessä ja jäi lyhyeksi, koska näyttelijät piti noukkia nopeasti talteen. Toinen erinomaisen viluinen hetki oli lintujen seassa soutelua seuraava rankkasade, mikä ei todellakaan ollut kesäinen ukkoskuuro, vaan salamat piti tehdä digitaalisesti myöhemmin. Tietokoneavusteisista tehosteista puhuttaessa alkukohtauksen linnut sekä myös Malibun rannalla taltioidussa aallokossa nähtävät siivekkäät tekaistiin jälkikäteen. Kaikkia lintuystäviä ei kuitenkaan näin näppärästi järjestetty, vaan mainittuun souteluhetkeen haluttiin todellisempaa otetta, mikä osoittautui hankalaksi käytännössä. Sellaista elokuvien parissa työskentelevää eläimistä vastaavaa tyyppiä ei vain löytynyt, joka olisi tähän pulmaan tahtonut pureutua, vaan satojen lintujen joukossa pujottelua väitettiin mahdottomaksi urakaksi. Tekijät päätyivät toisenlaiseen ratkaisuun ja hankkivat melkein 500 linnunpoikasen pesueen, jota alettiin vähitellen totuttaa kohtaukseen ruokkimalla pieniä lintusia päivittäin vesistössä, ja ajallaan linnut hoitivatkin osuutensa toivotusti kameroiden käydessä.



Kuvauspaikoista jutellessaan Cassavetes kertoo, että vanhainkodin sisätiloja lavastettiin erääseen varastoon. Noahin löytämä talonrähjä taas oli erinomaisessa kunnossa, mutta se puettiin rotiskomaiseksi ja sisätilat tehtiin toisaalle. Lyhyttä sotakohtausta varten matkattiin Kanadan puolelle Montrealin lähistölle, jossa lunta ja pakkasta kyllä tarjoiltiin, koska kuvauksia edeltäneenä päivänä miinusasteet laskivat hyvinkin alas. Aikaakin tähän taistoon oli melko niukasti, mutta saatiinpa lyhyt sotavälähdys talteen ja samalla Noahille pala rajumpaa elettyä elämää. Cassavetes mainitsee myös, että tahtoi siirtää tarinan Pohjois-Carolinasta Etelä-Carolinaan, koska ensin mainitusta ei löytynyt niin voimakasta tunnetta eteläisestä elämästä ja maisemista. Kuvaushaasteisiin toki kuului sekin, että 1940-luku tahdottiin toisintaa melko tarkasti autoineen ja aikakauden väreineen. Cassavetes ei kuitenkaan halunnut kyseistä vuosikymmentä painottaa liikaa, koska mietti, että yleisön voisi olla hankalaa elää mukana, jos rakkaustarina tarkoituksella juntataan tiukasti tiettyyn vuosikymmeneen.

"But what I think the director really brings to it is "What does it mean?""

Elokuvan edetessä Cassavetes höpöttelee myös näkemyksistään ohjaajan roolista ja näkee tähän työhön liittyvänä velvollisuutena tuoda tarinaan tarkoitus jokaisen kohtauksen kautta. Työtapojaan hän avaa sen verran, että kertoo pyrkivänsä tarkkailemaan kohtausten kuvaamista kameran vieressä, eikä juuri tykkää seurata tapahtumia monitorien välityksellä. Ruudun kautta katsellessa kohtauksista saattaa jossakin määrin kadota tunnetta, mikä tekee touhun hankalasti ohjattavaksi. Juttutuokion lopun lähestyessä myös vanhempien elokuvatausta tulee esille ja siinä yhteydessä Nick mainitsee, ettei ohjaajana tunnettu John-isä ehtinyt ennen kuolemaansa näkemään poikaansa samassa ammatissa. Kameran edessä Nick toki ehti esiintymään ennen Johnin menehtymistä. Elokuvassa nähdäänkin tavallaan Cassavetesin perheen omia valokuvia, koska Noahin ja Allien kuvat ovat peräisin Cassavetesten perhealbumista, ja niihin on sitten muokattu Garnerin kasvoja tehostepajan puolella.

"Because to me, the notion of two people falling in love and winding up growing old and dying in the same bed together holding hands, is something I believe in. As a man, I believe it. As a director, I believe it. As a filmmaker, I support the notion. I think it's an important thing to say. And if people...if people don't like it, then I don't think they have...I think they're lizards. They're not human beings."

Siinä missä Sparks tuntuu herkistyvän oman kommenttiraitansa lopulla, niin Cassavetes vaihtaa pienoisen paasailun puolelle, kuten yläpuolelta löytyvä lainaus hänen loppukohtausten jutuistaan tiedottelee. Jo aiemmin Cassavetes ehtii kertomaan, ettei oikein pelännyt liian siirappisen romanttista lopputulosta. Sinänsä elokuvaa olisi helppo tietynlaisesta itkuisuudesta ja tunteilusta kritisoida, mutta kuvauksissa henki oli toisenlainen. Näyttelijät pystyivät heittäytymään kunnolla tähän tarinaan ja ohjaajana Cassavetes onkin ylpeä, että onnistui luomaan sellaisen loikan mahdollistavan ilmapiirin. Jotkut toki voivat kokea lopputuloksen liian sentimentaalisena, mutta Cassavetes itse katsoo kuvanneensa rakkautta monessakin mielessä siten kuin itse sen näkee ja kokee. Jos kuulija tahtoisi sanoista ja äänensävystä tulkintojaan tehdä, niin kovin ylpeältä ja tyytyväiseltä ohjaaja työnsä tulokseen vaikuttaa. Mainitaanpa vielä, että hän on kiitollinen siitäkin, ettei New Line Cinema lähtenyt painostamaan pirteämpää loppua tarinalle.



Kolmatta pitkää kommenttiraitaa ei levyltä löydy, mutta vajaan puolen tunnin verran poistettuja kohtauksia, joiden taustoja voi kuunnella leikkaajana toimineen Alan Heimin tarinoinnin kautta. Aiemmin elokuvasta kirjoitellessani mainitsinkin lyhyesti poistetut ja vaihtoehtoiset kohtaukset, joita siis on laitettu mukaan kaikkiaan 12 kappaletta. Heim kertoo, että hänen luovuttamansa ensimmäinen leikkaus oli noin kolmisen tuntia, eli siitä karsittiin noin kolmannes lopulta pois. Omasta osallistumisestaan hän juttelee liittyneensä kuvausryhmään siinä vaiheessa, kun kuvaukset olivat jatkuneet viikon verran. Näin hän pystyi työskentelemään nopeasti ja olemaan tarvittaessa kätevästi yhteydessä ohjaajaan. Nykyään tahti on kovin tiukka, kun usein pitäisi toimittaa ensimmäinen leikkaus jo viitisen päivää kuvausten päättymisen jälkeen. Heim katsoo työtään siten, että pitää tarvittaessa osata olla melko armoton materiaalin suhteen ja pystyä karsimaan hyviäkin hetkiä tehokkaan tarinankerronnan takia.

Ensimmäinen poisto liittyy perhejuhlien yhteydessä käytävään lyhyeen keskusteluun, jonka katsottiin heikentävän ensimmäistä erohetkeä. Kun se ei samaan aikaan ollut parasta näyttelyäkään, niin nips ja naps. Toisena nähdään laajennettu rakkauskohtaus nuoruusvuosilta, jossa piti riisuuntumisen ja paljaan ihon suhteen olla varovainen MPAA:n takia. Joitakin asentoja pitikin ikärajoituksen takia poistaa lopullisesta versiosta. Varsinaisessa kuvaustilanteessa ei täysin alasti oltu, vaan näyttelijöiden tiettyjä paikkoja toki peiteltiin erinäisillä jutuilla, joita jälkituotanto sai myöhemmin siistiä piiloon. Kolmas poisto liittyy istuskeluun Noahin isän kuistilla, joka oli pitkälti improvisoitu kohtaus, ja Heim arvelee, että jollekin nimeämättömälle näyttelijälle oli tainnut pontikka maistua. Hän myös puhelee, että välillä improvisoidun materiaalin kasailu toimivaksi kohtaukseksi on hankalaa ja aikoinaan erään toisen elokuvan kohdalla kieltäytyikin koskemasta pituudeltaan mielettömään pilvipäiseen horinaan. Kuistikohtaus kuitenkin on hänestä ihan hyvin rullaileva, mutta seisautti varsinaista tarinaa liikaa. Lyhyt välähdys Allien äidin harrastamaan kirjeiden kätkemiseen liittyen poistettiin pohjimmiltaan turhana. Viidentenä nähtävä pätkä Dukesta ruokailussa päädyttiin myös karsimaan varhaisessa vaiheessa. Seuraavaksi vuoronsa saa pidempi pätkä, jossa Noah maalailee taloaan isän seuraillessa. Lähinnä aikasyistä tämäkin napattiin pois ja kun se ei tunnepuolen osaltakaan erityisen merkittävä ollut, niin mennä sai. Alkujaan Allien palaaminen Seabrookiin oli mittavampi, kun seurailtiin, miten hän sovitteli vaatteitaan ennen tapaamista. McAdams on Heimin mielestä kohtauksessa loistava, mutta vaatteiden testailu ei jouduttanut tarinaa ja muutenkin sinänsä kiva kohtaus kuuluu aikasyöppöjen lajiin. Kahdeksantena vuorossa on laiturilta lähtevä kohtaus, joka upeasta ilmeestään huolimatta päätyi myös hylkytavaraksi. Pariskunnan lasten vierailusta nähdään lisäpätkä, jossa ikääntynyt Noah luovuttaa rakkaan talonsa perintönä. Jotenkin tuntui hyvältä idealta nipsaista talo pois tästä keskustelusta, eikä hetki ollut näyttelysuoritusten kannaltakaan vahvinta antia. Kymmenes kuuluu taas lyhyiden välähdysten joukkoon Allien jahkaillessa sängyllä päätöstään ennen puhelimeen tarttumista. Jälkimmäisellä puoliskolla nähtävä seksikohtaus menikin hankalaksi. Tekijät osasivat ennakoida vaikeuksia ja sanomista, mutta eivät sitä, miten paljon lopulta niitä saisivatkaan. PG13-ikäsuositus alkoikin tuntua vaikealta saavutettavalta. MPAA vaati ensimmäisellä tarkastuskerralla jaksoon vain yhtä muutosta. No, tämä tehtiin ja toimitettiin uuteen silmäilyyn, jonka jälkeen muutosvaatimuksia kertyi viisi kappaletta. Kohtaus pitikin toimittaa neljä kertaa, koska Heim mainitsee, että jokaisella kerralla sen näkivät eri tarkastajat. Myös takan edessä nähtävää suukottelua piti pehmentää alkuperäisestä. Sekä ohjaajan että leikkaajan mielestä nämä trimmailut tähän osioon liittyen heikensivät elokuvaa selkeästi. Viimeisenä poistona levyltä löytyy hetki vanhainkodissa Allien sairaskohtauksen jälkeen. Kaikki pitivät periaatteessa tästä jaksosta, mutta alkoi olla jo kiire loppuun, eivätkä nämä minuutit sinänsä lisänneet uutta asiaa merkittävästi.



Kommentointien lisäksi ihmeteltäväksi löytyy vielä pieni nippu aiheiltaan vaihtelevia dokumentteja, ja niidenkin sisältöä tässä voisin lyhyesti tiivistellä. Nimensä mukaan ohjaajaan ja tämän perheeseen liittyvässä 12-minuuttisessa pätkässä Rowlands kertoo yhteistöistään Nickin isän kanssa. Kotona oli usein kuvauskalustoa paikat piukassa ja parin lapset oppivat näkemään elokuvanteon arkisena asiana, mutta pitivät siitä kuitenkin. Tuottajat tosiaan epäilivät aluksi olisikohan The Notebook Cassavetesille liian romanttista aineistoa, mutta tämä pystyi urbaanin taustansa ansiostakin tuomaan mukanaan ulkopuolisen näkökulman kirjan maailmaan. Pätkässä tulee myös ilmi, miten Nick osaa olla hyvinkin vaativa näyttelijöitään kohtaan ja tämä hyytävinä aikoina kuvattu elokuva kysyikin vilunkestävyyttä ja omistautumista. Rowlands kertoilee, että vaativuudesta huolimatta Nick isänsä tapaan suorastaan rakastaa esiintyjiään ja luo heille mukavan ilmapiirin. Isän ja pojan eroista hän lyhyesti mainitsee Nickin pitävän tiukemmin kiinni käsikirjoituksesta. Joitakin näyttelijöitä ohjaajan läheinen läsnäolo kohtauksissa hieman epäilytti, mutta tällä työskentelytavallakin omat etunsa ovat, joista Cassavetes puhelikin kommenttiraidalla. Dokumentin lopulla Cassavetes kertoo uskovansa elokuvan esittämään näkemykseen rakkaudesta, vaikka ei itse ole sitä niin päässyt kokemaan. Siksikään riski ylitunteellisuuden suhteen ei enempiä häirinnyt.

Lyhyempi seitsemänminuuttinen omistetaan Sparksin esittelylle ja toki vuolaalle kehuskelulle. Kirjoittaessaan tätä tarinaa Sparks oli täyspäivätyössä myyntimiehenä, eli kirjallinen menestys vielä odotteli tulevaisuudessa. Agentti lähetti romaanin 25 kustantajalle, ja Warner Book Group huomasi potentiaalin nopeasti ja lähettäen vauhdikkaasti miljoonan dollarin tarjouksen, joka loksautti Sparksin leuat, koska tuolloinen vuosipalkka oli noin 30000 dollaria. Yhtiön työntekijöiden keskuudessakin kirjasta tuli suosikki, jonka menestyksen eteen moni tahtoi tehdä työtä ja jännittää lopullista tulosta myyntilistoja odotellen. Kustantamon edustajat kertovatkin monen naispuolisen lukijan ihmetelleen kirjailijan olevan mies. Sparks saa runsaasti kehuja maanläheisestä käytöksestään ja positiivisesta luonteestaan. Hän itse kertoo viettävänsä perheineen tavallista keskiluokkaista elämää. Nuorempana piti muutella ahkerasti yliopistoissa uraa luoneen isän töiden perässä, ja tuolloin nuoruudessaan hän olikin läheinen siskonsa ja veljensä kanssa, mutta nykyään tästä viisihenkisestä perheestä on jäljellä enää Nicholas ja Micah-veli. Vanhempien menettämisen lisäksi Nicholas joutui katselemaan Dana-siskonsa vähitellen tappioksi kääntyvää taistelua syöpää vastaan, mikä osittain innosti kirjaa A Walk to Remember. Murhetta on mahtunut taipaleelle paljonkin, mikä aiheuttaakin joissakin ihmetystä, koska mies tosiaan on ajatuksiltaan kovin myönteinen, vaikka Sparks itse ei tunnu elämänkatsomustaan erityisen kummallisena näkemään.



Kuvauspaikkoihin liittyvä dokumentti kellottelee 12 minuuttia ja esittelee pikaisesti tärkeimpiä kohteita. Charlestonin vanhaan laivastotukikohtaan perustettiin toimisto ja alueella pystyttiin toteuttamaan myös joitakin kohtauksia. Upseerien asuinalueelta löytyvä amiraalin talo sai toimia sisätilojensa osalta monien kohtausten tapahtumapaikkana. Tukikohdan kappelissa kuvattiin tanssia, sairaala, alokkaiden tutkimushuone ja vielä värväyssalikin. Charlestonin vanhoja aikakausia paremmin säilönyt puoli oli myös kätevä apu, mutta King Street piti kuitenkin saada jotenkin siirrettyä 1940-luvulle, mikä tarkoitti sinnikästä lupien kyselyä ja kovasti lavastustyötäkin. Boone Hallin plantaasista saatiin muokattua Allien perheen upea kesähuvila, ja tilusten historia sukeltaa vuosisatoja menneisyyteen, sillä tontille rakennettiin ensimmäinen talo vuonna 1617. Noahin unelmatalon etsintä toi eteen pari kysymystä, eli pitäisikö jollekin tontille rakentaa sekä rapistunut rotisko että ehostettu versio vaiko mörskä, joka kunnostettaisiin. Martins Point -plantaasi valikoitui tarkoitukseen ja tavallaan edettiin takaperin lavastamalla kaunis rakennus rähjäksi, joka elokuvan aikana taas siistittiin loistoonsa. Edisto Islandilta löytyi Noahin isän vaatimattomampi koti, jonka kohdalla tekijät painottivat oikeanlaisen kuistin tärkeyttä, sillä se on eräänlainen oma maailmansa sisä- ja ulkotilojen välillä. Vanhainkotina toimi Black River Plantation, ja toiveena oli rauhallinen ympäristö näihin kohtauksiin. Talon taustoja kerrotaan sen verran, että se oli aikoinaan tilattu ja toimitettu osina, jotka koottiin vahingossa väärin päin. Seabrookin kuvitteellista pikkukylää sai elokuvassa esittää Mount Pleasant, joka piti tietysti taikoa 1940-luvulle.

Löytyypä lisukevalikoimasta vielä traileri, Rachel McAdamsin neljän minuutin mittainen koe-esiintyminen ja Goslingin sekä McAdamsin pestaamiseen liittyvä neljän minuutin pätkä, josta vielä pari puolikiinnostavaa juttua tahtoisin poimaista. Ohjaaja juttelee, että Gosling oli ennen tätä elokuvaa tullut tutuksi synkempien hahmojen esittäjänä, joten siinä mielessä kyseessä oli vähän epätavallinen valinta, mutta toisaalta Ryan oli tarpeeksi oudon oloinen sopiakseen määrätietoisen Noahin saappaisiin. Allieta etsiessä kymmenen näyttelijätärtä kokeili kohtauksia Goslingin kanssa, ja monia hyviä nähtiin, mutta Rachel loisti tässä joukossa. Hän ehtikin mukaan vähän viime hetkellä, eikä Cassavetes ollut saanut juurikaan ennakkotietoja häneen liittyen. McAdams oli edellisenä iltana lukenut käsikirjoituksen ja itkenyt silmät päästään. Koe-esiintyminenkin sujui tunteellisissa merkeissä, ja moni paikalla ollut tarvitsi nenäliinoja. Siinä kaikki tuntui napsahtavan kohdilleen.



Jotta juttu ja jaaritus ei ainakaan liian lyhyeksi jäisi, niin nappaanpa IMDB:n triviaosastolta vielä muutaman kohdan täydentäväksi tiedoksi. Sieltä löytyy esimerkiksi kuvailua siitä, miten perusteellisesti Gosling tahtoi osaansa valmistautua asuen pitkään Charlestonissa, soutaen parin kuukauden ajan aamuisin Ashley Riverilla ja nikkaroiden huonekaluja päivisin. Ilmeisesti elokuvassa nähtävä ruokapöytä oli Goslingin kyhäilemä. Myös McAdams vietti samoilla seuduilla aikaa ja lisäksi harjoitteli balettia sekä paikallista murretta kera käytöskoulutuksen. Mahdollisista ohjaajistakin kerrotaan siellä vähän tarkemmin, eli Steven Spielberg kiinnostui projektista vuonna 1998 aikomuksenaan tähdittää Tom Cruise Noahin osaan. Hänellä riitti muita kiireitä ja seuraavana jonossa oli Jim Sheridan, jonka johdolla piti aloitella vuonna 1999. No, käsikirjoituksen muuttelut veivät aikaa ja Sheridan vaihtoi toiseen elokuvaan, minkä jälkeen Martin Campbell tuli kuvioihin, mutta lopulta Cassavetes sai homman.

IMDB tietää kertoa myös Goslingin ja McAdamsin kehnoista väleistä, jotka etenkin alkuvaiheessa olivat hyvinkin hankalia, ja että Gosling olisi halunnut toiselle potkut. No, Cassavetes järjesti heille kahdenkeskistä aikaa ilman puhdistamiseen, mikä ilmeisesti toimikin ja myöhemmin alkujaan samoilla seuduilla syntynyt pari alkoi seurustella oikean elämän puolellakin. Jos miettii vaikka noita levyn sisältämiä bonuksia, niin eipä siellä missään juurikaan hiiskuta tulehtuneista väleistä oikeastaan sanaakaan. Melkein ennemmin annetaan ymmärtää, että ilmapiiri oli erittäin hyvä kuvauksissa. Hivenen hölmistynyt olo siinä tulee, kun näitä asettelee vastakkain, mutta ehkäpä elokuvan ollessa tuore tapaus, on pyydetty vaikenemaan hankalammista riidoista. Toinen IMDB:n puolelta ohjaajan biografiasta löytyvä seikka aiheuttaa samantapaisia kysymysmerkkejä, koska sinne on laitettu väite, että Cassavetesin mielestä The Notebook on hänen huonoin ohjauksensa. Kommenttiraitaa kuunnellessa ja dokumentteja katsellessa ei tule lainkaan sellaista mielikuvaa, että hän olisi erityisen pettynyt tai muuten tyytymätön elokuvaan. Tilanne onkin ennemmin päinvastainen, sillä tuossa tulikin jo todettua, että Cassavetesin kommenttien perusteella hän on erittäin tyytyväinen lopputulokseen. En kuitenkaan löytänyt alkuperäistä lähdettä tai lainausta tälle väittämälle, joten suhtaudun siihen melko epäilevästi. Ehkä kyseessä on jonkinlainen väärinkäsitys, koska mitä itse olen herran elokuvia nähnyt, niin moni muu niistä puutteellisempana näyttäytyy. Goslingin ja McAdamsin konflikteista ja vihanpidosta voi halutessaan klikkailla jatkoluettavaa vaikka noiden linkkien kautta:

Ryan Gosling Wanted to Kick Rachel McAdams off The Notebook Set and More You Didn’t Know About the Film

21 Fascinating Little-Known Facts About ‘The Notebook’

Kumpaisestakin kirjoituksesta löytyy jokunen sellainen tiedonjyvänen, joita en tähän tekstiin poiminut, etenkin pääosien esittäjiin liittyvää juttua. Kannattaa siis vilkaista, jos vaikka Goslingin intohimoinen ote hahmonsa luomiseen sattuu herättämään kysymyksiä. Samoin suosittelen levyn tarjoamiin bonuksiin perehtymistä, jos mielenkiintoa riittää, sillä ainakin minulle ne olivat erinomaisen antoisaa kuultavaa ja katseltavaa. Toivonpa myös, että tähän näppäilemääni koosteeseen kertyi jotakin hyödyllistä tämän mainion elokuvan taustoista kiinnostuneille. Eiköhän juttutuokio ole taas venähtänyt ihan tarpeeksi mittavaksi tarinoinniksi, joten seuraavaan kertaan...

Viimeksi jutuissa pyöritelty ja pengottu The Notebook onnistui toistoillakin kiitettävästi kauniita vaikkakin myös haikeita mietteitä päähän putkauttelemaan vuorotellen sydäntä hellitellen ja riipien. Rintaseutujen säästelemiseksi ei aina tahdo ihan noin herkistävää hömpötystä katsella, vaan kepeämpääkin höttöä usein kaipailee, ja keväiset illat ovatkin näille teoksille otollista aikaa. Hyvinkin heppoinen ja hassuttelevainen lännenkomedia Frenchie King tuli aiemmin toukokuussa katseltua ja kommentoitua, jonka yhteydessä taisinkin mainita, että kesäkauden ohjelmistoon voisin kaivella Brigitte Bardotin pikkutuhmasti vihjailevia viihdykkeitä. Sillä verukkeella tämä 1950-luvun toisella puoliskolla ilmestynyt huvittelu saa soittimeen sujahtaa iltaa piristämään. Laulua, tanssia ja romanttista huttua saa laittaa katsomon suuntaan näin alkuun vaikkapa täyslaidallisen tulemaan, jos rahkeita riittää!

Joitakin sekunteja alle 80-minuuttisen hupailutuokion tömistelee vauhtiin hilpeältä vaikuttava pienempi norsu, mutta ehkei sentään täysin sirkuslinjalle villiinnytä, vaan vaihdellaan savuisempiin viihdenumeroihin. Tanssijoilla sätkät käryävät suunnitellusti esityksen pyörteissä, eli nykyinen savuttomuuden ilmapiiri ei ole vielä ehtinyt ravintoloiden happitiloja putsailemaan. Lili (Françoise Fabian) istahtaa erääseen pöytään ja hetkeä myöhemmin paikkaa pyörittävä Louis (Marcel Charvey) tulee kuulumisia vaihtamaan. Ilmeisesti Lilin kihlajaisista on tiedoteltu aamun lehdessä, josta Louis onnittelunsa esittää, vaikkakin todeten, että tuleva aviomies on tavallaan yllättävä valinta. Lili selittelee, että pari on vastaanotolla tavannut, koska mies tuli aikoinaan hänelle asiakkaaksi, jota seurasi miltei välitön rakastuminen. Psykoanalyysia tyyppi oli vailla ja uniinkin päästiin pureutumaan. Kuningasbalboan jämäkkä kuristusote öisissä kuvissa tulkittiin avioliiton kahleiksi, ja siinäpä sitä ollaan avioaikeisiin päädytty.



Aivan sattumalta Lili ei ole ruokapaikkaansa valinnut, vaan tuleva aviomies esiintyy ammatikseen lavalla laulutähtenä. Jeanille (Jean Bretonnière) onkin luvassa vapaapäiviä lauluhommista, eli yhteistä aikaa voisi olla enemmän tiedossa. Näitä suunnitelmia ei hirmuisen tarkasti lähdetä setvimään, vaan kamera rientää paikalliselle poliisiasemalle, jossa myös lomapäivät ovat ajankohtaista mietittävää. Tosin ei lainkaan niin iloisissa merkeissä, vaan erään herran anopin hautajaiset ovat lähestymässä. Riittääpä sitä etsiville toki muutakin päänvaivaa, koska jostakin on pulpahtanut väärennettyjä dollareita rahakiertoon, mitä ei lainkaan hyvänä juttuna pidetä. Väärennösongelmaan pitäisikin pikaisesti pureutua ennen kuin tilanne karkaa käsistä, ja sattuupa niin, että Louisin ravintola joutuu tarkkailun kohteeksi, sillä sinne on yksi lähde jäljitetty. Yksi epäiltykin on jo mielessä, koska Latourin (Bernard Lancret) nimi tulee tässä valossa herrojen jutuissa esille.

Kauaa ei tarvitse ihmetellä, että kukahan tämä hiukan epämääräisen maineen omaava Latour on, vaan katsojalle esitellään hänen komeita tiluksia uima-altaineen, jonka viileydestä tytär Brigitte (Brigitte Bardot) tuntuu kovasti nauttivan. Paikalla puutarhahommia tekevä kaveri taas kovin herpaantuu omissa touhuissaan seuraillen nuoren neidon pulahteluja. Koulun rehtoria pitäisi ajella tapaamaan, ja toinen vain kauhoo altaassa, minkä jälkeen Latour toteaakin tyttärensä mahdottomaksi tapaukseksi. No, liikkeelle kuitenkin päästään ja antaapa isä tyttärensä kokeilla ajeluharjoituksia, mikä ei tietenkään sähellyksittä suju ja matkanteko katkeaa ennen aiottua määränpäätä. Paljastuupa myös, että Latourilla ja Jeanilla on jonkinlainen kuvio keskenään menossa, koska iltapäivälle on sovittu tapaaminen. Poliisikin tuntuu olevan näistä koukeroista kiinnostunut ja pyrkii ravintolaan Latouria jututtamaan, mutta tämän ollessa poissa rupattelee Jeanin kanssa. Jean osaa ravintolaan soittelevalle kaverilleen vihjaista huomaamatta, ettei paikalle kannata saapua, sillä kovin utelias etsivä odottelee tivaustuokion merkeissä.



Kaksikko tapaa toisensa hieman hiljaisemmassa ympäristössä, ja vaikuttaa siltä, että herroilla tosiaan on sellaisiakin suunnitelmia, joista ei ihan jokaiselle vastaantulijalle auta lörpötellä. Latourin hämärästä menneisyydestä löytyy salakuljetusta, mikä on syy siihen, että hän on epäiltyjen kärkilistalle ponnistanut. Tyttärelleen hän kuitenkin on satuillut työskentelevänsä laivakuljetusten parissa. Toisaalta onhan siinäkin hienoinen ripaus todellisuutta mukana... Väärennettyjen dollareiden vyörytyksessä Latourilla ei silti ole osuutta, mutta syyttömyyden todistaminen onkin hankalampi homma, koska sitä seuraisi väistämättä annos vähemmän toivottua julkisuutta. Latour pohtiikin, että maine siinä menisi ja samalla tytärkin kenties potkaistaisiin pihalle oppilaitoksestaan. Asioita on kuitenkin tarkoitus selvitellä, mutta varsin vaivihkaa ja hienovaraisesti kulisseissa sen suuremmin niistä kailottamatta. Niihin puuhiin liittyen Latourilla olisi pieni tehtävä kaverilleenkin mielessä ja Jean toki lupautuu palvelukseen venymään.

Mitään erityisen vaarallista puuhaa Jeanille ei ole luvassa, vaan hänen pitäisi esiintyä Brigitten setänä ja käydä noutamassa tämä koulusta talteen ennen kuin poliisi ehtii paikalle juttelemaan. Latour itse taas aikoo matkustaa kohti Sveitsiä, jonne tyttären pitäisi aikoinaan seurata. Kesken tanssiharjoitusten Jean ilmestyy koululle, mutta ylimääräistä aikaa esitysten tarkkailuun ei ole, koska poliisi on jo jäljittänyt tyttären opiskelupaikan. Kommelluksen ja toisenkin kautta kaksikko onnistuu pakenemaan täpärästi, ja voisihan siinä sanoa, etteivät jahtaajien yläpäät välttämättä täysillä kierroksilla raksuttele, koska kaikenlaista sekoilua saadaan aikaan, vaikka napattava pari ei edes mikään kokenut rötösryhmä ole. Pakoon pitää pinkaista ja liukkaan livahduksen jälkeen Jean päättää majoittaa Brigitten tilapäisesti asuntoonsa. Jean ei ainakaan vielä ole ehtinyt muuttaa yhteen Lilin kanssa, mutta palvelija heti teräväkielisesti tahtoo näpäyttää epäilyttävästä naisseuralaisesta, jolloin pikavalheille ilmenee käyttöä. Sekaannuksia seuraa enenevissä määrin, koska seuraavana aamuna on poliisi ovella kyselemässä Latourin perään ja ennen pitkää Lilikin tulee kyläilemään. Sekään ei ole yhtään helpottamassa asioiden edistymistä, että Brigitte kehittää nopeasti ihastuksen valesetäänsä, joten pelkkään poliisilta piilotteluun ei tarvitse katsomon puolella tyytyä...



Tekstin alussa mainitsemastani lännenkomediasta kirjoitellessani en tainnut muistaa mainita, että kyseinen räiskytteleväinen kinastelu- ja kommelluskooste oli Bardotin viimeisiä näyttelyhommia elokuvissa, koska sitä seurasi enää pari teosta. Vuonna 1956 ilmestynyt Naughty Girl taas löytää paikkansa lähempää uran alkupistettä, vaikkakaan ei sentään ihan ensinäyttäytymisestä ole kyse. Valkokankaita kaunistamaan hän ilmestyi nelisen vuotta aiemmin Jean Boyerin elokuvassa Crazy for Love. Ajassa mitattuna Bardot viihtyi elokuvamaailmassa pikkuisen yli 20 vuotta, mikä kerrytti saldoksi runsaat 40 roolityötä. Alkuvaiheessa tahti oli tiheämpi, sillä ennen Brigitte Latourin osaa, oli Bardot ehtinyt esiintyä jo yli kymmenessä elokuvassa. Valitettavasti oma tuntemus on toistaiseksi pahasti aukkoista, mitä tulee Bardotin filmografiaan, joten tässä vaiheessa ei ole erityisen mielekästä yrittää edes puolitietävää summausta sen sisällään pitämistä lajeista tai laadustakaan naputella. Lisäksi omin silmin on tullut todistettua lähinnä sitä höttöisempää osastoa, joista luultavasti täälläkin turisen enemmän jossakin vaiheessa. No, onhan Bardot toki pikkuisen vakavampiakin rooleja pyrkinyt esittämään, eli olisi vähäsen vinksahtanutta yrittää käännellä asia siten, että pelkkää huttua olisi syntynyt. Melko varhain päättyneen näyttelyuransa jälkeen Bardot ei ole mitään hiljaiseloa viettänyt, vaan on esiintynyt julkisuudessa paikoin kohahduttavastikin poliittisella aktivismillaan ja eläinoikeuksien puolesta puhuessaan. No, ehkä näistä kiinnostuksen kohteista ei ole tarvetta jatkaa tässä höttöisessä yhteydessä, vaan kenties jonakin toisena kertana löytyy mielekkäämpi aasinsilta niistä jaarittelemiseen.

Joku saattaa arvioida ennakkoon vaikkapa siten, että teoksen nimi, Bardot ja 15 vuoden ikäsuositus saattaisi summautua kuumottelevaksi ja kiusivaksi tuhmailuksi, mutta väittäisinpä, että Naughty Girl on otsikostaan huolimatta kuvastoltaan kohtalaisen kilttiä katseltavaa. Lyhyttä yläosattomuutta vilahtaa jokusen sekunnin, mutta jos sattuisi vaikkapa toivomaan, että tuolloin pikkuisen päälle parikymppinen Bardot tällaista touhua ahkerasti harjoittaisi, niin sanoisinpa, että sellaisin haavein varustautunut tulee kohtalaisesti pettymään. Sitä en lähde kieltämään, etteikö Brigitte osaisi olla monin paikoin hyvinkin viekoitteleva eleissään ja sanoissaan, mutta paljastavuuden suhteen ei yllytä hirmuisesti, vaan henki on enemmän vihjailua painotteleva, enkä välttämättä lähtisi jutusteluja edes pikkutuhmien lokeroon luokittelemaan. Joka tapauksessa roisimmat revittelyt kannattanee pyrkiä etsimään aivan muista elokuvista. Kovinkaan kauas ei välttämättä tarvitse harhailla, sillä elokuvan ohjanneella Michel Boisrondilla taisi olla taipumusta sellaisenkin viihteen suuntaan. Naughty Girl oli Boisrondin ohjausdebyytti ja aikakausi vielä vähemmän villiä kuvastoa suosiva, joten siinäkin mielessä ymmärtää, että tietynlaiset...kröhöm, hassuttelutykittelyt jäivät myöhempinä aikoina väkerrettäviksi. Tosiaan korkeahko ikäsuositus voisi asetella odotuksia rohkeamman linjan suuntaan, mutta itse kirjaan tuollaisen ikäpalleron jälleen pienoisten ylilyöntien joukkoon. Vähempikin olisi kenties riittänyt ja niin edelleen. Boisrondin ja Bardotin yhteistyö jatkui toki muissakin elokuvissa, joista jokin saattaa päätyä tännekin höpöttelyjen kohteeksi.



Jos romanttiset kujeilut ja sydänten oikkuilut lopulta melko miedoksi huvitukseksi jätetään, niin siihen on kylkeen tarjoilla sekalaista sekoilua ainakin määrällisesti mukavasti. Sen uskaltaa sanoa, ettei näissä tempauksissa ja koitoksissa äly kirkkaimmillaan säkenöi, vaan vähän farssin puolelle pökkelöidään, kun laitetaan ovia pää edellä mäsäksi ja muuta yhtä loppuun asti harkittua harrastetta. Eihän tässä toki mitään raskaampaa tai muuten aivoja enemmän kuormittavaa vitsinvääntöä tietysti tullut toivottuakaan, joten antaa mennä vain ja tyhmät ideat tietysti ensimmäisinä toteutukseen. Kun järki ei paljoa päätä paina, niin siitä syntyy vaihtelevaista fyysistä säheltelyä, joka ei omaperäisyydellään aivan häikäisemään pääse, mutta monesti mukavasti hymähdyttelee otollisen väsähtäneessä olotilassa seurailevaa katsojaa. Brigitte tuntuu olevan jokseenkin onnettomuusaltis neitonen, joten palokuntaa tarvitaan paikalle ja muitakin kömmähdyksiä mukaan mahtuu. Poliisipuuhasteluun ei tunnuta tekijöiden puoleltakaan kovin vakavasti suhtautuvan, vaan etsivät jätetään ylistelemään pienten ravintoloiden tarjontaa ja höpisemään niitä näitä ihastumisten ja rakkaushairahdusten kiilaillessa edelle.

Musiikkipuoli jättää esityksineen vähäsen valjun vaikutelman. Kyllähän pirteää putkatanssahtelua ja vipellystä saadaan aikaiseksi, mutta nämä revittelyt yleensä lopahtavatkin varsin nopsaan. Eniten irrotellaan Jeanin torkahdellessa ja hortoillessa jossakin tajunnan rajamailla pitkästyttävää luentoa kärvistellessään. Näihin kohtauksiin pakkaillaan useampikin lyhyehkö musikaalijakso, mutta valitettavasti kummoiseksikaan huippukohdaksi niistä ei ole. Olematon kesto on yksi syy, mutta eivätpä laulelut ja tanssahtelut muutenkaan erityisen innostavina näyttäydy, jotta niitä tekisi mieli sen suuremmin ylistellä. Lavasteet pidetään tarkoituksella turhankin pelkistettyinä, mikä samalla miinustelee yhden elementin, jota itse musikaaleissa arvostan, eli voi asennoitua siten, ettei silmille mitään erityisen värikästä ilotulittelua suoda. Brigitte kyllä kovin viekoittelevana näissäkin näyttäytyy, varsinkin merirosvo-osiossa köysissä keinahdellessaan. Hyvistä musikaaleista helposti paljonkin tykkäilen, mutta tällä hömpötyksellä ei ole siinä mielessä paljoakaan annettavaa.



Kokonaisuutena Naughty Girl on menettelevää keskitasoista hömppäistä hassuttelua ja omatkin silmät ovat todistaneet melkoisen monia kohkauksia, joissa yhdistellään ihastusta, kohellusta ja pikkuisen tappeluakin huomattavasti hykerryttävämmäksi sekä viihdyttävämmäksi lopputulokseksi. Tosiaan loppupuolella heitellään vielä mukaan pikainen yhteisnujakointi nyrkkiremuamisineen. Kuvioihin alkaa ilmaantua lisääntyvissä määrin hämäriä heppusia kummallekin puolelle plus poliisit päälle, niin pitäähän rähinää ja kähinää kenkiä käyntiin. Jos musiikkipuoli pyritään hoitamaan lyhyellä ja ytimekkäällä tavalla, niin käsirysy joukkokasoineen on vieläkin pikaisemmin paketissa, eikä tästä tohinasta mitään mestarillisia taistelutaitonäytöksiä ole löydettävissä, vaan ennemmin kummallisella sekä löysällä läpsimisellä yritetään päästä voitolle. Bardotin tehtävä näissä kopsauttelukarkeloissa on lähinnä pyöriä jaloissa ja tulla viskotuksi sylistä toiseen. Liaaneissa heilutaan ja muutenkin yritetään pienoista kaaosta kehitellä, mutta eipä kovin riehakasta kohtaamista silti saada sytyteltyä. Lopettelu sinänsä summaileekin elokuvan yleistä menoa ja henkeä kohtalaisen hyvin, eli kyllähän sitä sattuu ja tapahtuu, mutta omaleimaisuus ja kunnolliset kierrokset vain valitettavasti jäivät paketista pois. Siksipä siis Naughty Girl on ihan kivasti paikoitellen hymyilyttävää höpsöttelyä, mutta sen vaikuttavampaa elämystä etsivien kannattaa katsella toisia teoksia kohti.



Naughty Girl (1956) (IMDB)

Kappas, saaristosarjan vihoviimeinen jakso on päässyt pikkuisen unohtumaan, kun on tullut tuijoteltua elokuvia ja monena iltana taas ulkoilmakiireet ovat pitäneet nököttäjän pois sohvalta. Nyt olisi kuitenkin tarkoitus klikkailla laatikon kuudennelta levyltä 13. ja jakso käyntiin ja kommentoitavaksi. Edellinen vierailu onkin jo miltei kolmen viikon takaa, mutta eivätpä tapahtumat silti ole unohduksiin päässeet painumaan. Kyseinen jakso alkoi erinomaisen kesäisissä ja mukavissa tunnelmissa, kun Melkerssonien perhe saapui uutta lämpöistä lomakautta käynnistelemään ja monenkin haaveena oli, että Saltkråkanin Nikkarilasta tulisi heille pysyvä suviajan hiukkasen unelmainenkin paikka nautiskella saariston ihanuudesta. No, jakson toisella puoliskolla nämä haavekuvat asetettiin kirjaimellisesti hävitysuhan alle, sillä tuli ilmi, että vuokranantaja olisikin mahdollisesti kiinnostuneempi myymään tontin rakennuksineen ja halukas ostajakin saapui paikalle tepastelemaan puhellen, että Nikkarila on liian rähjäinen ja parasta olisi jyrätä alas koko mökkerö maisemia pilaamasta. Sanomattakin on selvää, että hyvillä mielin tulevaisuuteenkin katsellut perhe kovin pääsi pettymään ja apeutumaan äkkilähtöuhan vyöryessä ylle. Sekä perhe että katsoja jätettiin tällaiseen tilanteeseen odottelemaan ostajan yön yli nukkumaa päätöstä kauppojen suhteen. Ihan huiminta jännitystä jakson lopettelu ei saanut syystä ja toisestakin aikaan, mutta katsellaanpa, miten Melkerssonien ja toki muidenkin kiemurat lopulta saadaan selviteltyä...

Maata ollaan kirjaimellisesti myymässä jalkojen alta pikaisella aikataululla, mutta uusi aamu vilauttelee elämän nättejäkin puolia, kun rantakalliot komistelevat säteiden keskellä. Kesälomakausi on muidenkin osalta jo alkanut, sillä pieni Stina (Kristina Jämtmark) on Södermanin (Siegfried Fischer) kesäasukkaaksi palaillut. Vanhempi mies kyseleekin kohti rantaa käpsytteleviltä Melkerssonin pojilta Nikkarilan kohtaloa, ja huonolta näyttää, koska kauppa vaikuttaa jo varmalta. Siinä yhdessä asiaa tuumaillessa kysäistään niinkin, että miksei Melker (Torsten Lilliecrona) tee mökistä kilpailevaa tarjousta, mihin on tietysti yksinkertainen selitys, ettei joutorahaa loju nurkissa, sillä noin 20000 kruunua pitäisi pystyä lyömään pöytään. Valuuttahuolia kiroillaan, mutta eivät asiat voivottelulla muuksi ole muuttumassa.



Saltkråkanin sisäosissa Melker on mietteliäällä kävelyretkellä Malinin (Louise Edlind) kanssa ja samat asiat päässä kiusaavat, eli eipä siinä paljon tahtomiset auta, jos lompakko on liian laiha. Hiukan tilittelevään sävyyn hän onnettomana rupattelee, että niin kovin haluaisi rakkaille lapsilleen kivan kesäympäristön tarjota kera kaiken kauniin, hauskan ja ihmeellisen. Epäonnistumisen tunne ryöpsähtelee pintaan ja valittu urapolkukin alkaa kaduttaa, että josko toisenlaisen tien kautta olisi päässyt vähän parempiin asemiin. Onneksi Malin sanoo muutaman hyvinkin lämpöisesti lohduttelevan sanan muistuttaakseen Melkeriä, miten tämä on panostanut perheensä hyvinvoinnin ja elämysten eteen ja jo aikoja sitten onnistunut siinä, mitä nyt ollaan kyseenalaistamassa. Melkerkään ei ehdi aivan murheisiinsa uppoutumaan, vaan saa aihetta ajatella asiaa toisesta näkökulmasta.

Pitkään pohtiminen ei kuitenkaan saa rauhassa jatkua, sillä Pampula (Maria Johansson) porhaltaa paikalle kertoen, että Melkeriä kaipaillaan puhelimeen pikaisesti. Kaupalle siis riennetään uutisia kuulemaan ja sinne kailotellaan enemmänkin väkeä, koska onhan kyseessä tavallaan yhteinen asia, joka monen tulevaisuutta koskettaa. Melkerin ilmeestä voisi päätellä, että homma on sillä selvä, eikä toivo paljoa pilkahtele enää, ja niinpä Pampulakin tulkitsee, että jotakin vallan kamalaa ja kauhistuttavaa on tapahtunut. Mikään maailmanlopusta tai pienemmästäkään katastrofista tiedotteleva puhelu ei ole kyseessä, vaan melkeinpä päinvastaisesta ilmoituksesta voisi jutella. Nyt alkaakin vaikuttaa siltä, ettei kaikkea toivoa ole mitään syytä viskaista kaivoon, vaan asioita voisi vielä muutellakin. Sattuupa olemaan niin, ettei se aivan helpolla ja vaivatta onnistuisi, vaan pitää laittaa jalkaa toisen eteen.



Vuokravälittäjä Mattson ja Karlberg tyttärineen ovat ilmeisesti jo aiemmin veneilleet kohti mannerta sopimaan kauppojen viimeistelystä, joten etumatkaa olisi kurottavana. Melkerin ja kumppanien rynnätessä satamaan, on laivakin juuri lähdössä, mutta onneksi tuttu kapteeni suostuu laittamaan pakin päälle, joten myöhäiset matkustajatkin kyytiin ehtivät. Melkerin matkaan laivaan loikkaavat vanhemmat pojat Johan (Björn Söderbäck) ja Niklas (Urban Strand), mutta myös Pelle (Stephen Lindholm) ja Pampula kelpaavat kyytiin. Siinäpä porukka saa hermoilla reissun ajan, että mitenköhän ehditään. Maihin päästessä otetaan suunta kohti Mattsonin toimistoa, jossa tarjoillaan kohtalaisen laiskaa sekä innotonta asiakaspalvelua, jonka perusteella välittäjän sijaintikaan ei oikein selviä. Sen verran Melker kykenee tietoja nyhtämään, että kaivattu miekkonen saattaa olla kaupungin torilla raparperiostoksilla. Sinnepä siis, mutta kuten arvata saattaa, eihän ongelma aivan näin helposti ole ratkeamassa, vaan paljon pähkäilyä vaaditaan vielä ja jalkaparatkin pitää pinkoa puhki. Riittääköhän sekään, vai päättääkö Sjöblom sittenkin kaupata tiluksensa Karlbergille...?

Tuskinpa monikaan odottelee Melkerssonien saariseikkailuille niin surkeaa päätöstä, että joutuisivat lomansa alussa heti puolittain pois potkittuina maisemista katoamaan. Siksipä siis ei näiden käänteiden kautta minnekään jännityksen huipuille nousta, eikä minusta ole tarvettakaan, koska sarja ei sellaisia sävyjä ole oikein missään vaiheessa kovin tärkeiksi jutuiksi kohotellut. Niin, jaksokasan puolivälin kohdilla kalaverkkovarkaita hipsi hämärin aikein lähivesillä ja heidän kanssaan hiukkasen leikittiin ajojahtia. Sitten jouluaikaan kettu juoksi yli jään päänvaivaa aiheuttamaan. Omiin silmiin tässä ovatkin Nikkarilan menetysuhan kanssa pitkälti ne kiperimmät tilanteet, joita perhe ja yhteisö muutenkin on 13 jakson aikana joutunut kohtaamaan. Sisältö onkin enimmäkseen etsitty aivan muualta kuin vaikkapa pahisten kanssa nyhjäämisestä tai isompien ongelmavuorten vyöryttelystä, mikä sopii ainakin tälle katsojalle erinomaisesti ja se onkin merkittävä syy siihen, että aina on mielellään Saltkråkanille palannut. Ymmärrän kyllä, ettei tällainen pienimuotoinen ja verkkainen touhuaminen kaikissa kummoisiakaan väreitä tai tuntemuksia herättele.



Ehkä hiukan sopii esittää kritiikkiä talokauppoihin liittyvän ratkaisun helppoudesta, joka suunnilleen tuosta vain tupsahtaa syliin ja vieläpä juuri oikeana aamuna viime hetkillä. Kohtalo kenties, mutta voinee väittää, ettei käsikirjoittajien ainakaan ole ihan kohtuuttomasti tarvinnut koukeroita ratkaisuhetkien suhteen mietiskellä. Toisaalta sopii tavallaan sarjan henkeen, ettei vastoinkäymisten edessä olla heti ankeutumassa, vaan asioilla on tapana sujua lopulta, kunhan pidetään vireet positiivisina ja jaksetaan yrittää. Siihen yrittämiseen liittyen nähdäänkin pari toisistaan poikkeavaa lähestymistapaa katselijan huvitukseksi sekä ihastukseksi, koska tiukka tilanne lähenevine aikarajoineen pyyhkäisee Melkerin harkintakyvyn tilapäisesti pois pelistä ja hänen touhunsa muuttuu huolimattomaksi hutiloinniksi vailla sen suurempaa suunnitelmaa. Isä kirmailee vanhempien poikiensa kanssa sinne sekä tänne ja voisipa sanoa, että suunnilleen täysin tuloksetta. Lopulta kunto alkaa laittaa vastaan ja puhkuillessa ja puhistellessa onkin hyvä hetki tuumailla, että onkohan päättömässä säntäilyssä sitä kuuluisaa jälkeä järjen rippeistäkään. Kahdestaan jääneet Pelle ja Pampula taas näyttävät, että perheiden pienimmillä on malttia sekä huomattavasti toimivampi ajatus yhteisten asioiden edistämiseksi. Verkkaisesti, mutta määrätietoisesti kaksikko tallustelee kohti tavoitettaan osoittaen, etteivät nopsat jalkaparit pelkästään auta pitkälle pötkimään.



