Olsenin sisarusten lomareissu Bahaman aurinkoon kääntyi pieneksi pettymykseksi, eikä oikein onnistunut nostattelemaan lämpimien rantojen hyvää hehkua, mutta minäpä en suostu lannistumaan. Hyllyistä kaivellaan iltaa ilahduttamaan toimivaksi todettu tapaus, joka kuljettelee katsojan Ranskan Rivieralle kuumien tunteiden ja korukähvellysten pariin. Alfred Hitchcock, Cary Grant ja Grace Kelly tarjoilevatkin vallan viehättävän ja viihdyttävän yhdistelmän rikosta, romantiikkaa ja ripauksen komediaakin. Onhan tämänkin ensinäkemästä jo aikaa, mutta tuskinpa viuhuneet vuodet ovat onnistuneet suuremmin niitä ihastuttavia puolia kolhimaan ja jäytämään. Ihmetelläänpä siis uudelleen ja puhellaan pikkuisen hengeltään poikkeuksellisenkin kepeästä rosvoilusta.

Matkatoimiston ikkunaa alkutekstien ajan tihrustellaan ja eteläisen Euroopan lomakohteet kovin houkuttelevina näyttäytyvät. Ranskan itäiselle ja hienon hiekkaiselle rannikkoseudulle vaihdetaan karmaisevan parkaisun saattelemana. Mistään raa'asta ja brutaalista hengenriistosta ei sentään ole kyse, vaan eräs hotellivieras on herännyt ikävään yllätykseen, että joku on yön tunteina käynyt korulippaita tyhjentelemässä. Poliisia hän menee parvekkeelta huutelemaan. Hetkeä myöhemmin käy selväksi, että kyse ei ole yksittäisestä näpistyksestä, vaan meneillään on arvokorujen kähvellysten sarja. Öisillä katoilla hipsii hämärää arvostava heppu, jonka tummat hanskat hipihiljaa yöllä tyynyjenkin alle sujahtavat ja korupussukat taskuun nappaavat.

Lehdissä ryöstöuutiset lisääntyvät ja toimittajat kyselevät, että onkohan seudulla eläkepäiviään viettävä John Robie (Cary Grant) sittenkin päättänyt luopua leppoisammasta elelystä ja palata öiseen jalokivijahtiin. Sama ajatus on ilmeisesti myös virkavallan mieleen juolahtanut, ja niinpä eräs auto mutkittelevaa vuoristotietä kiemurtelee ripeästi kohti Robien viehättävää taloa. Herra taitaa tietää keitä on tulossa ja millä asioilla, kun katselee, miten pihaan purkautuu autollinen miekkosia. Robie ei ole vieraitaan tervetulleeksi toivottamassa kera kahvin ja pullan, vaan loksauttelee haulikkoon pari panosta. Räiskimään ei kuitenkaan aleta, vaan Robie antaa vieraiden sanottavansa sanoa, ja nämä tahtoisivat viedä epäiltynsä mukanaan Nizzaan poliisiasemalle vähäsen kuulumisia vaihtamaan.



Ajatus ei niinkään Robieta houkuttele, joten hän päättää järjestää pienen hässäkän, jota seuraavan hämmennyksen turvin järjestelee poliisien päät pyörälle. Robien auto painelee reippaasti kaahaillen karkuun ja takaa-ajoon lähtevät poliisit saavat jahtinsa päätteeksi todeta, että ohjauspyörän takaa löytyy väärä henkilö, mikä mahdollistaa Robien rauhallisemman katoamisen. Pikkuisen myöhemmin tämä onkin jo erään ravintolan rantaterassilla, mutta eipä niinkään sopivaa pöytää kyselemässä, vaan vanhoilta tutuilta olisi tarkoitus saada kaivattua tietoa. Ravintola pitopalveluineen kuuluu Bertanille (Charles Vanel), jonka kanssa Robiella on enemmänkin yhteistä historiaa. Ystävyys ja toveruus juontaa ainakin toisen maailmansodan ja vastarintaliikkeen päivien aikoihin.

Vanhalle kaverilleen Robie väittää, ettei ole sortunut varasteluun pitkään aikaan, mutta selvittely selittelyineen ei kaikkia vakuuta. Osa entisistä taistelutovereista tuntuu uskovan juurikin Robien olevan ryöstösarjan takana ja että tällainen puuhailu toisi ennen pitkää poliisit heitäkin jututtamaan, mikä ei välttämättä niin toivottavaa ole, sillä voipi olla, etteivät kaikki liiketoimet täysin päivänvaloa kestä. Jälleennäkeminen ei siis yhtä riemua ole, vaan jännitettä sekä kireyttä esiintyy ja tunteetkin alkavat kuohahtelemaan käsien hapuillessa teräviä esineitä.



Robie kuitenkin saa tilaisuuden kertoa aikeistaan. Pulmana on, että uusi tulokas on ottanut asiakseen kopioida Robien tunnetut tekniikat, joten eipä suurempi ihme, minne monen syyttävät sormet osoittelevat. Suunnitelmana on napata jäljittelijä ja saada näin todistettua maailmalle oma syyttömyys. Lisäksi pitäisi toimia ripeästi ennen kuin salaperäinen varas saa aikeet tietoonsa. Bertani kertoileekin, että häneltä on viime aikoina käyty kyselemässä arkaluonteisia tietoja, jotka saattavat näihin ryöstöihin liittyä, ja lupaa järjestää Robielle apua. Poliisit seuraavat pari askelta jäljessä, joten onkin jo aika loikata veneeseen ja vaihtaa maisemaa. Eläkevuosien jälkeenkin näyttää siltä, että Robie varsin vaivatta onnistuu jättämään hätyyttelevät nuuskijat taakseen.

Merellisessä pakomatkassa avustelee toisen vanhan tutun tytär Danielle (Brigitte Auber), joka muutenkin on viehättynyt Robiesta, eikä tätä vain epämääräisiin vihjailuihin jätä. Hänkin vaikuttaa olevan sillä kannalla, että uravuosinaan kissana tunnettu Robie on öisille katoille palannut. Myöhemmin samana päivänä Bertani järjestää Robielle tapaamisen englantilaisen vakuutusmiehen kanssa. Hughson (John Williams) liittyy kuvioihin siten, että monet kähvelletyt jalokivet ovat hänen työnantajansa vakuuttamia ja lisäksi hänellä tietenkin on tietoa houkuttelevia arvoesineitä omistavista hotellivieraista. Robien ehdotus kuuluu, että hän saattaisi pystyä toimittamaan osan viedyistä koruista takaisin ja siten pienentää yhtiön tappioita. Vastineeksi hän tahtoo listan varakkaista vakuutetuista. Hughson hieman empii, sillä tällaisen listan antaminen tunnetun murtovarkaan käsiin saattaa olla vakuutusmiehelle hiukkasen riskialtista hommaa.



Poliisit edelleen hengittävät niskaan, mutta eivät saa oikein muuta kuin vähäistä painostusta aikaan. Hughsonin antamalta listalta löytyy Jessie Stevensin (Jessie Royce Landis) nimi ja Robie ottaa asiakseen lyöttäytyä tämän seuraan tilannetta tarkkailemaan. Väärällä nimellä itsensä esittelevä Robie päätyykin illan päätteeksi samaan pöytään juttelemaan, eikä pelkäksi sivustaseuraajaksi jääminen niinkään onnistu, sillä Jessien Frances-tyttärellä (Grace Kelly) saattaa olla jotakin mielessään. Oikean varkaan jatkaessa hämärähommiaan pitäisi tietysti saada jonkinlainen käytännöllinen suunnitelmakin aikaan. Kalliiden tihutöiden jatkuessa joillakin kärsivällisyys alkaa vähentyä ja otteet samaan aikaan koventua. Jäljittelijän paljastaminen saattaa sittenkin olla hiukkasen kiemuraisempi operaatio...

Alfred Hitchcockin elokuvia kohtalaisesti katsoneelle ei kummoisenakaan yllätyksenä tule, että syytön mies joutuu väärin perustein epäillyksi ja vieläpä henkensä uhalla mainettaan puhdistamaan. Sama kuvio on Hitchcockin elokuvissa toistunut ennen ja jälkeen, mutta To Catch a Thief ei kuitenkaan massaan huku, vaan porukasta erottuu sävyjensä takia. Monessa herran jännityselokuvassa esitellään huomattavasti tummempia teemoja sekä synkempiä sivupolkuja, mutta tästä jahdista ne pitkälti puuttuvat ja tilalle tarjotaan kepeämpää selvittelyä ja jutustelua. Siksipä sanoisinkin, että jos tiukinta jännitystä tahtoo Hitchcockin ohjauksista etsiä, niin löysempään päähän sijoittuva jalokivivarkaan jahti ei siinä mielessä suositeltavinta huttua ole. 1950-luvun puoliväli oli ilmeisesti ohjaajalle leppoisampien teosten aikaa, sillä samana vuonna ilmestynyt komediallinen The Trouble with Harry kuuluu myös ehdottomasti sinne höttöisempään laitaan.

"Why did I take up stealing? To live better, to own things I couldn't afford, to acquire this good taste that you now enjoy and which I should be very reluctant to give up."

Ahdistavuus tosiaan on melkoisen olemattomissa, enkä sitä lainkaan huonona seikkana pidä, sillä To Catch a Thief on erinomaisen viihdyttävä jahti, eikä pelkästään vauhdikkaammilta osiltaan. Ensimmäinen tunti tuntuukin hujahtavan tuosta vain kohtausten vaihtuessa sujuvasti sekä varsin nautinnollisissa merkeissä. Joutuuhan Robie lopulta hetkellisesti henkensäkin vaarantamaan syyllistä selvitellessään, mutta suurimmalta osalta mitään varsinaista vaaraa ei hänen touhuissaan tunnu olevan. Ennemmin meno vaikuttaa poliisien ja rosvojen leikiltä, jota Robie helposti hallitsee. Välillä toki pientä yhteentörmäystä ja rähinää saadaan aikaiseksi, muttei kuitenkaan mitään, mistä ei nokkeluudella ja näppäryydellä selvittäisi. Muutenkin tuntuu siltä, ettei katsojan tunnepuolta ole tahdottu ylikuormittaa, vaan panostetaan pitkälti siihen viihteellisyyteen. Robiekaan ei lähde millään kurjuuden ja köyhyyden menneisyydellä näpistelytaipumuksiaan puolustelemaan, vaan myöntää suoraan tavoitelleensa vauraampaa helppoa elämää, eikä ollut kiinnostunut muille saaliistaan jakamaan. Eihän Hitchcock toki muutenkaan ankeuksien vyöryttelyllä mainettaan luonut, mutta tässä tarinassa ne puolet pidetään tarkoituksella melko olemattomina.

"To a mere child, anything over twenty might seem old."

"A child? Shall we stand in shallower water and discuss that?"

Kellyn esittämä Frances tulee kunnolla tarinaan yllättävänkin myöhään, mutta tässä tapauksessa sopii tokaista, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Grantin ja Kellyn yhteisissä kohtauksissa onkin kivaa kipinää ja alkutunnusteluista lähtien sanailussa särmää. Voisihan sitä väittää, että onhan kielellä terävämminkin sivallettu, mutta helposti ja vaivattomasti nämä jutustelut hymyilyttävät. Muistiin jää vaikkapa rantalomailu, kun Frances tulee pikkuisen kiusaamaan keskenään jutustelevia Robieta ja Daniellea, ja lähtee jälkimmäisen kanssa vitsailevaan sekä vihjailevaan sävyyn nokittelemaan. Kiusiva ja kinasteleva höpöttely jatkuu miellyttävissä merkeissä Francesin ja Robien piknikillä. Jutut huipennellaan samana iltana kaksimielisyyksiä sekä sanoin että kuvin hotellihuoneessa viljellen. Samalla kyseessä on yksi elokuvan muistettavimmista tuokioista. Säkenöintiä toki kauemminkin katselisi...

"I have a feeling that tonight you're going to see one of the Riviera's most fascinating sights... I was talking about the fireworks!" 

"I never doubted it." 

"The way you looked at my necklace, I didn't know..."

Sitä en turhaan ala peittelemään, että Kelly on minua ihastuttanut kauan sitten tapahtuneesta ensinäkemisestä lähtien. Elokuvauraansa hän ei lähtenyt ylipitkäksi venyttelemään, vaan vetäytyi valkokankailta reilusti ennen kuin sai kolme vuosikymmentä täyteen. Televisioruuduille Grace löydettiin vuonna 1950 ja 1951 olikin jo elokuvadebyytin aika Henry Hathawayn ohjauksessa Fourteen Hours. To Catch a Thief taas sijoittuu uran loppupuolelle ollen kolmanneksi viimeinen elokuva ja samalla Hitchcockin ja Kellyn kolmas yhteistyö. Vuotta aiemmin ilmestyivät Rear Window ja Dial M for Murder, joista etenkin ensin mainittu lasketaan yleisesti tekijöidensä parhaimpiin ja muutenkin jännityselokuvien kärkijoukkoon monesti listaillaan. Molemmat noista ovatkin minusta pykälää jalokivivarasjahtia korkeammalla etenkin jännityksen osalta, vaikkakin Rear Window vitsailevamman puolensakin omaa.



No, vuosi 1956 merkitsi Kellyn hyvästejä elokuvateollisuudelle ja hän oli 26-vuotias, kun High Society ilmestyi. Gracen kuuteen valkokangasvuoteen mahtuu 11 elokuvaa ja ensimmäinen Oscar-ehdokkuus tuli kolmannesta roolista John Fordin elokuvasta Mogambo. Voittoa piti kuitenkin vartoilla seuraavaan vuoteen, jolloin samainen palkinto tarjottiin elokuvasta The Country Girl. Näin ihailijana joutuu valittelemaan, että pikkuisen turhankin lyhyeksi tämä taival jäi ja Kellyä olisi toki enemmänkin katsellut sekä lumoavan vivahteikasta ääntä kuullut. No, onneksi monet näistä näyttäytymisistä ovat useampiakin katselukertoja helposti kestäviä. Etelä-Eurooppaan ylellistä elämää viettämään vetäytynyt Kelly kuoli Monacossa auto-onnettomuudessa 1982 52-vuotiaana. Hieman epäselvät olosuhteet ovat innostaneet ihmisiä kaikenlaisiin arvailuihin ja vihjailuihin, mutta ehkei niistä tarvitse tässä turista enempää.

Riskialtista autoilua ja kumpuilevilla teillä kaahailua To Catch a Thief reilun ropsauksen sisältää. 102-minuuttinen elokuva saadaankin tähän tapaan vauhtiin, kun poliisit luulevat jahtaavansa Robieta kohti kaupunkia. Ensimmäinen revittely onkin kuvattu pitkälti helikopterista ja silmään särähtää lähinnä pari turhankin nopeutetulta vaikuttavaa otosta. Tämä onkin kevyttä leikittelyä ja pilailua verrattuna myöhempään koitokseen, jossa kaasua painellaan lattiaan reilusti rämäpäisemmin. Kyllähän siinä kokeneen ketunkin kädet jäykistyvät, kun jyrkissä mutkissa turvakaiteet jatkuvasti lähenevät ja niiden takana vähemmän miellyttävä syöksy kivikkoihin tai mereen odottelee. Vaikka teillä villiin kyytiin yllytäänkin, niin ei jälkimmäisessäkään jaksossa otsa rypyssä painella, vaan kevyt sekä seikkailullinenkin henki säilyy.



Etenkin korkeammalle karkaavat kuvakulmat antavat mukavasti mahdollisuuksia esitellä kaunista seutua. Ensimmäiseen kymmenminuuttiseen saadaankin mahtumaan runsaasti komeaa kalliota ja lisäksi hiljaisempaa rannikkokylää. Veneillessä voidaan vilauttaa toisenlaista näkökulmaa rannikkomaisemiin hotelleineen sekä palmuineen ja ehditäänhän siellä aurinkotuolissakin pikkuisen makoilemaan. Viimeisen kolmanneksen aikana yö käy päälle ja pitkälti pimentää mahdollisuudet hehkuvimpiin maisemakuviin, mutta naamiaisten tuoma vaihtelevan värikäs pukuloisto heittää silmille toisenlaista ihasteltavaa. Siksipä ei suuremmin ihmetytäkään, että elokuvan voittama ainokainen Oscar-palkinto tulikin upeasta kuvauksesta. Mainittakoon myös, että puvustuksesta irtosi ehdokkuus.

Jotta joutavan höpinän sekaan asiapitoisempaakin juttua eksyisi, niin kahlailin läpi levyn lisukevalikoiman, jossa Hitchcockin tytär Patricia oman tyttärensä Maryn sekä sekalaisen tekijä- ja asiantuntijaporukan kanssa muistele tähän teokseen ja vähän muuhunkin liittyviä seikkoja. Ensimmäinen yhdeksänminuuttinen osuus omistetaan kirjoitus- ja roolitusvaiheen tarkasteluun. Hitchcockiin erikoistunut tietokirjailija Steven DeRosa toteaa elokuvan nimen olevan mukaelma tunnetusta sanonnasta ja hänestä tässä tapauksessa on kiinnostavampaa seurailla, miten Frances pyrkii nappaamaan Robien kuin varsinaisen varkaan jahtaamista.



Mainitaan, että Hitchcock hankki oikeudet David Dodgen samannimiseen kirjaan vuonna 1950 ja oli aikonut tuottaa sen elokuvaksi oman yhtiönsä Transatlantic Picturesin kanssa, mutta edellisen vuoden Rear Window oli ollut kaikin puolin mielekäs kokemus, joten hän jatkoi Paramountilla. John Michael Hayes oli tehnyt siihenkin käsikirjoituksen ja Hitchcock arvosti miehen kykyä kirjoittaa komediaa, joten yhteistyö sai jatkoa. Hayes itse katsoi dialogin vahvuudekseen eikä niinkään juonipuolta ja hänen sanailuaan luonnehditaankin nasevaksi sekä purevaksi. Käsikirjoitus valmistui vuonna 1954, ja tuohon aikaan studioiden piti hyväksyttää ne sensuurielimellä (PCA). Tietyistä kohtauksista sanottavaa seurasikin, ja etenkin seksuaaliset vihjailut aiheuttivat vastustusta. Rantakohtauksissa piti välttää bikinien kuvaamista ja samoin pelimerkin "lipsahtaessa" huolta aiheutti kaula-aukon kuvaaminen. Hitchcock päätyi itse karsimaan käsikirjoituksesta yhden jakson. Kukkatorikohtauksen piti alkujaan jatkua takaa-ajoksi ja piileskelyksi karnevaalissa, joka olisi huipentunut suurempaan sekasortoon, mutta tämän toteuttaminen olisi maksanut 30000 dollaria, minkä Hitchcock katsoi turhan hintavaksi.

Patrician tytär Mary muistelee, että Grace oli isoisän suosikki sekä näyttelijänä että ihmisenä. Ilmeisesti suunnitelmissa oli jatkaa yhteistyötä myös tulevaisuudessa ja Marnie mainitaan projektina, josta kumpikin oli kiinnostunut. Kelly päätti kuitenkin keskittyä perhe-elämäänsä ja joutui lopulta hylkäämään tarjouksen. Patricia kertoo tunteneensa Cary Grantin noin 12-vuotiaasta lähtien ja muistelee tätä erittäin ystävällisenä, lämpimänä ja huumorintajuisena elokuvatähtenä. Hitchcock ei tähän elokuvaan ketään muuta pääosaan harkinnutkaan, mikä oli hieman ongelmallista, sillä Grant oli pari vuotta aiemmin kyllästynyt alaan ja päättänyt lopettaa uransa. Niinpä hän ensimmäiset ehdotukset torjuikin, mutta myöntyi myöhemmin. Kokemuksesta muodostui niinkin miellyttävä, että paluu venähti ja ura sai jatkua vielä yli vuosikymmenen verran. Neljä vuotta myöhemmin Grant esiintyi vielä kerran Hitchcockin menestyselokuvassa, kun North by Northwest herrojen yhteistyön osuvasti päätteli.



Kuvausvaiheeseen paneutuu 17-minuuttinen jakso, jossa pitkälti samat henkilöt näkemyksiään kertovat. Mary toteaa alkuun, että noin puolet elokuvasta kuvattiin aidoissa ympäristöissä, puolet taas studiolla, mikä ei ollut isoisälle täysin tyypillinen jako. Katsomoonkaan sitä ei ihan helposti huomaa, sillä studio-osuudet saadaan varsin saumatta liitettyä muuhun materiaaliin. Neljän hengen porukka lähti alkukeväällä etsimään kuvauspaikkoja Etelä-Ranskasta ja seudut olivat kauniita, joten sopivista paikoista ei sinänsä pulaa ollut, vaikkakin Robien talon löytäminen pientä pulmaa aiheutti.

Kuvaformaattina oli VistaVision, joka oli Paramountin vastine Cinemascopelle. Värikkäät maisemakuvat tästä erityisesti hyötyivät, mutta lähikuvissa taustat oli hankalaa saada pysymään tarkkoina. Tämä ei niinkään haitannut ohjaajaa, mutta studion edustajat asiasta valittivat. Mainitaan myös, että 1950-luvulla oli helikoptereiden käyttö kuvauksissa vielä melko harvinaista, joten kyseiset jaksot päädyttiin toteuttamaan kohtalaisen alkeellisesti ja saattoi siinä lentäjää ja kuvaajaa pikkuisen pelottaakin. Kuvauksesta vastaava Robert Burke oli Hitchcockille tuttu jo vuosien takaa ja To Catch a Thief oli jo viides yhteinen elokuva, joten heidän työskentelynsä oli sujuvaa. Myös muita vanhoja tuttuja tekijäporukkaan valikoitui, ja esimerkiksi leikkaaja George Tomasini jatkoi yhteistyötä ohjaajan kanssa kuolemaansa saakka. Hitchcock itse oli kovin ilahtunut, että sai puvuista vastaamaan Paramountilla arvostusta keränneen Edith Headin.

Ranskalaisten näyttelijöiden kanssa esiintyi pienoisia kieliongelmia ja esimerkkinä mainitaan Bertania esittänyt Charles Vanel, joka ei puhunut englantia lainkaan ja luki vuorosanojaan parin kappaleen sarjoissa korteilta. Lopulta hänen osaltaan turvauduttiin dubbaukseen. Grant taas oli kovin aktiivinen esitellessään ohjaajalle korjausehdotuksia käsikirjoitukseen liittyen, mutta Hitchcock yleisesti vastusti voimakkaasti viime hetkien lisäyksiä ja muutoksia. Yleensä hän torppasikin Grantin toiveet, mutta antoi kerran kuitenkin näyttelijän kokeilla oman päänsä mukaan. Hitchcock oli kuitenkin vanhana kettuna juoninut kuvausryhmän etukäteen osoittamaan suosiota ohjaajan versiolle.

"Look, John. Hold them. Diamonds... The only thing in the world you can't resist. Then tell me you don't know what I'm talking about. Ever had a better offer in your whole life? One with everything?" 

"I've never had a crazier one." 

"Just as long as you're satisfied!" 

"You know as well as I do: this necklace is imitation." 

"Well, I'm not."

Hitchcock itse ei pitänyt pitkistä keskustelujaksoista, vaan näki ne tylsinä kuvina puhuvista ihmisistä. Alma-vaimo neuvoikin Alfredia jakamaan yhden pidemmän juttutuokion moneen kohtaukseen, joten siten Robien ja Francesin jutustelu jatkuu autoilun ja huvilakävelyn kautta piknikkohtaukseen saakka. Aiemmin mainittu PCA esitti toivomuksen, että ilotulitusta ja suukottelua sisältävää kohtausta olisi lyhennetty, mutta Hitchcock päätyi ratkaisemaan ongelman muuttamalla musiikkia kepeämpään suuntaan ja jättämään kuvat paikoilleen. Dokumentissa mainitaan Hitchcockin painottaneen, ettei hän tee elokuviaan kriitikoille tai studioille, vaan viihdettä kaipaavalle ja siitä maksavalle yleisölle. Edellisen vuoden Rear Window oli ollut huikea menestys ja esiintyi hieman sellaista epäilyä ja pelkoa, ettei To Catch a Thief vastaavaan pystyisi. No, se kuitenkin tuotti erinomaisesti taloudellisesti ja oli tekijöilleen mielekäs kokemus ja innosti osaltaan jatkamaan hyvin sujuvaa yhteistyötä tiettyjen avainhenkilöiden kesken.

Bonusvalikoimasta löytyy myös ohjaajaa yleisemmin muisteleva kahdeksanminuuttinen tuokio, jonka alussa Patricia kertoo pitävänsä juuri tästä teoksesta senkin takia, että siinä näkyy paljon niitä samoja paikkoja, joihin isä perheensä vei lomailemaan. Hitchcock rakastikin lomailua eteläisessä Ranskassa ja Mary muistelee, että siinä missä isoisällä oli varsin lämpimiä tuntemuksia kyseistä maata ja sen asukkaita kohtaan, niin suuri osa ranskalaisista arvosti Alfredia. Hitchcockin huumorintajukin saa ylistystä, vaikkakin todetaan, että kaikki eivät tätä puolta onnistuneet näkemään. Elokuvissaan ohjaaja kuitenkin pyrki tuomaan kuivahkoa huumoriaan esille silloin kun siihen tilaisuuksia ilmeni. Mary kertoo lyhyen jutun liittyen isoisänsä omaan suosikkielokuvaan, joka oli vuoden 1943 Shadow of a Doubt. Yliopiston kurssilla piti tehdä kirjoitelma Hitchcockin henkilökohtaisesta suosikista ja hän sitten pyysi isoisänsä apua projektiinsa, mutta opettaja katsoi tämän tekstin liian suppeaksi ja päätyi antamaan tyydyttävän arvosanan. Pätkässä nähdään myös vanhaa kotivideokuvaa ja muistellaan myönteisin sanoin Hitchcockia ihmisenä, jonka intohimoihin tunnetusti lukeutuivat myös ruoka ja herkuttelu.



Toinen vähän irrallisempi lisuke on noin 14 minuutin mittainen Edith Headin miltei 60 vuoteen venähtänyttä puvustusuraa nopeasti summaileva pätkä. Head ehti tuona aikana osallistumaan satojen elokuvien pukusuunnitteluun ja kohosi alansa arvostetuimpien joukkoon. Vaatimattomammissa merkeissä taival kuitenkin alkoi, eikä Edith oikein osannut piirtääkään, vaan sai siihen opastusta. Ensin hän sai Paramountilla hoidettavakseen vähemmän tunnettuja näyttelijöitä. Ilmeisesti moni näki Clara Bown jotenkin hankalana henkilönä ja hänet sitten sysättiin Headin vastuulle. Sitä kautta Head alkoi vähitellen vakiintua vaihtelevien elokuvatähtien puvustajaksi ja hänet mainitaankin henkilönä, jolla oli luontaista taipumusta tulla toimeen hyvinkin erilaisten luonteiden kanssa. Lisäksi Edith otti huomioon näyttelijöiden toiveita pukujen suhteen, mikä ei erityisen tyypillistä ollut, sillä studion linjana oli ennemmin, ettei esiintyjillä tulisi olla asiaan sanottavaa. Head oli kollegojensa kanssa vaatimassa, että myös puvustuksesta pitäisi jakaa Oscar-palkintoja ja 1949 alettiinkin näin tekemään. Hän pääsi heti ehdolle elokuvalla The Emperor Waltz, mutta pettymyksekseen sai todeta pystin menneen muihin hyppysiin. Pitkään ei tarvinnut kärvistellä tappiota, vaan vuotta myöhemmin voitto tuli teoksella The Heiress, eikä ainokaiseksi jäänyt, sillä yhteensä Oscar-patsaita Headin kätösiin kertyi pitkän uran aikana kahdeksan kappaletta. Head ei muutenkaan tyytynyt jäämään kulisseihin, vaan hakeutui aktiivisesti mediaan kertomaan näkemyksistään ja vuosien aikana nousikin melkoiseksi kuuluisuudeksi. Dokumentissa väitetään, että Headin suosikkiohjaaja oli Hitchcock ja mielekkäin elokuva sopivasti To Catch a Thief.

"Are you sure you were talking about water skis? From where I sat it looked as though you were conjugating some irregular verbs."

Summailtakoon vaikka niin, että To Catch a Thief ei ohjaajansa huikaisevimpiin jännitysnäytelmiin tai muutenkaan parhaimpiin mielestäni lukeudu, mutta jos tahtoo sujuvaa ja viihdyttävää talvikatseltavaa rikosten ja romanssien maailmasta, niin tässäpä oiva vaihtoehto. Yksi jos toinenkin ansojaan virittelee ja lopun naamiaiset vielä heittävät sekaan lisää arvoituksellisuutta ennen kuin päästään todistamaan, kuka kissana katolta napataan. Välillä jalokiviasioiden tosin annetaan painua tarkoituksella taka-alalle, eikä se yhtään harmita siinä seuraillessa Kellyn ja Grantin kutkuttavaa kisailua. Jälkimmäisestä tulee taas kerran useampaankin otteeseen mieleen George Clooney hurmaavimmillaan, vaikka eivät nämä herrat nyt ilmeiltään ja eleiltään mitään toistensa täydellisiä kaksoiskappaleita olekaan. Joka tapauksessa To Catch a Thief on mainio viihdepaketti, joka karttelee tuimempia tuikoita, mutta levittelee silmien iloksi hehkuvaa kuvastoa ja kiusii korvia kuumottelevasti.



To Catch a Thief (1955) (IMDB)

Sherlock Koiran seikkailujen seurailu on venähtänyt jo viidelle kuukaudelle, joten ehkäpä on vähitellen aika laittaa löysätahtiselle katselu-urakoinnille loppu. Pari jaksoa enää ja sitten on koko 26 osion mittainen kasa vilkaistu ja käsitelty. Edellisellä kerralla selviteltiin kaapatun papukaijan salaisuutta menettelevään tapaan ja toisessa koitoksessa Moriarty päätti ottaa isomman haasteen vastaan ja näkyvästi nöyryyttää koko Lontoota maailman silmien edessä, mikä kieltämättä ihan viihdyttävää keljuilua olikin. Saa nähdä, onko viimeiseen jaksokaksikkoon kenties säästelty jotakin poikkeuksellisen kekseliästä ja repäisevää jäynää, vai tyydytäänkö lopettelemaan tuttujen ja turvallisten käänteiden kautta. Jos nimistä jotakin sopii päätellä ennakkoon, niin ei nyt mitään vallan uutta ja ihmeellistä uskalla toivoa, mutta vilkaistaanpas!

The Priceless French Doll (Chaos! The Doll Swap Case)

Taas kerran lippaista paljastuu kovasti kimaltelevia ja epäilemättä eräitä tahoja enemmänkin houkuttelevia arvokoruja. Tilaisuus on päättymässä ja tavaraan tyytyväiset kauppiaat pakkailevat laukkujaan. Turvallisuudesta ja yleisestä järjestyksestä vastaamaan on palkattu Hound ja Watson. Mitään ongelmia ei ilmenekään, joten rauhassa saa kaksikko kehuskella timanttiloiston kauneutta. Hound tosin aiempien kokemustensa perusteella osaa arvioida, ettei näiden korujen turvaaminen tähän yksittäiseen myyntitilaisuuteen ole rajoittumassa, vaan asiasta kuullaan vielä. Syyllinenkin mielessä jo vilkahtelee ennen kuin mitään rötöksiä on ehditty käytännössä toteuttamaan.



No, toisaalla Moriartyn toimet vahvistavat, että ihan oikeaan suuntaan Sherlockin päättelypolut kuljettavat, sillä oman elämänsä rikollismestari on hankkimassa valepuvustusta tulevaa ja epäilemättä nerokasta suunnitelmaansa varten. Kunhan naamioista ja näytelmistä saadaan sovittua, voidaankin Smiley-apurin kera lähteä vähän "ostoksille". Jalokiviliikkeessä kiista korusta riehaantuu käsistä ja siinä tulee kauppiaskin tiskin toiselta puolelta vähän tunteita viilentämään, mutta eipä kaveri tajua, että tämä siirto antaa näppärälle varkaalle tilaisuuden näpistää himoitsemansa esine. Taka-ajatukset selviävät myyjälle hiukan liian myöhään, vaikka hän toki epäilyttävän kaksikon perään pinkookin...

Vähän vaisummaksi perusmenoksi toiseksi viimeinen jakso minusta summautuu kaikkiaan. Varsinainen rikos ei suurempaa mielikuvituksen venyttelyä osoita, sillä korut ovat aiemminkin kiinnostaneet ja toteutustapakin edustaa vähemmän kunnianhimoista mallia, vaikkakin kerrankin Moriarty jopa apuriaan kehuu. No, sopii sanoa, että katoavaista on kunnia tässäkin tapauksessa, kun toinen sähläilee saaliin näpeistään ja onkin taas haukkujen aika. Itsekehut ja juhlatuulet pyyhkäistään pois ja pettynyt harmistus jälleen kerran Moriartyn piilopaikassa valtaa mielet. Niinhän niille aiemmillekin suurille suunnitelmille on käynyt. Puiston puolella Lestrade taas osaltaan käynnistää tutut hälinät komentaessaan joukkojaan käymään jokaisen puskan tarkasti läpi. Salapoliisiosastokin paikalle saadaan, mutta timanttiarvoituksen ratkaisu siitäkin huolimatta nihkeästi edistyy.

The Missing Bride Affair (Good-bye Holmes! The Last Case)

Hääkellojen pitäisi piakkoin iloisesti kilkahdella, mutta jostakin syystä tuleva morsian kovin haikeana katselee taivaan teille liiteleviä lintusia ja toivoo, että voisi itsekin ottaa siivet alleen. Seremonia on kuitenkin alkamassa ja kohta isä tulee Elizabethia noutamaan, koska sulhanen alkaa olla jo pikkuisen kärsimätön. Jotakin salaperäistä sattuu ja hetkeä myöhemmin alttarin äärellä odotteleville tiedotellaan, että isä ja tytär ovat vähin äänin kadonneet jonnekin. Sulhanen isänsä kanssa ottaa yhteyttä Sherlockiin, sillä paikalliset poliisivoimat eivät ole innokkaita juttuun tarttumaan.

Lestrade on tulkinnut tilanteen siten, että morsian omasta tahdostaan jätti avioitumisen väliin ja otti jalat alleen, mutta Hound suostuu kuitenkin vilkaisemaan, josko sittenkin taustalta hämäryyksiä löytyy. Kirkkoa tarkemmin tutkimalla alkaa näyttää, ettei kyse ole vain Elizabethin mielenmuutoksesta, sillä johtolankojen joukosta löytyy viitteitä Intiaan, josta Elizabethin isä on vain vähän aiemmin palannut liikematkalta. Hound alkaa arvella, että kyseessä on sittenkin sieppaus ja vahvistusta päätelmälle ilmenee, kun kirkkotiloista löytyy salaluukku, joka johdattaa käytävän kautta pimeään lepakkoluolaan. Syyt sieppauksen takana vaikuttavat hieman mutkikkaammilta, vaikka pahantekijänä hääräilee vanha tuttu velmu.



Sarjan päätökseksi ei valitettavasti mitään huikaisevaa lopettelua lätkäistä, vaan ennemmin liikutaan keskinkertaisella tasolla. Jos Moriartyn aiempia suunnitelmia muistelee, niin tämä edustaa niitä pohjimmaisia yritelmiä. Jotenkin laiskasti tyyppi apureineen mukaan menoon yhdistellään, eikä touhussa vaikuta tällä kerralla olevan innokkuudesta rippeitäkään jäljellä. Sama puhdittomuus muitakin tuntuu vaivaavan, ja valjusti Lestradekin kiukkuaan ennakkoon nostattelee. Heitelläänhän lopussa kotitekoisia tynnyrimiinoja, että saadaan edes vähän piristävää pauketta ja lyhyt takaumajakso Intiassa pientä omaperäisyyden vivahdetta tuo mukaan. Muuten kyllä saa yleistä laimeutta ihmetellä ja etenkin sitä, että millä meriiteillä juuri tämä seikkailu on päädytty finaaliksi valikoimaan. Tunnelmat eivät siis erityisen ylhäällä ole, kun lopputekstit viimeistä kertaa rullailevat.

Viimeinen jaksopari ei oikein missään mielessä sarjan parempaa puoliskoa edusta. Ensimmäinen näistä tarjoilee sekoilua puolin ja toisin sekä on muutenkin enemmän yhdentekevää säntäilyä ja hulivilinää painotteleva tapaus, jossa juoksentelu odotetusti muksautteluksi muuttuu. Onhan varsinaisessa päätöksessäkin venejahtia yhteentörmäyksineen ja Moriartylle luvassa tylyä sekä kivuliasta kyytiä, mutta aiempien jaksojen joukosta löytyy huomattavasti pirteämpää ja kekseliäämpää jahtia sekä toimintarutistusta. Vähän jäähdyttelevässä ilmapiirissä koitoksia ollaankin lopettelemassa, etenkin jos on sattunut toivomaan reipasta viimeistä leiskautusta. Toisaalta, eipä tässä mitään varsinaista paketointia harrastella, vaan lähinnä yksi ratkaistu juttu pinoon lisää. Ainakin tämän katsojan mielestä jaksojen järjestys olisi hyvin voinut olla toisenlainenkin. Saa nyt nähdä, jaksaako jossakin vaiheessa muistella menneitä ja laittaa jaksoja laatuluokkiin koosteen muodossa. Sanotaanpa nyt toistaiseksi vaikka niin, että hyviä hetkiä ja viihdyttävää menoa sarjaan kyllä on saatu, mutta paljon keskinkertaista tavaraakin. Kokonaisuus näyttäytyisi reilusti pirteämpänä, jos sieltä olisi vaikka viisi väsähtäneintä pätkää karsittu. No, ehkä näistä vielä myöhemmin, mutta tässä vaiheessa huikataan heipat Houndille, Watsonille ja rakkaille vihollisille!



Sherlock Hound (1984) (IMDB)

Alkutalvi on otollista aikaa elokuvareissailuille, kun muuten tulee tavallista enemmän nököteltyä paikoillaan ja sisätiloissa. Aleksi Salmenperän dokumentti ei kuitenkaan lupaile katsojalle niinkään talvipakoa etelän aurinkoon, vaan huomattavasti pohjoisemmissa maisemissa körötellään unelmia jahtaillen. Kulkureittinä oletettavasti toimii otsikossa mainittu koillisesta kaakkoon rapsakat 2000 kilometriä kulkeva valtatie. Hirmuisesti ei ole tässä tapauksessa innostanut lähteä etukäteen elokuvasta selvittelemään, joten ennakkotiedot ovat suunnilleen vastaavat kuin mitä takakanteen on naputeltu. Sen verran kuitenkin, ettei tekijöiden tarkoituksena sentään täysin päämäärättömän haahuilun taltioiminen ollut. Reissuelokuvat ovat sydäntä lähellä ja etenkin jos niihin yhdistellään kiireetöntä tunnelmointia, kenties höpsöäkin haaveilua ja komeita maisemia. Alaska Highway saattaa siis kovempaakin kolahtaa, jos hyvin käy...

Puhelin hälyttelee jossakin päin lumista Etelä-Suomea ja Heikki Tolonen siihen hetken kuluttua vastailee. Soittajana on ilmeisesti dokumentin ohjauksesta vastaava Salmenperä, joka tiedustelee Hesenä elokuvassa tunnetun Tolosen kuulumisia ja nykyistä tilannetta. Ilmeisesti kaveri majailee sillä hetkellä bussissa ja soittaja kysäisee, että vieläköhän Alaskaan liittyviä aikeita olisi tarkoitus toteutella, johon Hese muitta mutkitta kuittaa, että menossa ollaan edelleen. Tekstimuodossa tarjotaankin lyhyt pohjustus näille suunnitelmille, kun tiedotellaan Hesen ostaneen noin vuotta aiemmin vanhan rekka-auton Alaskasta. Tarkemmin ilmaistuna 700 dollarilla hankittu menopeli sijaitsee osavaltion eteläisemmässä puoliskossa sijaitsevassa Wasillan kaupungissa. Mainitaanpa myös, että rekkavanhuksella on viimeksi ajeltu noin neljä vuosikymmentä aiemmin ja Hesen tavoitteena on korjata se käyntikuntoon ja samalla asumiskelpoiseksi kodiksi.



Suomen rajojen sisällä ei montaa minuuttia elokuvasta haaskailla, mutta kirpputorilla käydään osia pyörittelemässä kätösissä ja Hese kolikkokassaa keräilee soitellen kitaraansa. Kuvissa vilahtaa Nick Rosenin opus How to Live off-Grid, joka ilmeisesti osaltaan on ollut innostamassa ja opastamassa vähemmän perinteiseen asumiseen ja elämäntapaan yleensäkin. Internetin kautta pidetään yhteyttä Wasillassa elävään Bennett Durgelohiin, joka tiedustelee millaiseksi matka-aikataulu on asettumassa ja Hese kertoo, että 7.5. on valikoitunut reissupäiväksi. Lentokoneen kuljetellessa Heseä Alaskaa kohti etsitään kartalta Wasilla. Hetkeä myöhemmin Hese istuskelee avolavan kyydissä parin muun hepun sekä koirakaverin kanssa ja kolmikko on tietysti suuntaamassa kohti hankittua ajoneuvoa.

Kavereista ei lähdetä kaikkea kertomaan, vaan pikaiseen tapaan selvitellään, että kaksikosta nuorempi Jon on Hesen pitkäaikainen kanadalainen ystävä ja hän on toiminut suunnitteluapuna projektiin liittyen sekä aikoo myös toteutusvaiheeseen osallistua. Rhys ei ole Hesen tuttuja, vaan Jonin kautta tullut mukaan epäilemättä kaivattua osaamistaan tarjoamaan. Hän sattuu olemaan kuorma-autoihin erikoistunut korjaaja ja mukana kulkee kasa tarpeellisia työkaluja. Toistaiseksi vähemmän liikkuvaisessa tilassa oleva rekka napataan isomman auton kyytiin ja siirrellään Bennettin purkuliikkeeseen, sillä Bennett on luvannut tarjota tiloja ja laitteitaan kolmikon käyttöön.



Tyypit tutkailevat lavalta pihalle laskettua rekkaa ja moottoriakin vähän pyöritellään. Heti kunnostusoperaation alussa tulee selväksi, etteivät Hese ja Rhys täysin samalla aaltopituudella liiku, vaan näkemykset eroavat sen suhteen, miten mikäkin toimii. Hese on etukäteen hankkinut vanhan merkkikohtaisen huolto-oppaan, joka tarpeeseen tuleekin, sillä auto pitää käytännössä käydä kauttaaltaan läpi. Hesen iloksi rekka saadaan pöräytettyä hetkiseksi käyntiinkin, eli täysin toivottomasta urakasta ei ole kyse, mutta hommaa kyllä riittää ja siinä testaillessa saadaan pientä lieskaa ohjaamoon. Ennen kuin tositoimiin aletaan, ehtii Hese esitellä kameroille suunnitelmiaan, eli ajatuksena on rakentaa auton takaosaan kunnollinen maantiekoti, jossa mahtuu harrastamaankin. Makuutilat tietysti, pieni studionurkka, varasto ja kylpyhuone pitäisi saada soviteltua tulevien seinien sisään.

Muutakin kuin työtunteja vaaditaan, sillä osa jos toinenkin pitää uusia ennen kuin voi harkitakaan pitkän ajotaipaleen aloittamista. Renkaat näyttävät olevan suurin yksittäinen menoerä, sillä niitä pitäisi kuusi kappaletta löytää. No, Bennettin purkupihalla sattuu olemaan vanha bussi, josta löytyy ilman muutoksia rekkaan sopivat kumitassut, mutta hänpä tahtoo niistä 900 dollaria, mikä laittaa Hesen mietteliääksi. Toinen tahtoisi pyörähankinnoissa päästä pikkuisen halvemmalla ja lähtee etsimään edullisempia vaihtoehtoja lähistöltä, mutta tämä taas vie ilmapiiriä ikävämpään suuntaan. Vaikka Hesellä itsellään ei ole kiire minnekään, niin toisilla on tiukempi aikataulu, sillä Jon on kolmen viikon lomalla ja Rhysillä taas on pari viikkoa aikaa tälle projektille. Päiviä saa toki tuhrittua jahtaamalla sitä ja tätä osaa maan ääristä, mutta alkaapa Hesekin vähitellen heräillä siihen, että eräänä päivänä apulaiset saattavat olla palaamassa kotiin ja työt täysin vaiheessa...



Korjaamovaiheessa silloin tällöin tiedotellaankin katsojalle, monesko päivä on menossa ja ainakin alkuun vaikuttaa siltä, että edistystä ei jättiharppauksin saavuteta. Tekemistä riittää ja vielä yhdeksäntenä päivänä jarruasiassa jumitellaan, jolloin Bennett päättää pikkuisen ojentaa ja ohjeistaa Heseä. Hän muistuttelee tiukahkosta aikataulusta ja toteaa, että suunnitelmien jatkuva muuttelu hidastaa etenemistä. Rengaskysymys hiertää välejä lisää, mikä saa Bennettin tiukentamaan sävyään, jolloin Hese saa kuulla, että kaikenlaisten päättämättömyyksien sekä joutavuuksien takia koko haaveprojekti on harhautunut kauemmas valmiista kuin missä oltiin aloituspisteessä. Niinpä sitä laitetaan tärkeysjärjestystä kuntoon ja lähdetään kirvoittamaan bussista renkaita uusiokäyttöön.

Pelkkä rekan kunnostaminen ei tietenkään riitä, sillä pitäähän asumistilakin jostakin tempaista. Hesellä on alusta lähtien ollut haave tietynlaisesta vanhahtavasta "hopealuodista", joka asennettaisiin rekkaan ja eräänä päivänä ajellessaan hän sattuukin sellaisen näkemään ja kaupatkin syntyvät. Menneiden aikojen luksusta edustavan Airstream-asuntovaunun löytyminen palauttaa hiukkasen uupuneisiin sekä ärhenteleväisiinkin ahertajiin uutta puhtia ja taas työkalut heiluvat käsissä vauhdikkaammin. Puolen tunnin kohdilla saadaan auto koeajokuntoon, mutta haasteita edelleen riittää. Pitkän asuntovaunun asentaminen on vähän lain rajoilla ja muutenkin venähtävän yhdistelmän väkertely tuottaa teknisen pulman ja toisenkin. Taas pitää saada päätöksiä aikaan, jotta muutostöihin päästään käsiksi. Kyllähän Heseltä hymyä irtoaa erikoista menopeliä katsellessa ja toteaahan heppu siinä samalla, että ensimmäinen oma talo alkaa olla valmis.