Ihan tähän viimeiseen jaksoon saakka tapahtumat on pitkälti pidetty Saltkråkanilla, ellei lasketa sekaan reittilaivan kannelta taltioituja hetkosia, mutta lopettelussa selvästi yli kolmannes minuuttimäärästä kulahtaa Mattsonin perässä säntäillessä, mikä samalla tarjoaa vaihtelua katsomoon. Jokusesta toisistaan melko erillään sijaitsevasta rakennuksesta koostuva saaristokylä korvautuu tuokioksi pikkuisen isomman kaupungin kaduilla, vaan väittäisinpä, että ainakin tässä tapauksessa pienemmissä ympyröissä paremmin viihtyy. Onneksi sieltä päästäänkin hyvissä ajoin takaisin kesäistä kotimökkiä kohti, sillä olisihan se vähän hassua, jos päätösjaksossa Saltkråkan unohtuisi sivuosaan. On myös ymmärrettävää, että päättelyn yhteydessä halutaan kameroille melkein kaikki edellisissä jaksoissa tutuiksi tulleet tyypit näyttää ainakin lyhyesti. Joulujaksossa sama homma sujui luontevammin, kun porukalle keksittiin mukavasti tekemistä yhdessä, kun taas tässä osassa joitakin asukkaita käytännössä käväistään nopeasti moikkaamassa.

Aivan niin hyvin ei satu käymään, jotta pääsisi päätöstä kehumaan sarjan ylivoimaisesti parhaaksi jaksoksi, mutta mielestäni se helposti aivan kärkijoukkoon kipuaa. Tässä yhteydessä en kuitenkaan lähde laittamaan näitä löyhäänkään paremmuusjärjestykseen, vaan kenties myöhemmin pienen summailun sekaan sellainen on mielekkäämpää sijoitella. Sinänsä mitään ihan uutta ja ihmeellistä ei lopetuksenkaan yhteydessä esitellä, vaan niitä elelyn pikkuisia ilonpilkahduksia, joiden tuottelussa sarja kaikkiaankin kiitettävästi kunnostautuu. Oli sitten kyse jäätelöhetkistä, onnistumisen riemusta, kesäpäivien rauhallisesta nautiskelusta tai läheisille lausutuista pienistä sekä herkistävistäkin sanoista, jotka voi hyvillä mielin talletella kultaisten muistojen holviin ja kaivella kolkompina hetkinä uudelleen esiin sydämeen lämpöä ja uskoa luomaan. Tällaisten juttujen ja tunnelmien yhdistelemisessä Vi på Saltkråkan onnistuu erinomaisesti, vaikka onhan mukana jokunen jakso, jossa liikutus jää vähemmälle ja muutenkin vaikutelma hieman vaisummaksi. Siitä huolimatta aidonoloisia hellyyden, ilon ja ennen kaikkea yhteisen onnen eleitä sekä sanoja tupsahtelee vastaan niinkin runsaasti, että odotukset helposti tulevat täyteen. Onkin vähän huvittavaa, kun Karlberg loppupuolella pääsee töksäyttelemään toisten yhteisen unelman turhaksi tunnelmoinniksi, mutta tässä Astrid Lindgrenin luomassa maailmassa sellaiset hassut höpsötykset ja haihattelut ovatkin varsin elinvoimaisia ja vetovoimaisia, joten saattaapi ihan joku muu joutua ihmettelemään, että mitenkäs tässä näin pääsi käymään. Sellainen tietysti sydäntä lämmittelee ja hyväntuulisuutta tuo.



Juurikin niitä haaveisia sekä herkistäviä hetkiä ennen lopputekstejä tavoitellaan ja sanoisinpa, että viimeisillä minuuteilla osuu melkoisen moni juttu kohdilleen. Huolet on huitaistu pois ja Melker mietiskelee kaiken olevan kuin unta. Jos toiseksi viimeisen jakson päättely huokui pettymystä ja huolta, niin nyt liikuskellaan paljon kirkkaammissa mielialoissa. Isä itsekseen pohtii tätä onnea huokuvaa kesäunelmaa ja sitä, mitä se lapsille merkitsee erityisine kokemuksineen ennen kuin tämä nuoruuden paratiisi katoaa aikuiselämän muistoihin. Sinänsä Nikkarila ei välttämättä kaikkien silmiin mikään kovin kummoinen rakennuksena ole, mutta siinä ympäristössä moni hyvä seikka yhdistyy osiaan isommaksi kokonaisuudeksi yhteistä elämäniloa korostellen, mikä ajatuksissa ihastuttaa. Samaan aikaan kuvissa väläytellään kesän kukkaloistoa kauneimmillaan ja ilta-auringon viimeisten välkähdysten edessä tyyntä pintaa pitkin soudellaan. Näiden varsin myönteisten värähtelyjen myötä olisikin osuva hetki heittää katsomoon hyvästit, vaan on nähty paikka vielä viimeiselle loppukevennykselle, kun lopulta nykii ja sitten onkin molskahduksen aika. Luulisinpa, että näitä hassuja, hempeitä ja haikeitakin Saltkråkanin seikkailuja ja sattumuksia tulee varmasti uusittua useamminkin. Ainakin tämän kevään aikana pyöräytelty kierros saarikylässä on laittanut maailman vilauttelemaan melkoisen tiuhaan niitä kauniita puoliaan tartutellen jaksosta toiseen iloa ja onnea katsojaan, mitä ei lainkaan pahalla osaa katsoa, vaan välillä höttöiseksikin yltyvä unelmointi otetaan kiitollisena vastaan ja niitä kuvia on mahtavaa jälkikäteenkin mielessä pyöritellä. Katsotaanpa milloin tuttu reittilaiva seuraavan kerran katsojan kyytiinsä kaappaa kauniita kesäseikkailuja kokemaan...



Vi på Saltkråkan: Melker får napp! (1964) (IMDB)

Toukokuu on tuonut hivenen harvemmiksi käyneisiin elokuvailtamiin kauneutta kaikenlaista koskettavuutta unohtamatta. Tähän sarjaan kuuluu tietysti vaikkapa vähän aikaa sitten päätelty saariston lasten temmellys televisiosarjan puolella ja vaikkapa The Notebook myös. Jotta kotikatsomon viihdetuokiot eivät yhtäjaksoisesti rauhaa ja rakkautta tarjoaisi, niin kenties ihmeellisten ihanuuksien vastapainoksi kelpaa sujauttaa jotakin rumaa, rujoa ja ruhjovaista vääntöä hengenlähtöineen. Yksi tällaisten tiukkojen tilanteiden ja kuumien paikkojen kovakourainen, kylmähermoinen ja yleisestikin tyly erikoismies on tietenkin Charles Bronson, joka sinetöi itsensä 1970-luvulla vähäpuheiseksi väkivallan ammattilaiseksi tehden mitä täytyy häijyjäkään keinoja kaihtamatta. Moni herran vähän kajahtaneistakin sankaroinneista jäi jo nuorena poikana mieleen elämään ja kyllähän niitä nykyäänkin erinomaisen mielellään kertailee. Cold Sweat kuitenkin kuuluu niihin teoksiin, joiden pariin löysin reitin vasta myöhemmässä vaiheessa, eikä se onnistunut A-ryhmään murtautumaan. No, sinne ponnistaakseen pitää pikkuisen rankemmat rettelöinnit ruudulle räväyttää, mutta muistelisinpa, että tämäkin vuosikymmenensä nuhjuisempaakin puolta väläyttelevä kostoreissu sitä toimintanälkää mukavasti sammuttelee. Kertailenpa ja kirjoittelenpa, miten se potkii näin runsaat neljä vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen.

Ehkei sitä rumempaa puolta tarvitse millään pikakiireellä pyrkiä vyöryttelemään, vaan voidaanhan sitä ottaa hetki ja toinenkin nautiskellen Ranskan viehättävistä rannoista komeine reunuskumpuineen. Bronsoninkaan ei tarvitse ihan heti yrmyileväksi ja tylyksi kostajaksi ryhtyä, vaan siinä lämmittävän auringon alla on mukava hymyillen pikkuhiljaa illaksi vaihtuvaa päivää päätellä. Sää on mitä mainioin, ystäviä ympärillä ja taitaapa liiketoimintakin melkoisen mukavasti rullailla. Joe Martinin (Bronson) vene onkin hyvää vauhtia lähestymässä kaupungin satamaa. Ruorissa on ilmeisesti hiukkasen kokemattomampi heppu, sillä Joe tätä ahkerasti neuvoo ja lopulta opastelee kirjaimellisesti kädestä pitäen. Iltaohjelmaakin ollaan kehittelemässä satamakaverusten kesken ja toki pientä piikittelyäkin esiintyy. Asiakkaat ovat lähdössä teilleen ja Joeta kysellään lasilliselle, mutta tämäpä murjaisee, etteivät merimiehet sentään juopottele, ainakaan työaikana.



Toimistolla selviää, että Joen huvijahtipalvelun pitäisi pysyä kiireisenä jatkossakin, sillä kysyntää löytyy. Vaimokin soittelee ja kyselee perään, mutta Joella on vähän muuta mielessä kuin suoraan töistä kotiin lampsiminen. Iltahämyinen korttirinki koitoksineen ja setelitukkoineen tuntuu kiinnostavan enemmän, joten sinne siis ennen kotimatkalle jalkautumista. Hyvän pelituokion jälkeen pari yönapsua unien eteen tuntuu Joelle maistuvan, mutta Fabienne-vaimo (Liv Ullmann) kertoo, että aiemmin päivällä joku outo tyyppi on soitellut ja jälleen puhelin pirisee. Hyväntuulinen Joekin selvästi vakavoituu vastaillessaan myöhäiseen soittoon. Hilpeys onkin katoavaista, sillä puhelimessa kysellään Joe Morinia, ja uhitteleepa heppu linjan toisessa päässä alkavansa tappotoimiin. Halukkuus pyytää poliisia näitä seikkoja setvimään on melkoisen minimaalista, kuten odottaa sopii, sillä Bronsonin tapa ratkaista tällaisia ongelmia ei ole virkavaltaan turvautuminen. Hetkeä myöhemmin auto pysähtyy talon lähelle ja joku hiippailee ikkunoiden takana. Joe jo varautuu kolkkaamaan kelmin ja sitten alkaa tulla kivisiä terveisiä kera särkyvien ikkunalasien.

Illanvietto viimeistelyineen saa siis ikävämmän käänteen ja yht'äkkiä Fabiennelle täysin vieras heppu istuskelee sisätiloissa Joen viruessa lattialla tajuttomaksi muksautettuna. Kovaotteisesta kohtaamisesta huolimatta tarkoituksena ei ole tappaa, vaan kutsumattoman vieraan aikeet lienevät toisenlaiset. Vermontiksi paljastuva kaveri on juttujensa perusteella Joen vanhoja tuttuja ja naljailuista päätellen eipä Joe taitaisi juuri pahakseen laittaa, vaikka tätä jälleennäkemistä ei olisi ikinä tarvinnut kokea ja kärsiä. Fabiennelle herrojen yhteiset ja suunnilleen seitsemän vuoden taakse juontavat edesottamukset ovat uutta tietoa kaikin puolin ja jonkinlaisesta vaietusta armeijatoveruudesta taitaa olla kyse. Sen verran Vermont ehtii suunnitelmiaan valottelemaan, että hän kovin kaipailisi venekyytiä, eikä kieltäytyminen ole erityisen fiksu päätös. Mielellään sopisi heti lähteä vesille, mutta Joepa on näppärä kääntämään osat ylösalaisin, eikä enää ole selittelyille tai uhitteleville pyynnöille tarvetta. Nipsaus, napsaus, niska poikki ja yhteinen sekä epämiellyttävä muistelointi on napakasti pakettiin pistetty.



Hetki on hiukan huono lähteä ruotimaan menneisyyden synkkiä saloja, mutta kaipa Joen hieman täytyy taustojaan viimein availla. Alkulaukaukset nykyhetken tapahtumiin on ammuttu vuosia sitten Korean sodassa, jota seurannut tavallinen tylsä arki ei kaikkia tovereita kiinnostanut. Eräs tuttu upseeri kaipasi vähän virikkeellisempää toimintaa ja kokosi kasaan pienen porukan, joka alkoi toteuttamaan uskaliaitakin ryöstöjä sekä kaappauksia. Joe ei niinkään himoinnut mukaan kyseisen ryhmän touhuihin, mutta erään virheen seurauksena päätyi tekemään perään toisen ja vieläpä paljon pahemman. Edessä odotteli tuomio toisen upseerin pahoinpitelystä, ja kun joukkoa komentava Ross (James Mason) pyysi mukaan öiselle retkelle, niin Joe ajatteli, ettei uran suhteen ainakaan ole enää paljoakaan menetettävää, joten toisten kaipaillessa etevää ratinvääntäjää, hän lupautui pakoauton kuskiksi. Illan ylimääräinen lisäys joukkioon, eli muukalaislegioonataustainen Katanga (Jean Topart) päätyi viimeistelemään siihen saakka hyvin sujuneen homman puukottamalla paikallisen poliisin kylmäksi. Tätä tempausta katsellessaan Joe päätti kaasutella yksinään karkuun jättäen loput neljä oman onnensa nojaan. Jokainen näistä sai pitkät tuomiot istuttavakseen, joten voisi olettaa jonkinlaista katkeruutta edelleen esiintyvän. Siinäpä syy sille, miksi Joe on päätynyt sukunimensä muuttamaan, ei paljoa noista päivistä puhu, eikä tahdo asioita poliisin kanssa pähkäillä.

Menneisyyden rötökset ja ikävät ihmiset eivät niin vain suostu pyyhkiytymään kuvioista maata ja nimeä vaihtamalla, vaan ovat kirjaimellisesti palanneet ovelle kolkuttelemaan. Joe tahtoo, että Fabienne poistuisi maisemista hetkeksi ja ottaisi mukaansa Michele-tyttären, niin hän voisi rauhassa siistiä asiat tavallaan. Fabienne yllättää miehensä ilmoittamalla tahtovansa mukaan. Ensimmäisenä tehtävälistalla on keittiön nurkassa luuhaavan ruumiin hävittäminen, mutta naapurin hilpeät sekä huppeliset juhlistelijat tahtovat tunkea puoliväkisin keskiyöllä asuntoon iloaan jakamaan ovikelloa sinnikkäästi pimputellen. Lopulta humalaiset saadaan parin täpärän tilanteen kautta toivoteltua myöhäistä iltaansa jatkamaan ja ylle laskeutunut öinen pimeys tarjoaa oivan tilaisuuden suorittaa sellaisia tekosia, jotka eivät niinkään uteliaita silmäpareja todistajiksi kaipaile. Pikkuisen myöhemmin Vermont viimeiseen sukellukseensa syöksyen korkealta kalliolta kovaan kivikkoon kopsahtaen. Siinäpä sitä vähemmän mukavaa päätöstä vähemmän mukavalle tuttavuudelle, eikä Joe ole yhtään kyyneltä sen seikan johdosta tirauttamassa.



Luultavasti olisi erinomainen idea poistua kotikulmilta hetkiseksi ja tällainen suunnittelematon lähtö taitaakin olla Joella mielessä, mutta nytpä onkin niin, etteivät vanhat tutut tahdo päästää miekkosta niin vain teilleen livahtamaan. Asunnolla odottelee oven avautuessa kolme kutsumatonta vierasta yhden sijaan, joten pitäisiköhän jälleen käväistä öisellä kallioajelulla...? Joe ei ole yhtään vieraanvaraisella tuulella, mutta samalla voi sanoa, ettei kolmikkokaan ole tullut kuulumisia vaihtamaan ja niitä-näitä rupattelemaan, mistä osoituksena lattialla viruu verissään Joen tapettu hauvaystävä. Ross on edelleen joukon johtaja, joka rauhalliseen tapaan selittää Joelle, miten näkee vuosien myötä kasautuneet velat sekä mahdollisuuden tilinpäätökseen. Osa joukosta tuntuu olevan kärsimättömämpää lajia, mutta Ross pitää pään viileänä kysellen, että mikä mahtaa olla käypä hinta terveille keuhkoille, joille on saanut heittää hyvästit vankeusaikanaan. Voipi olla, että eräs tietty vene tilejä tasailisi...ainakin melkein. Ryhmällä on mielessään rahakas huumesalakuljetus ja Joe veneineen sekä hyvine maineineen olisi arvokas tekijä uskaliaassa yrityksessä. Josko kuskihomma tällä kerralla onnistuisi. Risteilylle lähdetään, mutta huomattavasti ankeammassa hengessä kuin ensimmäisten kuvien hehkuessa. Joe tietenkin tahtoo laittaa tyypeille vastaan, mutta varovainen sopii olla, koska perheen henki ja terveys roikkuu osittain murhanhimoisissa kätösissä...

Richard Mathesonin vuonna 1959 ilmestynyt jännitysromaani Ride the Nightmare oli jo ehditty sovitella ruutuversioksi, sillä sen pohjalta väsäiltiin vuoden 1962 lopulla ensiesityksensä saanut jakso televisiosarjan The Alfred Hitchcock Hour ensimmäiselle kaudelle. Sekin on tullut nähtyä, vaikkakin niin monen monituista vuotta sitten, etteivät muistikuvat kovin kirkkaina päässä pyörähtele. Kyseisen sarjan omasta hyllystä löytyviä parhaita paloja voisi kenties kertaillakin, mutta tiedä sitten, pääsisikö Ride the Nightmare siihen kerhoon, koska Hitchcockin nimen alla on esitetty huomattavasti huikaisevampaakin jännitystä puhumattakaan herran omista ohjaustöistä. No, vähän samaa voisi tästä myöhäisemmästä elokuvaversiosta sanoa, eli eipä jännitysruuveja aivan äärimmilleen onnistuta kiristelemään, eikä varmaan edes erityisesti yritetäkään sellaista teosta kehitellä, joka laittaisi katsojan kyntensä jäytämään hermot raunioina.

"Do you know how many pints of blood a man has? He has ten pints, and mine's pumpin' out, slowly but steadily, at an estimated rate of four pints per hour. Therefore, in another hour, I will have lost consciousness and finally "check out.""

Tarinassahan olisi hyvinkin potentiaalia, jos tahtoisi kunnolla vyörytellä painostavaa ilmapiiriä katsomoon häijyine käänteineen, mutta vaikuttaa siltä, että ahdistavinta piinaa halutaan tarkoituksella vältellä ja tilanteen kiristyessä aletaan tuomaan mukaan myös huumoria. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa vähän ennen puolta väliä kuviin ilmestyvä Jill Irelandin esittämä hiukkasen hipahtava Moira, joka kovasti tuntuu erilaisten vapauksien perään haikailevan, mutta toki tappotouhut kiinnostaisivat myös, mihin taas Joe naurahtaa, että sepä se vasta onkin hupailuista parhainta. Mathesonin kirjaa lukematta on vaikeaa veikkailla, millaisilla sävyillä kirjailija itse lähti kiristyvää asetelmaansa kuljettelemaan. Sitä en tahdo väittää, että elokuva heittäisi touhun täysin pilipalipuuhasteluksi, vaan kyllä se kaikkiaan kohtalaisen vakavana pysyy ja tiukkaakin taistoa käydään, jossa ei juuri pelleillä. Kuitenkin pääsee syntymään vaikutelma, että jännitysosastoa vesitellään tarkoituksellakin, eikä se pelkkää plussaa ole, vaikka varmaan tekeekin tekeleestä helpompaa katseltavaa. Inhottavimmat jutut jätetään enemmän vihjailujen varaan kuin lähdettäisiin kunnolla hahmoja ja katselijaa höykyttämään.

"Killing him wouldn't be murder; it would be like cleaning a cesspool."

Vaaranpaikkoja kyllä saadaan luotua useampikin, eikä kivuliaaksi pattitilanteeksi kääntyvää suunniteltua huumekauppaakaan oikein voi ihan tavanomaisimmaksi ratkaisuksi sanoa. Lisäksi näkisin hieman poikkeuksellisena senkin, että lyhyttä takaumajaksoa lukuun ottamatta elokuva tapahtuu suunnilleen vuorokauden aikana. James Mason on ainakin minulle tullut tutummaksi vähän lempeämmistä ja arvokkaammista osista, mutta kyllähän pätevä näyttelijä hiljaista uhkaa ja häikäilemättömyyttä huokuvan pahiksenkin itsestään tarvittaessa kaivelee. Julmempi ja räjähdysherkempi heppu on kuitenkin Katanga, jonka omatunto ei paljoakaan paina, ja muiden arkkuun laittaminen on ensimmäisten vaihtoehtojen joukossa. Joen vanhojen tuttujen joukossa loput kaksi jäävätkin vähemmän merkityksellisiksi sivustakatsojiksi, jotka puolihuolimattomasti hoidellaan pois kuvioista. Moiraa on jokseenkin vaikea laskea joukkoon, koska ainakin omiin silmiin hahmo näyttäytyy eräänlaisena kevennyksenä. No, vaikuttaa siltä, että Ireland tykkää osassaan hieman huvitella ja kiusata puolisoaan.



Jännityselementtien vaisuudesta ei se syyttävä sormi kuitenkaan aivan ensimmäisenä ryöväreiden suuntaan osoittele, vaan ehkäpä Bronson hivenen turhankin itsevarmana jolkottelee läpi pienen piinajaisensa. Missään vaiheessa ei minusta näytä siltä, että heppu olisi kovin huolissaan  tai etenkään hätää kärsimässä. Vaikka vaimo ja tytär ovat hyvinkin haavoittuvaisessa asemassa, niin kohtauksesta toiseen Joella tuntuu ote pitävän ilman herpaantumisia. No, joihinkin tykittelyihin sopii vallan mainiosti, että Bronson on jonkinlainen supermies, joka tuosta vain setvii ongelmapaikat ja laittaa pahat tyypit multiin makoilemaan. Cold Sweat ei välttämättä aivan näin jämäkkää kaveria kaipailisi. Toisaalta toinen suomennettu nimi (Rautaiset hermot) on varsin osuva tulkinta Joen otteista läpi elokuvan. Kädet eivät tärise ja ne suurimmat tuskaisat kauhunhetketkin jäävät lopulta aivan muiden koettaviksi. Joka tapauksessa Bronsonia on jälleen ilo katsella.

...Etenkin kunhan varsinaiseen asiaan päästään ja voidaan sanoa tilapäiset hyvästit ensimmäisissä kohtauksissa rentona ja letkeänä hymyilevälle Bronsonille. Tarpeen tullen tilalle astuu kylmäpäinen väkivallan ammattilainen, jolta on turha armopaloja ruikuttaa. Sanomattakin selvää, että tällainen olotila näyttäytyy miehelle paljon luontevampana, jos on sattunut enemmän hänen tuotantoaan seurailemaan. Kutsumattomat vieraat toivotellaan suorasanaisesti painumaan teilleen ja jos viesti ei jostakin syystä läpäise kalloa, niin edessä odotteleva kohtalo tulee olemaan karu ja kova. Ehkäpä toimintaa toivovan katsojan kannalta on hyvä juttu, että vähän luupäisiä nämä vanhat tuttavat sattuvat olemaan. Asenne on kyllä kohdillaan Bronsonin hääräillessä tuimailmeisenä ja tekosia voisi luonnehtia tehokkaiksi ja tylyiksi. Valitettavasti tämä myös tarkoittaa sitä, että suurelta osin väännöt ovat kestoltaan minuutin luokkaa, eivätkä kovin näyttäväksi kahinaksi etenkään ensimmäisellä puoliskolla karkaile. Ennen kuin ehtii kunnolla kamppailuun mukaan, onkin Vermontin niska jo sanonut naps. Samaa sarjaa edustaa lyhyt kolkkailu veneessä ja kärhämöinti lentokentän hississä. Kyllähän sellainen osoittaa, ettei kaveri otteissaan juurikaan haparoi, mutta tämä katsoja saa yleensä vähän enemmän riemua irti, jos toimintakohtauksia pystytään hieman komeammiksi kasvattelemaan kuin nujakoinneiksi, joissa vähän painitaan ja pari iskua vaihdetaan. Onneksi ennen viimeisiä kohtalokkaita kohtaamisia saadaan kivisempiä seutuja liekehtimään, niin tulee sitäkin kautta omanlaistaan kuumotusta takaa-ajoon. Valitettavasti varsinainen lopettelu on mielestäni melkoisen tyhjänpäiväinen nykäisy. Kenties Joe sitten tahtoo omalaatuisella tavalla ja räiskähtelevästi osallistua itsenäisyysiltaman juhlallisuuksiin, mutta siinä ilotulittelussa ei paljoakaan muisteltavaa ole.



Hieman epätyypillisesti noin Bronson-elokuvalle parhaiten mieleen jäävä ja ehdottomasti näyttävin vauhtipätkä liittyy nelipyöräisten ärjymiseen ja pujotteluun ahtailla teillä, eikä niinkään kaksijalkaisten yhteenottoihin. Varsinaisesta kaahausjaksosta saadaan puolivälin jälkeen jo hieman esimakua, vaikkakin se hoidetaan vielä leikittelevämpään tapaan. Toisella kerralla meno onkin pari pykälää hurjempaa, koska pitää ruuhkan seassa kamppailla armotta raksuttelevaa kelloa vastaan ja takana jahtaavilla poliiseillakin tuntuisi vähän asiaa olevan. Ruuhkaisesta kaupungista pitää omat oikopolut etsiä, eikä ole paljoakaan aikaa pysähdellä tullipuomeille. Joe pääsee niitä rautaisia hermojaan ja kysyttyjä rattitaitojaan kivasti esittelemään. Päätä ei kylmää, vaikka kaiteet ja pudotukset niiden takana tulevat hyvinkin lähelle nopeusmittarin kohoillessa. Tästä kisailusta ei tarvitsekaan valitella, sillä viihdyttävä hurjastelujakso siitä syntyy ja onpa pienoista asfalttirallin tunnettakin renkaiden vinkuessa, koneen käydessä kovilla kierroksilla ja tienkin lopahtaessa kesken. Samalla saadaan hieman rämäpäisempi katsaus Ranskan kallioisiin rannikkoseutuihin. Onhan vastaavia kovasti kiemurtelevien vuoristoteiden kisailuja aiemminkin tullut nähtyä, eikä Cold Sweat aineksistaan välttämättä tyylikkäintä tai intensiivisintä rypistystä saa aikaiseksi, mutta omalla listalla se kuitenkin kelpaa elokuvan hengästyttäväksi huippukohdaksi, eikä miksikään väsähtäneeksi ratinkääntelyksi sovi väittää.

Asiallisen karusti kansikuvitettua levyä mainostetaan erikoisjulkaisuksi, mutta ainakaan lisukkeiden määrä tai laatukaan ei mielestäni siihen luo perusteita. Sieltä löytyy hieman kuvia, tekstimuotoista tietoa ohjaajasta sekä Bronsonista, pari versiota trailerista ja kiinnostavimpana noin 13-minuuttinen haastattelukooste. Dokumentin antikaan ei kummoiseksikaan paljastu, eikä mukaan ole saatu juurikaan tekijäporukkaa, vaan ulkopuoliset elokuvasta höpöttelevät. Mathesonista lausutaan alkuun pari sanaa, kun kerrotaan, että hän kirjojen lisäksi tuli tunnetuksi televisiokäsikirjoitusten puolelta. Esimerkkeinä heitetään kirjoista I Am Legend, joka on innoittanut useammankin elokuvatulkinnan ja televisiotöiden puolelta taas Duel, eli Steven Spielbergin ohjaama myyntimiehen painajainen maanteillä vuodelta 1971. Jutustelu on jokseenkin joutavaa ja yleisluonteista, eikä varsinaisen teoksen taustoihin kovinkaan syvälle kurkata. Mainitaan, että budjetti oli pieni ja kuvaukset lyhyet, mutta juuri enempää ei siinä mielessä irtoa, vaan jutustellaan, miten kolkutteleva pimeä menneisyys on tuttu teema lajityypissä ja vastaavaa turinaa. IMDB:n triviaosastokaan ei merkittävästi mielenkiintoista pikkutietoa tarjoile. Hieman minua ihmetyttää maininta, että Cold Sweat julkaistiin Yhdysvalloissa vasta vuonna 1974, vaikka kyseessä oli kansainvälinen tuotanto ja Bronsonin suosiokin nousussa, josta kertoo vaikkapa miehelle (väitetysti) maksettu 400000 dollarin palkkio, joka valmistumisaikaan oli jotakin aivan muuta kuin mitä b-luokan toimintatähdille tarjottiin. Näyttelijävalintoja valotellaan sen verran, että Rossin osaan oli jo loikkaamassa Jason Robards, mutta lopullinen valinta osui Masoniin.



Terence Young muistetaan luultavasti parhaiten ensimmäisestä Bond-elokuvasta Dr. No ja seuraavana vuonna ilmestyneestä melko korkealle arvostetusta jatko-osasta From Russia with Love. Young toki palasi kolmannen kerran Bondia ohjastelemaan elokuvassa Thunderball. Ehkä hän oli paremmin kotonaan agenttitoiminnan puolella, sillä ainakin pari noista Bondin seikkailuista on selkeästi viihdyttävämpää ihmeteltävää kuin Bronsonin kanssa tehdyt vakavammat väännöt. Bronsonin ja Youngin yhteinen taival jatkui kolmen elokuvan verran, jotka ilmestyivät peräkkäisinä vuosina. Cold Sweat oli niistä ensimmäinen ja seuraavana vuonna vaihdettiin lännenelokuvien lajiin. Tuotanto oli siinäkin varsin kansainvälinen niin kameran edessä kuin takana, sillä Bronsonin kanssa elokuvassa nähdään Toshirô Mifune, Alain Deloin ja Ursula Andress. Katselusta on jo varmaan lähemmäs vuosikymmen, mutta muistelisin kyseisen tekeleen olevan ihan menettelevä tapaus, vaikkakin Bronson on huomattavasti huikaisevammissakin revolverileikeissä esiintynyt. No, Red Sun on joka tapauksessa uusinta-aikeissa, mutta samaa ei voi sanoa Youngin ja Bronsonin viimeisestä yhteistyöstä. The Valachi Papers toki hyllystä löytyy, mutta parin katselun jälkeen tuntuu siltä, ettei ole tarvetta enää kolmatta kierrosta käynnistää. Sinänsä kohtalainen kurkkaus järjestäytyneen rikollisuuden kuvioihin, mutta eipä siinäkään huimilla toimintakohtauksilla juurikaan väläytellä.

Cold Sweat tuntuu myös kuuluvan siihen joukkoon, joka uusinnoilla pikkuisen pääsee kulahtamaan, sillä vähän laihaksi riemu jää, kun kuviot ovat melko hyvin mielessä, eikä niitä vauhdikkaita huippukohtia kovin montaa matkalle mahdu. Kyllähän Bronson melkoisen säälittä mätkii ja höykyttää vanhoja tuttujaan, mutta nämä tuokiot ovat enimmäkseen lyhyitä ja suoraviivaisia purkauksia, joten toimintapuolta voisi kuivuudesta ja rajallisesta mielikuvituksellisuudestakin syytellä. Siihen kun lasketaan mukaan, että tuskalloiseksikin käynyt jännitysnäytelmä puretaan melko hätäisesti ja lässähtäen, niin parempaa keskitasoa korkeammalle elokuvaa ei oikein kehtaa kehua. No, Bronson kuitenkin on vetreässä vedossa ja sitä heilumista on ihan kiva katsella. Samoin sinänsä pätevästi toteutettua toiminnallista jännitysviihdettä. Dokumentissa tokaistaan, ettei Cold Sweat kovin kattavasti sukella Ranskan Rivieran ihmeellisyyksiin, vaan tyytyy väläyttelemään turistimaiseen tapaan. Minusta vaihtelevat näkymät mukavasti rikastuttavat muuten paikoin hitaammalla käyvää tarinaa. Jotta tästä enempää tahtoisi innostua, niin elokuvan pitäisi olla paljon tiukempi ja mielellään tuimempikin. Näitä rankempia rymistelyjä Bronsonille 1970- ja 1980-luvuilla kiitettävästi kertyikin ja siihen osastoon verrattaessa Cold Sweat edustaa lähinnä heppoista lämmittelyä. Vähintään mielekästä sellaista toki, jos sattuu Bronsonin tyylistä tykkäilemään.


Cold Sweat (1970) (IMDB)

Kesäiltojen hömpötyksistä pitäisi taas pikkuisen puhella, koska siihen osastoon elokuvailtamani taas pääsi kallistumaan. Toukokuussahan pariinkin otteeseen Brigitte Bardot käväisi kotikatsomossa ilahduttamassa, vaikkakaan kumpikaan kyseisistä kommelluksista ei viihde-elämyksenäkään edes napakympin lähistölle osunut, vaan sekä lännenkomedia Frenchie King että romanttisempaa vivahdetta ja kujeilua sisältävä Naughty Girl ovat menettelevää huvittelua etenkin hiukkasen väsyneeseen olotilaan. Come Dance with Me lienee lähempänä jälkimmäistä noin sävyiltään sekä teemoiltaan ja muitakin yhtäläisyyksiä löytyy, sillä Naughty Girl tosiaan on Michel Boisrondin debyyttiohjaus, jonka jälkeen yhteistyö Bardotin kanssa jatkui useammassa elokuvassa, ja jos laskuni eivät täysin metsään mene, niin Come Dance with Me on järjestyksessään kolmas niistä, eli välistä jää (valitettavasti) uupumaan vuoden 1957 La Parisienne. Kenties siitäkin vielä joskus tulee kirjoiteltua, mutta kyseistä teosta ei toistaiseksi omista hyllyistä löydy. Siinä missä kaksikon ensimmäisessä yhteisessä elokuvassa taustalla oli kuvio liittyen väärennettyjen dollareiden mysteerin selvittelyyn, niin kolmisen vuotta uudemmassa tarinassa taas pitäisi paljastaa koukerot hämärien murhasyytteiden takaa. Ehkäpä siinä sivussa ehditään hiukan tanssahtelemaan ja ihastumaankin...?

Tanssilattiat eivät ihan ajankohtaisin määränpää heti alkuun ole, vaan Virginiella (Brigitte Bardot) on aivan toisenlaista asiaa, kun puhelimeen tarttuu, mikä tarkoittaa että hyvässä vauhdissa oleva uhkapelitouhu toisaalla keskeytyy tilapäisesti. Virginie yrittää saada tohtorin hetkiseksi pudottamaan pokerikäden ja poistumaan korttiringin otteesta, sillä Albert-isä (Noël Roquevert) on kovissa tuskissa hammassäryn takia. Hervé (Henri Vidal) suostuu hetken suostuttelun jälkeen ymmärtämään, että kiireellisestä potilaasta on kyse ja antaa luvan tulla käväisemään, vaikka on jo myöhä ja tosiaan hiukkasen viihdyttävämpää harrastettakin herralla menossa. Voitokkaat värisarjat pitää siis toviksi unohtaa, kun isä ja tytär hetkeä myöhemmin oven taakse ilmestyvät. Isän istahtaessa hoitotuoliin, jutustelee Virginia lääkärille ja onnistuu tämän hammastietoudellaan hieman yllättämäänkin, mutta tällä potilaskäynnillä on lopulta pikkuisen merkityksellisempiäkin seuraamuksia.



Ensin pitää kuitenkin hoitaa kipupisteet pois päiväjärjestyksestä ja Albertin tapauksessa paras keino olisi nipsaista kipua ja jomotusta tuotteleva hammas irti, mutta potilas itse ei ajatuksesta innostu, vaan on sillä kannalla, että särkylääke saa riittää. Pitäähän sitä pikkuisen porata kuitenkin, ja tuskailujensa ohessa Albert on huomaavinaan, että taitaapi tohtorilla olla kiinnostusta tyttäreen, joten hän huomauttaa, että Virginie on jo kihlautunut ja menossa naimisiin. Aivan niin kepeällä varoituksella Hervé ei ole luovuttamassa, vaan hetkeä myöhemmin tilittelee kaverilleen, että tämän lyhyehkön tapaamisen perusteella hän on kohdannut elämänsä naisen. Albert saa siis muutakin kiroiltavaa kuin vain hammaskurimuksen manaillessaan, miten tämä puoskari on varmaan sala-alkoholisti, joka kaiken muun lisäksi näyttää vielä härkävankkurien ajajalta. Tuttavuutta ei ainakaan alkumetreillä voi kovin lämpöiseksi luonnehtia, mutta niinpä vain Virginiella on samansuuntaisia tuntemuksia Hervén kanssa.

Myöhäisillan yllättävä hammassärky johtaakin siihen, ettei Virginien alkuperäistä kihlattua edes kuvissa vilauteta, vaan Hervéhän sieltä neidon kanssa kirkosta astelee ja pari ikionnelliselta vaikuttaa, eikä Albert pysty pettymystään peittelemään, vaan murjottaa avoimesti tyttären ailahtelevaisen sydämen takia. Kurjaksi vävyksi hän nuoren miehen jo ennakkoon tietää, vaikka pakolliset onnittelut pitää tietysti lausahtaa. Avioelämä ei kuitenkaan yhtä iloa ja riemua ole, vaan voipa se välillä vähäsen kinastelevaiseksi ja räyhääväiseksikin lipsahdella. Kaksikko on aloittanut myös ammatillisen yhteistyön Virginien toimiessa hammashoitajana. Näkemykset menevät hiukkasen ristiin ja siitä lähdetään myrskyä nostattelemaan. Hetkeä myöhemmin Virginie jo laukkujaan pakkailee ja iltaa päättelee ainakin tilapäinen riitaisa ero. Ensimmäisissä kohtauksissa ei ainakaan hirmuisesti minuutteja haaskailla turhaan aikailuun, koska täydestä tuntemattomuudesta ollaan jo kirkon kautta käväisten ehditty riitaantumaan, eikä olla lähelläkään kolmannesta kestosta edetty.



Seuraavaksi tuore aviomies löydetään tilittelemästä tilannettaan baaritiskiin nojaillen, ja juttua kuulostelee eräs Anita (Dawn Addams), joka on sitä mieltä, että murheita voisi unohdella vaikkapa tanssilattialla pyörähtelemällä. Sattuupa hän sitä ihan ammatikseenkin opettavan ja omistaa tanssikoulun lähistöllä. Parin tanssituokio jää kuitenkin lyhyeksi, sillä Albert ilmaantuu samaan ravintolaan, eikä Hervé tahdo tulla tällä tavalla nähdyksi. Niinpä ohjelmassa on pikkuinen piilottelu ja pikainen poistuminen. Kadullakin joku tuntematon miekkonen vaikuttaa olevan kiinnostunut pimeään iltaan ajelevasta kaksikosta. Aivan niin nopsaan ei olla päivää päättelemässä, vaan Anita ehdottelee iltanapsua, mikä toki Hervélle maistuu. Niitä kulautellaan kovin lähekkäin sohvalla ja aiemmin nähty salaperäinen tyyppikin livahtaa sisään asuntoon.

Anitalla on vähän muutakin mielessä kuin vain virkistävällä juomalla kuivaa kurkkua helliä ja Hervékin innostuu, sillä pian miekkosen pää onkin jo aivan sopimattomilla seuduilla seikkailemassa. Erityisen spontaani tämä viekoittelu ei ole, vaan juttu on ennalta sovittu ja järjestetty. Kolmannen pyörän tarkoitus onkin napsia Hervéstä muutama kiusallinen ja varsin hankalasti selitettävä valokuva. Kolme kuukautta naimisissa ollut tohtori kuitenkin lopettaa lemmenleikin lyhyeen päättäen, että saapi riittää ja on aika talsia kotiin ennen pahempia hairahduksia. Anita ei niinkään ole vastustamassa iltavieraan hipsaisemista kotimatkalle, vaan menee kaveriltaan kyselemään kuvien onnistumisesta. Ilmeisesti haluttua tavaraa on saatu filmille ja voidaan siirtyä suunnitelman seuraavaan askelmaan.



Hervé ei tietenkään ole varsinainen pääkohde, vaan Anitan ja kumppanin aikeena on kiristää tätä kautta tiensä varakkaan appiukon huomattavaa omaisuutta kahmimaan. Harharetkiltään palanneen miehen paneutuessa yöpuuhiin, hipsii myös Virginie hissukseen kotiin, ja Hervé tietysti kovasti tiedustelee, että missä on tullut luuhattua ja ennen kaikkea kenen kanssa. Uteluihin ei mitään erityisen yksityiskohtaista selvitystä ole luvassa, vaan viihteellä on viihdytty ja sillä selvä. Jotakin hyvääkin sentään saadaan ennen unia aikaan, koska ainakin väliaikainen sopu syntyy ja samalle vastaanotolle jälleen mahdutaan. Ilo ei jää pitkäaikaiseksi, koska jo seuraavana päivänä Anita ilmoittamatta ilmaantuu Hervéa moikkaamaan tuoden toki tullessaan varsin mielenkiintoisen valokuvanipun. Siinä onkin mukava alku pirulliselle kiristyskuviolle. Homman henki alkaa olla Hervéllekin selvä, ja maksupuuhien yksityiskohdista pitäisi mennä sopimaan tanssikoululle. Hervé ei tahdo vaatimuksiin taipua ja kimpaantuu. Toisen tapaamisen yhteydessä Anita löytyykin kuolleena ja kiristetty mies on tietysti epäiltyjen joukossa, kunhan tutkimuksissa päästään vauhtiin. Pikkuisen olisi siis sotkuja setvittäväksi, ettei tarvitse lähteä lusimaan murhatuomiota...

Aiemmin katseltu Nauhgty Girl tosiaan melko pitkälti unohteli taustalle väärennyskoukeroiden yksityiskohdat, mikä minusta oli ihan oikea ratkaisu, koska on vaikea kuvitella, että siinä yhteydessä niiden perinpohjaisesta ruotimisesta olisi kaksistakaan viihdelisää lohjennut, vaan luulisin, että panostus pöhkömpään pelleilyyn oli siinä tapauksessa parempi polku tallusteltavaksi. Come Dance with Me kuitenkin nostaa kavalan henkirikoksen tarkempaan ihmettelyyn. Kyseessä kuitenkin on ensisijaisesti komedia, eikä ole syytäkään yrittää mitään vuosisadan murhamysteeriä väännellä siitä kasaan. Toistuvat sekaannukset ja sekoilut saattelevat huumoria enemmän sanailupainotteisten väärinkäsitysten suuntaan, eli jos kaipailee kommellusrikkaampaa elokuvaelämystä, niin tuo toinen mainittu teos ja toki moni muukin osuu paremmin kohdilleen. Sepä ei tietenkään tarkoita, etteikö tanssikoulun kulisseissa saataisi sähellystä aikaan.



Katsojalle Hervéa ei esitellä kovinkaan vahvana vaihtoehtona, mitä tappotyön tekijään tulee, mutta Virginiellä kuitenkin on epäilyksiä miehensä suhteen ainakin aluksi, koska revolveri kädessä ei taida mikään tuikitavallisin tapa salamyhkäisten tanssituntien harrasteluun olla. Lisäksi Albert-isä tahtoo kuiskutella, ettei vävyllä ole aivan puhdas omatunto, vaikkakin siinä taidetaan enemmän uskollisuuteen viitata. Niin tai näin, voi ainakin väittää, että Hervéllä on pulma ja toinenkin ratkottavana, ja mieluusti ennen kuin ahkerasti koululla pyörivät poliisit päätyvät hänet nappaamaan talteen. Hänet on kuitenkin nähty kiihtyneessä tilassa viimeisenä Anitan seurassa, eikä kenenkään muun havaittu kulkevan Anitan huoneeseen. Lisäksi hänellä olisi sopiva motiivikin laittaa tyly päätös Anitan kiristysyritykselle.

Toisaalta niitä potentiaalisia tappajia kyllä löytyy ihan koulun henkilökunnastakin, ja yhtenä joukkoon kuuluu Anitan aviomies, jonka kyyneleet vaikuttavat vähemmän aidoilta ja väkisin väännetyiltä. Lisäksi heppu ei tahdo mitään suruaikoja viettää, vaan liiketoiminnan pitää jatkua ja kovin riehakkaassa hengessä hän tuntejaan pitää, vaikka vaimo onkin väkivaltaisesti tapettu, eikä surunmurtama todellakaan ole ensimmäinen mieleen tuleva sana herran pyörähtelyjä katsellessa. Aviomies ei ole ainoa epäilyttävä tapaus, vaan osa muista opettajistakin oli hieman tulehtuneissa väleissä Anitaan, eikä paikan ilmapiiri muutenkaan erityisen miellyttävältä vaikuta. Jotta soppaa sotkemaan saataisiin vielä amatöörisalapoliisipuuhastelua, niin Virginie pestautuu paikan opettajajoukkoon tilapäisenä korvaajana Anitalle, jotta voisi paremmin nurkissa nuuskia ja salaisuuksia penkoa. Johtolangat vain tuntuvat vievän välillä kovin tuloksettomiin suuntiin ja paikoin taas vallan erikoisiin paikkoihin. Hyvähän se on seikkaperäisesti selvitellä, vaikkakin poliisin työtä siinä sivussa hiukkasen häiriköisi ja samalla epäiltyjen lista venähtelisi.



Mitään erityisen ikimuistoista ei saada aikaan, vaan lähinnä tyhjänpäiväistä hömppää kuten odottaa sopii. Viimeksi katselemani Naughty Girl on tässä vaiheessa luontevin vertailukohta, ja minusta se onkin kuviltaan näyttävämpi sekä hiukkasen huvittavampi ja hullunkurisempi, mutta myös hölmömpi. Suurpiirteisemmin laatuluokiteltuna molemmat tipahtavat samaan sarjaan edustaen keskitasoista huttua ja vähän vaisuhkoiksi jäävät räväytysten suhteen. Kumpikaan näistä ei ole omasta mielestä niitä elokuvia, jotka ovat Bardotin uskaliasta mainetta olleet voimakkaimmin muokkaamassa, vaan siinäkin mielessä vähäsen laimeista esityksistä on kyse. Etenkin tämä uudempi tanssikoulumysteeri on Bardotin kuumottelevampien kohtausten suhteen kaikkiaan kohtalaisen kuiva. Niin, kyllähän sitä tanssahdellaan ja eräskin käsipari innostuu harhailemaan kyseenalaisesti, mutta melkoisen kilttiä ja kevyttä kiusoittelu läpi elokuvan on.

Katselun jälkeen lueskelin elokuvan Wikipedia-sivulta, että Bardotin palkkavaatimukset hyppäsivät huomattavasti ylöspäin verrattuna aiempiin roolitöihin. Summaksi mainitaan 200000 dollaria, mikä ei nykyisin enää kovin kova lukema maailmantähden palkkioksi olisi, mutta ilmestymisaikaan arvo oli täysin toinen. Bardotin reippaasti nousseet ehdot kera laskevien lipputulojen laittoivatkin usean aiemman elokuvan tuottajana toimineen Raoul Lévyn mietiskelemään yhteistyön jatkamisen mielekkyyttä ja ilmeisesti johtopäätöksenä olikin, ettei homma enää kannata samaan tapaan kuin aiemmin. Lévy ei siis ollut juuri tätä elokuvaa tekemässä, mutta ilmeisesti Come Dance with Me oli eräänlainen herättäjä. Wikipedia tarjoaa tälle tiedolle lähteeksi Joe Hyamsin kirjoittaman artikkelin Brigitte Bardot Washed Up, Says Man Who Made Her Star vuodelta 1961, joka ilmestyi silloin lehdessä The Tuscaloosa News.

"For three months I couldn't sleep, because instead of being the producer who helped to make the star, there comes the moment when you are the servant of the star you helped to create."

Googlen kautta näppärästi kyseinen juttu löytyikin, joten sen lukaisin myös. Mikään kovin yksityiskohtainen katsaus Lévyn ja Bardotin yhteistöihin se ei ole, vaan tuottaja lähinnä muutamien lukujen kautta havainnollistaa, mihin suuntaan tähden kasvava suosio lähti kuljettamaan pyyntöjä rahojen suhteen. Vuonna 1960 ilmestynyt The Truth sai toimia kaksikon päätepysäkkinä yhteisten elokuvien suhteen, sillä Lévy ei sanojensa mukaan ollut enää halukas jatkamaan Bardotin kanssa. Vuosissa mitattuna yhteinen taival ei kovin pitkäksi venähtänyt, sillä ensimmäinen elokuva oli vuoden 1957 ...And God Created Woman, josta tuottaja kertoo budjetin olleen 300000 dollaria, Bardotin palkkion 12000 dollaria ja lipputulojen 7000000 dollaria. Lévyn mukaan La Parisienne taas maksoi 450000 dollaria, Bardotin osuus oli noussut 25000 dollariin ja lipputulot jäivät kolmeen miljoonaan dollariin. Seuraavan vuoden Love Is My Profession kustansi jo 750000 dollaria ja Bardotille maksettiin 75000 dollaria, kun taas tuotto tippui edelleen ollen 2,5 miljoonaa dollaria. Come Dance with Me jatkoi samaista suuntausta budjetin noustessa miljoonaan ja tähden palkkion tosiaan 200000 dollariin lipputulojen tipahtaessa kahteen miljoonaan, mikä kai pieneksi katastrofiksi jo pääteltiin. Laskusuuntaan kääntynyt kysyntä lippuluukuilla ei kuitenkaan vaikuttanut Bardotin vaatimuksiin, vaan Lévy kertoo niiden nousseen puoleen miljoonaan, mikä laittoi hänet etsimään yhteistyötä muiden kanssa. Mitä tulee yleisön kiinnostuksen hiipumiseen, löysi Lévy tuolloin syytä lehdistöstä, joka oli alkanut penkoa enemmän tähtien yksityiselämää, ja tällainen lisääntynyt kirjoittelu olikin tuottajan tulkinnan mukaan eräs selitys mielenkiinnon kaikkoamiselle elokuvien suhteen. Kuten hän lehtijutun lopussa toteaakin:

"There is no longer mystery about Bardot. The public knows too many intimate things about her life. Every time you mention the private life publicly, you take away some vital part of the being. Brigitte sells newspapers and magazines, but she does not sell tickets at the box office. After someone has read the newspapers and magazines, what is there left of Bardot to learn about? As the publicity gets higher and higher, the box office receipts get lower and lower."

Näin katsojan näkökulmasta tahtoisin itse huikata väliin, että eiköhän elokuvien laadullakin lie jotakin tekemistä suosion hiipumisen kanssa, sillä vaikka miten pyörittelisi, niin eipä Come Dance with Me mikään mahdottoman riemukas ja riehakas viihdetykitys ole, jota ihmiset tulvisivat ihmettelemään. Sinänsä tämä 88-minuuttinen rikosta, komediaa ja pikkuisen rakkauttakin sekoitteleva tarina liikkuu ripeästi, etenkin alkupuolellaan, mutta näennäinen vauhti ei hirmuisesti pelasta, jos sattumukset eivät mieltä suuremmin kutkuttele tai kuumottele. Hiukan sellaisen puolihuolimattoman huitaisun tunnetta kokonaisuudesta huokuu. Pikkuisen paljastelua, Bardot vähän vaisusti laittamassa miespuolisten päitä pyörälle ja mukaan murhaajan selvittelyä sekaannuksineen ja sähellyksineen. Näistä aineksista voisi epäilemättä pikkuisen räväkämmänkin paketin kietaista kasaan. Elokuvailtaman lopettelun yhteyteen kaivelin hyllyjen kätköistä kohtalaisen tauon jälkeen hieman Bardotin musiikkiakin, joka herättelee sävyiltään samansuuntaisia ajatuksia. Onhan sekin pieninä annoksina ihan piristävää kuultavaa ja etenkin otollisessa olotilassa hyväntuulisuuttakin nostattelevaa laulelua, mutta eipä oikeastaan pintaa syvemmältä pääse liikuttamaan. Vastaavaksi harmittomaksi hassuttelupakkaukseksi elokuvakin on kai tarkoitettu ja tiettyyn pisteeseen saakka siinä onnistuukin. Reippaasti runsaammin hauskuuttavia kepeitä komedioita onkin sitten tullut nähtyä melkoisesti, eikä Come Dance with Me oikein mitään erityisen erinomaista esittele. Pitää kuitenkin muistaa, että kesäillan heppoista hupia tässä hakemassa oltiin, joten kauhean kovin käsin ei tee mieli lähteä elokuvaa raatelemaan. Rasittamaan tyyppien toikkarointi ei pääse muodostumaan, mutta huiputkin puuttuvat, eikä Bardotistakaan minun mielestäni kummoistakaan lisäarvoa ole, joten pikkukivojen tekeleiden keskisarjaan jämähdetään.



Come Dance with Me (1959) (IMDB)

Toukokuun ensimmäisellä puoliskolla seikkailin Fannyn (Helena Bergström) ja Zacin (Rikard Wolff) kanssa kesäiseen ruotsalaiseen pikkukaupunkiin elokuvassa Änglagård. Yllättäen miljoonien kruunujen tilukset perinyt yhteisölle käytännössä täysin ulkopuolinen Fanny tulikin sotkemaan eräiden suunnitelmia pahasti ja muutenkin sekoitteli seurueineen seudun tavallista arkielämää. Kaikki eivät lainkaan suopein silmin ja avoimin sylein olleet vieraita ottamassa vastaan, mutta löytyipä toki heitäkin, jotka näkivät ihan hyvänä juttuna, että hieman ummehtunuttakin ilmapiiriä tuuletellaan. Välithän siinä pääsivät pikkuisen kiristymään, mutta lopulta lämminhenkisemmät ymmärryksen perään kyselevät tuulahdukset jyräsivät jäätävämpien mielialojen yli ja vältyttiin isommilta räyhäämisiltä sekä hankalammin soviteltavilta tuhotöiltä. Kaikki kysymykset, erimielisyydet ja sekaannukset eivät yhden kesän aikana tietenkään selvinneet, joten hieman pureksittavaa jäi jatko-osiinkin. Elokuvan lopulla osa alkoikin jo odotella seuraavaa vuotta kesävieraineen ja siihen porukkaan voisi tämänkin katsojan laskea mukaan. Siksipä ei tee mieli tätä pari vuotta myöhemmin ilmestynyttä toista käväisyä kauempaa kotelossaan säästellä. IMDB:n pisteiden perusteella tosin jatko-osat vajoavat kohti kehnoutta, mutta katselenpa, millaiselta meno omiin silmiin näyttää. Kunhan ei täysin väkinäiseksi lämmittelyksi menisi...

Ensimmäinen Änglagårdissa vierailu käynnistyi heti kovin kesäisesti, vaikka ei välttämättä muuten lämpöisesti, mutta jatko-osa lähtee liikkeelle talvikauden puolelta. Kevät taitaa kuitenkin jo väistämätöntä voittoaan olla ottamassa, koska sulamisvedet virtailevat. Vähän jotakin lumihippusta vielä tuulen mukana maahan satelee, mutta jään päällä tepasteleva varhainen joutsenparvi myös viestii, että säät ovat vähitellen vaihtumassa. Ihmiselon suhteen vaikuttaa kuitenkin verkkaisemmalta, sillä tienoot tyhjinä avautuvat, ja ottaahan se siivekkäiden joukkokin tuulta alleen ja taitaa häipyä vähemmän räntäisiin paikkoihin. Fannyn perintökartanokin näyttää hiljaiseloa viettävän, mutta nämä seudut tutuiksi tunnistaa valkoisen turkin altakin. Edellisestä elokuvasta muistutteleva alkutekstijakso samalla laittaa vuodenajat vaihtumaan, eikä talvituiskuinen osio saa paria minuuttia suurempaa aikakimpaletta käyttöönsä.



Jäiden ja lumien sulailtua täyttyy ilma tuhansista pienemmistä ja suuremmista lentäjistä. Turvallisessa pesässään lintupienokaiset kurkku auki huutavat ravitsevaa murkinaa lähistön peltojen levittäytyessä kauniina keltakukkaisena mattona hiekkateiden varsia somistamaan. Siinä vaiheessa uskaltaa julistella, että kesä on tullut ja sen mukana saapuu tietysti tuttu parikin, kuten suunniteltua. Kaikki ei ole samanlaisena pysynyt, vaan muristeleva moottoripyörä on saanut vaihtua punaiseen avoautoon, joka sekin toki varsin näppärältä kulkupeliltä vaikuttaa. Elokuvalla on kestoa niinkin runsaasti kuin 133 minuuttia, eli eipä ole mikään kiire ensiaskeleita juoksutahdilla ottaa, vaan kesätunnelmat voidaan verkkaisesti viritellä vierimään, eli siinäkin mielessä avauselokuvan jalanjäljillä tallustellaan alkuminuuteista lähtien.

Kunhan parista näköhavaintoa saadaan, niin onkin aika pirisytellä puhelimitse pikkuisen tietoja eteenpäin. Kartanon edustalla odottelevat tutut veljekset, eli Gottfrid (Ernst Günther) ja Ivar (Tord Peterson) Pettersson, joiden kanssa Fanny ja Zac edellisenä kesänä ystävystyivät ensimmäisinä. No, ilmeistä päätellen jonkinlainen huoli mieltä painaa, eikä hilpeän juhlava tunnelma ainakaan ole päällimmäisenä pinnassa. Muutenkin hiljainen Ivar tuntuu menevän kohtaamisen yhteydessä täysin sanattomaksi, vaikka selviteltävää on ilmeisesti kertynyt enemmänkin. Miksikään kovin kivaksi kotiinpaluuksi ei tätä tovia oikein voi kuitata, koska onpa päässyt siten sattumaan, että upea kartano on suurilta osin tuhoutunut tulipalossa, eikä paljoakaan ole pelastunut. Ivarin vaitonaisuudelle löytyy syy hetkeä myöhemmin, koska todennäköisesti hän on tavallaan toiminut hävitykseen johtaneen ketjun aloittajana. Tarkoitus on ollut hyvä, koska Ivar oli ajatellut lämmittää talon tulijoiden mieliksi etukäteen. Vanha lisälämmitin sekä sähköjohdot ovat kuitenkin armottoman kepposen tuotelleet ja lopputulos on kaikkea muuta kuin ilahduttava.



Roihu on jo sammunut, palokunta käynyt tekemässä voitavansa, eikä taida perintötalo enää asumiskelpoiseksi muuttua isommallakaan remontilla. Ivarilla on kyllä muutakin asiaa, mutta vielä ei mennä avautumaan niistä jutuista, joita kaveri ensimmäisen elokuvan lopulla pohdiskeli, vaan herra hakee lippaasta kirjeen Fannylle luettavaksi. Siinä selitellään, että Ivaria on kohdannut arpaonni, minkä seurauksena tilille kertyy hieman enemmänkin kuin pelkkää taskurahaa, eli rapsakat 200000 kruunua on tullut voitettua. Tammikuusta saakka Ivar on tämän ilahduttavan tiedon salaillut muilta, jopa veljeltään, jota kovasti asia painaa, kun 70 vuoden yhteiselon jälkeenkin tällaisia juttuja noin vain pimitellään. Nyt Ivar kuitenkin tahtoo antaa voittonsa Fannylle hyvityksenä tulipalosta ja aiheutuneesta mielipahasta. Fanny kuitenkin kohteliaasti, mutta jämäkästi kieltäytyy maksusta todeten, että talo on vakuutettu vahinkojen varalle, eikä hän tahdo Ivarin rahoja viedä. Zac taas puuttuu keskusteluun vihjaillen, että taidetaanpa tarvita hiukkasen kulauteltavaa yleisen ilmapiirin piristykseksi, eli napsua naamaan ja myrtyneitä mieliä iloisemmiksi!

Kunhan vakavammat tiedotukset on saatu hoidettua, voidaan vähän kepeämpiä kuulumisia vaihdella. Fanny ja Zac saavat tietää, ettei verkkaisen kylän arki ole sanottavammin muuttunut, vaan Yxaredissa elämänmeno jatkuu samaan tapaan. Toisaalla Fannyyn kovasti ihastunut Mårten (Jakob Eklund) on myös kuullut vieraiden saapumisesta, ja sekös nuorta miestä innostaa. Melkein vuoden hän on tätä saapumishetkeä odotellut ja ilmeisesti haaveiset kuvat ovat mielessä pyörineet ja kaipa jonkinlainen suunnitelma kuuman kesäromanssin käynnistelemiseksi myös on tullut ajankuluksi kehiteltyä. Kylän pappi Henning (Reine Brynolfsson) on myös tietoinen vieraiden ilmestymisestä maisemiin ja kaupassa mainitsee tuhmia videoita tiiraileville tyypeille, että voisipa hän hyvinkin majoittaa parin pappilaan. Hengenmies on myös hivenen huolestunut, että mahdetaanko sellaista elokuvaviihdettä tarjota kaupan valikoimissa, mutta kaverukset vakuuttelevat, että ihan omaan käyttöön niitä keräillään.



Fannyn isäksi ensimmäisessä osassa paljastunut Axel (Sven Wollter) tuntuu takkuilevammin tietoa yllätystyttärensä paluusta käsittelevän. Aivorattaat raksuttelevat kovasti, mutta kasvoilla pysyy hölmistynyt ilme jumittelun jatkuessa. Ilmeisesti tämä edellisen osan lopussa selvinnyt sukulaisuus on laittanut ukon pään pyörälle, eikä hän vieläkään tiedä, miten salaisuutta tulisi käsitellä tai siitä kertoa muille kylässä. Vaimo Rut (Viveka Seldahl) on kyllä asiasta perillä, mutta Mårtenille Axel ei ole saanut sanottua, että pojalla on sisko, joten voisi niitä ihastumisiaan toiseen kertaan kenties miettiä. Rut yrittää patistella miestään viimein nappaamaan tilanteesta otteen ja samalla itseään niskasta, mutta tämä jälleen tahtoo kiertää kiusallisen kysymyksen ilmoitellen aikeistaan lähteä illaksi metsäretkelle. Satumetsämäinen kuusikko auringonsäteineen, hämyisine varjopaikkoineen ja saniaiskerroksineen onkin oiva paikka pötkiä pakoon murheita maallisia.

Ensimmäinen päivä alkaa olla päätöksessä ja vaikka sinänsä ei mitään hurjia käänteitä ole tielle tupsahdellut, niin silti monenkin mielessä myllerrystä ja levottomuutta tuntuu esiintyvän. Gottfrid on ilmeisesti tuohtunut siitä, että veli on päättänyt lottovoiton salailla, mikä nakertaa pitkään jatkunutta luottamusta. Fanny ja Zac viettävät pimenevää iltaa kartanon raunioilla penkoen todeten, että täytetyt eläimet ovat säästyneet, mutta muuten irtaimisto on pitkälti ahneeseen tulikitaan kadonnut. Vähän muutakin mietittävää on kuin vain hävityksen harmittelu, sillä Fanny jo pohtii talon rakennuttamista uudelleen Zacin muistutellessa, että jos sellaiseen projektiin ryhdytään, niin pitäisiköhän valita miellyttävämpi paikkakunta. Fanny katsoo kauemmas tulevaisuuteen ja mietiskelee, että Änglagård voisi olla oiva seutu noin vanhuuspäivien viettoon. Niihin on kuitenkin vielä vuosikymmeniä matkaa ja pikkuisen ajankohtaisempiakin juttuja olisi selviteltäväksi. Toinen kesä kylässä ei aivan onnellisimmissa merkeissä alkuunsa nytkähdä, mutta eiköhän niitä iloisia hetkiäkin saada syntymään, kunhan porukka jälleen vauhtiin pääsee...



Toista kesää ei tulipalonkaan takia aivan leppoisissa merkeissä käynnistellä, mutta kyllähän siihen suuntaan nopeasti lähdetään kulkemaan, vaikka välillä pitää tietenkin rähistellä ja räväytellä. Pysyy sitten katsojakin paremmin hereillä, kun ei luvassa ole pelkkää rauhallista maalaismaisemaa ja seesteistä elämänmenoa. Yleensä olen mielestäni melkoisen sietäväinen lupsakammalla joutokäynnillä taapertavien teosten suhteen, eikä Änglagård - Andra sommaren todellakaan mitään tuskaista tervanjuontia ole, mutta samalla 133 minuuttia on tämän katsojan mielestä liioiteltua venyttelyä. Tapahtumat sinänsä saisi hyvin 90 minuuttiinkin ahdettua, mutta niin rankan tiivistyksen perään en ole huutelemassa, vaan kenties se pikkuisen alle parituntinenkin olisi riittänyt näiden seikkojen selvittelyyn. Etenkin toisella puoliskolla pääsi mielenkiinto muutamassa suvannossa selvästi hiipumaan, minkä ansiosta elokuvaelämys ei erityisen pirteänä muistikuvissa välkähtele. Kärsimättömien ja kiirettä kaipaavien kannattaa ehdottomasti jättää elokuva väliin, sillä alkukäynnistelytkin vievät käytännössä noin 45 minuuttia. Pidemmän kaavan kautta pohjustuksia hoidetaan, eikä maaliin todellakaan ole minkäänlainen hoppu.

Toistelu on tietysti toisten osien melkein tutkitustikin lajityypillistä käytöstä, etenkin jos ensimmäinen on kohtalaisen suosion onnistunut keräämään ja halutaan varmistella katsojille samaa herkkua. Melko suurelta osaltaan tämän jatko-osan voisi siihen karsinaan ohjailla, mutta pelkäksi kopioinniksi ja sieluttomaksi lämmittelyksi ei sitä mielestäni tule tuomita. Tietenkin samoilla seuduilla liikutaan ja tyyppien arkiset pulmat ovat pitkälti ensimmäisestä elokuvasta muistuttelevia, mutta sekaan saadaan uusia kujeitakin ja hieman lisäystä merkittävämpien hahmojen kerhoon. Lisäksi avausosa jätti ihan tarkoituksellakin kysymyksiä ja eräitä ongelmakohtia auki, joihin on varsin luontevaa pureutua toisella yrityksellä. Välillä vaikuttaa siltäkin, että vähän ilkikurisesti virnuillen tiettyjä tuokioita ollaan tekaisemassa toistamiseen. Esimerkkinä toimikoon isoisän hengen vienyt mopo-onnettomuus, joka saa pikkuisen kepeämmän versioinnin. Asetelma on samantapainen, kun Fanny porhaltaa isoisänsä perintömopolla kylän hiekkateitä ja pappi kaasuttelee toisesta suunnasta vastaan Abban asiallisesti pauhaillessa ja tomupilvien pölähdellessä. Ehkä arvata saattaa, ettei Fannylle sentään niin karmeaa kohtaloa haluta antaa, vaan vähän vaisuun vinkkaukseen tyydytään.



Edellistä osaa lopetellessa tuli tavallaan todistetuksi, että Axel on Fannyn isä, mutta kun asiaa ei lähdetty julkiseen tietoon tuomaan, niin Fannyn äidin kanssa noin kolme vuosikymmentä sitten heilastellut Ivar myös kuvittelee, että Fanny syntyi heidän lyhyen rakkautensa tuloksena, ja sekin ilmeisesti tulipalon muutenkin syyllistämää mieltä painaa. Onkin selvää, ettei tällaisia sydäntäkin jäytäviä tuntoja herkkä mies pysty ikuisuuksia sisällään pitämään, mutta kyseessä on kuitenkin niinkin kipeä kohta, ettei yleisestikin arka kaveri voi suoraan Fannylle tunnustustaan tehdä, vaan välikappaleeksi ja viestinviejäksi valikoituu luontevasti Henning. Papin tilanne onkin pulmallinen ja tukala, koska hän saa käytännössä vain hetkistä ennen tietoa Axelin isyydestä, kun Rut on päätynyt myös siihen, ettei kykene enää salaisuuksien taakkaa kantamaan. Siinäpä sitä miekkoselle mietittävää, että miten päin näitä lähtisi purkamaan ja kertomaan. Tilapäistä helpotusta huoleen irtoaa melko kätevästi, mutta ennen pitkää tilanne odottaa kunnollista kohtaamistaan. Zacillekaan ei ole uskottu isän henkilöllisyyttä, mutta Rutilla on erityisesti huoli pojastaan, joka tietämättään kehittelee romanttisia haaveita siskostaan. Niinpä kovastikin Fannylle edellisestä osasta leppyneen Rutin aloituksesta ydinjoukolle järjestetään ateria, ja tietysti toiveena on, että Axel viimeinkin lopettaisi jo vuoden kestäneen jahkailunsa. No, milloin Axel pakenee ratkaisevaa hetkeä metsäkävelylle, toisena tuokiona taas on mielekkäämpää jälkiruoista höpötellä, joten niinpä vain saa jäädä. Vaikeneminen taas ruokkii avioparin välille kasvanutta luottamuspulaa entisestään, kun Axel ei ole halukas ottamaan julkisesti vastuuta menneisyydestään. Säröily lisääntyy niinkin runsaasti, että koko avioliitto alkaa kaduttaa vaimoa ja saattaapa hän heikompana hetkenä alkaa katselemaan aivan toiseen suuntaan houkuttavien ehdotusten ja tilaisuuksien tullessa vastaan...

Rut ja Axel eivät ole ainoat, jotka tulehtuneista väleistä kärsivät, vaan Fannyn ja Zacin yhteinen taival laitetaan myös koetukselle, sillä tavoitteet ja suunnitelmat tulevaisuuden suhteen tuntuvat erkanevan omille teilleen. Kenties jopa niin ratkaisevasti, että on aiheellista pohtia olisiko parempi jatkaa parina vai kumpaisenkin lähteä jahtaamaan haaveitaan omista suunnistaan? Onhan Gottfridilla ja Ivarillakin hivenen samantapainen kriisi meneillään, vaikkakin huomattavasti kepeämmin sävyin toteutettuna. Salailu ja poikkeavat haaveet kuitenkin heidänkin kohdallaan alkavat yhteistä arkea vaikeuttamaan. Jos ensimmäinen elokuva kuulutteli ystävällisyyttä, ymmärtäväisyyttä ja yhteisöllisyyttä vieraiden välille, niin jatko-osa vaikuttaisi siirtävän painopistettä hieman intiimimpään suuntaan. Uskoutumisen ja luottamuksen merkitystä korostellaan pitkään jatkuneissa pari- ja sukulaissuhteissa. Vaikka eivät  ne pimittelyt tässä tapauksessa mitään haudanvakavia olekaan, niin helposti niistä muodostuu isompikin este yhteiselle onnelle, eikä se loputon huomiseen siirtely tai suu auki hölmistyneenä tuijottaminen todellakaan ole poistamassa pulmaa. Luottamuksen sinnikäs etsiminen ja välien verkkainen paikkailu onkin tunnepuolen parasta tarjontaa tässä tekeleessä, eikä sitä onneksi lähdetä täysin vakavalla ilmeellä katsomoon esittelemään. Ensimmäisessä elokuvassakin piti papin pikkuisen korotella ääntään, että saatiin järkeä touhuun mukaan, eikä jatkossakaan ihan ilman huutamisia saada sanomaa välitettyä, koska joidenkin korvaparit tahtovat lempeämmälle puheelle kuuroina pysyä.



Onhan sitä muutakin ihmeteltävää laitettu mukaan, sillä kylän suhdekoukerot ovat kiepsahdelleet pikkuisen, ja tuleepa sitäkin kautta salailun loukkaavuus näkyviin. Mårtenia taas kiusoitellaan paikoin julmastikin, kun hänestä humalaisine ehdotuksineen ja aikomuksineen tehdään pilkkaa ja muutenkin rohkaistaan jatkamaan höpöttelyjään. Kaikkiaan ensimmäinen tunti kuluu kepeissä ja sävyiltään enimmäkseen huvittavissa merkeissä, joten pitäähän sitä tulistuakin ennen pitkää. Vähän laiskasti siitä konfliktista kuitenkin suoriudutaan, sillä edellisessä osassakin vähemmän ystävällisesti Fannya kohtaan käyttäytynyt Eva saa tuittuiluaan jatkaa. Evan räyhäävä tilittely, jossa tämä vähemmän kohteliaasti toivottelee Änglagårdin pariskunnan painumaan teilleen, näyttäytyy lähinnä myötähäpeäisenä raivonpuuskana latteine lausahduksineen miestukkaisesta naisesta ja naistukkaisesta miehestä erikoisruokineen. Tämä pikkuinen paasaus taas antaa Fannylle tilaisuuden tuuletella paikkoja vähän samaan tapaan kuin avausosassa pääsi käymään yhteisön painostuksen ja urkkimisen lisääntyessä. Vastaavalla puolihupaisalla linjalla huumoriosaston suhteen liikuskellaan, eli jos tällainen lupsakampi ja lepsuileva keppostelu ja kinastelu ei juurikaan innosta, niin komediana teoksella siinä tapauksessa tuskin on paljoakaan tarjottavaa.

Uneliaan horroksen torjumiseksi kehitellään toiselle puoliskolle kauemmas suuntaavaa seikkailureissua, kun selviää, että ikääntyneellä veljeskaksikolla on aikoinaan Amerikan ihmemaahan hipsaissut kolmas veli. Etenkin Gottfridin haaveena kytee käväistä tätä heppua moikkaamassa ja siihen Fanny kovasti kannustelee. Vastahakoisuutta ilmenee odotetussa suunnassa, mutta siitä huolimatta lentoliput tilaillaan ja saadaan näppärästi ruotsalaisen pikkukylän rinnalle kuvaa miljoonakaupungista. Näistä isommista ympyröistä ja pitkään vartoilleesta jälleennäkemisestä Gottfrid kovasti hilpeytyykin. Aiemmin nähdylle huutavaiselle kinastelulle ilonkyyneleet tuovatkin hyväntuulista ja kaivattua vastapainoa. Napsulasit kätösissä pitää tietysti vähän juomalaulujakin viritellä, eikä yhteisen kielen puuttuminenkaan iloa veljesten välillä pääse pilaamaan. Kunhan kurkkuja kostutetaan, niin Ivarkin on jutustelevaisemmalla tuulella. Gottfrid taas onnensa huipuilla pilvenpiirtäjän katolla, mutta korkeammallekin päästään, sillä luvassa on lyhyttä helikopterikierrosta kaupungin yllä. Paikallinen valju kahvi pienimuotoista valittelua herättelee, vaan eipä sekään hyvää reissua pilaa. Aivan eri asia onkin, kun taivaat tuntuvat tummuvan sekä uudella että vanhalla mantereella, mikä tuo tullessaan kovin surullisen kotiinpaluun.



Vähän sekalainen ja löysäkin kooste tästä kaikesta kyhäillään kasaan ja minusta tosiaan olisi toisluokkaisimpien ideoiden suhteen voinut karsintaakin harrastella, niin olisi sutjakampi kokonaisuus syntynyt. Sinänsä huumori ja vakavammat aiheet ovat edelleen hyvässä tasapainossa, mutta yksityiskohdista puuttuu pilkettä ja ote vaikuttaa muutenkin lepsulta. Ilmeisesti Colin Nutleyn tavoitteena on ollut jatkaa rennolla tyylillä tarinan tuuppimista eteenpäin, mutta voihan siinäkin mielessä liioitella, kuten mielestäni tässä pääsee käymään. Venyttely vähän väistämättä vesittää ja verottaa yleistä elämystä. Eihän ensimmäinenkään sellaista taikaa hehkunut, että olisi sydämeen pysyvän polttomerkkinsä jättänyt, eikä toisen osan kohdalla mistään järkyttävästä laaturomahduksesta tarvitse paasata, mutta selvästi laskusuuntaan lähdetään. Siitä tykkäilen, että edellisen elokuvan ongelmallisia suhteita setvitään rauhalliseen tapaan, siten että vuosikymmentenkin salailun painolasteista vähitellen päästään eroon sopua hieromaan ja kesäistä kuvastoakin hiukan monipuolisemmin kameralle vilautellaan, mutta paikoin taas on vähän väsähtänyttä jahkailua meneillään. Lopussa kovasti yritetään tiristellä itkuisiakin tunteita pintaan, mutta minun makuuni homma lipsahtaa vähemmän värisyttävän väkinäisyyden puolelle. Viimeisillä minuuteilla kiinnostavuutta sekin vähentelee, että ensimmäisen osan paljastuksia pitkitetysti väännellään ja käännellään. Siitä alkaa olla enin into ja puhti poissa, mikä herättelee jo pienoista pelkoa, että onkohan trilogian päätös jo täysi lässähdys. No, oletettavasti sen myötä saadaan mukaan uudenlaisia kuvioita ja kenties piristysruiskettakin, koska vuosia mahtuu väliin reilusti erinäisine sattumuksineen. Toinen jättää tilanteen edelleen auki ja perintötalokin on raunioina, joten tekemistä kyllä riittää rikkinäisten juttujen ja tunteiden paikkailun suhteen. Eiköhän tässä kesän edetessä tule tarkistettua, että millaisia mietteitä se kolmas osa herättelee...


Änglagård - Andra sommaren (1994) (IMDB)

Päivät hehku(i)vat helteisinä, niin helpostihan sitä iltaan haikailee heppoista hömpötystä kuumuuden pikkuisen piinaamaakin päätä piristelemään ja siinä samalla mielellään virvokkeen jos toisenkin saattaa kulautella janoiseen kurkkuun. Urheilukomediaa on pitänyt jo jonkin aikaa kotiteatterin ohjelmistoon tunkea ihan vaihtelun vuoksikin, koska blogin puolella viimeinen siihen sarjaan kuuluva tekele taitaa olla melkein vuosi sitten kommentoitu ruotsalainen golf-häröily, eli Lasse Åbergin Den ofrivillige golfaren. Olen myös parinakin iltana arponut muutaman Will Ferrellin tähdittämän elokuvan uusintakierrosta, joten jos lasketaan pari seikkaa yhteen, niin kaipa siitä riittävän syyn saa sille, että jalkapallohuvittelu Kicking & Screaming voipi soittimeen sujahtaa. Ferrell on toki tehnyt paljon huvittavampia urheilusekoiluja, mutta jätän niiden kertailut tuonnemmas, koska parhaat on tullut useampaan kertaan nähtyä ja ovat siten toistaiseksi kenties liiankin hyvin muistissa. Ehtiihän niitä myöhemminkin ihmettelemään ja naureskelemaan tämän hyvällä tavalla hivenen omituisen heppusen kommelluksille. Sen suuremmin jaarittelematta puhallus pilliin ja palloa potkimaan!

"I was born a baby, a blank slate. I thought I was in control of my own destiny, and then I met my dad."

Phil Weston (Will Ferrell) lähtee aluksi muistelemaan ja kertailemaan menneitä, mikä vie hetkellisesti jutut vuosikymmenien taakse, itse asiassa ihan kehdon vierestä käynnistellään urheilupitoista elämäntarinaa. Pojan pallovalmennus alkoi isän innoituksesta ehkä joitakin vuosia turhan varhain, sillä pienelle vauvalle petiin pallo leluksi laitettiin ja toki mainittiin, että menestystä sitten myöhemmin vartoillaan. Lapsuustuokioille ei tässä tiiviissä koosteessa ole sen enempää aikaa, vaan Phil loikkaa yliopistovuosiinsa, joina tuli vähän kaikenlaista kokeiltua. Ehkeipä tämä nuori mies mikään yleisurheilukenttien lyömätön kuningas ollut, vaan kuten kuvissa vilautellaan, niin moukari viskaistiin viuhumaan aivan omille kiertoradoilleen, mätkähtäväinen pituushyppy taas tuotteli sellaisen pikkuisen alle puolimetrisen huiman loikan, aitajuoksu oli silkkaa myrkkyä polville ja keihästä viisaammat yrittivät onnettomuusalttiista käsistä kiskoa pois. Monilahjakkuusko vaiko ihan aito kävelevä katastrofi...siinäpä sitä miettimistä. No, joka tapauksessa voidaan todeta, ettei parikymppinen Phil mestaruustasoilla riuhtonut, vaan aivan toisenlaisia saavutuksia tehtaili. Kenties osuvampi kysymys olisikin, että mikä on, kun ei taidot riitä...



Jos jostakin kaverille pitäisi plussaa ruksailla, niin sinnikkyydestä sitä saattaisi irrota, vaikka se samalla pienoinen kirous on, kun ei vain ymmärrä, milloin on aika laittaa urheilutossut kaappiin. Herra epäonnisen tohelointinsa seurauksena melkein  keihästeli opiskelutoverinsa, vaikkakin tämä harhaheitto sattuikin odottamatta kantamaan kauemmas tulevaisuuteen, eikä kaikilta puoliltaan mikään täyskatastrofi ollut. Barbara (Kate Walsh) säikähtikin kovaa kiskaisua, mutta niinpä vain päätyi juttelemaan Philin kanssa ja miltei tappava erehdys johtikin seurusteluun ja siitä noin vuotta myöhemmin Phil olikin jo tuore isä. Samoihin aikoihin isä Buck (Robert Duvall) oli päätynyt uusiin naimisiin ja perheenlisäystä sieltäkin tulla tupsahti. Näin Phil sai Buckysta (Josh Hutcherson) huomattavasti nuoremman pikkuveljen ja samalla Sam-poika (Dylan McLaughlin) ikäisensä sedän omana syntymäpäivänään. Näihin iloisiin perhetapahtumiinkaan ei jämähdetä, vaan kalenterin lehdykkäiset vauhdilla viuhuvat vielä kymmenisen vuotta eteenpäin.

Ihan odotetusti Philista ei mestariurheilijaa kuoriutunut, vaan hän on päätynyt vitamiinikauppaa pyörittämään. Aivan täysin Phil ei ole liikunnallisia harrasteita elämästään hylännyt nuoruuden vähemmän rohkaisevien kokemusten takia, vaan Sam on laitettu nappulaliigaan palloa potkimaan. Kentän laidalle isäkin videokameransa kanssa kiirehtii, vaan eipä enää ole pitkää pätkää loppuvihellykseen. Toisaalta eipä ole Sam päässyt sankaritekoihin venymään, vaan joutunut lähinnä vaihtopenkinlämmittäjäksi, kun samaan aikaan setä tykittelee ja hehkuu kentän kuninkaana. Kumpikin siis pelaa Gladiators-joukkueessa, jolla ilmeisesti on hyvä vire päällä, mikä valmennusosastoa kovasti riehaannuttaa. Kovinkaan paljoa ei tarvitse yllättyä, kun valmentajaksi paljastuu Buck. No, pikkupoikien käskyttäminen kentällä on vain harrastustoimintaa hänelle, eikä kyse edes ole mistään eläkepäivien kivasta puuhailusta, vaan vastaavalla vimmalla työelämäkin jatkuu. Siinä missä Phil myy pilleripurkkeja, niin isällä on menestyvä urheiluvälinekauppojen ketju. Neljä liikettä on jo toiminnassa ja viides odottelee avautumistaan. Uusinta televisiomainosta katsellessa Buck tarjoaakin pojalleen hommia liikkeestä, mutta ymmärrettävistä syistä tämä ei ole erityisen halukas sellaiseen yhteistyöhön ryhtymään.



Pitäähän pallopelistäkin pikkuisen puhella ja Phil yrittää selittää tyytymättömyyttään siihen seikkaan, että oma poika on nykäisty pois pelaavasta kokoonpanosta vaihtoon nököttelemään. No, Buck lupailee Samille jatkossa lisää peliaikaa, mutta uutinen ei pelkkää iloa ole, sillä hän on mennyt vaihtamaan tai oikeastaan antamaan Samin toisen joukkueen käyttöön. Muutenkaan Buck ei erityisen kaunistellen sanojaan asettele, vaan tokaisee Samin lahjakkuuden olevan huipussaan vaihtopenkin vartijana. Phil ei oikein korviaan tahtoisi uskoa, mutta joutuu hyväksymään pettyneenä päätöksen. Miekkonen miettii, että pienten poikien palloilu otetaan ihan liian tosissaan, vaan eipä auta valittelu tai voivottelu. Tehty mikä tehty ja eteenpäin pitäisi painella. Kaikki eivät muutosta niin synkkänä näe, sillä Barbara juttelee, että ehkä tämä kuvio olisi pojalle hyvä tilaisuus ilman kohtuuttomia paineita nautiskella itse lajista toisessa joukkueessa.

Liekö sitten loikka Gladiatorsien vaihtopenkiltä Tigersien joukkueeseen niin suuri, jää nähtäväksi, mutta jos sarjataulukon annetaan ennustella, niin kärkiryhmästä tipahdetaan jumbokerhoon. Samin ensimmäinen ottelu uudessa seurapaidassa ei ole ihan lupaavimmissa merkeissä alkamassa, sillä valmentaja ei ole viitsinyt paikalle saapua. Muut vanhemmat veikkailevat, että tyyppi olisi murtunut paineiden alla, vaikka kautta onkin takana vasta yhden pelin verran. Jonkun pitäisi kuitenkin tilapäistuuraajaksi venyä, sillä muuten peli tuomitaan luovutetuksi ennen alkuvihellystään. Vapaaehtoiset ovat kuitenkin vähissä ja leikin ollessa lopahtamassa ennen alkuaan, päättää Phil hypätä valmentajan kenkiin. Sopivasti tässä koitoksessa onkin Gladiators vastassa, eli isä ja veli kentän toisella puoliskolla odottelevat. Menestystoiveet ovat kohtalaisen vähissä altavastaajien kannustusjoukoissa, mutta ehkäpä parin puoliajan tarjoama armoton tuloksellinen teurastus latistelee mielialoja entisestään. Aivan kaikkia katkera tulos ei täysin alamaihin tamppaa tai muutenkaan laita alkutaipaleella luovuttamaan, vaan Phil sisuuntuu isänsä riemukkuudesta ja päättää ottaa pysyvämmän valmennuspestin.

"I eat quitters and spit out their bones!"

Ensimmäisten harjoitusten perusteella on selvää, että töyssyistä tietä on edessä ihan riittävästi, eikä kokemattoman kaverin kyvyt välttämättä riitä yksin johtamaan joukkuetta korkeammille tasoille. Ammattimaisempi apu ei välttämättä ole kovin kaukana, vaan Buckin naapurissa sattuu asumaan miekkonen nimeltä Mike Ditka (esittäen itseään), jolla on 1980 luvulle juontavaa menestystä hieman kovaotteisemmasta pallolajista. Ehkä menneitä voittoja tärkeämpää on, että Ditka on ottanut elämäntehtäväkseen Buckin ärsyttämisen ja kiusaamisen, eli kunhan vain mainitaan tilaisuus nöyryyttää Buckin porukkaa kentällä, niin mukana on hyvinkin motivoitunut apulaisvalmentaja. Uudesta vahvistuksestakaan huolimatta kovin helppo homma ei ole edessä, vaan muutos karkuun painelevista potkijoista voittajiksi vaatii kovaa kuria ja tiukkaa treeniä. Motivaatiopuhe lupailee armotonta rääkkiä, eli siitä sitten etsimään lapsukaisille mukavaa päiväpuuhaa. Selväähän se, ettei tappioputki noin vain ole taittumassa, mutta sinnikäs yritys ja kenties pari lahjakasta vahvistusta voivat muuttaa paljonkin. Vähitellen menestystä alkaa kertymään, mikä kihahtaa hyvinkin helposti Philin päänuppiin. Siihen kun heitetään kaveriksi kasvava kofeiiniriippuvuus, niin touhu alkaakin karkailla käsistä...

Ehkei elokuvan pyöräyttäminen uudelleen siitä mitään mahtavasti ja hillittömästi naurattavia uusia kujeita saa kaiveltua esille, mutta edelleen vajaat 91 minuuttia melko mukavissa ja huvittavissa merkeissä rullailevat. Vitsien osumaprosentti taitaa tipahtaa suunnilleen samaan sarjaan kuin millä Ferrellin luotsaama porukka potkii maaleja, eli mistään erityisen nokkelasta tai kekseliäästä kirjoitustyöstä Kicking & Screaming ei täältä sen suurempia kiitoksia keräile. Käsikirjoituksesta vastaavat heput Leo Benvenuti ja Steve Rudnick ovat minulle entuudestaan tuttuja lähinnä jouluisista hassutteluista, eli tarkemmin sanottuna viime vuoden lopulla katselluista Tim Allenin joulukomedioista The Santa Clause ja The Santa Clause 2. Oikeastaan mitä tulee hahmojen heittoihin ja kohelteluihin, niin Kicking & Screaming kuuluu minusta suunnilleen samaan laatusarjaan ensimmäisen joulupukkihupailun kanssa, eikä nokkelien sutkautusten suhteen juuri kummoisempaa tullut toivottuakaan. Mistään kymmeniä katselukertoja viihdyttävästä huumori-ihmeestä ei todellakaan ole kyse, mutta potkupalloporukan sähellyksissä riittää kivasti energiaa, paikoin vähintään hymyilyttäviä herjoja ja muutama näyttelijä vielä omalla panoksellaan kenkii tasoa ylöspäin, eli selvästi plusmerkkiseksi lopputulos kirjaillaan.



Vähän vastaavalla reseptillä valmistettujen perhekomedioiden joukossa on tullut nähtyä huomattavasti hirvittävämpiä mukahauskuuksia, joihin kehdataan vielä kehitellä loppuun täysin teennäisiä tunteiluyrityksiä, jotka saavat luultavasti aikaan lähinnä yököttävää irvistelyä. Minusta Kicking & Screaming melko onnistuneesti pujottelee tällaisten ongelmakohtien ohi ja vaikka tavallaan herkempää hetkeäkin yritetään tavoitella, niin ei sekään minään räikeänä ylilyöntinä elokuvan muun sisällön joukosta erottaudu, vaan melkoisen saumatta yleiseen henkeen sopii. Miksikään urheilullisen hassuttelun nappiosumaksi ei ole tarkoituksena elokuvaa ylistellä, mutta sinänsä kivasti keskitiellä tallaillaan, kun homma ei käy oikein missään vaiheessa rasittamaan, eikä Ferrellkään mene sekoiluissaan isompien ylilyöntien puolelle. Rajoilla toki pariin otteeseen käväistään, mikä tietysti on sallittua vauhdin kiihtyessä.

Samalta aikakaudelta on tullut nähtyä parikin Billy Bob Thorntonin tähdittämää urheilukomediaa ja väittäisin, että Kicking & Screaming on niitä sujuvampi ja yleisesti viihdyttävämpi pakkaus. Thorntonin viritelmätkään eivät sentään hermoja armotta käyneet riipimään muistikuvien perusteella, mutta vähäsen väkinäisenä ja väsähtäneenäkin niiden pallottelut muistuvat mieleen. Varhaisempi niistä, eli pesäpallon parissa puuhasteleva vuoden 2005 Bad News Bears taitaa olla vaisuin näkemistäni Richard Linklaterin ohjauksista. Kehnoa kuraa sekään ei tosiaan ollut, mutta aiheesta olisi varmaan pirteämmänkin komedian saanut aikaan. Pari vuotta uudempi Mr. Woodcock taas oli toiveisiin nähden pieni pettymys, sillä tuli odoteltua Thorntonin ja Seann William Scottin välille räväkämpää revittelyä. Lopputekstien koittaessa sai todeta, että puhtia puuttui jokusen ripauksen verran. Kyseiset kisailut tuli mainittua, koska kummankin uusintakierrosta hetkisen harkitsin iltaohjelmaa arpoessani. Mikään näistä ei sillä tavalla onnistu kohelluksiaan tykittelemään, että nauruhermot koville joutuisivat, mutta hivenen hölmöä urheiluhuvittelua haikailevat voivat ainakin antaa tilaisuuden kolmikolle.

"All right, Tigers. Lets get ready to play, huh? I don't want to see any laziness here. If we win this we're in the finals. If we get a big lead, we gotta pummel these guys, pummel them at all costs. Dominate, and hammer them. I want you to play dirty, if you have to, but don't get caught. Byong Sun, stay low. Ok. That's easy for you. Just chop-block 'em in the back of the knee. That will work well. Ambrose, you're big. Don't be afraid to throw the elbow. If you break someone's collar bone, that's a good thing, that's what the medic's for. Otherwise he's just sittin' around. All right! You hear me!"

Pallokenttien omaleimaisilla kujeilla ei hirmuisen suuria yllätyksiä ole tarjottavanaan, jotta saisi suu auki ihmetellä aikaansaannoksia, vaan melko kaavamaisesti tyypillisten välietappien kautta jutut etenevät. Ensin pitää saada joukkue tutuksi, jossa tietenkin poikkeuksellisiakin erikoistaitoja ilmenee, joilla tosin ei välttämättä niinkään ole käyttöä kilpailukoitoksissa. Porukasta erottuu madonhaukkaaja, kiltti kaveri, suupaltti koomikko ja myöhäisemmässä vaiheessa italialaista alkuperää oleva tähtihyökkääjäkaksikko, joka päätyy rohmuamaan suuren osan pallollisesta peliajasta. Mikäpä siinä, kun jalat kipittävät ripeästi ja maalikanuunat ovat kunnossa. Ensimmäiset harjoitukset sarjataulukon häntäpäässä luuhaavan ryhmän kanssa ovat Philille uskoa koettelevat, sillä katastrofaalinen kaaos ei lainkaan hyviä ottelutuloksia ole lupailemassa. Parin piristysruiskeen seurauksena tappioputki taittuu ja voidaan suuntailla katseet kauden päättävään finaaliin, eli melko tuttu reitti toisensa telovasta pelikelvottomasta porukasta maaleja tehtailevaksi huippuseuraksi on kyseessä.

"OK, you caught me. The finches were a bad idea. And I wasn't gonna say anything, but I think some of them may have salmonella. A fair amount, in fact. I may have inadvertently poisoned your children."

Ferrell tuo odotetusti oman lisänsä kahinoihin, vaikkakaan ei sentään villiinny aivan omituiseksi tilapäisiä kahjouksia lukuun ottamatta. Sanoisin, että Philin historiaa alussa kertaileva muistelointikooste olisi saanut venähtää pikkuisen pidemmäksikin, koska se väläyttelee ihan hykerryttävää säheltelyä, mutta valitettavasti menneisyys laitetaan pakettiin noin neljässä lyhyessä minuutissa. Uutena valmentajana hän taas yrittää luoda ryhmähenkeä hankkimalla kaikille pelaajille omat peipot, eikä tämä tempaus ymmärrettävistä syistä raikuvia aplodeja ideanikkarilleen ole ansaitsemassa. Puuhasteluun saadaan muutama pykälä lisää tarmokkuutta kehittelemällä muun touhuilun ohessa voimakas kofeiiniaddiktio aivotyöhön lisävauhtia kenkimään. Kokematon kahvinjuoja koheltaakin siinä määrin, että on työkavereilla sekä kanssakahvittelijoilla kestettävää. Kun vielä isäukon kanssa pitää kovaotteiseksi höykytykseksi yltyen vääntää ja omaa joukkuetta kannustella väkivaltaisiin otteisiin kentällä, niin potentiaalia riehaantuvaiselle sekoilulle alkaa olla näppärästi kasassa.

"Coffee is the lifeblood that fuels the dreams of champions."

Onhan Ferrell hauskempiakin roolitöitä tehnyt, eikä Kicking & Screaming siinä mielessä kaverin huippuhetkiä edes lähentele. IMDB tietää tiedotella, että Ferrell itse piti elokuvaa ilmestymisen aikoihin suosikkinaan ja syyksi mainitaan, että oma lapsi oli tuolloin tuloillaan. No, tiedä siitä, miten vakavalla naamalla herra on näitä heitellyt... Hyvänä taustatukena toimii apuvalmentajaa omalla nimellään vähemmän pipokireästi esittävä Ditka, joka selvästi nauttii päästessään ärhentelemään ja ylitiukasti pomottelemaan. Välillä kärhämöintiä ei pelkillä heiluvilla huulilla saada setvittyä, vaan Phil joutuu eräänkin illan päätteeksi toteamaan, että Ditkan jämäkät nyrkit ovat kuin pienet rekat naamatauluun iskeytyessään. Urheilumaailmassa enemmän kokemusta kartuttanut Ditka opastaa amatöörikollegansa asiantuntevasti kahvinautintojen saloihin ja saahan kaksikko myös muutakin kivaa keppostelua aikaiseksi. Harvemmin vastaavat kameosävyiset käväisyt enempää innostavat, mutta Ditkalta tuntuu löytyvän sopivasti pilkettä silmäkulmasta, mikä katsomoonkin välittyy. Luultavasti tästä puolesta saisi vielä enemmän iloa irti, jos olisi paremmin perillä Miken taustoista todellisen elämän puolella, mutta hyvinhän homma näinkin viihdyttää.



Mitä olen muiden kommentteja lueskellut, niin tämä katsaus juniorien potkupalloilun ihmeelliseen maailmaan keräilee enemmän parjausta kuin kehuja, mitä itse pikkuisen ihmettelen. Jos vaikka tuijotellaan IMDB:n pistekeskiarvoja, niin minulle miltei sietämätön Adam Sandlerin möykkäillen tähdittämä Happy Gilmore nauttii selkeästi suurempaa suosiota. No, makuja on monia ja omalla kohdalla vähän vaisukin outoilu voittaa itsetarkoituksellisen melskaamisen vastenmielisine älämölöineen. Suomennos saattaakin antaa odottaa, että niitä häröilevämpiä hetkiä olisi luvassa reilusti, mutta eipä tämän nimivaihtoehdon todennäköisen innoittajan tasolle ylletä, vaikka hieman häiritsevässä ilmapiirissä käytäisiinkin eräänlaista elonjäämiskamppailua takapihalla kuulle kuorossa ulvoen. Näitä ihmetellessä hekottelu ei tosiaan ulvomiseksi ylly, mutta nopsaan puolitoistatuntinen kulahtaa suunnilleen tehtävänsä täytellen. Onhan noita naurattavaisempiakin kilpailukenttien koitoksia tullut katseltua, eikä tällä viritelmällä niiden timanttiliigaan ole menemistä, mutta perhekomediana potkii ihan hyvin ja Ferrell kavereineen tuo hymyä huulille.


Kicking & Screaming (2005) (IMDB)

Will Ferrell ja kumppanit tahtoivat tuossa viimeksi vilkaistussa tekeleessä loihtia katsojien iloksi vähän kovaotteisiksikin yltyviä potkupallopelejä ja kofeiinin piristelemiä sekä käsistä karkailevia suuruudenhulluuden värittämiä suunnitelmia nappulaliigan herruudesta. Mitä höttöisiin urheilullisiin perhekomedioihin tulee, niin ihan kelvollinen menijä se omassa sarjassaan minusta on. Perheviihdykkeiden parissa olisi tässä tarkoituksena jatkaakin, mutta ajatuksena on samalla vähentää möykkää ja sekamelskaa siirtyillen hieman haikeampien, mutta silti hyväntuulisten väreiden suuntaan. Näitähän on länsinaapurin puolelta tännekin säännöllisesti saapunut yleisöjä ilahduttamaan ja herkistämään. Tosin itse olen sillä kannalla, että parhaat ja vaikuttavimmat tarinat tupsahtivat ennen vuosituhannen vaihtumista, mutta silti mielellään silloin tällöin antaa tilaisuuden hivenen uudemmillekin viritelmille. Tur & retur ei tietenkään 2003 valmistuneena mikään ihan eilispäivän tuore ilmestys ole, mutta eipä toisaalta mikään vuosikymmenten tomuttama muinaisjäännekään. Tarkoituksena olisi tarkastella, miten nuorilta päähenkilöiltä sujuu maisemien ja osien vaihto. Josko toisiin saappaisiin loikkaaminen muuttaisi näkemyksiä, vai jatkuuko elely suurpiirteisesti samanlaisena omista ympyröistä otetun loman jälkeen...?