Ennen kuin 86-minuuttinen dokumentti puolivälinsä saavuttaa, aletaan olla valmiita lähtemään varsinaiseen reissuun. Bennettin vaimo Rhonda antaa läksiäislahjaksi pajupuun, jonka Hese voisi määränpäässään juurruttaa, jos onnistuu aloilleen asettumaan. Suunnitelmana on ajaa uusi koti Kanadan puolelle sen länsirannikolla sijaitsevalle Vancouverinsaarelle. Tämä tarkoittaa sitä, että ajeltavaa kertyy noin 4000 kilometriä, mikä 60-70 kilometrin tuntinopeudella tarkoittaa useampaa vuorokautta. Mikään hirmuisin maantiekiituri ei alla hurise ja pitää hieman sitäkin miettiä, että jyrkät nousut ja pitkä matka saattavat laittaa vanhan moottorin koville. Kolmikko hyvästelee Durgelohin pariskunnan ja hyppää hyttiin kaasutellen kohti kaukaisia horisontteja. Tietysti sopii odottaa, ettei pitkä ajo aivan luikauksella ja vailla huolia suju, sillä tiet ovat paikoin rankkoja. Lisäksi Jonin ja Rhysin aikarajat alkavat pikkuhiljaa lähestymään...

Salmenperän dokumentti ei todellakaan lähde liikoja pohjustelemaan tai henkilöjä esittelemään, vaan muutamassa minuutissa ollaan hyvässä vauhdissa siirtymässä Alaskaan, eikä valittu niukan tiedotuksen linja paljoakaan suostu paljastamaan koko projektia innoittavan haaveen taustoista ja synnystä, puhumattakaan tarkemmista suunnitelmista. Niitä kyllä epäilemättä on, mistä kielii jo sekin, että rekka tosiaan on jo huomattavasti aiemmin hankittu ja luultavasti paljon asiaan liittyvää ajatustyötä jo kauemminkin harrasteltu. Siitä ei vain tahdota paljoakaan katsomon suuntaan höpistä, vaan homma pidetään etenkin alkuun melko utuisena yksityiskohdiltaan. Voineekin olettaa, ettei kaikkia tällaisella lähestymistavalla miellytetä, mutta niinpä vain reissussa oppii seikan ja toisenkin.



Miksikään nuoreksi ja kokemattomaksi unelmoijaksi Heseä ei oikein voi luonnehtia, sillä kaveri kuitenkin on nelikymppinen ja ilmeisesti harrastustaustaa sekä tietotaitoa aiheeseen liittyen kyllä löytyy, vaikka sitäkään ei lähdetä kattavammin käymään läpi tai muutenkaan painotella. Silti eräänlaisen haihattelevan ja haahuilevankin haaveilijan piirteitä kyllä löytyy. Tilaisuuden tullen Hese pääsee kameralle suoremmin kertoilemaan elämänkatsomustaan, jossa hän tuntuu karttelevan liialliseksi vietyä järjestelmällistä määrätietoisuutta, mikä ei tietenkään tarkoita, että Hese projektiaan olisi täysin spontaanilla otteella hoitamassa, vaan hyvinkin pikkutarkkoja suunnitelmia ja harkittua otetta niiden toteuttamiseen löytyy, ainakin välillä. Aikeet vain sattuvat muuttumaan, kun vastaan tulee muita mahdollisuuksia. Jääräpäisyys ja periksiantamattomuus saattavat olla hyveitä johonkin pisteeseen asti, mutta hedelmällisen yhteistyön kannalta nämä ominaisuudet voivatkin olla painolastia. Hese haluaa selvästi pitää kaikki langat omissa näpeissään, eikä millään tahtoisi päästää apulaisiaan vapaammin toimimaan ja hääräilemään, mikä ennen pitkää laittaa äänensävyjä kireämmiksi. Eräänlaisesta vänkääjästä on kyse, mutta jostakin syystä samaistuminen on kohtalaisen helppoa...

Jon on kaverinsa niin pitkään tuntenut, etteivät luonteenpiirteet isompana yllätyksenä tule ja eräässä vaiheessa hän selitteleekin Rhysille aiemmasta bussiprojektista, joka jäi vaiheeseen. Yhteisymmärryksen löytäminen Hesen, Rhysin ja Bennettin välille vaatiikin monesti joustoa ja ponnistelua puolin ja toisin. Sen voi myöntää, ettei autonkorjaus niinkään erityisen mielenkiintoista touhua omiin silmiin ole, mutta innostunutta puuhailua on siitä huolimatta mielekästä seurailla ja erityisesti sitä, miten kipinäsuihkujen keskellä kaveruus kehittyy, vaikkakin välillä kinastellaan. Rhys ja Bennett omaavatkin huomattavasti suoraviivaisemman asenteen projektiin ja kumpikin alkaa kypsyä Hesen jahkailuun sekä päättämättömyyteen, mutta samalla voinee olettaa, että pitkäpinnaisuuttakin kertyy. Kaveriensa neuvomana Hesekin joutuu hyväksymään, ettei tällä kerralla ole mahdollisuutta restauroida menopeliä entiseen loistoonsa, vaan pitää osata keskittyä olennaiseen ja pystyä hyväksymään kompromissejakin.



Yksi jännitteitä eniten nostavista jaksoista on renkaiden hankkiminen, sillä edullisempien etsimien ulkopuolelta loukkaa paikan omistavaa Bennettiä. Toisen ammattiylpeys saattaa saada pari kolhua ja ujuttaa päähän ajatuksen, että porukka on vain käyttämässä hyväksi hänen anteliaisuuttaan. Samalla dokumentti osoittaa, ettei Hese ole sosiaalisilta taidoiltaan välttämättä yhtä etevä kuin laitteiden parissa puuhastelun. Onneksi kaverit eivät ole lainkaan riidanhaluista sakkia, vaan kehottavat sovittelemaan ennen kuin erimielisyydet kärjistyvät liikaa. Kiroilua ei kartella, eikä kameroita olla sammuttamassa, kun aletaan hiukan tuimempaan sävyyn keskustella, mutta eipä tästä tosin välity sellaistakaan tunnetta, että olisi tekemällä tehty jonkinlainen välirikko draaman lisäämiseksi. Päivät ovat menneet pitkiksi, unet vähissä ja olematon edistys laittaa tyypit naljailemaan ja räksyttämään toisilleen. Eihän homman yhtä hymyä tarvitsekaan olla ja pulmia kaikkiaan hyvässä hengessä selvitellään. Ennemmin mielessä käväisee ajatus, että onkohan pahimmat riidat jätetty käyttämättä, jotta dokumentti säilyttäisi pirteämmän ilmeen, eikä lähdettäisi liikoja ankeuksissa ja yleisessä negatiivisuudessa vellomaan?

Pitkälle taipaleellekin pieniä ja valtaviksikin leimahtavia huolia sekä harmeja riittää, mutta eipä tässä mitään jatkuvaa kamppailua olla käymässä, vaan kaverukset vaikuttavat ihan yllättyneiltäkin, miten vähän autovanhus teettää työtä tiellä. Ehkäpä Jon ja Rhys kauhistuvat enemmän sitä, kun Hese haltioitunein silmin seikkailee milloin minkäkin eläkkeelle siirretyn bussin perässä, vaikka toisten aikaraja alkaa lähestymään. Pientä kinaa ja kuittailua ilmenee reissun edetessäkin, mutta ei mitään erityisen ilkeämielistä rähistelyä kuitenkaan. Mittavampiakin korjaustöitä vaaditaan viimeisellä kolmanneksella ja hieman harkitsemattomalta sekä riskialttiiltakin tämä touhu paikoin näyttää. Tummat pilvetkin vierittävät niskaan ukkosmyrskyä ja sadetta epätoivoisimmilla hetkillä. Kotoisilla voimasanoilla melkoisia manauksia päästetäänkin ilmoille, kun hetkellisesti näyttää siltä, että sepä taisi sitten olla siinä.



Dokumenttiin on saatu kuitenkin vallitsemaan varsin myönteinen ilmapiiri ja tummat taivaat jäävät vain hetkellisiksi synkentymisiksi. Hesen lannistumattomuus ilahduttaa mieltä katsomossa ja samoin sydäntä lämmittelee sekin, että moni väkertelyä ihmettelemään pysähtynyt tahtoo tuntematonta tyyppiä auttaa. Yleisesti ottaen Alaska Highway ei mikään korostetun koskettava ole, mutta näitäkin tuokioita löytyy. Viimeinen yhteinen iltama nuotiolauluineen on mukavan herkistävää katseltavaa ja kuultavaa. Seuraavan aamun väsyneet ja haikeat hyvästit tuntuvat myös ja samanlaista värähtelyä aiheuttaa Hesen lähteminen huoltoasemalta, jonka pihalla hän ehti tilapäistä tukikohtaansa useamman päivän ajan pitämään. Ehkeivät silmät näitä seuraillessa aivan holtittomasti ala vuotaa, mutta erkanevat tiet kuitenkin muistuttelevat elokuvassa aiemmin lausutuista sanoista, että pitää nauttia ja iloita niin kauan kuin aikaa riittää.

Ensimmäinen kolmannes, jossa puuhaillaan korjaamolla ja seikkaillaan Wasillan seuduilla annostelee katsomoon varsin maltillisesti maisemia ja kuvat pidetään pitkälti arkisina. Vuoret alkavat hiipiä kunnolla mukaan vasta matkavaiheessa, vaikka vilkahduksia huiouista aiemminkin pikkuisen pilkistelee. Paikoin edessä avautuu sellaista näkymää, että katsomossakin on helppo jakaa kolmikon innostus ajoneuvoyhdistelmän körötellessä verkkaista tahtiaan kohti lumoavaa horisonttia vievää pitkää tietä. Vancouverinsaaren lähestyessä alkavat vuoret menettää lumipeitettään, kuviin saadaan kirkkautta ja aurinko ahkerammin maisemia valaisee. Mikäpä siinä siis ihmetellessä ja ihastellessa. Kyllästymisestä ei pelkoa olekaan, vaan ennemmin reissuvaihe saisi kauemminkin jatkua.



Epäilemättä kuvaa tien päältä kertyi runsaasti, sillä ilmeisesti materiaalia oli käsissä lopulta 150 tunnin edestä. Jos lisää kaipailee, niin levyjulkaisu auttaa, koska sieltä löytyy pari pidempää jaksoa yhteiskestoltaan 41 minuuttia. Toinen näistä kasaileekin 16 minuuttia vaihtelevia pätkiä matkalta. Tarinan kannalta näissä ei minusta mitään erityisen oleellista vilahda, vaan saadaan lisää huoltoa, pari pysähdystä, jutustelua sekä laulelua. Jakson lopussa Hese höpöttelee tarinaa Aku Ankan tietovisailusta, jossa päänsä pyörälle järkeillyt sankari päätyy lopulta valikoimaan palkinnokseen lasten kolmipyörän täyden rahatynnyrin sijaan, mikä kyllä tavallaan tähän kuvioon sopii. Dokumenttia voisikin siitä kritisoida, ettei se lähde enempiä availemaan, mikä Heseä juuri tällaisessa vapaudenhaaveessa viehättää ja jutut aiheesta jäävätkin pariin hiukan irralliseen ja kangertelevaankin letkautukseen. Selvää on, ettei ole tahdottu tehdä mitään elämäntapamainosta, mutta kaipa siinä ajellessa olisi voinut näitäkin pähkäillä muiden juttujen ohessa. Ei minustakaan tarvitse lähteä unelmiaan läpikohtaisesti kameralle tilittämään, mutta haave vapaudesta tuolla jossain on häilyväinen ja ehkäpä yleisöystävällisemmällä lähestymisellä innostus olisi helpommin jaettavissa. Jotenkin oletin, että ehkä poistetuissa pätkissä höpistään tästä puolesta enemmän, mutta melko vähiin sellainen tarinointi näissäkin kohtauksissa valitettavasti jää.

Toisessa poistetussa jaksossa saadaan 25 minuutin edestä kohtauksia korjaamolta ja tätä kautta paljastuu pikkuisen järjestelmällisempi ote projektin käynnistelyyn. Vakuutusten kanssa pähkäillään ja varsinaisessa dokumentissakin nähtävä rengaskysymys saa lisää aikaa. Siihen liittyen päästään taas vitsailemaan Hesen päättämättömyydestä ja pikkutarkkuudesta. Myöhemmin Jon availee tuttavuuttaan Heseen, joka juontaa 1990-luvun loppuun ja jo silloin kaverukset pohtivat yhteisiä projekteja, joten liikkuvan kodin ja irtioton unelman alkujuuria hiukan poistetuissa pätkissä valotellaan, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, mitä tuossa hetki sitten tuli toivottua. Myös Bennett saa pari minuuttia lisää ruutuaikaa, kun hän istahtaa Hesen kanssa urakan päätteeksi summailemaan korjaamojaksolle hintalappua.



Lähes kolme vuotta vanhassa haastattelussa ohjaaja Salmenperä raottaa ajatuksia projektin takana sen verran, että oli alkujaan tekemässä dokumenttia motoristeista, mutta tapasi mutkan kautta Hesen ja päätyikin tekemään elokuvaa tämän vapautta tavoittelevasta ja itse rakennetusta autokotihaaveesta. Ainakin vielä 2013 Salmenperä oli sitä mieltä, että Alaska Highway oli uuvuttavin elokuvaurakka, jonka parissa hän oli raatanut ja mainitseepa myös ehkä pikkuisen pilkettä silmäkulmassa, ettei aio enää reissuelokuvia Alaskassa tehdä.

"Nämä olivat raskaimmat kuvaukseni ikinä. Suurimmat huolet liittyivät siihen, lähteekö rekka käyntiin enää aamulla ja krooniseen tulipalon riskiin. Aluksi se oli huvittavaa, mutta pitemmän päälle se kävi kaikkien hermoille. Voisin myös kuvitella, että kuvaamisemme otti joskus päähenkilöitä päähän."

Itse en valitettavasti ole Salmenperän kehujakin keränneisiin fiktiivisiin elokuviin juurikaan tutustunut. Miehen työ tuli aikoinaan lainattua, mutta eipä silloin syystä ja toisesta ollut inspiraatiota kotimaiselle draamakomedialle, joten palautui vilkaisematta. Kuitenkin dokumentissakin vallitseva letkeä ote ja mielekäs meno innostaa näidenkin pariin suuntaamaan, kunhan mahdollisuuksia sattuu tielle. Tuore Talvivaaran tarinaa kertova Jättiläinen kiinnostaa ainakin, kuten myös oletettavasti kepeämpää hassuttelua harrasteleva Häiriötekijä viime vuodelta.



Voi olla, että alkujaan tekijöiden toiveissa oli saada Hesen reissusta tarinaltaan eheämpi elokuva ja selkeä päätös sille, mutta dokumentti lopulta jättää viimeiset vaiheet hieman auki, mikä sinänsä luontevalta tuntuu. Loppuun poimittu lainaus Steinbeckilta korostelee sitä, ettei se perille pääseminen pisteeseen B pääjuttu välttämättä ole ja samaahan Hese jo oikeastaan korjaamolla vihjailee rupatellen, että noinkohan vain löytyy mitään paikkaa, minne lahjapajun voisi juurruttaa. Kaikkia ei välttämättä avoin loppu hirmuisesti miellytä, mutta eipä itselleni mitään suurempaa pettymystä aiheutunut viimeisiä kuvia katsellessa. Eteenpäin rullailevia autoja sekä junia vilkuillessa kajautetaan korville aiemmin nuotiotunnelmoinnin yhteydessä hoiloteltu Gram Parsonsin kappale Wheels, joka saattelee kovasti unelmiensa eteen ahertanutta ja vastoinkäymistenkin koettelemaa Heseä matkojaan jatkamaan kaukaisuuteen kaivaten niinkin tunnelmallisesti, että karvat väistämättä kohoilevat:

"Now when I feel that my time is almost up
And destiny is in my right hand
I'll turn to him who made my fate so strong
Come on, wheels, make this boy a man 

We're not afraid to ride
We're not afraid to die
Come on, wheels, take me home today
Come on, wheels, take this boy away
Come on, wheels, take this boy away"

Dramaattisia tapahtumia, jännitettä, vaikeuksien voittamista, yllätyksiä ja uusia mahdollisuuksia matkalle saadaan mukavasti tiivisteltyä unohtamatta pitkän reissun arkisempaa puolta puolilämpimine tölkkivälipaloineen. Tekijät ovat selvästi tahtoneet pitää etäisyyttä tapahtumiin, mikä korostuu esimerkiksi lieskojen riehaantuessa, eikä muutenkaan näytä siltä, että olisi tahdottu lähteä sattumuksia paisuttelemaan ja sitä kautta isompaa elämystä yrittämään. Linjana vaikuttaa olevan, että pienemmistäkin iloista pysähdytään nauttimaan, mikä kauniiden sekä hallittujen kuvien avustuksella tuottaakin kieltämättä mielekkään elokuvatuokion, joka hyvinkin aidonoloisena näyttäytyy. Ehkä Alaska Highway ei aivan sellainen ole kuin mitä ennakkoon tuli toivottua, mutta teemaan sopien on helppo iloita siitä, että olosuhteet kuljettelevat sekä tekijöitä että katsojaa paikoin yllättäviin suuntiin. Jos hiukan haahuileva haaveilu innostaa ja vuoristomaisemilla koristeltu tie mieltä vie sekä vastustamattomasti viehättää, niin ehdottomasti kannattaa tämä reissu kokea.



Alaska Highway (2013)

Mikäpä olisi osuvampaa höpöteltävää näin ystävänpäivälle kuin summailla Puolen hehtaarin metsän väen teemaan liittyviä touhuja. Disney on julkaissut Puhin ja ystävien temmellyksiä eri juhlapäiviin liittyvinä koosteina ja sellaisesta tässäkin tapauksessa on kyse, eikä mistään varsinaisesta elokuvasta. Hieman alle tunti saadaan kasaan 1980- ja 1990-luvuilta koostetulla materiaalilla, joka on alkujaan televisiolle tuotettua tavaraa. Taikamaailma-kokoelmien kautta blogiin on päätynyt jo runsaat 20 tarinaa televisiosarjasta The New Adventures of Winnie the Pooh ja tämän ystävänpäivälevynkin vanhempi puolisko sieltä napataan, sillä tarkoitukseen hyvin sopiva jakso löytyy. Ajattelinpa nämä aikajärjestyksessä käsitellä, eli ensin siis juurikin mainitun jakson kimppuun.

Nimensä perusteella Un-Valentine's Day (Epäystävänpäivä) ei mitään herttaisinta ystävänpäiväjuhlistelua ole esittelemässä, mutta ehkeivät asiat aivan niin murheellisesti ole, mitä otsikko antaa ymmärtää...? Joka tapauksessa Kani on jälleen kutsunut kaverukset koolle kokoukseen ja nuijii pöytää vaatien muita vaikenemaan. Epäilemättä jokin tuikitärkeä tilaisuus on aluillaan puheenjohtajan pahaenteisellä sävyllä varoitellessa, että taas se aika vuodesta on tuloillaan. Puhkin kovasti huolestuu, vaikka ei oikeastaan edes ymmärrä, mistä ollaan keskustelemassa. Kun muut eivät selvästikään ole omin avuin pääsemässä kärryille, niin Kani selittää, mistä kamalasta kurjuudesta ollaan juttelemassa, eli ystävänpäivä on kerääntymisen pääsyynä.



Ajatus saattaa alkuun oudolta ja hassultakin tuntua, mutta Kani on vakaasti sitä mieltä, että Puolen hehtaarin metsässä ystävänpäivä saa päät pahasti hurahtamaan ja nyt on tullut aika estää edellisen vuoden fiasko ennakkoon. Silloin jaettiin käsittämättömästi kortteja, jotka tukkivat kaikki tunnelit ja nurkat suurta harmia sekä mielipahaa aiheuttaen. Erityisesti eräs nimeltä mainitsematon Puh-karhu tässä touhussa kunnostautui vastaamalla saamiinsa kortteihin ainakin kolminkertaisesti, ellei jopa tuhansia postitellut. Kahjoilulle olisi saatava loppu, mutta Puh ei jaksa asialla stressailla, vaan intoutuupa ojentamaan Kanille sydämellisen tervehdyksen, joka mielipuuhiin kuuluu. Puheenjohtaja tapojensa mukaisesti tahtoisi jälleen varsin jyrkkää ratkaisua ongelmaan esittää, eli pitäisi perua koko ystävänpäivä ja siirtyä Ihaan suosimalle lahjattomalle ja kortittomalle synkeähkölle linjalle. Muita vaihtoehtoja ei ole, vaan lahjakielto äänestetään voimaan Puhin harmiksi.

Ehdottomista kielloista huolimatta seuraavana aamuna Puh ilokseen huomaa ovellaan hunajapurkin ja nopeasti päättelee, että Nasu varmaan häntä ystävänpäivänä tahtoo muistaa. Siksipä pitää heti alkaa miettiä vastalahjaa, salakavalan salaisesti toki, ettei Kani pääse näistä suunnitelmista perille. Myöhemmin selviää, että ehkä joku muu kävikin ruukun jättämässä ovelle, mutta korttien ja vastalahjojen kierre on jo riehaantunut hyvään vauhtiin. Pienet kaverukset toisilleen kakkuja leipovat ja lämpimiä toivotuksia väkertelevät, eikä kukaan tunnu kovin vakavasti enää ottavan yhdessä sovittua kieltolakia. Tai niin, tokihan jänönen edelleen olettaa, että kortit jäävät jakamatta ja kunhan asioiden tila selviää, niin sanomistahan siitä seuraa...



Vuodelta 1989 oleva ystävänpäiväerikoinen edustaa kommeltelevaisempaa Puhistelua, etenkin siinä vaiheessa, kun sydämellinen sekoilu kunnolla lähtee käsistä riistäytymään. Taivailta tippuu vadelmaista kakkusadetta, kirottujen korttien hyökyaalto vyöryy niskaan, kaikki vierailevat salaisella postikopalla ja nämä tempaukset ovat vasta alkusoittoa. Kaverukset innostuvat nimittäin tekemään Risto Reippaalle ikimuistoisen ystävänpäivätervehdyksen näytelmän muodossa, mikä lyhyellä harjoitteluajalla ja vähän vallattomalla tekijäporukalla on operaatio omanlaisensa. Kani toki yrittää pitää kaikki luovat langat hyppysissään, mutta eihän se ihan putkeen mene. Suukkoja pitäisi puistopenkillä sinkoilevien rakkauden nuolten innoittamana jaella, mutta hävitysten kauhistusta saadaan aikaan. Amorina hääräilevä Nasu-parka liitelee vähän minne sattuu ja lopulta vinha viima pyyhkäisee koko harrastelijateatterin matkaansa. Koko komeus päätellään asian vaatimalla arvokkuuden puutteella, kun esirippu räjäytetään lavan mukana teille tietämättömille.

Ohjaajan surkutellessa täydellistä katastrofia ja epäonnistumista, innostuu Risto kuitenkin aplodeihin ja toteaa, että sepä oli koheltelevaa komediaa parhaasta päästä. Kotikatsomossa tekee mieli yltyä kehuihin, sillä oikein viihdyttäväksi myllerrykseksi kaverusten ystävänpäivä kääntyy. Tylsiä tuokioita ei juuri tarvitse tuskailla, mutta säntäily ja sähläily moneenkin otteeseen hymyilyttää. Un-Valentine's Day on 21 minuutin kestoltaan toistaiseksi nähtyjen joukossa mittavimpia tarinoita, mitä tähän televisiosarjaan tulee, mutta hujauksessa se silmien ohi sujahtaa. Myönnettäköön, ettei hieman erikoinen ystävänpäivähässäkkä Puhin ja muiden sydämellisimpiin seikkailuihin missään tapauksessa kuulu, mutta hauskaa ja villiä menoa seurailtavaksi saa.



Televisiosarjalla The New Adventures of Winnie the Pooh jatketaan, sillä Three Little Piglets (Kolme pientä porsasta) on myös sen toiselta tuotantokaudelta poimaistu. Perusajatuksena on esittää monille tuttu satu kolmesta possusta ja susihukasta tiivistetyssä sekä pikkuisen muunnellussakin muodossa. Miten se sitten liittyy ystävänpäivään, jää kohtalaisen hämäräksi ja veikkailen, että se on runsaan viiden minuutin kestollaan ollut sopiva täytenumero, niin on aikoinaan saatu noin puolituntinen televisioerikoinen näistä kahdesta tarinasta aikaan. Puh on tässä tapauksessa valittu satusedäksi ja alkuun pääseminen on kovin töksähtelevinään, sillä olipa kerran hunajapuu ei kaikille satu kelpaamaan, vaan Kani ärhentelee, että kerrankin voisi herkkuosaston jättää vähemmälle hekumoinnille.

Kunhan lopulta saadaan lyhyt satu vauhtiin, niin possujen osa luontevasti lankeaa Nasulle, mutta susia ei Puolen hehtaarin metsässä niinkään laukkaa, joten ärhäkkä Kani valepuvussa kelvatkoon korvikkeeksi. Melko nopsasti onnistutaan hipsaisemaan harhateille ja Puhin kertoessa eri sadut sekoilevat keskenään. Milloin puhkutaan korttitaloja nurin ja toisessa hetkessä yrittää salaperäinen naamioitu kostajakin ujuttautua mukaan menoon. Sanomattakin selvää, ettei tässä yritetä orjallisesti alkuperäistä tarinaa toistaa, eikä tarvitsekaan. Karkailevat sivujuonet ja satunnainen sekoilu ei kuitenkaan tätä tulkintaa ole miksikään satuklassikoksi kohottamassa. Sanotaan vaikka niin, että parhaimmillaan ihan kivaa täytettä, mutta itsenäisenä juttuna turhahko hutkaisu.



Levyn tuoreempi puolikas pompsauttaa animaatiotarjonnan 1990-luvun loppuun, sillä Winnie the Pooh: A Valentine for You (Ystävänpäiväkortti) sai ensiesityksensä televisiossa vuoden 1999 helmikuussa. Aloitus mukailee enemmän elokuvia, sillä Riston huoneessa käväistään ennen kuin kirja aukeaa seikkailuihin. Kertoja juttelee, että jälleen on vuoden ihanimpiin kuuluvaa korttien ja karkkien täyttämää aikaa edessä, mutta ehkä kaikki ei siitä huolimatta ole aivan kohdillaan. Puhin vaistot viestittelevät, että jotakin huolestuttavaa saattaa olla horisonttiin ilmaantumassa ja Ristokin tuntuu viihtyvän omilla teillään. Karhu tuumailee, että lienee parasta vierailla Nasun luona päänvaivoistaan puhelemassa. Toisella on tietysti yllätyslahjojen väkerrys juuri hyvässä vaiheessa, mutta Puh miettii kaverinsa katoamista niinkin keskittyneesti, että lahja-asiatkin ovat livahtaa silmien ohi.

Murheellisia ajatuksiakin alkaa päähän pujahtelemaan, eli on parasta lähteä Ristoa etsimään. Melko vauhdikkaasti etsintäpartio "kadonneen" Riston löytääkin nurmelta kirjettä kynäilemästä. Puh jo toiveikkaana kuvittelee, että parhaalle nallekaverille siinä sydämellistä korttia sanaillaan, mutta sepä onkin osoitettu jollekin Karoliinalle. Porukka pohdiskeltavaa saakin ja Pöllö päättää ystäviään opastaa tytöistä ja pojista, mikä summautuu muotoon, että Risto on pihkakärpäsen puremaksi joutunut, mistä usein seuraa lemmenkipeys. Tämä halikärpäsille sukua oleva hyönteinen on niinkin ärhäkkä tapaus, että lieköhän lääkäristäkään mitään apua. Tiikeri huikkaa ehdotukseksi, että jospa ystävykset pyydystäisivät toisen pihkakärpäsen, joka toimisi eräänlaisena vastarohtona. Kanikin on poikkeuksellisesti Tiikerin suunnitelmaa kannattamassa, joten kaverukset lähtevät kärpäsjahtiin vähitellen pimenevään iltaan...



Jos vanhempi ystävänpäivärieha karkaili pitkälti kepeäksi sekoiluksi, niin uudempi tarjokas haikeuttaa sävyä ja hiukan herkempään lopputulokseen kurkottelee, mutta sanoisin, ettei siinä erityisen kehuttavasti onnistu. Mikään täysin vakavailmeinen A Valentine for You ei onneksi ole, mutta hiukkasen ihmetyttää, että tietoisesti tahdotaan tummasävyisempään kuvastoon panostaa. Porukkahan haahuilee ja hajaantuu kirjaimellisesti yöhön ja kaverusten hytiseminen synkässä metsässä alkaakin muistuttaa kuviltaan enemmän jotakin Halloween-erikoista. Muutenkin värimaailma vaikuttaa paikoin kummallisen valjulta ja esimerkiksi Ihaan silmät ovat oudon lasittuneet kuin aasikaveri olisi jossakin houreisessa tokkurassa. Paljoakaan ei pihkalaulukaan onnistu tunnelmia piristämään ja pitkälti keskinkertaista seikkailua saadaankin tämän harharetken puitteissa aikaiseksi.

Tarkoitus tällä 22-minuuttisella ystävyyttä lujittelemaan pyrkivällä pienellä tarinalla on hyvä, mutta se ei aina riitä, jos toteutus viestittelee siihen suuntaan, ettei osallisia ole kiinnostanut parastaan panostaa. Yleensä olen taipuvainen suosimaan herkistelyä vauhtiviihteen edelle, mitä Puh-tarinoihin tulee, mutta tässä kokoelmassa kommellusvoittoisempi puolikas vie minusta melko selkeän voiton. Uudemman tuotoksen pelastaviin puoliin voi laskea ihastuttavan loppulaulun Places in the Heart, joka kohottelee tunnelmia selvästi ja tuo muuten hyvinkin valjun koitoksen miellyttävään päätökseen. Kappaleen taustalle keräillään kiva kooste sydämellisyyksiä vanhemmista animaatioista. Näin sitä saadaan mieltä piristävä hyväntuulinen ja osuva päätös Puolen hehtaarin metsän ystävänpäiväjuhlallisuuksille ja tuupataan samalla tummemmat kuvat murheineen unholaan.



Tuntuukin sopivalta lainailla loppuun kehumaani laulua ja toivotella sen myötä iloista ystävänpäivää!

"There's a place right here,
and it's really rather small.
But this rather small place
knows the grandest thing of all.
It knows when understanding
can be hard to understand.
It knows no words are needed
when you take somebody's hand. 

It knows that you are with me
in everything I do
It's a special corner of my heart,
the place that I call "Pooh" 

There are places in the heart
That always know a friend
In good and glad and sad times
The heart remembers them 

There are new friends yet to meet
There's a place for them to start
But old friends always keep their places in the heart" 

Winnie the Pooh: Un-Valentine's Day (1995) (IMDB)

Winnie the Pooh: A Valentine for You (1999) (IMDB)

Elokuvareissailut jatkuvat, mutta Lassen lähtiessä perheineen tien päälle ennakkovärinät eivät valitettavasti ole lainkaan niin myönteisiä kuin Hesen körötellessä Alaskassa ja Kanadassa dokumentissa Alaska Highway. Sisäkansi muistuttelee samaisen perheen kolmisen vuotta vanhemmasta lomamatkasta Kreikan rannoille. No, eipä taida olla pelkoa siitä, että kyseinen perhepiinajainen olisi ihan heti unohtumassa, sillä sen verran rasittavaksi hupailu väänneltiin. Vastenmielisen väkinäisen rantatyhmäilyn jälkeen tulikin pohdittua, että lieköhän lainkaan järjellistä tai edes etäisesti mielekästä hommaa samojen tekijöiden jatko-osiin tarttua, mutta tässäpä sitä ollaan! Jos kovin karsea komediahirvitys ruudulla riivailee, niin syyllinen löytyy peilistä, koska kukaan ei pakota ja ennakkotapaus on hyvin muistissa. Ikävistä enteistä huolimatta annan Rudolfin hurauttaa auton käyntiin, sillä tyyppien olisi tarkoitus ajella Euroopan halki taannoista häämatkaa muisteloimaan...

Punertavaa taivasta, tyyntä järveä ja peltojen yllä nätisti häälyviä usvahaituvia ihmetellessä mielessä liitelee toive, että ehkeipä sieltä mitään hirveää saastaa sentään toiseen kertaan kehdata saman porukan toimesta katsojien silmille roiskia, mutta sitten jossakin pörähtää auto käyntiin ja Anderssonin perheen Volvo-farmari lähtee maisemia halkomaan lehmien ihmetellessä menoa. Väkeä on kerääntymässä kirkon pihaan ja sinne Rudolf (Morgan Alling) menopelinsä singauttaa. Sama tuttu viisihenkinen perhe autosta purkautuu, eli äiti Karin (Anja Lundkvist), vanhin lapsi Anna (Hanna Elffors Elfström), keskimmäinen kovasti romansseja haikaileva Lasse-poika (William Ringström) sekä tietysti porukan nuorimpana Håkan (Julius Jimenez Hugoson), joka heti autosta noustessaan alkaa pelleilyjään puuhastelemaan.



Aivan rauhanomaisesti Anderssonien saapuminen ei tietenkään suju, vaan tuosta vain runnotaan kukkakimppujen sekä tarjoomusten päälle ja kitaraansa virittelevä nuorukainen saa nenilleen, eli sopinee ensiminuuttien aikana todeta, että sama muista mitään piittaamaton röyhkeä asenne on tallella ja kovin tuntuu toisten tölviminen olevan mieluisaa touhua. Anderssonit ovat saapuneet tuttavapariskunnan häihin ja Rudolf niinkin innokkaasti seremoniaa taltioi lähes tyhjällä akulla, että tunkee valojaan vannovan Sabinan, Pontuksen ja papin väliin ja onnistuu pariskuntaakin tuuppimaan siinä sähläillessään. Elokuva ei ole edes viittä minuuttia ehtinyt edistymään, mutta rasitus on katsomon puolella hyvää vauhtia lisääntymässä ja kirkkoyleisön tapaan tekee mieli liittyä itkijäkuoroon, mutta vähemmän herkistävistä syistä.

Kunhan päästään kirkosta pihalle ja lahjajakoon valmistautumaan, niin Karin kyselee Rudolfilta, että muistaako tämä heidän hääpäiväänsä. Rudolf typerästi töksäyttää, että taisipa olla elämän kamalin päivä, sillä autokin hajosi ja pakoputkiston korjauksesta koitui miltei 3000 kruunun lovi kukkaroon. Että sellaista... Voi miten osaakaan olla tönkkö kitsastelu hupaisaa huumoria ja sitä ropsahtelee lisää, koska Rudolf on päättänyt antaa ystävilleen häälahjaksi taulun, jonka hän Karinin kanssa sai lahjaksi 20 vuotta aiemmin. Karin kuitenkin alkaa tympääntyä jatkuvaan rahoista jauhamiseen, eikä todellakaan ole ainoa näine tuntemuksineen. Toisaalla Anna on muuten vain kyllästynyt notkumaan häissä ja Håkan tuosta vain kavereineen käy hääkakkua tärvelemään, eli perhe panostaa täysillä ikävämmän ilmapiirin luomiseen.



Tauluineen toikkaroidessaan Rudolf törmää taiteesta enemmän tietävään antiikkiasiantuntijaan, joka pikaisella vilkaisulla osaa sanoa, että hyppysissä on Nylletin maalaus, jonka arvo lähenee miljoonaa kruunua. Siinähän menee raha-asioihin tiukan linjan omaavan Rudolfin polla pyörälle, kun sekunneissa yrittää tällaista informaatiota sisäistää ja sulatella. Tietenkään maalausta ei voi enää kaverille lahjoittaa ja tämä käännekin hoidetaan tyylipuhtaasti öykkäröimällä ja torvelointi saa heti jatkoa, sillä Rudolf alkaa valehdella vaimolleen, miksi lahja-aikeet myöhäisessä vaiheessa pitää perua. Asiantuntija kuitenkin huomauttaa, että taulusta puuttuu taiteilijan signeeraus, mikä tarkoittaa tuntuvaa tiputusta hinnassa, mutta eihän mikään estä pyytämästä siihen puumerkkiä. Rudolfilla tietysti välittömästi välähtää ja sitten kaasutellaankin jo kotia kohti.

Anderssonien perhekokous aloitellaan edellisestä osasta tutulla vaivaannuttavalla avauksella muiden toljottaessa tympääntyneinä isän irrottelua, eikä ilme yhtään iloisempi katsomon puolellakaan ole, vaan kanssakärsijänä siinä mukana nököttelee. Rudolf onnistuu kuitenkin yllättämään perheensä sanattomaksi ja tässä tapauksessa vieläpä iloisissa merkeissä, sillä kukaan ei osaa odottaa tarjousta automatkasta läntiseen Itävaltaan ja tarkemmin Tiroliin. Innostus onkin nousussa ja Rudolf vielä esittää aikeensa siten, että tarkoitus olisi verestää 20 vuoden takaisen häämatkan lämpöisiä muistoja ja kokea samoja romanttisia paikkoja uudelleen. Ihastuttavat muistelot muuttuvat jo ennen lähtöä kovin eläväisiksi ja jotenkin Lassekin päätyy vanhempiensa häämatkan muistikuviin tapaamaan utuisissa haaveissa unelmiensa tytön Nicolen ja on tämän myötä vakuuttunut, että todellinen rakkaus odottaa häntä pienessä vuoristokylässä. Arkisempien sekoilujen sekaan saadaan siis ihka-aitoa ja kovin kömpelöä hölynpölyä.



Siinäpä on samalla Rudolfilla tilaisuus vähän karistella kitsastelijan mainetta perheensä silmissä esittämällä, ettei se raha nyt matkailussa paljoakaan merkitse, mutta unohtaapa edelleen mainita, että taulukauppa päämotivaationa koko reissulle on. Sen suurempia suunnitelmia ei lähdetä tekemään, mutta auto pitää tietysti tunkea täyteen kaikenlaista tarviketta. Lähes 2000 kilometrin taival käynnistyy leppoisasti Håkanin kiusatessa muita piereskelyllään ja Rudolf taas nolostelee navigaattorin kanssa. Kohti autolauttaa kiidellessä onkin jo vahva tunne siitä, että tulossa on piiiiiitkä ja piinallinen koettelemus ja siinä samalla saattaapi pähkäillä, että jospa antaisi stop-nappulan itsensä armahtaa ja vaikkapa unille painelisi, mutta ehei, loppuun on sinnikkäästi läpi peräpöristelyjen sekä muiden tyhmyröintien tarvottava...

Kovin pitkää aikaa ei Rudolf kykene törsäilevää turistia esittämään, joten jo laivassa yritetään ahtautua johonkin parin hengen hyttiin, mutta järki kuitenkin voittaa tilapäisesti. Yleisesti ottaen aivotoiminta vaikuttaa useammallakin perheenjäsenellä tökkivän huolestuttavan pahasti, mutta valitettavasti sen seurauksena syntyvät tiuhaan tahtiin toistuvat kömmähdykset onnistuvat olemaan lähes järjestään rasittavia ja vailla mitään hauskuutta. Samaiselle laivalle on päätynyt häissä tavattu kitaraheppu, johon Anna alkaa vähitellen ihastumaan. Kaveri siinä runoillen yrittää maailmalta tiedustella, että minnepä hauras sieluni mahtaa kuulua ja universumi tahtoo ilmeisesti vastata, että tähän sekoilukerhoon peruuttamattomasti ryvettymään herkkä mies joutaa. Tekeekin pikkuisen pahaa, miten sympaattiselta vaikuttava tyyppi joutuu sivullisena kohtuuttoman höykytyksen kohteeksi.



Laiva tipauttaa seikkailijat Saksan rannikolle, josta lähdetään teitse jatkamaan kohti Itävaltaa. Aikataulu on kohtalaisen tiiviiksi tuumailtu, mutta puolivahingossa joudutaan pysähdyksiäkin tekemään. Huvipuistovierailu kyllä ensin matkakankeudesta kärsivää perhettä piristelee, mutta samalla ilakointi tuo eteen hiukan suuremmankin pulman pähkäiltäväksi. Sen myötä Rudolf joutuu vähän valottelemaan muillekin tarkoitusta matkan takana, mutta jostakin käsittämättömästä syystä säveltää päästään lisää hätävalheita, joiden kantomatka vaikuttaa olemattoman vähäiseltä. Autopulmiakin matkalle mahtuu, sillä vuoristoteiden heittämä haaste on vanhalle ja täyteen pakatulle Volvolle pikkuisen liikaa. Vastoinkäymisistä huolimatta Itävaltaan lopulta päästään, mutta alkaakin näyttää siltä, että hankalin vaihe on vasta edessä...

Sune på bilsemester on niitä tapauksia, joiden parissa hieman yli 90 minuuttia tuntuu useamman tunnin mittaiselta tervanjuontiurakalta ja vielä varsin hellittämättömältä sellaiselta, koska yhtään armoa katsojan suuntaan ei tunneta ja rankaisu on lähes tauotonta. Jos esimerkiksi yö tuo mukanaan jokusen sekunnin rauhallisemman jakson ja kuvan, niin auringon noustessa löysäily kostetaan täysimääräisesti, kun Rudolf aamutoiminaan puolivahingossa teloo Karinin nenän ja möykkä sekä sekoilu pääsee taas vauhtiin ja siirrytään takaisin asian ytimeen. Muutenkin päin seiniä käveleminen, yleinen älämölöinti ja öykkäröinnin luontevana kaverina kulkeva vahingonilo tuntuvat kaikki olevan kysyttyä tavaraa tässä perhekomediassa ja jokaista lajia annostellaan enemmän kuin millään tahtoisi ottaa vastaan.



Toistuvien ja tahallisten torvelointien sekä töksähtelevien toikkarointien sinnikäs vyörytys ei niinkään nauruhermoja hytkyttele, vaan rasittava hyökkäys herättelee mittavia paasaushaluja. Kera räkimisen ja korahtelun kulautellaan raikasta juomaa kukkamaljasta ja muita vastaavia huppelishei-kömmähdyksiä saa jossakin hölmistyneen ja hämmentyneen rajamailla ihmetellä. Keppostelevaisen komedian kikkakirjaan mahtuu toki rääkymistä ja remuamistakin, eikä tietenkään sovi unohtaa kiukuttelua, huutoa ja räyhäämistä, jota suu auki tuijottaa mietiskellen, että paljonkohan näiden elokuvien tekijät inhoavat lomailevia perheitä ja miksi ihmeessä syntynyt kiukku halutaan viattomiin katsojiin purkaa. Jälkikäteen näitä jäyniä ja kyseenalaisia puuhasteluja mietiskellessä saa vain mielialansa ankeutettua.

Tiedä sitten, voiko jatkuvien typeryyksien sarjatehtailua kummoisenakaan saavutuksena pitää, sillä mitään omaperäistä näissä ei ole. Suuri osa on edellisen lomareissun huonouksien mielikuvituksetonta toistoa tai mukailua, kenties paikoin vieläkin vastenmielisemmin toteutettuna. Toisten hakkaaminen tai muu kaltoinkohtelu "melkein vahingossa" tuntuu kestosuosikkeihin lukeutuvan, mikä kertonee jälleen synkkää tarinaa jostakin. Siitä vain Lassekin unelmatyttöään tirvaisee päin näköä. Voi sitä kekseliäisyyttä ja mahdottoman vallatonta hassuttelua... Tässä yhteydessä upouudeksi lisäykseksi kertyvien nolouksien kasaan kelvannee Rudolfin kuumotteleva jutustelu navigaattorin opasäänen kanssa. Kyllähän se hämmentää, miksi kukaan ei ole missään vaiheessa tasoltaan vastaavia ideoita elokuvasta karsinut pois. Siksipä pikkuisen puistattaakin, että millaistakohan hassuttelua on pois nipsitty. Hmmm...olisikohan poistettuja kohtauksia saatavilla, vai kelpasikohan kirjaimellisesti kaikki kuona mukaan? Hyi hyi!



Yleisön urakkaa ei helpoteta edes siinä mielessä, että kaheleihin kommelluksiin laitettaisiin sympaattisia tyyppejä, vaan pääporukka kallistuu selvästi huonolla tavalla ääliömäisten öykkärien suuntaan. Erityisesti Rudolf on saanut kannettavakseen vähintään kaksinkertaisen lastin vähemmän miellyttäviä luonteenpiirteitä, joiden ilmeneminen tekoina sekä tapoina muita kohtaan ei valitettavasti katsomossa niinkään hilpeyttä herätä. Epärehellisyys on hitsautunut pysyvästi luonteeseen ja tuosta vain Rudolf uusia valheita ja vääristelyjä lähimmilleen kehittelee sössötettäväksi. Vieraiden hyvinvointi ja omaisuus ei taas merkitse tuon taivaallista. Siitä vain hurauttamaan sivullisten tarvikkeiden yli ja itsekkyys kunniaan! Eihän kaveri niin kovasti ärsyttämään ala, että toivoisi jonkun käyvän kurkkuun kiinni, mutta voinee kuitenkin todeta, että minkäänlaisia myönteisiä tuntemuksia hän ei onnistu herättelemään. Muu perhe ei aivan samaan kerhoon pysty kohoamaan, mutta sanoisin, että jossakin määrin välinpitämättömyys muita kohtaan tulee esille ja myös toisten vastoinkäymisille ilkkuminen on takaamassa, ettei kyseisen porukan puuhista mitään liikutusta irtoa, jos sellaista vaikka satuttaisiin yrittämään.

Tuleehan sitäkin pohdittua, että onkohan katsoja kiskaissut piponsa liian tiukkaan, mutta harkinnan jälkeenkin vaikuttaa siltä, että Sune på bilsemester on ihan tarkoituksella uuvuttavan rasittava. Kyllähän koko perheelle suunnatuissa komedioissa saa olla lapsellista huumoria, mutta tässä tapauksessa mitään laaturimoja ei ole edes asetettu ja taustalta paistaa vielä pahantahtoisuus. Anderssonien perhe ei ole ensimmäinen joukkio, joka hassuttelevaisessa hengessä tölvii viattomia sivullisia, mutta huvittavuuden sijaan karseutta saadaan aikaan. Kreikassa lomaillessa Rudolf onnistui toistuvasti tölvimään Lisaa, jonka paikan jatko-osassa ottaa kitaraheppu. Tyyppi joutuu hääkohtauksesta alkaen tulilinjalle ja kovakouraisen kopuloinnin kohteeksi. Tämänkin kuvion kopioiminen edellisestä vain korostaa, miten ideaköyhällä linjalla liikutaan ja ilmeisesti samalla oletetaan, että katsojille viihteeksi kelpaa mikä tahansa väsähtänyt pöllöily. Monesti vaikuttaakin siltä, että miellyttävä minuutti on tältä teokselta aivan liikaa toivottu ja koettelemus muodostuukin sellaiseksi, ettei vahingossakaan pääse mitään herttaista, hempeää tai herkistävää tuntemaan.