Vähän utuisissa tunnelmissa lähdetään näitä tarinoita tutkailemaan, sillä värähtelevissä väreissä vaatteettomat vauvat leijailevat hetkisen verran ennen kuin on Martinin (Amanda Davin) aika aloitella toistaiseksi vielä lyhyen elämänsä pikaista summailua. Alkujaan vanhemmat olivat odotetusti hyvinkin innostuneita pienestä poikavauvastaan ja pitivät tämän putkahtamista perheeseen suunnilleen lottovoiton veroisena iloisena tapahtumana. Niinpä kuitenkin vuodet vierivät arkisissa merkeissä ja mieletkin pääsivät muuttumaan, sillä nämä mukavat tunteet vähitellen hiipuivat taustalle. Onni ja autuuskin saattaa lyhytaikaista olla, kuten tässäkin perheessä pääsi käymään. Martin pohtii, että etenkin isä Torkel (Jørgen Langhelle) oli varmaan toivonut pojastaan tavallisempaa villiä muksua, eikä niinkään hiljaista ja omissa maailmoissaan pianoa jatkuvasti soittelevaa kaveria. Äiti selittää tilanteen siten, että isä päätyi ottamaan omanlaisensa aikalisän muuttaessaan kauemmas pohjoiseen, ja jättäessään toisen käytännössä yksinhuoltajaksi, sillä vierailut kaukaisemmassa kodissa ovat hyvinkin harvakseltaan tapahtuvia. No, sinne pitäisi kuitenkin jälleen lähteä, eikä Martinia pitkä reissu Norjan rajan tuntumaan yhtään huvittaisi. Mietiskeleepä hän siinä itsekseen että millaistakohan olisi olla uskaliaampi persoona...?



Vajaassa parissa minuutissa Martin saa välitettyä katsomoon pienimuotoisen "missä mennään"-koosteen, jonka ei ole tarkoituskaan olla mikään pikkutarkka tilitys kaikista tielle osuneista sattumuksista. Sen jälkeen onkin Julian (myös Davin) vuoro jutella omasta lapsuudestaan. Siinä missä Martin verkkaisesti pohdiskellen juttujaan kelailee, niin Julia töksäyttelee suorasukaisemmin summaillen tajunneensa jo pienenä saaneensa huonot lähtökohdat omalle elämäntaipaleelleen. Jos Martin viihtyy paremmin äitinsä luona, niin Julian varsinainen koti on isän kanssa. Äiti Kicki (Helena Af Sandeberg) on löytänyt uuden miesystävän, Peterin (Torkel Petersson), jolla sattuu entuudestaan olemaan samaan ikäluokkaan kuuluva tytär. Tästä Julia on päätellyt, ettei äidillä enää ole sen suurempaa tarvetta hänelle, eli siltä suunnalta huomionosoitukset jäävät kohtalaisen laihoiksi. Julialla on kuitenkin edessään sama tilanne kuin Martinilla, eli pitäsi lähteä päiväksi muutamaksi etäisemmän vanhemman luo, vaikka ei lainkaan kiinnostaisi. Jos Martinin määränpää löytyy pohjoisrajan tuntumasta, niin Julian taas pitäisi matkailla maan eteläosaan, tarkemmin määriteltynä Malmöön.

Kummastakin perheestä ollaan siis 11-vuotiasta lapsukaista kuskaamassa kohti lentoasemaa, vaikka pienoista kapinamielialaa onkin havaittavissa. Julian isä yrittää vähän takerrellen selitellä, miksi on hyväksi viettää aikaa kummankin vanhemman luona, vaikkei se niinkään mielekkäältä alkuun tuntuisikaan. Julian vastahakoisuus koko matkaan on edelleen äänekkäämpää lajia, kun taas Martin vetoaa kiltimpään tyyliinsä. Kumpikaan lähestymistapa ei ole lopputulokseen kovinkaan ratkaisevaa eroa luomassa, joten lapset päätyvät samaan odotustilaan ja siinä hiukkasen huomaamattakin aloittavat keskenään rupattelun Julian vähän naljaillessa Martinille liiallisesta kohteliaisuudesta. Ensimmäiset sanat vaihdellaan lähinnä muihin juttuihin keskittyen, mutta sitten kaksikko huomaa, että he ovat varsin yhdennäköisiä keskenään, jopa siinä määrin, että säikähtäähän sitä pienemmästäkin yllätyksestä. Lentokoneiden nousukiitoon on vielä tovi sekä toinenkin, joten Julian yllytyksen seurauksena lapset lähtevät lentokenttäseikkailulle toisen taskurahoja törsäilemään.



Lähtöhetken lähestyessä Julia pohtii, että hän ja Martin ovat varmaan kosmisia kaksosia, eli identtisiä lasinsiruja, joiden tiet sattumalta risteävät. Onkohan tässä kohtaamisessa siis jotakin merkittävämpääkin kohtalon kädenjälkeä taustalla...? Niinkin voi olla, sillä Julia nopsasti kehittelee mielessään hurjan ja hullunkurisenkin suunnitelman, jonka johtoajatus kuuluu, että hehän voisivat vaihtaa lentolippuja sekä samalla tietysti vanhempia, niin kummankaan ei tarvitse mennä vähemmän mielekkääseen määränpäähänsä, vaan molemmat saavat yllätyksellisen seikkailun. Kuten odottaa sopii, hivenen arka Martin lähinnä hätääntyy näistä ehdotuksista ja aivan liian nopeasta yllätyskäänteestä. Harmi vain, ettei saa oikein sanottua vastaankaan Julian touhuillessa vaatteiden ja tavaroiden parissa. Pian toista tullaankin jo noutamaan henkilökunnan toimesta ja lyhyt hetki erheen oikaisemiseen kiitää ohi silmien. Julia vaikuttaa olevan vallan innoissaan tulevasta salaperäisestä reissustaan vale-Martinina, mutta kaveriapa ei niinkään naurata, vaan tuntuu menevän kauhusta kankeaksi hermoillessaan.

Asian voivottelu hiljaa mielessään ei tietysti ole jossakin määrin uhkaavaa todellisuutta kiinnostavine kiepsahduksineen miksikään muuttamassa, vaan kun hakemaan tullaan, niin kiltisti perässä lentokoneeseen läpsytellään. Matkan aikana nousevaa ahdistusta auttaa vilkas mielikuvitus, joka muuttaa ahkeran näppäimistöjen näpyttelyn huvittavaksi minimusikaaliksi pirteine tervetuliaistoivotuksineen. Kauempana pohjoisessa Julia saa vartoilla pidempäänkin, sillä Martinin isä on selvästi myöhässä, mutta lopulta auto kaahaa parkkipaikalle ja matka voi jatkua teiden välityksellä päätepysäkille, joka sijaitseekin hiljaisissa sekä jylhissä maisemissa. Torkel toki ihmettelee, että onkohan poika vaihtanut kampaajaa repäisevämmän tyylin takia ja kenties aloitellut painonnostopuuhatkin, mutta eipä sen enempiä käy arvuuttelemaan. Julia näyttääkin viihtyvän erinomaisen hyvin heti alkuun mielenkiintoisella matkallaan. Ehkä pientä pulmaakin on tiedossa, sillä isä kertoo, että tietysti pitäisi pianoa soitella isoäidin syntymäpäivillä, mikä ei välttämättä ihan tuosta vain sujukaan. No, nehän ovat huomisen huolia, joten hui-hai...!



Martinia ei ole kentällä vastassa Julian äiti, vaan tämän isäpuoli Peter, joka ei lainkaan aikaile melko suorasanaisen itsekehuvasti huudellen olevansa television puolella hyvinkin suosittu gladiaattori. Polluxina tunnetun ottelijan mahtailut pääsevät toki nopsasti kapsahtamaan omaan nilkkaan noloon tapaan, mutta auto kulkee siitä huolimatta kotiovelle. Peterin tytär My (Julia Ragnarsson) vaikuttaa olevan edelleen katkera Julian jouluisesta vierailusta, joten siinäkään mielessä Martinilla ei mikään helppo tai mukavakaan sopeutumishomma ole edessä. Kicki, Peter ja My tuntuvat kuitenkin olevan kiinnostuneempia tulevista tohinoistaan, sillä parin hääpäivä on ihan nurkan takana, joten Martin ei kovin tiukkojen utelujen kohteeksi joudu, eikä mitään tenttaustuokiota laiteta vireille, vaikka hän ei tunnu muistavan mitään äidin talosta. Martinille tämä kuitenkin on paha paikka ja kiristyyhän tilanne pohjoisessakin, sillä Torkelin äiti näkee suunnilleen sekunnissa, että ovesta astelee sisään aivan joku muu kuin Martin. Isä kuitenkin laittaa nämä höpöttelyt höperyyden piikkiin, mutta nähtäväksi jää, miten pitkään kulissit pysyvät pystyssä ja mitä Julian neronleimauksesta lopulta seuraakaan.

Perusajatus toisen tossuihin loikkaamisesta ja maailman ihmetteleminen uudenlaisesta näkökulmasta ei tietenkään vuonna 2003 mikään uudenkarhea älynväläys ollut, vaan sitä on versioitu milloin mitenkin. Siitä huolimatta mikään tylsämielinen tai yllätyksetön tapaus Tur & retur ei mielestäni ole, vaan onhan siinä omanlaistaankin vinkeää vääntelyä. Homman juju tehdään melko selväksi hyvissä ajoin ensimmäisellä kolmanneksella, eikä hirmuisen suuria yllätyksiä lähdetä tiuhaan tahtiin toiselle puoliskolle viskomaan. Kaikkiaan mielenkiinto kujeilevaankin touhuun pysyy vähintään kohtalaisella tasolla lopputeksteihin saakka, vaikka sanoisinkin, että tässä suhteessa viimeiset minuutit vääntävät käyrää valitettavasti laskuun. Tuntuu vähän siltä, ettei alkuasetelmaa onnistuta millään mielekkääseen päättelyyn muovaamaan, ja sitten pitää vähän irrallisesti heittää perään kohtalaisen turhaakin juttua. Joka tapauksessa en siis lähtisi huutelemaan, että odottamattomien käänteiden puutos kuuluisi elokuvan suurimpiin miinuksiin, vaan jokseenkin vaisusta elämyksestä muita seikkoja syyttelen.



Paikoin pikkuisen ontuvaisen ja kompastelevan draamakomedian tyylilajissa tätä tarinaa katsomon suuntaan esitellään, eli eipä ainakaan tarvitse pelätä, että lähinnä itkuista haikeutta tai otsaryppyistä vääntöä vyöryteltäisiin. Tokihan rähinöillekin ja pienimuotoisille yhteenotoille paikat etsitään, mutta ainakin pintapuoleisesti ote on enimmäkseen lupsakka ja rento. Lähtötilanteessa sukupuolirooleja on hieman kiepsautettu Martinin ollessa jossakin määrin tyttömäinen poika ja Julia taas poikamainen tyttö. Kun nämä sitten taas kääntyvät yllättäen henkilöllisyyksien vaihtuessa, niin siinä on pähkäiltävää useammallekin. Torkel pikkuisen säikähtää, että onko poika jo alkanut lakkaamaan kynsiään, joka taas hätäselitetään Tukholman viimeisimpien muotituulahdusten ansioksi. Muuta vastaavaa pienoista väärinkäsitystä saadaan kyhäiltyä, mutta usein näissä huvittavuus jää kohtalaisen laimeaksi, eikä elokuvaa komediana kovin paljon tee mieli kehuskella. Silloin tällöin hiukan hymyilyttää, mutta sitä riehakkaammalle tuulelle huumoriosasto takkuilevine sopeutumisineen ei valittettavasti innosta.

Gavinin valitseminen kumpaankin päärooliin vielä entisestään lisää sitä harmaata aluetta, mitä tulee poika/tyttö-kuvioon hieman tavanomaisesta poikkeavine luonteenpiirteineen. Se tietysti lienee osittain tämän valinnan tarkoituksenakin, ja ainakin minusta Gavin tekee hyvää työtä molemmissa osissa, eikä hän ainakaan teoksen heikko lenkki ole. Olen taipuvainen arvailemaan, että hiljainen ja mielikuvitusmaailmassa viihtyvä Martin olisi ollut urakan hankalampi puolisko. Tulisemmalla temperamentilla varustettu Julia taas antaa tilaisuuden räväytellä kuohuvia tunteita laajemmassa mitassa. Muutenkin Martinin rooli tarjoaa selvästi vähemmän fyysistä puuhastelua mietintää painottelevine hetkineen, vaikka yritetäänhän yleisen viihdyttävyyden nimissäkin hänellekin hieman kiinnostavampaa tekemistä keksiä kuin vain hiljaista ajatustyötä. Julian lomareissu kuitenkin sisältää vauhdikasta mopohurjastelua, telmimistä Torkelin possujen kanssa, seikkailuretkiä läheiseen kylään ja tietysti kahnauksiakin, joissa pitää nyrkkejäkin nostella pystyyn. Lisäksi hän on helpommin saamassa uusia kavereita, vaikka omat mutkansa siinäkin toki ovat...



Lyhyitä seikkailuja siis päästään pohjoisen rajoilla kokemaan, mutta jos ajattelisi elokuvaa noin enemmänkin vuoristoisen maisemamaalailun kannalta, niin kovin kummoista upeiden kuvien kokoelmaa ei siinä mielessä kerry. Siinä missä eteläinen Malmö jo hehkuu kirjavine väreineen ennakoiden tulevaa kesää, niin runsaat tuhat kilometriä pohjoisempana valoisuus on harmahtavaan suuntaan ja viimeiset lumetkin luuhaavat sinnikkäästi katvepaikoilla ja kylmemmissä korkeuksissa. Katselusta jää vähän sellaista vaikutelmaa, ettei edes tahdota lähteä näkymillä tyylitellen herkuttelemaan. Kummankin saapuessa määränpäähänsä tienoille tuntemattomille, niin näitä hetkiä esitellään pikaisilla ja hiukkasen sekavillakin välähdyksillä sieltä ja täältä. Poroja, viileitä vesiä ja korkeita kallioita vähän väkisinkin kuviin puskee, mutta onhan paljon värisyttävämpiä Lappi-elämyksiä tullut ruudun välityksellä toisten teosten parissa koettua. Jos niiden vuorten jylhyyttä, vuonojen kauneutta ja muuten rosoisen maiseman piirteitä tahtoisi kunnolla ihastella, niin väittäisinpä, ettei Tur & retur ole siihen tarkoitukseen erityisen antoisa valinta.


Tiedä sitten, mikä perimmäisenä syynä siihen on, ettei Tur & retur oikein missään vaiheessa tunnu kunnolla kohdilleen kolahtelevan tai koskettavan. Sinänsä tarina paikkojen vaihtoineen pysyy kiinnostavana melkein loppumetreilleen saakka ja muutenkin potentiaalisia hetkiä kohtaamisten sekä törmäysten parissa yritetään kehitellä. Siitäkin pidän, ettei elokuva tahdo painottaa ankeampaa puoltaan liian raskaasti ja näkyvästi. Aiheesta olisi helposti saanut aikaan sävyiltään huomattavasti ahdistavammankin esityksen. Onhan Julian aloittama keppostelu toki hivenen kurjaa leikkiä useamman ihmisen tunteilla, ja siitä vähän ristiriitainen tunne jääkin. Etenkin, kun ei tämän yllätysvaihdon paljastamia puutteita lopussa erityisen tyydyttävästi yhteen pystytä punomaan. Yritystä lämminhenkisyyden suuntaan viimeisissä kohtauksissa löytyy, mutta tällä kerralla vaikutus vain jää viileäksi.

Surua ja iloa vuorotellen annostellaan päättelyjen yhteydessä, muttei kumpikaan niin onnistuneesti paikoilleen loksahtele, että saisi näistä napattua kunnolla kiinni ja jonkinlaista kanssaherkistymistä kokisi. No, välillä näinkin väistämättä käy... Vaikka elokuva tosiaan on yleiseltä hengeltään melkoisen kevyt, niin onhan se kuitenkin melkoisen kylmäävä näpäytys tarinan etävanhempien suuntaan, että oma lapsi tunnetaan pintapuoleisesti ehkä jotenkin ja sisältä vielä heikommin, kun omat tekemiset ja kiireet kiinnostavat enemmän. Lopussahan lupaillaan parempia päiviä, mikä ajatuksena on ihan lämpöinen, muttei toteutus laita liikutuksen kyyneleitä liikkeelle ja perään huiskaistu turhahko kevennys vielä varastaa viehätystä. Hiukan itkua ja huutoa sekä sekaan seikkailua, kommelluksiakin ja lopulta hapuilevia askeleita kohti huomaavaisempia huomisia. Hyviä juttuja nämä ovat, mutta valitettavasti tässä tapauksessa niistä ei erityisen hyvää elokuvaa pystytty pyöräyttämään.



Tur & retur (2003) (IMDB)

Keljuja laiminlyöntejä on jälleen päässyt tapahtumaan, sillä tajusinpa tuossa, etten ole käväissyt moikkaamassa pikkumetsän suloista väkeä kuukausiin. Ystävänpäivänä kommentoitu Winnie the Pooh: Un-Valentine's Day / A Valentine for You on tosiaan viimeisin vierailu ja sekin oli Puh-koosteiden lyhyemmästä päästä napattu tapaus. Ehkei sentään miksikään mini-ikuisuudeksi välimatka ehtinyt venähtää, mutta silti... Kehnojen selitysten takataskusta valikoituu asioiden surkeaa tilaa puolustelemaan toteamus, etteihän minulla näitä näkemättömiä enää kokoelmassa kovin hurjasti ole, vaan elokuvahylly on ihan pian koluttu Puhin seikkailujen suhteen läpi. No, voisihan niitä lisääkin ostella ja kaikkea, eli ehkä on vain laiskasta katsojasta kyse. Menköön vaikka kesäväsyn piikkiin, että uudet hankinnat takkuilevat pahasti, eikä siten ole tullut mainittavia lisäyksiä tehtyä oikein minkään lajityypin suhteen. Samalla muistelin vuodenvaihteessa lupailleeni ryhdistäytymistä Disney-elokuvien suhteen, mutta niinpä vain Big Hero 6 tuli maaliskuussa katseltua ja sittemmin onkin ollut miltei hipihiljaista näiden animaatioiden suhteen. Joskohan tästä vähitellen löysä tahti pikkuisen piristyisi ja ihastuttavaa animaatioherkkua iltailoina tykkäisi taas tiuhemmin vilkuilla...?

Varsinaisesta elokuvasta ei tämän nimikkeen kohdalla ole kyse, vaikka pääsisällöllä onkin kokonaiskestoa melkein 70 minuuttia, vaan vähän vastaavalla reseptillä levy on kasailtu kuin blogissa aiemmin kommentoidut Taikamaailma-koosteet, joissa siis jokaiseen julkaisuun on napattu neljä tarinaa varhaisemmasta sarjasta The New Adventures of Winnie the Pooh. Nyt soittimeen pujahtava kiekko taas on peräisin vuodelta 2008 ja siihen on poimittu kolme jaksoa uudemman sarjan My Friends Tigger & Pooh (Ystäväni Tiikeri & Nalle Puh) ensimmäiseltä vuonna 2007 esitetyltä tuotantokaudelta. Jokainen näistä jaksoista on siis runsaat 20 minuuttia pitkä ja jaettu pariin tarinaan. Määrällisesti Puh-viihdettä on siis melkoisen mukavasti luvassa, mutta laadun suhteen odotukset eivät ihan huippuvuorille kiipustele, koska ensitutustuminen uudistettuun seikkailijaporukkaan tuli tehtyä viime vuoden lopulla jouluisen seikkailun muodossa. My Friends Tigger and Pooh: Super Sleuth Christmas Movie oli omiin silmiin vieläkin nuoremmille katsojille suunnattu kuin Taikamaailma-levyiltä löytyvät opettavaiset tarinat, enkä siitä ihan parhaita tuokioita Puolen hehtaarin metsässä saanut irti. Vaikka se sinänsä onkin itsenäinen elokuvansa, niin samaan rykelmään kyseinen teos sarjan kanssa kuuluu, koska samoja tyyppejä löytyy tekemästä ja seikkailijaporukkakin on vastaavalla kaavalla koostettu viilettämään. Vaisummista toiveista huolimatta ihan mielellään Puhia ja kumppaneita käväisee pitkästä aikaa tervehtimässä, eli satuhetkien vietäväksi tästä vähitellen hipsaisen.



Levyn tarinakimaran käynnistelypätkäksi on valikoitu Darby, Solo Sleuth / Doggone Buster (Soolonuuskija Emmi / Pilkku kadoksissa), joka tosin sattuu olemaan ensimmäisen tuotantokauden päätösjakso. Voisipa siis väittää, ettei tässä koostelussa olla kovin orjallisesti ilmestymisjärjestystä noudattamassa, eikä sillä niin väliäkään, koska käsittääkseni kertomuksista ei mitään kovin tiiviisti toisiinsa kytkeytyvää kokonaisuutta ole pyritty muodostelemaan, vaan itsenäisiä pieniä tuokioita on tehtailtu. Niiden pariin vie perinteisen rauhallisen sekä suloisenkin tunnussävelen sijaan hiukan epäonnistuneesti poprokkimaiseen suuntaan tekopiristetty olemattomuus, joka ihastuttamismittareilla tarkasteltuna seikkailee lähellä nollaa. Oletettavasti tarkoituksenakin on ollut potkaista menoon mukaan vauhtia ja vipinää, mutta kun se verkkainen ja hiukkasen hölmökin tuumailu, pähkäily ja sähellys on ainakin tämän katsojan mielestä ollut Puh-maailman parhaita puolia, niin uudistus tuntuu lähinnä turhalta ja tympäisevältä.

Vanhemmista tarinoista tutulla kaveriporukalla ei siis näitä seikkailuja setvitä, vaan mukaan on livautettu uusia tuttavuuksia. Valitettavasti Emmi (englanniksi Darby) tuntuu jokseenkin mielikuvituksettomalta korvikkeelta Risto Reippaalle. Onhan se ymmärrettävää, että nuoremmille lapsille suunnattuun sarjaan tahdotaan laittaa tilalle jokusen vuoden nuorempi päähenkilö pikkukaverien kanssa touhuilemaan, mutta noin muuten tarkasteltuna Emmi ei erityisen erinomainen lisäys Puolen hehtaarin metsän hahmogalleriaan ole. Hänen mukanaan seuraa uskollinen ja reipas hauva-apuri, eli Pilkku (englanniksi Buster). Tämä kaksikko ensimmäisen tarinan alkupuolella piiloa pelailee, eikä Pilkku tarkkakuonoisena joudu pitkääkään tovia nuuskuttelemaan piileskelijän löytääkseen. No, toisaalla tuuttaileva nuuskijasireeni laittaa leikkipuuhat tauolle, ja pitää kirmailla katselemaan, millaista tehtävää olisi tarjolla.



Nuuskijaporukan ydinryhmä tässä sarjassa muodostuu Emmistä, Puhista ja Tiikeristä, mutta toki metsän muu väki tarvittaessa pulmissa auttaa ja pahoissa paikoissa säntää mukaan selvittelyyn. Tällä kerralla Emmi saa hieman ihmeteltävää, koska kaksi etsijäkaveria eivät ilmaannukaan kokoontumispaikalle, vaan näyttää siltä, että hän ja Pilkku joutuvat keskenään pohtimaan, mistä on kyse. Vihjelippu vinkkailee porhaltamaan kohti Kengun ja Ruun taloa ja sieltähän puuttuvat heppuset löytyvät niiskuttamasta. Sinnikäs flunssa on käynyt päälle nenut nuhastaen ja korvatkin tukkien, eli eipä olla ihan missään salapoliisikunnossa, vaan ennemmin Kengun kuuluisaa rohtoa jonottamassa. Muitakin potilaita olisi samaista kulauteltavaa kärkkymässä, mutta ainakin yksi pulma on parantumisen tiellä, sillä keitoksesta uupuu elintärkeä osanen, nimittäin sitruunatoimitus ei ole löytänyt tietään perille. Yleensä tarkka ja tunnollinen Kani on jättänyt jostakin syystä sitruunalähetyksen tuomatta ja Emmin tehtäväksi jää nuuskia, että mistä kiikastaa. No, Kanin kotona selviää, että jänöparka on itsekin vuodelevon tarpeessa, eikä hän edes ole alkuperäinen sitruunalähde, joten etsivämme pitää lähteä niitä kauempaa hakemaan...

Puh-tarinat eivät useinkaan ällistyttävän monimutkaisia noin pääpiirteiltään ole, eikä tämä Emmin soolokeikkakaan mieltä juuri nitkauttelemaan pääse, vaan kyse on pohjimmiltaan melkoisen suoraviivaisesta lampsimisesta paikasta toiseen. Harmi vain, ettei siihen sivuun ole saatu mitään erityisen kivaa kujeilua tai hassumpaa sattumusta. Ainakaan omalla kohdalla Puh-juttujen ytimessä ei mikään määrätietoinen ongelmanratkaisu ole ollut, vaan ennemmin se, että niihin pieniin pulmiin jotenkin onnistutaan löytämään vähemmän tehokas ja hymyilyttävän säheltelevä keinovalikoima. Siinäkin mielessä voisi ruikuttaa, että etäisesti tutuilta näyttävät tyypit hääräilevät, mutta hyvä henki monesti uupuu. Jos karkeasti arvioisi, niin homma on suunnattu noin kolmen ja seitsemän vuoden välillä oleville lapsukaisille, joten senkään takia ei tahtoisi hirmuisen ankarasti lähteä näitä juttuja rouhimaan, mutta silti sanoisin, että uudelle muksusukupolvelle tarjoillaan monessakin mielessä vesitettyä puhistelua, josta uupuu reilu ripaus hyvää höttöisyyttä sekä paljon muutakin tuikitarpeellista. Useaan kertaan painotellaan, että kyllähän yksinkin koitoksista selvitään, eiköstä vain, mutta onhan se silti mukavaa, että katsoja on seurana, koska muuten olisi tosi yksinäistä yksin tutkia. Niin, näihin juttuihin höpsöjen höpöttely kyllä kuuluu, mutta väittäisin, että kohtalaisen laiskasti on sutkautuksia sanailtu. Siinä missä Puhin ja kumppaneiden varhaisemmista seikkailuista usein löytyy jutustelun puolelta vinkeitä väännelmiä tai muita murjaisuja, jotka jäävät mieltä hauskuuttamaan, niin uudemman sarjan anti on kovin vaisua sanasekoilun osalta.



Jakson toinen puolikas, eli myös noin 11-minuuttinen Doggone Buster käynnistyy vastaavaan tapaan Emmin ja Pilkun leikittelyillä. Jostakin Fanttikin tulla tupsahtaa kuviin, mikä toki sopii, sillä eipä häntä ole hetkeen näkynyt. No, vauhdikkaat huvitukset ovat muillakin menossa, kun Puh on tuulen yltyessä lähdössä leijansa vietäväksi yläilmoista kotimetsää ihmettelemään. Nallekaveri saakin kovaa kyytiä ja onhan se tietysti vallan outo ilma, kun karhutkin noin vain leijailevat teilleen. Ilmahätää selvitellessä Pilkku pujahtaa pienten kaveriensa kanssa teilleen ja kun Puh on saatu turvallisesti maahan, niin ratkottavana on tällainen kadonneen hauvan mysteeri. Tiikerin mahtikarjaisukaan ei Pilkkua saa palaamaan, joten pitää taas nuuskijasireeniin turvautua. Haukkua kuullaan ja jonkinlaisia johtolankojakin on nähtävissä, mutta tapaus on kaikkea muuta kuin ratkaistu. Hävinneen haukkujan arvoitus tuottelee mielestäni hiukkasen huvittavampia ja hupsumpia hetkiä edelliseen flunssaiseen jalkailuun vertaillessa, sillä tyypit pääsevät toikkaroimaan pikkuisen vapaammin. Kaikkiaan vaisun vaikutuksen tämäkin pätkä jälkeensä jättää, sillä samansuuntaista harrastetta tyypit ovat ennen paljonkin eläväisemmin kehitelleet. Jos jotakin muuta hyvää, niin opettavaisuus ei ole aivan niin tylsämielisen suorasanaista kuin edellisessä, vaan on jätetty enemmän keksittävää katsojille.


Tarinapari Darby's Tail / Tigger's Delivery Service (Emmin häntä / Tiikerin kuljetuspalvelu) on napsaistu sarjan ensimmäisen kauden puolivälin kohdilta. Tunnuslaulun jälkeen hippaleikeillä jatketaan ja tämä kutittelevainen peli onkin Pilkun lempipuuhaa, mitä ajanviettoon tulee. Isompi joukko kerääntyy lähistölle ja tahtoo pelata puhpotkua, eli eräänlaista versiota tutummasta jalkapallosta. Pallon viuhuessa sinne ja tänne, alkaa Emmi mietiskellä, että miksi ihmeessä kaikilla kavereilla on häntä, mutta hänpä on ilman sellaista jäänyt. Puh tosin lohduttelee, ettei nyt kaikilla sentään, mutta Emmi on jo päähänpiston saanut, eli häntä pitää jostakin hankkia ja nuuskijat kuulutellaan paikalle hommaa hoitamaan. Monenlaista kapistusta päädytään kokeilemaan, mutta lieköhän onni ja autuus sitä kautta löytyväinen...?

Jos oikein muistelen, niin samaisessa metsässä on aiemminkin puuttuvan hännän pulmia pähkäilty, ja vaikka toisto sinänsä ei Puh-maailmassa kovinkaan suuri synti ole, niin toteutuksen ollessa sekä ideoiden että kuvien suhteen vähemmän kekseliäs, niin eipä siinä montaa syytä ole suuremmin riemuita. No, lainatut, kopioidut ja jaetutkin hännät ovat silti edes lievästi huvittavia pomppuleikkien riistäytyessä liiankin lennokkaiksi. Ihaallekin löydetään kuivahko rooli leikittäväksi, eli simuloimaan maalilinjaa omalla hännällään. Loppujen lopuksi ilmoille heitetään vieläkin suurempi kysymys, että pitäisiköhän sitä sittenkin hankkia jostakin komea kärsä...vaiko kenties etsiä sisempää niitä omia vahvuuksia ja hyviä puolia? Joka tapauksessa Darby's Tail on mielestäni tämän koostekiekon parempaa puoliskoa, vaikka ei kummoinen kehu olisikaan. Niin, ja pitää tietysti muistaa, että ensikosketuksensa Puolen hehtaarin maailmaan tämän sarjan kautta saavat kenties suhtautuvat näkemäänsä lämpimämmällä sydämellä, vaikka itse näitä toisen tai mahdollisesti kolmannen luokan puhisteluina pitäisinkin.



Tigger's Delivery Service taas tuo raidalliselle kaverille toisenlaista touhua, jossa pystyy vauhdikasta pomppuharrastustaan hyötykäyttöön laittamaan. Kanin kasvimaalta ne toimet tavallaan alkunsa saavat, sillä kovan sadonkorjuu-urakan uuvuttama Kani on niin puhki, ettei jaksaisi ystävilleen vihanneslähetyksiä kuljetella. Yksi asia johtaa nopsasti toiseen, mikä tarkoittaa, että Tiikeristä tulee ripeä vihannesvälittäjä. Kaverin auttelu paisuu pian laajamittaisempaan kuljetustoimintaan, sillä yhdeltä ja toiseltakin löytyy tiesmitä vietävää. Maissia Kengulle, nauriita Nasulle, porkkanaa Majavalle ja niin edelleen. Alkuun uusi homma on hauskaa ja kiinnostavaa ajankulua, ja Tiikeri tunteekin olevansa eräänlainen versio joulupukista, mutta kulman takana arki on jo vartoilemassa ja valmiina viemään viehätyksen mennessään. Huvi muuttuu raskaaksi raadannaksi, joka jatkuu aamusta iltaan, eikä nuuskijakavereiden operaatioihinkaan enää jouda osallistumaan. Yleensä iloinen ja reipas mielialakin alkaa hivuttautumaan sivuun, kun tilalle tulee töksäyttely ja töykeys. Uraputki sinänsä rullailee oikein hyvin, mutta kavereiden tehtäväksi jää muistutella, että onkohan hektinen pakettirahtaaminen sittenkään ihan sitä, mitä hakemaan lähdettiin?

Kyllähän tämänkin pienen seikkailun Puh-tarinaksi tunnistaa, mutta mieleen hiipii sellainenkin seikka, ettei nuuskijoiden etsivätouhut hirmuisesti ole potkua yleiseen menoon antamassa. Tässäkin tapauksessa vaikuttaa siltä, ettei siihen puoleen ole paljoa viitsitty panostaa, vaan hävinneet silmälasit ovat lähinnä tekosyy pyöräyttää läpi nuuskijaintro, jaksosta toiseen toistuva turhahko mietintälaulu ja lyhyt ajelu. No, ehkei sentään ihan noin orjallisesti, mutta kuitenkin jokseenkin ideaköyhä vaikutelma mysteeristä jää. Tigger's Delivery Service vaikuttaakin siltä, että olisi pärjätty paremmin ilman nuuskijasireenin huudattamista. Sarjassa on kai aikomuksena ollut tehdä joukosta oman metsikkönsä arkisia ja pehmoisia supersankareita. Kun olen nähnyt vain jokusen jakson, niin en osaa sanoa, toistetaanko tämä etsijäkuvio tosiaan jokaisessa tarinassa melko pitkälti saman kaavan mukaan. Jos näin on, niin sitten väittäisin, että kyseessä on ennemmin tarinoita rasittava kuvio pakollisesti läpikäytynä. Kuten todettua, kertailu ei Puh-maailmassa ole erityisen vierasta touhua, mutta rapsakat sata kertaa tämän kaavion koluaminen tuntuu ennakkoon melkoisen tympäisevältä touhulta. Vaikka jonkinlaiseksi Puh-keräilijäksi tunnustaudunkin, niin tuossa tulikin mainittua yksi syy, miksi ei tätä sarjaa ihan hirmuisesti ole hyllyyn päätynyt, vaikka kiekkoja onkin tullut tielle.



Pooh-rates of the Hundred Acre Wood / Tigger's Hiccup Pickup (Puolen hehtaarin metsän merirosvot / Tiikerin hikkakikka) on siis myös ensimmäiseltä kaudelta kaapattu jakso, tarkemmin sanottuna järjestyksessä 11. ilmestynyt. Ruu ja Fantti nostavat piraattilipun paattinsa mastoon ja hurjat merirosvoleikit voivatkin alkaa. Himoittu keksiaarre on jo hyppysissä, mutta sittenpä löytyy aidonoloisempi aarrekartta, josta Ruu kovin kiinnostuu ja innostuu. Nuoret kaverukset eivät oikein pääsee pähkäilyissään kunnolla alkuunkaan, joten nuuskijoita tarvitaan avuksi arvoitusten ratkomiseen. No, voipi sanoa, että karttasymbolit tuottavat päänvaivaa myös vähän varttuneemmille toveruksille ja opettelua vaaditaan. Viisaita päitä laitetaan yhteen ja riehakas ryövärikulkue vauhtiin, mutta ihanko hukkateille joukkio harhailee? Oli miten oli, niin tämä pätkä kirjautuu omalla listalla melkoisen tyhjänpäiväisten tuokioiden joukkoon, eikä siitä suuremmin huvitusta saa irti kiskottua. Katsellessa kävikin mielessä, ettei näitä kannattaisi välttämättä hotkaista reippaan tunnin kestävänä koosteena, vaan selkeästi pienemmissä annoksissa, niin mielenkiinto mahdollisesti säilyisi paremmin.

No, minäpä en taukoja suostunut pitämään, vaan katselin satukuusikon putkeen ja niistä viimeisenä siis Tigger's Hickup Pickup, jonka nimi lupailee nikottelevaista menoa. Kanin ensimmäiset vuotuiset lanttunyyttikestit ovat käynnistymässä ja illan isäntä odotetusti erittäin tohkeissaan tästä tilaisuudesta. Ajatuksena on ylistää kyseisen kasvismötikän upeutta ja syöpötellä monenmoista lanttuherkkua. Puhin masu muristeleekin avauspuheen aikana niinkin äänekkäästi, että päädytään hyppäämään parin kohdan yli suoraan ruokaesittelyihin. Pöytä on katettu varsin runsaaksi ja monimuotoiseksi, herkuttelu alkamassa ja sitten käykin köpelösti. Tiikeri heittää hyvät pöytätavat roskakoriin ja hillittömällä ahmimisella hotkii itselleen kiusaksi sinnikkään hikan. Erilaisia kikkoja ja konsteja ehdotetaan vaivan eliminoimiseksi, mutta hikkailu vain tuntuu jatkuvan. Odottelu ei tee mitään, hunajakaan ei helpota, hengenpidätyskin jättää toivotut tulokset saapumatta, eikä vesikulauskaan vie ongelmaa pois. Hyvät neuvot tulevat siis tarpeeseen, jos tahdotaan hillitöntä hotkijaa autella... Jos tahtoisi Puh-muistojen arkkua raotella, niin tästä pulmailusta tulee nopsasti mieleen varhaisemman sarjan jakso Hikotuksen karkotus, ja jälleen saa tokaista, että samansuuntaisia ajatuksia toistellaan, mutta valitettavasti vähemmän vetävästi. Kun melkein pari vuosikymmentä myöhemmin saadaan aikaiseksi kuviltaan kulmikasta ja karua ideakierrätystä, niin se ei tässäkään tapauksessa ole ilon ja ylistysten paikka.



Levyn anti ei näihin jaksoihin rajoitu, vaan Disneyn tyyliin sekaan on ujutettu nippu trailereita, pieni peli pienimmille ja lisäksi jakso Pluto's Puppy-Sitting Adventure (Pluto lapsenvahtina) sarjan Mickey Mouse Clubhouse (Mikki Hiiren kerhotalo) ensimmäiseltä tuotantokaudelta, eli vuodelta 2006. Siinä Mikki saa vieraan, joka tahtoisi hieman kiireapua hauvan suhteen, sillä pitäisi asioinnin ajan pitää huolta Bella-pennusta. Tehtävälista on porukalle valmiiksi mietittynä, koska Bella pitäisi leikittää, kylvettää, syöttää ja laittaa unistelemaan. Vilkas koirakaveri yrittää heti karkailla omille teilleen piilottelemaan toisten valikoidessa työkalupakista sopivia tarvikkeita hommien hoitoon. Näiden seikkojen parissa hivenen alle puolituntinen kulahtaa, kun runsaasti kertaillaan ja ongelmakohdissa tahdotaan katsojille pohdinta-aikaa antaa. Tämä sarja ei omasta mielestä ole ainakaan yhtään vanhemmille suunnattu kuin nämä kommentoidut uudemmat Puh-tarinat, joten sinänsä saumattomasti sopii levylle lisukkeeksi. Mikki ei vain ikinä ole Disneyn suosikkihahmoihini lukeutunut, ja kun vielä sarjan visuaalinen puolikin on...sanotaanko vaikka, että varsin köyhää ja karua, niin eipä tästä laiminlyöntien kavaluudesta varoittelevasta ja huomionosoitusten tärkeydestä muistuttelevasta pätkästä osaa enempiä hihkua. Sinänsä yllätyksenä sarjan henki ja kuvallinen laatu ei tullut, koska aiemmin vilkaisin yhden jakson, joka oli laitettu bonukseksi aiemmin kommentoidun elokuvan My Friends Tigger and Pooh: Super Sleuth Christmas Movie yhteyteen. Katsoohan näitä ajankuluksi muiden puuhien ohessa, mutta oma maku on hieman aikuismaisemman menon suuntaan, mitä näihin Disney-tuotoksiin tulee.

Huomauttelenpa siitäkin, että hetki sitten mainitun elokuvan kaveriksi oli myös livautettu yksi jakso Puh-sarjan talvisempia tunnelmia, eli My Friends Tigger & Pooh: Symphony for a Rabbit / Tigger Goes Snowflakey, josta aiemmin juttelin. Niinpä mistään ensikosketuksesta ei oikein voi tämän kirjoittelutovin yhteydessä höpötellä. Runsaampi jaksonippu, johon nyt tuli perehdyttyä ei juurikaan sarjan pisteitä omissa silmissä nostele, vaan voisinpa väittää, että runsaan tunnin kooste tarjoaa lähinnä jatkoa kesäkuun keskinkertaisuuksille iltaviihdykkeiden suhteen. Kyseessä tosiaan on järjestyksessä toinen kokoelmalevy kyseisestä sarjasta, ja saa nähdä, jaksaako noita nyt niin innolla alkaa kokoelmaan kärräämään. Kyllähän se varhaisempi Puh-sarja on toki myös opetustuokioineen katsomon nuoremmalle laidalle suunnattu, mutta mielestäni sieltä silti löytyy runsaammin iloa tällaisille hivenen iäkkäämmillekin Puolen hehtaarin metsän touhujen ja leikkien ystäville. Siksipä sanoisinkin, että tämä tuoreempi viritelmä on jokseenkin tyhjänpäiväinen yritys tuoda Puh ystävineen uuden sukupolven ihmeteltäväksi. Milnen rakastetuille hahmoille tunnusomaista herttaisuutta puuttuu paljon ja tilalle on viskaistu näennäisesti vauhdikasta kiirettä ja toikkarointia sinne sekä tänne. Eipä kyseessä ole ainakaan sellainen muutos, joka laittaisi käsiä kannustavasti läpsyttelemään, vaan vaikuttaa siltä, että tekijöiden mielikuvitus käy alhaisilla kierroksilla ja kivat laulutkin on korvattu yhdentekevillä hömpötyksillä. Jos pakettiin vielä lisätään varsin heikkolaatuinen animaatio, niin valitettavasti päädyn johtopäätelmään, joka vihjailee, että tämä sarja tarjoilee kehnointa puhistelua, mitä on tullut ihmeteltyä. Ei tietenkään silkasta surkeudesta ole kyse, vaan hyviä juttukin välillä vilahtelee, mutta kokonaisuudessaan kehutkin jäävät vähäisiksi. Varttuneemmille katsojille ei ihan ensimmäisenä näitä tahdo suositella ja melkeinpä pienemmillekin aivan muita Puh-seikkailuja paketteihin laittaisin.



My Friends Tigger & Pooh's Friendly Tails (2008) (IMDB)

"Suoraan sanottuna en ole kovin kiinnostunut itsestäni. Hämmästyn melkein aina kun luen tuosta Astrid Lindgrenistä. Se en ole minä. Minä en ole mikään pahuksen julkkis tai kansallinen monumentti. Omassa mielessäni olen aina maalaistyttö Vimmerbystä. Vain vähän vanhempi ja viisaampi."

Saariston lasten seikkailuja kevätkaudella silmäillessäni lainailin oheislukemiseksi Jacob Forsellin, Johan Erséuksen ja Margareta Strömstedtin kuvapainotteisen kirjan Astrid Lindgren - elämän kuvat, josta lopulta irtosi ihan kiinnostavasti monenmoista nippelitietoa. Se ei yritäkään olla mikään kaikenkattava elämäkerta rakastetun kirjailijan taipaleesta, teoksista ja vaiheista yleensäkin, mutta mielestäni ihan kiinnostavia kurkkauksia merkittäviin hetkiin ja ihmisiin se sisältää, joten ajattelin tehdä samaisen teoksen pohjalta tännekin pikkuisen pintaraapaisun, josta saattaa löytyä kiinnostavaa lisätietoa blogissa aiemmin ja toki myös tulevaisuudessa kommentoimiini Lindgrenin tarinoista tehtyihin ruutusovituksiin. Kirjassa on kohtalaisen paljon tietoa Lindgrenin yksityiselämäänkin liittyen, mutta sitä osastoa napsin tänne vähäisemmissä määrin ja yritän keskittyä enemmän niihin tarinoihin ja taustoihin, jotka oleellisemmin elokuvia ja sarjoja sivuavat. Tekstiin naputtelemani lainaukset ovat myös samaisesta opuksesta lähtöisin. Katsellaanpa siis, mitä mielenkiintoista höpistävää sivuilta irtoaa ja yritän tekstisekamelskaa tällä kerralla hiukan jaksotellakin.

Vanhemmat ja lapsuuden leikit

"Mutta kaikkein eniten Samuel August rakasti Hannaa, niin kuin olen jo tainnut mainitakin. Hän itse mainitsi sen usein. Melkein joka päivä koko elämänsä ajan. Samuel August ei koskaan lakannut osoittamasta, kuinka onnellinen hän oli Hannasta ja kuinka ihmeellisenä hän piti sitä, että Hanna oli hänen elämässään ja hänen talossaan." 

"Christopher Polhem, viisas mies, on sanonut, että lasten on hyvä nähdä vanhempiensa halaavan toisiaan. Polhem olisi aivan varmasti pitänyt Samuel Augustista. Rakastavampaa talonpoikaa ei ole koskaan ollut olemassakaan. Smoolannin talonpoikien keskuudessa oli epätavallista, että joku osoitti tunteitaan samalla tavalla kuin Samuel August. Me lapset olimme tottuneet siihen, että näimme isän joka päivä seisahtuvan ainakin hetkeksi syleilemään ja halaamaan äitiä."

Kirjahan kurkistelee kauemmaskin menneisyyteen esittäen napakan ja koskettavankin näkemyksen Astridin vanhempien Samuel August Ericssonin ja Hanna Jonssonin tapaamisesta, rakastumisesta ja yhteisestä perhe-elämästä vanhuudenpäiviin saakka. Nämä jutut hyppään pitkälti yli tämän tekstin kohdalla, mutta sainpa tuosta innoituksen laittaa lukulistalleni Lindgrenin vuonna 1975 ilmestyneen teoksen vanhempiensa yhteiselosta, eli kyseessä siis Samuel August från Sevedstorp och Hanna i Hult. Lapsuusaikoja en kuitenkaan täysin tahdo jättää väliin, sillä niistä paikoista, leikeistä ja yhteisestä onnesta on paljon päätynyt hänen tarinoihinsa ja lopulta elokuvienkin kautta ihmisiä ympäri maailmaa ihastuttamaan, eli kalenteria kääntelen 1900-luvun alkupuolelle. Mainittuja leikkejään Astrid ei yksin joutunut kehittelemään, vaan Smoolannissa asuneet Ericssonit saivat kaikkiaan neljä lasta: Gunnarin, Astridin, Stinan ja Ingegerdin.

"Ja jos suuren kuolon kutsun
tänä yönä kuulen,
on lohtuni ett' Jumalani mun,
on kanssani kun täältä erkanen. 

Ne olivat viimeiset sanat, jotka Samuel August kuuli Hannan sanovan. Hanna sai aivoverenvuodon heti sen jälkeen, ja paria vuorokautta myöhemmin Samuel August menetti hänet. Samuel August näki Hannan seuraavan kerran vasta arkussa, ja kuolonkalpeus oli muuttanut hänet uudella, vieraalla tavalla kauniiksi. Samuel August ei ollut kyennyt vielä itkemään, mutta silloin hän otti Hannan kädet omiensa väliin, ja kun hän tunsi niiden jäisen kylmyyden, hän murtui ja parahti epätoivoisesti nyyhkyttäen: "Voi sinun käsiäsi, joita olen lämmittänyt niin monet kerrat!" 

Nyt hän ei enää pystynyt niitä lämmittämään."

Astrid itse muistelee näitä päiviä lämmöllä ja rakkaudella kertoen, että lapsuutta leimasi turvallisuus, mutta myös vapaus puuhailla ja temmeltää perheen maatilalla ja antaa mielikuvituksen viedä ilman jatkuvaa vahtimista. Puut ja katot kutsuivat kiipeilijöitä, lautapinot ja heinäkasat loikkijoita, tunnelit ryömijöitään ja läheiset vesistöt uiskentelijoita. Astrid hieman ihmettelikin, että kaikki neljä selvisivät lapsuuden vauhdikkaista koitoksista hengissä ja terveinä. Hän muisteli myös, ettei lapsille ollut tapana nalkuttaa tai nuhdella heitä pienistä erheistä. Vapaiden leikkien vastapainona toimi aherrus tilan töissä vaikkapa naurismaata harventamassa kuusivuotiaista eteenpäin, ja myöhemmin työt muuttuivat vaativammiksi. Tekemistä riittikin, ja Astrid kertaili viettäneensä konfirmaatiopäivänsä rukiin sadonkorjuussa ja menneensä iltapäivällä ehtoolliselle. Annetut tehtävät pitikin tunnollisesti hoitaa loppuun ennen vapaampien aikojen alkua. Tätä hän katsoi jälkikäteen hyvänä oppituntina elämään yleensäkin, mikä auttoi sietämään ikävämpiäkin hommia liikoja valittamatta ja vaikertamatta. Lapsuuden turvallisen maailman pahimpana järkkymisenä Lindgren mainitsi Samuel Augustin vakavan sairastumisen vatsakalvontulehdukseen, josta ei loppukaan ilmeisesti kovin kauas jäänyt. Muuten hän oli sitä mieltä, että vastoinkäymiset ja ihmiselon surullisemmat puolet pysyivät pitkälti poissa perheen lasten arjesta aikoina noina.

"Minusta koko elämä on ollut aika hauskaa. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että kaikkein hauskinta oli lapsuus."