Edellisen osan kuvioiden kopioimisesta puhuttaessa sopii tietysti mainita Lassen haaveet unelmatytöstä ja kuumista romansseista. Lyhyesti summattuna tämän touhun seuraaminen on täyttä tuskaa ja sitäkin herkkua on ikävä kyllä ripoteltu käytännössä koko elokuvan kestolle. Jo häissä Håkan yrittää valevihkiä veljeään ja tämän silloista mielitiettyä. Kyseinen pöllöilykin pitää venytellä kiusallisen pitkäksi takertelevine rakkaudentunnustuksineen. Voi myös todeta, että likkojenhurmaajan jutut ovat järjestään kamalaa kuultavaa. Myötähäpeä varmaan olisi koholla läpi elokuvan, jos näiden vekkulien puolesta jotakin tuntisi, mutta välittäminen kantaa vain väsyneeseen vaivaantumiseen. Kaikenlaista hupaisaa hölmöilyä ihastusten kautta yritetään tietysti kehitellä, mikä saa Lassen vanhemmat luulemaan, että poikaparalla alkavat ruuvit löystyä yläkerrassa. Pussauksesta tämä kertoo haaveilevansa jatkuvasti ja mielikuvitustyttö tunkee autoonkin suukottelemaan, jolloin pitää tietysti pökäleitä miettiä viekoittelevan harhakuvan karkottamiseksi. Pökäleistä puhuttaessa käsillä onkin varsinainen sellainen ja mielestäni Lassen romanttinen haaveilu tiivistyy hyvin jaksoon, jossa rakkauden perhoset mylläävät mahassa ja yhdistyvät merisairauden kanssa oksennukseksi.



Lopun lähestyessäkään kaikenlaisia karmeuksia kärsinyttä katsojaa ei haluta armahtaa, vaan viimeiset kiusaukset pitää vielä möykkäillä. Joku on sattunut keksimään, että kun Itävallan innostavan vihertävillä vuoristoseuduilla ollaan, niin mitäpä jos vaihdetaan musikaaliksi. Pitäähän yleisö vielä laittaa kokemaan laulava ja tanssiva Anderssonien perhe! Täytyyhän sitä yrittää klassikkomusikaalia häpäistä ja tärvellä, jos vain tilaisuus tällaiseen tyhmäilyyn tulee. Tämän täysin irrallisen ja luokattoman kurjan hupsuilujakson jälkeen kokeillaan vielä onnellista loppua satumaisella kiepsautuksella, mutta ilot ovat vähissä. Tekeehän se tehtävänsä ja saattelee surkeuden saagan päätökseensä, mutta senkin töksähtäen ja rasittavasti sössötellen. Paluumatkalla mietiskellään, että varmaan nämäkin kommellukset jälkikäteen muistoihin kultautuvat, mutta sitä sopii epäillä. Katsojan päässä pyöriikin tässä vaiheessa lähinnä pikkuinen pyyntö: lopujolopujolopujolopujolopujolopujolopujolopujolopujo...

Anderssonin perheen hermoja koettelevat lomailut ovat saaneet vielä jatkoakin, sillä Sune i fjällen vie porukan laskettelemaan ja epäilemättä muistakin lumiriehoista nauttimaan. Autolomailun jälkeen pelkkä ajatuskin puistattaa, mutta tiedä sitten, jos vaikkapa vuoden kuluttua elokuva jostakin eteen pompsahtaisi... Ihan mielinkiinnosta kyllä tahtoisin nähdä, millaisia lomahuvitteluja noin sävyltään ja menoltaan toinen porukka näistä tarinoista taituroi pari vuosikymmentä aiemmin. Siksipä ainakin vuoden 1993 Sunes sommar on katselulistalla, ja onhan tuosta ainakin Ruotsissa olemassa levyjulkaisu. Ainakin IMDB:n pisteiden perusteella liikutaan huomattavasti siedettävämpien seikkailujen parissa. Jokseenkin helppo onkin uskoa, että meno varhaisemmissa teoksissa on nautittavampaa, koska siinähän saisi jo yrittää tosissaan, että vielä kurjempaa kommellusta lopputulos olisi.



Jos jotakin hyvää yrittäisi katkeraan tilitykseen keksiä, niin voisipa sitä mainita kauniit kuvat, jotka paikoin pikkuisen piristävät muuten ankeaa komediaa. Valitettavasti tässä seurassa niistäkään ei pysty aivan täysillä nauttimaan, vaikka esimerkiksi Itävalta ihastuttelee vihreillä ja vehreillä vuoristokylillään. Upeat taustatkin tahdotaan tuhria ja tärvellä typerillä joutavuuksilla tai lähinnä pahaa mieltä tuottavalla puuhastelulla. Yritäpä siinä sitten heittäytyä hyviä höttöisyyksiä hehkuttelemaan tai lumoavilla vuorimaisemilla tunnelmoimaan, kun tekijöiden tavoitteena tuntuu olevan juuri tällaisten tuokioiden upottaminen mahdollisimman pikaisesti. Siihen nähden, että matkaa riittää melkein 2000 kilometriä, on kuvatarjonta kohtalaisen höttöistä. Automatkan aikana viihdytäänkin enemmän takapenkin pörähtelyjen parissa kuin että lähdettäisiin Saksan ja Itävallan seutuja kattavammin esittelemään ja ihastelemaan. Joka tapauksessa ehdottomasti positiivisena puolena voi pitää sitä, että löytyy näitä mielialaan myönteisestikin vaikuttavia välähdyksiä ja vilkahduksia. Ruotsissa nämä kolme uudempaa Lasse-elokuvaa on tuotu teattereihin joulun aikoihin, ja vuoden pimein aika onkin sinänsä oiva paikka tykitellä kankaille aurinkoista viherrystä, mutta olisi siinä samalla voinut vähän hillitä päättömintä pöhköilyä, niin näillä reissuilla talvikuukausina paljon paremmin viihtyisi.

Mitään kohtuuttoman kovia odotuksia elokuvalle ei ollut, vaan lähinnä näiltä toivoo mukavia maisemia, kivaa keppostelua ja yleisesti hyväntuulista menoa, mutta niinpä vain Sune på bilsemester kyntää kovin syvällä jälkimmäisten pyyntöjen suhteen. Kyllähän sitä Kreikan rantalomailun jälkeen osasi odotella, että samat tekijät jatkavat pitkälti edeltäjän asettamalla sävyllä. Pienoisesta negatiivisesta yllätyksestä voidaan kuitenkin puhua, sillä minusta jatko-osa onnistuu jollakin ihmeellisellä tempulla luokattoman ensimmäisen alittamaan ja innolla toistelee sen väsyneimpiäkin älyttömyyksiä lainkaan häpeämättä. En lähtisi väittämään, että vaikkapa Stig-Helmerin seikkailuja on terävimmällä komediakynällä raapusteltu, mutta niihin on kuitenkin onnistuttu taltioimaan paljon sellaisia seikkoja, jotka lomahuvitteluissa eduksi katsotaan. Siinä missä Anderssonien perhe on kohtalaisen luotaantyöntävä, niin Stig-Helmerin ja tämän sympaattisten toverien seurassa viettää mieluusti aikaa ja naureskelee tyyppien toikkaroinneille. Anderssonien touhuja tutkaillessa lähinnä uupuu ja tuntee hermojen kiristyvän, kun taas Stig-Helmerin reissuilla saadaan napattua leppoisasta ilmapiiristä helposti kiinni ja kiireettömämpikin lötköily sujuu usein miellyttävissä merkeissä. Hauskan, höttöisen ja hyväntuulisen lomahuvittelun tekeminen ei mikään ihan itsestään hoituva homma ole ja Sune på bilsemester hyvin osoittaakin, että jos sellaista lähdetään täysin välinpitämättömällä asenteella huiskimaan kasaan jo valmiiksi kuoliaaksi kopioiduista jutuista, niin lopputulos voikin olla varsin karseaa elokuvaviihdettä.



Sune på bilsemester (2013) (IMDB)

Vähän aikaa sitten katseltu kiehtova reissudokumentti Alaska Highway vapautta tavoittelevasta haavejahdista jäi mieleen pyörimään ja satuinpa myöhemmin löytämään elokuvaa ja Hesen unelmia mukavasti pohjustelevaa sekä täydentävää erittäin kiinnostavaa lueskeltavaa. Samalla kävi mielessä, että niistä voisi tiivistellen tarinoida tännekin, koska tosiaan levyjulkaisun lisukevalikoima ei juurikaan taustamateriaalia tarjoile. Jos sellaista tietoa kuitenkin haikailee, niin Mobilisti-lehden kahdessa numerossa julkaisemat artikkelit kannattaa ehdottomasti lukaista. Kuvien kanssa 20-sivuiseksi venähtävän reissukertomuksen on kirjoitellut seikkailija Heikki "Hese" Tolonen itse. Etenkin elokuvaa edeltäneitä vaiheita valotellaan kiitettävästi ja kurkkaileepa Hese tekstissään lapsuuteensa ja nuoruuteensa, jonne autointoilun juuret vievät. Mobilisti onkin ystävällisesti laittanut molemmat osat kaikkien luettaviksi ja mainitaanpa sekin, että juttujen kuvituksen joukossa on sellaisia räpsäyksiä, joita elokuvassa ei nähdä:

Kanuunankuulapäiväkirjat
Kanuunankuulapäiväkirjat osa 2

Dokumentista ja Hesen intohimosta enemmän kiinnostuneiden kannattaa toki lukaista molemmat osat, mutta ajattelin niitä tähänkin hiukan tiivistellä, sillä melko oleellisia seikkoja sieltä löytyy. Käytännössä tämä referointini keskittyy elokuvaan merkittävämmin liittyviin tapahtumiin ja henkilöihin, kun taas Hesen raportti sisältää monin paikoin hyvinkin yksityiskohtaisia selityksiä liittyen vaikkapa huoltoihin, korjauksiin ja yleisestikin ajoneuvoihin. Referoinnin yhteydestä löytyvät lainaukset ovat yläpuolelle linkitetyistä Tolosen kertomuksista napsaistuja, kuvat taas itse dokumentista peräisin.



Artikkelin alussa Hesen muistot vievät vuoteen 1980 ja erääseen kevätiltaan, jolloin tämä veljensä kanssa nuorena poikana harhaili seuraamaan korjaushommia ja kipinä touhuun syttyi heti. Oppaana vanhojen autojen kiehtovaan maailmaan toimi Matti Hyyppä, ja tämän apulaisina Tolosen veljekset aloittelivat autoharrastustaan. Ajokortti-iän lähestyessä heräilivät haaveet omasta amerikkalaisesta menopelistä, eikä Hese ollut tyytymässä helppoon ja edulliseen tarjokkaaseen, joten tarkempia etsintöjä sekä tiedustelumatkoja suoritettiin halutunlaisen menopelin löytämiseksi. Autokuume alkoi kohoilla korkealle, mutta sopivat vaihtoehdot tuntuivat karkailevan muiden omistajien haltuun.

Vuonna 1985 ensimmäisen autoilukesän lähestyessä Hese päätyi tekemään eräässä autoliikkeessä kaupat GMC:n lava-autosta vuosimallia 1958. Tämän ostopäätöksen hän tekstissään kuittaa perustavaa laatua olevaksi virheeksi, joka jätti jälkensä voimakkaasti sitä seuranneisiin vuosiin ja vei tavallaan poluille, joille järkikulta ei olisi aina valoaan suomassa. 18 vuotta tuli ajallaan täyteen, mutta hankittu auto vaati kuitenkin sen verran laittoa, että se lojui kyseisen kesän purettuna. Hese kertoo, että vasta seuraavana talvena kunnostusprojekti pääsi kunnolla vauhtiin ja keväällä GMC olikin ajokunnossa. Ahertaessa oli samalla syntynyt ihastus automerkkiin ja kuorma-automaiset piirteetkin olivat alkaneet miellyttää siinä määrin, että Hese mainitseekin tuolloin ajautuneensa peruuttamattomasti GMC-mieheksi.



Opiskeluvuosinaan Helsingin taideteollisessa korkeakoulussa Hese tapasi iltariennoillaan kanadalaisen vaihto-oppilaan Jonathan Ayresin 1990-luvun lopulla. Läksiäisiltanaan Jonny heitti Heselle haasteen, että seuraavaksi olisi tämän vuoro poiketa Kanadaan, mutta vastavierailu sai kuitenkin odottaa kevääseen 2001, jolloin Hese oli menossa Jonnyn luo kolmeksi kuukaudeksi, vaikka ei vielä tuolloin tuntenutkaan kaveriaan kertomansa mukaan kovin hyvin. Nämä kuukaudet kuitenkin muuttivat hataramman tuttavuuden pysyväksi ystävyydeksi, kun kaverukset seikkailivat autoillen ympäri Ontariota tutkaillen mielenkiintoisia iäkkäämpiä menopelejä. Edullinen hinta houkuttikin kaksikon ostamaan vuoden 1967 GMC-linja-auton (New Look), mutta omistussuhde jäi lyhyeksi, sillä sopivaa vetoakselia ei löytynyt, joten bussi myytiin eteenpäin. Välillä nämä retket veivät hivenen omalaatuisten yksilöiden kanssa käytyihin omituisiin keskusteluihin:

"“Okei, se on täällä mulla, mutta te ette voi mennä katsomaan sitä!”. Tilanne alkoi olla melko outo. Vanhaksi mekaanikoksi osoittautunut vanhus yritti pitää yllä vihamielistä asennettaan, mutta oli selvästikin mielissään nuorten miesten kiinnostuksesta taltioimiaan ajoneuvoja kohtaan. Keskustelu jatkui GMC:n tiimoilta. Väittelimme tekniikasta ja Chevroletin ja GMC:n eroavaisuuksista. Lopulta kovanaama heltyi: “Okei, menkää katsomaan sitten, mutta älkää koskeko mihinkään, kun meette sinne! Varokaa koskemasta siihen Internationaliin. Sillä on arvoa!”"

Hesen palailtua kiehtovalta Kanadan matkaltaan, jatkui yhteydenpito Jonnyyn löyhästi ja tämä aikoi muuttaa länsirannikolle Vancouverinsaarelle. Hesen paluuaikeista huolimatta vuodet vierivät ja kaverusten seuraava näkeminen tapahtui vasta seitsemän vuotta myöhemmin, eli 2008, jolloin Hese päätyi kuukaudeksi Jonnyn sohvalle. Päivät kuluivat Victorian katuja koluten ja kiinnostavia autoja etsien. Parivaljakko kaasutteli myös mittavamman automatkan 400 kilometriä pitkän saaren halki ja mahtava luonto tekikin Heseen vaikutuksen, joka laittoi nopeasti harkitsemaan mittavampaa oleilua samoissa maisemissa. Tuolloin hänellä alkoikin päässä kehittymään suunnitelma asuntoauton rakentelusta, vaikkakin alkuun ajatuksena oli toteuttaa pienempi koirankoppimalli lava-auton taakse. Suomeen palaamisen jälkeen päivät kuluivat moottoripyörien ja vanhan Sisu-rekan entisöinnin parissa, mutta haavekuvat Vancouverinsaaren vuorista alkoivat pyöriä lähes pakkomielteisesti päässä.



Internetin kautta alkoi sopivan auton etsiminen ja puolivahingossa lava-auto sai vaihtua GMC:n Cannonballiin, joka sattui olemaan hinnaltaan sopiva ja sijaitsemaan Alaskassa. Tuolloin Hese muistelee vitsailleensa kavereilleen, että tulee hyvä reissu ajaa kyseinen auto Alaskasta Kanadaan. Myös aikeesta kuullut Jonny innostui kovasti kaverinsa suunnitelmasta ja hehkutti vielä Alaskan läpi vievää valtatietä mahtavaksi maisemareitiksi.

"Parin päivän PayPal-sekoilun jälkeen sain Laurielta viestin; “Onnittelut 1950 GMC COE:n, valmistusnumero 038 omistajaksi siirtymisen johdosta!” Tajusin omistavani epäkuntoisen ison kuorma-auton 11 aikavyöhykkeen päässä Suomesta. Tietynlaisena huvitteluna alkanut autonosto oli johtanut siihen, että Victorian lähialueelta trailerilla haettava pickup oli muuttunut painajaismaisen kaukana sijaitsevaksi jättiläiseksi."

Auton ostamisen jälkeen alkoi ahkerampi soittelu Hesen ja Jonnyn välillä, kun alettiin tarkemmin pohtimaan retkeä. Isän syöpäsairauden eteneminen ja tämän kuolema syksyllä 2009 sekä työprojektit veivät ajatukset ja voimavarat lykäten suunnitelmia, mutta Laurie suostui säilyttämään Hesen autoa tontillaan. Vuoden 2010 kesällä kuvioihin tuli mukaan Aleksi Salmenperä, joka oli kiinnostunut dokumentin tekemisestä, vaikkakin alkujaan moottoripyöräilyyn liittyen. Motoristielokuvan koekuvaukset eivät sujuneet erityisen hyvin ja eräänä nuotioiltana Hese kertoi aikeistaan Alaskan suhteen, josta Salmenperä innostui kysellen mahdollisuutta reissun taltioimisesta. Syksyyn mennessä oli alustava päätös tehty ja samalla Hese kertoo, ettei koko hommasta välttämättä olisi tullut mitään ilman sitoutumista dokumenttiin.

Hese näki myös tarpeelliseksi tehdä tiedustelevan tutkimusmatkan Alaskaan lokakuussa 2010, jotta saisi selville, onko homma toteutettavissa. Saapumista seuraavana aamuna Hese alkoi jo kunnostaa autoaan ja aikomuksena oli laittaa se käyntiin. Säätöurakan jälkeen rekkavanhus hörähtikin ja ennakkokäsityksistä poiketen kävi odottamattoman tasaisesti. Useampi päivä vierähti menopelin alustaa puhdistaessa, joka lopulta mahdollisti osien tarkastelun ja johti päätelmään, että ainakin jarrut vaativat uusimista tai korjausta. Jokainen pultti oli vuosien vieriessä jumittunut paikalleen, mutta joitakin päiviä myöhemmin olikin jo mahdollista suorittaa ensimmäinen koeajo. Vääntynyt kori aiheutti myös murhetta, eikä Laurien luona ollut kunnollisia työkaluja siihen pulmaan.



Reissaillessaan tarvikeostoksilla Wasillassa, Hese oli huomannut kiinnostavalta vaikuttavan kuorma-autoromuttamon, eli Durgeloh's Truck Salvagen. Paikalliset varoittelivat omistajan olevan vähemmän vieraanvarainen, mutta Hese päätti kuitenkin käväistä juttelemassa, ja totesi Bennettin ja Rhondan hyvinkin sydämellisiksi ihmisiksi ja Bennettin hän mielsi eräänlaiseksi kohtalotoveriksi, mitä tulee vanhoihin autoihin ja romuihin. Myöhemmin Hese teki romupihalle kuvausmatkan, joka lopulta lipsahti iltaan asti jutustelujen viedessä, ja elokuvaprojektikin oli puheenaiheena. Tässä vaiheessa Alaskan tutkimusmatkasta oli jäljellä enää yksi työpäivä, mutta Hese lupasi pitää yhteyttä Bennettiin talvella. Hese kuvailee viimeisen päivän tunnelmia Laurien luona lähes vihamielisiksi, sillä järjestelmällisempää elämää viettävä Laurie oli alkanut kypsymään vieraansa työtapoihin ja kunnostusprojektin venymiseen. Pimeässä illassa Hese sai hätäisesti toimiessaan pienen tulipalon aikaan, joten siinä vaiheessa Laurie sekä tämän veli Louie ilmoittivat leikkien loppuvan ja rekka hinattiin alkuperäiselle paikalleen. Hese jo pelkäsikin, että joutuu viimeisen yön torkkumaan pakkasessa sekalaisten sähellystensä takia, mutta ei nyt sentään niin ikävissä tunnelmissa joutunut Suomeen palaamaan.

Salmenperä ja tuottaja olivat sitä mieltä, että Durgalohien romuttamo sopi hyvin korjaus- ja kuvauspaikaksi, joten yhteydenpito Bennettin kanssa jatkui. Bennett lupasi porukan käyttöön tonttinsa ja työkalujaan, mutta tahtoi myös osallistua tekemiseen. Kuvausaikataulu muodostui talvella sellaiseksi, että kamerat käynnistyisivät toukokuun ensimmäisen viikon jälkeen Wasillassa.  Hesen ystävä Jonny oli ehtinyt kouluttautumaan erikoishitsaajaksi ja suositteli myös kaveriaan Rhys Palmeria, jolla oli arvokasta kokemusta aiotun retken kannalta. Kolmikon tarkoituksena oli ajaa Victoriasta Wasillaan samalla teihin ja toisiinsa tutustuen. Tyypit tapasivatkin 1.5.2011 ja seuraavat pari päivää kuluivat tarvikkeita hankkiessa ja väliaikaista matka-autoa kunnostaessa. Tien päällä kilometrien mittaiset nousut vuoristossa laittoivat Hesen mietteliääksi, miten niistä selvittäisiin vanhalla rekalla. Maisemat vaihtuivat meluisan musiikin ja vanhojen autojen bongailun merkeissä. Taipaleen kolmantena päivänä menopeli alkoi kuluttaa hirmuisesti öljyä, kunnes 80 kilometriä ennen määränpäätä reissun rankin nousu hyydytti kulkuvälineen mäen jälkeen, mutta avuliaiden sivullisten ja hinausauton palvelujen jälkeen koko porukka pääsi lopulta autoineen Durgelohien luo. Seuraavana aamuna Jonny ja Hese lähtivät valmistelemaan rekan siirtoa Laurien luota Bennettin pihalle. Lauriekin oli leppynyt ja siirron yhteydessä Hese vielä siisti jälkensä ja maksoi velkansa syksyltä.



Rhys, Jonny ja Bennett eivät antaneet paljoakaan arvoa Hesen edellisen syksyn uurastukselle, vaan samoja toimenpiteitä tehtiin korjaamolla uudelleen. Hese oli etukäteen hankkinut alkuperäisen korjausoppaan ja varaosaluettelon, mutta Rhys ei arvostanut tällaisten opiskelua, vaan painotti tekemistä. Bennett taas tykkäsi esitelmöidä pitkäänkin milloin mistäkin keskeyttäen työt jutuillaan. Hese kertookin, että kunnostusurakan aikana Bennettin aika alkoi lipsua varsinaiselta yritystoiminnalta GMC:n parissa puuhaamiseen ja viskiäkin kulauteltiin tavallista enemmän. Jonny taas vaimensi kertyviä törmäyksiä eri henkilöiden ja työskentelytapojen välillä. Homma kuitenkin eteni ja yhdessä porukalla alkeellisin menetelmin auton korikin saatiin hivutettua oikealle paikalleen. Syksyisillä retkillä Patsonin varaosaliike oli tullut Heselle tutuksi ja samalla hänelle oli selvinnyt, että vanhemman Patsonin, Elmerin, vanhemmat olivat muuttaneet 1900-luvun alussa Suomesta Yhdysvaltoihin ja vaihtaneet sukunimensä Piiraisesta Patsoniksi. Elmer oli päätynyt Alaskaan toisen maailmansodan jälkeen töihin, ja myöhemmin oli pysyvästi muuttanut osavaltioon. Elmer esittelikin Heselle vuosikymmenten aikana kertyneet valtavat varaosavarastot, joista oli toistuvaa apua kunnostusurakassa.

Toisen työviikon edetessä menopeli alkoi vähitellen lähestyä liikennekelpoisuutta, mutta vuosia alla nököttäneet renkaat eivät enää olleet hyväksyttäviä. Bennettin romupihalla oli bussi, jonka renkaat olisivat olleet kunnoltaan menettelevät, mutta hieman Hesen toiveita pienemmät, ja siksi hän yrittikin etsiä ulkopuolelta parempia vaihtoehtoja ajautuen lopulta epäilyttävien ehdotusten äärelle, jolloin hän näki paremmaksi vaihtoehdoksi peräytyä tilanteesta. Iloiseksi yllätyksekseen Hese sai eräästä rengasliikkeestä ilmaiseksi sopivan pyöräsarjan, mutta siirtäessään ne Bennettin tontille, poltti tämä päreensä, eikä näyttäytynyt seuraavana päivänä. Anteeksipyyntö olikin edessä ennen kuin Bennett saatiin takaisin ja siinä vaiheessa oli pakko tyytyä linja-auton renkaisiin.



Koko ajan sivuprojektina oli yrittää paikantaa GMC:n perään sopivaa asuntovaunua tai muuta koppia ja Bennettin paikan läheisyydessä asusteleva Todd paljastui vuoden 1965 Airstream-asuntovaunun omistajaksi. Vaunu oli ollut 17 vuotta sijoillaan toimien satunnaisesti halpana vuokramajana. Ajatus sellaisen omistamisesta kuumotteli Heseä, vaikka heti vaunu kovin pitkältä vaikutti. Mittausvirheen myötä hän päätyi tekemään tarjouksen ja seuraavana päivänä Airstrem noudettiin Bennettin pajalle. Bennett lupasi suunnitella, miten ylipitkä vaunu saadaan sopimaan GMC:n perään, jos hän vain saisi toimia oman päänsä mukaan. Ajatustyön hän tekikin muutamassa tunnissa ja käytännön toteutus alkoi seuraavana aamuna. Hese oli muiden toimesta äänestetty näiden metallitöiden ulkopuolelle ja pääsi osallistumaan kiinnitykseen peruuttamalla edellisenä iltana ajokuntoon rukatun rekan ilmaan kohotetun vaunun alle. Kiinnitys sujui suhteellisen ongelmattomasti ja siten Hesestä tuli erikoisen ajoneuvoyhdistelmän omistaja. Samalla mielialat kohosivat huomattavasti kaikilla muillakin ja onnitteluja jaeltiin.

Paljon pienempää laitettavaa oli kuitenkin edelleen tehtävänä ja Rhys alkoi hyvää vauhtia olla kärsivällisyytensä lopussa. Myös Bennett onnistui pahoittamaan mielensä ja Rhysin koirallekin ilmaantui tassuvaivaa. Hätäisesti peilin parissa työskennellessään Hese lipsautti poran vahingossa omaan käteensä, jonka seurauksena verta suihkusi niinkin runsaasti, että hän oletti koko matkan jäävän väliin, mutta Jonnyn näppärällä paikkauksella ja Rhondan jälkihoidolla vauriot saatiin haltuun. Katsottiin kuitenkin parhaaksi käväistä lääkärillä ennen pitkän ajon aloittamista. Hesen ollessa terveystarkastuksellaan, Rhys oli rikkonut Bennettin auton ja kaverukset olivat miltei alkaneet tappelemaan, minkä jälkeen Rhys ei enää ollut tervetullut tiluksille, vaikka korjaustöitä vielä vähän jatkettiinkin. Illalla varsinainen reissu oli kuitenkin valmis alkamaan ja Hese tankkasi viimeistä kertaa Wasillan paikalliselta huoltoasemalta sata gallonaa menovettä tankkeihin, jonka jälkeen ilta-aurinko saatteli kolmikon ja koiran pitkälle matkalle kohti Vancouveria.



Yksi matkan rankimmista nousuista tuli jo alkuvaiheessa vastaan, sillä pitkä kiipeäminen runsaat kuusi tuhatta kiloa painavalla ajoneuvoyhdistelmällä jyrkkyysasteen ollessa paikoin kymmenen tarjosi porukalle ja kalustolle varsinaisen tulikasteen. Ohjaamossa vallitsikin kauhunsekainen tunnelma moottorin pauhatessa ja Rhysin karjuessa vaihto-ohjeita muun melun yli. Pakoputkistosta levisi sankka savuverho taakse, kun moottoriöljyä pääsi vääriin paikkoihin koneiston ollessa koetuksella. Hirmuista nousua ja laskua olikin luvassa pariksi tunniksi ja nämä tuokiot tuntuivat ratin takana pieneltä ikuisuudelta, sillä taakse kertyi jatkuvasti kiireellisempiä matkaajia ohituksia kärkkymään. Ylängölle päästyään auton vauhti saatiin huomattavasti kohoamaan, mutta yö alkoi ylle hiipiä ja reissukaverit päättivät leiriytyä erään huoltoaseman pihalla Eureka Lodgen läheisyydessä, jolloin aiemmin hieman taakse jäänyt elokuvaryhmäkin pystyi saavuttamaan Hesen ja kumppanit.

Aamu alkoi huoltotoimenpiteillä, sillä jyrkissä nousuissa autovanhus oli vaurioitunut jäähdytykseltään, ja moottoriöljyn vuotaminen kytkimeen laittoi joukon arvioimaan jatkamisen mielekkyyttä, sillä mahdollisuudet vian korjaamiseen tien päällä olivat olemattomat. Kaikki halusivat jatkaa ja muutaman tunnin ajelun jälkeen havaittiin ennen Glendalea metsikössä majatalo ja sen yhteydessä vanhojen Greyhound-linja-autojen kertymä, joka toki näitä heppuja kiinnosti, mutta taukohetkeä ei lähdetty venyttelemään ja tie kutsui ihastelemaan jatkuvasti kaunistuvia maisemia. Huoltakin alkoi ilmaantumaan, sillä illan pimentyessä sähköjärjestelmä tuntui pettävän, mikä vei ajelun riskialttiiksi painelemiseksi ilman valoja. Hese oli jatkamassa kohti vielä yhtä nousua, mutta päätti kuitenkin palata hetkeä aiemmin ohitetulle asuntoautoalueelle yöpymään, vaikka kaikki eivät aikaista ajopäivän päättämistä halunneetkaan hyväksyä. Johtoja pitikin uusia ja illan päätteeksi Hese ja Jonny saivatkin sähköjärjestelmän entistä parempaan kuntoon. Huoltotoimenpiteet jatkuivat seuraavana päivänä, mikä venytti matkan jatkumisen iltapäivään ja edessä häämötti viimeinen reittipiste Yhdysvaltojen puolella, eli Tok, jossa seurueen kulkema Glenn Highway liittyy Alaska Highwayhin.



Kanadan rajaa kohti ilta-auringon loimotuksessa kiitävä GMC rullasi erinomaisesti ja rajan ylittäminen erikoisen yhdistelmän kanssa onnistui pienin tullimaksuin. Ensimmäinen yöpyminen Kanadan puolella vietettiin mukavissa tunnelmissa kitaran kanssa leirinuotiolla. Seuraava päivä kului routavaurioista pahoin kärsinyttä tieosuutta pitkin madellen. Menomatkalla Wasillaan porukka oli lainannut Destruction Baysta kaasupullon ja nyt piti käydä näyttämässä "tutuille" väkerrettyä moottorikotia ja kuittaamassa olutvelat. Taival jatkui myöhäiseen yöhön, mutta lopulta oli pakko luovuttaa hetkeksi, sillä jarrut olivat menossa lukkoon ja vieläpä varsin tiukassa paikassa. Väsyneet korjaustoimet hankalasti havaittavassa paikassa pimeässä yössä olivat hengenvaarallista hommaa. Huollon jälkeen jatkettiin vielä sata kilometriä kunnes kolmen aikaan yöllä White Horsen seuduilla vaihdettiin unipuuhiin. Seuraava aamu toi päivänvalon mukana joukon pulmia, sillä tavallisten huoltohommien lisäksi jarrut vaativat tarkastelua, eikä GMC lähtenyt käyntiinkään. Toistuvat hinausyrityksetkään eivät moottoria herätelleet henkiin, vaikkakin touhua tutkailevat turistit kyllä viihtyivät. Ongelman juurille päästiin ja lopulta takaisin teitä kuluttamaan.

"White Horse on Aku Ankasta tuttu Klondiken kultaryntäyksen keskeinen tapahtumapaikka. Vuorilta kultaa vuolleet mainarit perustivat telttakylänä aloittaneen kaupungin tukikohdakseen laukkaavia valkoisia hevosia muistuttavan kosken töyräälle. Nykyisin kaupunki on pesunkestävä turistirysä, jonka hotellit ja kapakat kantavat tarunhohtoisesta menneisyydestä muistuttavia nimiä. Joen töyräälle on tuettu irti vedestä nostettu täydellisesti entisöity siipirataslaiva Klondike, mahtava esine salonkeineen ja valtavine höyrykoneineen. Ja tietenkin meille Aku Ankka-kerholaisille tuttu lukemattomista Roope Ankan seikkailuista kultajoella (Yukon River)."

Seuraavan päivän ja yöllekin venähtäneen ajelun päätteeksi porukka saavutti Cassiar Highwayn risteyksen, josta kaasuteltiin vielä tunti, kunnes yöpyminen tuli ajankohtaiseksi erämaajärven lähellä. Soratie kuljetti aamun valjettua matkaajia läpi metsäpaloista kärsineiden mustakuusikkojen kohti Cassiarin kaivosalueita. Ryhmä tahtoi tiedustella Cassiar Cityn aavekaupungista, ja vaikka paikalliset ohjeistivat, että mitään nähtävää ei ole jäljellä, niin pitihän sitä silti lähteä omin silmin todistamaan. Hylättyjä taloja ja romuja kyllä tulikin runsaasti vastaan, mutta samaisella reissulla ryhmä tapasi kaivoksen purkupuuhien parista sen omistavan Larryn, joka esitteli kokoelmiaan ja jutteli vuoristoelämästä. Asukkaiden taakseen jättämä entinen kaivoskylä oli päässyt rupsahtamaan ja luonto alkanut vallata tilaa takaisin ihmiseltä, mutta vanhoista menopeleistä kiinnostuneille vielä riitti ihmeteltävää.



Aavekaupunkikoukkauksen jälkeen kolmikko aloitti parin päivän tiiviin ajorypistyksen, koska Jonnyn lomapäivät olivat lopuillaan, mikä laittoi ohjastajan vaihdekäden olkapään koetukselle. Samaan aikaan käynti heikkeni, pakosarjan vuoto lisääntyi jatkuvasti ja kasvava melu ohjaamossa rääkkäsi korvia. Viimeisen yhteisen ajelupäivän päätteeksi koneisto alkoi olla enemmänkin huomiota vaativassa kunnossa. Aamulla Jonnyn ja Rhysin tiet erkanivat Hesestä, ja nämä joutuivat jättämään seikkailun tuhannen kilometrin päässä Vancouverista, mikä laittoi Hesen mietteliääksi. Edellisenä päivänä aiheutuneiden vaurioiden korjaamiseen saatiin ripeyttä, kun tiepalvelussa työskennellyt henkilö kertoi läheisessä metsässä asustelevan poikkeuksellisen ärhäkän suuren mustakarhun, jota moni oli täpärästi paennut. GMC kunnostettiinkin varsin vauhdikkaasti ja päästiin jatkamaan kohti määränpäätä. Hese kertoo, että hänen lisäkseen tässä vaiheessa oli jäljellä ohjaaja Salmenperä ja kuvausryhmästä kolme kaveria. Auto oli saanut lähinnä ensiapua ja päivän edetessä vaikeudetkin kasvoivat. Kanadan puolella tarjottu nykyaikaisempi polttoaine ei tehnyt lainkaan hyvää, mikä aiheutti lisää huoltotarvetta ja intoutuipa erään paikkakunnan virkavalta tekemään perusteellisen turvatarkastuksen ajoneuvoyhdistelmälle.


Ensimmäinen matkalle osuva suurempi kaupunki alkoi lähestyä, sillä porukka oli jo Prince Georgen liepeillä Hesen kaartaessa Petro Canadalle tankkaamaan. Samalla hän päätti tehdä hieman säätöhommia, eikä moottori enää käynnistynyt, joten päivän taival pääteltiin parkkialueelle. Aamulla alkoi kaasuttimen kattavampi korjailu ja paikallisia ilmaantui tarjoamaan apuaan. Hese mainitsee, että eräskin herra vietti tunteja avustellessaan ja kävi vielä kotoaan hakemassa välineitä, eikä suostunut hyväksymään rahallista korvausta. Huoltoaseman varaosakokoelmakin yllätti iloisesti, mutta silti kaasuttimen kunnostus oli hankalaa. Myöhemmin iltapäivällä kone kuitenkin saatiin käyntiin, mutta lupaava alku päättyi ohjaamossa riehuviin lieskoihin. Hese tyhjensi hytissä yhden suuren sammuttimen, mutta sekään ei riittänyt. Seuraava sammutin tukahdutti liekit, jonka jälkeen paikalle ilmestyi hinausautoa kuljettanut tyyppi, joka halusi kiskaista Hesen projektin kauemmas huoltoasemasta. Vaara olikin palon riehuessa melkoinen, sillä auton tankeissa oli 200 litraa polttoainetta, eikä etäisyys asemaan ollut kovinkaan suuri, mutta kukaan ei kuitenkaan tilannut palokuntaa tai poliisia paikalle leimahdusten seurauksena.

Hävitystä hämmästellessään ja siivoillessa Hesen seuraan ilmestyi alkujaan suomalainen heppu turisemaan elelystä Kanadassa. Kunnostettavaa kertyi paljon lisää, sillä liekit kärvensivät moottoritilasta sähköjohdot ja suuren osan letkuistakin, joten urakka venyi pitkälle yöhön. Hese sai hommat siihen pisteeseen, että arvioi ajon jatkuvan aamulla, mutta palovaurioiden paikkailu jatkui seuraavaan iltapäivään. Urakkaa seurannut koeajo kantoi vain huoltoaseman ympäri ja uusi tulipalomahdollisuus kävi lähellä. Hese ymmärsi, että olisi elintärkeää laittaa kaasutin kuntoon ennen paluuta pitkille teille. Ylle kertyivät myrskypilvet ryöpyttämään reipasta sadetta ja salamointia yön ajaksi. Tiistaiaamulla Heseä moikkaamaan saapui Lloyd, joka oli jo sunnuntaina käynyt korjausurakkaa ihmettelemässä. Lloydin soittamana työmaalle saapui 87-vuotias Harold, jota kehui erinomaiseksi kaasutinasiantuntijaksi. Hese, Lloyd ja Harold lähtivätkin myöhemmin viimeksi mainitun pajalle tekemään korvaavia osia, jota seurasi onnistunut käynnistäminen, mikä mahdollisti lähtövalmistelujen aloittamisen. Tankkauskiepsahdus oli venähtänyt kolmen vuorokauden mittaiseksi operaatioksi huoltoaseman pihalla. Laskevan auringon kaunistama tie kuljetti kohti pitkää Fraser-kanjonia. Viivästyksen seurauksena kuvausryhmän aikakin läheni loppuaan, eli pysähdyksille ja sivupoluille ei oikein ollut enää mahdollisuuksia. Quesnelissa GMC hyytyi uudelleen polttoainejärjestelmän pulmien takia.

"Viimeinen matkayö vietettiin preerian keskellä vanhasta lännenkaupungista löytyneessä Trailer Parkissa. Ylenpalttisen ystävällinen eurooppalaishenkinen isäntä soitti terassilla Mozartia. Kaikkialla oli kitsityyppisiä koristeita ja pittoreskeja kukkaistutuksia. Asukkaat myös tuijottelivat hieman hitaasti yhdessä asuntovaunussa majoittuvaa miesporukkaamme. Vasta aamulla havaitsimme paikan lipputangoissa liehuvat sateenkaariliput ja hassut hymiönaamat, joihin oli tussilla lisätty sänkiparrat. Kaksi vanhaa cowboyta käynnisteli Winnebagoaan ja naapurin naispari valmisti aamiaistaan tuijotellen meitä epäluuloisen oloisina. Olimme valinneet huomaamattamme tunnetun gay-parkin illan pimeydessä! Poistuimme ripeästi maantielle."

Reissun loppu alkoi lähestyä ja samalla lumihuippuinen erämaa oli saanut vaihtua lännenelokuvien maisemiin. Moottorinjäähdyttelytauolla matkaajat päätyivät ihmettelemään eräänlaista erämaan keidasta vieraillessaan Hil Top Gardensissa, jonka omistaja Mike Rice kertoi puutarhan sijaitsevan Kanadan kuumimmalla seudulla. Virkistävän tauon jälkeen porukka jatkoi ajoaan ja viimeinen vuoristotaival alkoi avautua edessä illan koittaessa. Hese oli saanut vinkkejä, ettei Hell's Gaten mutkaisia ja kilometrien pituisia nousuja kannattaisi lähteä auringon laskettua yrittämään. Alkava yö tarjosikin tiukkoja tilanteita ja täpäriä pelastumisia vuorten ja rotkojen välissä kapealla tiellä taiteillessa, mutta parin tunnin vuoristoratahöykytyksen jälkeen meno pikkuisen rauhoittui. Puolenyön jälkeen alkoi kiito kohti Vancouveria. Hese lopettelee matkakertomustaan selittämällä, miten päätyi lopulta Vancouverinsaarelle, vaikkakin onnistui pikkuisen eksymään Rhysin kaverin paikkaa etsiskellessään. Viimeisten mutkien väsyneet sekä herpaantuvaiset harhailut U-käännöksineen olivat kostautua, sillä rotkon ja kenties suuremmankin tuhon partaalla käväistiin pari sataa metriä ennen Deanin paikkaa. Pitkän ajourakan päätteeksi Hese kertoo jääneensä vielä ohjaamoon tunnelmoimaan ja jäähdyttelemään.


Matka- ja korjauskertomuksen lukemisen jälkeen elokuvan aikana syntyneet arvailut vahvistuivat, eli dokumentissa on ilmeisesti haluttu pikkuisen rajoittaa henkilöiden välillä syntyneitä kiistoja. Lisäksi Hesen juttuja lueskellessa vaikuttaa siltä, että tiukimmat vaaranpaikat tiellä ovat jääneet syystä tai toisesta dokumentista uupumaan ja elokuva antaa kenties matkasta pari astetta todellista leppoisamman ja helpomman kuvan. Kaikkea ei tietenkään yhteen teokseen saa mahtumaan ja tarinan sävyt muuttuvat kertojien mukana, mutta tiettyjä tapahtumia tekstimuodossa tavaillessa alkoi kyllä kuumotella, että jospa voisi kurkata sinne käyttämättä jääneen kuvamateriaalin arkistoon... Joka tapauksessa oheismateriaaliksi nämä Tolosen kirjoittamat sivut ovat erittäin kiehtovaa ja tapahtumia sekä tunnelmia syventävää selailtavaa. Tiedä sitten, onko suositeltavaa niitä ennakkoon lukea, sillä käytännössä elokuva ei sen jälkeen yllättämään pääse ja saattaa jopa tuntua laimeampana versiona pieneltä pettymykseltä. Elokuvasta kirjoitellessani kaipailin edes vähän taustaa Hesen unelmaprojektille ja olen edelleen sitä mieltä, että pienen siivun sisällyttäminen alkuun olisi ollut dokumentille eduksi.

No, tämä mainio lukutuokio toki jälkikäteen kysymyksiin mukavasti vastailee, vaikka ei sekään sentään ihan kaikkia toiveita täyttele. Pikkuisen puutteellisena näyttäytyy matkan loppuosuuden raportointi. Elokuvahan päätellään käytännössä pisteessä, jossa Hese pitkän korjausurakan lopuksi jättää huoltoaseman ja tuossa vaiheessa matkaa on vielä yli viidennes jäljellä. Siksipä tulikin toivottua, että raportissa näitä vaiheita tutkailtaisiin tarkemmin, mutta 20-sivuisesta kertomuksesta on huoltoasemaepisodin päätyttyä jäljellä enää yksi sivu, vaikka huikeita kokemuksia runsaasti myöhemminkin kertyi. Dokumentista ja yleisestikin tällaisista reissujutuista tykkäävälle nämä Tolosen tarinat ovat kuitenkin kaikkiaan mielenkiintoista ja innostavaakin tutkittavaa. Minusta nämä kirjoitukset olisivatkin olleet erinomaista lisämateriaalia levylle, jos sellainen olisi ollut mahdollista.

Harlekiini-viihdykettä ja helmikuista iltaa olisi jälleen aikomuksena yhdistellä. Pari edellistä yritystä näissä merkeissä suhteellisen sujuvasti tarkoituksensa täyttivät, eikä tarvinnut tuskaillen tilitellä, vaikka varaa parannukseen toki reippaasti jäikin. No, sisarukset vaihtelivat paikkoja höpsösti ja melko kepeissäkin tunnelmissa elokuvassa A Change of Place, kun taas At the Midnight Hour esitteli toisistaan etääntyneen perheen hämärällä menneisyydellä, mutta eipä sentään kovin ryppyotsaiseksi synkistelyksi sortunut. Toivoa sopii, ettei liikoja vakavoiduta soittorasian viedessä sukusalaisuuksia selvittelemään. Viime aikoina on tullut reissattua autoillen Alaskassa ja kohtalaisen ankeissa tunnelmissa Keski-Euroopassakin, joten siinäkin mielessä vaihteluksi ihan mielellään tällaista puuhailua seurailee.

Vanhoilla valokuvilla vauhtiin päästään ja nämä vilkahdukset menneisiin aikoihin ja epäilemättä itäiseen Eurooppaan vievät. Asuista päätellen sotaisia aikoja tuolloin elettiin ja alkuteksteissä vilahtaa myös arvokkaalta vaikuttava soittorasia. Noin minuutissa kuvakooste on läpi selailtu ja onkin aika vaihtaa historian haituvat 1900-luvun lopun New Yorkiin, jossa katsojalle esitellään sukututkimukseen erikoistuvaa yritystä pyörittävä Jordan (Mel Harris) sekä tämän työtoveri Molly. Jordanin Kitty-täti (Vivian Reis) on pyytänyt vierailemaan, ja niinpä Jordan tapaamiseen lähtee. Ulkotiloissa istuskellessa Kitty tarjoaa hommia, sillä hän tahtoisi tietää enemmän omista juuristaan ja sukulaisuuksiaan selvitellä ennen kuin on liian myöhäistä.



Mikään helpoin urakka ei ole käsillä, sillä Kittyn varhaislapsuus vie Euroopan puolelle ja vuosisadan alkuun. Sen verran täti osaa näitä vaiheita valaista, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän päätyi hylättynä lapsena katolilaiseen orpokotiin Litken pikkukaupunkiin. Tuolloin hän oli neljä vuotta vanha ja nimeltään Katja Davidov. Paljoa konkreettista ei noilta ajoilta ole säästynyt, mutta yksi valokuva on tallella, ja siinä pikkutyttö seisoo koriste-esineen vieressä. Kuvassa on nähtävissä Fabergén muna, jonka väitetään olevan miljoonien arvoinen, minkä pohjalta Kitty olettaa, että teoksen omistaja olisi löydettävissä. Myös Jordanin kaulasta löytyvä avainkoru on varhaisvuosilta peräisin. Sukuselvitystä tulisi tehdä varoen ja enempiä huutelematta, sillä tädille on kertynyt huomattavaa varallisuutta, eikä hän kaipaa sukulaisiksi esittäytyviä onnenonkijoita ovelleen koputtelemaan, vaan varmaa tietoa aidoista sukulaisista.