Kirjan jälkipuoliskolla jutellaan näistä lapsuuden leikeistä ja oleilusta lisää. Leikkiminen yleensäkin oli merkittävä osa Astridin elämää sekä nuorempana että vanhempana ja niitä sitten päätyi tarinoihinkin. Esimerkkeinä mainitaan Eemelin hyrskynmyrsky, Pepin nuuskimisleikki sekä lattiakosketuksia välttelevä taiteilu, Melukylän puolelle taas päätyi noitaleikki, saaristoon kisailu Mysak-timantista ja ruusujen taistelu Kallen seikkailuihin. Aina nämä touhut eivät Astridilta sujuneet, vaan kerrotaanpa myös, että hän kadotti kykynsä leikkiä 12-vuotiaana, mutta taito palaili viimeistään omien lasten mukana. Lapsuusmuistelot olivatkin kirjailijalle jatkuva ilon ja inspiraation lähde. Vielä yli 80-vuotiaanakin Astrid ystävineen löysi aikaa leikkituokioille. Telmiminen maatilan pihapiirissä toi tietysti luonnon lähelle, ja siinä missä rakkaus leikkihetkiin säilyi elämän loppupuolelle samoin voi sanoa ihastumisesta luontoon. Tuntikausiin venyvät metsäsamoilut pysyivät mielekkäänä puuhana ja hänen kerrotaan mietiskelleen, että lapsuutensa Smoolantia muistellessaan kaipasi melkeinpä enemmän luontoa kuin ihmisiä. Puut viehättivätkin paljon ja aivan erityinen paikkansa näissä muistoissa oli Näsin pappilan pöllöpuulla, joka oli Astridin mielestä maailman paras kiipeilypuu ja jonka yksityiskohdat hän vielä päälle 80-vuotiaanakin muisti. Tämä vanha ja reikäinen jalava sattui muistuttamaan paljon Pepin limonaatipuuta, ja samaisen puun kätköihin Astridin isoveli Gunnar kätki kananmunan pöllöjen haudottavaksi, kuten Melukylän Saku päätyi myöhemmin tekemään. Nämä suloiset ja jännittävät leikkituokiot tulivat myöhemmin esille Astridin murheellisessa kirjoituksessa isoveljen kuoltua:

"Gunnarin poismenon jälkeen 1974 Astrid kirjoittaa epätoivoisesti: "Minun rakas pieni veljeni on kuollut! Suren häntä hirvittävästi ja muistan lapsuusaikojemme läheisen siteen. Melukylän Saku, ensimmäinen nuuskija, on kuollut! Kaipaan hänen huimapäisyyttään, elinvoimaansa, omahyväisyyttään, herkkyyttään, huumorintajuaan, hänen rakkauttaan minuun, suren kaikkein eniten pientä Geetä, jonka kanssa jaoin hiekkakasat ja laitumen kuopat ja jonka kanssa leikin nuuskimista.""

Kirjoittamisesta

"Kirjoittaminen on kovaa työtä, mutta se on myös ihanampaa kuin mikään muu. Kirjoitan aamuisin ja ajattelen aina illalla: "Voi, kunpa olisi taas pian aamu ja pääsisin jatkamaan!""

Hyviksi puoliksi kirjoituspuuhissa Lindgren mielsi sen tuottaman ilon ja pakotien huolilta. Työssään hän sovelsi ohjetta, jonka mukaan hyvä lastenkirja muistuttaisi haukea, eli pääpuoli olisi terävä ja suippo, ruokaisa keskiosa ja päätteeksi napakka pyrstö. Astridin kirjailijanura alkoi vuoden 1944 esikoiskirjalla Riitta-Maija keventää sydäntään (Britt-Mari lättar sitt hjärta) ja puolen vuosisadan aikana teoksia syntyi kaikkiaan yli 80 kappaletta. Näiden parissa on miljoonien toimesta iloittu ja haikailtukin ympäri maailmaa, sillä kirjoja on käännetty yli 90 kielelle. Eräänlaisena menestyksensä salaisuutena Lindgren piti sitä, että kirjoitti tarinoita, joita olisi itsekin tahtonut lukea, eikä lähtenyt niitä liikoja etukäteen lapsille tai aikuisille työstämään. Hän pitäytyi pitkälti tutuissa aiheissa ja ympäristöissä, eli lapsuus vietettiin maalla ja pikkukaupungeissa, kun taas nuoruudessa vaihdettiin suurkaupungin puolellekin. Myöhemmin mukaan tulivat saaristot, metsät ja henkimaailmakin. Näitä teoksia työstäessään Lindgren rikastutti kieltäkin lisäilemällä uusia nimiä, sanoja ja sanontoja, jotka ovat sittemmin vakiintuneet yleiseen käyttöön.

Lindgren oli sanojen suhteen lahjakas jo lapsena, ja häntä vähän naljaillenkin kutsuttiin Vimmerbyn Selma Lagerlöfiksi. Silloin kirjailija ei toiveammatteihin lukeutunut, vaan hän jopa vannoi, ettei sellaiseksi alkaisi, mutta niinpä vain 36-vuotiaana hänestä sellainen tuli. Ensimmäisenä hän tarjosi kustantajalle tarinaa Peppi Pitkätossusta, mutta tämä käsikirjoitus hylättiin Bonnierilla. Samaisena vuonna toinen kustantaja, Rabén & Sjögren, päätyi julkaisemaan aiemmin mainitun esikoisteoksen ja seuraavana vuonna sama yhtiö laittoi Pepin seikkailutkin kansien väliin ja kansan kätösten ulottuville julkaisemalla kirjan Pippi Långstrump. Pepistä tuli nopeasti jättimenestys ja jatkoa tarinoille seurasi kirjojen, kuvakirjojen, radiokuunnelmien ja näytelmänkin muodossa. Lindgren päätyi rekisteröimään Peppi Pitkätossu -tavaramerkin jo vuonna 1949. Hän ryhtyi tekemään myös muita hommia kustantajalleen, ja niinpä vuodesta 1946 lähtien Lindgren työskenteli reippaasti yli 20 vuotta osa-aikaisena lastenkirjatoimittajana tukemassa uusia lahjakkuuksia, etsimässä ulkomaisia teoksia julkaistaviksi ja työskennellen omien tarinoidensa parissa. Kirjoittaessaan Astrid käytti pikakirjoituslehtiöitä, joita oli aina valmiina yöpöydällä. Hän heräsi tyypillisesti viiden ja kuuden välillä ja aloitteli aamunsa teellä ja kolmella voileivällä appelsiinimarmeladilla ja homejuustolla kuorrutettuna. Eväshetken jälkeen hän palaili sänkyynsä työn pariin kirjoittaen lounasaikaan saakka. Tarinat päätyivät paperille kronologisessa järjestyksessä luku kerrallaan ja tätä prosessia seurasi karsiminen, kunnes kielen rytmi miellytti kynäilijäänsä.

Hahmojen alkuperää ja kehittelyä

"Mistä Astrid Lindgren keksii henkilöhahmonsa? Onko niillä esikuvia todellisuudessa? Astrid itse torjuu sellaiset kysymykset - ja jättää lukijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden pohdittavaksi, onko Eemelin esikuva hänen oma isänsä Samuel August, vallaton eno Emil, Albert Engström vai peräti Astrid itse (hänen nimensähän on Emilia ja hän on syntynyt Emilin päivänä)."

Tunnettujen ja rakastettujen hahmojen esikuviakin kirjassa valotellaan, vaikkakin pyritään täydellistä varmuutta välttelemään. Yhtenä innoittajana nähdään Astridin vuonna 1934 syntynyt tytär Karin omine lapsineen. Seitsemänvuotiaana Karin keksikin nimen Peppi Pitkätossu, kuten myös herra Liljanoksan, josta myöhemmin muokkautui Katto Kassinen. Myös Karin päätyi urallaan kirjojen pariin opiskellen kirjallisuushistoriaa ja sen jälkeen kääntämään yli 150 kirjaa ruotsiksi. Ensimmäiset työtehtävät tulivatkin 1950-luvulla äidin kustantamona toimivalta Rabén & Sjögrenilta. Sittemmin Karin meni 1958 naimisiin kustannusjohtaja Carl Olof Nymanin kanssa ja pari sai neljä lasta, jotka päätyivät osaksi Lindgrenin tarinamaailmaa. Tekstissä kerrotaan, ettei Lindgren yleensä kopioinut suoraan jotakin lasta kirjojensa sivuille, vaan nappaili juttuja ja ajatuksia sieltä sekä täältä.

"Karinin vanhin poika Carl-Johan kiljuu kerran kolmivuotiaana täyttä kurkkua ja hiljenee vasta, kun isoäiti puuttuu asiaan: "Tiedätkö, mitä Vaahteramäen Eemeli teki?" Neljävuotiaan Nilsin kuolemanpelko antaa alkusysäyksen kirjaan Veljeni Leijonamieli. Pikkuveli Olle ilmentää sanallista kekseliäisyyttä toistellessaan yksivuotiaana innokkaasti "nan-gi, nan-gi" - se putkahtaa esiin Korpun ja Joonatanin maailmassa. Vihreäsilmäinen tytär Malin väittää Pukarikadun Lotan lailla, että hänen silmänsä ovat salaa siniset. Kaksivuotiaan tyttären nimi saattaa kummitella Astridin mielen sopukoissa silloinkin, kun hän kehittelee Saariston lasten henkilöitä."

Monissa tarinoiden hahmoissa nähtiin myös vahvoja piirteitä keksijästä itsestään, mutta kirjan perusteella Lindgren ei ollut kovin innokas näitä arvuutteluja vahvistamaan. Kirjailija on varmaksi nimennyt parin hahmonsa todellisen elämän innoittajan, eli Melukylän Sakun inspiraationa toimi Astridin veli Gunnar ja Marikin esikuvana oli Astridin pitkäaikainen ystävätär Anne-Marie Ingeström, lempinimeltään Marikki (Madicken). Tytöt tutustuivat seitsemänvuotiaina, jolloin Anne-Marien isä Erik Ingeström rakennutti Vimmerbyn upeimman talon lähelle Astridin kotia. Tuvelyckanista tulikin tarinan Kesäkumpu, jossa todellisen elämän puolella Astrid ja Anne-Marie ahkerasti leikkivät keskenään. 1930-luvulla he viihtyivät edelleen yhdessä nuorina äiteinä, toimivat toisen maailmansodan aikana kumpikin kirjesensuurin parissa ja myöhemmin samassa kustantamossakin, jossa Anne-Marie luki käsikirjoituksia. Vanhempina he jatkoivat säännöllisiä tapaamisia. Anne-Marie vietti kaksi viimeistä vuottaan vuodeosastolla Astridin vieraillessa usein. Nykyään parhaat ystävykset lepäävät vanhempiensa läheisyydessä Vimmerbyn kirkkomaalla.



Jos palataan yhteen kestosuosikkiin, eli Peppiin, niin Karin tosiaan keksi nimen syksyllä 1941 korkeaa kuumetta potiessaan. Hän vaatikin, että äiti kertoisi Pepin mielenkiintoisista seikkailuista ilta toisensa jälkeen. Karinin täyttäessä kahdeksan toukokuussa 1942, näki Astrid eräänlaisen elävän version Pepistä tavatessaan syntymäpäiväjuhlissa Karinin ystävän, Sonja Sandinin. Punatukkainen ja pisamainen Sonja temmelsi elämää täynnä ja jäi Lindgrenin mieleen. Satutuokioista ja eläväisemmästä kohtaamisesta oli kuitenkin vielä matkaa kirjahahmoksi, mutta pari vuotta myöhemmin Astrid liukastumisen seurauksena päätyi vuodelepoon ja kirjoitti tuolloin sadun Pepistä kymmenvuotislahjaksi Karinille. Astrid päätyi kertomaan Sonjallekin tämän vaikutuksesta hahmon suhteen, mutta Sonja taas oli sitä mieltä, että kyllähän kirjailija itse taitaa se varsinainen Peppi olla.

"Hän muistaa, kuinka pieni Eemelin esittäjä Jan Ohlsson ryömi isonveljensä turvalliseen syliin. Hän muistaa Phalénin pienten veljesten hautaristin Vimmerbyn kirkkomaalla. Ja hän löytää veljesten Nils ja Bertil Benströmin muistokiven Tukholman pohjoiselta hautausmaalta, jonne puoliso Sture on haudattu."

Synkempi satu Veljeni, Leijonamieli kehittyi vähitellen 1970-luvun vaihteessa, kun Astridille alkoi valjeta, että tarina kertoisi kahdesta veljestä ja kuolemasta. Tuolloin se oli tullut henkilökohtaisestikin lähelle, sillä isä Samuel August oli kuollut vuonna 1969 ja sisarenpoika Åke vuotta varhaisemmin moottoripyöräonnettomuudessa. Vuoden 1971 ensimmäisenä päivänä matkatessaan junalla Fryken-järven rannalla Astrid näki veden ylle lankeavan toismaailmallisen vaaleanpunaisen valon, ja keksi, ettei tarina sijoittuisi todelliseen maailmaan. Kirjoitusurakkaansa käynnistellessään Astrid ei vielä tiennyt, miten se tulisi päättymään ja syntynyt lopetus nähdäänkin monesti eri tavalla lasten ja aikuisten silmien kautta. Siinä missä aikuiset kauhistelivat päätöstä, niin lapset kiittelivät valoisasta lopusta. Lukemassani kirjassa tekijöiden toimesta pohdiskellaan myös, että sadussa toisensa tuhoavat hirviöt muistuttavat Lindgrenin toisen maailmansodan aikaisia näkemyksiä natsismista ja bolsevismista.

Varhaisempi Katto Kassinen taas syntyi ja löysi kotipaikkansa Tukholman Vasastanista. Lentäväisen hepun tarkempi osoite löytyi talosta, jossa Lindgrenin perhe asui vuosina 1931-1941. Noina aikoina Kassinen ei vielä satuhahmona päässä pyörinyt, vaan Lindgrenit olivat jo muuttaneet Dalagatanille, jolloin Karin-tytär tahtoi kuulla tarinoita herra Liljanoksasta, joka vieraili aikuisten tietämättä hänen luonaan. Astrid kehittikin tarinoita kiltistä lentelijästä tyttärensä iloksi. Vuosia myöhemmin herra Liljanoksa tavallaan teki paluun, mutta oli muuttunut luonteeltaan jääräpäisemmäksi, rehenteleväksi ja laiskemmaksi tyypiksi, jolla pyöri propelli selässä. Varhaiseksi kaimaksi Kassiselle mainitaan vimmerbyläinen suutari Karlsson på fatet (Vati-Kassinen). Satujen pohjalta ilmestyi vuonna 1974 elokuvaversio Karlsson på taket (Världens bästa Karlsson).

Elokuvat ja televisiosarjat

"Kun Melukylä-filmit kuvataan uudestaan 1986, sekä Olle Hellbom että Tage Danielsson ovat jo kuolleet. Eräässä kokouksessa Astrid puhuttelee Lasse Hallströmiä ja sanoo: "Minä en aio ruveta pitämään sinusta. Kaikki minun mieleiseni ohjaajat nimittäin heittävät henkensä." Juuri silloin ohi kulkee mies, joka on mukana venäläis-ruotsalais-norjalaisessa Mio, poikani Mio -elokuvaversiossa, josta Astrid ei pidä. Astrid katsoo kauan miehen perään ja sanoo: "Tuo sen sijaan ei ole välittömässä hengenvaarassa.""

Sen lisäksi, että Lindgren oli Ruotsin luetuin kirjailija, on hänen teoksiaan siirretty valkokankaille ja televisioon eniten länsinaapurissa. Elokuvasovitusten tekeminen aloitettiin melko varhain, sillä jo vuonna 1947 Kalle mestarietsivä pääsi pomppaamaan kirjan sivuilta elokuvaan Mästerdetektiven Blomkvist. Sittemmin elokuvia on kertynyt noin 30 ja televisiosarjojakin kymmenisen kappaletta. Työtovereikseen Astrid sai ohjaajia, joita arvosti enemmänkin. Mittavin ja hedelmällisin yhteistyö muodostui Olle Hellbomin kanssa, joka filmasi Astridin tunnetuimpien hahmojen seikkailuja elokuviksi ja sarjoiksi. Uransa alkupuolella Astrid tyytyi lähinnä myymään oikeuksia tarinoidensa elokuvaversioihin, mutta vuonna 1949 Pepistä tehtiin Lindgrenin mielestä kovin kummallinen sovitus, jossa Peppi oli nainen, jonka hommana oli saattaa nuoria rakastavaisia yhteen. Tästä näkemyksestä Lindgren tyrmistyi siinä määrin, että alkoi jatkossa osallistua merkittävämmin käsikirjoitusten työstämiseen. Kirjassa kerrotaan, että käsikirjoitusten valmistumisen jälkeen Astrid ei enää puuttunut pahemmin kuvauksiin, vaan antoi ohjaajien vapain käsin toteuttaa kirjoitetut tarinat. Uusia kohtauksia ja vuorosanoja hän toki pyynnöstä kirjoitti, mutta vieraili muuten kuvauksissa lähinnä kannustamassa tekijöitä. Yleensä hän oli tyytyväinen lopputuloksiin, mutta suhtautui vähän varauksella teostensa filmaamiseen, koska katsoi elävästi kuvitettujen versioiden nakertavan mielikuvitusta, mutta toisaalta taas piti tarinoidensa sovituksia oivana vastapainona kaikille kauheuksille, joita lapset näkivät televisiossa.

"Astrid oli isän tyttö. Hän sanookin eräässä haastattelussa: "Minusta tuntuu, etten ole koskaan rakastanut ketään enemmän kuin häntä." 1960-luvulla Astrid käyttää Samuel Augustia elävänä lähdeteoksena Eemeli-kirjoihin."

Ensimmäistä Eemeli-elokuvaa alettiin toteuttamaan helmikuussa 1971 Smoolannissa Astridin toiveiden mukaan. Ainoan elokuvaesiintymisensä Astrid päätyi tekemään kolmannen Eemeli-elokuvan markkinakohtauksessa kukkahuivi päässään noin neljän sekunnin ajan. Kyseistä kohtausta ei kuitenkaan kuvattu Smoolannissa, vaan Katrineholmin lähistöllä, mutta aitoa ilmapiiriä tuottamaan kuljetettiin 99 Vimmerbyn asukasta busseilla paikalle. Ilmeisesti juurikin Eemelin seikkailut sekä kirjojen että elokuvien puolella olivat kirjailijan omaa sydäntä lähimpänä. Yhtenä syynä oli se, että niiden kautta Astrid pääsi kertomaan rakkaalta isältään lapsena kuulemiaan juttuja. Eemelin perheen maatila löytyi noin 20 kilometrin päästä Vimmerbystä, eli Rumskullanista, jossa Gidderydin tila sai muuntua Kissankulmaksi. Paikasta tulikin suosittu kesäinen matkakohde, jossa vieraili vuosittain 100000 uteliasta lomailijaa. Astrid vieraili itsekin kuvauksissa, koska matka tosiaan oli melko lyhyt.

Georg Riedel toimi pitkään Lindgrenin tarinoista tehtyjen elokuvien säveltäjänä, ja kaksikko työsti yhdessä kappaleita, joista on tullut klassikkoja lastenlaulujen joukossa. Työjärjestys meni lähes aina siten, että Astrid kirjoitti sanat, joihin Riedel sävelsi musiikin ja toimitti lopputuloksen kasetilla kuvausryhmälle. Riedel kertoi vain kertaalleen poikenneensa tutusta kaavasta soittaessaan ystävälleen erään kohtauksen taustalle tarkoittamansa musiikin. Samaisen ystävän mielestä kappale oli kauhea, minkä seurauksena Riedel päätti työstää sen uudelleen ja lopputuloksena oli Jag gör så att blommorna blommar, joka alettiin myöhemmin tuntea paremmin nimellä Idas sommarvisa (Idan kesälaulu). Sittemmin siitä tulikin erittäin suosittu kappale kevätjuhlia sulostuttamaan.



Jos Lindgren ei niinkään tykännyt 1940-luvun lopun Peppi-versioinnista, niin Olle Hellbomin ohjausten suhteen mielipide oli ihan toiseen suuntaan. Etenkin sarjassa Pippi Långstrump sekä elokuvissa Pippi Långstrump på de sju haven ja På rymmen med Pippi Långstrump esiintynyt Inger Nilsson ihastutti tarinoiden keksijää kovasti. Nilsson nähtiinkin hahmon täydellisenä ruumiillistumana, ja hän oli yhteydessä Lindgrenin kanssa myöhempinä vuosinakin ja päätyi lopulta pitämään muistopuheen kirjailijan hautajaisissa. Vuonna 1969 ensiesityksensä saanut televisiosarja keräsi lauantaisin kolme miljoonaa ruotsalaista olohuoneisiin. Sitä seuraavana vuonna valmistuneen ensimmäisen elokuvan merirosvokaupungiksi löydettiin pitkien etsintöjen päätteeksi Budva Montenegrosta. Vinkki siihen suuntaan tuli Lindgrenilta, sillä hän oli joitakin vuosia aiemmin lomaillut lähistöllä. Muuten merirosvokohtauksia toteutettiin Barbadoksella, Toftan rannassa ja Vaxholmin linnoituksessa.

Kuvauspaikoista kerrotaan myös elokuvan Bröderna Lejonhjärta yhteydessä, jonka kohtauksia kuvattiin Hasse Alfredsonin tilalla Österlenissä. Samainen Hasse oli esittänyt pienempiä osia parissa aiemmassa Lindgren-filmatisoinnissa. No, hänen tiluksilleen päädyttiin lavastamaan vähän liiankin jämerin ja raskain elementein elokuvan Kirsikkalaaksoa. Korpun esittäjä Lars Söderdahl oli jo aiemmin näytellyt pikkuveljeä Katto-Kassisesta kertovassa elokuvassa ja Joonatania esittänyt Staffan Götestam päätyi taas myöhemmin tekemään lukuisia näyttämösovituksia kirjailijan tarinoista. Olle Hellbomille tämän teoksen myötä ojennettiin hänen ainokaisekseen jäänyt Guldbagge-palkinto. Hellbomin piti ohjata myös vuonna 1984 lopulta ilmestynyt Ronja Rövardotter, mutta kuolema vuoden 1982 kesäkuussa laittoi kuviot uusiksi ja työtä jatkamaan astui Tage Danielsson, joka oli myös kuvausten aikaan sairas kuollen vuoden 1985 lokakuussa. Kirjassa luonnehditaan Tagea ja Astridia sukulaissieluiksi, joille yhteistä oli uutteruus ja joilla huumoriin, järkeen ja tunteeseen yhdistyivät humanismi ja vapaudenkaipuu. Astrid näkikin Tagen viisaana isoveljenä, siitä huolimatta, että olikin itse noin pari vuosikymmentä ohjaajaa vanhempi.

Astrid Lindgren - elämän kuvat sisältää myös asiaa Saltkråkanin väen seikkailujen tekemisestä ja taustoista, mutta kirjaa tuli käsiteltyä saariseikkailujen kommentoinnin yhteydessä, enkä lähde niitä pätkiä tässä toistamaan. Viidennen jakson yhteydessä höpöttelin sarjaan kiinteämmin liittyvistä jutuista ja kuudennen osan kohdalla taas Lindgrenin omista saaristokesistä Furusundissa. Nämä naputtelut voi halutessaan lukaista seuraavien linkkien kautta:

Vi på Saltkråkan: Denna dagen - ett liv (Saariston lapset: tämä päivä on koko elämä / Malinin vapaapäivä)

Vi på Saltkråkan: Sjörövarna (Saariston lapset: merirosvot)

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen

"...ja niille, jotka vaativat äänekkäästi kovempia otteita ja ankarampia menetelmiä, minä haluan kertoa, mitä muuan vanha rouva kerran kertoi minulle. Hän oli nuori äiti siihen aikaan, kun sanonta "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" oli vielä korkeassa kurssissa. Hän itse ei uskonut siihen, mutta kerran hänen pieni poikansa oli tehnyt jotakin sellaista, että hän ajatteli pojan ansainneen elämänsä ensimmäisen selkäsaunan. Hän käski pojan mennä hakemaan ulkoa vitsan. Pieni poika lähti ja oli pitkään poissa. Viimein hän tuli itkien takaisin ja sanoi: "En löytänyt vitsaa, mutta tässä on sinulle kivi, jolla voit heittää minua." Silloin äitikin alkoi itkeä, sillä yhtäkkiä hän näki tilanteen lapsen silmin. Lapsen oli täytynyt ajatella, että "äiti haluaa tehdä minulle pahaa, ja se käy varmasti kivelläkin". Äiti halasi lasta, ja he itkivät hetken yhdessä. Sitten äiti pani kiven keittiön hyllylle, ja se sai jäädä siihen pysyvästi muistuttamaan lupauksesta, jonka äiti antoi sillä hetkellä itselleen: Ei koskaan väkivaltaa!"

Yläpuolelta löytyvä lainaus on alkujaan peräisin Lindgrenin kiitospuheesta saamansa rauhanpalkinnon yhteydessä Frankfurtissa 1978. Siinä kirjailija otti vahvasti kantaa lasten fyysistä kurittamista vastaan, mikä aiheutti närää yleisössä. Etenkin uransa jälkipuolella Astrid otti moniinkin yhteiskunnallisiin asioihin kuuluvasti kantaa, eikä lainkaan niin kiltisti kuin kirjojensa sivuilla. Maailmanlaajuiseen suosioon noussut kirjailija saikin lehtien palstoilta runsaasti tilaa näkemyksilleen ja samalla suursuosio takasi senkin, että merkittävämmissäkin piireissä kuunneltiin, mitä asiaa Astridilla oli. Pelkän menestyksen takia häntä ei kuunneltu, vaan Astridilla oli tietysti kyky ilmaista mielipiteensä napakasti, perustellusti ja terävästi. Poliittisesti vasemmalle kallellaan ollut Lindgren käsitteli kirjoituksissaan monenkirjavia aiheita ja ilmiöitä, ja erityisesti lasten hätä ympäri maailmaa kosketti kovasti. Hän ei kuitenkaan ollut kaikista asioista kannattamiensa sosiaalidemokraattien kanssa samoilla linjoilla ja lopulta jyrähti mielestään turhankin kireäksi karannutta marginaaliveroa vastaan huomatessaan maksavansa rapsakat sata prosenttia tuloistaan. Lindgren kirjoittikin aiheesta satiirisen sadun Pomperipossa i Monismanien, joka julkaistiin Expressen-lehdessä maaliskuussa 1976. Sadun katsotaankin olleen osaltaan kaatamassa Olof Palmen hallitusta, mikä tiesi samalla sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen 40 vuoden hallitusputken päättymistä. Tuolloinen valtiovarainministeri Gunnar Sträng suhtautui kirjoitelmaan vähättelevästi väittäen Lindgrenin laskutaitoja heikoiksi, johon kirjailija näpäytti takaisin, että taitaa Sträng olla se vähemmän lahjakas laskija, vaikkakin mainio satusetä. Siinä missä hallitus suhtautui halveksien kannanottoon, niin Astridille kertyi runsaasti kiitoskirjeitä kansalta.

"Astrid tapaa kruununprinsessan vielä Dramaten-teatterissa joulukuussa 1997. Astrid esiintyy silloin viimeisen kerran julkisuudessa Mio, poikani Mion ensi-illassa. "Hänestä minä pidän niin kovasti", Astrid sanoo ja silittää Victorian poskea."

Lindgren yritti myös omalla panoksellaan vaikuttaa eläinten hyvinvointiin, sillä maalla vapaammin elävien kotieläinten keskellä varttuneena hän koki suurta tuskaa siitä, millaisiin oloihin kehitys oli eläimet tunkenut. 1985 hän kirjoittikin artikkelin lemmenkipeästä lehmästä, jonka jälkeen aloitti monivuotisen kampanjoinnin eläintehtaita ja teurastamoja vastaan. Myöhemmin eläinsuojelulakia lähdettiinkin uudistamaan parempaan suuntaan, mutta ilmeisesti se ei aivan vastannut Astridin toiveita, vaan pääsi vesittymään matkalla alkuperäisiin tavoitteisiin verrattuna. Lindgren kuitenkin oli tyytyväinen siitä, että tätä tehostuvaa kehityssuuntaa onnistuttiin jarruttamaan. Hän pääsi esittämään yhteiskunnallisia näkemyksiään myös suurvaltojen silloisille johtajille ja oli läheisissä väleissä Ruotsin kuningasperheenkin kanssa. Vaikka Astridia kuunneltiin, niin aina ehdotuksia ei oltu halukkaita toteuttamaan. Yhteinen historia kuningasperheen kanssa juonsi kauas 1950-luvulle, jolloin Astrid tapasi kuningas Kaarle Kustaan, joka oli sillloin vasta nuori prinssi. Silvia taas yritti tiedustella Astridilta neuvoja lastenkasvatukseen, mutta kirjailija oli sitä mieltä, että kuningatar pärjää kyllä varsin mainiosti itsekin siinä puuhassa. Kruununprinsessa Victoria teki häneen vaikutuksen jo viisivuotiaana tokaissessaan topakasti tyhmiä kyselevälle toimittajalle. Myöhemminkin myönteiset tuntemukset säilyivät molemminpuoleisina.

Vanhuus ja kuolema

"Mutta minua ei silloin enää ole,
sillä henkeä vailla ei kukaan voi elää maan päällä.
Mutta minä elän lehmuksessa,
minä asun viileässä vihreässä talossani aikojen loppuun asti
ja satakieli laulaa minulle kevätiltoina ja öinä -
oi, se on hauskaa!"

Varsin aktiivista ja liikkuvaista elämäntapaansa Astrid jatkoi vielä yli 80-vuotiaana, mutta väistämättä paikat alkoivat antaa periksi ja aistit heikentyä. Lisäksi hän koki olevansa uupunut työhönsä ja julkisuuteen, ja kun konekirjoitus ei enää sujunut, päätti hän laskea kynän kädestään. Viimeisiä haastattelujaan hän antoi lehdistölle vuonna 1997 90-vuotispäivänsä yhteydessä, ja tuolloin vastaukset vielä olivat hyväntuulisia ja vitsikkäitä. Kirjassa kuitenkin kerrotaan, miten vanhuus vaivoineen oli alkanut painaa yhä enemmän ja mainitaankin Lindgrenin halunneen elää rauhassa kuin yksinäinen pieni eläin metsän uumenissa. Muutenkin samainen vuosi koetteli voimia ja jaksamista melkein koko maailman onnitellessa ja median kärkkyessä haastatteluja, minkä lisäksi kesäinen kaatuminen vei vuodeosastolle toipumaan. Vuoden 1998 halvauskohtauksen jälkeen liikkuminen kävi entistä hankalammaksi, vaikkakin hän yhä pystyi ulkoilemaan ja vierailemaan rakkaissa maisemissaan Näsissä ja Furusundissa. Vielä viimeisenä kesänään 2001 Astrid oleili kolmisen kuukautta Furusundissa, jonne oli asennettu hissi, minkä avulla hän pystyi nousemaan ihastelemaansa merimaisemaa verannalta katselemaan. Yksinäisyys vaivasi yhä enemmän pitkäaikaisten ystävien kuollessa ja oman voinnin heikentyessä. 94-vuotiaana Astrid sairastui influenssaan, eikä siitä enää toipunut, vaan nukkui pois kotonaan 28. päivä tammikuuta vuonna 2002. Hautajaiset jäivät valoisaan kevätpäivään 8. maaliskuuta ja ne välitettiin television sekä radion kautta suorana lähetyksenä, minkä lisäksi paikalle saapui tuhansia ihmisiä. Astridin tuhka kuljetettiin Vimmerbyn hautausmaalle Samuel Augustin ja Hannan viereen, ja hautakivi noudettiin Näsin kotitilan lehmihaasta.

"Oli onni tuntea Astrid, hän auttoi minua paljon. Astrid oli suunnattoman vahva ihminen mutta samalla hyvin herkkä. Se on harvinainen yhdistelmä."

Astrid Lindgren - elämän kuvat ei sentään näin suruisesti antiaan päätä, vaan antaa Margareta Strömstedtille muutaman sivun verran tilaa loppusanoille. Lindgren oli jo vuonna 1964 tiedustellut nuoremman kirjailijan halukkuutta elämäkerran työstämiseen, mihin Strömstedt oli aluksi suhtautunut varautuneesti, mutta myöhemmin lämmennyt ajatukselle. Astrid Lindgren – en levnadsteckning ilmestyi vuonna 1977, mutta prosessi oli pitkä ja sen aikana muodostui pysyvä ystävyys neljän vuosikymmenen ajalle. Elämäkertaa varten Astrid avautui paljon Strömstedtille, mutta ystävykset viettivät muutenkin aikaa kierrellen Vimmerbyn lähistöllä, kävellen Astridin lapsuuden metsämaisemissa, kiipeillen ja rupatellen vanhojen tuttujen kanssa. Vastaavaan tapaan Lindgren oli kiinnostunut ystävänsä ja tämän perheen elämästä, kuten Margareta kirjassa kuvailee:

"Väitänkö minä, että meidän tyttäremme on Ronjan esikuva? Ei, sitä ei tiedä kukaan, mutta ehkä tyttäremme kosketti Astridia murrosiän vapautumiskuohun rajuilla isänvastaisilla tunteillaan. Tytär karkasi kotoa, kun asuimme Tukholman Södermalmilla, ja tunnistin sanat jotka Matias lausui surunsa vallassa. Sanatarkasti. Astrid seurasi elämäämme. Hän seurasi elämäämme myötätuntoisesti, hän ymmärsi murheemme ja kiukkumme. Hän kirjoitti tyttärellemme rakastavia kirjeitä."

Margareta mainitsee, ettei varsinaisesti keskustellut Ronjan alkuperästä avoimesti Lindgrenin kanssa, ja tyytyy toteamaan, että ehkä hän perheineen kyseiseen kirjaan päätyi, ehkä ei. Strömstedt pohtii myös, että tällainen arvuuttelu Astridin hahmojen suhteen on melko yleistä ja halutessaan lukija pystyy tulkintojaan tekemään, mutta varmuutta niiden paikkansapitävyydestä on hankalaa saada joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Hän kertoo tunnollisesti kirjanneensa ylös Astridin jutut lapsuudestaan, tutuista paikoista ihmisineen, saduista ja lauluista. Vaikka näitä Astridin kirjoista onkin löydettävissä, niin lopullisten teosten satujen taikamaailma on paljon enemmän, eikä tällaisten todellisen elämän yksityiskohtien analysointi kirjoista tarinoineen välttämättä paljoakaan kerro. Margareta onkin sitä mieltä, että niiden ihmeellisyyttä pitäisi ennemmin ihastella kuin pyrkiä purkamaan osiin. Näsin vierailujen aikana Margareta sai Astridilta tarkkoja opastuksia lapsuusaikojen leikkeihin liittyen ja nämä suloiset muistot menivät elämäkerran kirjoittajankin ihon alle sisimpään. Summailussaan Strömstedt toteaa myös tuumineensa, että Astridin vaikeina ensimmäisinä vuosina nuorena naisena Tukholmassa näiden kertailu auttoi häntä paljon, sillä Lindgren alkoi iltaisin ystävättäriensä kanssa yhdessä muistella menneitä ja siinä yhteydessä Astridin kohdalla avautui kultaisten lapsuuden päivien aarrearkku, josta riitti ammennettavaa:

"Lapsuus tulee uudestaan näkyväksi, vahva tyttö löytää tien takaisin itseensä, ja ilo ja halu syntyvät uudestaan: halu leikkiä, luoda, tulla taas eläväksi. Nyt siinä on mukana kuitenkin myös aikuisen näkökulma, aikuisuuden ja vastuun näkökulma, veijarimaisen sukkeluuden ja arjen hauskuuden rinnalla on suurta surua."

Oman osuutensa viimeisellä sivulla Strömstedt pyörittelee ajatusta siitä, miten eri tavoin nuoret tytöt ja pojat näyttäytyvät Astridin saduissa pohtien kirjailijan heijastelevan omaa voimakasta ja rakastavaa isäsuhdettaan teostensa tyttösankareihin. Esimerkiksi Peppi, Marikki ja Ronja ovat vahvoja lapsia, joiden välit isiinsä ovat lujat. Nuoret pojat taas näyttäytyvät Strömstedtille hieman syrjäytyneinä ja isähahmoa etsivinä. Kuten hän mainitsee, niin Rasmukselle löytyy vierelle kulkuri, Eemelille Aatu ja Korpulle isoveli Joonatan. Strömstedt mietiskeleekin, että näissä hieman hukassa olevissa ja tavallaan isättömissä hahmoissa saattaa näkyä Astridin oma esikoinen, joka käytännössä syntyi isättömänä, ja josta hän itsekin joutui olemaan paljon erossa pojan ensimmäisinä elinvuosina: "On kuin Astrid Lindgren haluaisi kerran toisensa jälkeen hyvittää kaiken sille pienelle pojalle, joka syntyi aikoinaan isättömänä Kööpenhaminassa. Hänen kuvansa heijastuu kaikkiin niihin pieniin syrjäytyneisiin poikiin, joista Astrid kirjoittaa." Vaikka Astrid oli jo lopettanut satujen kirjoittamisen, niin Margareta kertoo, miten tämä silti edelleen haaveili alituisesti, että voisi pitää lapsista hyvää huolta antaen heille vastaavanlaisen turvallisen ja vapaan lapsuuden, jonka oli itse saanut nuorena kokea Smoolannissa.

"Isäni puutarhassa kasvaa puu - soittaa lehmukseni - sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Puita on kaikkialla, runoissa ja lauluissa, saduissa ja tarinoissa. Niitä on meidän muistoissamme. "Tuntemani puu", ajattele, jos ihmisiä voisi pyytää kertomaan siitä! 

Silloin me saisimme kuulla, silloin muistin kätköistä kaivettaisiin veräjän vierustan pihlaja ja hakamaan haapa, tuoksuva lehmus ja kukkiva kirsikkapuu ja koivut metsikössä, jossa käki kukkuu. Luulen, että kuulisimme eniten lapsuuden puista, kiipeilypuista, leikkipuista, haavepuista, monista, monista!" 

(Astrid Lindgren: Onko erilaisia puita?)

Strömstedtin mielenkiintoisista pohdiskeluista voisi enemmänkin naputella, mutta ehkäpä siinä tuli jo maistiaisia ihan tarpeeksi. No, aion jatkossakin jatkaa Lindgrenin tarinoihin tutustumista ja niille oiva kaveri lienee se aiemmin mainittu elämäkerta Astrid Lindgren – en levnadsteckning. Lukulistalle pääsi myös pompsahtamaan Johan Erséuksen Från snickerboa till Villa Villekulla, jossa hän ilmeisesti keskittyy Lindgren-filmatisoinneista ja niiden taustoista tiedottelemaan. Hiukkasen harmi vain, ettei siitä taida olla suomeksi tai englanniksi käännettyä versiota saatavilla. Kovasti kiinnostaa joka tapauksessa, etenkin kun elokuvien ja sarjojen levyjulkaisut eivät kovinkaan kaksisesti tähän tiedonnälkään pysty vastaamaan. Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan myös tähän lukaisemaani kutkuttavaan teokseen, jota tässä tiivistelyssä olen käsitellyt. Monenmoista juttua ja yksityiskohtaa tosiaan tämän tekstin ulkopuolelle jäi, sillä päätin pitäytyä valituissa paloissa, jotka edes jotenkin sopisivat rikastuttamaan blogin aiempia ja niitä tuleviakin Lindgren-kirjoituksia. Niin, ja tietysti kirjan pääsisältö, eli vuosikymmenten ajalta kerätyt lukuisat kauniit, hauskat ja harvinaisetkin valokuvat jäivät kokonaan uupumaan. Vaikka valokuvapainotteisesta kirjasta onkin kyse, niin kiinnostavaa tekstisisältöäkin on saatu mukaan kiitettävän paljon omasta mielestäni. Sivuilta löytyvät jutut eivät onneksi edusta mitään tappavan tylsää ja kuivaa jauhamista, vaan siitäkin yllätyin iloisesti, että tietyt kappaleet ja lainaukset Astridin kirjoituksista pääsivät kunnolla koskettamaankin. Esimerkiksi alkupuolella lyhennettynä esitetty vanhempien rakkaustarina laittoi tippoja linssiin, mutta samalla herätteli lämpöistä hymyä ihastuttavilla hetkillään. Astrid Lindgren - elämän kuvat onkin monessakin mielessä antoisa lukuelämyksenäkin. Ainakin tätä lukijaa ja katsojaa kirja innostaa osaltaan sukeltamaan syvemmälle tähänkin taikamaailmaan, ja eiköhän niistä seikkailuista höpöttelyjä tulevaisuudessa tännekin ilmaannu... Toivottavasti tästä trivianurkkauskurkkauksesta on jotakin iloa ja ehkä hyötyäkin samaisesta maailmasta viehättyneille!

Lopetteluksi laitan soimaan aiemmin tekstissä mainitun kauniin kappaleen Idas sommarvisa. Vaikkapa sitten muistuttelemaan Lindgrenin suloisista sekä herkistävistäkin sanoista, juhlistelemaan aluillaan olevaa kesää ja tuomaan hyväntuulisia sekä sydämellisiä tuntemuksia:

"Du ska inte tro det blir sommar
Ifall inte nån sätter fart
På sommarn och gör lite somrigt
Då kommer blommorna snart 

Jag gör så att blommorna blommar
Jag gör hela kohagen grön
Och nu så har sommaren kommit
För jag har just tagit bort snön 

Jag gör mycket vatten i bäcken
Så där så det hoppar och far
Jag gör fullt med svalor som flyger
Och myggor som svalorna tar 

Jag gör löven nya på träden
Och små fågelbon här och där
Jag gör himlen vacker om kvällen
För jag gör den alldeles skär 

Och smultron det gör jag åt barna
För det tycker jag dom kan få
Och andra små roliga saker
Som passar när barna är små 

Och jag gör så roliga ställen
Där barna kan springa omkring
Då blir barna fulla med sommar
Och bena blir fulla med spring"

My Friends Tigger & Pooh's Friendly Tails toikin tuossa ropsauksen kiltimpää kujeilua katsomoon, joten voisipa kai sitä vaihteeksi räväyttää räiskytteleväisemmin. Tällaiseen tarkoitukseen sopii melko mainiosti tanskalainen kohtalaisen meneväinen ja kenties hiukan yliampuvainenkin toimintakomedia edellisen vuosituhannen lopulta. Huumoria ei oikein voi hienostelevaiseksi tai hillityksi luokitella, eikä siihen suuntaan tietysti tahdo haikaillakaan, kun itsensä koviksi kokevat tyypit tahtovat laittaa rähinävaihteen päälle erinäisten kykyjen ja taitojen ollessa toisluokkaista laatua. Ohjauksesta vastaa Lasse Spang Olsen, joka on samaa tavaraa edustavia teoksia enemmänkin tehtaillut. Blogissa olen tosin vain yhdestä pikkuisen kirjoitellut, eli Olsenin selvästi uudemmasta rymistelystä The Black Madonna. No, moni tuntuu miettivän, että In China They Eat Dogs edustaa Olsenin parhaimmistoa, eikä minulla ole siihen näkemykseen sen suurempaa tarvetta alkaa vastaväitteitä lätkiä, vaan muistelisin sen tarjoilevan kivasti hyvää huvitusta ja hykerryttävän hölmöjä vauhtijaksoja muine sekoiluineen. Niitä olisi ajatuksena kertailla päivän piristykseksi.

Arvidia (Dejan Cukic) uuteen aamuun herättelee yöpöydälle tarkoitusta varten aseteltu kapine, ja alkava päivä vaikuttaa sinänsä ihan tavalliselta tapaukselta lukemattomien muiden arkisten vuorokausien joukossa. Kaveri ei vielä siinä pikkuhiljaa yöllistä tokkuraansa karistellessaan arvaakaan, millaista myllerrystä ja höykytystä ihan läheisessäkin tulevaisuudessa odottelee. Tosin on hiukan harhaanjohtavaa tulevaisuudesta jutella, sillä nämä seikat taitavat olla jo Arvidin kohdalla mennyttä elämää...no katsojan näkökulmasta kuitenkin uutta ja kenties ihmeellistäkin. Oli miten oli, paikallisessa baarissa mystinen miekkonen (Lester Wiese) on saapunut Amerikasta asti kertoilemaan Arvidin surkeiden sattumusten saagaa. Juottolassa ei yleisöä ihan hirmuisesti ole, mutta tiskin toisella puolella juomia ja muita annosteleva kaveri tuntuu ainakin jossakin määrin kiinnostuneelta, joten Richard saa jatkaa jutusteluaan. Jostakin syystä Richardilla on sovittu tapaaminen Arvidin kanssa keskipäivän kohdilla, mutta siinä vartoillessa sopii toki valotella näitä aiempia epäonnisia toilauksia.



Eli aamu ei Arvidille erityisen aurinkoisena hehku, sillä kumppani Hanne (Trine Dyrholm) heräilee jokseenkin muristelevana ja tivailee, että miksi ihmeessä mies on mennyt pariskunnan rahoja yhteisvastuukeräykseen lahjoittamaan. Tällainen hyväntekeväisyys suorastaan puistattaa Hannea ja siinä on turha yrittää vähäosaisista mitään muistutella. Arvidkin saa osansa tylytyksestä, kun Hanne hänetkin lyttää maailman tylsimmäksi mieheksi. Yritäpä siinä sitten mutustella aamupalaa hyvällä mielellä. No, työpaikalleen hän kuitenkin lampsii ja siellä hankaluudet jatkuvat, sillä rähistelevä pankkiasiakas uhkaa repiä Arvidin hampaat suusta, ellei lainaa tipahda tilille. Nämäkin kärhämät ovat vasta pientä ennakkoryöpsähtelyä varsinaisten tunnekuohahdusten ja muiden myrskyjen edellä, eikä Arvid-paralle anneta pitkää helpotuksen hetkeä, vaan otteet ovat kovenemaan päin.

Niitä ja näitä työkaverin kanssa jutustellessa ilmaantuu heppu haulikon kanssa raivoamaan tunkien pyssyään järkyttyneen kaverin kasvoille ja tarjoillen saapasta toisille. Ehkä Arvidilla tulee päivän kiintiö öykkäröinnin ja ilkeilyn suhteen täyteen, sillä hän yllättäen kopsauttaa potentiaalista ryöväriä sulkapallomailallaan päähän ja uhittelu loppuu siihen. Edelleen tapahtumien seurauksena pyörällä oleva Arvid pääsee sankarina uutisiinkin hieman sekavia höpöttelemään. Lisäksi urheasta väliintulosta hän saa palkkioksi parin viikon ylimääräisen loman, mikä olisi tarkoitus kulutella matkailemalla Hannen kanssa. Harmi vain, että Hanne on jo omat johtopäätöksensä vetänyt ja ratkaisunsa tehnyt, ja niinpä Arvid huomaa kotiutuvansa melkein tyhjäksi puhdistettuun asuntoon. No, puoliksi syötyjä voileipiä on ripoteltu viimeisenä ivailuna sinne sekä tänne ja seinät tuhrittu haistatteluilla, mutta onhan sentään televisio vielä tallella. Ymmärrettävästi juhlatuuli siinä samalla livahtaa teilleen näitä viimeisiä käänteitä sulatellessa.



Ilta ei kuitenkaan vielä ole paketissa, vaan seuraavaksi oven takana möykkäilee riidanhaluinen nainen, joka haluaisi Arvidin naamataulua muksia, koska tämän takia hänen miehensä on lähetetty kalterimajaan mietiskelemään omaehtoisten pankkilainojen laillisuutta. Katkeroitunut Astrid (Line Kruse) riehuessaan tilittelee, että Arvidin sekaantumisen takia kaikki perheunelmat voidaan unohtaa, koska ryöstösaalis oli tarkoitus käyttää hyvään tarkoitukseen. No, Astrid hilpaisee takaisin teilleen, mutta kiihtyneenä pudottaa lompakkonsa. Joka tapauksessa Arvid saa lisää synkähköä setvittävää, sillä nyt näyttää siltä, että sankarityökin on pilannut erään pariskunnan tulevaisuuden, mikä herkkää miestä sydämestä riepoo siinä määrin, että Arvid päättää ainakin alkuun palautella Astridin lompakon. Sekään reissu ei suju ihan putkeen, koska kadulla perään pinkaisee joukko vihastuneita punkkareita, jotka tahtovat Arvidin piestä pankkimaailmaa puolustelevana fasistina. Kostonhimoa puretaan kolkkaamalla kolapullolla takaraivoon ja kiepsauttamalla kungfu-potku ketterästi kasvoihin.

Haavojaan asunnollaan nuoleva Arvid päättää murheellisena soitella vielä Hannelle, josko tämä olisi vielä halukas palaamaan, mutta ehei, kovat koettelemukset eivät voisi Hannea vähempää kiinnostaa. Sen verran on tullut kolhuja kerättyä sekä fyysisesti että tunnepuolellakin, että pitää jotakin uutta kehitellä. Arvidin ajatuksena onkin ottaa yhteyttä Harald-veljeen (Kim Bodnia), jonka edellisestä näkemisestä onkin vierinyt vuosia useampiakin. Harald ainakin virallisesti pyörittää ravintolaa kavereineen, mutta saattaapi tyypeillä olla taustalla menossa vähän valonarkaa liiketoimintaakin. Joka tapauksessa veljekset lähtevät pitkän tauon jälkeen ajelemaan, ja voi väittää, ettei tuoreita kuulumisia olla niinkään mukavassa hengessä rupattelemassa, koska Harald melkoisen suorasanaisesti summailee veljensä elämän kauniisti muotoiltuna silkaksi kuraksi. Haraldiltakaan ei siis ole luvassa suurempia sympatioita lohdutukseksi vastoinkäymisiin, mutta eipä toisaalta Arvid ole häneltä tullut suloisia sanoja hakemaankaan.