Jordan aloittaa etenemisensä määrätietoisesti ja sopii Milanoon tapaamisen kaupungissa asuvan asiantuntijan kanssa. Lentokone liitelee taivailla kohti Italiaa, eikä elokuvasta ole kulunut kuin kuusi minuuttia. Tehokkaasti ja tarpeeksi selkeästi pohjustelut hoidetaan ja kohta soitellaankin tohtori Antonellin ovikelloa. Vauhdikas eteneminen tulee kuitenkin tilapäiseen seisahdukseen, sillä miekkonen löytyy työpöytänsä takaa valitettavasti kuristettuna ja asunnossa hiippaileva salaperäinen tyyppi vaatii Jordania mukaansa ennen poliisien ilmestymistä. Hetkeä myöhemmin heppu esittelee itsensä Nicholas Rostoviksi (Rob Stewart) ja hän sattuu olemaan venäläisten taide-esineiden asiantuntija, joka on Antonellin pyynnöstä saapunut pähkäilemään Jordanin lähettämää valokuvaa. Tai näin kaveri ainakin väittää, mutta teilleen poistuvalla Jordanilla ymmärrettävästi on tiettyjä epäilyksiä näihin höpötyksiin liittyen.



Pikaisten taustatarkistusten jälkeen Jordan suostuu tapaamaan Nicholasin paikallisessa kahvilassa, jossa tämä tiedottelee, että kun kyseessä on mahdollisesti erittäin arvokkaita teoksia, niin piireissä pyörii myös hyvinkin hämäriä heppuja, joilla on tarvittaessa taipumusta koviinkin otteisiin. Nicholas osaa kertoa myös, että Jordanin valokuvassa on Borodinin soittorasia vuodelta 1913, joka sittemmin katosi vallankumouksen yhteydessä. Borodinit karkotettiin Venäjältä, mutta Nicholasin tietojen mukaan sukulaisia asuu nykyään Budapestissa. Jordan on kuitenkin ehtinyt omia jatkosuunnitelmiaan tekemään ja sopinut tapaamisesta toisen asiantuntijan kanssa, eli Wieniin vievä juna jo kutsuukin. Nicholas tosin varoittelee tästä tutkijasta ja jäljittää Jordania juna-asemalle.

Nähdessään, miten joku epämääräiseltä vaikuttava tyyppi hiippailee Jordanin perässä junaan, päättää Nicholas hypätä myös kyytiin. Eräässä vaunussa aseella varustautunut henkilö jo testailee samanlaista köyttä kuin mitä menehtyneen Antonellin kaulalta löytyi. Jordanin kannalta on hivenen ikävää, että köysikaverin hallusta löytyy valokuvia, jotka tahtovat sanoa Jordanin olevan mahdollinen tuleva kohde. Gudrun Kuper (Jennifer Dale) on toinen asiantuntija, jolta Jordan pyytää neuvoja, mutta tämä sattuu jäljittämään samaista rasiaa Budapestissa asuvan kreivi Borodinin (Oliver Tobias) laskuun. Seuraavaksi Jordan päättää lähteä Litkeen orpokotiin tutustumaan ja jostakin Nicholas jälleen tielle putkahtaa ja tahtoo mukaan. Luostarissa ei kuitenkaan ole pidetty orpokotia enää 50 vuoteen, mutta vanhat arkistot löytyvät hyvin sekasotkuisessa tilassa. Mitään tiedon kultakimpaleita ei sinänsä pinoista paljastu, mutta löytääpä Jordan kuitenkin johtolangan, joka osoittaa Budapestissa sijaitsevaan sairaalaan.



Junalippuja pitää siis jälleen hankkia ja löytyyhän hetkellisesti hylätty Nicholas reissukaveriksi taas. Kilometrien vilistessä ohi, lipsutaan työjutusteluista vähän henkilökohtaisempien asioidenkin pariin, mutta matkan edetessä Jordan katsoo, että ehkäpä Nicholas yrittää käydä vähän turhankin tuttavalliseksi ja myöhemmin seuraavan välikohtauksen jälkeen saa tarpeeksi tunkeilevan toverinsa avusta. Tutkimukset kuitenkin jatkuvat ja edetessään mutkistuvat. Selvää lienee, ettei Nicholas ole leikistä luopumassa, sillä hänellä on omia syitäkin jäljitellä kadonnutta soittorasiaa ja sen sisältämiä salaisuuksia. Jordan taas saa Budapestissa huomattavaa apua kreiviltä, jolla taas on jonkinlaista kaunaa Nicholaksen kanssa. Jordan tosin hivenen leppyy Nicholasille ja suostuu näkemään tämän tavoitteet suopeammassa valossa, mutta melko todennäköistä on, ettei näistä useamman osapuolen vaihtelevista pyrkimyksistä olla virittelemässä mitään sopuisinta yhteistyötä...

Edellisiin pariin Harlekiini-iltamaan vertaillessa Broken Lullaby eroaa helposti selkeästi suuremmalla murhanhimollaan, mikä ei mielestäni erityisen loistokas tai hehkuttelemisen arvoinen saavutus ole, vaan ennemmin nämä kuristelut ovat viemässä touhua aivan toiseen suuntaan. Muutenkin väittäisin, että koko soittorasia-arvoituksen kantavuus kiinnostuksen suhteen on melkoisen keskinkertainen. Taustalla on sitä varastettujen maiden ja maineiden aiheuttamaa pitkäaikaista katkeruutta ja uusia johtolankoja kaivellaan pölyisistä arkistoista, eivätkä nämä salapoliisihommat missään vaiheessa tempaa mukaansa. Eri osapuolia yritetään sotkea mukaan kuvioihin tapahtumien edetessä, mutta kömpelösti lisätyt juonittelun kerrokset toimivat lähinnä esimerkkeinä, miten ei tulisi jännitysviihdettä väsäillä, sillä kyseisiä kömpelöitä koukeroita seuraillessa kiinnostus ei ole tapahtumiin kietoutumassa, vaan viilenee jatkuvasti. Selittelyä ja selvittelyä toki riittää, mutta latteus ja puhdittomuus näitä puuhia hyvinkin luonnehtii.



Lopun lähestyessä joku on kai pohdiskellut, että jospa autopommilla, lisääntyvillä pistoolileikeillä ja potkimisilla pikkuisen piristettäisiin jo kauemminkin laahannutta menoa, mutta heikon ja mielikuvituksettoman toimintajakson kyhääminen ei kummoinenkaan pelastus ole yhtään mihinkään. Samaan aikaan syvenevä juonittelu taas seikkailee kohti typeryyksiä, eli voisi varmaan todeta, että loppulankoja solmivalla kaverilla on ollut homma kaikkea muuta kuin hallussa. Yleinen latteus taas on varmistelemassa, että katsojan mieltä ilahduttavat tahattomat hauskuudetkin tehokkaasti vältetään ja suusta pääse lopulta vain väsähtänyt plääh-huokaus.

Mielenkiinnosta tuli katselun jälkeen klikkailtua, että mitä ohjaaja Michael Kennedy on muuten puuhaillut, ja vaikuttaa siltä, että 1990-luvun alkupuoliskon hän käytti nuhjuisten C-luokan toimintaelokuvien tehtailuun. Samana vuonna kuin Broken Lullaby, ilmestyi myös Red Scorpion 2. Dolph Lundgrenin tähdittämä ensimmäinen osa on ainakin paikoitellen hilpeän pöhköä ja reipasta räiskintää, mutta samaa tuskin voi jatkolta odottaa. Kaukaisessa nuoruudessa nähty Talons of the Eagle ei ole jättänyt minkäänlaisia muistikuvia. The Swordsman, One Man Out ja Hard Evidence voisivat olla osaavissa käsissä nautittavan riemukasta kökkötoimintaa, mutta luettujen juttujen perusteella Kennedyllä on lähinnä kykyä väsäillä hengettömiä ja unohdettavia pitkästyttävyyksiä. Soittorasian jäljittelyn lomassa nähtävät jahdit ja yhteenotot tahtovat myös vihjailla, ettei herralla hirmuisesti ole annettavaa räiskintäviihteelle.



Yhtä hengettömästi huitaisten hoidellaan romanttinen osuus, jossa todistellaan, että kun tyhjästä yrittää laiskasti jotakin kiskoa, niin lopputulos ei kovin kuumottelevaksi käy. Näyttää siltä, että noin tunnin kohdalla havahdutaan tilanteeseen, että onhan pakko pääparin välit saada lämpenemään, mutta sille ei valitettavasti ole juuri minkäänlaista pohjaa. Mitä näitä Harlekiini-elokuvia nyt on tullut nähtyä miltei kymmenen kappaletta, niin Jordan ja Nicholas muodostavat kaksikon, joka keskinäisen kipinöintinsä suhteen ansaitsee paikan näiden elokuvien häntäpäästä. Nicholasin tungettelevainen hurmaaminen ei innosta ja nokkeluuskin on vähemmän vakuuttavaa lajia. Oikeastaan minkäänlaista eloa ei tähän pikaromanssiin saada puhkuttua ja onkin hiukan hölmistynyt sekä hassu olotila, kun se odotetusti joutuu salailun ja valehtelun myötä koetukselle. Sanotaanpa vaikka niin, ettei siinä katsoja ainakaan minkään hirmuisen armottoman tunnemyrskyn vietäväksi joudu, vaan venkoilu näyttäytyy yhdentekevänä tyhjänpäisyytenä, josta välittäminen on ihan liikaa pyydetty. Siitäkin voisi huomauttaa, että jälleen suositaan noin 15 sekunnin mittaisia hätäisiä käpälöintejä, kun taas kokonaiskestosta voidaan lohkaista merkittävä osa puisevien joutavuuksien höpöttelyyn. Mitään puolituntisia suukottelumaratoneja en ole vaatimassa, mutta väittäisinpä painotusten olevan pikkuisen pielessä, jos romanttista elokuvaelämystä on tähän tapaan lähdetty yrittämään.

Onhan sitä näitä vilkuillessa tullut totuttua keskinkertaisempiinkin viritelmiin, joten eipä kaikkiaan kehnohko kokonaisuus sinänsä yllättämään pääse. Keinotekoisesti yritetään pitää liikettä yllä säntäilemällä siksakkia parin kaupungin välillä, mutta ei näistä maisemanvaihdoksista lopulta juurikaan vaihtelua synny. Liekö sitten paljoakaan eroa, jos arkisto sattuu sijaitsemaan Budapestissa tai muualla. No, nähdäänhän hieman kaupunkikuvaakin, mutta pääsääntöisesti tapahtumapaikoista ei hirmuisesti iloa tai ihmeteltävää irtoile. Kasaan lopulta saadaan melko innottoman oloinen ja nopsasti unohdettavalta vaikuttava viritelmä, joka ei edes kertakatseluviihdykkeenä tehtäväänsä kovinkaan kaksisesti täytä. Siksipä siis omalla listalla Broken Lullaby sijoittuu nähtyjen Harlekiini-elokuvien joukossa heikoimpaan kolmannekseen.



Broken Lullaby (1994) (IMDB)

Kerran vielä ajattelin palailla Sherlockin, kumppanien, ystävien, rakkaiden vihollisten ja muiden vastavoimien maailmaan pienen koostekirjoitelman muodossa. Hetken verran mietin jaksojen jakamista ja asettelua tarkempaan paremmuusjärjestykseen, mutta monesti laadulliset poikkeamat eivät hirveän suureen hajontaan repeä ja ensimmäiset vilkaisut tapahtuivat noin neljä kuukautta sitten, joten päädyin karkeampaan kahden kerhon laatuluokitteluun. Tässäkin järjestelyssä tosin kuluneet kuukaudet saattavat hiukan haalistuneiden muistikuvien johdosta jossakin määrin hommaa hankaloittaa. Ehkä näitä puolikkaita voisi luonnehtia vaikkapa niin, että parempien joukkoon päätyneet saatan tulevaisuudessa toiseenkin kertaan silmäillä, kun taas jälkijoukkoon tuupattujen pariin ei niinkään poltetta ole toistamiseen poiketa. Jotenkin noin nämä 26 osaa muistivilkahdusten pohjalta asettuvat ja tarkemmat jutustelut jaksoista löytyvät linkkien kautta...

Ihan hyvät, kiinnostavat ja kekseliäät koitokset

Jakso 3: A Small Client (Little Martha's Big Mystery!?)

Ensimmäinen Sherlock-iltama onnistui parin vaisumman jakson myötä pienoisen pettymyksen tuottamaan, mutta kolmas tarina lähtikin vääntämään laatukäyrää selvästi parempaan suuntaan. Moriartyn kavalana juonena on laittaa koko Englanti polvilleen vyöryttämällä väärennyskoneestaan epäkelpoa kolikkoa hyvinkin ahkeraan tahtiin. Pirullisiin puuhiin liittyy tässä tapauksessa sieppauskin, jonka kautta Hound saa kunnolla hampaansa upotettua juttuun ja pääsee ketkujahtiin. Mistään monimutkaisuuksien ihmeestä ei sentään ole kyse, mutta eipä tosiaan suoraviivaisimmasta "ryöstö + takaa-ajo"-kuviostakaan ja jaksossa annostellaan mukavassa suhteessa salapoliisipuuhaa, huumoria ja toimintaa. Tässä vaiheessa tyyppien touhuilutkin tuntuivat vielä tuoreela, eikä sarjassa ahkerasti harrasteltu toisto vielä ollut tympäännyttävää vaikutustaan päässyt katsojan ylle langettamaan.

Jakso 4: Mrs. Hudson Is Taken Hostage (The Kidnapping Case of Mrs. Hudson)

Kuten nimikin vihjailee, niin myös tässä osassa sieppauspuuhia Moriarty kelmikavereineen suunnittelee ja toteutteleekin. Aivan sattumanvaraisesti ei kohdetta valita, vaan aikomuksena on saada omaan kätöseen kortit, joilla voidaan Sherlockia pompotella ja kiristää, sillä tavoitteena on ryvettää tämän maine kunnolla mutiin ja samalla poistaa rötösmestarin uraputkea häiriköivä etsiväheppu kertaheitolla kuvioista. Kunnianhimoa siis löytyy, eikä tämänkään jakson suunnitelma sarjan kokonaisuutta katsottaessa tavanomaisimpiin lukeudu. Varsinaista toimintaa on tarjolla minusta selkeästi vähemmän kuin yleensä, mutta kiinnostavuutta lisää huomattavasti se, että vähemmän vapaaehtoinen vieras kelmikätkössä kaivelee Moriartysta hiukkasen herkempää puolta pintaan. Tulikin toivottua, että myöhemminkin olisi vastaaville poluille lähdetty käpsyttelemään, mutta melkoisen minimaaliseksi Moriartyn hempeämpien aatosten tutkailu sarjassa lopulta perintensemmän ilkeilyn ja irvistelyn tieltä jäi. No, hyvä että edes kerran siihenkin suuntaan kurkistettiin.



Jakso 6: The Green Balloon (Solve the Mystery of the Green Balloon!)

Etenkin sarjan alkuvaiheilla hieman verkkaisemmilla kierroksilla käyvät jaksot tuntuivat miellyttävän helposti ja sellaisesta on kyse kuudennenkin osan kohdalla. Moriarty tosin heti alussa pääsee Lestraden komentamaa poliisijoukkoa nöyryyttämään, kun nämä järjestään laukkaavat tynnyriratsuillaan jorpakkoon. Muuten kelmit vetäytyvät hieman kauemmas kaupungista katalia juoniaan punomaan, ja näiden puuhien jäljille Sherlock pääsee saatuaan ilmapallon tuoman hieman erikoisen avunpyynnön. Etsiväkaksikko saakin järjestää siivet alleen lähtiessään paikantamaan pienempää majakkasaarta. Alkupuolen tummempien ja utuistenkin kuvien vastapainoksi toinen puolisko heittää valoa, värikkyyttä ja ihan mukavia merimaisemia. Lyhyen aikarajan puitteissa ei tosin erityisen mittavaa rannikkolentelyä pystytä tarjoilemaan. Lopussa toki tuttuun tapaan jahdit ja pienet muksauttelut, mutta säntäilyä on sopivassa suhteessa muuhun näpräilyyn.

Jakso 9: Treasure Under the Sea

Eräs onnekas sukeltaja löytää laineiden alta eväkkäiden valtakunnasta vanhan uponneen purjelaivan, joka pitää sisällään valtavan röykkiön kultaisia sekä kimaltelevia rikkauksia. Mahtava aarrekasa toki laittaa päitä pyörälle ja innostaa nostamaan nyrkkejä pystyyn, jos joku erehtyy apajalle tunkeutumaan. Juttu menee sekavammaksi, kun Moriarty apureineen kähveltää tekniikaltaan edistyneen sukellusveneen ja muitakin erikoisia varkauksia ympäri Lontoota harrastellaan. Tuttujen kelmien ja heitä jahtaavien etsivien lisäksi mukana menossa vipeltää merivoimien joukkoja, jotka eivät tahdo salaisuuksistaan hirmuisesti huudella ja ovat valmiita isommillakin tykeillä kajauttelemaan. Aarreriehaa annostellaan räyhäten merellä, maalla ja ilmassakin melkoisen toimivaan tyyliin. Lisäksi useampikin heppu tuntuu olevan tavallista kärkkäämpi uhittelemaan ja kiehauttelemaan tunteitaan, mikä osaltaan hymyä herättelee.



Jakso 10: The White Cliffs of Dover (The Air Battle Over Dover!)

Kymmenes jakso rämäyttää uuden päivän seesteisen aamun nopeasti loppuunsa, kun kaupunkialueelle pakkolaskun tekee postia kuljettava pienkone. Kovinkaan perusteellista tutkintaa ei tarvitse Sherlockin harrastella, jotta voikin jo sabotaasia vahvasti epäillä. Entistä epäilyttävämmältä alkaa homma vaikuttaa, kun tietoon tulee, että Englannin ja Ranskan välille avattu ilmapostiyhteys on ollut ennätyksellisen epäonninen ja käytännössä kaikki lennot ovat menneet pieleen. Tietäähän sen, mikä porukka on tätä hanketta vaarallisestikin vaikeuttamassa, mutta jakson viehätys muualla piilee, sille se tuo esille enimmäkseen taloudenhoitajana hääräilevästä Hudsonista rämäpäisemmän puolen ja valottelee hänen ilmailuun liittyvää menneisyyttäkin. Loppukoitosten tullessa ajankohtaisiksi intoudutaan niinkin vauhdikkaaseen kyytiin, että sarjan alkutekstijaksoonkin on sieltä useampia paloja napsittu.

Jakso 11: The Sovereign Gold Coin (The Targeted Giant Coin Bank)

Eräässä laaksossa sijaitsevaan tehdaskaupunkiin Houndin ja Watsonin auto köröttelee, eikä tämä pikkuisen ankean ilmeen omaava paikka mikään lomakohde ole, vaan työasioissa tietysti liikutaan. Tummaa savua taivaalle tupruttavat pitkät piiput jo kauempaa tulijoita tervehtivät ja raskaan kaluston mutaisiksi murjomat kadut hyydyttävät sekä menopelin että etsivät. Vierailijoihin suhtaudutaan paikallisten toimesta alkuun erittäin ystävällisesti, mutta sävy muuttuu heti, kun väki kuulee, että Sherlock on saanut työtarjouksen käytännössä koko kaupungin omistavalta liikemieheltä, jonka loistokas linna nököttää muusta asutuksesta erillään kukkulan laella. Rahoistaan erittäin tarkka herra on huomannut valtavassa kolikkolippaassaan selittämätöntä hupenemista ja huoli on suuri, ettei omaisuus pääse hyppysistä livahtamaan vieraisiin taskuihin. Kultakolikkojen arvoitus onkin jälleen enemmän päättelyä painotteleva jakso, vaikka arvoitus sinänsä ei Sherlockin hoksottimille mikään hillitön haaste ole. Yleisesti kuitenkin kekseliästä menoa ja keskimääräistä kauniimpaa kuvitustakin.



Jakso 12: The Stormy Getaway (The Professor's Big Failure in the Storm!!)

Räjähteleväisesti tahtoo tämä jakso liikkeelle lähteä, sillä Lestrade tuntuu joutuvan harmilloisten sabotaasijekkujen kohteeksi ja posahteleehan sitä Houndin asunnossakin, vaikkakin vika jälkimmäisessä tapauksessa taitaakin olla varomattomissa kemiallisissa kokeiluissa. Varsinaisena tehtävänä kuitenkin olisi turvata arvokas rahalähetys, vaikka kuljetuksen omistaja itse ei tahdokaan ylimääräisiä etsiviä nuuskimaan. No, tämän tyttären palkkaamina Hound ja Watson etäämmältä eteneviä vaunuja tarkkailevat, ja tietysti touhu tarpeelliseksi osoittautuu, sillä Moriarty tahtoo osansa anastella. Synkkien ja myrskyisten öiden takaa-ajojen ystäville tämä kapeilla vuoristoteillä hurjasteleva vauhtipala ihasteltavaa tarjoilee. Kekseliäitä ansoja sekä viritelmiä Moriarty on toisten turmioksi rinteille kyhäillyt, eikä yrityksen puutteesta voi ainakaan syyttävin sormin osoitella. Sanoisinkin, että näiden vauhdikkaampiin jahteihin panostelevien jaksojen joukossa The Stormy Getaway on sarjan parhaimmistoa.

Jakso 13: The Runaway Freight Car Loaded with Gold Bullion (Missing Freight Car!? The Professor's Big Magic Trick)

Tietäähän sen, että kun junavaunu aiotaan lastailla täyteen kultaharkkoja, niin sellainen touhu kiinnostaa arvoesineiden perään haikailevia varkaitakin. Moriarty kumppaneineen kultakuljetusta tutkaileekin ja keljut kelmit onnistuvatkin harkot haltuunsa kähveltämään siitä huolimatta, että etevät etsivät samassa junassa matkaavat. Houndin tehtäväksi jää tuttuun tapaan järkeillä ensin, miten ryöstö on toteutettu ja kipaista johtolankojen perässä kohti aarrekätköä. Ovelia jippoja sekä niksejä osaa yksi ja toinenkin taho, mutta Lestrade jälleen osoittaa rajallisen kärsivällisyytensä kantavan lähinnä yleiseen säheltelyyn. Joka tapauksessa reippaaseen tapaan lähdetään kultakasaa takaisin nappailemaan ja saadaanhan sekaan perinteiset loppuriehatkin.



Jakso 14: The Coral Lobsters (Gourmet! The Coral Lobsters)

Sherlock ja kumppanit ovat niinkin ansiokkaasti tärvänneet Moriartyn juonia ja ryöstöyrityksiä, että kelmien piilopaikassa taloudellinen ahdinko sekä kituuttelu vallitsee. Hanskoja ei kuitenkaan olla ripustamassa viimeistä kertaa naulaan, vaan haaveet herkullisista hummereista ja tilipussukkaa lihottavista ryöstöistä mielessä pyörivät. Hound ja Watson ovat saaneet tehtäväkseen tarkastaa erään kartanon uutukaisen hälytysjärjestelmän ja paikkoja silmäillessään nämä sattuvat havaitsemaan, että ryövärit ovat jo tainneet ehtiä apajille. Jälleen katsoja saa vertailtavakseen Sherlockin järjestelmällisen sekä määrätietoisen rikostutkimuksen ja Lestraden käskyttämän sinne sekä tänne säntäilevän kohkausoperaation. Vaikeaa ei ole arvailla, kumpi lähestymistapa tulosta tuottaa ja kadonneiden kapistusten perään johdattelee. Takaa-ajoon toki lopussa yllytään, mutta kaikkiaan tämäkin jakso antaa tavallista enemmän tilaa pähkäilylle ja päättelylle.

Jakso 16: The Secret of the Sacred Cross Sword (The Magic Castle! Holmes, Dead or Alive?)

Lehdessä tiedotellaan, että yleisöjen ihmeteltäväksi ollaan tuomassa erittäin arvokas miekka, joka sattuu kiinnostamaan odotetusti kyseenalaisempiakin aatoksia hautovia heppusia. Yön pimeydessä kassakaapin kimppuun käydään, mutta virkavallan hämmästykseksi arvoesine ei kuitenkaan konnien matkaan kelpaa. Siinä missä Lestrade on innokas jättämään selvittelyt alkuunsa, niin Hound tuumailee, että luultavasti taustalta jokin juoni löytyy. Oikeassahan Sherlock jälleen on ja miekka johdattelee lopulta mittaviin maanalaisiin tunneliverkostoihin isompien arvoitusten äärelle. Vanhat mysteerit eivät noin vain ole ratkeamassa, vaan touhuun sekoitetaan ripaus Indiana Jonesin seikkailuista napsaistua henkeä, kun ansakäytävät ja täpärät pelastumiset tulevat tutuiksi. Katselun yhteydessä harmittelinkin, että näille tutkimuksille olisi voinut parikin jaksoa uhrata, sillä jokseenkin pikaisesti joudutaan kohti maalia kiirehtimään.



Jakso 17: The Adventure of the Thames Monster (The Monster of the Thames River)

Thamesia pitkin kulkeva laivaliikenne joutuu uhatuksi, sillä jokin salaperäinen voima suuriakin paatteja tahtoo pinnan alle vetää. Yölliset hyökkäykset saavat aikaan huhuja, että jokeen on pesiytynyt hirmuisen hurja vesipeto, mutta Hound ei niinkään suostu uskomaan sanomalehtien hirviöillä revitteleviä otsikkoja. Kaavaan putkahtaa poikkeus, sillä iltapäivään ajoittuva hyökkäys vetää isomman rahtilaivan mukana upoksiin soutuveneen, jonka myötä saadaan ensimmäinen kadonnut henkilökin mukaan. Sherlockilta pyydetäänkin apua, sillä Mary ei millään usko, että mekaanisen hirvityksen perässä veteen vajonnut David olisi hukkunut, joten Houndin pitäisi paikantaa kadonnut sulho ja samalla selvitellä laivaliikennettä kiusaavat hyökkäilyt. Sinänsä perusmenoa kyseinen jakso silmille singauttaa, mutta päädyin asettelemaan sen kuitenkin paremmalle puolikkaalle kekseliäiden laitteiden ja vaikkapa Moriartyn musiikkiherkistelyjen takia.

Jakso 21: The Disappearance of the Slendid Royal Horse (Buzz Buzz! The Fly Fly Mecha Operation)

Suuri osa kaupungin asukkaista on ansaittuja lepohetkiään viettämässä, mutta eipä se tarkoita, etteikö öisillä katoilla vipinää ja vilskettä riittäisi. Samalla selviää, että kaupungin melkoisen pieniltä vaikuttaneet varaspiirit ovat ainakin tilapäisesti laajenemassa, sillä Moriartyn johtaman kelmikolmikon tavoittelema saalis napataan toisiin taskuihin rikosruhtinaan ihmetellessä yllättävää käännettä hölmistyneesti. Uuden tulokkaan nenäkäs näpäytys saa Moriartyn ärhäköitymään, mistä päästään käymään kisaa, että kumpi onnistuu kähveltämään kuningattaren suosikkihevosen. Apurit alkavat jo kyllästyä toistuviin tohelointeihin, eikä Lestraden kerta kerran jälkeen kaoottiseksi kohkaukseksi karkaileva poliisitoimintakaan erityisen ammattimaiselta näytä ja jää jälleen Sherlockin tehtäväksi osoittaa, että joku hommansa sentään hallitsee. Muuten jakso ei erityisesti edukseen poikkea tai hehkutuksiin kannusta, mutta haastajan ansiosta pääsee paremmalle puolikkaalle.



Jakso 22: Disturbance, The World Flight Championship (Grand Flight Championship of Chaos!?)

Sarjan aiempien yli 20 jakson aikana on taivailla ehditty liitelemään lentokoneilla ja hivenen epämääräisemmilläkin härpäkkeillä useampaan otteeseen, mutta lähestyvät mestaruuskilpailut lisäävät liikettä yläilmoissa. Sherlock päätyy kuvioihin selvitellessään pienellä konepajalla tehtyä moottorivarkautta ja sattuupa siten, että rikoksen uhrit ovat Hudsonin vanhoja tuttuja. Päättelyketju johdattelee sankarit tällä kerralla itsekin kisailuun osallistumaan ja varsin hurjaa koitosta onkin luvassa. Moriarty ei ole ottanut asiakseen olla vain maalissa ensimmäinen, vaan muut osallistujat täydellisesti nöyryyttävä murskavoitto on tavoitteena. Tylyjä temppuja ei lainkaan kartella, joten useampi mestaruutta tavoitteleva joutuu huomaamaan, että lentovempeleet hajoilevat alkutekijöihinsä kesken matkan. Loppuhuipennuksena onkin reipasta, muttei niinkään reilua taiteilua korkeuksissa ja pääseepä Hudsonkin vielä kerran vauhdikkaampiin puuhiin.

Jakso 24: The Bell of Big Ben (Listen! The Tribute to Moriarty)

Muutamaankin kertaan nöyryytetty Moriarty on päättänyt laittaa koko Englannin hämmästelemään, mihin näppärä rötösnero kykeneekään, jos sattuu suuremmin innostumaan. Aikomuksena on julkisesti näpäyttää virkavaltaa viemällä kuuluisasta kellotornista kumistin sekä toki siinä sivussa ansaita pieni omaisuuskin. Eihän sitä nyt ihan huvin vuoksi viitsi suunnittelua ja valmistelua vaativaa operaatiota käynnistellä. Jälleen näyttää hetkisen varsin hyvältä Moriartyn kannalta, mutta Sherlock saa pienellä jäynällä toisen kekseliäät ketkuilut horjumaan. Ei tarvita muuta kuin lievää tölvimistä lehdistön kautta, niin harkinta alkaa pettää ja ihan hyvä niin, sillä kyllähän näillä ponnistuksilla päästään sarjan näyttävämpään tarjontaan. Monenlaisilla menopeleillä yritetään erheitä korjailla ja kyllähän kiukkukin laittaa kihisemään varsin viihdyttävästi.

Keskinkertaisemmat kohkailut ja kommellukset

Jakso 1: The Four Signatures (He's the Famous Detective)

Sherlock on avausjaksossa lähdössä laivareissulle ja sattuupa erääseen tohtoriin tällä matkalla törmäämään. Myöhemmin miekkonen itsensä esittelee kaukaisemmilta mailta palailevaksi Watsoniksi. Samaan paattiin on päätynyt salaperäisempi herra, jolla on mukana arvokkaampaa kuljeteltavaa. Illan pimentyessä käykin selväksi, että kimaltelevista aarteista häikäilemättömät merirosvotkin ovat kiinnostuneita. Jostakin syystä ensimmäinen jakso ei onnistunut erityisen ihastuttavaa vaikutusta tekemään, vaan ennemmin nihkeänä lähtönä näyttäytyi, eivätkä kuluneet kuukaudetkaan ole sille muistojen kultausta suoneet. Samansuuntaisten peruskuvioiden ympärillä moni sarjan jaksoista toki pyörii, mutta toteutus ei tässä tapauksessa puuhiin puhku isompaa innostusta, vaan edelleen väittäisin, että avaus on yksi sarjan valjuimmista elämyksistä.

Jakso 2: The Crown of Mazalin (The Evil Genius, Professor Moriarty)

Toisessa jaksossa Watson on muuttamassa Sherlockin kanssa samaan taloon Baker Streetille ja herrojen aikomuksena on jatkaa sutjakasti sujunutta yhteistyötään. Kaksikko pääseekin melko pikaisesti kokeilemaan, että miten varkauksien ratkominen maissa sujuu, sillä Moriarty on vienyt jylhällä kalliolla nököttävästä rantakartanosta arvokkaan kruunun, mikä tietysti takaisin tahdotaan. Johtolankojen kaivelu jyrkällä seinämällä on hivenen riskialtista puuhaa, mutta selvittely edistyy ja kohta ollaankin jo kelmien vanavedessä. Vetisellä takaa-ajolla ja reippaalla hutkimisella tutkimista päätellään. Vaikka toinen jakso pikkuisen edellisestä minusta onnistuukin parantamaan tasoa, niin silti sekin kuuluu selvästi keskinkertaisempien kerhoon. Lokakuinen avausiltama sarjalle olikin siten kokonaisuudessaan pieni pettymys. Onneksi seuraavat pari kappaletta osoittivat, että pirteämpiä pätkiäkin on mukaan sujauteltu.



Jakso 5: The Adventure of the Blue Carbunkle (Blue Ruby)

Lontoon iltapäiväruuhkassa jumittelu saa etsiväparin kärsimättömämmän puolikkaan tuskailemaan, mutta eipä sitä pitkään pitkästytä, sillä taivaalle ilmestyy salaperäinen jättilintu liitelemään, mikä saa kaduilla kulkevat hämmästelemään. Muiden katsellessa korkeuksiin, livahtaa Moriarty sisään koruliikkeeseen ja nopsasti sinisenä hehkuva jalokivi livahtaakin pihistäjänsä pussukkaan. Itsekehuinen hykertely onkin hyvässä nousussa, mutta Moriartyn kannalta hieman liian nopeasti, sillä muitakin näppäräsormisia näpistelijöitä samoilla kaduilla seikkailee. Sitten onkin aika vaihtaa tyytyväinen hyminä räyhäilyyn ja ottaa kovat keinot käyttöön. Varastelut hoidetaan melko pikaisesti alta pois ja kokonaisuudessaan jakso onkin jahtipainotteinen, sillä pariin otteeseen painellaan takaa-ajojen merkeissä maalla ja ilmassa enimmäkseen, mutta innostuuhan joku veteenkin kipittelemään. Sarjan vauhdikkaampaa laitaa arvostavat oletettavasti tykkäilevät tällaisesta sinänsä riehakkaasta hulinasta enemmän.

Jakso 7: A Sacred Image Disappears (The Great Chase of the Little Detectives)

Kultaista patsasta tuttu tyyppi kiikareillaan tiirailee ja tietenkin suunnitelmakin siitä kehittyy, sillä eihän sitä pelkkään ihailuun tahdo tyytyä. Moriarty haluaa jälleen pikkuisen uhitellakin, sillä röyhkeästi lennätellään juonista kertova paperiliidokki kirjaimellisesti Lestraden näköä päin ja siten julistellaan, ettei paikallisia poliisivoimia juuri millaiseksikaan vastukseksi lasketa. Suuresta vartijaryhmästä huolimatta kultakimpale kähvelletään, mutta niinpä vain hankalammaksi purtavaksi osoittautuu joukko uteliaita katulapsia ja arvatenkin myös etsiväkaksikko. Myös tämä on niitä jaksoja, joiden kestosta kohtalainen osuus takaa-ajoihin lohkaistaan. Vedessä veneitä ja vimpaimia toki vinhasti kiiteleekin, mutta innostus ei hirmuisen korkealle kuitenkaan kohoile.



Jakso 8: The Speckled Band

Kahdeksas jakso pudottelee pikkuisen kierroksia jahtien ja muiden viuhtomisten suhteen, sillä Moriarty apureineen on päätynyt maaseudun rauhaan valepukuisina vanhaan kartanoon. Uusimpaan juoneen kuuluu kauan kotiseudultaan poissa olleen neidon jymäyttäminen, mutta kiemurat eivät kovin pitkälle ehdi kehittymään ennen kuin Hound ja Watson paikalle päätyvät. Kaverukset liukkailla teillä kohtalaisen mutaisesti sähläilevät ajoneuvon riistäytyessä käsistä, eikä kartanosta saatu sateensuojakaan erityisen turvalliseksi ympäristöksi osoittaudu. Hetken ajan jo ehtii toivoa, että vanhan talon hämäriin salakäytäviin saataisiin vinkeämpääkin menoa aikaiseksi, mutta pikkuisen laiskasti ja kaavamaisesti tämä seikkailu loppuunsa lupsahtelee.

Jakso 15: The Golden Statue of the Great Burglar (Look! The Shining Thief)

Moriarty on jälleen antautunut hivenen hassujen ja suuruudenhullujen haaveidensa vietäviksi, joten pitää pihistellä yön tunteina noin miljoonan punnan edestä kultaharkkoja. Kylmä käteinen ei kuitenkaan kassaholvista kelpaa mukaan, vaikka välillä raha kovasti kiinnostaa. Pankissa näinkin merkittävä kultakähvellys tietysti huolestuttaa kovastikin, eikä Lestraden hutiloivat otteet kaikkia vakuuta, joten Houndille ja Watsonillekin kutsua toimitellaan. Päättelyosaston vahvistuessa päästäänkin melko nopeasti Moriartyn juonen jäljille. Sinänsä hyvää yritystä jaksosta löytyy kaikenlaisine kultahuuruisine houreineen, mutta kaavamaisuus alkaa tässä vaiheessa jo reilusti intoa kalvamaan. Kun samat tyypit samantapaisia varkauksiaan harrastelevat ja lyhyen päättelyjakson kautta keräännytään kohkailemaan viimeiseen takaa-ajoon, niin voinee sanoa, että kuviot ovat ehtineet jo hiukkasen kulahtamaan, eikä parin yksityiskohdan muuttelulla yleisilmeeseen enää merkittävää piristystä saada väänneltyä.



Jakso 18: The Adventures of the Three Students (Blundered Operation at Loch Ness!)

Kolme Lontoossa lomailevaa taideopiskelijaa saa myöhään illalla vähemmän toivottuja vieraita ja kovaa kopulointia seuraa, kun Moriartyn kopla tahtoo kaverukset mukaansa kaapata. Muuten kaupungin tilanne rikollisuuden suhteen vaikuttaa rauhoittuneen merkittävästi ja tällainen hiljaiselo Watsonia tuntuu tympäisevän, vaikkakin Hound osaa lötköttelystäkin nautiskella. Kunhan kolmen kadonneen opiskelijan kaveri tulee tiedottelemaan ystäviensä salaperäisestä häviämisestä, niin otetaan toimeksianto ihan mielellään vastaan. Mitä sarjassa esiintyviin sieppauksiin, kavalluksiin ja muihin tihutöihin tulee, niin tämä operaatio ei pienoisesta poikkeavuudestaan huolimatta erityisen viihdyttäväksi missään vaiheessa muodostu. Skotlannin puolella toki käväistään, mutta melko mielikuvitukseton mylläkkä siellä lopulta käynnistellään ja kaikkiaan puhtia uupuu siinä määrin, ettei kehuttavaa kolmisen kuukautta katselun jälkeen enää juurikaan mieleen muistu.

Jakso 19: The Rosetta Stone (The Soseki Kite Battle Over London!)

Museoon on saatu Rosettan kivi yleisöjen ihailtavaksi, mutta eihän se pitkään ehdi näytteillä pölyttyä, sillä illan tullen tuttujakin piirteitä omaava ärhäkkä muumio nousee kirstustaan ja rähistelee esineen oikeasta omistajasta kinastelevat herrat ulkopuolelle. Kohta saadaankin todistaa, miten raskas mötikkä liitelee teilleen ja kysymys kuuluukin, riehuvatko kaupungissa eriskummalliset voimat vai mistä mahtaa olla kyse? Sherlockia tietysti kaipaillaan avuksi ja hän onkin tietoinen omistajuuskiistoista, eikä lainkaan ole taipuvainen sille kannalle, että muumion kirous tai mikään muukaan yliluonnollinen henkiolento olisi varkauden takana. Kunhan asiaa tarkemmin tutkitaan, niin eiköhän sieltä järjellisempi selitys löydy... Menetelmiltään tämä kepponen edustaakin jälleen kekseliäämpää laitaa ja sanoisin, että myös ilmavasti hoidetut lopputaistelut vinkeytensä sisältävät. Positiivisista puolistaan huolimatta olen kuitenkin taipuvainen sijoittamaan jakson keskinkertaisempien kerhoon, vaikka todettakoon, että ihan siinä rajoilla häälytään.



Jakso 20: The Silver Blade Getaway (Chase the Airship White Silver!)

Varsin tavanomaisissa merkeissä saadaan pyörät pyörimään, kun vankkureihin arvotavaraa lastaillaan Lestraden tuiman katseen alla. Valitettavasti hämärä ja sumu ei kuljetukselle turvaa suo, vaan se vallan julkeaan tapaan siepataan poliisivoimien silmien edestä. Moriarty onkin tavallista röyhkeämmällä tuulella ja ilotulittein tykittelee käyntikorttinsa taivaalle. Myöhemmin hän harmittelee, kun rohkea ryöstö ei isompaa mainetta ole mestarivarkaalle suomassa. No, voihan sitä uudelleenkin yrittää ja oikotie parrasvaloihin saattaa ojentaa ilmalaivan suunniteltu ensilento, joka jo ennakkoon etusivuilta tilaa vie. Sherlock taas on kaverinsa kanssa lentomatkan sujumista valvomassa, eikä paljoakaan joudu venymään tietyt tihutyöt ehkäistäkseen. Ilmailuaihe ihastuttaa pikkuisen, mutta muuten on jokseenkin valjua ja unohdettavaa menoa. Moriartyn tarmokkuuskin matkalla hiipuu ja lopulta homma paketoidaan vähemmän värisyttävän takaa-ajon kautta. Etenkin marraskuussa mielikuvituksen puute selvimmin katsomossa harmitti, sillä tuolloin jaksoja tuli tiheämmällä tahdilla urakoitua. Pienoista kyllästymistä pääsikin syntymään, minkä seurauksena loppujen jaksojen katseluvälit venähtelivät välillä viikkoihinkin.

Jakso 23: The Secret of the Parrot (Game of Wits! Parrot vs Professor)

Sarjan lopun lähestyessä ei enää juurikaan jaksanut löysimmistä ja köyhimmistä kyhäelmistä suuremmin innostua. Siihen joukkoon kuuluu tämä junasta liikkeelle lähtevä rikossarja. Aiempaa hämäystään mukaillen ja toistaen Moriarty vie erään matkustajan papukaijan. Samassa junassa matkaavat etsivät ovat liian voipuneita alkaakseen tuoreeltaan sitä setvimään ja vetäytyvätkin kotiin pötköttämään. Katsomossa tunnelmat eivät ehkä aivan niin kuolemanväsyneet ole, mutta nuupahtaneeseen suuntaan joka tapauksessa. Saadaanhan mukaan toinenkin sieppaus, joka ilmeisesti liittyy papukaijaan, mutta Hound ja Watson päätyvät ilman suurempia pulmia tekijöiden perään ja sitten päästäänkin panostamaan venytettyyn takaa-ajoon. Melkoisen rutiinimaiselta suoritukselta tämä seikkailu vaikuttaa, eikä mitään mainittavaa piristystä siitä saada, että Lestrade jälleen kerran sekoilee ja säntäilee vähän miten sattuu. Onhan sitä jo nähty...



Jakso 25: The Priceless French Doll (Chaos! The Doll Swap Case)

Millään suuremmalla neronleimauksella ei päästä toiseksi viimeisessä riehassakaan herkuttelemaan, sillä kovin tavanomainen ja suoraviivainen jalokiviryöstö alkuminuuteilla toteutetaan. Ylimääräistä vaivaa ja harmia Moriartylle aiheutuu toisen apulaisen tumpeloidessa jo kähvelletyn saaliin harhateille. Hound osaa suunnilleen arvata tekijän jo ennen kuin varsinaista varkautta on edes toteutettu, joten sekään ei suurempaa päänvaivaa aiheuta. Lähinnä sitä keskitytään puolin ja toisin säntäilemään kadonneen jalokiven perässä. Hulivilinä muuttuu muksautteluksi ja Moriarty joutuu kovakouraisesti kopuloiduksi, mutta tuskinpa lienee juurikaan liioiteltua todeta, että vallan hurjaa aivotyötä tämä touhu ei ole vaatinut ja vähän on taidettu jo ideapussukan pohjallekin kurkotella. Jos sarjasta tahtoisi vaikkapa viisi mitäänsanomatonta ja unohdettavaa torvelointia karsia, niin nukkejahti saisi puolestani kuulua siihen joukkoon.

Jakso 26: The Missing Bride Affair (Good-bye Holmes! The Last Case)

Unohdettavista koitoksista puhuttaessa viimeiseksi valikoitunut jakso sopii tietysti mukaan. Melkoisen joutavat hyvästit se etsiväosastolle sekä heppujen tutuiksi tulleille vihollisille tarjoaa. Sieppauskuvio vaikuttaa melkoisen innottomalta touhulta ja Moriartyn roolikin jää varsin väkinäiseksi. Lähinnä sellaista vaikutelmaa tästä syntyy, että pakko on sama porukka viimeiseenkin koitokseen jotenkin ujutella, vaikka mitään erityisen mielekästä ei keksittäisikään. Jos muistelee tyypin aiempia ja paikoin varsin suuruudenhulluja hankkeitakin, niin onhan tämä melko väsähtänyttä jäähdyttelyä. Pari kotitekoista tynnyrimiinaa toki räjäytellään ja veneillä karkulaisia jahdataan, mutta niin... Nämä hommat on hoidettu sarjan aiempien osien toimesta jo moneen kertaan ja vieläpä paljon puhdikkaammin. Mitään varsinaista loppua ei sarjalle tahdota laittaa, vaan ihan yhtä hyvin perään voisi heittää seuraavan jutun selviteltäväksi. Jaksojärjestystä olisi mielestäni voinut hiukan enemmän miettiä, sillä ainakin omiin silmiin näyttää siltä, että viimeisten neljän joukkoon päätyneistä kolme osaa edustaa sarjan heikompaa tarjontaa. Suuren finaalin ja huipennuksen puuttuminen ei sinänsä rasittele, mutta tässä pääsee käymään niin, että viimeisistä seikkailuista jää kovin valju vaikutelma. Ideaköyhyyden ja keskinkertaisuuden keskittäminen viimeisiin jaksoihin ei ainakin nitkauta näkemystä myönteiseen suuntaan, mitä kokonaiskuvaan tulee.