Syyllisyys ryöstöyrityksen estämisestä on alkanut jäytämään enemmänkin Arvidin mieltä ja synkkinä iltoina hän on mietiskellyt asiansa siihen pisteeseen, että hyvittääkseen Astridille kärsimyksen, pitäisi hänen ryöstää pankki ja toimittaa saalis epätoivoiselle pariskunnalle. Tässä vaiheessa Harald kyseenalaisine menneisyyksineen sujahtaakin hyvinkin luontevasti kuvioihin, sillä Arvid tietää, että tämä kykenee muitakin välineitä näppärästi käyttämään kuin vain keittiötyökaluja. Arvid selittelee suunnitelmansa muulle porukalle, eikä rahakuljetuksen nappaaminen pitäisi olla kokeneelle ryhmälle suurikaan haaste, etenkin, kun Arvidilla on hyödykästä sisäpiiritietoa. Tuumailusta vaihdetaan melko nopsasti toimintaan, mutta tuleepa siinä samalla esille, ettei perusteellisemmasta harkinnastakaan varmaan haittaa olisi. Homma hoituu kyllä, tosin hieman aiottua äänekkäämmin ja mutkikkaammin, mutta niinpä vain rahakassiinkin kertyy kivasti täytettä. Valitettavasti Arvid joutuu huomaamaan, ettei erheiden hyvitys ihan näin helpolla ole ohi, vaan hän tempautuu yhä syvemmälle rikolliseen maailmaan. Vielä pari viikkoa aiemmin kunnollista elämää viettänyt kiltti mies alkaa hääräilemään hyvinkin hämäriä juttuja...

Jostakin syystä alkuun on viskaistu maininta, että juttu perustuisi tositapahtumiin, enkä sitä heittoa ole ihan täysin uskomassa. Jos todellisuuspohjaa kaikesta huolimatta löytyy, niin veikkailenpa, että vapauksia materiaalin suhteen on otettu huomattavasti enemmän kuin ripauksen verran. Tarkemmin ei tässä tapauksessa oikein kiinnosta paneutua tällaisiin väitteisiin, sillä eipä se kovin oleelliselta tunnu. Vaikka tyyppien toilailuissa onkin mukana arkisempaa sävyä, eikä puolitoistatuntinen ole vain yhtä hulppeaa rötössaagaa, niin yllätyksellisyyttä löytyy kiitettävästi. Päähenkilötkään eivät ole kovinkaan kaksisessa turvassa tylyn maailmansa tarjoamilta kolhuilta tai lopullisemmiltakaan iskuilta, mikä osaltaan pitää mielenkiintoa yllä, vaikkei välttämättä laittaisikaan jännityksestä sormia jäytämään. Saattaa olla, että Tarantinon hersyvästi jutustelevilla ja rankempaankin väkivaltaan kykenevillä rikollisporukoilla on ollut vaikutuksensa Haraldin ja kaverusten toimintatyyliin, mutta mielestäni In China They Eat Dogs ei tässä suhteessa mihinkään tylsämieliseen kopiointiin tyydy. Höpöttelyjen suhteen liikutaan selkeästi eri laatusarjassa, eikä monenkirjavasti ryöpsähtelevällä vuoropuhelutykittelyillä pyritäkään herkuttelemaan Tarantinon taituroinnin vertaisesti ja muutenkin yleinen tyylittely on vähäisempää. Jos tummempaa huumoria viljeleviä ja vähän vinksahtaneitakin rikosjuttuja tahtoisi vertailukohdaksi etsiskellä, niin väittäisin, että vaikkapa Guy Ritchien ensimmäiset elokuvat ovat paljon lähempänä Lasse Spang Olsenin hiukkasen kotikutoista toteutusta kuin Tarantinon tarkkaa viimeistelyä huokuvat teokset.



Vaikka tämä tanskalainen ryhmittymä ei saakaan samoissa määrin hykertelyä aikaiseksi kuin Tarantinon tyyppien puuhastelut, niin viihdepuoli on siitä huolimatta kunnossa. Omalla listalla paras esimerkki näiden heppujen osaamisen näytöstä on hivenen epäonninen rahankuljetusauton nappaaminen. Kovastihan kaappausta lähdetään suunnittelemaan ja simuloimaan leikkiautoilla, eikä perusajatuskaan ihan kehnolta kuulosta, mutta porukan heikon lenkin laittaminen avainasemaan taas takaa, ettei käytännön toteutus täysin töyssyittä suju. Vuk (Brian Patterson) ei itsekään ole erityisen innokas hyppäämään puutteellisilla ajotaidoilla varustettuna kiituroimaan kuljetusauton vierelle, vaan niinpä vain sinnikäs suostuttelu saa vastahakoisenkin kaasua painelemaan. Haraldin ravintolassa kokkeina toimivat Martin (Nikolaj Lie Kaas) ja Peter (Tomas Villum Jensen) olisivat varmaan paljon innokkaampia ahertamaan hellojen äärellä, mutta eipä auta vastaan vänkääminen heitäkään. Lopulta Vuk pääsee vauhtiin, ja vartijat huomaavat tietysti heti, että jotakin hyvinkin epäilyttävää päristelee rinnalla. Siinäpä sitä viiletetään sovitun törmäyspaikan ohi ja pitää lennosta kehitellä uutta jatkumoa aikeille. Kuljetusauto saadaan kellistettyä ja samalla kivasti muutakin hävitystä aikaan Vukin hurjastellessa konepelti tehokkaana maisemaesteenä toimien. Samalla vaikuttaa siltä, että jonkun stunt-puolen kaverin liipasinsormet ovat hiukan liikaakin kutisseet, sillä räjäytysnappia taidetaan painella sekunnin etuajassa. Ainakin näyttää siltä, että parkkeerattujen autojen jono pääsee iloisesti posahtelemaan ennen varsinaista yhteentörmäystä. No, sattuuhan näitä, kun intoa täynnä ja kenties maltillisemmalla budjetilla räjäytysrykelmiä väkerrellään...



Vuk saakin oikeastaan läpi elokuvan osakseen kovakouraista käsittelyä ja runnomista. Mainittu operaatio päättyy hänen kohdaltaan rusinaksi romutettuun autoon kera tajuttomuuden ja luuvaurioiden. Harald esittää näkemyksenään, etteivät pienet ruhjeet mitään sairaalahoitoa vaadi, vaan kyllähän ne luut siitä ennalleen toipuvat ilmankin. Vukille tämä ryöstö on vasta kärsimysten suhteen esimakua ja lisää kolkkoa kohtelua on luvassa, sillä esimerkiksi monitaitoisten kokkiveijarien suorittaman testiräjäytyksen aikana sattuu onneton Vuk sijoittamaan itsensä hiukkasen huonosti, joten luvassa on vauhdikasta ilmalentoa ja siihen päälle räjähdysruhjeet, pari poikkaistua kättä plus puhjenneet tärykalvot. Voinee sanoa, ettei hyvä tuuri tyyppiä liikoja kiusaile, jolle tulee vielä myöhemmin vahvistus, aivan kuin tuskasaldo ei vielä olisi täyteen ehtinyt. Mainita sopii myös Vukin sukulaiset ja tuttavat, joiden johtohahmona toimii Ratko (Slavko Labovic). Melko harvakseltaan elokuvissa esiintyvä Labovic on minulle tullut tutuksi juurikin tummasävyisten rikosjuttujen kautta. In China They Eat Dogs ei häneltä vaadi mitään hyytävintä suoritusta, vaikka sellaisiakin on tullut tyypiltä nähtyä esimerkiksi Nicolas Winding Refnin elokuvissa Pusher ja Pusher 3. Joka tapauksessa Labovic on olemukseltaan mielestäni erinomainen kovistelija, joka onnistuu huokumaan hiljaisempaa uhkaa ilman liioiteltuja eleitä tai isompaa möykkää. Rooli ei tässä elokuvassa erityisen suuri ole, mutta onnistuupa jäämään hyvin mieleen kuitenkin.


Bodniaa kiittelisin myös, sillä tylyjä elämänohjeita turisevasta ja vielä kolkommin käyttäytyvästä Haraldista olisi melkoisen helppo huitaista rasittelevasti rankisteleva tyyppi, jonka suuntaan kohdistuisi lähinnä vihantuntemuksia. No, eihän tästä sankarista ole tarkoituskaan mitään sydämellisyyden ruumiillistumaa rakennella, mutta kylmän asenteen ja äkkipikaisten väkivaltapurkausten sekaan saadaan ripaus inhimillisyyttäkin, mikä ainakin tämän katsojan kohdalla takaa, että se pikkuisen sykähdyttääkin, kun luodit alkavat turhankin läheltä viuhahtelemaan. Oletettavasti Harald on vuosien rikollisen menneisyyden turruttama julmaan maailmaansa, joten suhtautumisen ymmärtää sitäkin kautta, kun Harald vaikkapa veritöitään viileästi summailee, että taitaapi olla jälleen yhden epävirallisen hautausmaahomman aika. Velipoika Arvid taas tuntuu kilahtavan täysin joutuessaan näihin kuvioihin mukaan. Kiltti ja avulias kaveri onkin nopeasti täysin hakoteillä, kun oikean sekä väärän rajat sumenevat sotkuksi tuosta vain. Aluksi Haraldin kovakouraiset otteet kauhistuttavat, mutta pian päästäänkin jo omatoimisestikin puolivahingossa joukkomurhailemaan. Väkivaltaisuudet sujuvat Arvidilta haparoivasti, mutta eiköhän viesti tavallaan mene perille niinkin. Onkin jokseenkin synkähköllä tavalla huvittavaa, että vuosien ja erilaisten elämäntapojen vieraannuttamat veljekset alkavat hirmutöiden kautta löytää yhteistä säveltä ja Arvidista on pikavauhtia kuoriutumassa hyvinkin häikäilemätön kaveri. No, lopun utuinen ja kalmahuuruinen tuokio tosin näitäkin setvii siinä määrin sekavasti, että voinee todeta monenlaisia moraalikäsityksiä maailmaan mahtuvan...


Jos aiemmin mainittu ryöstöjakso olisi saanut astetta paria näyttävämpikin olla, niin vastaavan toiveen kera elokuvan muistakin toimintaosuuksista voisi horista. Nimittäin monesti näyttää siltä, että purkaus alkaa olla ohi jo ennen kuin päästään kunnolla vauhtiin. Lyhyt ja ytimekäs vaikuttaa olevan linjauksena. Sitä sarjaa edustaa yöllinen toiminta vankilan muurien läheisyydessä. Komea reikä toki saadaan posauteltua, mutta vähäsen varhain yhteenotto pääsee lopahtamaan, jotta isommin innostuisi. Lopussa ainakin hetkellisesti vaikuttaa siltä, että saadaan suurempikin rynnäkkökiväärivetoinen rähistely aikaan Vukin kaverien käydessä tulisempaa ajatustenvaihtoa. Onhan siinä reipasta ja rapsakkaa ratkaisumallia kyseiseen konfliktiin, mutta laajemmin toimintaelokuvia tarkastellessa tämäkään revittely ei lopulta juurikaan peruspaukuttelua kummoisempaa luotijuhlaa esittele. Riippuu siitä tietysti, millaisesta vauhtiviihteestä tykkäilee ja kyllähän minäkin nämä koitokset voin kohtalaisen viihdyttäviksi kirjailla, mutta enemmän tulee nautiskeltua tyylitellymmistä tulitaistoista. Siksikään en ilmoittaudu Olsenin vähän ahtaasti ja heiluvaisesti kuvattujen ammuskelujen suurimmaksi ystäväksi.

Monet tuntuvat tästä enemmänkin tykkäilevän ja arvostavat jopa pienimuotoiseksi tumman huumorin sävyttämäksi klassikoksi. Minustakin In China They Eat Dogs onnistuu ihan mukavasti läpi kestonsa kovilla otteillaan sekä vähemmän hienotunteisilla rupatteluillaan huvittamaan ja yllättämään, mutta napistavaakin kertyy sen verran, ettei millään pysty ylistyskuoroihin liittymään. Väkivaltavaroitukset on jo varmaan tullut annettua, mutta siitäkin voisin mainita, että jos korvat sattuvat kovin allergiset olemaan tarkoituksellisen epäkorrektille kielenkäytölle, niin vitsailu saattaa vihastuttaa ennemmin kuin hymyilyttää. No, jos pystyy sulattamaan hurmeisen menon pieksemisineen ja hengenlähtöineen, niin luulisin, ettei sanallisten arkkujen availu mieltä hirmuisesti järkyttele. Mitään kepeintä komediaa tai helpointa katseltavaa elokuva ei ole, eikä sitä sellaiseksi varmaan ole tahdottukaan kiepsautella. Muistikuvien mukaan muutamaa vuotta myöhemmin pitkälti samojen tyyppien tekemä jatko Old Men in New Cars ottaa pari askelta siihen suuntaan, vaikka eihän sekään mitään silkkaa harmitonta hupailua edusta. Ihan mielellään näitä ilkeämpää virnettä väläytteleviä rötöstelyjä silloin tällöin katselee, eikä In China They Eat Dogs uusinnallakaan uuvuta tai tylsistyneeseen tilaan saattele. Sanonpa vain, ettei se mielestäni kuulu lajinsa merkkiteosten joukkoon, vaan ennemmin ihan hyvien kerhoon lopulta tipahtelee, kun vinkeiden ideoiden vastapainoksi kertyy kohtalainen kasa keskinkertaisemmin toimivaa tavaraa.



In China They Eat Dogs (1999) (IMDB)

Saariston lasten merelliset seikkailut tulivat tosiaan kolmannentoista osan myötä televisiosarjan suhteen setvittyä, joten ajattelinpa aloittaa uutta sarjaurakkaa ja vaihtaa kotimaisen tuotannon pariin. Samalla saariston suloisen elämänmenon ja melkoisen kilttien kommellusten tilalle saadaan pikkuisen piruilevampaa virnistelyä, kun Veikko Huovisen kynäilyjen pohjalta on näitä tarinoilta ruutuversioiksi soviteltu. Mistään ihan eilispäivän uutuussarjasta ei tosiaan ole kyse, vaan ensiesityksensä tämä kymmenosainen paketti sai vuonna 1986, eli kolmisen vuosikymmentä sitten. Nämä lyhyet erikoiset taas ovat vieläkin varhaisempina aikoina kirjalliseen muotoon tuoteltu ja sivujen sisältämät tarinat osaltaan vievät paikoitellen kauemmaskin historiaa ihmettelemään. Hieman alle puolituntisista pätkistä irtoilee yhteensä runsaat neljä tuntia ilkikuristakin hassuttelua ja ajattelin, että tällaisina yhden palan annoksina siinä olisi ihan kivaa viihdettä kiireisempiin kesäiltoihin, joina ei välttämättä ole pitkille elokuville aikaa tai jaksamista.

Voi hyvinkin olla mahdollista, että lapsena olen joitakin pätkiä tai välähdyksiä sarjasta nähnyt jonkin taannoisen televisioesityksen kautta, mutta hivenen sitäkin epäilen, sillä kumpikaan vanhemmista ei ole oikein Huovisen huumorin ystäviä. Vaikka näin olisikin käynyt, niin mahdolliset varhaisvuosien vilkaisut ovat aikoja sitten muistista haalistuneet, ja käytännössä kyseessä onkin ensiesitys omalla kohdalla. Huovisen kirjalliseen tuotantoon olen viimeisten 15 vuoden aikana siinä määrin perehtynyt, jotta uskallan väittää, että runsas puolikas on tullut luettua ja miellyttävimpiä kirjoja useaankin kertaan. Liekö sitten syynä edelleenkin potemani pienoinen allergia kotimaista elokuva- ja televisiotuotantoa kohtaan, että melkoisen laiskasti olen filmatisointeihin perehtynyt. Blogissakin toistaiseksi ainokaisena nököttää melkein neljän vuoden takainen kirjoitus elokuvasta Havukka-ahon ajattelija, joka onkin mielestäni ihan mainio tapaus. Suunnitelmissa olisi käydä näitä enemmänkin läpi, sillä hyllyyn ostelin kivan kasan elokuva- ja televisiosovituksia, joista toivottavasti tämän vuoden puolellakin juttua saan aikaiseksi lisää.



Huovisen lyhyet erikoiset on kasailtu useammasta novellikokoelmasta valikoiden. Huovinen olikin melko ahkera näitä koosteita kynäilemään ja julkaisemaan, ja valtaosa niistä on omaan kirjahyllyyn päätynyt, eikä keräilyä ole aikomuksena ainakaan vielä lopettaa. Nykysilmin vilkuiltuna kaikki tarinat eivät kultaa ole, vaan osaa on aika terävine hampaineen päässyt pahemminkin jäytämään, mutta yleensä vähintään lievää huvittuneisuutta nämä saavat kohdallani aikaan. Sarja tosiaan on napsittu vähän sieltä ja täältä, joten ainakin ennakkoon oletan, ettei tarinoilla mitään kiinteämpiä liitoksia toisiinsa ole, ja että niitä voi huoletta katsella muussakin kuin ilmestymisjärjestyksessä. Jonkinlaisena löyhänä yhdistävänä tekijänä toimii jokaisessa jaksossa tarinat esittelevä Heikki Kinnusen hahmo. Eipä minulla muuten olisi tarvetta järjestyksestä poiketa, mutta ajattelin aina katselun yhteyteen lukaista tekstiversionkin ja pikkuisen mahdollisista eroavaisuuksista höpötellä. Huovisen suhteen kokoelma tosiaan on vajavainen, joten kaksi näistä sarjan sisältämistä tarinoista uupuu kirjahyllystäni. No, kunhan saan sinne lisäiltyä vuonna 1974 ilmestyneen kokoelman Vapaita suhteita, niin homma on tässä suhteessa hoidossa. Pohjusteluja lienee riittävästi jaariteltu tälle urakalle, eli naputtelenpa pikkuisen luku- ja katseluhetkien tunnelmista.

Kirjailija itse saadaankin ensimmäisenä kuviin hiukkasen vaitonaisena katselemaan ja joku juttelee taustalla, että maailmanmenoa pitää katsella vähän laajemmasta näkökulmasta, mikä tietysti suotavaa onkin, niin onpa pikkuisen antoisampaa ihmeteltävää tarjolla. Veikolle heitetään nopeat hyvästit, ja hänen tilalleen vaihtuu Heikki Kinnusen esittämä Huovishengeksi nimetty kertoja. Selvästi on samansuuntaista ulkomuotoa hahmoon haettu. Jostakin syystä tämä heppu on eksynyt musiikkiyhdistyksen palaveriin, josta pikaisesti ja jokseenkin mystisesti tuoliltaan katoaa katukäytävän puolelle varsinaista tarinaa käynnistelemään. Nytpä on käynyt niin, että nuori nainen Else-Maj Pontoppidan (Anne Nielsen) on saanut kauppakoulun puolella opiskelu-urakkansa päätökseen ja työelämä kovasti kiinnostaa. Pitäisi vain hyvä työpaikka jostakin löytää, ja siitä hän kaverilleen Louisellekin (Kirsti Kemppainen) mainitsee. Lehteä käteen siis ja sivut auki avointen paikkojen kohdalta.

"Else-Maj oli hieman pettynyt näkemäänsä. Vilho Hunterilla ei ollut vihreää metsästäjänhattua eikä hymykuoppia. Sen sijaan Vilholla oli päässään karvalakki, jonka toinen korvan suojus törrötti otsalla ja toinen huolettomasti niskassa. Villapaita oli kyllä miehekäs ja likipitäen siisti, mutta harmaat, repaleet pussihousut löksöttivät charmittomasti ja syltyssä olevat sukat eivät olleet urheilulliset. Hunterilla oli pihakenkinään kumisaappaista leikatut terät. Leukaa hänellä ei ollut nimeksikään."

Melko tavallisten ilmoitusten seasta silmiin pistää omalaatuinen tarjous, jossa pohjoisempana asusteleva oravanmetsästäjä kertoo kaipailevansa sihteeriä avukseen. Tämä ilmoitus hiukkasen hihityttää ja laittaa mielikuvituksenkin lentoon. Olisikohan luvassa alkukantaista voimaa, kuolemaa ja villiä luontoa...? Louise myös työnkuvalle naureskelee, mutta yhdessä puhellaan, että tyypillä ainakin on romanttinen nimi. Päätetään siis selvitellä, että onkohan koko juttu pilailua, mutta niinpä vain vastauskirje postikoppaan kopsahtelee, ja Louise kannustaa ystäväänsä tarttumaan tilaisuuteen. Intoa ainakin tuntuisi löytyvän, mutta pitkän junamatkan aikana kaikenlaiset kuvitelmat mielessä pyörähtelevät sekä samoin alkaa epäileviäkin aatoksia ilmaantumaan. Ensitapaaminen Vilho Hunterin (Esko Hukkanen) kanssa ei aivan ennakkotoiveita vastaa ja tervetuliaisateriakin on jokseenkin arkisen vaatimatonta mutusteltavaa, mutta ehkäpä ne paremmat puolet myöhemmin vuoronsa saavat...

Vilho esittelee toki mielellään tiluksiaan, eikä rakennuksista voi olla tietynlaista ränsistyneisyyttä havaitsematta. Hiukkasen apeaksi se nuoren naisen mielialat laittaa ihmetellessä, että minneköhän sitä lopulta onkaan tullut päädyttyä. Varsinaiset työt olisi tarkoitus aloitella seuraavana aamuna, ja samalla uusi päivä piristelee henkeä. Nimittäin Vilhossa on oma metka puolensa ja nahkojen lajittelu, kulujen ja tulojen kirjailu sekä muut puuhat sujuvatkin mukavissa tunnelmissa. Voisi jopa niinkin sanoa, että elämä hymyilee, eikä huolia tai murheita merkittävästi ole siedettävänä. Onhan elely kahdestaan korpimökissä sosiaalisesti rajoittunutta, mutta vapaa-aikaa löytyy paljon luonnon tarjotessa runsaasti harrastusmahdollisuuksia. Onni ei tässäkään tapauksessa ikuiseksi osoittaudu, vaan Vilhoa alkaa innostaa ajatus retkestä Kemijärvelle. Virallinen syy on tarvikkeiden täydennys ja uuden amerikkalaisen pyssyn ihmettely, mutta herra kuitenkin palailee matkoiltaan laukut täynnä kiliseviä pulloja, joiden ahkera tyhjentely saa sihteerin mietiskelemään tulevaisuuttaan.

"Elämä susiparina kylmässä erämaaparakissa vanhenevan miehen kanssa kävisi ajan oloon kärsimysten tieksi. Kersoja eli sanikoita ilmaantuisi joka ohrille uusia. Jos nyt riista vähenisi metsissä, olisi puute edessä. Ehkäpä Vilho äityisi juomaan huonoon metsäonneensa tuskastuneena. Silloin hän, Else-Maj, joutuisi suonikohjuisilla jaloillaan kävelemään kirkolle kunnantoimistoon avustusta pyytämään. Kun virkailijat kuulisivat hänen skandinaavissointisen nimensä, ympäröisi hänet oitis suomalaisseutujen mykkä kyräily. Ja kylällä jos pappi vastaan kävelisi, niin sen silmistä paistaisi äänetön, surkutteleva syytös leipäsutta kohtaan."

Alkujaan Oravanmetsästäjän sihteeri ilmestyi Huovisen tuotannon varhaisvaiheessa vuonna 1963 osana kokoelmaa Kuikka. Kyseinen opus on niitä omasta hyllystä puuttuvia nimikkeitä, mutta niinpä vain se on toista kautta luettavaksi päätynyt, sillä samainen tarina on laitettu osaksi pariin kirjaan jaettua järkälettä, eli kyseessä siis vuonna 2005 ilmestynyt lyhyitä erikoisia enemmänkin nielaiseva yhteensä miltei 800-sivuinen Bakulainen pahvala: 113 valittua tarinaa. Sieltä tässä tekstissä esiintyvät lainauksetkin on naputeltu, eikä siis sarjasta. Vaikka tarinalla ikää onkin, niin se ei ole yhtä kiinteästi aikakauteensa sidottu kuin jotkin muut Huovisen jutut, eli sitä seikkaa ei oikein voi syytellä viehättävyyden ja viihteellisyyden niukkuudesta. Tekstiversio on niinkin napakka kuin kuutisen sivua, eli on selvää, että piti pikkuisen lisää lihaa luiden ympärille kehitellä, että tarinasta saatiin venytettyä 26-minuuttinen jakso. Sovituksesta vastaavat sarjan ohjaajana toimiva Pauli Virtanen ja Vesa Karonen. Kahlailin kumpaisenkin version peräkkäin läpi, jonka pohjalta sanoisin, että pääpiirteiltään televisiosovitus on hyvinkin uskollinen alkuperäiselle tarinalle. Kinnusen esittämä avauspuhe on myös melko suoraan Huovisen tekstistä napattu, samoin Else-Majn lopputilittely. Eroavaisuudet eivät sinänsä merkittäviä mielestäni ole. Mitä nyt Hunter selostelee sotamuistojaan kattavammin, kirjanpidon saloihin syvennytään hiukan enemmän sekä riehakkaammin ja harrastepuolta väläytellään vähäsen. Jos televisioinnin suhteen olisi pidetty yhtä ytimekäs linja kuin kirjassa, niin jutut lopahtaisivat todennäköisesti lyhyeen.

"Nyt Vilho Hunter alkoi juopotella. Selvänä niin jämerä mies muuttui kovaääniseksi, makean kohteliaaksi ja vihjailevaksi. Iltaisin hän kehui sivistystään ja kuntoaan ja teki hämäriä ehdotuksia. Viimein hänen vihjeensä muuttuivat selväpiirteisen törkeiksi, ja kun hän eräänä iltana suostutteli Else-Majta, että tehdään hirven suoliin veriryynimakkarat ja eletään kolme päivää kelteisillään saunan lauteilla, löi Else-Maj häntä korvalle ja sulkeutui kamariinsa."

Mitä olen Huovisen tuotantoon uppoutunut, niin eipä Oravanmetsästäjän sihteeri kovin korkealle kohoile, vaan merkkailisinpa ennemmin melkoisen yhdentekevien sepustusten kerhoon. Siinä missä herra parhaimmillaan onnistuu vähän vinoilevalla, hersyvämmin revittelevällä ja yllätykselliselläkin huumorilla hauskuuttamaan, niin tässä pienessä tarinassa erilaisten maailmojen ja persoonien kohtaaminen törmäyksineen ei niinkään saa huvittumisesta hytkymään. Loppupuolen alkoholihuuruiset irrottelutkin ovat vähän vaisua materiaalia, kun Vilho hymy korvissa aarteitaan ennemmin sijoittelee otollisiin paikkoihin ja kätköihin kuin retkikuulumisistaan kertoilisi. Korkki narahtaa ennen pitkää ja ensin menee komeasti kulauksella alas lasillinen punaista, ja tietysti toinen perään. Juopottelu jatkuu, kun kurkkuun kirkasta kaadellaan, mutta vaikuttaa siltä, että Vilho itse on ainoa, joka onnistuu hilpeän hengen löytämään, sillä katsomossa kanssaeläminen nousuhumalan suhteen jää vaiheeseen, eikä kaveriin kohdistettu pieni pilkkakaan lyhyttä hymyä enempää ihmeitä tee. Kovin omaperäiseksikään en uskaltaisi väittää Vilhon humalaisesti tarpomaa tietä äänekkäästä itsekehusta liioitellun huuruisiin tarinoihin itkuineen ja tilityksineen.

Jotenkin sitä tahtoisi Else-Majn kannalle kallistua, ettei älämölöivä äijä elämöinteineen mikään viehättävä viihdepakkaus ole, vaan rasittava sössöttäjä ennemmin. Tarkoituskin lienee Vilhoa tähän suuntaan tuuppia, mutta kaipa nämä rohkaisuryyppyjen innoittamat kuviot olisi kenties saanut kiinnostavamminkin ja ennen kaikkea viihdyttävämmin koluttua. Kyllähän tätä kohellusta nolosteluineen katselee ilman suurempaa tuskastumista, mutta samalla sopii huomauttaa, ettei mistään televisioviihteen merkkiteoksesta ole kyse. Hankkimaltani VLMedian levyjulkaisulta löytyy koko kymmenosainen sarja, ja toivonpa tosiaan, että jatkossa päästään oivaltavaisemmin maailman vinkeyksiä pureskelemaan. Joukosta löytyy sellaisia tarinoita, jotka aiempien lukemisten perusteella voivat hyvinkin naurattaa pähkäilyillään ja pöhköilyillään. Oravanmetsästäjän sihteeri jää valitettavasti siinä mielessä kohtalaisen laimeaksi. Kyllähän sen Huovisen jutuksi tunnistaa ja kumpuilevista metsämaisemistakin pienoista silmäniloa irtoaa, mutta sitä terävää huumoria saisi olla runsaamminkin.



Oravanmetsästäjän sihteeri (1986) (IMDB)

Parisen päivää sitten laitoin levyä luukkuun ja siis tämän Veikko Huovisen lyhyistä tarinoista televisiolle 1980-luvun puolivälissä tekaistun sarjan vauhtiin. Toista turinaa olisi siis aikomuksena naputella, mutta varsinaisesti toinen jakso, eli Kuorsaus jätetään tuonnemmas odottelemaan vuoroaan, sillä omasta kirjahyllystä ei tekstivastinetta sille löydy ja aikomuksena tosiaan on kirjoittelun yhteydessä molempia versioita kommentoida ja eiköhän tuokin epäilemättä kiinnostavasti unimuristelun saloihin sukeltava osa tule kesän kuluessa ruodittua. Nämä vähän verkkaisemmat maailmanmenoa uteliain silmin tutkailevat tarinatuokiot ovat muutenkin mukavaa vastapainoa, sillä kesäkuussa on tullut enemmänkin rankempaa rötöstelyä hurjine hirmutekoineen tuijoteltua. Ensimmäisessä jaksossa viskaistiin silmille lievästi hullunkurinen juttu, jossa kauppakoulusta vastavalmistunut nuori nainen lähti kauemmas pohjoiseen ottaakseen vastaan pestin oravanmetsästäjän menoja ja tuloja summailevana sihteerinä. Yhteentörmäilyä alkoi esiintymään, kun toisen osapuolen kurkku kuivui niinkin pahasti, että piti alkaa pulloja urakalla tyhjentelemään huuruisia juttuja selitellen ja sopimattomia supisten. Järjestyksessä kolmas jakso taas kurkistelee parisuhdepulmien puolelle, ja toivoa sopii, että hiukkasen hykerryttävämmin niitä setvii.

Ilmeisesti näihin ei ole mitään mittavampaa jaksosta toiseen toistuvaa alkupätkää väsäilty, vaan jälleen pikainen vaihto Huovisesta Heikki Kinnusen esittämään Huovishenkeen ja siitä tarinan pariin. Tällä kerralla se lähtee rullailemaan tavaratalon taikamaailmasta, jossa ihmeellisiä kapistuksia monenlaisia hypistelevät ja tutkailevat ystävykset Lispe Ryynänen (Kirsti Kemppainen) ja Hannele Nygård (Katriina Rinne). Ennen pitkää he toisensa käytäviltä löytävät ja päättävät istahtaa kahvikupposen ääreen kuulumisia vaihtamaan ja mukavia juttelemaan. Huovishenkikin hyllyjen välissä puikkelehtii ja ennen kuin kunnolla päästään vauhtiin, pohdiskelee hän sormea heristellen, että mitäköhän ihmettä tällaisten juttujen jauhamisella on voitettavissa jos yhtään mitään. Pitäisi ymmärtää jättää nämä tarinat aivan omaan rauhaansa, mutta niinpä vain jatketaan miekkosen muistutellessa korostetun totisena, että elämä kaikissa vivahteissaan on vakava asia!



Huovishengen hommana on myös pikaisesti esitellä pöytään istahtavat rouvat katsojalle. Iät, avioliitot ja lasten lukumäärä nopsasti parilla sanalla setvitään, ja mainitaanpa myös, että Lispestä on vahingossa tullut antibioottien orja, eikä kurjalle kierteelle vaivoineen ja lääkkeineen ole loppua nähtävissä. Samalla kerrotaan sekin, että kumpainenkin on naimisissa ikävän ja äreän miehen kanssa, mutta nämä apeammat arviot unohtuvat, kun kauempana kahvilassa vilahtaa Jutta Grahn (Marjatta Rinne), jota ystävykset yrittävät kovasti vilkutella seuraansa liittymään. Tietääpä toinen supista, että Jutta on mennyt naimisiinkin ja kohta asiasta päästään tivaamaan Jutalta itseltään. Hän kertoilee, että sukunimi on nykyään Orava ja kutsuupa kovinkin kiinnostuneen kaksikon luokseen yllätysvierailulle miestä moikkailemaan. Iltapäivävieraille nousee Jutan kotiovella epäilys mieleen, että onkohan tällainen käväisy sittenkään ajatuksista erinomaisin. Nimittäin Jutan mies vaikuttaa vähäsen oudolta ovenraosta ilmeillessään ja sanaakaan sanomatta kadotessaan. No, uteliaisuus voittaa ja johdattelee sisätiloihin lisää nuuskimaan ja kyselemään...

"Lispe Ryynänen tuijotti miestään kuin puntaroiden tämän kykyjä, tietoja ja inhimillisyyttä. Mitä suurin epävarmuus kuvastui hänen ilmeistään, hänen tarkkaillessaan miehensä sivukuvaa. Hän aivan kuin ihmetteli, että mikähän mies se tuokin on ja miksi tuli hänen elämäänsä, määräten sen kulun."

Jutta Grahnin mies julkaistiin alkujaan vuoden 1973 novellikokoelmassa Rasvamaksa, josta lainaukset on tähän tekstiin napattu, mutta sittemmin se on muidenkin Huovisen tuotantoa summailevien kansien väliin päätynyt. Seuraavana vuonna ilmestynyt jo kertaalleen julkaistuista tarinoista kasattu Vapaita suhteita myös otti tämän Jutta-jutun mukaan. Sopinee mainita siitäkin, että Vapaita suhteita sisältää kahdeksan näistä televisiosarjan kymmenestä alkuperäistarinasta, joten siinä mielessä se on hyvä kaveri sarjalle, jos tahtoo helposti sekä Huovisen että televisioporukan versioon tutustua. No, vuonna 1996 Jutta Grahnin mies piti laittaa mukaan uudelle kokoelmalle Naiset on kultia ja tietääkseni viimeisin julkaisu on isommassa vuoden 2005 koosteessa Bakulainen pahvala: 113 valittua tarinaa. Näin omien lukemisten pohjalta väittäisin, että taitaapa se kuulua kirjailijan useimmin julkaistujen juttujen joukkoon, mitä en itse ainakaan häikäisevällä laadulla onnistu selittämään. Myönnän suhtautuvani hiukkasen nihkeästi Huovisen parisuhdetarinoihin. Onhan joukossa ihan hyviä ja hymyilyttäviä, mutta parhaat palat ovat mielestäni syntyneet pääsääntöisesti muiden aiheiden alla, joissa kirjailija on paremmin kotonaan ja vahvuudet pääsevät näkyvämmin esille.

"Herra Ryynänen mietti vaimonsa ehdotusta hyvän aikaa. Hänen kasvoilleen ilmaantui katkeria juonteita. Kun ensin palvelee parhaansa mukaan naista sängyssä, niin sitten vanhana joutuu sängyn alle. Ja huudellakin pitäisi..."

Tekstimuodossa Huovisen tarina julkaistiin noin kahdeksansivuisena, eli televisioversion kynäilleet ohjaaja Pauli Virtanen ja Solja Kievari saivat hommakseen pikkuisen pulskistuttaa sitä 20-minuuttiseksi jaksoksi. Kirjan puolella Huovinen on liikkeellä säästeliäällä linjalla vuorosanojen suhteen, ja niitä onkin lisää näyteltyyn versioon kehitelty. Ylimääräiset rupattelut eivät mielestäni juurikaan alkuperäistarinan hengestä poikkea, mutta eroja sinänsä löytyy helposti. Kinnusen alkupuheeseen on lisätty pohdiskelua ja muutenkin kertojan rooli korostuu selvästi Huovishengen ilmaantuessa paikoin tiuhaankin tahtiin heittelemään välihuomioitaan. No, kun on kertojan osan valinnut... Muutenkaan en Kinnusen kasvaneesta roolista valittelisi, sillä kyllä se kaikkiaan kaivatun piristyksen puolelle kallistuu. Hahmojen esittelyt on tempaistu melko suoraan Huovisen tekstistä, mitä nyt Lispe on jokusen vuoden muunnoksessa nuorentunut.

"Mutta yksi oli varmaa. Jutta Grahn oli hyvin onnellinen. Siitä ei voinut erehtyä. Sanallakaan hän ei pahoitellut miehensä käytöstä, vaan täysin rauhallisesti hyvästeli vieraansa. 

Molemmat naiset aivan kihisivät kiukusta ja levottomuudesta. He miettivät, tahtoiko Jutta Grahn pitää heitä pilkkanaan. Jospa koko tapahtuma oli ennalta suunniteltu. Mutta he eivät uskoneet tähänkään mahdollisuuteen. Jutta oli aina ollut niin reilu." 

Eniten silmiin ja korviinkin pistää se, että kirjassa käytännössä kasvottomaksi ja pikkuisen arvoitukselliseksi jäävä Rikhard Orava (Heikki Nousiainen) tuodaan näkyvämmin ja kuuluvammin kuviin. Samaan tapaan tämä omituinen tutustuminen alkaa hepun huudellessa lievästi rivoja hävyttömyyksiään piilopaikastaan vieraiden herkkiä mieliä järkyttäen. Valitettavasti tämä ei ole kovinkaan toimivaa touhua, kun lähdetään toistamaan ja toistamaan. Vähän tympäisevästi alatyylisiä juttujaan lässyttävä Rikhard saa katsomossa aikaan...no, lähinnä tylsistymistä. Säilyyhän se pääajatus mukana, kun muiden häpeilemätön onnellisuus laittaa toisen apteekin luukulle rauhoittavia raivotautiin etsimään, etteivät erikoisten epelien tekemiset tokaisuineen niin kiehauttelisi. Joka tapauksessa alkuperäinen versio hoitaa tämänkin napakammin ja vaikkei ääneen laitakaan nauramaan, niin väittäisinpä sitä huvittavammaksikin. Näytelty näkemys edustaa lähinnä keskinkertaista televisioviihdettä, josta ei kummoistakaan hassutusta saa irti, vaan jokseenkin töksähtelevästi ja tylsämielisesti päätepisteeseen saavutaan ja niitä riemukkaampia ilonpilkahduksia saa tosissaan etsiä lopputuloksen jäädessä siitä huolimatta laihaksi.



Jutta Grahnin mies (1986) (IMDB)

Mitäpä sitä suotta vartoilemaan pidempää taukoa tähän väliin, vaan tuossa vähän aikaa sitten elokuvassa In China They Eat Dogs seikkailleet hassut heput saavat jatkaa kommelluksiaan kolmisen vuotta myöhemmin ilmestyneessä toisessa osassa. Edeltäjänsä tapaan Lasse Spang Olsen jatkaa ohjaksissa ja Anders Thomas Jensen vastaa käsikirjoituksesta. Upouudeksi tuttavuudeksi en tätäkään kohkausta voi kohdallani väittää, koska Haraldin (Kim Bodnia) ja kumppaneiden räväkälle rettelöinnille tuli jo jokunen hetki sitten naureskeltua. Ensikatselusta on kuitenkin jo kuusi vuotta, eli muistikuvatkin ovat hiukkasen haalistuneet, joten eiköhän tässä vaiheessa jo kertailukierroskin sovi ohjelmistoon. Ensimmäisessä elokuvassa toki annosteltiin huumoria ja toimintaa tyyppien sähellysten sekaan, mutta kohtalaisen tummin sävyin ja loppuun löydettiin pikkuisen utuisempaa kalmahuuruista kamppailua jälkinäytöksineen. No, jos pää pelaa edes jotenkin, niin jatko-osa lisäilee kierroksia vauhdin suhteen ja samaan aikaan keventää ilmapiiriä. Joku voisikin väittää, että tuimempia tuokioita vesitellään helpommin pureksittavan viihteen suuntaan, mutta minusta meno pidetään edelleen sen verran ronskina, ettei ole tarvetta tilitellä löysästä lässäytyksestä. Samoja piirteitä tietysti löytyy, eli Harald hirmustelee, kavereita tipahtelee matkan varrelle ja hävitystä sekä kauhistusta seuraa, eli juurikin sellaista kommellusta, mitä rajallisilla kyvyillä yhdistettynä kovaan yritykseen saadaan aikaan. Sekoilevaa toimintakomediaa kaipaileva ei näitä puolia paheksu, vaan saattaapa kannustaa kotisohvan puolella hulttioita huikeampiin suorituksiin!

Sanotaanpa heti alkuun, että kyseessä on tarkemmin määrittelemättömän aikapätkän verran edeltäjää varhaisemmille vuosille sijoittuva esiosa, jotta ei suurempia sekaannuksia syntyisi siitä, kun ensimmäisessä veivinsä heittäneet heput yht'äkkiä putkahtelevat takaisin kuviin. Jos aiempi elokuva käynnisteltiin aamutoimilla, niin jalanjäljissä tässäkin edetään. Arvid tosin tipahtaa kuvioista pois kokonaan, koska hänen aikansa tulee sitten myöhemmin. Haraldin (Kim Bodnia) tukka on päässyt pikkuisen venähtämään kepposia valtion ylläpitämässä kalterihotellissa sovitellessa, mutta ennen vapaampia aikoja on hyvä hiukan siistiytyäkin, eli nips ja naps lettiä lyhyemmäksi. Hetkistä myöhemmin vankilan ovet avautuvat kaverille epäilemättä mukavampaan suuntaan ja käsissä kulkee henkilökohtaisten tavaroiden mukana lahjaksi saatu ruukkukasvi, jonka kova kohtalo on räsähtää rikki katuun. Näyttääpi siis siltä, ettei tämä varhaisempi versio Haraldista oikein ole tunteiluun taipuvainen. Kyytiäkin olisi tarjolla, mutta samainen auto on niin piukassa pahempaa poikaa, ettei Harald sinne sekaan erityisen mielellään ole loikkaamassa.



Edellisessä osassa melkoisen tylynä ja uhkaavana heppuna esitelty Ratko (Slavko Labovic) ei tahdo vasta vapautuneelle edes hetken helpotusta suoda, vaan on heti muistuttelemassa saatavistaan, joita onkin Haraldin kannalta kertynyt varsin hirmuinen summa. Seitsemännumeroinen kruunukasa olisi kyseessä, eikä taida tuomiota istuneen taskusta niin pulskaa setelitukkua sentään löytyä, joten Harald ruinaa viikkoa maksuaikaa. Sopiihan se toki, mutta samalla pitää hyväksyä kovat korot tilitettäviksi. Siinäpä pikkuisen päänvaivaa pohdittavaksi, eikä taida ravintolatoiminta aivan niin tuottoisaa olla, että rapsakat kolme miljoonaa kassaan viikossa kilahtaisi. Keittiössä onkin jo tuttu porukka touhuilemassa, eli Martin (Nikolaj Lie Kaas) ja Peter (Tomas Villum Jensen) ruoanlaiton parissa ja vähän aiemmin uutena vahvistuksena sähköhommiin pestailtu epäonninen säheltäjä Vuk (Brian Patterson) tietysti myös. Pientä kinaa on menossa, mutta eipä se letkeää olustelua enempiä häiriköi. Aivan eri asia onkin ovesta tuohtuneena tupsahtava Harald, jolla olisi jäkätettävää paristakin kohdasta.

Ensinnäkin vapaampaa ilmaa nuuskuttamaan päässyt kriminaali tahtoo tietää, mikseivät pullapojat vaivautuneet kaveriaan noutamaan vankilan porteilta. Kömmähdys selitellään väärinymmärryksillä, mutta sitten pitäisi vielä perustella, että miksi ihmeessä kaverukset ovat omin luvin menneet palkkaamaan Vukin mukaan porukkaan. Harald onkin heti kättelyssä kovin nihkeä sähkömiehen suhteen ja tylysti sekä suorasanaisesti kehottelee tämän palaamaan kotimaisemiinsa. Tällaiset yllättävät muutokset eivät ole yhtään Haraldin mieleen, eikä sekään tunnu mieltä muuttavan, että Vuk sattuu olemaan Ratkon serkku. Kokkikaksikko taas yrittää ilmoitella tahtovansa jättää rötöstelyn taakse ja keskittyä ainoastaan varsinaiseen ammattiinsa. Harmi vain, ettei Harald näistäkään neuvotteluista ole lainkaan kiinnostunut, vaan diktatuuri kirmaa demokratian edelle. Herrat voivatkin siis pitää mielipiteensä ja toiveensa ihan omana tietonaan.



Suurin ongelma on, että käteistä pitäisi saada kunnon kasa ja vieläpä äärimmäisen vauhdikkaasti. Siksi Harald lähteekin enempiä jaarittelematta ja aikailematta ajalemaan pankkikaduille. Josko vaikka irtoaisi vähemmän virallista alhaisten korkojen miljoonalainaa haulikkotakauksella... Ihan niin sumeilematta hän ei ole toimintaan vaihtamassa, vaan palailee kohti kotia suunnitelmaa kehittelemään. Parkkihallissa Ratko kavereineen on jäätelöherkkuja lipomassa ja tahtovatpa ystävällisesti tarjoilla Haraldillekin tötterön. Pelkästään maistiaisia makoisia ei sentään ole tultu tuomaan, vaan Ratko tahtoo tiedustella, että miksi ihmeessä Vuk on lähetetty matkoihinsa. Samalla sopii tietysti muistutella miljoonavelasta, jota Vukin palkkaaminen saattaisi helpottaa muutaman ylimääräisen maksupäivän muodossa. Taitaapi olla niitä tarjouksia, joista ei kannata kieltäytyä, joten ravintolaansa palaava Harald tiedottelee kavereilleen Vukin palaavan hommiin. Kokit tahtoisivat merellisiä tuulahduksia lisäillä ruokalistalle, mutta vähän kaikkea kohtaan nihkeä Harald ei sushin houkutusten päälle halua ymmärtää ja komentaakin viskaamaan kalapalat pannulle.

Huonojen uutisten kiintiö ei vielä isojen velkojen myötäkään ole täyttymässä, vaan Harald saa kuulla, että Munkki (Jens Okking) on toimitettu sairaalahoitoon. Sattuupa kyseinen heppu kuulumaan siihen erittäin harvalukuiseen joukkoon, josta Harald välittää aidosti. Munkki on ilmeisesti toiminut Haraldin oppaana rötösten teille ja astunut samalla eräänlaisen isähahmon asemaan, joten nämä uutiset saavatkin Haraldin heti ottamaan seuraavaksi käväisykohteeksi sairaalan. Siellä Munkki selittelee, että loppu lähestyy, koska maksa on sanomassa sopimustaan irti, eikä uutta ole tiedossa. Elonpäivien päätös ei tainnutkaan tulla räiskähtelevissä merkeissä rikoksen poluilla, vaan on ilmeisesti tyytyminen hiljaisempaan hiipumiseen sairaspedillä. No, aivan vielä hän ei aio lusikkaansa nurkkaan viskaista, vaan esittää Haraldille pienen tai ehkä isonkin pyynnön. Munkilla on oma poika, jota ei ole vuosiin tavannut ja josta ei ole edes Haraldille kertonut. Nyt lopullisen tilinteon lähestyessä hän tahtoisi poikansa vielä kerran tavata ja jokusen sanankin vaihtaa.



Eipä kai siinä mitään sitten, mutta vaikeuksia tuottaa se, että Ludvig (Torkel Petersson) istuu parhaillaan Ruotsin puolella vankilassa, eikä tuomio ole ihan heti loppumassa. Pitäisi siis napata vapauden avaimet kätösiin muilla keinoin, jonka Harald tietysti lupaakin hoidella. Matkalle lähdetään ja kokkikaksikko tekee taustatutkimusta reissun edistyessä. Munkki ei ole tainnut aivan kaikkea mainita, sillä tuskinpa ihan parkkisakkojen perusteella Ludvig on Ruotsin tiukimmin vartioituun laitokseen lukittu elinkautista istumaan. Kolme muuriakaan eivät saa Haraldia luovuttamaan, vaan homma saa jatkua. Muiden vastalauseet jäävät tälläkin kerralla teholtaan vaisuiksi, joten suut suppuun ja pätevää vapautussuunnitelmaa aivoriihessä rakentelemaan. Ludvig saadaan sekoilevassa hengessä muurien toiselle puolelle, mutta kuten ensimmäisessäkin elokuvassa pääsi käymään, niin yksi ratkaistu pulma johtaa toiseen mittaluokaltaan suurempaan ongelmaan. Ja tuleehan tielle näiden lisäksi monenmoista muutakin sekaannusta setvittäväksi, eli voisi sanoa, ettei Haraldilla ja kumppaneilla ainakaan tappavan tylsä viikko ole menossa, ja jos henki sattuu lähtemään, niin syynä lienee aivan jokin muu kuin äärimmäinen ikävystyminen...

Kun lähtee tekemään tarkempaa vertailua vanhemman elokuvan ja tämän esiosan kanssa, niin hiukkasen jopa pääsee yllättämään, miten samankaltaisten etappien läpi tätä tarinaa tepsutellaan. Vähän järjestystä muuttelemalla ja pienillä vinksautuksilla juttu saadaan junailtua siten, ettei ensimmäisen elokuvan toisto käy enempiä häiritsemään katselun aikana. Tälläkin kerralla jokseenkin epäonninen joukkio löytää itsensä toteuttamassa vähän kyseenalaisia pyyntöjä, eli vankilapakoa, pankkiryöstelyä ja romuttelevaista takaa-ajoa kehitellään. Huumorin sävy säilyy kohtalaisen tummana edeltäjänsä tapaan, mutta minusta siitä on kuitenkin nipsaistu pieni viipale tylyintä osastoa pois. No, tässäkin mielessä edelleen tuntee samaa maailmaa ihmettelevänsä, vaikka jatko viihteellisempään menoon pyrkiikin, mikä tulee esille siinäkin, että omituiset oppitunnit ja karut moraalikäsitykset jätetään vähemmälle huomiolle. Jos niistä eroista vielä puhelisi, niin In China They Eat Dogs suuntaa etenkin viimeisillä minuuteillaan hyvinkin huuruiseen suuntaan, mutta tämä osasto on ilmeisesti tahdottu karsia jatkosta pitkälti pois. Eipä sillä, että mystisiä miekkosia niinkään jäisi kaipaamaan, mutta ihmetyttää kuitenkin, että nämä yliluonnollisen puolelle kallistuvat vivahteet noin vain saavat jäädä pois kuvioista.