Viimeisten jaksojen pienoiseen laskuun kääntyvästä laatukäyrästä huolimatta enimmäkseen Sherlock Hound on mielekästä katseltavaa, vaikkakin vaihtelua olisi tosiaan saanut olla enemmän. 26 kappaletta kestoltaan jokusen sekunnin yli 25-minuuttista jaksoa muodostaa yhteensä melkein 11 tuntiin venähtävän kepeää henkeä ja toiminnallisuutta painottelevan rikosryppään ja kun toistoa tosiaan riittää, niin ei näitä tee mieli suositella erityisen tiiviiseen tahtiin katseltaviksi. Omalla kohdalla alkoi etenkin marraskuussa maistua puulta katselutahdin tiukentuessa ja kohtalaisen mielikuvituksettomilta täytejaksoilta tuntuvien pätkien verotellessa yleistä viehätystä ja mielenkiintoa. Yleensä pari jaksoa kerralla tuntui ihan sopivalta annokselta iltaa kohden, ja harvemmin sen jälkeen jäi enää nälkää jatkaa jaksojen läpikäyntiä. Jos uusintoihin innostun, niin melko varmasti valikoiden tulee niitä puuhia harrasteltua, koska joukossa kuitenkin on mukana reilusti sellaisiakin tapauksia, että kiinnostuksen ylläpitäminen kertakatselussakaan ei oikein onnistunut. Sinänsä suuremman tarinan tai useampaan jaksoon jaettujen juttujen puuttuminen onkin osittaisen uusimisen kannalta ihan hyvä juttu.

Omassakin levylaatikossa Hayao Miyazaki mainitaan tekijöistä ensimmäisenä, mikä tavallaan oikeutettua onkin, koska hän oli kuitenkin sarjaa luomassa. Miyazakin valvonnassa tuotantoa aloiteltiin tosiaan jo vuonna 1981, mutta kuuden jakson jälkeen tekeminen laitettiin tauolle, koska Arthur Conan Doylen perikunta ei erityisen suopeasti touhuun suhtautunut. Erimielisyydet saatiin sovittua 1984, mutta Miyazaki oli tuolloin jo muissa projekteissa kiinni, joten pitkälti eri tekijöiden toimesta tuotettiin loput 20 jaksoa. Miyazakin ohjaamat kuusi jaksoa otettiin toki mukaan ja ripoteltiin sarjan ensimmäiselle puolikkaalle. Miyazakin ohjaamiksi on merkitty seuraavat jaksot: A Small Client, Mrs. Hudson Is Taken Hostage, The Adventure of the Blue Carbunkle, Treasure Under the Sea, The White Cliffs of Dover ja The Sovereign Gold Coin. Noista viisi sijoittuu omassa laatujaossa sarjan paremmalle puolikkaalle ja lisäksi minusta A Small Client, Mrs. Hudson Is Taken Hostage, The White Cliffs of Dver ja The Sovereign Gold Coin kuuluvat vieläpä viiden kärkijakson joukkoon. Siksipä arvailenkin, että jos Miyazaki olisi tuotannon jatkuessa ollut edelleen mukana, niin keskinkertaisuuksien kerho olisi kutistunut huomattavasti.

Miyazakin televisiotöistä höpötellessä voisin mainita, että tuli hankittua vuosina 1971-1972 ilmestynyt Lupin the 3rd kaikki 23 jaksoa sisältävänä kotimaisena julkaisuna. Saa sitten nähdä, innostaako siitä kirjoittelu täällä vastaavaan tapaan. Onhan sarjaa kohtalaisesti kehuttu, mutta aihepiiri ei etukäteen kiinnostavimpiin kuulu ja kun vielä huomioi senkin, että samoista touhuista kertova Miyazakin esikoisohjaus elokuvien puolella, eli Lupin the Third: The Castle of Cagliostro on minusta niitä vähemmän innostavia herran teoksia, niin voi olla, ettei Lupinin rötöksistä tule aivan yhtä kattavasti jaariteltua. No, tämä katselu-urakka Lupinin hämärähommien parissa ei kuitenkaan aivan ajankohtainen ole ja laatikko saanee jokusen kuukauden odotella avautumistaan. Kaikkiaan ihan kiva Sherlock Hound hiukan hillitsee odotuksia vanhemmankin sarjan suhteen, sillä vaikka niitä hyviäkin jaksoja joukossa on, niin mielestäni silti kovin kaukana piirrosviihteen parhaimmistosta kommelletaan. Onhan tämä toki omanlaisensa tulkinta tunnetusta etsivästä, kun Hound pääsee jakso toisensa jälkeen osoittamaan, että hurjasti viuhtovan toimintasankarin puuhatkin sujuvat tarvittaessa siinä aivotyön lomassa, mutta puuhailu käy katsojan kannalta vähän turhankin kaavamaiseksi.



Sherlock Hound (1984) (IMDB)

Hesen ja kumppaneiden autoseikkailut Alaskassa ja Kanadassa muodostivat erinomaisen mielenkiintoisen ja mukavan osittain kotimaisen uudehkon dokumentin ja kenties tässä tulee toinen laadukas tapaus. 2014 ilmestynyt Eedenistä pohjoiseen on vuotta uudempi teos ja näitä yhdistää kumpaistakin tuottamassa ollut Ulla Simonen. Siinä missä mainitun reissudokumentin haavejahti ajeluineen ja upeine maisemineen kovasti viehätti ja innosti, niin myös puutarhatouhujen esittely romanttisella vivahteella kivasti mieltä kutkuttelee ennakkoon. Minun piti vajaat pari vuotta sitten käväistä dokumentti elokuvateatterin puolella vilkaisemassa, mutta eipä siitä suunnitelmasta lopulta oikein mitään tullut, mutta eiköhän se näin jälkikäteen levyltä talvi-iltana ihmeteltynäkin miellyttävästi rintaa lämmittele.

Niin kiireesti ei tositoimiin sännätä, että heti oltaisiin kätösiä multaan iskemässä, sillä ruudun toisella puolellakin on talvikausi käynnissä. Moni pohjoisten maiden puutarhaharrastukseen hurahtanut asukki manailee piinaavankin pitkää lumista jaksoa, kun täytyy useamman kuukauden verran malttaa mielensä ja pitkälti pihapuuhista pidättäytyä. Omastakin kokemuksesta voin sanoa, että näin helmi- ja maaliskuussa alkaa jo kovasti mieltä kuumottamaan, sillä valo lisääntyy, päivät pidentyvät ja lämpötilatkin usein plussan puolella leikittelevät. Valkoinen turkki silti sinnikkäästi saattaa viljelymaiden yläpuolella makoilla ja muutenkin varsinaiseen kevääseen on vielä sen verran matkaa, ettei niinkään tee mieli alkaa jäljellä olevista vuorokausista suuntaa-antavaa aamukampaa väkertelemään. Joinakin vuosina saattaa poikkeuksellisen lämmin ja vähäluminen jakso aikaisina kuukausina yllyttää jotakin puuhastelemaan, mutta yleensä avomaan puolella näin varhaiset toimet voivat hyvinkin kostautua, ja usein onkin vain parasta malttaa mielensä. Huhti- ja toukokuu sieltä ajallaan saapuvat, vaikkakin välillä kevään eteneminen turhankin verkkaiselta vaikuttaa.



Ensimmäisten minuuttien aikana nähdyissä kuvissa osa kasveista on laitettu harsojen alle turvaan ja ainakin pintapuolinen vilkaisu on viestittelevinään, että lähes pysähtynyttä aikaa puutarha elää pimeyden ja pakkasen keskellä, mutta eihän se ihan niinkään ole. Samaa voisi sanoa sisätiloihin siirtyneiden tarhureiden suhteen, eli vaikka hiljaiselon puolelle harrastus monina talvipäivinä kallistuu, niin täysin kuolemaan touhu ei pimeällä kaudellakaan pääse ja elokuvassakin lyhyesti tätä osaa vuodenkierrosta tuodaan esille. Tuleva kasvukausi vaatii omat suunnittelunsa ja valmistelunsa. Monilla ensimmäisiin toimiin sisältyy erilaisten siemenluetteloiden selailu ja siementen sekä taimienkin tilailu. Hämyisesti valaistussa huoneessa sormet ahertelevatkin taimien parissa ja kasvukauteen tähtäävät tekemiset näyttäytyvät jopa hartaana askarteluna. Toisessa taloudessa pieniä piiskamaisia versoja tökitään taimikennoon vahvistumaan ja odottamaan loppusijoitustaan. Korkeat hangetkaan eivät tietenkään onnistu pihoista ja puutarhoista villiintyneitä poissa pitämään, vaan valmistelut voi myös siellä varhain aloitella vaihtelemalla vaikkapa kasvihuoneen rispaantuneita muoveja.

Dokumentin talvijakso pysähtyy oikeastaan jo lyhyiden alkutekstien jälkeen ja kevät katsomoon saapuu. Lumimassat ovat muisto vain ja voidaankin magnolioiden tuoksuilla tunnelmoida sekä ihmetellä kukkien monimutkaisia rakenteita. Eedenistä pohjoiseen tuntuu heräilevän verkkaisesti uuteen kasvukauteen, eikä ole mitään kiirettä lähteä katsojaa heti tietotulvaan hukuttamaan, vaan leppoisasti laahustellen lähdetään tutustumaan kameran eteen valittuihin pariskuntiin sekä tietysti heidän viehättävästi vihertäviin valtakuntiinsa. Esittelyjä ei erityisen muodollisesti ja kaavamaisen jäykästi hoideta, vaan jotkut voivat melkein heti heittäytyä hieman naljailemaankin toisten turistessa korkealentoisempia aatoksiaan. Joka tapauksessa sävy asetellaan jo alkuvaiheessa rennon ja lämpöisenkin rupattelun suuntaan.



Elokuvan ensimmäisten 20 minuutin aikana kierretään melkein kaikkien osallistujien luona ja saadaan eräänlainen yleissilmäys henkilöihin sekä pihapiireihin, mutta syvemmälle ja paikoin arempiinkin aiheisiin paneudutaan lähinnä toisella puoliskolla. Voi varmaan sanoa, että ensisijaisena tavoitteena ei ole ollut esitellä mitään Suomen maantieteellisesti kattavaa katsausta puutarhoihin, sillä kuusi seitsemästä tiluksesta sijaitsee maan eteläisessä osassa ja tästä kuusikosta vieläpä noin puolet löytyy pääkaupunkiseudun läheisyydestä. No, saadaanhan mukaan pohjoisempaakin vivahdetta, sillä yksi pariskunta viljelyksiään Puolangassa harrastaa, eli Oulun korkeudelle silloin tällöin dokumentin edetessä päästään kyläilemään. Vaikka tietynlaista keskittymää etelään onkin havaittavissa, niin ihmisissä ja pihoissa sekä pelloissa vaihtelua kyllä runsaasti löytyy.

Mainitaanpa tässä vaiheessa siitäkin, että noin 73-minuuttinen dokumentti jätti jälkeensä nälkää silmäillä upeita pihapiirejä enemmänkin ja kun ei levyltä juurikaan lisukkeita löydy, niin yritin etsiä kuvausten aikoihin tehtyjä haastatteluja ja pihajuttuja elokuvan pariskuntiin liittyen. Niitä melkein jokaisesta helpohkosti tulikin vastaan ja moni ihan kiinnostavaa täydentävää tietoa sekä kuvitusta tarjoili, joten päädyin näistä pikkuisen poimimaan taustoja sekä yksityiskohtia oman tekstin täydennykseksi. Ainakin itse jäin elokuvaa katsellessa muutamaan otteeseen kaipailemaan hiukkasen laajempaa höpöttelyä puutarhahurahdukseen liittyen ja ajattelin, että täälläkin niitä voisi typistetysti summailla. No, lähdetäänpä vähitellen kuuntelemaan, millaisia tarinoita puutarhanhoidosta ja elämästä yleensä haastateltavat kameralle kertoilevat...

Tutustumiskierrosta aloitellaan Seija Airamon ja Erkki Bromanin luota Vantaalta. Ensivaikutelma on siihen suuntaan, että iäkkäämmällä parilla aika kuluu varsin mukavasti kasvillisuuden keskellä, eikä tarvitse jatkuvasti ja pakkomielteisesti olla ahertamassa, vaan puutarhassa pystyy rentoutumaan ja oleilemaan tarkastellen samalla vaikkapa naapurien tuulimyllykyliä tai suuria nurmikkotasankoja. Tavallaan siis ollaan vastakohtien rajamailla, kun Seijan ja Erkin pihassa lajirikkaus on yksipuolista ruohikkoa huomattavasti runsaammaksi riehaantunut. Piipahdukset tähän puutarhaan eivät dokumentin toimintapainotteisinta menoa edusta, mikä varmaan johtuu osaltaan terveyden asettamista rajoistakin. Lääkärien suosituksista huolimatta kuopsutellaan kuitenkin, mutta yleisesti ottaen pohdiskelevampi vire näitä tuokioita värittää. Milloin kiikaroidaan lintuja, milloin taas jutellaan enemmän elämän käänteistä sekä niiden kytköksistä rakkaaseen harrastukseen.



Mitä Airamon vuosikymmenten varrella kertyneiden istutusten tarkasteluun tulee, niin minuuttimäärän ollessa rajallinen, jää väistämättä paljon näkemättä, eikä lajirunsautta edes yritetä lähteä yksityiskohtaisesti penkomaan. Pikkuisen lisää tietoa intohimon alkulähteistä ja puutarhan erikoisuuksista löytyy dokumentin kuvausten aikoihin Helsingin Sanomien julkaisemista jutuista: Seija Airamon puutarhassa on laaja syreenikokoelma ja Vain 75 porrasta paratiisiin. Ensimmäisessä kehutaan jalosyreenien helppohoitoisuutta ja samalla mainitaan, että Airamon puutarha lähes 50 lajikkeen kokoelmallaan on Suomen laajimpia. Syreeni-innostuksen kerrotaan heränneen lähinnä sitä kautta, että aurinkoinen puutarha tuntui tarjoavan otollisen kasvupaikan niille ja siitä ihastus koreisiin pensaisiin kasvoi. Airamon mukaan pieni pihakaan ei ole este ja syreenit pärjäävät vähälläkin lannoituksella, mutta varjoista eivät juurikaan tykkää. Oikeilla lajikevalinnoilla saa kesään mahtumaan pitkän kukkia ja tuoksuja tarjoavan kauden. Toisessa tekstissä kerrotaan Airamon vanhempien ostaneen tontin 1950-luvulla kesämökkiä varten. Myöhemmin Airamo rakensi tontille pientalon, jonne muutti pysyvästi vuonna 1972. Osa puutarhasta on jyrkähköä ja aurinkoista kuivaa rinnettä, jonka alla virtailee puro luoden paikalle omanlaisensa pienilmaston. Dokumentissa ei täysin tule esille, että kyllä niitä raskaita työtunteja tässäkin puutarhassa kertyy:

"Puutarha on eläkepäiviä viettävälle opettajalle kuntosali. Kesähelteillä piha tarvitsee vettä päivittäin. 

"Joka paikkaan pitää ehtiä koko ajan. Muuten rikkakasvit ottavat vallan, kukinnat menevät ohi ja kärhöt lähtevät omille teilleen.""

Tampereen seutuvilta Ylöjärveltä löydetään kuviin Pirjo ja Markku Mutasen koriste- ja hyötykasveja yhdistelevä puutarha, jossa ennätyksiäkin tehtaillaan. Yhden katselun perusteella olisin taipuvainen väittämään, että taitaa Mutasten pariskunta saada dokumentissa eniten ruutuaikaa, mutta eipä se mitään haittaa, sillä jutut pysyvät kiinnostavina ja kaunista katseltavaa riittää runsaasti. Pitkien päivien raatamista toki vaaditaan, että kasvusto parhaaseen loistoonsa saadaan hoidettua. Hieman naureskellen Markku pohtiikin, että mahtaako puoliso yrittää työllä tappaa ja rupatellaanpa myös, että uusia oleskelupaikkoja väkerretään vuosittain lisää, mutta aina vain tuntuu olevan vähemmän aikaa sitä nautiskelevaa loikoilua harrastella. Mutaset muistelevatkin, että taisi edelliseen kesään yksi grillaus mahtua...

Mutasten osuudessa painotetaan kuvissakin enemmän tekemistä ja sellaisen hääräilyn tutkaileminen näin ruudultakin on mieltä ilahduttavaa puuhaa. Puista napsitaan oksia, harataan sipulikasvustoa ja muuta sympaattista puuhastelua. Tiettyjen vihannesten osalta harrastus otetaan sen verran vakavasti, että valioyksilöitä kuljetellaan mestaruuskilpailuihin, ja dokumentissa seurataankin yritystä kasvattaa Suomen suurimmiksi pullistumaan pyrkiviä jättikurpitsoja. Ensin tutkaillaan, lähtevätkö pienet alut kehittymään ja syksyn lähestyessä kymmenien kilojen kimpaleita mittaillaan ja kirjataan. Onkin yksi elokuvan monista hellyttävistä hetkistä seurata Mutasten verkkaista touhua ennätyssatonsa parissa ja helposti siinä liikuttuu, kun Mötkäleeksi, Pullukaksi ja Armaaksi nimetyt kurpitsat hellästi peitellään viileiden öiden varalta. Vallan suloista ja sydäntä kovasti lämmittävää ihmeteltävää harras huolenpito on.



Tunteet toista kohtaan tulevat myös selkeästi esille sanojen sekä tekojen kautta ja mielestäni etenkin Markku varsin avoimesti kameralle kertoo yhteistä tarinaa. Jutteleepa hän dokumentin loppupuolella, että aviovuosia on jo 46 kertynyt, mutta tavoitteena on pyöreät 80, mikä taas tarkoittaisi, että kummankin pitäisi sataan ikävuoteen vähintään yltää. Palaa kurkkuun laittavat myös tiedottelut puutarhatontin hankkimisen taustalta, kun suurta surua on yhdessä purettu fyysisen ja raskaan työn parissa. Välillä jutustelu tuntuu karkailevan muihin ulottuvuuksiin, kun siirrytään hypnoosiin ja entisiin elettyihin elämiin. Markku kertookin eläneensä suuren rakkaustarinansa Pirjon kanssa monissa ajoissa, kaukaisissa paikoissa ja melkoisen erikoisissa olomuodoissakin. Kaikenlaista siis saadaan mukaan mahtumaan, mikä vahvistelee mielikuvaa siitä, että Mutaset ovat lähteneet projektiin innolla mukaan ja vieläpä varsin avoimin sydämin.

Mitä tulee kameralle avautumiseen, niin siitäkin kyseltiin paikallislehden haastattelussa. Dokumenttiin päädyttiin lehti-ilmoituksen kautta, mutta pariskunta oli jo aiemmin pitänyt puutarhassaan julkisia pihaesittelyjä sekä he olivat esiintyneet myös aihepiiriä käsittelevässä televisiosarjassa, joten täysinä ummikkoina ei kuvauksiin tarvinnut lähteä. Siitä huolimatta alussa oli hankalaa lähteä kameroiden käydessä juttelemaan, mutta kokemuksen kertyessä ja jään murtuessa esiintyminen alkoi sujua hyvinkin luontevasti. Televisiosarjaan verrattuna dokumentin kuvaaminen oli paljon hallitumpaa ja kohtaukset vaativat enemmän valmisteluja, mutta siihenkin tottui. Haastattelussa kerrotaan, että Mutaset ovat vaihtelevan kokoisilla tonteilla harrastaneet yhteisiä puutarhapuuhia 1970-luvulta saakka. Markku mainitsee vaimonsa hoitavan kasveja rakkaudella, ja Pirjo myöntää hellimisen menevän paikoin pikkuisen ylilyödyksikin.

Kiireellisemmissä elämänvaiheissa rakas harrastus on hermoillekin käynyt, mutta eläkkeellä ehtii paremmin ja kevään tuloa kovasti kaipaillaan. Kumpikin saa näistä töistä ravintoa sekä keholle että mielelle. Kysymysten liittyessä pitkään parisuhteeseen ja rakkauteen, mainitsee Pirjo, että dokumentti saattaa antaa hieman todellisuutta romanttisemman kuvan yhteisestä elosta. Ohjaaja Suutari selittää sitä puolta, että tyylilajiksi on valittu rakennettu dokumentaari ja tahdottu korottaa tarinat arjen yläpuolelle, ja hän näkeekin, että Eedenistä pohjoiseen on ensisijaisesti rakkauselokuva, eikä puutarhaohjelma.



Dokumentti ei täysin kattavaa silmäystä Mutastenkaan puutarhaan tarjoa, mutta helposti näkee, että paljon työtä on vaadittu ja omiin silmiin se vaikuttaa huolitelluimmin hoidetulta tässä joukossa. Puutarhan omalla sivustolla onkin pikkuisen tietoa ja kuvitusta lukuisista kasveista sekä maininta, että alan lehtiin on juttuja pihapiiristä kirjoiteltu, eikä se mikään ihme olekaan. Dokumentissakin nähdyt pyrkimykset tuottaa ennätyksellisen jättimäisiä kasviksia ovat tulostakin tuottaneet, ja esimerkiksi vuoden 2013 kasvukausi toi voiton 26-kiloisella lanttumötikällä ja yli 20-kiloisella mahtikaalilla. Muutakin menestystä samaisessa kilpailussa kertyi ja toisaalla kerrotaan myös, että pariskunnan jättiläiset ovat ennenkin hyvin pärjäilleet.

Jos vielä hetkisen tahtoo Mutasten viehättävässä paratiisissa viettää, niin Suomela-sivustolla julkaistu artikkeli Tämä puutarha tuo hoitajilleen kaikkea hyvää suo kiinnostuneille yksityiskohtaisen kurkkauksen kasvustoon kaunistettuna noin 20 kesäisellä kuvalla. Jutun alussa kerrotaan tontin kooksi hehtaari, josta yli puolet on omistettu puutarhaksi. Alkujaan pihapiiri on perustettu 1800-luvun loppupuolella, mutta nykyinen puutarha on saanut muotonsa 2000-luvulla. Alkujaan samalle paikalle rakennettiin 1885 myllärin talo, jonka Mutaset säästivät rakentaen uuden talonsa sen viereen. Tontin pariskunta osti vuosituhannen vaihtuessa ja puutarhaakin alettiin muokkaamaan heti samana kesänä kuin uuden talon rakennus käynnistyi. Ensimmäisen vuosikymmenen aikana puutarhan monimuotoisuutta rikastuttamaan hankittiin melkein 400 kasvilajia, joista erilaisia ruusuja oli noin 50.

Juttu on kirjoitettu ennen kuin Mutaset ovat siirtyneet eläkkeelle. Tuolloin puutarhapuuhat hoidettiin usein työpäivien jälkeen ja välillä aherrus venähti myöhäiseen iltaan. Mutasten mainitaan harrastavan taimikasvatustakin merkittävissä määrin, sillä sadat kasvit saavat alkunsa itse kylvetyistä siemenistä, mikä tarkoittaa, että keväisin talo ja autotalli toimivat taimitiloina ja kasvilamput hehkuvat. Myöhemmän vaiheen kasvatus hoituu kasvihuoneessa ja kasvulavoilla. Enimmäkseen puutarhan suunnittelutyöstä vastaa Pirjo, joka on päätynyt istutuskokonaisuuksiin, joille käytävät luovat selkeitä rajoja ja kasvuston sekaan ripotellut koriste-esineet tuovat oman vivahteensa kokonaisuuteen. Mielikuvituksen on annettu liitää ja ideoita on lähdetty rohkeasti kokeilemaan, josta esimerkkinä mainitaan kirsikkapuiston kalustus, eli sammalsohva ja eläväisestä materiaalista muokatut pajutuolit. Markku taas innostui kiveämispuuhista niinkin paljon, että käsivaivoja pääsi kehittymään, mutta kyllä valmistakin tuli ja kiveyksien sisään monenlaisia kuvioitakin syntyi, kuten aikaa ja kovempaakin kulutusta kestävä sydämellinen rakkaudentunnustus pihakäytävällä.



Kyllikki ja Veikko Heikkisen luona käväisyt tarjoavat samalla dokumentin pohjoisimman katsauksen, sillä heidän vuosien saatossa laajentunut puutarhansa löytyy Puolangasta. Karjatilan lopettamisen jälkeen Heikkiset alkoivat ottaa joutomaiksi jääneitä peltoja puutarhakäyttöön ja hoidettu ala onkin lähtenyt holtittomasti leviämään, vaikkakin mietitään, että kaipa jokin raja on onneksi tulossa vastaan. Kokeilukentillä asustelee tuhansia lajeja ja valtavaksi villiintyneen alan hoitaminen onkin laittanut kuntoakin koetukselle. Siinä sitä kameralle pohditaan, että varmaan mukana on tietynlaista hulluuttakin, sillä oireileva kehokaan ei laita rakasta harrastusta tauolle. Valoisat kesäyöt ja kätevät otsalamput taas antavat hyvän mahdollisuuden toteuttaa tätä hulluutta lähes ympäri vuorokauden ja kuvissa öistä aherrusta ihmetelläänkin puutarhan tarjoten paikoitellen jonkinlaisen juuri ja juuri hallitun kaaoksen vaikutelmaa.

Enemmän äänessä tuntuu olevan Veikko, ja olipa sitten kyse puutarhasta, vuoteen 1965 vievästä yhteisestä taipaleesta tai molemmista, niin leppoisa sekä hiukan kiusiva jutustelu helposti hymyä synnyttää. Dokumentin jälkimmäisellä puoliskolla lähdetään Heikkistenkin kohdalla raottelemaan arempiakin aiheita, mutta tässäkään tapauksessa sävyksi ei synkeys pääse vaihtumaan, vaikka kaikki päivät eivät olisikaan olleet rentoa tanssahtelua ruusuilla. Yllättävissä sekä alkujaan hankalissakin muutoksissa nähdään myös myönteisiä puolia. Yleisemminkin tällainen syvimpiä murheenlaaksoja kartteleva lähestymistapa elämän nurjiin puoliin tulee tutuksi dokumentin edetessä. Eiväthän ne puutarhatkaan jokaisessa kuvassa auringon hehkuttamina satumaina pääse loistamaan ja samoin haastateltavat paikoin juttelevat elämäntilanteistaan, joissa valo on päässyt himmenemään, mutta ei sentään kokonaan karannut.


Dokumentissa enimmäkseen hiljaisena kuvissa esiintyvä Kyllikki selittää innostustaan enemmän vuodelta 2010 peräisin olevassa Kalevan haastattelussa. Harrastus juontaa kauas, sillä lapsuudenkodissa kasvatettiin hyötyvihanneksia ja lisätietoa kertyi koulustakin. Halu tomaattien kasvattamiseen heräsi jo nuorena, ja Kyllikki toteaa, että siitä lähtien jokaisena kesänä tomaatit ovat omista siemenistä kasvatettu, eli kokemusta on useamman vuosikymmenen verran kertynyt. Tietotaidon ja intohimon upeita tuloksia on sitten esitelty isommallekin yleisölle alan lehtien sekä televisiosarjan Puutarhaunelmia kautta.

Monen muun tapaan Kyllikki hankki aluksi siemenet kaupoista, josta vähitellen siirryttiin erikoisliikkeiden tarjontaa kohti. Siemenharrastukseen tuli mukaan vaihtotoiminta ja kiihkeimpinä vuosina siemeniä lähti vaihdossa kymmeniä kiloja. Sittemmin vauhti on hivenen hidastunut, mutta eipä sentään kokonaan hyytynyt. Keruu, puhdistus, pussitus ja merkinnät tuovatkin syksyihin oman hommansa. Siemenvaihtoa hän on tehnyt myös Turun yliopistollisen puutarhan kanssa, josta on päätynyt huomattavasti eteläisemmän kasvuvyöhykkeen lajeja Heikkisten puutarhaan. Kyllikki osallistuu myös ketjukirjeiden periaatteella toimivaan vaihtoporukkaan. Nämä lähetykset ovat pienimuotoisempaa vaihtoa, jotta saadaan toiminta pyörimään kirjeinä. Siementen kanssa puuhaaminen on tuonut mukanaan valtavasti tietoa sekä uusia lajikkeita. Runsaat viisi vuotta sitten tehdyn haastattelun aikaan puutarhan lajisto oli jo ryöhähtänyt 1500 kappaleeseen.


Dokumentin nähneet tietysti tietävät, ettei puutarhan lajirikkaus yltä löytyvään lukemaan jäänyt, vaan kuvausten aikoihin oli jo päässyt tuplaantumaan yli 3000 lajiin ja lajikkeeseen. Sama seikka mainitaan Ylen pari vuotta vanhassa jutussa Puutarhanhoito hellii parisuhdetta - vuorotyönä saa loistamaan yli 3000 lajiketta. Ylen haastatteluun on saatu Veikkokin mukaan, ja siinä hän toistelee samaa kuin varsinaisessa dokumentissa, eli välillä näyttää mopo karkailevan kätösistä. Kukkaparatiisi onkin mitoiltaan pienen pellon luokkaa ja työjako menee karkeasti siten, että Veikko hoitaa nurmikot ja Kyllikki kukat. Veikko tykkää omat hommansa hoitaa päivisin, kun taas Kyllikki viihtyy yövuorossa viileämpien lämpötilojen vallitessa. Ainakin toistaiseksi pariskunta on päätynyt siihen, että 3000 kasvia saisi riittää, eikä tarvitse enempää paisuttaa. Näistä suurin osa on siemenistä saakka kasvatettu, sillä Kyllikki kertoilee uuden talon rakennuksen syöneen aikoinaan harrastusrahat, eikä tullut juurikaan valmiita taimia hankittua. Siitä kehittyikin aiemmassa jutussa mainittu monipuolinen askartelu siementen parissa.

Omasta intohimosta ja tarinasta kertominen koko kansalle dokumentissa alkuun epäilytti, mutta ohjaajan ennakkovierailu muutti mieltä myönteisempään suuntaan. Suutarille esiteltiin paikkoja, ja Kyllikki pohtii, että taisipa ohjaaja ihastua puolison murteeseen. Sitten olikin pakko osallistua ja Veikkokin myöntää, että kyllähän Virpi puhui pyörälle ukkelin. Kuvauksia suoritettiin kahtena kesänä ja Heikkiset ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Veikko tosin on havaitsevinaan, että muiden pariskuntien miehet saattavat näyttäytyä pikkuisen innostuneempina puutarhuroinnista kuin hän itse. Kyllikki kuitenkin muistuttelee, että onhan Veikkokin osansa ahkerasti hoitanut puitteita luodessaan ja yleisiä askareita touhuillessaan. Kukkapenkkejä laittamassa Veikko ei niinkään viihdy, mutta myöntää kyllä väriloistosta nauttivansa. Suutari taas nimesi Puolangalta löytyvän palstan Kyllikin planeetaksi.



Raili ja Reijo Miettisen pihaan siirtyminen vaatii tiputusta pohjoisesta eteläisempään Suomeen, sillä Nurmijärvellä paikoin hyvinkin hilpeästi kirmaillaan. Pari pääseekin tekemään ensivaikutelman katsomon suuntaan juoksennellessaan ilkosillaan kesäillassa. Ympäri pihaa painellaan ja elämäniloisesti viuhdotaan, mutta eipä heilläkään harrastus pelkkää puutarhanudismia ole, vaan esimerkiksi silloin tällöin hamstraukseksikin yltyvästä taimiostelusta jutellaan vihjaisten touhun olevan paikoin vähemmän hallittua hulluutta. Käytännön aherrusta saadaan kuviin suihkulähdeprojektin kautta, sillä verkkaiseen tahtiin käsivoimin täytellään pientä allasta, joka myöhemmin saa istutukset ympärystään kaunistamaan. Miettistenkin kohdalla pikaisesti valotellaan taustaa ja yhteiselon alkua, mutta minusta aiempia pareja pikaisemmin. Pelkistä kauniista kukista turinointia eivät nämäkään tuokiot ole, sillä Reijo kertoilee toimineensa 1980-luvun lopusta lähtien rikostutkijana. Siinä hän lyhytsanaisesti kuvailee tyypillistä suomalaista henkirikosta ja synkkien kuvien vaihtuessa tietokoneen näytöllä ukkonen tunnelmiin sopivasti rähisee yläpuolella.


Verkkoetsintöjen perusteella vaikuttaa siltä, etteivät Miettiset ole aiempiin pariskuntiin vertaillessa aivan yhtä ahkerasti olleet intohimojaan muille jakamassa. Elokuvan ilmestymisen aikoihin paikallislehti teki kuitenkin heistä jutun, jossa sekä Raili että Reijo lyhyesti juttelevat elokuvasta, puutarhasta ja muustakin. Alkujaan vuoden 2002 syksyllä internetin ihmeellisessä maailmassa tavannut pariskunta kertoo nähneensä ilmoituksen Viherpiha-lehdessä, ja Raili siitä innostui. Reijo ei heti niinkään riemuinnut, mutta ylipuhuminen toimi tässäkin tapauksessa. Molemmat tunnustautuvatkin yllytyshulluiksi. Haastattelussa Reijo raottaa lisää synkkiäkin näkymiä tarjonnutta ammattiaan kertoen viettäneensä viisi kuukautta Thaimaassa vuonna 2005 tsunamin uhreja tunnistaen. Railikin teki tuolloin lyhyen vierailun maahan, jolloin pari avioitui, mutta ilmeisesti hääseremoniasta romanttinen hehku oli pitkälti riisuttu.

Puutarhassaan Miettiset kertovat viihtyvänsä vallan mainiosti, sillä nuppujen ja muiden pienten ihmeiden tutkailussa vierähtää helposti tunteja, eikä kesäisin sisätiloissa viihdytä muuten kuin nukkumisen merkeissä. Dokumentissa nähtäviin vilautuksiin liittyen pariskunta myöntää, että kyllä vaatteitta kirmailu rohkeutta kysyi. Kotoinen ympäristö ja läheisen läsnäolo kuitenkin auttoivat unohtamaan urkkivat kamerat. Sen verran toppuutellaan, ettei vilauttelu nyt ihan arkipäiväistä ole, ja naureskellen väitetään Suutarin houkutelleen hylkäämään vaatteet. Elokuvaprojektiin osallistumista kumpikin pitää lopulta hyvänä juttuna ja toivoo sen tuottavan monille paljon iloa.



Tie vie kohti Hämettä, sillä Marko Suomen ja Jukka Lehtisen maatila sijaitsee Orimattilassa. Eipä se puutarhapuuhastelu ilman rajoittavia vaatteita tässäkään tapauksessa täysin vierasta ole. Liekö sitten, että alastomana luontoyhteys löytyy helpommin, mutta voisipa veikkailla, että peltojen pisteliäimpiä rikkoja poistaessa asiassa olisi myös varjopuolensa... Kuvissa kitkemistä ja harventamista nähdäänkin, ja jos ei muuten tule selväksi, niin kyllähän loputtomasta aherruksesta pikkuisen puhellaankin. Pohdiskellaan, että koko vuodelle jaettuna työtunteja saattaa kertyä pari jokaista päivää kohti, sillä kesällä raadanta jatkuu aamusta iltaan. Lisäksi Marko on innostunut seikkailemaan ympäri Suomea taimivaihdon merkeissä. Pari pyrki maanpäälliseen paratiisiin, mutta ihanne ottikin työleirin muodon, mikä osittain johtuu jatkuvasti kasvaneesta eläinmäärästä. Juttujen perusteella vaikuttaa siltä, ettei lauman lisääminen täydessä yhteisymmärryksessä ole tapahtunut, ja että Marko olisi voimakkaammin tahtonut viedä tilanpitoa siihen suuntaan. Tuli lehmiä, lampaita, kanoja, kaneja, kalkkunoita, vuohia, ankkoja, myskisorsia...

Vaikka lisääntyneestä työmäärästä osin vähän nurisevaan sävyyn turistaan, niin kuvien perusteella leppoisampia joutohetkiäkin kesään mahtuu. Marko loikoilee taidettaan työstämässä riippumatossa ja Jukka pulahtelee viherryksen kätkemään ja osittain valtaamaankin kivireunaiseen uima-altaaseen. Viikonloppuisin ja lomilla seitsemän vuotta maatilalla asuneen parin luona vierailee Markon Ruusa-tytär. Dokumentissa nähtävistä pareista Marko ja Jukka vaikuttavat omiin silmiin olevan eniten työn parissa, mikä kieltämättä vähemmän koneellisiin menetelmiin nojaavan maatilan henkeen sopiikin. Puhtaasti koristekasvien kerhoon kuuluvia lajeja näytetään kuvissa harvemmin, mutta vilahteleehan niitäkin. Hyötypuoli siis korostuu enemmän ja toiminnasta saakin vaikutelman, että omin käsin pyritään tuottamaan suuri osa syömisistä.



Sellaista vaikutelmaa vahvistelee Ylen dokumentin ilmestyessä tekemä juttu Markon ja Jukan osuvasti Touhuksi nimetystä tilasta. Elokuvan ensimmäisen jakson aikana nähdään Markoa taimiväkerryksen parissa ja tekstissä taas kerrotaan, että tämä vaihe aloitellaan jo tammikuussa ja lisää kylvöksiä tehdään parin viikon välein. Uusia kasveja kokeillaan mielellään, sillä tutuissa pysyminen tuntuisi tympivältä ja mieltä voi ilahduttaa testailemalla harvinaisempiakin herkkuja, joista ei välttämättä kaloritarpeen täytteeksi olisikaan. Elokuvassa nähdyissä kohtauksissa ainakin omiin silmiin hyötykasvien osuus korostuu, mutta artikkelissa taas mainitaan, että ravintopaljouden takia kukkien määrää on lähdetty kasvattamaan ja vihannestuotantoa hivenen supistettu. Tekstissä kurkataan myös tilan alkuvuosille ja muistellaan, että alkujaan lajimäärä oli vain kymmenes nykyisestä, mutta niistä päivistä harrastus on paisunut. Halu kokeilla laittoi Markon ottamaan eräänä vuonna viljelyvalikoimaan 40 erilaista tomaattilajiketta ja myönnetäänkin nälän lisääntyneen syödessä. Mittavaa kasvustoa pyritään hoitamaan suunnitelmallisesti ja järjestelmällisyys ulottuu kylvövaiheesta monivuotisten kasvien reunustoihin. Työtä silti riittää tehtäväksi, mutta iloakin irtoaa ja kuten Suomi lopettelussaan toteaa, niin sitä pitää yrittää levittää myös muille samoihin touhuihin hurahtaneille:

"Täällä ulkona saan puutarhasta ilon, joka pitää jakaa myös muille samanmielisille, heti pitää kuvia ottaa someen, nauraa Marko Suomi."

Eteläisiä rantoja lähestytään jälleen, kun Kirkkonummelle piipahdetaan Lotte ja Heikki Reenpään ruusuilla sekä suuremmillakin puilla komeilevaan puistomaiseen puutarhaan. Näissä tuokioissa painottuu tekemistä enemmän oleilu, juttelu ja verkkaisempi ihmettely, mikä osiltaan varmaan selittyy iälläkin. Reenpäät ovatkin dokumentin pareista kauimmin yhdessä olleet, sillä kuvaushetkellä aviovuosia on kertynyt 68 ja sitäkin aiemmin he ovat toisensa tunteneet. Kevään sääoloja pohdiskellaan lintujen kannalta, tulkitaan näiden lauluja, eikä oikein päästä yksimielisyyteen siitä, että käki olisi linnuista romanttisin. Heikki juttelee pitkään jatkuneesta metsästysharrastuksestaan ja mietiskelee myös, että kun vaimo pitkälti vastaa puutarhan lukuisista ruusuista, niin hän voisi itse yrittää löytää Suomen lämpenevään ilmastoon soveltuvan uuden tulokkaan tarhaan. Näissäkin osuuksissa toki valotellaan, miten on tavattu sekä tietysti muutakin, mutta muihin pareihin verrattuna henki on pikkuisen pidättelevämpi, minkä seurauksena hieman etäisempi ja viileämpi vaikutelma jutuista jää. Siinä missä muiden osallistujien kohdalla löytyy helpohkosti elokuvaan ja puutarhanhoitoon liittyviä juttuja verkosta, niin Reenpään pariskunnan kohdalla onkin niukempaa. Siksipä siis tässä tapauksessa jäävät jatkokurkkaukset tekemättä ja siirtyilläänpä seuraavaan pihaan pyörähtelemään.



Kovin kauas ei tarvitsekaan matkata, sillä seitsemäntenä ja samalla viimeisenä vuoroon tulevat Eeva Furman ja Ilkka Hanski Helsingissä sijaitsevan pihapiirinsä kanssa. Reenpään parin tapaan, myös näissä osuuksissa puutarhan hoitotoimenpiteet jäävät vähiin, mutta eri syistä ja uskaltaakin väittää, että valittu linjaus poikkeaa merkittävästi kaikista muista dokumentissa nähdyistä pihoista. Siinä missä toiset pyrkivät hyvinkin huoliteltuun ja hallittuun lopputulokseen, niin onkin päädytty antamaan ohjat luonnolle. Eeva selittääkin, että on tahdottu kaupunkiin luonnontilainen keidas, jossa lajirikkaus kukoistaisi. Kesällä viherrys näyttääkin kieltämättä katsomoonkin mahtavan rehevältä, vaikka mistään ihan hurjaksi villiintyneestä viidakosta ei olekaan kyse. Aikoinaan Helsingin yliopistolla tavannut pari tuntuukin monimuotoisuutta painottavan, ja myöhemmin mainitaan, että Ilkka on pitkään tutkinut lajien selviästä sekä katoamista.

Jokunen kuukausi dokumentin jälkeen edellisen omistajan käsissä palkintojakin voittaneesta puutarhasta tehtiin juttu Iltalehteen. Pienin ohjaavin toimenpitein luodulta niityltä onnistuttiin laskemaan muutama vuosi sitten 373 eri eläin- ja kasvilajia, joiden joukossa oli pari harvinaistakin hyönteislajia. Ilkka on osallistunut tutkimuksen vetämiseen, jonka tulokset kertovat, että luonnontilaisemmilla pihoilla olisi edullista vaikutusta ihmisenkin terveyteen, koska työryhmä havaitsi monimuotoisen kasvilajiston estävän allergista herkistymistä.

"Rikoimme nurmikon pintaa ja lisäsimme hiekkaa, jotta saimme maan kuivemmaksi. Emme leikanneet nurmikkoa, vaan aloimme niittää kasvustoa kerran tai pari kesässä. Vähitellen niittykasvit runsastuivat, ja pihasta muodostui pieni hyönteisten keidas."

Lueskellessa kameran eteen astelleiden parien ajatuksia elokuvasta ja puutarhoistaan, heräili halua silmäillä myös ohjaajan mietteitä ja pari haastattelua löysinkin. Ensimmäisessä näistä kirjoitellaan, että alkujaan suunnitelmissa oli puutarhoihin keskittyvä dokumentti, mutta suhteet ja rakkaus tunkivat mukaan kuvattavien ihmisten seurauksena. Aiemmin onkin jo tullut esille, että osallistujia etsittiin puutarhalehtiin laitettujen ilmoitusten avulla ja Suutari tarkentaa, että noin neljä vuotta ennen elokuvan ilmestymistä niissä etsittiin puutarhuroinnista kiinnostuneita henkilöitä. Ne poikivat yli 70 yhteydenottoa ja Suutari kertoo vierailleensa kaikkien luona ja tästä porukasta voisi kevyesti tehdä vaikkapa jatko-osankin. Yksittäisenä esimerkkinä hän mainitsee huostaan otetuille lapsille puutarhaterapiaa pitäneen naisen. Kävi kuitenkin niin, että Seija ja Erkki pääsivät tekemään niin voimakkaan vaikutuksen, jonka seurauksena keskityttiin pariskuntiin.

"Halusin elokuvaan hellyyttä ja sitä armollisuutta, jota pitkissä parisuhteissa tarvitaan. Elokuvan tekemisestä tuli lopulta hyvin henkilökohtainen prosessi. Peilasin siihen omaa ikääntymistäni ja omia ihmissuhteitani. Valmistauduin myös oman isäni lähestyvään kuolemaan."

Eedenistä pohjoiseen kuvattiin kahden kesän aikana, mutta työkiireitä lisäsi se, että samoina vuosina Suutari teki talvisin dokumenttia Hilton!. Ohjaaja sanookin jakson olleen rankka, mutta kesäiset puutarhat kyllä kelpasivat, kun talven mittaan oli kuvailtu savuisissa asunnoissa nuorten helsinkiläisten elämää. Puutarhadokumentin keskiluokkaisesta ja tavallaan tavallisesta elämänmenosta Suutari juttelee, että tavattomalla näkökulmalla sellainen näyttäytyy mielenkiintoisena. Ylen jutussa Suutari painottaa entisestään, että kasvien kasvatuksen sijaan pureudutaan ihmiselon perusteisiin, eli syntymään, rakkauteen ja kuolemaan. Hän tuumailee myös, että useat haastatelluista kantavat suruja ja taakkoja, joita puutarha puolestaan hoitaa ja siellä samalla yhdessä työskentelevät ihmiset hoitavat omaa parisuhdettaan.



Suur-Tampere-lehden haastattelussa tarkennetaan, että puutarhalehtien ilmoitusten kautta mukaan tuli viisi pariskuntaa. Omia tunnelmiaan kuvausten aikana Suutari ylistää onnellisimmaksi työrupeamakseen. Vahvasti huumoria painottelevan sävyn ja viimeistellyn ilmeen omaava dokumentti ei ihan tavallinen epeli sarjassaan ollut, ja Suutari kertoo, että hanketta esitellessä tällaisesta poikkeamasta kovasti pidettiin. Dokumenttiohjaajan ammattia hän pitää taloudellisesti hiukan huonona valintana ja painottaa, että siihen pitää löytyä tarve syvemmältä. Suutari näkee itsessään juuri tähän työhön luontevasti sulautuvia piirteitä, sillä hän katsoo omaavansa tarkkailevan asenteen kanssaihmisiä ja muuta maailmaa kohtaan.

"Olin koko ajan kuin rakastuneen ihmisen tilassa. Päähenkilöt ovat aivan uskomattoman viehättäviä ihmisiä, ja ryhtyivät auliisti leikkiin kanssani. Se oli sellaista yhteistä suviyön leikkiä."

Kansainvälisen dokumenttifestivaalin haastattelussa Suutari painottaa prosessissa harjoitettua tarkkaa kohtausten suunnittelua ja valmistelua, vaikkakin myöntää myös, että lupaavien hetkien annettiin tietysti elää omaa elämäänsä. Ainakin tämä katsoja on sitä mieltä, että tarkan työn tuloksena herkullisia hedelmiä on syntynyt ja Eedenistä pohjoiseen on äärimmäisen kaunista katseltavaa. Lyhyemmillä pätkillä rikastetaan kokonaiskuvaa, kun mittavampien jaksojen sekaan sujautellaan vaikkapa istuskelua puussa, sateista mansikkakasvuston hoitoa, kesäiltoina kiusivia hyttysiä, risu-urakkaa lähimetsässä, saunomista viilentävine pulahduksineen tai lintupienokaisten ihmettelyä. Kauniina soljuva ja paikoin sanaton kuvavirta antaa myös mukavan mahdollisuuden sulatella suuremmista mullistuksista kertovia tarinoita, eikä Eedenistä pohjoiseen todellakaan ole mitään puhuvien päiden pikakimaraa tai tauotonta puheripulia ja hyvä niin.