Herrojen edellinen yritys hyvittää asioita omalaatuisine velanmaksuineen karkaili loppupuolella niinkin riehakkaasti kätösistä, että useammallekin tyypille päädyttiin jakelemaan kovia kohtaloita. Jos siitä pisteestä lähdettäisiin jatkamaan, niin pitäisi kuljetella kamerat tuonpuoleiseen tai kehitellä hahmojoukko pitkälti uudelleen. Esiosan tekaisu on tietysti helppo ratkaisu tähän pulmaan, etenkin jos halutaan tykätyt tyypit tempaista takaisin mukaan menoon. Samojen naamojen palautuksesta en lähtisi napisemaan, sillä nämä tutut heput pääsääntöisesti huvittavat enemmän toilailuineen kuin uudet lisäykset hahmogalleriaan. Peterssonin esittämän Ludvigin tempaukset edustavat pitkälti pilkkopimeää huumoria, joka ei minusta valitettavasti kovinkaan kaksisesti saa suupieliä virneeseen vääntymään. Vähän vastaavalla tavalla kylmäksi jättävät Ludvigin kohtaukset isänsä kanssa. Vaikea olisi kuvitella, että tekijät olisivat katsomoa liikutuksesta pyytäneet vetistelemään näitä hetkiä vilkuillessa, mutta tuskinpa pienimuotoinen kiusaantuminenkaan päätavoitteena on ollut ja perhetovit lipsahtelevatkin ontuvan outoilun puolelle. Harald ja kokkikaverukset saavat vasta matkalla tietoonsa, että Ludvig on viisinkertainen murhamies, mutta eipä sekään Haraldia saa huolestumaan tai enempiä hätkähtämään. Varmaan jonkinlaisia väärinkäsityksiä ja kaikkea... No, Ludvig pyrkii näitä mielitekojaan toteuttamaan reissun edetessä lisääkin, vaan eivätpä mitään hihkaisuja saa aikaan. Ehkä pitäisi olla vähäsen vinksahtaneempi huumorintaju, jotta näistä julmisteluista huvitusta saisi kiskottua? Uusista kasvoista pitää myös mainita Iben Hjejlen esittämä itsetuhoinen Mille, joka vahingossa tempautuu mukaan menoon ja saa Ludvigin kiinnostumaan itsestään. Väittäisin, ettei Millenkään kohdalla erityisen hyvin ole onnistuttu ja lopulta hänestäkin jää jokseenkin yhdentekevä vaikutelma.

Minusta Ludvigin tunnekylmä rankistelu on jokseenkin väkinäistä väkertämistä kaikkiaan ja mieluummin sitä seurailee vaikkapa rennomman kokkikaksikon puuhia, ja heille olisi mieluusti lisää tilaa suonut näistä seikkailuista. Tyypit ovat hyvässä vauhdissa pähkäillessään uskaliasta vapautusoperaatiota monimutkaisine malleineen ja muutenkin tämä aivotyö laittaa hymyilyttämään. Eihän siinä voi mikään mennä vikaan... Peter ainakin on erinomaisen innostunut kehitelmistään, vaikkakin hetkeä myöhemmin selviää, ettei vastahakoisen vankikarkurin nappaaminen ihan suunnitellusti suju, vaan väkisin pitää yrittää viedä, mistä koituu kolhuja yhdelle ja toisellekin. Myöhemmin Peter pääsee älyään väläyttelemään kehittelemällä keinoja pikarikastumiseen, mutta niinpä vain riemu jalkapallokatsomossa vaihtuu pettymykseen ja pitää muita vaihtoehtoja mietiskellä. Jonkinlaista tasapainoa menoon näiden heppujen hääräilyt tuovat, sillä muuten saattaisi kallistua turhankin paljon rosoiseksi rymistelyksi. Voipi olla, että sellainen rankempi rieha olisi joidenkin mieleen, mutta itse tykkäilen siitä, kun sekaan saadaan hiukan harmittomampaakin huvittelua ja höpöttelyä.



Siinä missä Peter ja Martin pyrkivät mahdollisuuksien mukaan pitämään pipoja löysemmällä, niin Bodnian esittämä Harald on edelleenkin sitä lajia, jolla kuohahtelee helposti ja kynnys väkivaltaiseen rettelöintiin on melkoisen matalalla. Mistään erityisen suurella sydämellä varustetusta tyypistä ei tässä varhaisemmassa versiossakaan ole kyse, vaan kun kilahtaa, niin sitten ovat muiden henkikullat vaarassa. Välillä hykerryttävästi ryöpsähteleekin, kun tiukkoja paikkoja setvitään kovin ottein. Ensimmäisestä osasta kaikuu hieman Haraldin ja Ludvigin kolkko kumppanuus, kun näin Arvid-veli korvautuu vähemmän virallisella velipuolella ja voimien yhdistäminen johtaa veritöihin. Joiltakin osin saapastellaan mielestäni vieläkin synkempiin sielunmaisemiin, mutta kokonaisuutena Old Men in New Cars on mielestäni pari pykälää kevyempi tapaus. Ratko kumppaneineen ilmestyy tietysti tarjoamaan omaa apuaan, mitä tulee rämistelyjen käynnistelyyn ja velkojen sovitteluun. Ensimmäisestä osasta tuttuun tyyliin suunnittelut hoidetaan hivenen puolivillaisesti ja kohkaillaan menemään kolhuja varomatta.

Sanoisinkin, että esiosan ensimmäinen kolmannes onkin edeltäjäänsä pirteämpi toimintaosaston suhteen, sillä vankilavierailun jälkeen päästään nopsasti kartuttamaan käteiskassaa pankkiryöstön merkeissä. Vankilavuodet ovat tuoneet otteisiin ruostetta, eli hälytys ulvoo poliisit paikalle, mikä taas tarkoittaa sitä, että katukuvaan saadaan värinää reippaasti räiskytellyn tulitaistelun muodossa. Pitäähän sitä pakomatkaakin pikkuisen päästä kokeilemaan kera kolarin ja toisenkin. Romutuksen suhteenkin näyttää olevan pyrkimystä päihittää ensimmäinen elokuva ja ihan viihdyttävää kolistelua saadaankin aikaan. Vähän kyllä tahdon napista turhan vauhdikkaasta leikkaustyöskentelystä tässäkin tapauksessa, mutta kyllähän sitä katujen kaaosta viheltelevine luoteineen näinkin ihmettelee. Omat silmät vain ovat hieman vialliset tällaisen tyylittelyn suhteen, joten riehasta katoaa taas pala näyttävyyttä kuvien ollessa huiskivaisempaa lajia. No, sen verran tullut näitä ohjaajan toimintavääntöjä tuijoteltua, ettei valittu toteutustapa yllättämään pääse. Lopussa pitää tietysti vielä pikkuisen isommin tykitellä, mutta vaikuttaa siltä, että tehostepajalla tulevat rajat vastaan ja kun on tottunut ihmettelemään moninkertaisilla budjeteilla puuhasteltuja teoksia, niin isommat värinät jäävät näiden lentojen kohdalla kokematta. Yrityksestä kuitenkin plussaa, sillä onhan se kivaa, että kunnianhimoa riittää kokeilla hieman haastavampiakin kaappauksia.



Vähän laiskasti olen viimeisten vuosien aikana näitä pohjoismaisia tykittelyjä hyllyyn haalinut, mutta voisihan kokoelmaa toki täydennellä. Etenkin kirjoittajana toimineen Anders Thomas Jenssenin tekeleet kiinnostaisivat. Hänen omista ohjauksistaan on tullut nähtyä Adam's Apples ja The Green Butchers. Kumpikin näistä kallistuu niinkin selvästi synkemmän komedian puolelle, ettei varmaan ihan jokaiseen makuun sovi, eivätkä tylyt teilaukset välttämättä ole ihan sitä, mitä höttöiseen elokuvailtaan tahtoo... Kuitenkin molemmat mainitut ovat minusta omassa lajissaan varsin mainioita tapauksia ja kyllähän sellaisia katselee, kun tahtoo jotakin pirullisemmin virnistelevää ja ilkeämmin ivailevaa viihdykettä kokeilla.

Old Men in New Cars sisältää toki myös näitä tummanpuhuvia purkauksia äkkilähtöineen, mutta se kuitenkin on katsojalle helpompaa sulateltavaa kuin edellisen kappaleen esimerkit. Runsaat 90 minuuttia vierähtää ihan kivasti Haraldin ja kumppanusten koitosten parissa. Vaikka esiosa onnistuukin mielestäni paremmin toimintapuolen suhteen, niin kaikkiaan jäädään kyllä edeltäjästä jälkeen hiukkasen. Pitää siitäkin mainita, että varsinainen finaalipaukuttelu kuitenkin lopahtaa liian varhain ja kun siihen saa päälle kohtalaisen kömpelöä kevennystä, niin vähäsen vaisuissa merkeissä lopetellaan. Hätäisesti kyhäiltyjen suunnitelmien muuttuminen hävityksenkauhistukseksi toki ilonpilkahduksia tuottelee, mutta vähemmän loistokkaat lisäykset hahmoporukkaan taas ihastuttavat heikommin. Vukin pieksemisetkin alkavat tuntua melkoiselta pakkopullalta ja ainakin omalla kohdalla kiintiö tuli niiden suhteen täyteen jo ensimmäisessä elokuvassa. Ihan väsähtäneeksi turhakkeeksi ei tee mieli elokuvaa summailla, sillä näin toistollakin vähintään kohtalaisesti toimii, mutta ilmankin olisi kieltämättä pärjäilty.



Old Men in New Cars (2002) (IMDB)

Helteistä (vai millainen lopulta liekään?) heinäkuuta tässä Huovisen lyhyttarinalla tahtoisin käynnistellä. Sarjasta samaisesta tuli viimeksi vahtailtua jakso Jutta Grahnin mies, joka onnistui olemaan omasta mielestäni kirjallista vastinettaan kohtalaisesti tympäisevämpi tapaus, eikä mitään sellaista, jonka tahtoisi toistamiseenkin tutkailla. No, toivoa sopii, että laatukäyrä lähtee selkeään nousuun hieman toisenlaisissa aihepiireissä pyörivän reissujutun myötä. Kahden keskenään vieraantuneen sukulaismiekkosen matkaan olisi aikomus loikata, ja kuten otsikkokin on kertovinaan, niin voipi siihen liittyä alkoholipitoisten aarteiden hamstraamista ja muutakin eriskummallista huvittelua.

Huurteisen pyörteisissä ja pikkuisen pökertyneissäkin tunnelmissa homma livahtaa liikkeelle, kun puhelin piristelee myöhäisistä aamunokosista nautiskelevan Ilmari Ahteen (Vesa-Matti Loiri) pehmoisesta pedistään jalkeille pöhnäisenä kilistelemään tyhjentyneiden pullojen keskelle. Langan toisessa päässä asioida tahtoisi setämies Timppa Ahde (Martti Kainulainen), joka on vuosien vieriessä jäänyt Ilmarille pikkuisen etäiseksi ja vieraaksi hepuksi. Sedän tarjous on jokseenkin yllättävä, sillä tämä kertoilee tahtovansa Ilmarin reissuseuraksi pohjoiseen suuntaavalle virkamatkalleen. Nuorempi tyyppi hiukan epäileväisesti ehdotukseen suhtautuu, mutta jahkailuihin ei aikaa enempiä haaskailla, vaan ruutuaikaa ehditään etenemään parisen minuuttia ja sitten onkin jo auton vuoro huristella vauhdikkaasti kohti kaukaisia määränpäitä.

"Syrjäsilmällä Ilmari vilkaisi setää, pani merkille kodikkaita vanhan miehen ilmeitä ja mukavia puheenparsia. Kyseltiin kuulumisia, tutkittiin toistensa mielipiteitä."

Heikki Kinnusen edelleen esittämä kertojan viittaa kantava Huovishenki turisee katsojille sen verran perhehistoriaakin, että aikoinaan Timppa riitautui veljensä kanssa perintöasioissa ja siksi välit Ilmariinkin vieraantuivat etäisiksi. Nyt kuitenkin olisi satoja kilometrejä taivallettavaa ja tunteja tuhrittavaksi tutustumiseen ja yleiseen rupatteluun. Niitä näitä puhellaankin ja Oulua lähestyttäessä Timppa ottaa asiakseen udella veljenpojan viinatuntemuksen luokkaa ja laatua sekä pitää pienimuotoisen puheen alkoholijuomien hyvin säilyvästä arvosta ja tarpeesta. Kunhan Ouluun ehditään, niin tuleekin jo ensimmäisen kauppakierroksen paikka, eikä niinkään ole aikomuksena ruokareppuja pulskistuttaa, vaan Alkon kassan kautta arvokkaita nesteitä autoon lastailla. Kemissä päätetään tehdä vastaava vierailu ja kun värikkäiden ja prosenteiltaan kohtalaisten pullojen määrä lisääntyy, niin alkaapa siinä Ilmarinkin hymy vallan leveäksi karkailla.

"Nyt Ilmari alkoi katsella setää kunnioittavasti. Hän uumoili reippaita rynttäjäisiä jossain pohjoisen perukoilla, tietynlaista monipäiväistä killisilmin katsahtelua matkustajakodin tunkkaisessa huoneessa. Hän tutki hyväksyvin katsein, naurunvire suupielessä sedän jykevää sivukuvaa ja kaljua päätä. Hänen mieltään nostatti sedän miehekäs muisteleminen, kuinka hän oli jo vuosia sitten juonut Alkon luettelon läpi väkevien puolella, ja vain unkarilainen Barack Pálinka ja valkoinen rommi olivat paskalta maistuneet."

Sattuu nimittäin olemaan niin, ettei Ilmarin eletty historia millään raittiuslupauksilla ole kuivateltu, vaan kurkkua on kostuteltu paikoin niinkin päätoimisesti, että opiskelut ovat juominkeihin nähden toissijaisina saaneet kesken lopahtaa. Näiden ostosten ja sedän puheiden seurauksena nuoren miehen arvostus Timppaa kohtaan onkin huikeassa nousussa ja utuisissa haavekuvissa kaadellaan kaksin käsin kurkkuun kostuketta. Timppa tiedottelee, että Torniossa yövytään, lepäillään ja lounastetaan rauhassa, eikä todellakaan kiirehditä iltaa pilalle, ja sehän vasta saa Ilmarin toiveet kohoilemaan. Omassa huoneessaan hän hermoontuneena stressaileekin, että mikä maksaa, kun setä ei ole kutsumassa laseja kallistelemaan ja huolehtii, että aikookohan ahne rohmu kaiken itse lipitellä omaan suuhun. Murehtiminen on turhaa, sillä pian jo Timppa soittelee seinän takaa, että sopii saapua iltavierailulle ja sinnehän veljenpoika kärsimättömänä hipsaiseekin.



Illanvietosta ei tule aivan sellaista viinanhuuruista rellestystä kuin mitä Ilmari on toivonut, sillä homman henki liittyy enemmän maltilliseen nautiskeluun ja esteettisen puolen ihmettelyyn sekä ihasteluun. Sedän harrastus sattuu olemaan huomattavasti monivivahteisempia ulottuvuuksia omaavaa kuin "korkki auki, pullo tyhjäksi ja humalaa hakemaan kera örvellysten"-malli, eikä sillä ole paljoakaan tekemistä rapajuoppouden tai tajunnan rajamailla huikentelevaisen renttuilun kanssa. Timppa jutuskeleekin rauhalliseen tapaansa, että vähäsen vaan, jotta saadaan suuhun hyvä maku ennen unisteluja. Tietysti toiselle jää paljonkin janoa jäljelle, mutta eipä kai auta muu kuin levottomana ja kohtalaisen pöllämystyneenä painua petiin pötköttämään. Unettomina hetkinä sopii päässä pyöritellä sitä mysteeriä, että millainen miekkonen setä mahtaakaan pohjimmiltaan olla...

"Setä jutteli tunnin verran viina-asioista, mutta toista napanteria hän ei tarjonnut. Sedän mielestä viinanostomatkoista katoaa kaikki urheilullisuus, kun nyt pian joka kirkonkylässä aletaan viinaa myydä. Toista se oli ennen, kun mies oli terässä ja hyppäsi Letukan sompaan. Sitä vain käytiin Lieksassa pian sadan kilometrin päässä tai silloin Kuusamon vuosina Kemijärvellä aivan kolmessa neljässä tunnissa. Sellaisen rallin päälle sitä osasi antaa ostoksilleen täyden arvon, ja soma siinä oli sivussa nauttia moottorin pehmeästä hyrinästä.

- Mennä nopealla autolla viinakauppaan tuulisena kevätpäivänä, kun maamiehet kylvävät pelloillaan ja hiirenkorvakoivut taipuilevat tuulessa, voiko olla mitään sen urheilullisempaa, huudahti Timppa-setä muistoissaan. - Mutta miten harmaata on kun krapulainen kaupunkilainen kävelee korttelin pari ja työntyy tunkassaan, tukka kuortuneessa oksennuksessa viinakaupan ovesta sisään. Hyi."

Uusi aamu valkenee ja pehmeästi autoa kuljetteleva tie vie edelleen kohti karumpia seutuja. Samalla hamstrattujen pullojen arvoitus alkaa vähitellen valottumaan, kun jossain Ranuan tienoilla Timppa alkaa tarkemmin tihrustelemaan matkakarttaansa. Hän määrääkin pysähdyksen keskellä korpea ja takaluukusta kaivellaan tarpeellista tarviketta. Siinäpä sitä saa Ilmari hölmistyneenä toljotella, kun setä asettelee houkuttelevat pullot vankkaan puulaatikkoon, jonka naulailee kiinni ja nappaa syliinsä. Tarkoituksena on kuljetella koppa kauas tiestä ja haudata se tarkasti merkittyyn paikkaan myöhäisempää käyttöä ja arvaamatonta tarvetta odottelemaan. Puuhastellessaan setä yrittää selventää ajatusmaailmaa koko touhun takana, mutta tällainen tulevaisuuteen sijoittaminen ei vain tahdo millään Ilmarille avautua. No, Timppa sinnikkäästi selvittelee, millainen mies onkaan viinankätkijä aikomuksineen ja toimintatapoineen. Ilmarille onkin luvassa vähän vajaan viikon kestävä kurssitus tähän outoon, mutta kieltämättä kiehtovaan elämäntapaan. Kotiinpaluun koittaessa nuori mies onkin kovin hiljainen ja uupunut, rasituksen ollessa lähinnä henkisten ponnistelujen aiheuttamaa. Samalla pääsee käymään niin, että nämä päivät muuttavat Ilmarin elämän suuntaa merkittävästi ja sedän perintö jää kytemään pujahtaen ihon alle...

Tämäkin tarina sijoittuu Huovisen kirjallisen uran ensimmäiselle kolmannekselle, sillä alkuperäinen julkaisu tapahtui vuoden 1969 novellikokoelman Mikäpä tässä myötä ja toinen tuleminen viitisen vuotta myöhemmin koosteessa Vapaita suhteita. Kolmannen kerran se laitettiin luettavaksi vuoden 2005 pariniteisen pikkujätin kansien väliin, eli kyseessä aiemmin mainitsemani Bakulainen pahvala, josta itse tällä kerralla sanat silmäilin ja lainaukset lätkin tekstin sekaan. Lyhyille erikoisille oli tosiaan tyypillistä vihjattu napakka pituus, eikä Huovisen kynäily tässäkään tapauksessa kahdeksaa sivua suuremmaksi päässyt paisumaan. Televisiosarjan ohjannut Pauli Virtanen ja Arto Seppälä sovittelivat siitä noin 24-minuuttisen filmatisoinnin, eli pienoista taiteellista vapautta lisäysten muodossa jälleen tarvittiin.



Lueskelin ja katselin tälläkin kerralla versiot putkeen ja edelleen Virtanen melko uskollisesti on mielestäni näitä sovitellut toiseen formaattiin, eikä mikään muutos pahemmin silmiin pistele. Kinnusen avaushöpötykset noudattelevat jälleen melko pitkälti Huovisen sanoja ja muutenkin kappaleet käydään kattavasti läpi. Alkuperäisessä tekstissä hehkutettu Mazda tosin saa vaihtua Mercedekseen. Liekö sitten sponsorointiin vaiko vaihtuneeseen ajankuvaan liittyvä statusasia, niin eipä sillä suurempaa merkitystä minusta ole. Merkittävämmistä minuuttien lisääjistä voisin mainita loppupuolelta löytyvän suunnistuskisailun, jonka yhteydessä nähdään ohjaajakin vilaukselta. Toinen mukavasti hymyilyttävä lyhyt lisäys on katastrofia lähentelevä kaivinkone-episodi, joka kuitenkin päättyy hilpeisiin tunnelmiin. Muilta osin pituutta vaivihkaa kerryttelevät matkakuvat, retkeilyt ja yleiset oleskelut, jotka eivät niinkään novellista rivitilaa ole viemässä. Nuokin mielestäni plussan puolelle kelpaavat ja pohjoista metsäsamoilua autotaipaleineen olisin mielelläni lisääkin ihmetellyt. Siitä tulikin mieleen, että elokuvahyllyssä odottelee 1972 ilmestynyt Lampaansyöjät myös vuoroaan ja kirjan perusteella se tarjoilee enemmänkin tällaista miekkosten keskinäistä reissailua pohjoisen maisemissa letkeän oleilun ja jutustelun merkeissä. Katsotaanpa, milloin sille saadaan soviteltua paikka luku- ja elokuva-aikatauluihin...



Huovisen julkaistessa tarinansa Suomessa oli vielä valloillaan huomattavasti tiukempi alkoholipolitiikka kuin mitä jakson ensiesityksen aikoihin 1980-luvun puolivälissä. Siksipä siis televisioinnista on nipsaistu pois kokonaan maininta liittyen viinakorttitiedusteluun. Kyseinen väkevämpien juomion ostoon liittynyt järjestelmä poistettiinkin noin vuotta myöhemmin Huovisen tarinan ilmestymisen jälkeen, joten ei sitä ollut enää mielekästä ottaa mukaan uudempaan versioon. Jotta saisin höpöttelyyni hieman yleissivistävää viipaletta Suomen kieltämättä kirjavasta alkoholihistoriasta, niin poimaisen palasen tätä aikakautta selittävää teksiä Wikipedian puolelta:

"Viinakortti oli vuonna 1944 käyttöön otettu ja vuoden 1970 loppuun asti[1] Suomessa käytössä ollut alkoholiliikkeen antama virallinen henkilötodistus, josta käytettiin alkuun nimitystä myymälätodistus ja myöhemmin henkilötodistus. Kortilla ostajat osoitettiin käyttämään heille nimettyä myymälää tarkoituksena estää alkoholin joutuminen salakauppaan sekä samalla estää alkoholin myynti mahdollisille väärinkäyttäjille.

Viinakortti perustui väkijuomalain toimeenpanoasetuksen muutokseen heinäkuussa 1943. Asiakkaan ostot voitiin rajoittaa yhteen myymälään sekä asiakkaat ja heidän ostonsa rekisteröidä.[1]

Korttien käyttö alkoi Helsingistä ja Haagan kauppalasta 2. tammikuuta 1944 ja levisi saman vuoden aikana Turkuun, Naantaliin ja Tampereelle. Vuoteen 1947 mennessä kortti oli käytössä koko maassa. Kortti oli alkuun edellytys ostosten tekemiseksi Alkossa, mutta vuodesta 1949 oluen ja mietojen viinien ja vuodesta 1952 osin myös väkevien viinien myynti sallittiin myös kortittomille. Eniten myydyt väkevät viinit palautettiin kortille keväällä 1958. Väkevien alkoholijuomien myynti oli koko kortin käytössäoloajan sidoksissa korttiin."

"Käynnit alkoholiliikkeessä leimattiin korttiin vuosina 1944–1955. Myös tehdyt ostot merkittiin korttiin vuodesta 1947 alkaen kokonaisuudessaan, myöhemmin vain väkevien juomien osalta. Vuodesta 1957 ostot merkittiin vain väärinkäytöstä epäiltyjen kortteihin. Tästä eteenpäin kortti tuli esittää vain vaadittaessa. Mikäli ostoja tuli liian usein, henkilökunta saattoi ottaa kortin ”kuivumaan” tai asiakas joutui puhutteluun. Myyntikieltoja oli voimassa enimmillään 50 000 ja puhutteluita pidettiin erityisesti tähän tarkoitukseen varatuissa tiloissa jopa yli 100 000 vuodessa.[1] Poliisi ilmoitti juopumuspidätykset Alkolle, ja tästä saattoi seurata henkilötodistuksen peruuttaminen kokonaan tai määräajaksi."

Virtasen version ilmestyessä linja oli tosiaan ehtinyt jo merkittävästi löystymään, mutta eipä silti oikein voi sanoa, että tällainen kohtalaisen kilttimielinen ja virnistelevä kritiikki olisi kokonaan pois päiväjärjestyksestä ehtinyt päivittymään. Mitä olen itse julkista keskustelua näistä aiheista seuraillut, niin melkoisen varmasti uskaltaa väittää, etteivät väännöt alkoholista ole ihan hetkessä Suomessa loppumassa, vaan aina tuntuu ehdotus ja toinenkin löytävän tiensä takaisin pöydälle, jonka jälkeen päästään vaahtoamaan puolin ja toisin. Alkaen vaikkapa keskioluen siirtämisestä Alkoihin tai kyseisen juoman vesittämisestä. Tässä mielessä Viinankätkijä tuo mukavasti Huovisen kynällistä vahvuutta esille, sillä hän ei erityisesti tarinassaan kiihkoile tai paasaa pää punaisena kantansa puolesta, vaan ote on lupsakka ja naureskeleva, kuten hänellä muutenkin tapana oli polttavampienkin aiheiden parissa. Jollakin toki saattaa tulla mieleen, ettei alkoholipolitiikka nyt siihen vakavien aiheiden joukkoon kuulu, mutta ainakin omasta mielestäni alkoholijuomien kulauttelu sekä ostaminen on kyllä Suomessa ollut totisesti otettua puuhaa ja moni on niihin liittyvissä mielipiteenvaihdoissa päreitään käräytellyt.

"Ilmarin leikilliseksi tarkoitettu huomautus arvostelijoilleen kuuluikin: "Viinanjuonti luo turvallisuutta ja hyvinvointia, nimittäin viinatehtaiden työntekijöille, alihankkijoille, kuljetusalan yrittäjille ja Alkon myymälähenkilökunnalle.""

Sarjan ensimmäinen jakso Oravanmetsästäjän sihteeri hiukkasen heristeli sormea rankemmalle ryypiskelylle muistutellen, että jos liikaa alkaa janottamaan, niin saattaapi siinä elämänsä samalla sössiä tai lievempiä typeryyksiä tehtailla, mutta sen palavampaan saarnailuun kirjailija ei ilmeisesti tarvetta nähnyt. Toteanpa jälleen, etten ole Huovisen tuotantoa täysin onnistunut selailemaan läpi, mutta mitä hänen viinajuttujaan lueskellut, niin kuva kohtuulinjan miehestä on voimistunut. Onhan hän välillä rankemmista ryypiskelyistäkin turinoinut, mutta näyttäytyypä siellä seassa pilkistellen pienoisia välähdyksiä turmion tiestöstä ja muistuttelua siitäkin, että reippaammilla riehoilla saattaa myös olla kovemmat hintalaput. Siihenkin olen tykästynyt, että nämäkin puolet Huovinen tuo pääsääntöisesti esille tyyliinsä sopivan huumorin keinoin, eikä viskaise hahmojaan mihinkään ryvetyksen ankeuskierteeseen raivoten lukijalle jostakin ylhäisyyksistä, että noin siinä sitten käy ja paljon pahemminkin.

"Ja niin vain kävi, että Ilmari Ahteen, laiskan ja viinaan menevän nuoren miehen täytyi ruveta harrastamaan retkeilyä ja kartanlukua, voidakseen omistautua mieliharrastukselleen. Vuosikaudet hän kaiketi tulisi miettimään, osoittiko setä nämä perinnöt hänelle pitkän, pirullisen suunnittelun jälkeen, vai oliko tapahtuma pelkkä sattuma."

Mielikuvani ovat myös siihen suuntaan, että vuosikymmeninä, jolloin valloilla oli viinakortin kaltainen tapa hoitaa asioita hyvinkin säännöstelevässä ja jossakin määrin leimaavassa sekä syyttelevässä hengessä, niin herätti sellainen Huovisessa pienoista poltetta piruiluun, ja hyvä niin. Voi tietysti olla, että omat näkemykset ovat vääristyneet tai jopa täysin pielessä, mutta tällainen ulkopuolisen tahon harjoittama annostelu valvontoineen "kohtuukäytöksi" verhoiltuna oli minusta Huoviselle yleisestikin punainen riepu revittäväksi päälle naureskellen. Tarkoituksena ei ole julistaa, että hän olisi innostanut ihmisiä kaksin käsin pulloja tyhjentelemään, vaan kyllähän viinavillityskin omat pienet pilkkansa saa osakseen, josta tähän tarinaan liittyvänä esimerkkinä loppupuolelta löytyvä tovi, jossa huudetaan kaivuutyömaa samalla hetkellä seis, kun yllätyspullo hyppysiin hypähtää. No, itse olen tykästynyt kovasti siihen tapaan, miten Huovinen tarinoissaan yhdisteli järjen ääntä pohjimmiltaan melko maanläheiseen sekä lupsakkaan huumoriin. Välillä toki täytyi ivailla piikikkäämmin, mutta kuitenkin...

"Mutta viinankätkijä on mies erikseen ja juoda lekuttelee ohjelmallisesti vaan, eihän siinä mitään. Mitä taas tulee alkoholin hallussapito-oikeuteen, ollaan täysin laillisuusmiehiä. Kätketyt viinathan ovat tuolla luonnossa - metsissä ja vesissä haltijatta, vähän kuin riista ja kalat asuinsijoillaan. Niitä saa, kun tietää konstit, kulkureitit, paikat...näkee hieman vaivaa..."

Näitä jaksoja on nyt tullut katseltua kolmisen kappaletta ja toistaiseksi omissa silmissä Viinankätkijä nousee selvästi hykerryttävimmäksi tapaukseksi, eikä se pelkästään selity sillä, että tarina hiukkasen huuruisine aiheineen olisi omaa huumorintajua lähellä. Näyttelijöillekin kiitosta jakelisin, sillä yhteistyö kaksikon välillä toimii hyvin. Onhan Loiri tosin muistettavampiakin suorituksia tehnyt, mutta isot plussat kummallekin merkkailen. Etenkin Timppaa esittävä Kainulainen on mielestäni varsin sympaattinen sekä veikeä velmu omintakeisuudessaan, ja tällaiset tyypit ovat Huovisen tuotannosta voimakkaimmin omaan muistiin piirtyneet. Kaverusten puuhastelu reissuineen luo mukavaa värähtelyä, eikä se pullottelu kaikkea huomiota varastele, vaan kalliokiipeilyt metsäkävelyineen ja kätköineen näyttäytyvät mielekkäänä väkertelynä. Siinäpä sitä helposti ja huvittuneesti ihmettelee sekä ihastelee vapaiden ja jossakin määrin huolettomienkin ihmisepelien toilauksia seuduilla, joissa yhteiskunnan ote ei niin tiukasti käy kurkkuun kiinni. Myös menneiden urheilullisten suoritusten muisteloinnit sopivat hyvin kuvaan mukaan. Kaiken kruunailee vähän toisenlainen opettelu-lopettelu, jossa viehätys viinaan päätyykin kohottamaan kuntoa ja tuomaan tullessaan roiman ropsauksen myönteistä elämänkokemusta ankeuden syöksykierteen sijaan. ...Ja sellaisesta vempautuksesta minä nautin!

P.s. Tämä teksti on naputeltu parin punalasillisen hyvässä huppelissa, kuten aihekin tavallaan vaatii. Ihan vähän vain, että jää hyvä maku suuhun...



Viinankätkijä (1986) (IMDB)

Tässäpä on tullut touhuiltua poikkeuksellisen pitkiksi venähtäneitä päiviä plussana päälle muita menoja ja metkuja, jotka ovat yhteisvoimin armottomasti iltaviihdykeosastoa nakertaneet, joten niinpä vain höpöttelen tällaisesta vähemmän katseluaikaa vaativasta vaihtoehdosta. Todettakoon nyt samalla, ettei sentään niin rankasti muu elämä ole päässyt verottelemaan, että elokuvien suhteen täysin kuiva kausi olisi menossa, mutta ne vähäiset tapaukset eivät oikein blogista kommenttitilaa ainakaan löyhillä nykylinjauksilla löydä. Jos joku miettii, että mitä silmitöntä saastaa siellä tihrustellaan, kun ei tänne edes kehtaa niistä jutella, niin voinen vakuuttaa, ettei sentään siitä ole kyse, vaan esimerkiksi Dawn of the Planet of the Apes tuli silmäiltyä, ja tällaista sotaisampaa scifitarjontaa olen ainakin toistaiseksi rajaillut pois kommentointilistalta. Lyhyesti kehaisen kuitenkin, että erinomaisen viihdyttävyyden lisäksi pääsi useammassakin kohtauksessa empatiaetsintöineen kovinkin herkistämään, eli peukkuja ylös.

Toki muutama muukin elokuva kesäkuun lopulle ja heinäkuun alkuun mahtuu, muttei niistä tässä yhteydessä sen enempää, vaan asiaan viimein. Jatkanpa siis kesäprojektiani juttelemalla jokusen sanan verran Veikko Huovisen lyhyempien kirjoitelmien pohjalta tehdystä sarjasta. Viimeksi katseltu kahden sukulaismiehen reissailu seikkailussa Viinankätkijä ilahdutti ja huvitti hyvinkin, kun hieman valtavirrasta poikkeavan elämäntavan ihanuuksia tarkasteltiin ja tuumailtiin. Valitettavasti seuraavana jonossa odotteleva Rauhanjuna ei aikoinaan luetun novellin perusteella odotuksia isommin kasvata. Yleisesti ottaen elokuvien ja television puolella harrastellulle tyhmäilylle en kovin allerginen koe olevani, mutta tämä juttu lällättelevine ivailuineen kävi muistaakseni lukupalanakin hiukkasen tympäiseväksi aikoinaan. Täytyyhän silti se versiointikin puntaroida sekä puhella pikkuisen tuntemuksista, ja onhan se suhtautuminen ennenkin uusinnoilla muuttunut...



Matin (Veikko Tiitinen) ja Liisan (Rauha Valkonen) pirtissä on menossa puuhakas, vaikkakin vähäsanainen aamu. Tai siis ainakin Liisan osalta aherrusta riittää leivontahommien ollessa täydessä vauhdissa, mutta Matti ottaa rennommin tuolissa nökötellen ja tokaisten, että taitaapi olla aika kylillä käväistä. Virallinen selitys on puukauppojen viimeistely, mutta niinpä vain Liisa epäilee, että Alkoon aikoo lurjus hipsaista kuitenkin, kun ei kerran puhelimella ole innokas ostomiehelle ilmoittelemaan. Kuviin napataan myös Huovishenki (Heikki Kinnunen), joka avauspuheessaan pohjustelee jakson teemoja sotapohdiskeluja pyörittelemällä aiheeseen sopivan rekvisiitan laitamilla. Kaveri aprikoi sotaan valmistautumisen mielekkyyttä yleensäkin ja hiukkasen epäilevästi rauhansopimuksia sivuaa jääden mietiskelemään, että minkä oikein pitäisi lopulta muuttua, etteivät ihmisepelit kerta kerran jälkeen verisiä tekosiaan enää innolla rientäisi toistamaan.

"Pikku vinkerporillinen vain harjakaisiksi, naurahtaa Helppi. - Juodaan kahvit. Sitten Matti lähtee kävellen asioille kauppoihin, viipyy vähän aikaa. Kyllä siinä pikku tujaus haihtuu."

No, Matilla ei ole aikomuksena kivääriä kainaloon kahmaista, vaan muunlaiset menot mielessä ja Liisa huikkailee, että selvänä sitten autolla körötellään. Sahatyömaalle menopeli lopulta saapuu ja hetkosta myöhemmin istuskellaan ostomiehen toimistossa, jonne laitettu kassakaappi saa Matin arvuuttelemaan sisältä löytyvien suurten setelien määrää. Helppi (Aapo Vilhunen) siinä pienoisessa kiireessä antaa Matille mukavan tukun käteisennakkoa ja melkein loppuun hoidetun kaupan kunniaksi terävän tujauksen juotavaa. Sattuupa hän myös mainitsemaan, että paikkakunnalle on viikonloppuna pysähtymässä rauhanjuna, jota Matin ja Liisan kannattaisi mennä ihmettelemään. Ajatus eriskummallisesta rautaheposesta ei olekaan noin vain päästä poistumassa, vaan jääpi jumittelemaan aivorattaisiin kotimatkan ajaksi ja tuonnemmaskin. Iltapalaa pureskellessa Matti ja Liisa sopivatkin, että sinnehän lähdetään kurkkailemaan, millaista ohjelmaa on luvassa...

"Kotimatkalla Matti miettii rauhanjunaa. Että nekö lopettaa maailman sodat junalla ajelemalla. Huudattavatkohan ne ahneesti junan pilliä. Ja taiteilijatko ne ajaa junaa? Onkohan siellä yhtään sirkustaiteilijaa. Olisikohan junassa nyt se karvainen nainen niin kuin yhdessä sirkuksessa kerran Iisalmen markkinoilla."

Ihmislajin sotaisan puolen hirvittely kera tummemman huumorin kuului Huovisen suosikkiaiheisiin, minkä seurauksena näitä lyhytjuttuja syntyikin melkoinen pino plus päälle vielä jokunen suurempi järkäle järkikultansa kenties hukanneista hirmuhallitsijoista. Itselle on jäänyt sellainen yleiskuva, että näissä tarinoissaan Huovinen usein oli liikkeellä ilkeämmin ivailevalla linjalla ja se kiltimpi lupsakkuus jätettiin sopuisampien satujen tyylilajiksi. Vuonna 1982 kokoelmassa Ympäristöministeri ilmestynyt noin 12-sivuinen Rauhanjuna ei kuitenkaan minusta edusta kirjailijan tylyintä tilittelyä sotatantereiden raakailuista, vaan on hiukan löysempää lajia ja kaiken lisäksi suuntaa pilkkaansa kenties pikkuisen sinisilmäisiä rauhanpuuhasteluja kohti. Nappailin lainaukset tähän tekstiin alkuperäiseltä julkaisulta, mutta mainitaan kuitenkin, että Rauhanjuna on laitettu puksuttelemaan myös uudemmalle kokoelmalle Bakulainen pahvala.

"Matti tuntee houkutusta riidellä. Hän alkaa tolkuttaa että ajakaa junanne Moskovaan ja Amerikkaan ja sanokaa niille että lopettavat sotavarustelut. Mutta taiteilija sanoo että Suomen on ensin riisuttava aseensa.

- Suomen kaikki aseet riisutaan ensin ja armeija lopetetaan. Ei pyssyn pyssyä saa tänne jäädä, kik! kik! kuk!... Vasta kun Suomi on riisunut aseensa, uskaltavat isommat tulla perässä."

Eipä minua sen suuremmin haittaa, että Huovinen halusi tällaisille pyrkimyksille myös irvailla, mutta noin tarinan tai sanailujen suhteen hän ei tässä mielestäni terävimmillään ole. Hahmot jäävät vähän puolitiehen, eikä hassuttelukaan oikein tahdo saada siipiä kantamaan, vaan vähäsen töksähtelee. Uskaltanee kuitenkin veikkailla, ettei Suomen keväässä valituilla paikkakunnilla vuonna 1982 pyyhältänyt rauhanjuna pyrkimyksineen ja vetoomuksineen tehnyt Huoviseen kummoistakaan vaikutusta. Sanoma rauhan puolesta tuskin on kirjailijaa sen suuremmin ärsyttänyt, sillä siihen suuntaan hän itsekin vahvasti kallistui, mutta voisipa veikkailla, että hiukkasen haihattelevaiset huutelut Suomen aseistariisunnan puolesta ja esimerkkinä toimimisesta ovat herätelleet niitä mielen piruja. Aiemmin mainittu Ympäristöministeri pitää sisällään samansuuntaista naljailua enemmänkin ja jos sitä muistelen, niin mieleen tulevat tarinat Aseistariisuntaa peruskoulussa ja Väestönsuojapaneeli. Nämä kaksi sattuvatkin olemaan junailun perässä. Koko kolmikosta paistaa läpi kyynisen pilkallinen sävy puhdittomia julkilausumia ja joutavuuksia kohtaan. Olisikohan mukana ripaus rauhanmiehen huolta ja turhautumista, kun tuolloisen maailman kiihtyvässä asevarustelussa saatiin aikaiseksi vähän surkuhupaisia esityksiä tilanteen korjaamiseksi?

"Mutta Matti, Suomussalmella ja Pitkärannassa tapellut talvisoturi, näkee painajaisunta. Aluksi kyllä taiteilijat näyttävät olevan voitolla. Maalaritkin vetelevät isoilla sudeilla paksua maalia vihollisen konekiväärinlukkoihin, niin ettei niillä voi ampua. Jotkut taiteilijat huutavat hirvittävän kovalla äänellä, jolloin viholliset vilahtavat kauhuissaan poteroihinsa. Sirkuksen karvainen nainen juoksentelee alastomana taistelukentällä ja huitoo vihollisia auton lumikettingeillä, mutta sitten viholliset saavat uusia aseita ja keksintöjä ja tulevat ylivoimaisiksi. Taiteilijat huutavat kyllä että "aseista riisuutukaatten, aseista riisuutukaatten", mutta vihollinen ei tottele vaan tulee päälle."

Senkin ymmärtää, ettei Huovinen tahdo lähteä sillä sanallisella säilällään kovinkaan viiltäväisesti hyvällä asialla olevien kimppuun, vaan pitäytyy kiltimmässä kiusimisessa. Pauli Virtasen ja Arto Seppälän kynäilemä televisiosovitus taas tahtoo painottaa muita juttuja ja päästää rauhaa julistavat helpommalla kääntäen katsetta niiden tykkien sekä ihmisen paikoin hyytävän luonteen suuntaan. Ratkaisu hiukkasen ihmetyttää, sillä mielestäni Huovisen tuotannosta olisi löytynyt näihin tarpeisiin paremmin vastaavaa lähdemateriaalia, mutta kaipa se näinkin käy, kunhan vähän muokkaillaan. Pääpiirteiltään Virtasen ja Seppälän versio mukailee Huovisen alkuperäistä, mutta merkittäviä lisäyksiä ja poistoja on havaittavissa. Suurimmaksi poikkeamaksi kuitenkin merkkailisin selkeän sävyeron. Hieman toissijaista on mielestäni vaikkapa se, että kirjaversion paukkupakkasia ja luminietoksia ei ole kaivattu, vaan talviviimat ovat jääneet pois. Olipa syynä kuvausaikataulut tai budjettipulmat, niin väliäkö tuolla.

"Matti Laittaa vaiteliaana piippua, haistelee mainiota tupakkaa, vilkuilee toimistohuonetta. Iso on tuo kassakaappi. Siellä mahtaa olla rahaa paljon. On siellä ainakin kymmenen nippua viissatasia, on...on, saattaa olla kolmekymmentä nippuakin."

Vaikuttaa vähän siltä, että jutusta on silpaistu löysiä pois ja television puolella tunnelma tuntuu oikeastaan alusta lähtien kiireellisemmältä ja kireämmältä. Esimerkiksi tapaaminen Helpin huoneessa tuntuu paljon pikaisemmalta ja lisäksi siitä uupuu ystävällisyyttä. Muutenkin Matti on ruutuversiona huomattavasti hermostuneempi ja kiukkuisempi, mikä tulee esille vaikkapa videopuodissa vieraillessa. Kirjassahan ei siellä saada mitään suurempaa kärhämää aikaan, mutta televisioon kohtausta on päädytty laajentamaan, eikä Matti lainkaan tykkää tappamiskuvien kauppaamisesta tai pyri piilottelemaan ihmisiä pinoon ja poikki jauhavien rynnäkkökiväärien aiheuttamaa oksetusta. Tavallaan tämä pidennetty pätkä toimii korvikkeena kirjassa esiintyvälle unijaksolle, jota on uudemmassa versiossa hyvinkin rankasti typistelty. Voisinpa myös huomauttaa, ettei näissä jaksoissa kovinkaan luovasti tai loistokkaasti haave- tai kauhukuvilla revitellä, ja niinpä tässäkin unisteluosuus näyttäytyy lyhyenä, karuna ja ideaköyhänä. Pikkuisen olisi siis petrattavaa, eikä mielikuvituksen reippaampia loikkia lainkaan pahalla katseltaisi...

"Ihmiset katselevat Mattia huvittuneina, taiteilija kikattaa ja kukattaa. Liisa saa luotsailluksi Matin ulos. Matti ei tahdo pysyä pystyssä, niin mukavasti vieppaa päätä. Hän huutelee ja lällättää. Liisa huomaa aseman edessä Laitalan pojan ja pyytää tätä autokuskiksi, sillä ei ole Matista ajajaksi tänä päivänä."

Varsinainen osuus rauhanjunassa myös kiirehditään läpi ja pikaisen maalauskierroksen jälkeen ollaankin jo ulkoilmassa räyhäkkäämmissä tunnelmissa rohkaisunapsujen jälkeen uhoamassa. Huovinen päättelee omaa tekstiään hieman surumielisiinkin tuntemuksiin Liisan itkeskellessä Matin humalaista huutelua, mutta television puolella väreitä tuupitaan toiseen suuntaan, ja niinpä juoppokuskina toimiva kaveri (Jaakko Haapanen) saa näkyvämmän osan. Mattia yllyttävän taiteilijan (Jarmo Tulonen) lällättelyjä taas on mielestäni karsittu vastapainoksi. Ainakaan tätä lukija-katselijaa eivät käyneet otetut vapaudet materiaalin suhteen enempiä häiritsemään ja Rauhanjuna onkin mielestäni toistaiseksi nähdyistä eniten muokkailua osakseen saanut tapaus. Mielipide kallistuukin siihen suuntaan, että televisiointi on vähemmän joutavanpäiväinen kuin alkuperäinen tarina, vaikka pitää huomauttaa, että sekin näin vuosia myöhemmin innosti enemmän kuin aikoinaan.

"Matti ja Liisa katselevat epäluuloisina ympärilleen. Tämä taide ei sytytä heitä. He eivät oikein ymmärrä. Taiteilijalla on hauskaa. Hän nauraa kihertää ja tarkkailee Mattia ja Liisaa."

Suurimmat konkreettiset ja sävylliset lisäilyt tulevat mielestäni esille Huovishengen höpöttelyissä, etenkin jakson loppupuolella. Tulikin jo mainittua, että alkuunkin hän sotapohdinnoillaan hyvin aihepiiriä pohjustelee, mutta lopussa päässään miltei paasausvauhtiin, kun pitää ihmissielun synkempiä sopukoita käydä ruotimaan. Olen vähän huono muistamaan sanatarkasti lukemisia vuosien takaa, joten enpä ole varma, onko Kinnuselle napattu turistavaa jostakin Huovisen toisesta teoksesta, vai ovatko nämä jutut käsikirjoittajien päistä lähtöisin. Joka tapauksessa ne melko saumattomasti sopivat sekaan ja pienenä kehuna merkkailisin senkin, että viimeiset puheet kuulostavat omiin korviin siltä, että ihan hyvin ne olisi voitu kiskaista kirjailijan kappaleista. Siis niistä vähän tylympää kerrontaa sisältävistä. Siinäpä sitä viimeisillä minuuteilla ääneen ihmetellään ihmisen luontaista sisukkuutta taisteluun ja loppumatonta sinnikkyyttä kaivella jostakin vihollinen itselleen. Iva onkin huomattavasti ilkeämpää kuin kirjan puolella Huovishengen summaillessa sotakaluston keskellä, miten sitä lopulta ollaan omaa lihaa raastamassa, suolet survotaan tikareilla riekaleiksi ja silmät kärvennetään kekäleillä. Kun päälle heitetään uneliaita kuvia omaa rauhaa arvostavista ihmispoloista ja lauleskellaan elämälle kiitosta, niin kasvoille jumittuu kotvaksi kohtalaisen epämääräinen hymy, joka ei oikein tiedä minne mennä...



Rauhanjuna (1986) (IMDB)

Huovismainen heinäkuu hetkisen vielä jatkukoon, sillä nämä lyhyttarinoiden kertailut ja ensi-ihmettelyt tuntuvat sopivan napakasti lyhyempiin iltamiin ja jospa sitä näiden jaksojen jälkeen saisi aikaiseksi Huovisen tekstien pohjalta tehtyjen elokuvasovitustenkin pariin pujahtaa. Rauhanjuna kummallisuuksineen ja tausta-aatoksineen oli viimeksi ihmettelyn aiheena. Sepä osoittautui ainakin pienoiseksi positiiviseksi yllätykseksi, sillä lukuelämyksenä tarina ensimmäisellä kerralla oli jättänyt hieman viileän vaikutelman. No, käsikirjoittajat lähtivät viemään hommaa tuikeampaan suuntaan, mikä tässä tapauksessa toimi ihan hyvin. Oletettavasti pisteliäällä linjalla jatketaan otsikon ja muistikuvienkin perusteella. Jälkimmäisten suhteen sanon kuitenkin, että ovat päässeet melkoisesti haalistumaan, eikä tästä lyhyestä tarinasta paljoakaan yksityiskohtia päässä pyöri, mitä nyt sekalaista jäkätystä suuntaan ja toiseen roiskittuna. Onkin siis oiva aika kertailurupeamalle.

"Leipääkin on monen muotoista: leveää, kapeaa, pitkää. Väinö Kirsikkalan leipä tahtoi olla kapea ja sillä oli tapana katkeilla joskus. Patonki ei juossut loputtomana pötkönä Väinö Kirsikkalan tekohampaisiin, vaikka hän elikin kylässä, jossa kaikki lypsivät ja munittivat toisiaan. Kirsikkala oli kuitenkin ajatteleva mies. Hän tunsi ihmisen, eikä vain yhden, vaan monta tusinaa. Ihmiset olivat hänen muistilokeroissaan nipuissa kuin vasikan nahkat. Hän tiesi melko tarkalleen, missä leirissä se tai tuo kyläläinen asui. Hän tiesi mikä yhdisti ja mikä erotti. Vasemmistolaisuus yhdistää vasemmistolaisia. Oikeistolaisuus yhdistää oikeistolaisia. Tämä oli se karkeampi jako. Hienosäätö tehtiin puoluekannan mukaan."

Jos viimeksi tosiaan ruodittiin sielun sopukkoja sotaisuuksien suhteen, niin nyt pitäisi ihmetellä, millaisia hullunkurisuuksia vatsaa vääntävä nälkä laittaa tekemään, kun oikein kovaksi pääsee yltymään. Kauppakärryjä käpsytellessään tuuppiva Huovishenki (Heikki Kinnunen) alusteleekin juttua puhelemalla, että kautta aikain nälkä on ihmiskunnan vitsauksena ollut ja joskus kurniva ja muristeleva maha saa aikaan eriskummallisia ratkaisuja. Eräs tällainen tyhjien ruokakaappien kurimuksesta kärsivä heppu on Väinö Kirsikkala (Erkki Saarela), vaikkakaan ei oikein voi väittää, että miekkosen ahdinko olisi täysin kovasti päähän potkivan kolkon maailman syytä, vaan tämä kaveri ei juuri perinteisestä leipätyöstä perusta ja onkin sillä linjalla, että työtä tehkööt ne, jotka ovat sen perään äänekkäimmin huutelemassa. Neuvokas tyyppi kyllä keksii omanlaisensa keinot, miten saadaan täytettä vaateliaaseen vatsaan.

"Niiltä istumilta hän pystyi luettelemaan koko joukon toimenpiteitä, joilla sosiaalidemokraatit olivat siunanneet Suomen kansaa: maaseudun autioittaminen ja nuoren työvoiman karkoittaminen Ruotsiin, peltojen paketoiminen, lehmien murhaaminen ja voivuorista itkeminen, keskioluen vapauttaminen ja yleisen juoppouden edistäminen, väkivallan suosiminen epäonnistuneella lainsäädännöllä kieroutuneen inhimillisyyden nimissä, aborttien vapauttaminen ehkäisykeinoksi, verotuksen kiristäminen yli sietorajan, puoluejäsenkirjan asettaminen tärkeimmäksi valintaperusteeksi virkanimityksissä, hintojen ylenmääräinen nostaminen valtion toimesta, koululaitoksen edesvastuuton mullistaminen jne."

Pakkasilmoissa kylän katuja talsiessa kantautuu erään talon tietämiltä varsin houkutteleva tuoksu, varsinkin, jos sattuu olemaan nälkäpiinan riivaamana, joten niinpä vain Väinö livahtaa vaivihkaa Tohatsun (Esko Nikkari) taloon noin vain kutsumatta. Kovin on synkkäilmeisenä isäntä päivän lehteä tutkailemassa ja Väinö aloittelee rupatteluaan turisemalla, että täynnä riitaa ja vainoa mokomat läpyskät ovat. Hän tietää myös, mitä nappeja kannattaa painella, jos tahtoo saada keskustelukumppaninsa käymään kuumilla kierroksilla ja ilmeisesti tällainen tavoite onkin. Eipä mene aikaakaan, kun Suomen ongelmakohtia käännellään kiihtyneessä tilassa, eikä juttu noin vain ole kesken lopahtamassa. Tohatsu ei olekaan hyväksymässä, että vieras noin vain kesken tärkeiden asiakeskustelujen olisi poistumassa, vaan patojen äärelle pöytään mars mars tarinaa jatkamaan. No, kaipa tästä tuokiosta molemmat osalliset jotakin irti saavat, sillä ovelan velmun nälkäkausi päättyy ja saapa hän vielä paistinkin kainaloonsa kotievääksi, kun taas Tohatsu pääsee paineitaan purkamaan.

"- Lehmänrieska puolueiden joukossa se on, kivahti Jacobson-Ilkkala ja sytytti vahingossa savukkeen filtteripään palamaan. Kaikesta näki, ettei keskustapuolue ollut talon isännän lempipuolue. - Keskustapuolueen päätöksissä kamppailevat omituisella tavalla tärkeysjärjestyksestä toisaalta terve talonpoikainen ahneus ja toisaalta haihatteleva aatteellinen sekasotku maustettuna kontrolloimattomalla Kekkos-makeilulla."

Tällainen ratkaisu päivittäisiin ruokapulmiin on toki vain hätäapua, mutta onneksi maailmassa riittää virheitä ja kylässä ihmisiä, joilla on palavaa halua kertoa niihin omat näkemyksensä. Ikkunastaan tähyillessä Kirsikkala sattuu havaitsemaan kalakamppeet mukanaan tallustelevan Jacobsson-Ikkalan (Ismo Kallio) ja tuumailee, että parin tunnin kuluttua voisi hyvinkin olla sapuskaa saatavilla, kunhan vain osaa ajoittaa vierailunsa oikein. Niinpä vain mies ovelanlainen hipsii ovesta itselleen otollisena hetkenä sisään ja suunnitelma on pääpiirteiltään samanlainen. Tässä taloudessa raivo riehahtaa, kun päästään keskustapuolueen hämäristä kähminnöistä sanailemaan. Suoraa puhetta suositaan, eikä ennen päivällistä päästä edes Väyryseen saakka, niin pitäähän sitä toisen tietenkin jäädä lautasen ääreen iltaa istumaan, että saadaan tarpeelliset seikat setvittyä. Onnistuneen iltaman päätteeksi onkin kiva siemailla lasista ja sikaria tuprutella vatsa kylläisenä. ...Ja mikä parasta, riittäähän noita puolueita tuleville päivillekin parjailtavaksi!

"Työntekijän sielua eivät käsitä, kansaa eivät ymmärrä. Kansan ystäväksi ei voi tulla julistautumalla sellaiseksi, vaan tie kansansielun ymmärtämiseen on hiljainen ja aikaa vievä, sisäsyntyinen, harras..."

Tässä vaiheessa sarjan puolivälin kohdalla Ammattimainen puolueenhaukkuja on toinen tarina, joka on napattu Huovisen vuoden 1973 kokoelmalta Rasvamaksa. Edellinen tuttavuus siltä niteeltä olikin Jutta Grahnin mies, joka on toistaiseksi jättänyt katselu-urakan nihkeimmän vaikutelman, mutta onneksi puolueita ja poliitikkoja parjaillaan viihdyttävämmissä merkeissä. Ammattimainen puolueenhaukkuja laitettiin myös vuotta myöhemmin uusintajulkaisuun, sillä samainen juttu löytyy teoksesta Vapaita suhteita. Itse kuitenkin naputtelin lainaukset alkuperäisestä julkaisusta, jossa mittaa sille kertyy 11 sivun verran. Tuttuun tapaan ohjaaja Pauli Virtanen oli televisiosovitusta kynäilemässä, kuten myös Panu Rajala. Ainakin alkutekstien pohjalta sanoisin, että kirjailija itse on ollut myös aktiivisemmin prosessiin osallistumassa ja pienoisia päivityksiä väkertämässä.

"- Hallitusvalta näyttää vain suosivan väkivaltaa. Rangaistukset minimiin, vangit lomalle. Sosiaalidemokraattinen ministerintörö ei kun illistelee, kun lähetystöt käyvät rukoilemassa laillista järjestystä maahan. Puhuu mukamas inhimillisestä ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Mutta tosiasiassa täällä vallitsee juoppojen ja öykkärien terrori."

Näistä päivityksistä ja muutoksista mieleen tulee jälleen laajennettu Kinnusen puhelema alustus nälkäpulmineen. Pääsääntöisesti nämä Huovishengen höpinät ovat katsottujen jaksojen suhteen olleet ihan kelvollista tarinointia, joten eipä tarvitse niistä nytkään napista. Vähemmän toimivien neronleimausten osastoon taas viskaisisin Kirsikkalan puhuvan vatsan, sillä tarinan kannalta se ei ole erityisen tarpeellinen lisäys ja hauskuutusta lähempänä on valitettavasti vaivaantuminen. Onneksi vatsan äänekkäämpää osuutta ei oikein voi kovinkaan merkittävänä pitää. Alkuperäisen julkaisun ja televisioversion väliin mahtuu runsas vuosikymmen, joten pikkuisen on viilailtu puheita sopimaan paremmin 1980-luvun puolivälin poliittiseen kenttään. Ruutuversion puolella eräästä Väyrysestäkin vähän tuimempaan sävyyn sanaillaan, mutta eipä oikeastaan ehditä perinpohjaisten ruotimisten pariin, vaan Paavo pääse vähällä murinalla. Nyt kolmisen vuosikymmentä myöhemmin voinee todeta, ettei aivan terävimpään tapaan ajan hermoilla liikuskella, sillä asia ja toinen on päässyt muuttumaan.

"Hän piti Suomen kansaa tyhmänä. Hänen mielestään Suomen kansa on onnistuttu pelottelemaan niin täydellisesti, että se nuolee kuin koira ruoskijansa kättä. Kun verot, hinnat ja maksut nousevat valtiovallan toimesta ja yleinen turvattomuus ja rauhattomuus lisääntyy, Suomen kansa palkitsee tällaisen politiikan antamalla lisääntyvän kannatuksensa politiikan harjoittajille. Siksi nykyinen Suomen kansa on luotu orjakansaksi, sulautumaan kansojen myllyssä perseennuolijoiksi ja hännystelijöiksi. Tämä oli Tohatsun mielestä sitäkin kummallisempaa, kun vielä kolmekymmentä vuotta sitten suomalainen luopui ennemmin hengestään kuin vakaumuksestaan."

Toisaalta tulisimpiin purkauksiin liittyen voi väittää myös, että tavallaan juttujen aiheet on taitavasti valikoitu, sillä ne ovat eräänlaisia kestosuosikkeja kansan keskuudessa, kuten lainauksistakin saattaa ilmetä. Tuskinpa ikinä päästään sellaiseen tilaan, etteivät samaiset seikat saisi tunteita kuohahtelemaan kummallakin laidalla. Sosiaalidemokraattien ja keskustan toimien kovasanainen arvostelu on myös sitä sarjaa, ettei varmaan ihan hetkessä ole vanhenemassa. Ehkei aikaan saada mitään räyhäkkäimpiä revittelyjä, mutta asiallista fanaattista hehkua kyllä ilmenee, kun tuntemuksia tilitellään. Ainakin itse sanoisin, että Nikkari on osassaan paremmin vauhdissa yhteiskunnan epäkohdista hurjistuessaan. Kierroksia kohotellaan ihan hymyilyttävästi ja paasauskäsikin mallikkaasti sojottelee ja takoo tahtia.

"Antaapa päivien mennä ajan yksitoikkoisuudessa, sanomattomassa ikävyydessä, tihkuvassa suomalaisessa typeryydessä. Huomenna haukutaan kokoomus, ylihuomenna liberaalit, joille vanha Ståhlberg päästäisi pitkänomaisen puhkun... On puolueita Suomessa, ja osallistuva ihminen arvostelee niitä."

Kehaistaan nyt Kalliotakin sen verran, että vähintään mallikkaasti hän keskustan kiemuroista, kähminnöistä ja käärmeilyistä riehahtaa raivoamaan. Suorapuheisuutta ei ainakaan kartella ja kyllä näitä juttuja suu virneessä helposti runsaat 20 minuuttia seurailee. Kirsikkalan malli kuuntelemisesta ja osallistumisesta, eli muiden raivon lietsomisesta huvittaa myös ja Huovishenki laittaa tarinan pakettiin pikkuisen pirullisesti tälläkin kerralla. Tämän tarinan tapauksessa jäi kyllä sellainen vaikutelma, että Huovisen tekstiversio pitäisi sisällään hiukkasen ilkeämpää naljailua, mutta vain pienistä aste-eroista tässä on kyse ja mielestäni hyvinkin lähellä televisiointi seikkailee sävyjen suhteen. Näinpä sitä saa summailla, että kun on puolet jaksoista takana, niin ihan hyvin olen toistaiseksi viihtynyt, eikä vastaan ole vielä tullut kuin yksi tympeämpi tuijoteltava. Etenkin kolme viimeisintä osaa ovat olleet omassa lajissaan makoisaa katseltavaa ja pääsääntöisesti Huovisen tarinoiden kertailu tekstimuodossa on myös ollut mielekästä touhua.



Ammattimainen puolueenhaukkuja (1986) (IMDB)

Tuijottelin vaihteeksi tiukan nipun kovempia rötöstelyrypistyksiä, joissa pyssyt paukuttelivat tylyjä tuomioita suurten setelisaaliiden kiiluessa silmissä ja sivullistenkin saadessa osansa hirmutöistä. Rupeaman jälkeen heräili nälkää kepeämmälle katsaukselle aiheeseen, joten siitä mieleen putkahti ajatus uusia taas kerran tämä Hugh Grant -hupsutus, kun kaverille tulee eteen yllättävä ja vähemmän mielekäs alanvaihto taidehuutokauppiaasta ammattirikolliseksi. Eihän se edelleenkään Grantin komedioiden joukossa mestarillisinta laitaa edusta, mutta onpa kiva välipala, joka minusta useammankin kertailun kestää. Tosiaan viimeksi runsaat pari vuotta sitten Mickey Blue Eyes oli turinatuokion aiheena, ja tässä vaiheessa ajattelin napsauttaa lisukevalikosta ohjaaja Kelly Makinin mietteitään höpöttelemään. Kommenttiraita ei mitään inforyöpytyksen hillitöntä tykitystä ole, mutta siitä huolimatta ajattelin jonkinlaisen triviatekstin siitä raapaista kasaan. Vähän tyngäksi saattaa jäädä, vaan voipa tästä typistelystä silti jollekin elokuvasta kiinnostuneelle jotakin kertyä...

Juttujensa perusteella Makin ei ollut ensimmäinen mies listalla, kun etsittiin oikeaa heppua ohjaksiin, sillä saadessaan käsikirjoituksen, oli Grant jo kuukauden ajan etsinyt sopivaa ohjaajaa projektille. Makinin ilmestyessä mukaan vaihtoehtojen joukkoon suosittelijana oli toiminut Mike Myers ja ilmeisesti myönteisenä työnäytteenä toimi Makinin kolme vuotta aiemmin ilmestynyt edellinen elokuvaohjaus Kids in the Hall: Brain Candy. Grant tykkäili kyseisen komedian huumorista ja tapaamista seuranneissa keskusteluissa ilmeni, että kaksikko tahtoi viedä projektia samaan suuntaan. Huomauttaisin, ettei Grantia ole listattu virallisesti tuottajien joukkoon, mutta hänen perustamansa yhtiö Simian Films on kuitenkin elokuvan takana. Grantin tuolloinen kumppani Elizabeth Hurley merkittiin yhdeksi kolmesta tuottajasta. Makinin tarinoiden perusteella myös Grant oli vahvasti mukana tuotantotouhuissa ja osallistui myös käsikirjoituksen uudistamiseen muokkauksineen.



Alkuperäisessä tarinassa Grantin esittämän Mickeyn oli tarkoitus olla kireä asianajaja, mutta tyypin ammatti vaihtui ilmeisesti jo varhaisessa vaiheessa. Grant itse perehtyi pikkuisen taidehuutokauppiaiden toimintaan, mutta Makinin mukaan oli kuitenkin kiinnostuneempi siitä mafiaosuudesta. Muutenkin ohjaajan jutuista saa sellaisen käsityksen, että monia muitakin hämärämiesten maailma kiehtoi ja välillä hän löysi itsensä hiukkasen erikoisista tilaisuuksista ja kyseenalaisesta seurasta. Samaista väkeä päätyi myös kameran eteen, ja esimerkiksi lopun hääkohtauksen runsaan parin sadan statistin joukossa osalla oli taustaa järjestäytyneen rikollisuuden puolella. Vihjaiseepa Makin kohtauksessa vilahtavan isompien rikollisperheiden vaikutusvaltaisempaa osastoakin. Liekö sitten legendaa, mutta ohjaaja kertoo, että jonkinlaista yleistä elämää helpottavaa apuakin olisi tältä taholta tarjottu, mutta hän päätti jättää väliin.

Eipä kuitenkaan tule erityisen yksityiskohtaisesti ilmi, että miten tiiviisti yhteistyötä tällaisten tyyppien kanssa tehtiin tai miten innokkaasti Grant lähti taustatyötään suorittamaan siihen suuntaan. Makin kuitenkin yleisesti mainitsee, että Grant suosii huolellista valmistautumista tehden ahkerasti hommia ennakkoon. Monenlaisia hykerryttäviä sutkautuksia Grantilta syntyi liukuhihnalta. Myöhemmin ohjaaja juttelee, että välillä oli hankalaa valita Grantin kehittelemistä erinomaisista taulujen vähemmän virallisista nimistä parhaita elokuvassa kuuluteltaviksi. Sähelteleväisen aloittelevan gangsterin rooli antoi Grantille myös tilaisuuden koheltaa fyysisempään tyyliin. Sellainenkin huomio tulee esille, että Grant oli kuvauksissa jossakin määrin jännittynyt, ja ohjaaja arvelee tämän johtuneen suuremmasta roolista ja vastuusta tuotantopuolen suhteen.



No, huolet ja murheet eivät taas tuntuneet Frankia esittävää James Caania painavan, vaan tämä oli kameroiden ulottumattomissakin yhtä rento kuin hahmonsakin ja yritti osaltaan keventää yleistä ilmapiiriä. Makin mainitseekin, että esiintyessään Caan vaikuttaa rennolta ja spontaanilta, jopa siinä määrin, että mielessä käy, onkohan kaverilla rooli hiukan hakusessa, mutta myöhemmin otoksia silmäillessä työskentelyn vivahteikkuus tulee paremmin esille. Laulelemaankin miekkonen laitettiin, vaikkakin lopullisessa versiossa kohtausta päädyttiin pätkimään kohtalaisesti. Värikkään ja monipuolisen uran tehnyt Caan käytti aikaansa kertoilemalla Grantille vähän hurjistelevia juttujaan, joissa kenties oli mukana ripaus liioitteluakin. Käsikirjoituksen varhaisessa versiossa Frankin osuus korostui selvästi elokuvan lähestyessä loppuaan, mutta Makin taas tahtoi, ettei Jeanne Tripplehornin esittämää Ginaa unohdettaisi taustalle, vaan tämä napattiin mukaan valeammuntoihin ja samalla tietysti saatiin FBI-tyypit myös tuotua takaisin kuvioihin.

Ginan osaan etsittiin kohtalaisen pitkään sopivaa näyttelijätärtä, ja aluksi keskityttiin taustaltaan osittain italialaisiin, mutta tämä lähestymistapa ei oikein tuottanut tulosta, koska saatavilla olleet henkilöt eivät tuntuneet oikeilta valinnoilta rooliin. Sivuhuomiona Makin heittää, että Tripplehorn oli aikoinaan pestattu viisi vuotta vanhempaan Grantin tähdittämään elokuvaan Four Weddings and a Funeral, mutta lähipiiriin sattunut sairastuminen laittoi hänet vetäytymään tästä teoksesta. IMDB tietää tarkentaa kyseisen elokuvan triviaosastolla, että kyse oli vakavammasta asiasta, sillä Tripplehornin äiti kuoli äkillisesti, ja lopulta Carrien osaan tuli korvaamaan Andie MacDowell.



Pienempien osien täyttäminen oli kommenttiraidan perusteella mielekästä puuhaa ja monta kyvykästä näyttelijää New York -vivahteineen saatiinkin mukaan menoon. Ginan veljeä Ritchieta esittävä Paul Lazar pyrki aluksi toisen FBI-agentin osaan, mutta hänestä paljastui potentiaalia pikkuisen erilaiseen tyyppiin. Näistä agenteista ei tahdottu liian hupsuja heppuja muovata ja tasapainon hakeminen otti oman aikansa. Samantapaista virittelyä vaati osa fyysisemmistä hassutteluista, kun mietittiin, millainen kohellus onkaan suotavaa. Näitä Makin pohtii Caanin konttaillessa lattioita pitkin. Loppupuolen hääkohtaus taas tarjoili kivan tilaisuuden keräillä kasaan yhteisiin hetkiin elokuvan edetessä esitellyt vähäisemmät hahmot ja Mickeyn pomoa näyttelevä James Fox tuntuu erityisesti ohjaajaa omilla höpöttelyillään huvittavan.

Hieman räjähdysherkkä ja kajahtanutkin varsin väkivaltaisilla aiheilla revittelevä taiteilija toi yllättävällä lopullaan tekijöiden eteen pulman pähkäiltäväksi. Makin jutteleekin, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa meno vakavoitui selvästi Johnnyn vahinkokuoleman jälkeen elokuvan toisella puoliskolla, mikä ei näin komediaa työstäville tuntunut erityisen mielekkäältä käänteeltä. Makin katsoikin, että traagisesta tapahtumasta huolimatta pitäisi jatkaa huumorin ujuttelua sekaan sekoiluun, ja hän lähtikin käymään käsikirjoitusta Grantin kanssa läpi sillä mielellä, että minne saataisiin vitsejä lisää. Johnnyn kohtaloa harhaluodin uhrina kirjoiteltiinkin useaan kertaan uuteen muotoon ja haettiin sopivaa sävyä. Myös alkujaan kirjoitettua päätöstä lähdettiin viilailemaan, sillä ensimmäisissä versioissa aikomuksena oli lähettää pariskunta ilmeisesti Frankin kanssa Englantiin pakoon järjestäytynyttä rikollisuutta uusien henkilöllisyyksien turvin. Tämä siirto kuitenkin katsottiin jokseenkin turhaksi koukeroksi ja päädyttiin nipsaisemaan juttu poikki ilman sen suurempia jälkiselvittelyjä. Mitä huumoriin yleisemmin tulee, niin Makin kertoo yrittäneensä vältellä mahdollisimman pitkälle mafiaelokuvien parodiointia ja pyrittiin siihen, että elokuva huvittaisi yleisöä ihan omilla ansioillaan. Esimerkiksi Grantin tapailemat tokaisut elokuvan toisella puoliskolla laittoivat hiukan epäilemään, sillä samantapaisia lausahduksia selviteltiin pari vuotta vanhemmassa rikoselokuvassa Donnie Brasco.



Muutenkin kuin vitsien suhteen yritettiin pitää rakoa tunnettuihin mafiaelokuviin, kuten vaikkapa The Godfather ja Goodfellas. Etenkin näistä ensimmäinen omat kiusauksensa toi vaikkapa musiikin vivahteiden suhteen, mutta siihen suuntaan ei lähdetty suuremmin tyylittelemään sävelten tai kuvienkaan kautta. Elokuvan värimaailma ja tyyli pyrittiin pitämään varsin yksinkertaisena. Mickeyn vaatetusta aseteltiin sinertäviin sävyihin, kun Gina taas punertavammissa väreissä viihtyi. Hämäräheppujen kansoittamaa mafiamaailmaa taas maltillisesti maalailtiin visuaalisesti houkuttelevampaan ja rikkaampaan suuntaan kuin vaikkapa Mickeyn normaalit ympyrät. Juttujen perusteella tekninen toteutus ei muutenkaan mitään hirvittäviä haasteita tai koettelemuksia tekijöiden kestettäväksi viskonut. Makin kertookin, että New Yorkin sää oli kaikkiaan melkoisen suopea kuvausporukkaa kohtaan ja paljon ikävämpääkin ilmaa olisi voinut olla niihin aikoihin. Muutenkin tämän turinatuokion aikana valitteluosasto jää selkeään vähemmistöön, eikä ohjaajalla tunnu paljoakaan purnailtavaa olevan. Loppupuolella hän mainitsee, ettei Central Park mikään helpoin kuvauspaikka ollut lupien ja järjestelyjen kannalta, kun piti helikopteriotoksiakin kehitellä. Varhaisemmassa vaiheessa puhellaan, että näistä ja muista ilmakuvista vastasi velipoika David Makin.

Hieman sellainen so-so kommenttiraita kaikkiaan tämä rupattelurupeama oli ja ihan mielellään olisin seikkaperäisemminkin sattumuksista ja muunnoksista selittelyjä kuunnellut. Kenties sitten seuraavaan triviailtamaan onnistun valikoimaan pikkuisen pirteämmän tietotulvan, vaikka eipä tämä Makinin jälkikatsaus mikään kuiva kurjuus kuultavaksi ollut.

Pöh, tässähän saa pian muutella blogin nimen televisiohömpäksi, jos näillä poluilla tulee ahkerammin tallusteltua, sillä jaksoa soittimeen sujahtelee ja elokuvahöpöttelyt näyttäisivät kuivahtaneen miltei olemattomiin. Tulihan sitä toki Hugh Grantin gansterikomedian taustoja hieman pengottua, mutta noin muuten hiljaiseksi on hiipunut höpötys sillä puolella. Teki kyllä mieli tilitellä pikkuisen Steven Seagalin tylympiä temppuja tarjoilevan kertailukimaran tuntemuksista, mutta ehkäpä ne seikkailut ovat vielä ripauksen rouheaa rankaisemista tänne, mutta voisihan sitä seuraavien uusintojen yhteydessä harkita jälleen. Muuten heinäkuisia iltoja on tullut vietettyä vanhempien Hammer-kauhistelujen parissa, sillä Peter Cushing tahtoi oman versionsa hirmuisesta hirviöstä herätellä elokuvassa Frankenstein Created Woman, Christopher Lee taas käväisi ruudulla hillumassa vähemmän hilpeästi Rasputinina ja pari päivää sitten ihmettelin pienen englantilaisen kylän noitakultin touhuja elokuvassa The Witches.

Näistä yksikään ei sen suuremmin sytytellyt, vaikkakin listan viimeisestä teki mieli pikkuisen rupatella kauniiden kuvien sekä rauhallisen yhteisön ilkeiden värähtelyjen takia. Kesäväsykö syynä sanattomuuteen, vaiko sittenkin keskinkertaisuutta kohti lopulta vinksahtanut kokonaisuus, mutta joka tapauksessa juttu jumittui alkumetreillään ja päätin napata jälleen kirjahyllyn Huovis-osastolta opuksen hyppysiin ja sen perään televisioversion pyörimään, josko sieltä pienoista piristystä löytyisi. Viimeksi intohimoisesti ja tulisieluisesti lyttäiltiin poliittisia puolueita ja siinä samalla tietysti ruodittiin Suomea vaivaavaa ongelmavyyhtiä paristakin suunnasta kera sopivan yllytyksen. Muistista uskallan huudella sen verran, että kärhämää on luvassa tässäkin tarinassa, mutta eipä niinkään yhteiskunnallisia huolia tilitellä, vaan enemmän keskitytään ihmisten keskinäisiin väleihin.

"Tähän keski-ikäiseen pariskuntaan kuteen moneen muuhunkin seikkaan soveltui sanonta vastakohtaisuudet täydentävät toisiaan. Alice-rouva oli pitkähkö, laiha ja jäntevä nainen, jolla oli intiaanin tai turkismetsästäjän kasvot. Hänen kasvoillaan viipyi karaistunut trapperin ilme ja hänen hymynsä oli julma.

Hannu oli aika lyhyt ja lihava miehenpallukka. Hänellä oli punakka, silavapohjainen niska, ja pyöreä pää oli kuin juuri uunista otettu mortadellamakkara. Kuukasvoilla oli aina hyväntahtoinen ilme ja jostain ihopoimujen takaa tirkistelivät maailman herttaisimmat possunsilmät."

Tuttuun tapaan kertojana toimiva Heikki Kinnusen esittämä Huovishenki saattelee katsojan oikeaan aikaan ja paikkaan, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa siirtymistä rapsakat sata vuotta taaksepäin menneiden talvien laskiaisriehaan ilakoimaan. Tarkemmin sanottuna elellään vuoden 1909 lauhahkoa ja lumista talvipäivää, vaikka miekkonen itse esiintyy pikkuisen modernimpien hiihtohissien edustalla. Hyvät kelit innostavat kyläläisiä järjestämään yhteisretken Haukelan kartanossa järjestettyjä kemuja juhlistelemaan ja siihen suuntaan on Kananderinkin pariskunta lähdössä. Pintapuoleisesti tarkasteltuna näyttääpi siltä, ettei suurempaa syytä huoleen ole, mutta Huovishenki osaa kurkata syvemmälle ja tiedottelee katsomoonkin, että rauhallisuuden alla vaanii menneistä retkistä ammentava jännite odottaen paikkaa pujahtaa pintaan.

"Antaapas olla! Tässä ihmiselämässä oppii, jos on oppiakseen, huomaamaan lainomaisia jaksoja, jotka vuorottelevat jokseenkin säännöllisesti. Elämä on kuin aallokkoa, kuin sinertäviä, ihania kukkuloita ja synkkiä, hallaisia notkoja. Joskus olet huipulla, kunnes huomaat yllättäen tarpovasi synkkää korpea ja kiskovasi jalkojasi irti imevästä murasta."

Osa kylän väestä lähtee taipaleelle rekimenopeleineen, mutta Alice (Kristiina Elstelä) ja Hannu (Juha Muje) turvautuvat lähinnä omiin jalkavoimiinsa Alicen aikoessa kelkkakyydillä viilettää ja Hannu tuumailee pelkistetymmin käpsyttelevänsä kohti juhlapaikkaa. Mistään verkkaisesta taaperruksesta ei sovi jutella, kun jo alkumetreillä selviää, että luvassa on rankkaa kisailua paremmuudesta miltei verenmaku suussa sekä tietysti kilpakumppanin sanallista läksytystä reissun edetessä ja johtopaikan vaihtuessa. Alamäissä etulyöntiasemassa oleva Alice kelkoittelee pirullinen virne kasvoillaan miesparaltaan karkuun, kun taas ylämäen osuessa kohdalle, muuttuukin raskas potkukelkka kirotuksi riippakiveksi ja Hannu pääsee kevyemmin varustautuneena näpäyttelemään vuorostaan. Saavutaanhan sitä illan pimentyessä kohtalaisen terveinä perille, eikä kumpikaan lopullisesti pääse hiipumaan kovien koitosten keskelle. Etenkin hymyileväinen Hannu vaikuttaa olevan hilpeällä tuulella, mutta Alice keskittyy nököttämään omissa oloissaan. ...Ainakin siihen asti, että sivutaan erästä hänen synkeähköä mieliaihettaan ja sitten onkin jo hankalaa saada puhetulvaa pysäytettyä...



Huovisen tarina ilmestyi tekstimuodossa ensimmäistä kertaa vuonna 1967 kokoelmassa Lyhyet erikoiset ja hieman alle pari vuosikymmentä myöhemmin ohjaaja Pauli Virtanen ja Arto Seppälä sovittelivat sen pääpiirteiltään melko uskollisesti televisioon. Tekstimuotoinen versio päätyi myös teoksiin Vapaita suhteita (1974) ja Bakulainen pahvala (2005) ja voisinpa mainita, että pituudeltaan se edustaa näiden juttujen lyhyempää laitaa, sillä alkuperäisessä kirjassa sanat ehtivät vilisemään juuri ja juuri kahdeksannen sivun puolelle. Samalla linjalla liikkuu ruutuvastinekin, sillä toistaiseksi nähtyjen jaksojen joukossa minuuttimitta on toiseksi vähäisin ja eteen ehtii siinä suhteessa vain Jutta Grahnin mies. No, pystyyhän runsaassa 21 minuutissakin kaikenlaista paasailemaan ja puhelemaan, eli eipä tarvitse liian vähäisestä kestosta ruikutella. Nämä henkilökohtaisesti huvittavat ja hymyilyttävät lainaukset poimin vuoden 1967 kirjasta, jos sillä nyt suurempaa merkitystä on.

Mitä tulee eroihin ja muutoksiin, niin varsin vähäisiä ne kaikkiaan ovat ja alkuperäisen tarinan henki säilytetään hyvin. Pariskunnan matkanteko haukkaa jaksosta vajaan puolikkaan ja tämän osion suhteen väittäisin, että Huovisen oma teksti vie eläväisyydessä sekä ilkikurisuudessa voiton televisioversiosta, jossa pariskunnan kuvailu ei aivan yhtä leikittelevää ole. No, kisailun yhteydessä väläytelty hymyilyttävä reuhtominen tuskasteluineen ja verenmakuisen mielipuolinen meno paikkailee mukavasti puutteita. Tietyn karsimisen kyllä ymmärtää, sillä näyttelijävalinnat eivät täysin Huovisen sanavalintoihin tunnu sopivan, kuten tekstin alkupuolelle poimimastani ensimmäisestä lainauksesta voinee päätellä. Revitteleehän Huovinenkin ihan kivasti omassa versiossaan, mutta mielestäni Virtanen ja kumppanit onnistuvat jaksossa laittamaan mukavan harmittomat juhlapuheet ja riemukkaan hälinän mallikkaammin tauolle Alicen innostuessa.

"Mutta vähätpä välitti Alice Hannun tunteista. Alice oli päässyt mieliaiheeseensa. Taukoamattomana saattona hän marssitti esiin avanteita, sisuskasvannaisia, kuolioita ja vuototauteja. Kertoipa hän kansanomaisen tarinan eräästä iltamapaikalla riehuneesta pontikanjuojasta, jonka suusta tuli sininen liekki ja savu. Poloisen miehen sisukset olisivat palaneet piloille, ellei eräs reipas neitonen olisi kussut hänen suuhunsa. Tällä tavalla voi varmimmin parantaa pontikanjuojan, jonka sisukset ovat syttyneet tuleen. Yleisessä hälinässä paniikkitunnelman vallitessa ei ole niinkään helppoa löytää juomavettä."

Senkin voinee mainita, että juhlaväen keskusteluja on pitänyt hieman lisäillä alkuperäismateriaaliin verrattuna ja ennen kuin kunnolla riehaannutaan, niin rupatellaan kepeämpään sävyyn eläinmaailman hurjista taisteluista. Siinäpä sitä makustellaan, miten mittelevät pedot rähistelevät, ruopivat suolia ja raivokkaasti muristelevat päälle. Nämä verihuuruisten koitosten hehkuttelut ovat kuitenkin hilpeää höpöttelyä, sillä hymyt hyytyvät ja monenkin korvia kiusallisesti kuumottelee Alicen vyörytellessä tautimaailman hirvittävyyksiä. Kalmankatkuiset kuoliot heiluvine puukkoineen tuodaan juhlavieraiden tietoon, eikä aikomuksena ole lainkaan herkkätuntoisimpiakaan säästellä, vaan keskustelukumppanin kertomukset pitää tietysti ylittää räikeästi. Lääkäriparkakin saa tarpeekseen hurmioituneista yököttelyistä, joissa keltainen lima ja visva sinkoilee minne sattuu. Päätyypä hän tokaisemaan, että kuolonkankeus voisi vaikka tiettyihin kieliin iskeä...

"Kotona molemmat syyttivät toistaan liian kovasta vauhdista, mutta illan edistyessä katkeruus unohtui. Voitiin löytää jopa hauskoja puolia kilpailusta, niin armoton kuin se oli ollutkin.

Ja viimeistään aamulla kahvipöydässä jo heheteltiin koko tapaukselle."

Omat korvat ovat kohtalaisen kovia karkeuksia ruutuviihteenkin puolella kuulostelleet, eikä tällaisilla hekumoinneilla mitään ennätyksiä olla lyömässä, enkä usko, että tarkoituksena yleensäkään on lukijoita tai katsojia shokeerata järkyttyneeseen tilaan. Veikeää virnettä kohoilevat kierrokset ja kinastelevat kirmailut lähinnä saavat aikaan. Huovishenkikin pääsee edellistä osaa enemmän kuviin ja ääneenkin, mikä sopii myös, sillä loppuun lisäillyt löpinät auttavat hakemaan sopuisampaa päättelyä päivälle unohtamatta tietenkään silmäkulmassa välkkyvää pilkettä. Vaikka hetkiseksi rauha saadaankin aikaiseksi ja kenties kivempaa iltapuuhastelua uuvuttavien kilvoittelujen sijaan, niin eiköhän siellä jossakin jo odottele seuraava koitos, kun ihmiselelyn aallokko kääntää tyvenet tovit jälleen myrskyn puolelle...? Vaikka Potkukelkka ja patiini ei omalla listalla Huovisen lyhyttarinoiden aatelia edustakaan, niin oivallinen ja oivaltavainenkin pieni huumoripala se on ja toimii myös vähintään kelvollisesti televisiolle soviteltunakin. Sukupuolten mittelöä menossa ja myllerryksessä kevyen kivasti kiepsautellaan, eikä näistä tohinoista ainakaan pahaa mieltä jälkeen jää. Nyt kun olen onnistunut vahtailemaan jaksoista yli puolet, niin yleistä tasoa voin pitää positiivisena yllätyksenä, sillä jostakin syystä odottelin, että luvassa olisi väkinäisempää vääntämistä, mutta hyvä näin ja toivottavasti meno jatkuu pirteän pirullisena! Syystä ja toisesta heräili halua klikkailla loppulauluksi Jarkko Martikaisen kappale Valssi tanssitaidottomille...


Potkukelkka ja patiini (1986) (IMDB)

Jos kurkkaa vuoden takaisiin touhuihin blogin puolella, niin vaikuttaa jälkikäteen vahvasti siltä, että heinäkuun teemana olivat Terence Hillin esittämän Lucky Luken kohtalaisen tiuhaan toistuvat vierailut. Nyt näyttää siltä, että vuoden 2016 kuumimman kesäkauden ahkerimman ruutuviihdyttäjän maininta menee tämän kotoisen sarjan ansioksi omassa katsomossa, sillä melko vahvasti Huovishenki on hallinnut iltamia ja kenties vielä hetken jatkaa, sillä jaksoja edelleen levyltä muutama kappale löytyisi. Toistaiseksi ainakin nämä runsaat 20-minuuttiset tuokiot ovat aihekattaukseltaan olleet kivan kirjavia metkoinekin seikkailuineen sekä setvimisineen, eikä vieläkään olla jumittumassa samoja juttuja jauhamaan, kun miettii, että viime kerralla oli omanlaistaan pariskunnan vääntöä laskiaisreissun yhteydessä, sitä ennen painettiin puolueita lyttyyn ja Suomen pulmia pohdittiin tarinassa Ammattimainen puolueenhaukkuja. Niin ja kävihän tuossa ihan jokin aika sitten myös Rauhanjuna herättelemässä kysymyksiä iänikuiseen sotahimoon liittyen ja ehdittiinhän sitä pohjoisempiin maisemiin kallisarvoisia alkoholijuomia kätkemään veikeiden kaverusten toimesta, eli monenmoista höpöä hupia heinäkuuhun on tullut tungettua. Luulenpa, että juurikin miellyttävä vaihtelu on pääsyy näinkin vauhdikkaaseen katselutahtiin, sillä jossakin vaiheessa käväisi mielessä, että näissäkin saa kulumaan varmaan rapsakat pari kuukautta, ellei enemmänkin. No, seitsemäs tuokioinen lupailee myös tuulahduksia toisenlaisia, sillä pitäisi pikkuisen puntaroida, että onkohan julma surmakaan sittenkään aina mikään rikoksista pahin...?

"Rouva N. oli surmannut miehensä ketunmyrkyllä, jota hän oli pannut päivällisen pääruokalajiin, jauhelihalla ja herkkusienillä täytettyihin paprikoihin. Hänen miesvainajansa oli ollut arvossa pidetty, vakavarainen mies, joten vähän arveltiin, että murhan syynä oli ollut taloudellisen edun tavoittelu."

Melkeinpä suoraan asiaan päästään, kun alkutekstien kohdilla jo oikeustalon etupuolella vartoilee joukko uteliaita paikkakuntalaisia ja into entisestään päätään nostelee, kunhan syytettyä kuljettava auto köröttelee pihamaalle. Malttamattomimmat sivustaseuraajat kirmailevat vielä liikkuvan auton vierellä saadakseen ilmeisesti jossakin mielessä palkitsevan ensisilmäyksen syytettyyn murhaajaan. Sitten onkin Huovishengen (Heikki Kinnunen) vuoro ottaa kerrontahomma haltuunsa ja niinpä takkatulen äärellä grillaileva kaveri höpöttelee yksityiskohtaisemmin ateriasta, joka on tarkoituksellisesti erään miekkosen viimeiseksi jäänyt, mitä on vielä varmisteltu tuikkaamalla herkkujen sekaan roima ripaus ketunmyrkkyä. Ennen kuin oikeudenkäynti vauhtiin pääsee, pohjustelee kertoja vielä sen verran, että surmattu aviopuoliso sattui olemaan vakavarainen henkilö, minkä takia teon motiiviksi epäillään rahallisen hyödyn tavoittelua. Nähtäväksi jää, miten asiantuntijat tapauksen onnistuvat kääntelemään.

"Tuomarin tapaa kiroilla tuomiota julistaessaan oli paheksuttu alkuaikoina varsinkin lautamiespiireissä, mutta lähes kahdenkymmenen vuoden aikana siihen oli totuttu. Käsitettiin, että kun tuomari oli kuunnellut kaiken todistajien ja asianajajien jaarittelun, hän tuomiota julistaessaan oli niin toimessaan ja latautunut, ettei voinut välttää pientä voimasanaa. Hänen tuomionsa sattuivat aina naulankantaan. Nytkin valitettiin hoviin ja korkeimpaan oikeuteen tapporahasta, mutta tuomio pysyi. (Tekijän huom.)"

Tuomari (Martti Pennanen) on kuulustellut syytettyä (Anne Nielsen) ennakkoon, mutta pyytää tätä nyt kertomaan muillekin kuulijoille murhaa edeltäviä kokemuksiaan ja koettelemuksiaan, ja vaikuttaapa herra olevan erinomaisen innokas itsekin niistä uudelleen kuulemaan. No, rouva N aloittaa tarinansa ja päästään tiirailemaan takaumia, joissa mahtipontisen pöllöilevästi ja antaumuksellisesti herra N (Vesa Vierikko) tolloilee. Rouva N kertoo taustoistaan siten, että yleisölle on vähintään selvää, ettei tämä avioliitto onnellisimpien tähtien alla edennyt, vaan jo alkumetreillään tökki pahasti ja toiveista sekä hyvistä uskomuksista huolimatta oli vain menossa ikävämpään suuntaan. Erityisesti ruokapöydässä huono käytös oli kovin ryöpsähteleväistä toisen osapuolen toimesta ja ajan kuluessa touhut menivät vain ilkeilevämpään suuntaan ja jossakin vaiheessa tuli sitten sen viimeisen loukkauksen paikkakin. Oikeussalissa läsnäolevien toimeksi jääkin selvitellä, että miten nämä kaikki käänteet laitetaan oikeudenmukaiseen pakettiin ja saadaan sopiva tuomiokin aikaiseksi...

"Matkoillamme kävimme usein pienissä, ihastuttavissa ravintoloissa, jotka olisivat tehneet muulinkin runolliseksi, vaan mitä sanoi mieheni. Aina ravintolaan mennessämme hän pauhasi: 'Nyt otamme vähän valkuaisaineita ja hiilihydraatteja!''Nyt otamme vähän muonaa, otammepa ravintoa ohutsuoleen!' Hänellä oli kömpelön humoristinen tapa kiittää tarjoilijoita. 'Kost jumala, kost jumala', hän hoki ja taputteli naispuolisia tarjoilijoita takapuolelle."

Kuten muutkin televisiosarjan osaset, niin tämäkin pätkä kuvailtiin luultavasti vuoden 1985 puolella ja ensiesityksensä se sai 1986, mutta alkuperäismateriaalia pitää pikkuisen kauempaa menneisyydestä etsiskellä, koska vuoden 1969 novellikokoelmassa Mikäpä tässä se ensikertaa lukijoiden iloksi ilmestyi. Kun nyt tavaksi on tullut, niin kertaillaan taas uusintajulkaisutkin, eli tarina toistettiin koosteissa Vapaita suhteita (1974), Naiset on kultia (1996) ja Bakulainen pahvala (2005). Kaikki kolme vanhempaa nidettä valitettavasti uupuvut omista kokoelmista, joten tässäkin tapauksessa turvauduin viimeisimpään listattuun teokseen, josta nämä muutamat lainaukset sekaan napsin. Tekstiversiolla on mittaa noin seitsemän sivua, josta ohjaaja Pauli Virtanen ja Arto Seppälä ovat jälleen sovitelleet pienin lisäyksin runsaat 20 minuuttia kestävän televisioviihdykkeen.

"Sain suostuteltua hänet maistamaan kaalikäärylettä. Hän sylkäisi sen heti ruokailuhuoneen matolle ja huusi: 'Maistuu inhottavalta!' Ja sitten hän mielenosoituksellisesti haki jääkaapista suuren purkin lihasäilykettä ja söi sitä suoraan purkista pöytäveitsellä. Hänellä oli kumma tapa temppuilla juuri ruokapöydässä. Kerrankin hän otti lautaselleen varsin paljon puolukkakiisseliä, sotki siihen silliä, suolakurkkua, valkopippuria ja talkkunoita, kaatoi päälle piimää ja söi sekoituksensa maiskutellen ja teennäisesti kehuen. Aterian jälkeen hän kumarteli minulle ja kiitti erinomaisesta jälkiruoasta."

Kirjailija pääsee näyttämään jälleen, ettei hän aikoinaan hirmuisesti aiheitaan tai erityisesti niiden käsittelyä arastellut, vaan tässäkin ollaan vääntämässä sävyiltään ilkeääkin perhepiinajaista kepeästi sekoilevaksi taistoksi. Kirjan puolelta tutut väännöt pariskunnan kesken toistetaan ruudullakin melko uskollisesti, mutta sanonpa sen, ettei Vesa Vierikko äksyileväksi ja julmistelevaksi mieheksi ihan heti olisi mieleen tullut lueskelun perusteella, vaan perusolemukseltaan totisemman tyypin vähemmän ideaalisena aviomiehenä mielikuvitus päätti piirrellä. Joka tapauksessa sanoisin, ettei tämä touhu mitään hykerryttävintä Huovista ole, ja kenties etenkin televisioversiossa on tavoiteltu vaivaantuneempia hymähtelyjä. Tämän tylysti keppostelevan miekkosen sydämenasiana vaikuttaa olevan puolison sinnikäs kiusaaminen ja halventaminen, joka alkaa saada surkuhupaisiakin muotoja päätepistettä kohti edetessään. Syitä suutahtamisille kyllä löytyy helposti, sillä esimerkiksi kaalikääryleiden löyhkä hyökkää hermoille, mikä taas tarkoittaa romanttisen päivällisen pikaista lopahtamista herran haukkaillessa kovaäänisesti mässyttäen lihasäilykettä suoraan tölkistä. Muutenkin jäynäilyt tuntuvat ruokapöydässä syttyvän, sillä hetkenä toisena väsäillään vallan raikasta ja ravitsevaa jälkiruokasotkua. Namnam sentään, mitä herkkujen herkkua!

"Ja sitten seurasi pöyristyttävä näytelmä. Sikäli kun puolipökerryksissäni oikein tajusin, lukivat he minulle tuomiota pahoista töistäni inhottavaa renkutusta laulaen. Ensimmäinen säkeistö kuului:

Sinä makaroonit liiskaksi keittänyt oot, 

siis joudut sä saatanan halttu-hu-hun.

He hoilasivat varmaan lähes parikymmentä säkeistöä, joissa lueteltiin talous- ja siivoustöissä tekemiäni virheitä ja aina oli tuomiona tuo 'siis joudut sä saatanan halttu-hu-hun', mitä kertosäettä he huhuilivat humalaisen itsäpäisyydellä."

Epäkorrekteja sanailuja sekä fyysisempiä taputteluja tavoitellaan, mutta eipä näistä osaa hirmuisesti innostua, vaikka pitää toki myöntää, että yritystä vähintään kohtalaisesti löytyy. Liimautuneet spagettipötkylät tarjoilevat tässä tarinassa sen viimeisen pisaran, jonka jälkeen ei enää paluuta tavalliseen arkeen ole. Huovishenki näitä sitten kääntelee ja vääntelee hiukkasen hiipuneen hiilloksensa edessä. Näihin juttuihin on omien korvien perusteella pikkuisen lisäiltykin kertojan jutustelua noin kirjaan vertaillessa, kun erilaisten ihmisten oudohkojakin kommelluksia ihmetellään. Jos vielä eroista sanasen parin lausuisi, niin huutopurkauksiin taipuvaisesta tuomarista on myös mielestäni tehty sarjaan aviomiehen tapaan hupsumpi heppu kuin tekstin puolella, eikä sekään mielestäni ihan nappiin osu, vaan nämä revittelyt vaikuttavat väkinäisemmiltä riehaantumisilta. Kaikkiaan saakin summailla, että heinäkuun aiempaan Huovis-nelikkoon verrattaessa notkahdetaan tason suhteen selvästi alaspäin. Vaikka ei niinkään mitään rasittavaa huonoutta tai täystylsää jauhamista esitellä, mutta keskinkertaisempaa hupailua kera parin pilkahduksen tässä tarjoillaan.



Erään murhan motiivit (1986) (IMDB)