Maltillisesti käytetty musiikki tukee ihmistä ja luontoa lähelle pyrkivää elokuvaa, eikä lähdetä hukuttamaan luontaista äänimaailmaa, vaan ennemmin silloin tällöin tuntuu siltä, että sitä tahdotaan korostella ja katsoja haluaisi pieneksi toviksi silmunsa sulkea ja keskittyä kuulosteluun. Otoksista hiljennellään välillä kaikki kiire pois ja jutustelu sujuu niihin sopien rauhalliseen tapaan. Puhetaukoinakin toimivat tekemisjaksot vaihdetaan nekin muutamaan otteeseen utuisina leijuviin hetkosiin. Etenkin talviseen aikaan osuessa kauneutta korosteleva viherrys värisyttelee ihastuttavasti rintaseutua. Pakko siitäkin on huokaisemaan päästä, että nähdäänhän tunnelmatuokioisissa myös yöpupusia, awwww! Visuaalisessa mielessä Eedenistä pohjoiseen onkin todellinen mielenvirkistäjä ja kun upeaan kuvastoon yhdistyy koko elokuvan läpi kantava positiivinen henki, niin kaikkiaan yhteisvaikutus onkin vallan haltioittava. En lainkaan ihmettele, miksi alkuperäinen julkaisu ajoitettiin pohjolan pimeään talvikauteen ja vieläpä lähenevän kevään kynnykselle.



Jos dokumenttia lähtee tutkailemaan viljelyniksien tai kasvatusvinkkien toivossa, niin silmien eteen luultavasti niiltä osin pienoinen pettymys levittäytyy, sillä Eedenistä pohjoiseen ei siinä mielessä puutarhaelokuva ole, kuten onkin tullut todettua. Sen sijaan se singauttaa silmille ihmiselon monimuotoisesti sekä kauniisti kukkivaa kirjoa enemmän kuin mitä runsaan tunnin kestävältä dokumentilta uskaltaa edes toivoa. Suutari onnistuu tuomaan paikoin pikkuisen hullunkurisessakin sävyssä haastateltaviensa omalaatuisia piirteitä mukaan, mutta minusta tämä tehdään lämpimällä tavalla, eikä ilkeämielisen pilkan muodossa tai "outoutta outouden vuoksi"-hengessä. Puutarhojen selkeät erot korostelevat entisestään osallistujien poikkeavia pyrkimyksiä ja luonteenpiirteitäkin. Yhdistävinä elementtinä taas lähes kaikkien kohdalla kuitenkin tulee voimakkaasti ilmi yksi puutarhuroinnin perusajatuksista, eli kasvustoa hoitamalla myös kehosta ja mielestä pidetään huolta. Pitkiksi venyvät päivät raskaankin aherruksen parissa voivat laittaa paikkoja koetukselle, mutta myös tarjota eheyttävää terapiaa. Dokumenttia katsellessa välittyykin vaikutelma, että osallistujat kokevat fyysisen työn äärimmäisen merkityksellisenä henkisenkin hyvinvoinnin kannalta. Halu ymmärtää elämää ja luontoa laajemmin on myös jatkuvasti läsnä, mikä osaltaan herkistää. Viimeisillä minuuteilla saadaankin summailtua elonkiertoa kovin koskettavasti. Kun edellisen vuoden ruskeuden keskeltä alkaa uutta vihreää versoa puskea, parit vilahtavat kuvissa viimeistä kertaa ja taustalla soi Tamara Lundin esittämä Hyväile, hyväile vaan, niin silmät väkisinkin vetistyvät ja mieli tuppautuu täyteen sydämellisiä aatoksia...

"Kun kahden näin hämyssä illoin,
kanssasi olla mä saan.
On sanat niin turhia silloin.
Hyväile, hyväile vaan.
Kun sydämenlyöntisi kuulen,
täytenä onneni saan.
On ikuisuus luonamme luulen.
Hyväile, hyväile vaan."

Eedenistä pohjoiseen (2014) (IMDB)

Viime aikoina on tullut hempeämmistä, rauhallisemmista tai hupailevaisista elokuvista ja sarjoista blogissa juteltua, mutta onhan sitä toisenlaista ja räväkämpääkin tavaraa tutkailtu. Nicolas Cage on ruudulla ravannut pää kolmantena jalkana ympäri maailmaa historiallisten aarteiden perässä ja kun kerran sain pölyisten kammioiden seikkailuista kiinni, niin pitihän Indiana Jonesinkin koitoksia kertailla vähäsen. Vauhdikasta vipellystäkin on siis riittänyt ja kavalilta ansoilta täpärästi pelastuttu, mutta miten se liittyy Chuck Norrisiin...? No, 1980-luvun puolivälissä Menahem Golan ja Yoram Globus tahtoivat ilmeisesti haukata palansa siitä kakusta, jota seikkailuviihdettä himoitsevat katsojat elokuvateatterien kassoihin kilisyttivät. Pääosaan laitettiin yksi tuotantoyhtiön tuolloisista luottotähdistä, eli herra Norris, mikä samalla tarjosi pientä vaihtelua hänelle. Ohjaksiin valikoitui kovempaakin toimintaa tehtaillut J. Lee Thompson, joten päätekijöiden osalta yhdistelmä vaikuttaa ainakin teoriassa hyvältä, mutta mutta...

Aiempien katselujen perusteella innostavakin asetelma onnistuttiin tuhrimaan joutavaksi ja vähän väkinäiseksikin viritelmäksi, johon aitoa seikkailuhenkeä ei saatu kuin pari ripausta. Voisinkin sanoa, ettei Firewalker oikein onnistunut nuorempana poikasena innostamaan, eikä reilusti yli parikymppiseksi varttunutta Mikkoa niinkään viehättänyt, vaan tuli edelleen tuomittua tekele Norrisin heikoimpiin luomuksiin. Joku voisi kysyäkin, että miksi sitten kolmatta kertaa päätä seinään, kun muutakin katseltavaa kyllä löytyisi? No, onhan edellisestä yrityksestä aikaa ja tosiaan viimeisen viikon aikana aarrejahdit ovat hyvinkin maistuneet, joten jospa pisteet pikkuisen kohoilevat? Lisäksi välillä tekee mieli rehellisesti pöhköjä rymistelyjä seurailla ja joihinkin iltoihin ne kera parin olusen oikeinkin hyvin sopivat. Näissä tunnelmissa siis kokeilemaan, että osuisivatkohan odotukset ja olosuhteet kohdilleen.



Hiekkadyynejä väreilee silmänkantamattomiin, mutta eipä aavikko hiljaisena ja autiona pitkään pysy, sillä seikkailujen sankarit ovat heti tiukan tilanteen edessä. Tai ehkä olisi sopivampaa sanoa, että uhka toisesta suunnasta niskaan vyöryy, sillä vauhdikas takaa-ajo on käynnissä. Hiekkakirppuja ja muutakin olosuhteisiin soveltuvaa kalustoa perässä kiihdyttelee ja onhan siellä muutenkin varustauduttu, sillä luotia ja räjähdysvoimaa kaksikon kannoille singotaan. Max (Chuck Norris) ei ole erityisen innokas ottamaan Leon (Louis Gossett Jr.) ajo-ohjeita jahdin tiimellyksessä vastaan, vaan tiuskii, että sama kai se miten aavikolla käännökset ajoittaa. Ehkei se sittenkään ole täysin samantekevää, sillä Max onnistuu ohjastelemaan menopelin harvinaiseen vesikuoppaan, johon kaahotus katkeaakin. Siinähän sitä nökötellään, eikä pulma ainakaan itsestään ole poistumassa.

Pian eripurainen parivaljakko saakin huomata olevansa köytettyinä paahtavan auringon armoille jahtaajien ivaillessa ja naureskellessa ympärillä. Paikalle odotellaan saapuvaksi joukkoja komentavaa kenraalia, joka taitaakin vanhoihin tuttuihin lukeutua. Välit eivät menneisyydessä ole hänen suuntaansa erityisen erinomaiset olleet, vaan pahaa verta löytyy ja hekumoiden kenraali mielessään käy läpi sidottujen tulevaa kärsimystä korventavassa kuumuudessa. Laitaapa hän vielä ennen poistumistaan naljaillen viileän vesipullon Maxin kätöseen. Heppujen tulevaisuus ei kovinkaan lupaavalta vaikuta lämpötilan käydessä tukalaksi ja lisäksi Maxia koko katastrofista syyttävä Leo tuntee jotakin epämiellyttävää liikehdintää jaloissaan. Max ei kuitenkaan tahdo noin vain henkeään heittää, vaan vesipullo tarjoaa pakoratkaisun ja pätsikurimus saa jäädä kitumatta.



Arizonalaisen baarin oluttarjonnan perään jo haikaillaan, mutta löytyyhän janoisille helpotusta hiukkasen lyhyemmänkin taipaleen takaa. Illan tullen ollaankin jo huomattavasti siedettävämpään ympäristöön onnistuttu tallustelemaan ja täysiä tuopposia kätösten ulottuvilta löytyy. Seikkailusta ei hirmuisesti jää käteen lisäiltäväksi erinomaisten urotöiden kansioon, sillä auto romuttui, melkein henkikin erkani kehosta ja taloudellinen tuotto jäi olemattomaksi. Leo alkaakin olla tilanteeseen hyvinkin tyytymätön ja tilittelee, että yhdessä on tehty vuosikymmenessä 15 tutkimusmatkaa ja vain kolme niistä on tuottanut rahaa. Keskimääräisen seikkailun saldo kallistuu siis selvästi kurjan puolelle ja kun vielä huomioidaan ammatin vaarat, niin luovuttaminen alkaa olla houkutteleva vaihtoehto.

Saluunassa samaisessa sattuu harhailemaan nainen, joka baaritiskiltä kyselee lojaaleja sekä urheita miekkosia matkaansa. Älykkyys ei ole vaatimuslistalla kovinkaan korkealla, sillä hän on ilmeisesti aikonut itse vastata aivotyöosastosta. Tiskin toisella puolella juomia myyvä kaveri vinkkaa kyselijän Maxin ja Leon suuntaan. Kaksikko nappaakin oluset mukaan ja siirtyvät pöytään kuuntelemaan, millaisia ehdotuksia Patricialla (Melody Anderson) on tarjota. Vaikeaa ja vaarallista hommaa löytyisi, mutta onnistuessaan hyvinkin tuottoisaa. Patricia on saanut haltuunsa aarrekartan, joka on kertovinaan, että rajaseuduilta löytyisi mahtava kultakasa kaapattavaksi. Tarinassa on sen verran outoja piirteitä, että Max on valmis kuittaamaan nämä puheet huuruisiksi houreiksi. Jutustelut ruskeahiuksisesta ja muuten punertavasta kyklooppimiehestä eivät vakuuttavimmasta päästä ole.



Työttömät seikkailijat tietyistä outouksista huolimatta pestautuvat mukaan ja seuraavana päivänä ratsain reissuun lähdetään. Max yrittää tehdä Patriciaan vaikutusta kertomalla ajankulukseen sankarijuttujaan ja pian kartan osoittama kalliorykelmä löytyykin. Luolan suu odottelee selvästi korkeammalla, joten alkulämmittelyksi saadaan kevyttä kiipustelua. Kallisarvoisia aarteita ei niinkään silmien eteen eksy, mutta luurankoja tulee nopeasti vastaan. Tutkimusmatka jatkuu syvemmälle kallion uumeniin ja eräästä kammiosta löytyykin ihmeteltävää. Maalaukset ja esineet vihjailevat, että oltaisiin jopa 1500-luvulle saakka takautuvien salaisuuksien jäljillä. Hohkaavan pääkallon sisältä löytyy kullattu tikari, mikä tietysti tuo hymyä kaverusten kasvoille. Patricia on kuitenkin sillä kannalla, että paljon enemmän pitäisi arvotavaraa luolaan kätkeytyä. Kultakasojen sijaan saadaankin sekalaista sakkia nujakoimaan ja vaikka yhteenotto Maxin ja kumppanien voitoksi kallistuukin, niin kertoopa se samalla, että toinenkin porukka on kulta-aarteen jäljillä, eikä kilpailijoiden surmaaminen lainkaan poissuljettu vaihtoehto ole.

Retkeilijät eivät omin hoksottimin oikein pysty kaikkia palasia yhdistelemään. Esineet viittaisivat asteekkien aarteisiin, jotka kenties olisivat päätyneet espanjalaisten löytöretkeilijöiden haltuun. Porukka piipahtaakin kyselemään lisätietoja Tall Eaglelta (Will Sampson), joka kertoileekin aikoina ammoisina alkanutta Firewalkerin legendaa. Espanjalaiset olivat juurikin tämän salaperäisen hahmon aarteiden perässä, mutta kukaan ei oikein tiedä, mitä Firewalkerille lopulta kävi. Tarut kertovat tämän lentäneen aurinkoon kulkemaan iäti tulessa. No, kaverukset ehtivät lupaamaan ennakkoon 20 prosenttia saaliistaan tietojen vastineeksi ja hiukkasen hölmistyneinä ihmettelevät, kun näistä höpinöistä ei ihan hirmuisesti konkreettisia neuvoja kerry. Eteenpäin kuitenkin pitää jatkaa, joten hevoset vaihtuvat jeeppiin ja kaasutellaan kohti kultaisia polkuja.



Johtolangat ovat löyhiä, eli kulta, ihmisuhrit, tikari ja aurinko pitäisi pystyä päättelemään paikaksi. Voineekin todeta, ettei ajatustyö Maxin ja Leon suurimpiin vahvuuksiin lukeudu. Illan tullen ilmenee uusia vaaroja, mitkä saavat pohtimaan jatkamisen mielekkyyttä, mutta kukaan ei tahdo kesken luovuttaa. Matka jatkuu pienkoneella kohti San Miguelia ja savuttelevista moottoreista huolimatta perille päästään. Leo jo ehtii ennakoimaan, että seikkailu tulee jäämään viimeiseksi ja henkikin touhussa heitetään, mutta silti jatketaan kohti paikallista baaria, josta setelitukku kädessä yritetään vinkkejä ostella. Lyhyen rähinän päätteeksi kolmikko pääsee poistumaan kohti seuraavaa pistettä, sillä Chajalin pikkukylästä pitäisi löytyä pätevä opas, joka voisi johdatella aarteen luo. Kilometrejä siis riittää edelleen kuljettavaksi ja nähtäväksi jää, odottaako matkan päässä himoittu kultakätkö vaiko jotakin ikävämpää yllätystä...

Toiminnallisia seikkailuelokuvia on tosiaan tullut tiirailtua useampi kappale viime aikoina ja valitettavasti joutuu toteamaan, ettei Chuckin ja kumppanien viritelmä kolmannella kokeilullakaan onnistu oikein edes semiviihdyttäväksi menijäksi muuntumaan. Jos Harrison Ford on aarteiden ja arvoitusten perässä viilettävien heppujen A-ryhmää ja Nicolas Cage Benjamin Gatesina kenties C-joukoissa, niin Norris jää kyllä siitäkin vielä pari pykälää jälkeen ja vaikuttaa heiluvan enimmäkseen väärässä roolissa. Elokuvan keskinkertaisuutta ei voi täysin Chuckin syyksi vieritellä, sillä eihän tässä jokseenkin puhdittomassa pätkässä muutkaan juuri pääse edukseen esiintymään. Kulta kyllä kimaltelee, mutta laimea maku sen perässä säntäilystä lopulta jää.



Etenkin alkupuolella tahti tahdotaan pitää tiiviinä, kun paikasta toiseen kipitellään. Kulkuneuvot kyllä vaihtuvat myös ripeästi, mutta eihän sillä suurtakaan viihdearvoa sinänsä ole, että heppasista vaihdetaan maastoajoneuvoon, josta loikataan lentokoneeseen ja junaankin ehditään. Mitään onnistumisen riemua ei saavutetuista etapeista katsomoon välity, vaan ennemmin touhu näyttää puisevan rutiinimaiselta pisteestä pisteeseen poukkoilulta, joka yrittää seikkailuhengen uupumista piilotella näennäiseen kiirehtimiseen. Näinpä hahmot ja heidän tekemisensä vaikuttavat elokuvan alkuvaiheista lähtien kohtalaisen yhdentekeviltä. Seikkailujen sankarien halpuutettujen versioiden kiinnostavuus karisee entisestään, sillä pääkaksikon sanailuun ja kommellukseen ei saada mitään aidonoloista velmua virnettä. Asiaa ei yhtään auta Andersonin sekoittaminen soppaan, sillä kemiat eivät oikein missään mielessä kohtaa ja kun tältä pohjalta kokeillaan laittaa vireille romanttisempaa vivahdetta tai vakavampaa jaksoa, niin vaivaantuneisuus ja yleinen tympääntyminen hypähtävät ylös.

105-minuuttinen seikkailu ei noin kestoltaan mikään eeppinen saaga ole, mutta tässä tapauksessa pitkästymään kyllä ehtii. Maisemat toki vaihtuvat tiuhaan tahtiin, mutta innostavat hetket uupuvat pitkälti, eikä oikein yhdestäkään koitoksesta onnistuta kyhäilemään muistettavia tuokioita. Kunnollinen ote puuhaan puuttuu, sillä välillä meno on yhdentekevää haahuilua ja viimeisellä kolmanneksella jo entuudestaan vaisu hehku hiipuu lisää. Aarrekammioon lopulta päästään, ja ehkä tämä finaali on osittain napannut ideoita Indiana Jonesin pari vuotta vanhemmasta temppelireissusta, mutta hohdokasta huipennusta ei ole luvassa, vaan tyhjänpäiväistä nyhjäämistä lähinnä. Ei sillä, ettäkö Firewalker olisi kuraisista syövereistä kiskaistu infernaalinen hirvitys, joka jatkuvasti inhottaisi ja katsojaa piinaisi, mutta vaikeaa töksähtelevästä ja hengettömästä temmellyksestä on kehuttavaakaan kaivella.



Ilmettä ja ilmapiiriä yritetään pitää pirteänä ja kevennellä sekalaisilla hassutteluilla, mutta kuten muidenkin osa-alueiden suhteen, panostus on varsin rajallista, eikä lopputulos kovinkaan kummoinen. Heti ensimmäisissä kohtauksissa aavikolla tulee selväksi, että Maxin ja Leon kinasteleva vitsinvääntö on tökkivämpää lajia ja sama ontuminen jatkuu sanailujen suhteen läpi elokuvan. Huumoriyritykset painelevat pusikkoon muutenkin, kuten vaikkapa lähinnä vaivaannuttava pöllöilyjakso kera kirkollisten valepukujen. Huonoa makuakin voi välillä esittää viihdyttävästi, mutta valitettavasti Firewalker ei siihen sarjaan kuulu. Huono on enimmäkseen vain huonoa ja tylsää, eikä pari tolloilun tuottamaa hörähdystä tilannetta merkittävästi muuttele.

Seikkailussa ja vauhdikkaassa menossa Firewalker ei millään pysty herra Jonesin koitoksille vastusta tarjoamaan, mutta tuleepa ainakin yksi seikka mieleen, missä voitto irtoaa. Jostakin syystä rapsakkaan ryypiskelyyn on nähty tarvetta panostaa ja tiuhaan tahtiin toistuva pullojen ja tuoppien kallistelu onkin yksi harvoista hymyilyttävistä jutuista. Kaksikko tuntuu juopottelevan aina kun tilaisuus touhuun ilmenee, eivätkä ole ainoita alkoholiharrastukseen hurahtaneita. Vanhoihin tuttuihin (John Rhys-Davies) törmätään reissussa ja pitäähän sitä vanhoja vääntöjä viinahuuruisesti muisteloida, joten niinpä kaukaisiin sankaritaruihin höngitään nousevan humalan avulla uutta puhtia. Kyllähän toisessa leirissäkin kurkkua kuivaa kirmaillessa, ja onhan se hyvä kesken juoksutakaa-ajon nesteytyksestä pitää huolta. Välillä pullojen esittely vaikuttaa hyvinkin läpinäkyvältä mainokselta. Joka tapauksessa tämäkin puoli onnistutaan toteuttamaan puisevasti, eikä pullojen ahkera hypistely kavereista sen velmumpia veijareita tee. Huvittaa ennemmin ajatus siitä, että sankarit kittaavat kaljaa ja viinaa käytännössä läpi seikkailun. Mitenköhän nykyään 30 vuotta myöhemmin mahdettaisiin suhtautua vastaavaan ajatukseen? Etenkin, kun sikarikin Maxin vakiovarustukseen lukeutuu...



Kuten suunnilleen kaikesta muustakin, niin pääsee toimintapuolestakin tilittelemään tyytymättömään sävyyn. Monesti Cannon Group toimii takeena reippaalle ja rankallekin rymistelylle, mutta Firewalker valitettavasti valjumpaan osastoon siinä mielessä pääsee putoamaan. Toimintaköyhyydestä ei sinänsä voi hirmuisesti itkeä, sillä pieniä nahisteluja tulee tielle tasaiseen tahtiin ja heti ensimmäisistä sekunneista lähtien vauhtia ja tappelua tarjoillaan. Ongelma onkin ensisijaisesti laatuun liittyvä, eikä määrästä tarvitse nurista. Jo elokuvan käynnistelevä takaa-ajo on kamalan läheltä ja sotkuisesti kuvattu sekä leikattu. Samaa nuhjuista jälkeä on muissakin lyhyissä mätkinnöissä havaittavissa, mikä entisestään vahvistelee vaikutelmaa, ettei mistään nautittavasta B-luokan toimintaviihteestä ole kyse, vaan joutavasta huihai-kyhäelmästä.


Pakkohan perinteinen saluunariehakin on pyöräyttää käyntiin tilaisuuden tullen ja hyvä niin, sillä tämä puolivälin kohdilta löytyvä nujakointi onkin parasta, mitä potkuosastolla on tarjottavanaan. Tossut löytävät tiensä rähistelijöiden otsiin ja tuolia sekä pöytää säpäleiksi riehutaan, tietenkään unohtamatta ikkunoita ja muuta irtaimistoa. Huumoria ei haluta tässä huiskeessakaan unohtaa, vaan sopiihan sitä taukohetken tullessa hiukkasen kulauttaa kurkkuun virkistävää voimajuomaa, niin jaksaa taas potkuja pyöräytellä ja pieksäjäisiä jatkaa. Sinänsä muutama keskitasoa reippaammaksi nouseva minuutti saadaankin järjestettyä, mutta suttuinen kuvanlaatu hieman näistäkin nautittavuutta verottelee. Oikeastaan saluunaosuus onkin ainoa jakso, jossa Firewalker muuttuu perinteisemmäksi Norris-elokuvaksi ja tämä pääsee paremmin irrottelemaan kamppailutaitojensa kanssa. Muuten harrastellaan lähinnä tyhjänpäiväistä nyhjäämistä, josta loppuvääntökin on hyvä esimerkki. Sonny Landham yrittää pahistella, mutta kämmenten hierominen kasvoihin kera parin potkun on noin loppuhuipennukseksi kohtalaisen köyhää koitosta. Finaali onkin tiukempaa rutistusta kaipaavalle tylsähkö nysä, josta ei juuri minkäänlaista myönteistä tuntemusta irti saa.



Aiemmin 1980-luvulla lähinnä tiukkailmeisenä ja kovaotteisena poliisina tai hieman rähjäisenä sekä revanssia kaipaavana sotaveteraanina tutuksi tullut Norris yritti selkeästi vaihtaa lupsakamman menon puolelle. Eihän Firewalker mikään täyskatastrofi ole, mutta todisteleepa kuitenkin, ettei Chuck parhaimmillaan ole toimintakomedioissa. Myöhemmät yritykset siinä sarjassa vastaavaa viestiä toistavat. 1990-luvun alussa velipoika Aaronin ohjaksissa viuhdottu Sidekicks on lähinnä kohtalainen viritelmä koko perheelle suunnattujen hassuttelujen osastolla, mutta Aaronin kanssa kolmisen vuotta myöhemmin rykäisty hauvakaverin mukaan tempaava Top Dog taas kiusallisen kehnoa sekä väsähtänyttä kuraa. Myönnän kyllä Norrisin pöhköilyistä monesti tykkääväni, mutta tahattoman pökkelöinnin tuloksena syntyneet huvittelut hymyilyttävät huomattavasti tehokkaammin kuin nämä tarkoituksellisemmat komediat.

Resepti olikin paljon toimivampi, kun Norris jämäkkänä puunaamana murjoi konnia napakoilla potkuilla kera huonojen heittojen. Jos tätä touhua lähdetään muuttelemaan siihen suuntaan, että väännöt vesitetään perhekelpoisiksi ja pahiksille suunnatut tylyt kuittailut vaihdetaan joutavaksi pelleilyksi, niin en itse osaa sen suuremmin arvostaa. Kaveri on paremmin omalla alueellaan hutkiessaan häijyjä heppuja tuima irvistys kasvoillaan kuin vaikkapa väkinäisen leikkisästi tikari hampaissaan hölmöillen. Ovathan monet muutkin 1980-luvun toimintatähdet vastaavaa imagomuutosta letkeämpien koko perheen viihdyttäjien suuntaan kokeilleet ja usein hapuilevat yritykset ovat tuottaneet lopputulokseksi noloa sekä vaivaannuttavaa keskinkertaisuutta tai kehnoutta. Sellaisina Chuckin pyrkimyksetkin tässä osastossa pitkälti näyttäytyvät, eikä näistä oikein mitään mukavaa muisteltavaa käteen jää. Liiallista omakohtaista pipokireyttäkään en viitsi pääsyylliseksi nihkeään suhtautumiseen veikkailla, sillä esimerkiksi Norrisin uudempi luonnonsuojelua paasaileva tyhmäily Forest Warrior onnistuu paikoin hykerryttämään hyvällä huonoudellaan. Firewalker vain on kaikin puolin liian valjua ja väkisin yrittävää hölmöilyä.



Parhaita puoliaan Norris esittelikin 1980-luvulla henkilökohtaista Vietnamin sotaansa uudelleen aloittelevana risupartaisena Braddockina, Yhdysvallat kommunismin ilkeiltä kiroilta pelastavana Matt Hunterina, terroristeille tylyä sekä kylmää kyytiä antavana Scott McCoyna ja tietysti Teksasin tasangoilla kovanyrkkistä oikeutta jakelevana J.J. McQuadena. Tässä seurassa seikkailija-Max on tyhjänpäiväisesti pöllöilevä pelle, joka ei naurata. Taisipa mies itsekin ymmärtää, että vääriin kenkiin tuli loikattua, sillä harha-askelta seurasi paluu Braddockin sekä McCoyn nahkoihin ja lisäksi pari muuta tuimempaa rutistusta. 1990-luvulla tosin alkoi siirtyminen pehmoisemman elokuvaviihteen ja televisiotuotantojen pariin, mitä voinee yrittää selittää halulla tuoda mukaan kristillisempää menoa. Uskonnollisen vivahteen lisääntyminen pökkelöivän patriotismin kustannuksella onkin selkeästi havaittavissa filmografian jälkimmäisellä puolikkaalla, eikä se satunnaisista hörähtelyistä huolimatta kokonaisuuden kannalta kovin erinomainen liike ollut. Sopiikin siis summailla, että Norrisin kohdalla 1980-luku oli se kultainen kausi joistakin poikkeuksista huolimatta.

J. Lee Thompson alkoi taas olla uransa ehtoopuolella, sillä 1980-luvun jälkipuolisko kului enimmäkseen Charles Bronsonin kanssa tehtailluissa toisluokkaisissa toimintatuokioissa. Ikääntyneestä tähdestä oli jo paras puhti poissa ja muutenkin vähän väsähtänyt meno tuotti keskinkertaisia tai jotenkin menetteleviä tekeleitä. Onneksi ei kuitenkaan käyrä surkeuden syövereihin päässyt syöksymään, vaan katseleehan noita, kunhan sille tuulelle sattuu. Pitkään Thompson kuitenkin jaksoi näitä ohjastella, sillä viimeiseksi jäänyt vuoden 1989 Kinjite: Forbidden Subjects ilmestyi Thompsonin ollessa jo reilusti yli 70. Selvää kuitenkin on, että parhaat vuodet olivat aikoja sitten jääneet taakse, eikä Thompsonin nimen kuullessa viimeisimmät teokset tule ensimmäisinä mieleen.

Onhan sitä tullut vuosien varrella nähtyä kymmeniä, ellei satoja selkeästi surkeampia viritelmiä, joten eipä tässä sinänsä ole syytä alkaa raivoamaan, että Firewalker olisi huonoimpia ikinä tai vastaavaa. Keskinkertaisuuden tympivät kirot sitä enemmän kiusaavat kuin aivoja nyrjäyttelevä sietämätön huonous. Cannon Groupilta, Norrisilta ja Thompsonilta nyt vain sattuu odottelemaan hieman enemmän kuin puolivaloista kompurointia, joka on huitaistu kasaan rahastamaan aarrejahdeista innostuneilla katsojilla. Löysä ote tekemiseen näyttäytyy jatkuvasti. Kunhan painellaan paikasta toiseen joutavuuksia horisten ja huonoja vitsejä hokien sekä välillä pysähdytään nahistelemaan, niin se siitä. Eksoottisena lisänä mystinen legenda, jossa ei tunnu olevan mitään järkeä ja jota ei saada seikkailuun lainkaan luontevasti soviteltua. Siinä missä Indianan reissut saavat helposti hymyä kasvoille ja innokasta seikkailuhenkeä aikaan, niin Firewalker vaivaannuttaa ja haukotuttaa velmuiluyrityksillään. Eipä tämän tympivän toheloinnin jälkeen tee ihan heti mieli jatkaa pienimuotoista aarrejahtien putkea, vaan muille maille seuraavaksi.



Firewalker (1986) (IMDB)

Runsas vuosi sitten lähdin etsimään syys- ja talvi-iloa saariston lasten elokuvaseikkailuista ja projekti käynnistyi tietysti ensimmäisellä osalla Saariston lapset ja hylje. Kaivattuja kauniin kesäisiä kuvia katsomoon kiitettävästi kertyikin, mutta loppuunsa katselu-urakka ei päässyt, sillä homma napsahti kirjaimellisesti poikki ennen neljättä ja samalla viimeistä elokuvaa, sillä erinomaisen näppärät sormeni nipsaisivat levyn katki, kun yritin sitä suunnattoman sinnikkäästä pidikkeestä taiteilla irti. Onkin ollut kohtalaisen aikaansaamaton vuosi tässä mielessä, sillä korvaavaa kappaletta en ole onnistunut kokoelmaan haalimaan. No, eiköhän lapsosten viimeinenkin elokuvaseikkailu vielä jostakin ilmaannu hyppysiin, mutta tässä välissä tekee vähän mieli muutella katselujärjestystä ja kaivella hyllystä televisiosarjaversio.

Itsehän aloittelin aikoinaan saariston asukkaiden touhujen koluamista vähän omituisessa järjestyksessä, sillä tämä Olle Hellbomin ohjastelemana pitkälti samojen henkilöiden toimesta tehty ja vuotta aiemmin ilmestynyt sarja sijoittuu elokuvien tapahtumien edelle. Pystyihän elokuvista hyvinkin nautiskelemaan, vaikka matkan varrelta kyytiin hyppäsi. Varsinaiset tarinat kuitenkin ovat monesti toisistaan irrallisia ja sympaattisista hahmoistakin saa helposti otteen, vaikka ei aivan alusta lähtien olisikaan mukana roikkunut. No, nyt olisi aikeena sinne alkupäähän kurkistaa ja ihmetellä, miten Melkerssonin perhe kotiutuu kesäksi vuokraamalleen mökille ja samalla pieneen saaristokylään. Katsellaanpa siis, miltä näyttää otsikon lupailema kesäkuun päivä...



Pampulaa (Maria Johansson) kovasti huudellaan ja Laivuri-hauva laitetaan karkulaisen perään jolkottelemaan rauhalliseen tapaansa. Sinänsä tuttujen tunnelmien sekaan heti päästäänkin kauniiden saarimaisemien helpottaessa välitöntä kotoutumista viehättävään ympäristöön, jossa ystävällinen henki vallitsee. Vaikka edellisestä vierailusta onkin vierähtänyt lähes vuoden verran, niin tuntuu siltä, ettei piipahtamisesta montaakaan päivää ole kulunut. Koiruli käpsyttelee rantakalliolla ja soutuveneen alla epäilyttävää liikehdintää on havaittavissa. Sieltähän Pampula löytyykin ja lyhyesti hän itsensä kameralle esittelee. Oikeaksi nimekseen mainitsee Marian, mutta kun äidinkin mielestä Pampulalta näyttää, niin sillä mennään.

Muutaman sanasen Pampula ehtii kotisaarestaankin lausahtamaan, eli Saltkråkan on pikkuinen piste keskellä merta. Vettä, luotoja ja kareja kyllä riittää, mutta kattavammat luonnehdinnat pitää säästellä myöhempiin hetkiin, sillä muonatuokio tulee ajankohtaiseksi ja pitää pinkaista äidin pyytämänä popsimaan lounasta. Viikko on aluillaan ja maanantai tuntuu erityisesti miellyttävän, sillä sehän tarkoittaa, että reittilaiva pysähtyy kotilaiturillekin tavaroita sekä matkaajia purkamaan. Pampula vähän miettii, että miksiköhän paatille saaren nimi on valikoitunut, mutta tuskinpa tuolla kannattaa päätään pahemmin vaivailla. Södermanin setä (Siegfried Fischer) on tiennyt kertoa, että tähän aikaan vuodesta laiva tuo saarelle hassuja kesäasukkaita ja sekin mieltä ilahduttelee.



Saltkråkan 1 onkin jo hyvää vauhtia puksuttelemassa kohti määränpäätään ja kannella tuttu miekkonen ylistää saaren kauneutta. Ennakkohehkutukset ovatkin hyvässä nousussa Melker Melkerssonin (Torsten Lilliecrona) turinoidessa neljälle lapselleen horisontin takana odottavista ihanuuksista. Hiukan heppu ihmettelee, miksei jälkikasvu ole innostusta jakamassa ja lapset muistuttelevat, etteivät ole edes paikkaa nähneet ja voisihan se olla tylsää jumitella koko kesä siellä. Perheen poikia vanhempi tytär Malin (Louise Edlind) toppuuttelee ylistyksiä, että kenties ennen mittavampia kehuja olisi hyvä päästä vuokrattua taloa vilkaisemaankin. Ilmeisesti Melkerssonit ovat tehneet vuokrasopimuksen välittäjän kuvausten perusteella, mutta isä osaa toivoa parasta, eikä pelätä pahinta.

Muiden matkaajien joukossa istuvat Söderman ja tämän sukulaistyttö Stina (Kristina Jämtmark), joka on tulossa myös saarikesää viettämään. Herkkuja maistellaan ja yhden sekä toisenkin kasvoja tahmeuksilla tuhritaan. Söderman tietää kertoa Melkerin pojalle, että perhe on ilmeisesti vuokrannut vanhan Nikkarilan talon. Kannella päivää paistatteleva Malin taas saa nopsasti itselleen sinnikkään ihailijan, eikä Krister tahdo toisen välttelyistä huolimatta jutustelusta luopua. Ylempää tilannetta huvittuneina tutkailevat nuoremmat veljet ivailevat, että vaikka Malin olisi keskellä merta nököttämässä, niin eiköhän vain sinnekin hyvinkin pikaisesti jokin sanaseppo uiskentelisi hurmaamaan siskoa.



Laiturin lähestyessä Melker hekumoi mielessään pihalla auringonpaisteessa nautittavasta päivällisestä ja leppoisasta loikoilusta, mutta niinpä vain meri-ilmasto näyttää oikuttelevamman puolensa. Lämpöiset suunnitelmat pyyhkäistään pois ja toivottu paiste vaihtuu kastelevaan kaatosateeseen. Koko kylä ei ole laiturilla toivottamassa vieraita riemukkaasti tervetulleeksi, vaan tuuli sinkoaa pisaraa vasten näköä. No, Pampula sentään koirakaverinsa kanssa uteliaana vartoilee tulijoita sekä tietysti hänen isänsä Nisse (Bengt Eklund), joka saaren pientä puotia pyörittää ja hakee laiturilta tavaralähetystä. Pampula ei pienistä sadekuuroista paljoakaan välitä, vaan huikkaa isälleen lähtevänsä käväisemään Stinan luona.

Viisihenkinen Melkerssonin perhe taas kohtalaisen vettyneinä kesäpaikkaansa etsiskelee ja siinä tarpoessaan Melkerinkin mieleen hiipii pientä pelkoa, että onkohan ihan kamala kesä tulossa. Vuokravälittäjän lupailut pyörivät päässä ja kun lopulta laahustetaan talolle, niin näyttääpä se siltä, ettei hetkeen ole asumiskäytössä ollut. Pientä ränsistymistä on havaittavissa, eli kesän tylsille joutohetkille kyllä on hyötykäyttöä tiedossa. Sisälläkin on sotkuista ja rähjäistä, eli iltapäiväksi aiotut lötköilytuokiot voidaankin vaihtaa sadepäivän siivousurakkaan. Pienet takaiskut eivät tietenkään porukkaa lannista, vaan yhdessä aletaan laittaa paikkoja kuntoon kohtalaisen positiivisella mielellä, vaikka ensivaikutelma ei täysin toiveita vastaakaan...



Ensimmäinen 28-minuuttinen kurkistus Saltkråkanille ei tosiaan saapumispäivää pidemmälle lähde tapahtumia venyttelemään, eikä tarvitsekaan. Pienimuotoista puuhaa ja kommellusta kyllä siihenkin mahtuu ja päähenkilöistä suuri osa ehditään toisilleen sekä katsojalle esittelemään. Pampula ei malta pysyä poissa, vaan heti saapumisiltana menee vieraisille ja myöhemmin Märta-äitikin (Eva Stiberg) käväisee tuomassa kesäasukkaille kaivattua iltamurkinaa. Samalla saadaan tiedoteltua, että pari vanhempaa siskoakin löytyy. Teddy (Lillemor Österlund) ja Freddy (Bitte Ulvskog) tosin vähemmän kuvissa viihtyvät, mutta innostuvat sadekelissä pikkuisen uiskentelemaan loppupuolella. Melkerin nuorimman Pelle-pojan (Stephen Lindholm) suuri eläinrakkauskin heti ensimmäisessä jaksossa pilkahtelee. Näiden pohjustelujen kautta onkin mukava lähteä jatkossa seurailemaan, millaisia kujeita keksitään.

Vettä niskaan ropsautteleva sää ei välttämättä Saltkråkanin lumoavimpia piirteitä tuo esille, mutta kuten rauhallisesti jutusteleva Nisse sanailee, että eipä pieni sade mikään maansurun ja manailun arvoinen kurimus ole. Pilvetkin siitä vähitellen siirtyilevät ja Melker pääsee iltakävelyn merkeissä kallioisiin rantoihin tutustumaan. Katsomon puolella saa näitä käpsyttelyjä seuraillessa todeta, että kovin viehättävältä tyyntynyt ja iltahämyinen merimaisema näyttää. Melkeriä kuitenkin ukkosherran toimesta muistutellaan, että saarielämässä pitää varautua nopeisiin säätilan vaihteluihin, sillä parissa minuutissa paiste voikin taas poistua ja uutta ryöpsähdystä pilvistä putoilla. Vaikka kesäunelma ei vielä ensimmäisessä osassa huippuhetkiin yltäisikään, niin joka tapauksessa ihastuttavia kuvia kamerat ovat löytäneet runsaasti ja samantapaista saariston hehkua toki lopuiltakin osilta toivoo.



Aivan pikaisesesti en seuraavaan seikkailuun ole säntäämässä, vaan maratontahdin sijaan taukoillaan hiukkasen. Eihän se suurikaan katselu-urakka olisi kolmeatoista alle puolituntista jaksoa parissa tai kolmessa iltamassa hotkaista, mutta venytettyä nautintoa näistä nyt haen. Ajattelinkin säännöstellä sarjan tarjoilemia tuokioisia siten, että saisin maalis- ja huhtikuun pimeisiin sekä viileisiin iltoihin kesäistä iloa ja ehkäpä kevätkuumotusta siinä samalla lääkittyä. Nordisk Film on laittanut erillisinäkin julkaistut kuusi levyä kätevästi samoihin kansiin. Yhteensä näistä 27-28 minuutin välillä liikkuvista jaksoista kertyy noin kuusi tuntia ihmeteltävää, eli sinänsä voisi pohtia, onko alkujaan tahdottu hajautuksen kautta kasvatella myytävien tuotteiden määrää, sillä epäilemättä levyjen lukumäärän olisi voinut helposti puolittaa. Eri julkaisijan elokuvaversioista on valitettavasti uupunut tekstitys suomeksi, mutta näistä levyistä sellainen vaihtoehto löytyy, mitä plussana pidän. Toisaalta osa varmaan harmittelee sitä, että suomeksi puhuttua ääniraitaa ei ole käytettävissä, vaan ruotsiksi ja tanskaksi höpöttelyt hoidetaan.

Kaikkiaan mukavissa merkeissä sarjaa käynnistellään, eikä varmaan ole turhaa toivoa, että tulevat jaksot vieläkin enemmän innostavat, sillä onhan tämä kesäpäivä lähinnä sellainen "tyypit ja paikat tutuiksi"-avaus. Mahtuuhan silti mukaan näille tarinoille tyypillistä lämminhenkistä kommellusta, kun vaikkapa Melker saa havaita, ettei tulen tekeminen vanhaan puulieteen niin vain sujukaan, vaan pirtti siinä savustuu. Tai lähtiessään sateessa katolle kiipustelemaan ja korkealle harjalle hurjasti huojumaan sekä horjahtelemaan. Samalla tulee esille elokuvaversioiden puolellakin aiemmin kehumani hyväntuulinen henki, jossa pienet vastoinkäymiset otetaan melkein hymyillen vastaan, eikä maailma ole heti niskaan kaatumassa. Yhteisöllistä ja ystävällistä ilmapiiriä aletaan katsojan iloksi touhukkaasti rakentelemaan. Erinomaisen sydämellisellä tavalla ollaankin jälleen todistelemassa, ettei innostava ja ihastuttava perheviihde vaadi kiinnostuksen ylläpitämiseksi mitään joutavaa räyhäämistä, uhittelua ja jatkuvia jännitteitä. Epäilemättä Saltkråkanin asukkaidenkin tielle pulma ja toinen tulevien jaksojen aikana ilmestyy, mutta tämän yhteisön viehätyksen ydin löytyy aivan toisenlaisesta toiminnasta ja siitä olisi tarkoitus tässä kevättalven aikana lisää jaaritella.



Vi på Saltkråkan: En dag i juni (1964) (IMDB)

Kauniin kesäisen saaripäivän ja Chuck Norrisin tähdittämän hölynpölyisen sekä puuduttavan aarrejahdin jälkeen voisinkin jatkaa alkuvuoden Harlekiini-kautta. Kolme näitä on tammi- ja helmikuun aikana tullutkin tuijoteltua, joista pari ensimmäistä ihan menetteleviä hömpötyksiä olivat, mutta Broken Lullaby tiputti tasoa jo kohtalaisesti. Arvokkaiden esineiden etsintä, sukusalaisuuksien selvittely ja pakollinen ihastuminen taiteiltiin joutavien jorinoiden voimalla melko puisevaan muotoon, eikä ilonpilkahduksia tai riemunkiljahduksia juurikaan tullut vastaan. Oikeastaan se onkin oiva esimerkki, miten näitä ei pitäisi tehdä ja toivoa sopii, että toinen tekijäporukka saa tarinaansa pikkuisen enemmän pirteyttä, puhtia ja hyvää henkeä puhkuttua. Mielestäni odotukset eivät mahdottoman ja kohtuuttoman ylös nouse, jos tällaisia toiveita huikkailee...

Aivan kepeimmillä kuvilla tarinaa ei käynnistellä, sillä nuori nainen makaa ruhjottuna tiedottomassa tilassa sairaalalaitteiden tarkkaillessa elintoimintoja. Jossakin tajunnan rajamailla kaikuvat lausahdukset ilmeisesti läheisestäkin menneisyydestä ja muistoissa välkähtelee vilahduksia, joissa Lisa (Justine Bateman) on joutunut julman hyökkäyksen kohteeksi lyöden päänsä voimakkaasti. Pitkäksi ei tajuttomuus ehdi venähtämään, vaan virkoaminen alkaa ja nopeasti hoitaja antaa potilaalle peilin käteen, jotta tämä pystyisi tilanteen toteamaan. Henkikulta on tärkeimpänä säilynyt, mutta muisti vaikuttaisi karkailleen omille teilleen, sillä edes oma nimi ei tule mieleen.



Pahoinpitely on tapahtunut Lisan omistaman ravintolan pysäköintialueella edellisenä iltana, mutta tapahtumien kulku on edelleen hämäriin haalistunut. Lääkäri saapuu paikalle tekemään testejään, jotka kertovat, että motoriikka, kuulo ja näkö toimivat normaalisti. Tilannetta tutkailee myös Lisan psykiatri Holcross (Kenneth Welsh), joka muiden henkilöiden mukana on pyyhkiytynyt muistista. Huoneeseen myöhemmin saapuva aviomies Paul (Peter Outerbridge) ei hänkään kelloja kilkattele. Myöhemmin Paulille vähän selkiytetään seurauksia, eli kuvissa ei näy lainkaan aivovaurioita, mutta siitä huolimatta ollaan päätymässä siihen, että Lisaa vaivaa takautuva amnesia, vaikkakin Paul epäilee vaimonsa teeskentelevän koko jutun.

Pariskunnan suhde ei erityisen lämpimältä vaikuta, kun saa seurailla, miten Paul kylmän kyynisesti suhtautuu lääkärien neuvoihin. Selviääpä myös, että Paul ja Lisa olivat ehtineet avioeron partaalle, ja Paul oli vieläpä onnettomuuspäivänä vienyt eropaperit virastoon. Mies näkee asian siten, että Lisa on järjestänyt pahoinpitelyn estääkseen eron, vaikka on myös sitä mieltä, että Lisakin on sellaista toivonut. Lääkäri ei sitäkään selitystä ole nielemässä, että Lisa olisi tällaisella tempauksella halunnut aviomiestään näpäyttää ja mahdollisesti hengenvaarallisen hyökkäyksen tilaaminen vaikuttaa muutenkin vaihtoehtojen joukossa kovin epäuskottavalta. Joka tapauksessa Paul näyttäytyy näkemyksineen vähemmän ymmärtäväisenä, mutta Holcross yrittää suostutella häntä toimimaan Lisan tukena toipumisjakson ajan, sillä vaikka tämä hallitsee elämän perusasiat, niin omakohtaiset kokemukset ovat täysin pois pyyhittyjä.



Päänsäryt alkavat vähitellen hellittää ja Lisalle lupaillaan kotiuttamista parin päivän päähän, mutta tämä ei ajatuksesta juurikaan innostu, koska näkee Paulin kasvoilta, ettei hän kumppaniaan paljoakaan kotiin kaipaa. Sairaalassa vierailee myös rikostutkija, joka yrittää saada selkoa hyökkäyksen kulusta ja tekijöistä, mutta takaumat ovat edelleen hajanaista sotkua, josta ei tiedä, mikä on totta ja mikä harhaa. Paul joutuu myös tentattavaksi ja päätyy nopeasti epäiltyjen listalle, sillä tuhansien dollarien arvoinen sormus on kateissa ja saattaisi olla motiivi ryöstön lavastamiselle. Katsojan epäilyksiä toiseen suuntaan kiskoo sairaalassa kukkakimpun kera vieraileva mystinen miekkonen, joka Lisan muistikuvissakin pyörii hieman ikävämmän väreilyn ympäröimänä.

Paulin nihkeästä suhtautumisesta huolimatta Lisa päätetään päästää kotiin jatkamaan toipumistaan, koska katsotaan, että tuttu ympäristö olisi erityisen tärkeää paranemisprosessissa. Saman katon alla asustelee Paulin nuorempi sisko Bonnie (Amy Stewart), joka myös ilmaisee tyytymättömyyttään suorin sanoin. Paljastuukin, että kuusi vuotta naimisissa olleen parin viimeinen vuosi on ollut erityisen hankala ja moni näkee alkujaan aurinkoisen Lisan muuttuneen täysin toiseksi ihmiseksi. Iloisuus pääsi katoamaan ja sen tilalle tuli läheiset karkottava jäätävyys ja jatkuvat ilkeämieliset töksäyttelyt milloin mistäkin. Bonnie on myös saanut osansa Lisan tylyistä sanailuista, eikä siksi ole erityisesti tätä takaisin haikaillut. Nyt pitäisi kuitenkin yrittää auttaa toista toipumaan, ja siinä saakin sitten venytellä ymmärrystä ja kaivella empatiaa vanhojen parempien aikojen muistoista.



Alkuun on kuitenkin erittäin hankalaa unohtaa Lisan inhottavaa käytöstä ja loikata uuden tilanteen vietäväksi, ja niinpä Paulkin lähinnä tylysti vastailee vaimonsa kysymyksiin, eikä lempeys juurikaan silmissä hehku. Viileämpää linjaa pitää yllä myös Bonnie, eikä kuulumistenvaihto leppoisassa hengessä ole tuosta vain sujumassa. Vähitellen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että kenties kaukaa jäämuurien takaa on onnettomuuden seurauksena karkaillut takaisin se suloinen ja lämmin Lisa, jonka seurassa oli mukavaa. Paul alkaa näiden tuntemusten myötä harkitsemaan uuden mahdollisuuden antamista yhteiselle tulevaisuudelle, mutta eipä sekään ihan ilman työtä ole tulossa ja molemmilta vaaditaan joustoa sekä anteeksiantoa. Hyvä yrityskään ei välttämättä riitä, sillä pariskunnan perässä pyörii häijympikin heppu, jolla on omanlaisensa suunnitelma muokata tulevaisuutta toisenlaiseksi...

Mystisten murhamiekkosten kerhosta nykäisty heppu onkin touhuineen näin käänneltynä pikkuisen pöhköä katseltavaa ja jos kuvioille hetken mietinnän suo, niin uskottavuutta ei hirmuisen ylös saada tyypin suhteen kohoteltua. Enemmänkin kokemusta kolkosta työstään omaava ammattilainen tuntuu räpeltelevän puuhissaan miten sattuu, mutta eipä kai siinä muuta voi kuin todeta, että tällaiset kaverit kivääreineen ovat pakollinen mielikuvitukseton, helppo ja usein tehotonkin jännityslisä näihin tarinoihin. Taustalla muhiva mysteeri toimiikin alkuun paremmin, sillä mitä enemmän sitä valaistaan, niin sitä heikommalta vaikuttaa.



Onneksi ensimmäisen tunnin ajan keskitytäänkin pitkälti muihin kujeisiin. Myös poliisi puuhasteluineen häivytetään pitkälti kuvista, eikä näiden tutkimusten perään hirmuisesti osaa haikailla. Viimeisille minuuteille osuvat pyssyleikit eivät pulssia niinkään nostattele, vaan tunnelmien tappaminen käväisee lähempänä. Vaikka kyseessä on noin pari vuosikymmentä vanha televisiotuotanto, niin silti saa taas ihmetellä toiminnallisempien tuokioiden kömpelyyttä ja puisevuutta. Jos viuhuvilla luodeilla kerran tahdotaan elokuvia loppuhuipennella, niin sopisi kenties pestata päiväksi tai pariksi asiansa edes jotenkin osaava porukka näitä järjestämään. Harlekiini-elokuvien joukossa Another Woman ei tosin tässä mielessä ilkeimmin silmiin pistele, mikä taas johtuu pitkälti siitä, että panostetaan enemmän muihin juttuihin.

Paremmin rullailevatkin osuudet, joissa jäätäviin väleihin ja eron partaalle päätynyt pariskunta alkaa hiljalleen löytää toisiaan uudelleen. Kun vielä on muistissa viimeksi katsellun Harlekiini-teoksen huiskaisu, niin on helppo todeta, että tässä on selvästi enemmän asialle aikaa ja ajatusta uhrattu. Valokuvien ja jutustelujen kautta mietiskellään onnellisempia aikoja ja rantakävelyt herättelevät kuumottelevia muistoja. Siitä se sitten lähtee kun Paul haikaillen ja kaihoisasti menneisyyteen vilkuilee. Oli niitäkin aikoja, jolloin kymmenenkin minuutin ero oli sietämätöntä piinaa, mutta noinkohan vain ovat enää palaamassa...? Patikkapolkujen ja mukavien mökkeilypäivien jälkeen toista katsellaan taas huomattavasti lempeämmillä silmillä. Hellempää otetta ja kosketusta yritetään hakea, ja vaikka se ei katsomossa liikutuksen kyyneliä silmiin toisikaan, niin huomattavasti mielekkäämpää vilkuiltavaa kuitenkin kuin vaikkapa hengetön, hätäinen ja väkinäinen kopulointi, mitä Broken Lullaby tuossa jokin aika sitten esitteli.



Mainitaan myös, että rantahiekoissa kierähtely on päädytty toteuttamaan pikkuisen paljastavammin kuin suurin osa aiemmista Harlekiini-tuttavuuksista. Siinä missä moni näistä on hyvinkin kiltiksi siistittyä kuvastoa, niin Another Woman ainakin pari kertaa vilauttelee vähemmän arastellen. Sanottakoon samalla, että näiden hiukan rohkeampien kuvien suhteen Hard to Forget saa edelleen pitää ykköspaikkansa omalla listalla. Muutenkin samainen elokuva on näkymien suhteen ensimmäisellä sijalla. Voisi myös pohtia, että ehkä kyseinen elokuva runsaat pari vuotta sitten onnistui synnyttämään pikkuisen virheellisiä mielikuvia ja odotuksia näiden elokuvien visuaalisen tarjonnan suhteen, sillä tämän tutustumisen jälkeen on useammankin kerran saanut pettyä siihen, mitä lopulta tekijöiden kamerat ovat katsojille taltioineet. Hard to Forget ei sekään mikään elokuvaustaiteen merkkiteos ole, mutta mukavat ja kohtalaisen runsaastikin hyödynnetyt maisemat lisäävät osaltaan ihastusta. Monessa sittemmin katsotussa teoksessa taustoille ei hirmuisesti aikaa ole haluttu suoda, vaan leijonanosan haukkaavat joutavia jorisevat puhuvat lähikuvapäät, eikä se omiin silmiin herkullisinta huvitusta satu olemaan.

Kymmenestä nähdystä Harlekiini-elokuvasta yksikään ei pääse lähellekään mitään romanttista napakymppiä ja tässä joukossa Another Woman sijoittuu turvallisesti keskisarjaan, eli sujuvaa kertakatseltavaa, eikä juurikaan rasittele tai ala ylivoimaisesti tympäisemään. Muistinmenetys omanlaisenaan siunauksena ja uuden alun antajana sekä näistä käänteistä nousevat toiveet yhteisen tulevaisuuden pelastukseksi ovat ihan kivaa hattaraa. Aiempien Harlekiini-sovitusten parissa on tullut paljonkin puisevampiin pareihin tutustuttua, mutta Paulin ja Lisan välille sentään saadaan kohtalaisesti elonhenkeä höngittyä. Höttöisetkin hymyt kelpaavat tässä sarjassa huomattavasti mieluummin kuin kehnohkot sekä ryppyotsaiset pahistelut, ja onneksi Another Woman näin tuntuu tarinaansa painottelevankin. Aina ei ehkä uskottavuudella kyetä loistamaan, mutta näissähän osaa ennakkoonkin asetella olotilan siihen suuntaan, ettei napinakynnys heti ylittyisi ja paasaushalut heräilisi. Loppupuolen synkähköt ja surullisetkin paljastukset eniten tässä mielessä tökkivät. Vaikka niistä hiukkasen hutiloiduista käänteistä ei tekisikään mieli tulisemmin tilitellä, niin päätökseltä ne viehätystä varastelevat väkisinkin.



Another Woman (1994) (IMDB)

Kovin pitkäksi en malta päästää taukoa venähtämään näin sarjan alkuvaiheilla, ja ehtihän tuossa jo jokunen päivä vierähtämään. Ensimmäisessä jaksossa siis Melkerssonien viisihenkinen perhe saapui Saltkråkaniin aikomuksenaan viettää vallan mukava ja mainio kesä saaressa. Aurinkoisen vastaanoton sijaan tummat pilvet ryöpyttivät niskaan kaatosadetta, eikä kesäasunnoksi hommattu Nikkarilan mökkikään aivan vuokravälittäjän hehkutuksia vastaillut. Muuttokiireiden keskellä ehdittiin pikkuisen tutustumaan saaren pysyviin asukkaisiinkin, kun pieni ja pirteä Pampula (Maria Johansson) päätyi ihmettelemään kesävieraiden hiukkasen hapuilevaakin asettumista taloksi. Pienoisista vastoinkäymisistä huolimatta matkapäivää pääteltiin myönteisissä merkeissä ja kaipa toisessa osassa tarkemmin tutkaillaan, miten elämänmeno nytkähtää liikkeelle pienessä saarikylässä. Otsikko ainakin soutelua lupailee, mutta kenties kaikenlaista muutakin kivaa touhua keksitään?

"Vielä kiirii lintuin laulu aamuvarhain yllä salmen kirkkaana kuin kerran alussa aikojen."

Tällaisilla sanoilla kertoja tunnelmoi jaksoa alkuun, joten mikäpä siinä katsellessa, miten lokit liitelevät tutuissa maisemissa. Edellistä tarinaa pikkuisen verkkaisemmissa merkeissä toivotellaan uutta aamua tervetulleeksi, mutta kyllähän päivä ajoillaan alkaa virkoamaan ja Laivuri-hauva ravaa haukkuen rantakalliolle. Hetkistä myöhemmin maailma onkin jo kohtalaisesti kirkastunut ja erinäinen ääntelykin huomattavasti runsastunut. Melker (Torsten Lilliecrona) on ajatellut käyttää osan päivästä maalauspuuhien parissa ja perheen vanhemmat pojat Johan (Björn Söderbäck) ja Niklas (Urban Strand) taas tahtoisivat lähteä soutelemaan ja kalastelemaan Grankvistin perheen Freddyn (Bitte Ulvskog) ja Teddyn (Lillemor Österlund) kanssa.



Kaikilla tuntuu omaa puuhaa olevan, sillä Pelle (Stephen Lindholm) on löytänyt vuokratalon seinälautojen välistä ampiaisten kulkureitin pesälleen. Hampaitaan aamuarinkoisessa harjaileva Malin (Louise Edlind) huikkaa pienelle veljelleen, ettei sitten ainakaan innostuisi näitä siivekkäitä silittelemään, sillä siinä voi käydä vähän hassusti. Pellen suunnitelmana onkin ennemmin harjoittaa itsestään jonkinlainen ampiaismestari ja saada nämä vihellyksiä tottelemaan. Tämän taidon hallitseminen vaatii selvästi enemmänkin opettelua, sillä ensimmäiset viheltelyt eivät kummoistakaan vaikutusta saa aikaan. Toisaalla Melkerssonin vanhemmat veljekset ovat sinänsä varhain laiturilla, mutta kalastusretkikunnan toinen puolikas vieläkin aiemmin on liikkeelle lähtenyt. Kaikki alkaa olla valmista ja porukka päättää ottaa Laivurin venekoiraksi.

Pampulakin (Maria Johansson) heräilee toisten jo soudellessa luotoa kohti, eikä ole lainkaan iloinen luvattomasta koirakaappauksesta, joka on Laivurin vienyt kalalaivaston palvelukseen. Kyllähän se murisuttaa ja pitää tietysti heti rientää kertomaan suurista vääryyksistä vanhemmillekin, jotka tosin juttelevat, etteivät nämä tällaiset uutiset ole aamukuudelta ihan kiinnostavinta kuultavaa. Isän ja äidin välinpitämättömyys saa tytön entisestään tulistumaan, ja niinpä tämä uhittelee kokonaan katoavansa Grankvistien katon alta. Melkerssonien pihapiirissä maalausurakka alkaa töksähtelemään, kun Pellen uudet lemmikit alkavat värejä suihkivaa isää kiusimaan ja pian onkin kesän ensimmäinen ampiaisenpisto kivuliasta todellisuutta. Pelle yrittää neuvoa, että huutaminen ja epämääräinen viuhtominen vain vihastuttaa ampiaisia, mutta opetus ei aivan noin vain ole menossa perille.



Karkaussuunnitelma taas jalostuu Pampulan päässä sellaiseen muotoon, että hänpä aikoo kysäistä, josko Södermanin setä (Siegfried Fischer) sattuisi tarvitsemaan arkiaskareissa auttelevaa piikaa. Nisse (Bengt Eklund) tyttärelleen muistuttelee, ettei kiukuttelua kannata lähteä venyttelemään, ja Pampula vaikuttaakin jo leppyneen, mutta siitä huolimatta piikaidea kiinnostaa sen verran, että kokeilla vähintään pitää. Reipas tyttö kipitteleekin kyselemään, että olisikohan tekemistä toimeliaalle, ja kyllähän sellaista toki keksitään. Sedän pitäisikin kaupassa käväistä, joten Pampula saa aloittaa hommansa lapsenvahtina. Soutajat ovat ehtineet ulapillaan verkkojen läheisyyteen ja saalistakin saadaan ylös, mutta sehän ei tarkoita päivän päätökseensä tulleen, vaan nelikko hauvakavereineen soutelee läheiselle kallioiselle luodolle pikkuisen evästämään sekä seikkailemaan...

Kolmesta katsellusta elokuvaversiosta ja toki sarjan avauksestakin on muodostunut käsitys, että Teddy, Freddy, Niklas ja Johan jäävät vähemmälle huomiolle ja taustoille omia juttujaan puuhastelemaan, mutta tässä jaksossa nelikon seikkailu haukkaa suuren palasen kestosta ja ilmeisesti seuraavassa osassa jatketaan samoissa merkeissä. Samaan soutuveneeseen katsoja kyllä ihan mielellään hyppää mukaan seurailemaan, miten kaunis päivä hyväntuulisissa tunnelmissa kohti iltaa rullailee. Varhainen herätys kaveruksia vähän väsyttelee ja laittaa touhut tauolle päiväunien ajaksi, mutta sittenhän jaksaa taas vaikka minkälaisia salaseuroja suunnitella sekä perustella. Pieni pulmakin pähkäiltäväksi saadaan, sillä erittäin heppoisesti sidottu vene irtautuu omille teilleen ja hymyssä suin sille toivotellaan hauskoja seikkailuhetkiä Suomen aluevesillä...



Suolavariksille toki pieni kömmähdys sattuu, mutta siitä huolimatta vaikuttaa taas siltä, että kommellusosaston varsinaisesta toikkaroinnista vastailee Melker itse. Ampiaisten jatkaessa häiriköintiään alkaa herran huomio herpaantua selvästi puutarhakaluston maalipinnan uusimisesta ja pullo suihkii vähän minne sattuu. Pienimuotoinen sota pisteleviä vastaan julistetaankin, ja sen sivuseurauksina kengät ja talo saavat uutta väritystä. Malin vähän surkutteleekin, kun isä holtittomasti heiluessaan juuri putsatut ikkunatkin onnistuu sotkemaan ja ehtiipä Pampulakin paikalle naureskelemaan uuden naapurinsa tyhmäilyjä. Ehkeivät nämä sekoilevaiset suihkuttelut nyt Melkerin riemastuttavimpiin toilailuihin lukeudu, mutta vahvistelevat kuitenkin osaltaan vaikutelmaa, että kaverille sattuu ja tapahtuu. Herra ei mikään maltin hallinnan mestari ole, vaan paikoin harkinta huiskaistaan hyvinkin pikaisesti syrjään toiminnan tieltä.

Mitään mullistavia käänteitä, kepposia tai muitakaan sattumuksia ei toinen jakso saaristokylän elelyyn tuo, vaan väittäisinpä sen jopa pudottelevan pikkuisen kierroksia avaukseen verrattuna. En yhtään ihmettele, jospa vaikka jollekin vähän repäisevämpää leikittelyä odottelevalle tulisi mieleen kuitata vajaa puolituntinen varsin tapahtumaköyhäksi tuokioksi. Itsekin olen sillä kannalla, että souteluretkestä olisi voinut hilpeämmänkin taiteilla, vaikka se tavallaan jääkin vielä vaiheeseen ja lopulliset käänteet seuraavaan osaan. Myös noin saari- sekä merinäkymien suhteen käväisy kalaluodolla jää toiveista pikkuisen jälkeen, sillä kuvat pidetään monesti kamalan ahtaina eikä lähdetä laajemmilla maisemilla niinkään herkuttelemaan joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Kyllähän laineet kivasti liplattelevat, pieniä suloisia linnunpoikasiakin ehditään pysähtyä ihmettelemään ja kesäinen luonto kauniisti vihertelee, mutta näitä tarinoita katsellessa on silmille vyörytelty usein huomattavasti runsaammin samansuuntaisia ihanuuksia. Kaikkiaan toinen osa summautuukin vähän löysäksi viritelmäksi ja toivotaanpa, että lapsukaisten utuiseksi kääntyneen soutelupäivän jälkimmäinen puolikas pirteämpää ilmettä esittelee.



Vi på Saltkråkan: Ro, ro till fiskeskär... (1964) (IMDB)

Harlekiini-tarinoita ja muita hömpötyksiä on alkuvuodelle kohtalaisesti mahtunut, mutta pikaisen tarkistuksen perusteella on tullut turistua vain yhdestä romanttisesta komediasta, eikä puolivuotiskatsauskaan paljoakaan hohdokkaampaa lukemaa tarjoile, sillä edelleen jäädään alle viiden. Kokoelman kuihtuminen näiltä osin ei ainakaan ongelman ydin hiipuneisiin lukemiin ole, koska tasaiseen tahtiin lajityypin edustajia ilmestyy hyllyihin majailemaan. Valinnanvaraa siis löytyy hyvinkin, ja tällä kerralla nopsan arvonnan jälkeen soittimeen sujahtelee Juliette Binochen tähdittämä muutaman vuoden ikäinen teos. Kannessa lupaillaan tunteilua, kepeää komediaa, hyväntuulisuutta, mielenpiristäjää ja tietenkin Binochen lumoavaa hymyilyä. Kun ikkunan takana talvi-illan pimeys vallitsee ja viileät tuulet puhkuvat, niin sanoisinpa, että kaikki luvatut ominaisuudet otetaan erinomaisen innokkaana vastaan, joten antaa palaa vain!

Välimerellisten näkymien hiipiessä ruudulle ihasteltavaksi ja leppoisan musiikin kantautuessa korviin helposti tuumailee, että oikeilla jäljillä tässä selvästi ollaan. Marie (Juliette Binoche) on Speranskin perheen hulppealla rantatalolla vierailemassa ilmeisesti aikomuksenaan esitellä itsensä mahdollisimman myönteisessä valossa, sillä hän pyrkii saamaan Speranskien yrityksessä avoinna olevan työpaikan. Jutustelut hoidetaan lähinnä Dimitrin (Vernon Dobtcheff) kanssa, sillä hän on yrityksen johdossa, mutta sattuupa Marie käväisyllään myös perheen vanhimman pojan Paulin (Mathieu Kassovitz) pikaisesti näkemään. Paulin nuorempi veli taas venytellen paistattelee päivää. Tapaaminen sujuu kaikin puolin hyvin, vaikka paikka ei vielä varmistukaan. Lopullista päätöstä pitää pikkuisen odotella, mutta varsin lupaavissa tunnelmissa Marie kuitenkin iltamenoilleen poistuu.

Hirmuinen kiire ei ole niskaan painamassa, joten seuraavaksi hiekkarannat viekoittelevasti kutsuvat. Mukavasti kuumottelevan auringon alla Marie pikkuisen myöhemmin kaverinsa kanssa makoileekin ja tuttujakin nähdään. Pelkkää leppoisaa jutustelua ei ole luvassa, vaan eräs teräväkielisempi tapaus tahtoo vihjailla, että Marien mahdollinen työpaikka on lähinnä perheen kohtaaman kamalan onnettomuuden aiheuttamaa empatiaa ja hyväntekeväisyyttä, mutta Marie ei lähde näistä hivenen ilkeistä höpöttelyistä mieltään mustaamaan. Hiekkarantalötköilyn yhteydessä selviää myös, että sattuupa hän syntymäpäiviään viettämään, ja Paulin seurueellekin juhlakutsu huikkaillaan. Aivan kaikki porukasta eivät ole niinkään juhlatuulella, mutta jotkut syntymäpäiväiltaa päättelevät kuumottavissa merkeissä.



Aamulla sängystään heräilevä Marie saa ison yllätyksen ihmeteltäväkseen. Siinä saa hetken ja toisenkin ymmällään jumitella, sillä kovin moni seikka tuntuu muuttuneen. Talo vaikuttaa vieraalta ja keittiön ruokapöydän äärellä odottelee poika aamupalaa. Marie muistaa kyllä Paulin, mutta muuten saakin pinnistää aivosoluja, jotta edes jonkinlainen käsitys syntyisi siitä, missä nykyään mennään. Hiukset ovat salaperäisesti lyhentyneet ja muitakin muutoksia on havaittavissa. Ikkunasta näkyy Eiffel-torni, eikä silmien eteen tunnu eksyvän mitään, mistä saisi otetta. Järkytys on suuri, mutta päässä lyö vain tyhjää ankarasta mietiskelystä huolimatta. Onkohan Marie sekoamisen partaalla, vai mistä lie kyse...?

Sukunimeksi on vaihtunut Speranski, joten kaipa sitä on tullut Paulin kanssa avioiduttua. Seinien valokuvista ei hirmuisesti johtolankoja arvoituksen alkujuurille löydy ja mieltä nyrjäyttelevät pulmat edelleen kiusaavat, joten Marie alkaa tenttailla pojaltaan sekalaisia kysymyksiä täyttääkseen tyhjiä aukkoja. Eletään vuotta 2011, eli noin 15 vuotta on mielestä pyyhkiytynyt sinnikkääseen usvaan. Poika taas on syntynyt 11 vuotta sitten, mutta kovin pitkään ei tiedustelutovi pääse jatkumaan, sillä koulu kutsuu ja ollaankin jo myöhässä. Vaikuttaa siltä, että näiden vuosien aikana Paul on menestynyt sarjakuvataiteellaan erinomaisesti. Marie ei tahdo läheisilleen muistihuolistaan heti kertoa, vaan yrittää saada ajan lääkärille. Sitä taas saa odottaa torstaihin, eli muutaman päivän verran pitäisi sinnitellä omin avuin.



Opeteltavaa riittää runsaasti, jos haluaa pitää yllä illuusiota, että ihan normaalisti tässä voidaan. Marie mietiskelee, että vanhalle ystävälleen Florencelle hän voisi jossain määrin uskoutua pulmistaan, mutta tämä ei ole halukas jutustelemaan, vaan näyttää siltä, että ystävyys on vuosia sitten jäätynyt hengiltä. Paul taas ihmettelee hymyilevää Marieta, että onkohan kaikki aivan kunnossa. Valuuttakin on päässyt jossakin välissä vaihtumaan ja Marien naurusta päätellen tilikin huomattavasti pulskistunut. Kauan sitten haettu työpaikka Speranskien firmassa on vuosien vieriessä vienyt johtoportaaseen Dimitrin rinnalle. Nyt pitäisi vain jotenkin saada työasioista uusi ote, mikä omanlaisensa haasteen heittää.

Henkilökohtaisen elämän lisäksi maailma on hektisesti eteenpäin viilettänyt, joten kirittävää riittää siinäkin mielessä. Voikin väittää, ettei mikään tappavan tylsä arkimaanantai ole menossa, vaan vallan mielenkiintoinen päivä, joka tarjoaa yllätystä yllätyksen perään. Urakehitys Mariella on kyllä ollut kiitettävää, mutta moni muu juttu onkin sitten mennyt paljon kurjempaan suuntaan, sillä etäisyyttä on tullut sekä ystäviin että sukulaisiin, eikä perhe-elämäkään enää erityisen turvatulta vaikuta. Vähitellen alkaa selviämään, että seuraavat päivät ovat elämän ja uran kannalta hyvinkin tärkeitä, ja voi olla, että tämä muistamattomuus on hyvin hankalaan paikkaan iskenyt. Vai voisikohan se sittenkin olla omanlaisensa siunaus ja mahdollisuus korjata kurssia sekä samalla laittaa ne onnen kekäleet hehkumaan menneiden parempien päivien tapaan...?



Jokunen päivä sitten katseltu Another Woman muistuttaa muutenkin kuin vain nimeltään tätä uudempaa tekelettä. Sylvie Testudin ohjauksen leimaaminen täydeksi ajatusvarkaudeksi olisi kylläkin rapsakkaa liioittelua, mutta yhtäläisyyksiä selvästi löytyy. Molemmissa muistinmenetys tosiaan tulee kuvioihin hetkenä, jolloin pitkä suhde on lähenemässä loppuaan. Kumpaisessakin elokuvassa se kaivaa päähenkilöistä jonnekin kauas vuosien pölyihin hautautuneita piirteitä ja ominaisuuksia sekä parantelee maailman kovien käsien muksauttelemia mustelmia. Eniten näissä elämänsä suuntaa pohtimaan joutuvat pariskuntien naiset, sillä ero menneiden vuosien onnellisiin päiviin on revähtänyt varsin suureksi kylmän kyynisyyden ja ilkeyden hiipiessä iloisen ilmeen tilalle. Mitenkään tarkoituksella en näitä teoksia melkein peräkkäin katselujärjestyksessä tunkenut, ja varmaan olisi ollut hyvä saada kuukausia tai vuosia näiden väliin, sillä vähän väkisinkin samantapaisten kohtausten tuijottelu tunnelmista osasensa nipsaisee. Sekään ei suuremmin ihmetyttäisi, jos kirjoittajalle olisi varhaisempi Harlekiini-tarina tuttu.

Sekin pääsi vähän tuntemuksia viilentelemään, ettei Another Woman's Life sitten ollutkaan aivan toiveita vastaavaa höttöistä huvitusta, vaikka ensimmäiset kohtaukset siihen suuntaan vielä olivatkin vievinään. Kannessakin tosiaan painotetaan kepeyttä ja hyväntuulisuutta, joten alkaakin mietiskelemään, että kenties oma mielikuva näistä on hiukkasen erilainen. Elokuva ei ole katsojalle mikään mahdottoman raskas jatkuvien viurutusten ja valitusten värittämä sydänpiinajainen, mutta minusta se kuitenkin liikkuu enemmän romanttisen draaman kuin komedian osastolla, eikä aina todellakaan mitenkään höyhenisellä kepeydellä. Uusi ahdistava todellisuus niskaan painavine aikarajoineen käy päälle ja sen myötä hymyt alkavat hyytyä ja kyyneliäkin kuviin tulee. Tiedä sitten, johtuuko mainitun toisen elokuvan samankaltaisuudesta vai mistä, mutta viimeisen kolmanneksen liikutusyritykset tuntuvat järjestään jäävän puolitiehen ja kostuvat silmät valitettavasti katsomossa kokematta.



Parhaiten juttu tuntuu rullailevan siinä vaiheessa, kun Marie saa hataran otteen siitä, mitä on tapahtunut ja missä mennään. Binochekin pääsee näyttämään pikkuisen pirteämpää ilmettä, ja samalla Another Woman's Life kohoilee viihdyttävimmilleen, mutta tässä yhteydessä se ei mitään riemuriehaa tarkoita. Lähinnä unohdetut ja kaiken kiireen hautaamat ilot alkavat puskea pintaan ja kyllähän se katsomossakin hymyilyttää. Missään nimessä elokuvaa ei tee mieli luonnehtia erityisen vitsikkääksi ja huumori nyhdetäänkin pitkälti muualta kuin hassujen heittojen murjauttelemisesta. Kepeämpi osuus huipentuu hyväntuuliseen iltaan, joka tarjoilee horjahtelua huppelissa rantakävelyineen ja elämänilosine tunnelmineen. Näiden hetkien jälkeen naurut ja hymyt alkavatkin pitkälti hiipumaan pois kuvista, koska loppupuolella väännetään vakavammalle vaihteelle. Siksipä en itse ihan heti lähtisikään tätä teosta suosittelemaan hauskaa romanttista viihdettä hakeville. Onhan siinä toki huvittava vivahteensa, mutta lopulta naurut jäävät kohtalaisen vähäisiksi.

Osoittaapa uuteen oudohkoon aamuun heräilevä Another Woman's Life kuitenkin, että kyllä näistä kuvioista eheämpi ja mielekkäämpi elokuva syntyy ilman pöhkösti pökkelöiviä pyssyleikkejä sekä jännityslisänä toimivaa säheltävää ammattitappajaa, jollaista tuo maaliskuun toinen katoavan muistin kanssa kamppaileva Harlekiini-tarina tahtoi tarjoilla. Mielellään elokuvasta enemmänkin tykkäilisi, mutta kun se ei oikein missään vaiheessa onnistu mukaansa kaappaamaan, vaan väläyttelee satunnaisesti, niin hiukkasen hillityiksi kehut väkisin jäävät. Kivuttomasti tapahtumia vilkuilee ja sinänsä sujuvasti ne eteenpäin vilistävät, mutta pääparin vaikeita hetkiä en oikein onnistunut omaksi sydämenasiaksi ottamaan, ja siten tuntemukset jäivät lopulta valitettavan viileiksi. Yleisestä valjuudesta voisi nurista kuvienkin suhteen, sillä eipä tässä olla Pariisia mihinkään erityisen lumoavaan hehkuun laittamassa. Toki kaupunkia on jo ehditty ikuistamaan monissa elokuvissa, mutta näillä näkymillä ei kummoistakaan muistijälkeä tehdä, vaan vaikuttaa ennemmin siltä, että tarkoituksellisen niukalla linjalla liikutaan. Kaikkiaan Another Woman's Life on ihan kohtalaista romanttista draamaa huumorin pilkahteluilla, mutta eipä kuitenkaan osoittautunut sellaiseksi hauskaksi hötöksi, jota tuli toivottua. Ehkeipä siis tarvitse sujauttaa tätä uusittavien osastolle...



Another Woman's Life (2012) (IMDB)

Juliette Binochenkaan hehku ei aivan riittänyt nostamaan taannoista romanttista elokuvailtamaa toivottuihin korkeuksiin tai sitten kyse oli vain katsojan nihkeydestä ja harhaisista ennakko-odotuksista. No, joka tapauksessa nälkää jäi jäljelle samantapaisen hötön suhteen, joten piti taas elokuvapinoja kaivella ja tällainen sieltä näppeihin valikoitui. Sinänsä huvittaa, että taitaakin olla jo maaliskuun kolmas rakkaushuttu, jossa avioeron partaalla horjahdellaan, eikä kuukausi ole edes kovin pitkälle ehtinyt. Edelliset pari kappaletta vielä enemmänkin toisiaan käänteiltään muistuttelivat, mutta rajalliset ennakkotiedot vihjailevat, että Did You Hear About the Morgans? onkin jo toisenlainen ja kenties kommellusrikkaampikin epeli. Samalla on etukäteen valitettavasti noussut niitäkin väreitä, ettei välttämättä mitään erityisen loistokasta teosta olisi tarjolla. Hugh Grant kuuluu kuitenkin henkilökohtaisiin suosikkeihin, mitä näihin komedioihin tulee, joten eipä tee mieli odotuksia ihan maahankaan polkaista. Vaikka heppu ei parhaassa vireessä olisikaan, niin sopii kai silti hiukkasen nauruja ja hassua sähläilyä toivoa? Pianhan se selviää, että ovatkohan nämäkin maltilliset aatokset liikaa pyydetty...

Alkutekstiviihdykkeenä toimii piippaileva puhelin, ja kohta Paul (Hugh Grant) alkaakin vastaajaan ehdotuksiaan ja kuulumisiaan höpöttelemään. Samalla saadaan tarinan taustaa pikkuisen katsomoonkin selviteltyä, sillä tulee esille, että vaikka Paul ja Meryl (Sarah Jessica Parker) edelleen ovat virallisesti naimisissa, niin kolmisen kuukautta on kulahtanut asumiserossa. Paulilla ilmeisesti on toiveena päästä välejä paikkailemaan, joten hän ehdotteleekin tapaamista, mutta vastakaiku on vähän niin ja näin. Kovasti kuitenkin tuntuu kaipailevan vaimoaan ja katuvan erehdystään, josta on lähtenyt liikkeelle lahjojen virta jäisine ylilyönteineen. Sovitteluhalua siis löytyy, mutta vaikuttaa siltä, etteivät vaikeudet yksipuolisella rupattelulla puhelinvastaajaan ole mihinkään ratkeamassa, joten pitää pikkuisen konkreettisempaan toimintaan venyä.

Meryl esitelläänkin katsojalle työnsä touhussa, sillä tämä löydetään välittämästä asuntoa nuorelle parille. Vähän tosin jutustelut lipsahtelevat henkilökohtaisempiin seikkoihin, mutta mitäpä noista. Illalla Meryl on puhumassa tilaisuudessa, jonka tarkoituksena on kerätä rahaa rintasyövän vastaiseen taisteluun. Paul tietää tämän ja kun muuten yhteydenpito on mitä on, niin päättää hän yleisöön ilmestyä, mikä saa puhujan ajatuskulun suistumaan raiteiltaan ja sanat sekaisin. Parempi siis lopetella omaa osuutta ytimekkäästi ilmaisemalla, että rahat ja kiitos. Joka tapauksessa Paul tahtoo epätoivoisesti keskustella, mutta kumpaisenkin kiireisiä aikatauluja on hankala sovitella siten, että vapaa iltatuokioinen kalenterista löytyisi. Kummankin avustajat alkavat sopivaa ajankohtaa etsiä ja seuraavaan iltaan saadaankin tapaaminen soviteltua.



Illallisen merkeissä eroamassa oleva pari päätyy saman pöydän äärelle, mutta Paul ei ole vielä valmis luovuttamaan, vaan tahtoisi Merylin mukaansa avioliittoneuvojalle, mutta toinen ei ole ihan heti innokkaana tällaisiin istuntoihin hipsaisemassa. Paul lähtee aterian jälkeen saattelemaan Meryliä tämän asiakastapaamiseen, eikä jutustelu sateisesta säästäkään oikein ota sujuakseen, sillä Meryl töksäyttää muistutuksen Paulin syrjähypystä, jonka vuoksi nykyisessä tilanteessa pitkälti ollaan. Uutta yritystä yhteisen tulevaisuuden eteen on hivenen hankalaa lähteä tältä pohjalta ennustelemaan. Hetkeksi pari saa vallan toisenlaista pohdittavaa, sillä Merylin asiakas mätkähtää parvekkeelta katuun veitsi selässään. Kaiken lisäksi kaksikko näkee ylhäällä aseella varustautuneen hyypiön ja katsekontakti toimii toiseenkin suuntaan.

Muutenkin nihkeästi sujunut ilta saa siis synkempiä käänteitä, kun parista tulee kylmäverisen murhan todistajia. Paikalle ennen pitkää ilmaantuvat lainvalvojat selventävät tilannetta ja tapahtumia järkyttyneille sivustaseuraajille. Murhattu oli kansainvälinen asekauppias, joka oli jäänyt kiinni ja luvannut tehdä yhteistyötä suuremman rötöstelijän nappaamiseksi. Tietenkään tämä ei tykkäillyt hirmuisesti paljastussuunnitelmista ja oletettavasti antoi tappokäskyn entisestä kauppakumppanistaan. Vaikka todistaja onkin veivinsä heittänyt, niin poliisit ovat toiveikkaita, että ehkä palkkamurhaajan etsimällä voitaisiin päästä uudelleen suurempien vonkaleiden jäljille. Nämä käänteet summautuvatkin siihen muotoon, että Morganeista tulee uudet tähtitodistajat, kunhan puukkoa selkään tunkenut murhaaja onnistutaan nappaamaan.

"I'm sorry, I don't mean to drag our personal problems into this, but at this exact moment, I can't commit to spending the rest of my life with my husband." 

"I know exactly how you feel."

Morganeille ehdotetaan myös todistajansuojeluohjelmaan siirtymistä, sillä taustoilla hääräilee heppuja, jotka eivät paljoakaan parista murhasta hätkähdä. Kaduilla vapaana kävelevä palkkatappaja sattuukin näkemään Merylin lehden kannessa ja siitä on ammattimiehen helppo jatkaa jahtia. Poliisin virkapukuun sonnustautunut häijy heppu onkin jo kohta vierailulle tunkemassa, eikä yrityksen onnistuminen kovin kauas jää, vaan Meryl pääsee täpärästi pakoon korkeuksissa taiteillen. Poliisit huolestuvat tästä ja ovat varmoja, että jos Morganit jäävät New Yorkiin, niin kumpikin tulee läheisessä tulevaisuudessa kuolemaan. Siksipä uutena ajatuksena onkin lennättää pari kauemmas siihen saakka, että syyllinen saadaan napattua ja oikeudenkäynti aluilleen.

Meryl ei lainkaan innostu epämääräisen mittaisesta työtauosta ja rakkaan kotikaupungin hylkäämisestä, eli kysymys siitä, elääkö muualla vai kuolla New Yorkissa ei ihan tuosta vain vastausta saa. Kaiken lisäksi pitäisi vielä alkuvaihe viettää samassa paikassa Paulin kanssa, mikä ei kuukausien eron jälkeen lainkaan huvittaisi. No, vähän myöhemmin sitä lentokoneessa istuskellaan, jolloin suostutaan paljastamaan määränpääkin, joka on Wyomingin osavaltiossa sijaitseva Rayn pikkukylä. Kauas kaikesta uusilla henkilöllisyyksillä tuntuu olevan homman henki. Morganeiden pitäisi muuttaa paikallisen sheriffin Clay Wheelerin (Sam Elliott) ja tämän apulaissheriffinä toimivan Emma-vaimon (Mary Steenburgen) luokse asustelemaan. Koneen laskeutuessa myöhään illalla lentokentälle vaikuttaa paikka täysin kuolleelta verrattuna suurkaupungin vilskeeseen. Jonkinlaista elämää seuduilla kuitenkin on, sillä sisätiloista löytyy heti ohjeistusta karhun kohtaamiseen.

"No, no, no. Disneyland is the happiest place on Earth. Ray is the friendliest place. People probably get them confused all the time."

Kulttuurishokkia on siis luvassa hyvinkin hektiseen ja sosiaaliseen elämään tottuneelle parille. Clayn kanssa lähdetään hakemaan tarjouskaupasta sopivaa vaatetusta ja muuta tarviketta. Paul hetkellisesti ehtii ilahtumaan kaupan runsaasta tarjonnasta ja elokuvateatterinkin oli jossain näkevinään. Clay kuitenkin torppaa haaveet nopsaan töksäyttäen, että Ray sijaitsee noin 70 kilometrin päässä ja varsinainen majapaikka siitä vielä joitakin kilometrejä syrjäisempiä seutuja kohti. Wheelerit arvostavat omaa rauhaansa ja pieni talo on rakennettu kauas naapureista. Yleensä nämä majoittavat vain yhtä pakoilevaa todistajaa kerrallaan, eli ahdasta tulee. Kaiken muun masentavan lisäksi internet ja puhelin ovat kiellettyjä kapistuksia, sillä niiden käyttämisestä syntyisi aivan liian suuri paljastumisriski. Wheelerit toivovat myös, että Morganit pysyttelisivät mahdollisimman paljon poissa ihmisten ilmoilta, jotta turhat utelut jäisivät minimiin. Nähtäväksi jää laittavatko jo entisestään tulehtuneet välit parin repimään toisensa riekaleiksi, ehtiikö mökkihöperyys ensin, vai voisikohan lähtökohtaisesti varsin ankea tilanne sittenkin kääntyä voitoksi...?

Did You Hear About the Morgans? päätyi hyllyyn lähinnä, koska oli halua laajennella kokoelmaa Hugh Grantin elokuvien osalta ja sattui sopivasti löytymään varsin edulliseen hintaan kirpputorilta. Voi ainakin sanoa, ettei meno aivan niin kehnoa ja kökköistä ollut kuin ennakkoon pikkuisen pelkäsin, mutta toisaalta iloiset yllätykset juttujen tason suhteen jäivät myös kokematta. Grantkin pitkälti pitäytyy niissä tutuissa kengissä, mikä tällä kerralla tarkoittaa sutjakasti sanailevaa asianajajaa. Blogissa olen päätynyt laittamaan Grantin A-sarjaan tai ainakin aivan sen välittömään läheisyyteen elokuvat Love Actually, Notting Hill ja Four Weddings and a Funeral, eikä tuohon joukkoon ole mitään asiaa. No, niin laadukasta jälkeä en edes uskaltanut toivoa, joten siitä on turha lähteä napisemaan, mutta siitä voisi jo hieman valitella, että keskisarjan tuntumaan sijoittuvista teoksista Music and Lyrics ja Mickey Blue Eyes jäädään myös vähintään hitusen verran jälkeen. Tällä hetkellä Did You Hear About the Morgans? onkin näkemieni Grantin romanttisten komedioiden häntäpäässä, ja laadullisesti lähimpänä sitä taitaa olla Bridget Jones: The Edge of Reason, joka aikoinaan jätti hyvinkin viileän vaikutelman. Tällainen sijoitus ei onneksi vielä silkkaa surkeutta ja sietämätöntä hupailua tarkoita, vaan lähinnä sitä, että parhaisiin kertyy suurempikin välimatka, eikä elokuvaa oikein muille mielellään suosittelisi kuin Grantin höpöttelyistä enemmän tykkääville ja romanttisten komedioiden suurkuluttajille, joita eivät kliseet sekä töksähtelevämmät osuudet laita heti ärähtelemään.



Tuskinpa lie liioiteltua väittää, että todistajansuojelukäänteestä ja maisemavaihdosta huolimatta Did You Hear About the Morgans? ei mikään omaperäisyyden ihme ole. Ohjaaja Marc Lawrence onkin täyttänyt käsikirjoituksensa monesti melkoisen löysällä materiaalilla, mikä hölmöimmissä ja väsähtäneimmissä kohtauksissa alkaa näkyä näyttelijöistäkin. Ihan heti ei tule mieleen toista elokuvaa, jossa virneily ja muut ilmeet Grantin kasvoilla olisivat yhtä pakotettuja. Paul Morgan onkin kaukana Grantin eloisimmista rooleista ja monesti vaikuttaa siltä, että rutiinilla mennään, eikä sen suurempaa intoa hommaan ole. Jos tähän vielä lisäillään sekin, ettei yhteinen sävel Parkerin kanssa ole kovin hyvin hallussa, niin elämys katsomon puolella on vähän niin ja näin riemastumisten suhteen. Samalla pääsee käymään valitettavasti niin, ettei Morganien mahdollinen ero tai uusi yritys kummoisiakaan tunteita saa aikaan, vaan kohtalaisen yhdentekevältä vaikuttaa. Yrittäähän elokuva liikutella etenkin loppupuolella, mutta nämä osuudet hoidetaan sen verran tympäisevästi, mielikuvituksettomasti ja väkinäisesti, ettei siinä sydän paljoakaan kyseisille tunnustuksille ole sykähtelemässä.

Lawrencen ja Grantin pari vuotta vanhempi Music and Lyrics tuli kehuttua ihan hyväksi, mutta mainittua myös, ettei sekään noin romanssiltaan erityisen koskettavaksi kyynelten kiskojaksi kohoillut. Sattuipa muuten olemaan useammankin askeleen omaperäisyydessä sekä vitsien tasossa edellä, mikä noin viihdyttävyyden kannalta pelastaa paljon. Muihin Lawrencen ja Grantin yhteistöihin en osaa näitä verrata, sillä ne ovat ainakin vielä näkemättä. Harvakseltaan neljä pitkää elokuvaa runsaassa kymmenessä vuodessa ohjaillut Lawrence onkin jokaisen pääosaan Grantin tahtonut, ja myönnetään, että vähintään pienoista kiinnostusta noidenkin suuntaan olisi. Herrojen ensimmäinen yhteinen elokuva on vuoden 2002 Two Weeks Notice, mutta enemmän kiinnostaa kaverusten viimeisin vuodelta 2014, eli The Rewrite, jossa Grant esittää innoituksensa kadottanutta palkittua käsikirjoittajaa, jonka tie vie koulumaailmaan. Kahden nähdyn yhteisen elokuvan perusteella veikkailisin, että kirjoittamisen kanssa tuskailusta tyypit varmaan saavat hyvinkin hykerryttäviä juttuja irti, mutta sen näkee sitten joskus...

"You're not getting smart with me, are you, tea-drinker?" 

"You know what I did to the last man who called me that? I stole his crumpet."

Lähinnä on tullut lyttäiltyä Morganeiden pakomatkaa tähän mennessä, mutta toimiipa se tietyiltä osiltaan siinä määrin kohtalaisesti, ettei se oman lajinsa pohjamutiin sentään pääse vajoamaan. Jo alussa vitsailun sävy asetellaan hieman naljailevan ja piikittelevän jutustelun suuntaan, mutta varotaan viemästä kieliä liian ilkeiksi. Pikkunäppärä höpöttely paikoitellen hymyilyttää, mutta eipä se vitsikynä tosiaan terävimmillään ole. Mielestäni hauskimmat hetketkin ovat sen verran toisluokkaista tavaraa, että vastaavat olisivat Grantin parhaiden elokuvien kohdalla poistettujen kohtausten joukossa. Kömpelöimmät heitot eivät onnistu huvittamaan, mutta harvemmin ne rasittelevatkaan ja karsittavaakin tavaraa ehtii hieman alle sadan minuutin aikana enemmänkin vilahtelemaan. Jäkättely onkin usein vähemmän kekseliästä keskinkertaisuutta, joka silloin tällöin pikkuisen piristelee mieltä.

Did You Hear About the Morgans? ei kommelluspotentiaalistaan huolimatta lähde vastenmielisesti möykkäilemään, vaikka sellaista tarjontaa tuli ennakkoon pelättyä. Pakkohan mukaan on heittää se kauhistuttava karhukohtaaminen, jonka karkukirmauksessa karkotussuihketta väärään silmäpariinkin sumutetaan. Keho joutuu koetukselle myös ampumisharjoituksissa, kun tuikeasti potkaiseva kivääri laittaa olkapään romuksi, mutta tätä fyysisemmän huumorin osastoa hillitymmin toteutellaan. Maltillisempaa linjaa pidän pitkälti plussana, koska tuskinpa elämys yhtään antoisampi tai mielekkäämpi olisi, jos sekaan ropsautettaisiin reilusti älämölöä. Jos sekoilua, melskettä ja mekkalaa kaipaa, niin niitä puolia pitää muista suunnista etsiä ja hyvä niin.



Suunnilleen samantapaista joutavaa sekä semihauskaa höpöttelyä toivoen laitoin elokuvan pyörimään kera kommenttiraidan sivusilmin seurattavaksi. Sen suurempaa asiapitoista tykittelyä en edes odotellut, mutta siitä huolimatta voisin todeta, että Lawrencen, Grantin ja Parkerin juttutuokio on informaatioarvoiltaan melkoisen lähellä nollaa. Grant on liikkeellä itseironisella linjalla, mutta oman suorituksen väsähtänyt vähättely alkaa tympiä melko nopsaan, Parker taas tuntuu tykkäilevän vähän kaikista ja kaikesta paitsi pyssyistä ohjaajan yrittäessä pähkäillä edes etäisesti kiinnostavaa tarinaa siinä pitkälti onnistumatta. Onhan sitä tullut vuosien varrella melkoisen yhdentekeviä kommenttiraitoja kuunneltua, mutta tämä lukeutuu ehdottomasti tyhjänpäiväisempien joukkoon. Sinänsä en ihmettele, ettei elokuvasta irtoa tiukkaa asiaa koko kestolle, mutta kun tunnin kohdalla vaikuttaa siltä, että väkisin yritetään jotakin keksiä, niin koko touhun tarkoituksellisuutta kyllä kyseenalaistaa. Etenkin, kun tyyppien jaarittelu ja naureskelu omille vitseille ei niinkään viihdyttävää kuultavaa ole. No, mainitaanpa Grantin ja Parkerin tarina siitä, miten he tahtoivat ennen kuvauksia tavata toisensa Lontoossa nähdäkseen kuinka hyvin tulevat keskenään toimeen. Siinä samalla he päättivät juonia jäynän ohjaajalle, eli Parker soitti illallisen jälkeen Lawrencelle kertoen, että Grant oli ahdistellut häntä sekä huudellut kaikenlaisia törkeyksiä ja epäasiallisuuksia. Hetkellisesti Lawrence oli ilmeisesti paniikissa peläten, että koko projekti kaatuu, mutta asioiden tilan paljastuessa kaikilla oli kovin hauskaa. Paljoa muuta ei sitten kolmikon keskusteluista mieleen jäänytkään, eli kohtalaisen niukkaa tarjontaa sieltä löytyi...

Kommenttiraidan kaveriksi levyltä löytyy lähemmäs tunnin verran vaihtelevaa bonusmateriaalia, joka pääsääntöisesti on myös melkoisen kevyttä höttöhöpöä. Karhuosiossa kertoillaan, että parissa kohtauksessa nähtävä Bart II jäi aikoinaan orvoksi salametsästäjän ampuessa äidin, jolloin kouluttajat Lynne ja Doug Seus adoptoivat nuoren pennun. Puvustuspätkässä taas selvitellään, miten Wyoming-tyyliä etsittiin näyttelijöiden ja ankaran ostosriehan avulla. Cowboys and Cosmopolitans keskittyy kehumaan pääosien esittäjiä kevyttä kuittailua unohtamatta. Asiasisällöltään jälleen täysin olematonta huttua, jossa muistellaan touhun karkailleen kikatteluksi paikoin. Jos tästä tahtoo näytteen, niin levyltä löytyy pieleen menneiden pätkien kooste, jossa on pitkä kohtaus sekoilevien sanojen aiheuttamaa hillitöntä hihittelyä, jonka katselu on kylläkin lähempänä kiusallista kuin hauskaa. Mokien lisäksi pois nipsaistuja kohtauksia löytyy pari kappaletta, jotka kellottelevat yhteensä nelisen minuuttia. Mittavampi näistä esittelee hikiseen hissiin liittyviä väärinkäsityksiä sekä adoptiohaastattelua. Lyhyemmässä nähdään Paulin puttausharjoittelua sisätiloissa. Kumpaakaan näistä ei osaa varsinaiseen elokuvaan kaipailla.

Näiden lisäksi löytyy vielä pari päälle kymmenminuuttista pikkudokumenttia. Toisessa tiedotellaan, että pitkään naimisissa ollut Lawrence tahtoi kirjoittaa komedian avioliitosta, mikä oli alkusysäys elokuvalle. Paulin osaa hän jo lähtökohtaisesti luonnosteli Grant mielessään, mutta Parker alkoi näyttäytyä vaihtoehtona vasta kirjoittelun edistyessä. Kuvaukset tahdottiin pitää mahdollisimman paljon New Yorkissa, joten sheriffien talon sisätilat päädyttiin lavastamaan studiolle. Ulkokohtauksissa New Mexico sai tuurailla Wyomingia, sillä sopiva kylä Rayksi löytyi sieltä. Huvittavana sattumana paikan nimikin oli melkein kohdillaan. Tekijät eivät tahtoneet niinkään söpöä pikkukylää, vaan toimivalta vaikuttavan, jollaiseksi Roy osoittautui ja toiveisiin vastasi. Haastatteluissa mainitaan Royn olleen sen verran syrjässä, että lähimpään kunnolliseen majoituspaikkaan oli 1,5 tunnin matka, joten kuvausryhmä päätyi perustamaan asuntovaunukylän muodossa Royn liepeille oman tilapäisen yhteisönsä.

"These two are worse than Vito the Butcher."

Varmaan osa katsojista olisi tykännyt pitää setvittävät suhteet kaupungin puolella, mutta tähän katsomoon ensimmäiselle kolmannekselle osuva maisemanvaihdos kyllä kelpaa. Saadaanpa mukaan lännenvivahdetta pienoinen pilke silmäkulmassa. Mitään perusteellista western-parodiaa ei tietysti ole luvassa, mutta lisähuvitusta ja -kuvitusta kuitenkin. Wheelerien jokirannasta löytyvä mökkitontti näyttää hyvinkin kodikkaalta ja ihan mielellään katselee juoksulenkkien ja ratsastusretkien kautta avautuvia laajempia näkymiä, joiden ilmasto tuntuu olevan liiankin puhdasta sekä raikasta jatkuviin pakokaasuihin tottuneille keuhkoille. Ainakin hetkiseksi huomio siirtyy pois kankeimmista kaavamaisuuksista, jos ei muuta. Upeita kuvia etsiville romanttisten komedioiden ystäville on siitä huolimatta tarjolla huomattavasti parempia katseluvaihtoehtoja, eikä tähän välttämättä kannata maisemapuolen takia tarttua.

Vaikka Did You Hear About the Morgans? ei aivan tavallisinta lähtökohtaa tarinalle tarjoa, niin siitä huolimatta tuttua huttua se enimmäkseen on. Siihen on jo toki tottunut, että puolipakolliset ilot ja surut käydään läpi ennen odotettua lopettelua, eikä perinteisten polkujen tallailu tässäkään tapauksessa suurin surkuttelun syy ole, vaan keskinkertaiset ja heikotkin vitsailut, jotka eivät omanlaistaan pakkolomaa ole erityisen eloisaksi epeliksi herättelemässä. Katselun jälkeen jää vaikutelmaa, että vähän löysästi ja laiskasti on yllättävästä elämänmuutoksesta lähdetty hupaisia koitoksia kehittelemään, ja Morganeiden sopeutuminen sujuu vähän liiankin leppoisasti. Mitä nyt esimerkiksi Wilford Brimleyn esittämä herra hieman uhitellen murisee sekä satunnaiset kömmähdykset päälle. Mitään hillitöntä ja ylilyötyä revittelyä ei tällaiseen osaa kaivata, mutta elokuvan materiaali on usein siinä määrin kulunutta ja väsynyttäkin, että kenties hiukkasen nokkelampaa ja virkeämpää höpinää olisi voitu kehitellä. Hermoille hyökkäävä hirvitys Did You Hear About the Morgans? ei ole, mutta huippukohtiakaan ei näiltä tasangoilta oikein löydy ja muutenkin tunnelmat liikkuvat lievän huvittuneisuuden ja tympiintymisen välillä. Kaikkiaan omalla listalla lajinsa alempaa keskisarjaa.



Did You Hear About the Morgans? (2009) (IMDB)

Parin rakkauden ryppyjä käsitelleen romanttisen komedian jälkeen Tukholman kesäinen saaristo tahtoo taas kovin houkuttelevasti kutsua, mikä tarkoittaa, että vuoronsa saa kolmas jakso. Edellisessä osassa Melkerssonin pojat Johan (Björn Söderbäck) ja Niklas (Urban Strand) lähtivät Grankvistien Freddyn (Bitte Ulvskog) ja Teddyn (Lillemor Österlund) kanssa soutelemaan sekä kalastelemaan, mutta eipä porukka yhden jakson puitteissa takaisin kotisaarelle enää ehtinytkään. Saalista paisteltiin ja suolavaristen salaseuraakin perusteltiin, mutta iltapäivällä päivänpaisteen peitteli nopeasti noussut usvaverho ja siinä vaiheessa pyöräytettiin lopputekstit vauhtiin. Kolmas jakso ilmeisesti katsojalle selvittelee, miten sumun seasta takaisin kotiin päästään, vai ajaudutaanko kaukaisemmillekin harharetkille...

Usvaa puskee tosiaan ruudulle ja hiukkasen epävarmalta näyttää nuorukaisten veneily, mutta ennen kuin ehditään kunnolla eksymispulmiin pureutumaan, niin kurkataan Melkerin (Torsten Lilliecrona) askareita. Viimeksihän pääsi käymään niin, että puutarhakaluston maalipinnan uusiminen vaihtui sodaksi ampiaisia vastaan ja koko touhu karkaili kohelteluksi, jossa tuhriintuivat tossut, ikkunat ja vähän muutakin. Tuhoisa sumutin on livautettu piiloon ja kätöseen poimittu perinteisempi pensseli, jolla huiskien maalarimestari urakkaansa laulellen jatkaa. Mieliala onkin selvästi noussut aurinkoisen päivän edetessä ja Malin (Louise Edlind) on taas joutunut holtittomien sumuttelujen jälkiä putsailemaan.



Melker on niinkin tyytyväinen kädenjälkeensä, että alkaapa huhuilla poikiakin työn tulosta ihastelemaan, mutta vain Pelle (Stephen Lindholm) paikalle rientää Malinin muistutellessa vanhempien veljien olevan edelleen kalastusreissullaan. Taidokas maalari on ainakin omasta mielestään ansainnut kannustavien kehujen lisäksi lounastaukosen, jota onkin mielekästä omppupuun alla viettää. Pihapiiriin kipittelee myös Pampula (Maria Johansson), jolle mutustelutuokio evästarjonnan parissa mainiosti kelpaa. Hyväntuulinen herkkuhetki siitä syntyykin ja Pampula alkaa vähän nuristen puhelemaan olevansa edelleen katkera aamuisesta koirakaappauksesta. Jutteleepa hän siinä samalla sankasta sumusta, mutta alkuun Melker kuittaa nämä jutut täysin höpöiksi, sillä saarellahan paistaa aurinko kirkkaasti. Huoli kyllä alkaa nopsasti nousemaan, kunhan Melkerille välkähtää, että saattaapi se saari-ilmasto olla hyvinkin erilainen naapurisaaressa, vaikkei välimatkaa hirmuisesti olisikaan.

Toisaalla näkyvyys onkin kutistunut ihan jokuseen metriin, eikä näissä olosuhteissa maamerkkien perusteella paljoakaan suunnistella. Soutajatkin alkavat uupua ja käsissä tuntuu siltä kuin olisi viikon verran kiskonut airoja. Motivaatiota ei lainkaan lisää se, että suuntakin saattaa olla täysin väärä. Keulassa nököttävän tähystäjän tehtävänä onkin silmät tarkkoina vahtia vähäisiäkin merkkejä, jotka voisivat paljastaa olinpaikan. Lapsosten kärsivällisyyttä koetellaankin, etenkin siinä vaiheessa, kun vedestä löytyy liiankin tuttu koho ja saadaan todeta, että ollaan soudettu ympyrää ja päädytty lähtöpisteeseen. Mielet eivät ainakaan kaikilla veneilijöillä ole ankeutuneet, sillä vielä jaksetaan laulella ja saadaanpa pienoista vinkkiä siitä, mihin suuntaan pitäisi jatkaa, koska jostakin lähistöltä pöristelee ohi tuttu moottorivene.



Maissa Melker mietiskelee, että kaipa nuorukaiset ovat osanneet hakeutua suojaan, mutta jatkuvasti huoli hiipii päähän. Nisse (Bengt Eklund) yrittää kaveriaan rauhoitella puhellen meren oleva peilityyni, eikä muutenkaan ole vielä aihetta alkaa paniikissa kiljahtelemaan. Myöhemmin hän selittelee lisäksi, että Melkerin saarielelystä tulee tuskaisa taival, jos muuttuvat olosuhteet laittavat sydämen syrjälleen. Vakuuttelut eivät valitettavasti kauas kantavaa mielenrauhaa suo ja hermoilu jatkuu kierroksia keräillen. Sumun pitäisi alkaa hälventymään muutaman tunnin sisällä, mutta tässä vaiheessa isä on jo täysin vakuuttunut, että pojat ovat vakavassa hengenvaarassa. Nyt pitäisi toimia ja laittaa ambulanssit liikkeelle sekä helikopterit taivaille pörisemään, että eksyneet lapset saataisiin takaisin kotiin!

Kalaluotoseikkailun toinen puolikas kohoilee pikkuisen edellistä jaksoa pirteämmäksi puuhasteluksi. Sumussa kulkeminen tuo suolavaristen tielle pienimuotoisen tutkimusmatkan veneen ajautuessa tuntemattoman saaren rantakiville. Aivan heti eivät silmät löydä ympäristöstä vinkkejä, joiden perusteella pystyttäisiin päättelemään, missä tepsutellaan, mutta sehän on vain hyvä syy lähteä kohti saaren sisäosien metsikköjä etsimään elonmerkkejä. Kaatuneiden ja kuivuneiden runkojen alta ryömitään ja nenut maahan suunnattuina etsiskellään heinikoista esineitä erikoisia. Hieman toisenlaista vivahdetta leikkisään retkeen tuo pelko siitä, että ollaankin saarella, jossa Janssonien sonni kesän kauhuna toimii ja uteliaiden perään sarvineen syöksyy. Siksipä siis koko joukko pääseekin ripeyttään esittelemään karkuun kirmaillen ja kuusiin kiipustellen. Jälkiä ihmiselosta etsiskellään siinä määrin innokkaasti, että vähän väkisin siitä osanen ruudun toiselle puolellekin tunkee, ja juurikin tällaisia tuntemuksia kesäisiltä seikkailuilta toivookin.



Tykkään myös kovasti näistä hiljaisemmista aloituksista, kun ennen tarinoiden käynnistelyä seisahdutaan hetkiseksi ihmettelemään kesän etenemistä ja muuta mielekästä. Minulle nämä kelpaavat paremmin kuin vaikkapa jaksosta toiseen samanlaisena toistuva intro ja oikeastaan lopputekstien osalta voisi sanoa samalla tavalla. Tässä tapauksessa tunnelmia kohottelevassa alkukuvituksessa nähdään, miten voikukat jo odottelevat lempeitä tuulahduksia siemeniään kuljettelemaan. Lopputekstien taustalla taas nähdään jälkijäähdyttelyjä. Tiukin paikka on toki jo ylitetty, mutta käytetäänpä viimeinen minuuttikin näin hyödyksi ja loppukevennykseksi säästellään Melkerin molskahdus mereen. Taitaapa olla kaikkiaan ensimmäinen sellainen, mutta myöhemmin näitä epäonnekkaita kömmähdyksiä on luvassa lisää, sillä ainakin elokuvissa suunnittelemattomat sukellukset ovat toistuvia temppuja.

Jakson alkupuolen veneily ei hyvinkin ymmärrettävistä syistä mitenkään erityisiä nähtävyyksiä esittele, mutta kunhan usva viimein väistyy ja kuvat kirkastuvat, niin viehättävää vihreyttä alkaa tunkea katsomoon. Jos lapset eivät osaa kovin pahoillaan olla tästä sumuisesta harharetkestään, niin eipä sitä lainkaan tee mieli katsomonkaan puolella harmittelemaan alkaa, vaan pienimuotoisesta seikkailusta helposti nauttii. Ehkei tämä tällainen sentään liikutuksesta takkuisasti nieleskelemään laita, mutta kesäinen kuvasto viileään vuodenaikaan mieleen tunkevien lapsuusmuistojen kanssa saa yhteisvaikutuksellaan aikaiseksi hyväntuulista värähtelyä. Sekaan vielä sujautellaan harmitonta kommellusta toivomuskivineen, niin onkin kasassa jälleen pikkuisen alle puolituntinen oikein mukavaa ja enimmäkseen rauhallista sekä lämminhenkistä talvikatseltavaa. Monessakin mielessä onnistuneen reissun jälkeen jo kovasti seuraavaa seikkailua vartoilee...



Vi på Saltkråkan: Vilse i dimman (1964) (IMDB)

Toisen ja kolmannen jakson sumuiset soutelut veivät lapsukaiset yllättäen saariseikkailulle pienimuotoisen tutkimusmatkailun merkeissä. Kotisaaressa Melker-parka (Torsten Lilliecrona) alkoi kovasti murehtimaan poikiensa terveyden ja hyvinvoinnin puolesta, eivätkä Nissen (Bengt Eklund) rauhoitteluyritykset juuri tulosta tuottaneet, vaan tuntien madellessa tuskallisen hitaasti huolet sekä surut moninkertaistuivat kesälomailijan mielessä. Selvähän se, ettei katsomoon lähdetty mitään tragediaa tarjoilemaan, vaan pienet seikkailijat turvallisesti touhujaan harrastelivat. Neljännen jakson luulisi taas tuovan ruudulle hilpeämpää menoa ja juhlamieltä, sillä juhannuspirskeitä pitäisi olla luvassa. Oman kalenterin viilettäessä maaliskuun puolivälissä voisi väittää, että hiukkasen etuajassa näitä karkeloita vietetään, mutta ehkäpä keskikesäiset ja aurinkoiset riennot sydämeen iskevät pimeänä iltana paremmin, joten loikkaanpa kesävieraiden mukaan...

Näissä juhlisteluissa joudutaan jättämään alkuvalmistelut vähemmälle, sillä aikaraja on tiukka, joten tuttu laiva laineilla puksuttelee väkeä kannet täynnä. Maissa Pampula (Maria Johansson) kovasti ihailee värikästä juhlamekkoaan ja vierellä kulkevat isä ja äiti Laivuri-hauvaa unohtamatta. Erikoispäivän juhlavampi vaatetus ei toisen perheen nuorisossa vastaavaa ihastusta saa aikaan, vaan Pelle (Stephen Lindholm) nurisee niiden mukana seuraavista rajoitteista ja rasitteista. Ei saa temmeltää mielin määrin, pitää varoa, etteivät vaatteet likastu tai kastu jajajaja mrrr! Malin (Louise Edlind) taas tähystelee taivaille mietiskelevästi, sillä saattaapi ilmassa leijua jonkinlainen sateen mahdollisuus, mikä ei välttämättä juhlakansan riemukkaita hurraa-huutoja ole nostattelemassa.



Juhannuskoivuin koristeltu laiva saavuttaa Saltkråkanin laiturin ja sitä vartoilemassa ovat kummankin perheen vanhemmat lapsukaiset. Kyydissä tosiaan on paljon tavallista enemmän matkustajia, sillä saariympäristö vetää juhannusjuhlijoita vahvasti puoleensa. Etäämmältä vieraiden maihinnousua seuraavat herrat juttelevat, ettei taida Söderman (Siegfried Fischer) kesäisistä käväisijöistä niinkään välittää ja vahvistaakseen nihkeää suhtautumistaan, hän melkoisen ilkeäkielisesti näistä tulijoista sanailee. Rannassa on perheiden nuorimmilla kyseenalaiset suunnitelmat mielessä, sillä ensin kastellaan pikkuisen tossua, sitten haastetaan kaveria käpsyttelemään syvemmälle niljakkaille kiville, jonka jälkeen luonnollisena jatkumona syntyy reipas vesisota, iso molskahdus ja kun kaikki juhlavaatteet on vetistetty, voikin jo hyvillä mielin vaihtaa pulikoinnin puolelle. Siinä vain kävi niin! Vesirieha keräilee katsojikseen nauravaista yleisöäkin ja sitten onkin Malinin vuoro käydä nappaamassa hurjat vesipedot takaisin kuivalle maalle.

Malinille löytyy muutakin pähkäiltävää, sillä laivan kyydistä maihin astuu muiden muassa eräs Krister (Lars Göran Carlsson), joka tavattiin saapumismatkalla heti ensimmäisessä jaksossa. Silloin miekkosen hurmauspuheet eivät kovin kaksisesti tepsineet, mutta näemmä kaveri uskoo juhannusaaton olevan otollinen hetki kesäromanssin käynnistelyyn. Sattuupa kuitenkin niin, että Johan (Björn Söderbäck) huomaa hepun heti ja puhelee Niklakselle (Urban Strand), että varmaan Krister on tullut siskoa liehakoimaan. Kaksikko tuumailee, että Malin pitäisi pikavauhtia viedä kotiin, mutta hänpä ei ole erityisen innostunut juhlistamaan aattoa yksin kotona kirjojen parissa. Krister taas vähän nenäkkäästi komentaa pojat pois jaloista hiekkalaatikkoleikkien pariin, mikä taas kohottelee kostohalua. Hän tuntuu muutenkin itsevarmuutensa huipuilla surffailevan tanssiehdotuksiaan esitellen, mihin Malin näpäyttää, että hän taitaa kyllä ihan itse lopulliset valinnat suorittaa.



Sanailujen ja uintien jälkeen koko joukko lähtee yhtenä kulkueena kohti juhlapaikkaa tallustelemaan harmonikan säestyksellä. Samoihin aikoihin aurinko toteuttaa vähemmän toivotun katoamistemppunsa häipyen synkkien pilvien taakse, eli voidaan kiskoa vedenpitävämpää vaatetusta niskaan. Laulelu kaatosateessa onkin vähän vaisua, mutta riemukas sammakkoleikki saakin juhlaväkeen hilpeämpää henkeä ja vipelteleväistä menoa. Säätilakin siitä vähän armahtaa vettyneitä ja päästään kesäisemmissä tunnelmissa salon ympäri tanssahtelemaan ja kyllähän monenlaista muutakin ohjelmaa koko perheelle keksitään ja touhutaan. Illan kääntyessä hämyisämpään suuntaan, onkin jo aika viedä pienimpiä juhlijoita unipuuhien pariin, mutta vanhemmilla saattaa mielissä monenlaista poltetta pyöriä...


Ensimmäisessä osassa tosiaan vihjailtiin siihen suuntaan, että Krister on kiinnostunut Malinista ja kolmannessa jaksossa hiukkasen vaikutti siltä, että saaristossa ala-asteen opettajana toimivalla Björnillä (Tommy Johnson) voipi olla vastaavia aikomuksia. Krister kovin tuimasti katselee, miten Björnin käsi hivuttautuu Malinin olalle, kun taas tanssahtelut kääntävät tiukkojen katseiden suuntaa. Tarkoittaapa se samalla, että Johanin ja Niklaksen vahtiurakka kasvaa. Veljekset ilmaisevatkin tyytymättömyytensä suorasanaisesti, vaikka isä muistuttelee, että eihän Krister suurempia pahuuksia ole puuhastellut, mutta pelko pysyy, että sisko vielä viedään muualle perheen parista. Melkerin rauhoittavilla sanoilla ei ole paljoakaan merkitystä, vaan pojat käynnistelevät sinnikkäiden sabotaasiyritysten sarjan. Kahdenkeskisiä hetkiä toivovan parin tielle alkaa tulvia ties mitä mansikkakauppiaita ja nuuskaheppuja, mikä Malinin hermoja riepoo. Katsojan seurailtavaksi jää, viilenevätkö kesäillan tunnelmat suunniteltua varhaisemmin...

Pelkäksi kilpakosioksi tai sensellaiseksi juhannusjakso ei jumitu ja jämähdä, mutta kenties tulevissa jaksoissa näiden hurmureiden yrityksiä tullaan lisääkin näkemään? Ajankohtaan sopivia perinteisiä pelejä ja leikkejäkin harrastellaan. Pussijuoksukisassa Laivuri turvautuu kepulikonsteihin ja erästä hiukkasen ylimielisesti virnuilevaa palautetaan maan pinnalle munajuoksun temmellyksissä. Meno ei karkaile kuitenkaan käsistä, eikä huvittelu aivan hillittömäksi ja väittäisin, että jos tahtoo länsinaapurin juhannuspirskeiden hassutuksia ruudulta seurailla, niin Stig-Helmerin ja kumppaneiden purjehdusreissu on oikein oiva tapaus. Huumorin terävimmän kärjen timantti se ei ole, mutta onpa hyväntuulista ja hymyilyttävää hölmöilyä. Siihen nähden Saltkråkanin karkelot jäävät jokseenkin vaisuiksi. Muutenkaan tämä ei jaksojoukon kärkeen karkaa, sillä sade ja tummat pilvet kiusaavat kuvia riistäen niiltä suurimman loistonsa. Kaikkea kaunista kovin tunnelmoidaan ruudun toisella puolella, mutta väittäisinpä, että samaisen saaren parhaat piirteet nähdään muissa jaksoissa ja elokuvissa. Sellainen menettelevä juhannus, mutta eipä mikään ikimuistoinen.



Vi på Saltkråkan: Midsommar på Saltkråkan (1964) (IMDB)

Silloin tällöin on tullut puheltua, että voisi jostakin hyllyjen kätköistä kaivella muistikuvien perusteella oikein rennon ja mukavan valtavirrasta poikkeavan lännenkomedian uusintakatseluun. Edellisestä vilkaisusta lienee kymmenisen vuotta, eli aivan kirkkaina eivät tapahtumat päässä pyöri, mutta onpahan jäänyt sinne elelemään tunnelmiltaan lämpöisenä ja leppoisana reissuna hoitaa keski-iän kriisiä sekä irtiottona arkielämästä kaupungissa. Homman henkenä siis on, että kolme New Yorkissa asustelevaa kaverusta päättää hetkeksi unohtaa pilvenpiirtäjät ja vaihtaa toimistopäivät karjanajoon avoimen taivaan alla. Jokunen päivä aiemmin kommentoitu Morganeiden vastahakoinen maisemienvaihto tästä kuviosta sattuneesta syystä muistuttelikin, mutta aikoinaan kaverusten ratsastusretki kylläkin huomattavasti myönteisempiä tuntemuksia synnytteli. Voisipa vielä veikkailla, että kun vierivät vuodet ovat saaneet verkkaisemmat tunnelmoinnit viehättämään jatkuvasti enemmän, niin ehkäpä tämäkin omanlaisensa seikkailu pisteitään kohottelee...?

Alkusysäyksensä tarina saa Espanjassa ja tarkemmin Pamplonan kaupungissa, jonne kaverukset ovat matkustelleet kymmeniä vuosia järjestetyn perinteisen härkäjuoksun takia. Ilmeisesti jännitystä tahdotaan elämään ja pulssia korkealle kirmaillessa teräväsarvisten sekä kiukkuisten härkien seassa. Nämä ovatkin sellaisia karkeloita, että alkavat katsomon puolella välittömästi nostatella närkästynyttä paasaushalua, enkä osaa tätä päälle satavuotista juhlaperinnettä erityisen ylväänä pitää. Miltei joka vuosi kertyy lukuisia eriasteisia loukkaantumisia, mutta saahan sitä mennä itseään vapaaehtoisesti telomaan, jos tahtoo. Enemmän tämä touhu härkien puolesta harmittaa, kun näitä ilkeästi ja julmasti riehaannutetaan ja myöhemmin viedään tapettavaksi härkätaisteluareenoille. Alkuminuutteja en näin erityisen nautinnollisiksi lähtisi kirjailemaan.



Kohtalaisen tyhmästä tempauksesta kertyy kivuliasta maksettavaa päähenkilöillekin, vaikka vaikeammilta vammoilta vältytäänkin. Phil (Daniel Stern) pelastuu täpärästi lipputankoon roikkumaan, mutta Mitchin (Billy Crystal) onni pettää kesken juoksentelun, sillä sinnikäs jahtaaja ei suostu luovuttamaan. Kirpaisevia kolhuja paikkaillaankin tohtorin toimistolla, sillä takapuoleen neulomista vaativaa ruhjetta saadaan sohittua. Henkihieverissä Mitch ei höykytyksen jäljiltä ole, ja lähinnä nurisee Edille (Bruno Kirby), että kaikenlaisiin typeryyksiin tämä tahtookin ystäviään suostutella. Phil taas käyttää tilaisuuden hyväkseen ikuistaen filmille kallisarvoisia lomamuistoja. Lentokoneessa naljaillaan Philin avioliitosta, josta on hyvä ilmapiiri kauas karkaillut ja samalla muistellaan tyyppien aiempia seikkailuretkiä. Mitch on sitä mieltä, että harvinaisen usein Edin ideoimat reissut karkailevat käsistä paljon normaalia lomailua riehakkaammaksi viiletykseksi.

"I'm sick of people coming over here and thinking they're in a Bergman film. "You've met my husband, Mr. Death?""

Kuluu vuosi ja pysähdytään erääseen aamuyöhön, jona Mitch kovin levottomana sängyssään valvoo. Sattuu olemaan syntymäpäivä ja mittariin vierähtää lukema 39, eli voi eräänlainen isompikin ikäkriisi jo nurkan takana kurkkia. Vanhemmat soittelevat hyvinkin varhaisen onnittelupuhelun, mutta juhlapäivä ei Mitchiä riemastuta, vaan ennemmin vaikutus näyttää lannistavalta. Lisääntyvät ikääntymisen merkit miehen mieltä kiusaavat. Korvakarvat kasvavat, hiusraja karkailee ja kaikkea muutakin vähän masentavaa kehitystä on havaittavissa. Barbara-vaimo (Patricia Wettig) alkaa jutella, että syntymäpäiväjuhlat lienee parasta perua, sillä tällä menolla pirskeiden ilmapiiri tulee olemaan yhtä hilpeä kuin jostakin Bergmanin tummasävyisestä draamasta nykäisty tunnelmointi. Juhlisteluja ei kuitenkaan jätetä väliin, sillä Mitch tahtoo kavereitaan nähdä.



Työkseen Mitch vastaa radioasemalla soitettavien mainosten hankkimisesta ja kiinnostuksen karkaillessa sekä elämänilon hiipuessa alkaa ote näihinkin puuhiin lipsua ja siitä tulee pomokin muistuttelemaan asettaen Mitchin tilapäisesti valvonnan alaiseksi. Vähemmän pirteä ja onnellinen syntymäpäivä siis on menossa, eikä suunta ole ihan heti parempaan pyörähtämässä, vaan päivänsankari pohtiikin, että elämä saattaa tästä eteenpäin olla monessakin mielessä alamäkeä ja huippukohdat jäävät pysyvästi menneisyyteen. Kouluunkin pitää ennättää kertomaan pojan luokalle urapäivänä työnkuvastaan. Edellinen esiintyjä vyöryttää rakennusmaiden karskeja tarinoita innokkaille korville, eikä Mitch oikein veny vastaavaan suoritukseen. Apeana ja ankeana hän lyhyesti puhelee hommistaan vailla mitään intoa ja päätyy pitämään lapsille lyhyen varoittavan paasauksen elämän katoavista ihanuuksista, joita ei takaisin saa opettajan tiiraillessa lievästi järkyttyneenä taustalla.

Arkielämästä nyhdettävät ilotkin alkavat Mitchin mielestä vähiin käydä, kun poika ei erityisen paljon tunnu arvostavan ja tyttären taidekoulupyrkimykset stressailevat. Illalla kuitenkin juhlitaan, vaikka mieli olisi miten maassa. Espanjan reissun jälkeen villi Ed on kaveriensa tapaan päätynyt naimisiin. Siinä missä Edin avioelämä on aluillaan, niin Philin pitkään kitunut ja henkiseksi piinaksi muuttunut yhteiselo vaimon kanssa alkaa olla tiensä päässä, sillä kesken juhlien saadaan ikävä paljastus. Mitäpä sitä sanojaan varomaan, vaan voipa arkaluonteisia asioita huudella ventovieraiden keskelläkin, mutta sillä tietysti on seurauksensa, eivätkä ne Philin kannalta ainakaan heti osaa erityisen aurinkoisina näyttäytyä. Hieman alakuloisia aatoksia kuunnellessa alkaakin tulla mieleen, että useampikin päähenkilö on piristyksen ja mahdollisesti uuden alunkin tarpeessa ennen kuin elämä uppoaa lopullisesti synkkyyksien suohon ja yleiseen lohduttomuuteen.

"Have you ever had that feeling that this is the best I'm ever gonna do, this is the best I'm ever gonna feel...and it ain't that great?"

Tavallaan ainakin tilapäistä pakoa ankeasta arjesta tarjotaankin, sillä Ed ja Phil ovat hankkineet ystävälleen lahjaksi melko omaperäisen lomamatkan, tai oikeastaan siis koko kolmikolle. Kohde sijaitsee New Mexicossa, josta olisi tarkoitus ajaa karjalauma Coloradoon parin viikon aikana. Näin päästäisiin yhdessä keski-iässä kokemaan lapsuudessa haaveiltuja karjapaimenseikkailuja elämysmatkan kautta. Erityisesti Ed huokuu innostusta ja hehkuttelee ennakkoon tulevia koitoksia, mutta Mitch tympäisevästi tahtoo koko reissun osaltaan perua, sillä hän on jo lupautunut vierailemaan tuolloin Barbaran vanhempien luona. Kaverit ovat kamalan pettyneitä, kun Mitch ei ole suunnitelmiaan muuttamassa, vaikka asian eteen on nähty viikkoja vaivaa. Sekö siitä sitten...? Barbara on kuitenkin sitä mieltä, että Mitchin olisi parasta tarttua ystäviensä ehdotukseen ja lähteä tasangoilta etsimään kasvoilleen takaisin sitä kadotettua ja kovin kaivattua hymyä.

"Go away with Ed. Take Phil. I am giving you these two weeks. It's my present. Go and...find your smile!" 

"What if I can't?" 

"We'll jump off that bridge when we come to it."

Maisemat muuttuvatkin melkoisesti ja alakuloiseksi voipunut vire vaihtuu samalla reippaampaan riehaan, vaikkakin Ed vaikuttaa alkuun olevan kolmikon ainoa aidosti innostunut. Aivan keskenään kaverukset eivät tietenkään reissulle pääse, vaan vieraista lomailijoista muodostuu kahdeksanhenkinen porukka ja siihen vetäjät päälle. Mukana ovat isä ja poika Jessup, jotka työskentelevät hammaslääkäreinä, jäätelöbisnestä pyörittävät Shalowitzin veljekset ja Bonnie (Helen Slater), jonka retkikaveri on viime hetkillä perunut osallistumisensa, eli eipä aivan äijälauman touhuiluksi homma mene. Clay Stone (Noble Willingham) laukoo terveiset kivääristään ja toteaa, että tällä reissulla joutuu ihan oikeisiin ja koviin hommiin. Clay itse ei ole lähdössä karjanajoon, vaan keskittyy tilanpitoon, mutta pari apulaista on lähdössä oppaiksi ja karski lännenmies Curly (Jack Palance) joukkoa johtamaan. Alkuvalmistelut sekä peruskoulutus vievät aikansa, mutta pian tasangot jo kutsuvat. Avoimen taivaan alla odotteleekin monenlaista kokemusta ja koettelemusta, joilla kenties on kauaskantoisempiakin ja elämää enemmänkin mullistavia seuraamuksia...



Saapahan taas todeta, että vierivät vuodet vinksauttavat helposti painotuksia mielessä milloin mihinkin suuntaan, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että meno muistikuvissa oli kohtalaisesti höttöisempää ja kepeämpää huvittelua. Elokuvan alkupuolella tosiaan pikkuisen yllätyin apeiden aatosten höpöttelystä, vaikkakaan ei tämä täysin tosikkotouhuksi mene ja omat huvittavuutensa kyynisempään katsantokantaan kallistuva jutustelu tietenkin omaa. Samoin viimeiset vaikeudet tummenevine kuvineen olivat päässeet selvästi haalistumaan, mutta niidenkin suhteen sopii toppuutella, ettei sentään henkihieverissä ja veren maku suussa väännetä olosuhteita ja koettelemuksia vastaan. Onhan tämä osa harrastuksen viehätystä, että elokuvat elävät muistoissa hiukkasen ja uusintahetken koittaessa yllätyksiäkin on luvassa. Sotkuisesta muistojen lokerikosta saattaa siis omanlaistaan iloa olla.

"Value this time in your life kids, because this is the time in your life when you still have your choices, and it goes by so quickly. When you're a teenager you think you can do anything, and you do. Your twenties are a blur. Your thirties, you raise your family, you make a little money and you think to yourself, "What happened to my twenties?" Your forties, you grow a little pot belly you grow another chin. The music starts to get too loud and one of your old girlfriends from high school becomes a grandmother. Your fifties you have a minor surgery. You'll call it a procedure, but it's a surgery. Your sixties you have a major surgery, the music is still loud but it doesn't matter because you can't hear it anyway. Seventies, you and the wife retire to Fort Lauderdale, you start eating dinner at two, lunch around ten, breakfast the night before. And you spend most of your time wandering around malls looking for the ultimate in soft yogurt and muttering "how come the kids don't call?" By your eighties, you've had a major stroke, and you end up babbling to some Jamaican nurse who your wife can't stand but who you call mama. Any questions?"

Aivan ensimmäiset minuutit ovat kyllä riehakasta vipellystä ja niitä seuraavat animoidut alkutekstitkin keppostelevan kepeät, mutta noin 20 minuutiksi häivytetään seikkailutuokiot pois ruudulta ja päästetään Crystal tummasävyisemmin vitsailemaan elämäntuskastaan ja hiipuvista iloista. Kaverissa kyllä on vähän orastavan kitisijän ja ankeuttajan piirrettä havaittavissa, mutta eipä näitä turinoita tee mieli lähteä lyttäilemään, koska tokaisut enimmäkseen onnistuvat hymyilyttämään. Mitchin maailmanromahdus on hiljaisempaa lajia, kun uutta puhtia antavat asiat vähitellen, mutta vääjäämättömästi tuntuvat rapautuvan arjesta pois, mutta Philin kohdalla paketti romahtaa ryminällä. Taustalla toki on vuosien pettymyksiä ja kenties kaunojakin, jotka pääsevät purkautumaan hyvinkin vauhdikkaasti, mutta tämä räyhä ei katsomon puolella samoissa määrin huvita, vaikka tilanteessa oma vinksahtanut vivahteensa onkin. Saadaanpa ainakin viesti perille siitä, että piristystä kaipaillaan ja vieläpä vallan pikaisesti, kiitos!

Enimmäkseen City Slickers panostaa sanalliseen huumoriin, mutta onhan seassa myös siellä ja täällä ripaus kohellustakin, mikä on ihan luontevaa. Olisihan se kohtalaisen outoa jättää kokemattomien karjapaimenten kommellukset väliin. Suurin osa näistä mahtuu keskimmäiselle kolmannekselle lähtien vaatteiden sovittelusta ja satulaharjoituksista. Opintojen edistyessä kuviin tulevat ratsastusyritykset ja laitetaanpa lassojakin viuhumaan. Vähemmän höykytteleväiseen kyytiin tottuneille näistä saattaa kertyä kivulias kokemus ja toinenkin. Omiin silmiin näiden touhujen parissa ei lähdetä erityisen riehakkaasti revittelemään, vaikka vauhkoontumisiakaan ei täysin voida välttää. Välillä sitä joutuu vain toteamaan, että kahvikupin kustannukset karkailevat suuriksi...

"Hi Curly. Killed anyone today?" 

"The day ain't over yet..." 

Monelle on jäänyt elokuvasta mieleen Jack Palancen rouhea suoritus karskina lännenmiehenä, joka herättelee matkaajissa kauhunsekaista kunnioitusta, ja pitäähän hänestäkin pikkuisen puhella. Palance ei ihan ensimmäistä kertaa ole lännenelokuvassa loistamassa, sillä pitkä ura vie 1940-luvun loppuun ja monta kertaa on herra samansuuntaista vaatetusta ylleen pukenut, mutta Curlyn osa antaa mahdollisuuden hieman virnistellen huvitella tasankojen koulimien kovien äijien kustannuksella. Ryhdikkäästä sisääntulosta lähtien homma tuntuu olevan hanskassa. Ärähteleväisessä olemuksessa, tuimasti tuijottavassa ilmeessä ja kähisevässä äänessä on kenties ripaus Clint Eastwoodiakin, mutta piirteet kyllä sopivat lukemattomiin muihinkin sankareihin.

"This guy, Curly, is a true cowboy. One of the last real men. He's untamed, a mustang. It'll do us good to be in his world for a while." 

"Do us good? Didn't you guys see? The man was hanging the hired help! And, did you notice his eyes? He has crazy eyes. He's a lunatic! We are going into the wilderness being led by a lunatic!" 

Kaverin legendaa kasvatellaan iltanuotiolla hurjia juttuja kertoillen ja tokaiseepa Mitchkin Curlyn olevan kovin tyyppi, jonka on tavannut luonnehtien tätä samalla nahkaiseksi satulalaukuksi. Jatkuvasti sätkää käryttävä, muille murahteleva, määrätietoisen vähäpuheinen Curly onkin paikoin siinä huonommin huvittavalla tavalla naurettavan rajamailla, mutta enimmäkseen paremmalla puolella pysytään. Samaa mieltä taisivat olla palkintojen ojentelijat, sillä Palancen sivuosastaan voittama Oscar oli elokuvan ainoa ja myös Palancen oman uran ainokainen. Kaikkiaan tuima ja tylykin Curly on elokuvalle ehdoton piristysruiske ja melkoisen tärkeä tekijä koko seikkailun toimivuudessa. Kyllä ne harvat ja valitut sanat voivat välillä yhtä makeasti hymyilyttää kuin hillitön puhetulva.



Kaikista parhaiten elokuva rullailee muutenkin keskimmäisellä kolmanneksella, koska silloin siitä kehitellään hyvinkin nautittava kaverikomedia. Tarinaa ei onneksi kuljetella mistään pikaisten oikoteiden kautta, vaan löysemmällekin jutustelulle löydetään aikaa, ja ilman näitä City Slickers olisi omiin silmiin paljon vähemmän viehättävä teos. Muistellaan, miten John Wayne isolla kankaalla on jäänyt ikimuistoisesti mieleen, lapsuusajan isän ja pojan yhteisiä pesäpallo-otteluita sekä monenlaista muuta mukavaa, joka kivasti kutkuttelee katsomossa. Joutavampien löpinöiden sekaan sujautellaan syntyjä syvällisiä, mikä saa välillä muutkin kuin nuotiohiilet hehkumaan. Suloisten muisteloiden sekaan sopii elämänasenteiden pohdinta, mikä ei niitä haavoittaviakaan hetkiä yritä kartella. Myös taustalla soivat kappaleet paikoin viestittelevät nuoren sydämen sekä hupsujenkin haaveiden tarpeellisuudesta elähdyttävän elelyn kannalta. Näitä teemoja vielä melko lämminhenkisesti pyöritellään, niin helposti sitä alkaa rinnassa pientä liikutusta värähtelemään. Siksipä en ihmettelekään, miksi juuri nämä elokuvan osiot ovat parhaiten omiin muistoihin jääneet.


Aivan napakymppi City Slickers ei ole, joten kehukimaran sekaan saa hieman napistakin. Viimeiselle kolmannekselle on päätynyt omasta mielestä töksähtelevimmät hetket, mikä laimentaa jälkimakuakin valitettavasti. Porukan kokin humalainen sekoilu pistää pahimmin silmiin irrallisena pöhköilynä, vaikka onhan sillä tietysti tarkoitus heittää lisähaastetta taipaleelle ja samalla lyhyen vauhtijakson tuoda mukanaan. Olisihan sen voinut varmaan paremminkin toteuttaa. Toinen tolloilu seuraa melkein heti perään, kun apulaiset riehaantuvat revolveriräiskintään pullonhengen rohkaisemina ja tämä tyhmäily näyttäytyy tarpeettomana ilkeilynä. Pari harha-askelta ei hyvää reissua pilaa, mutta aihetta hihkumiselle näistä on vaikea löytää. Saadaanhan kolhujen ja koettelemusten kautta ystävyyttä lujiteltua, vaan ehkä viesti olisi toistakin reittiä perille löytänyt.

Parista hutista huolimatta näitä touhuja olisi mielellään kauemminkin katsellut ja iltanuotioilla istuskellut hyvässä seurassa. Siksipä voisi ottaa asiakseen hankkia jossakin vaiheessa kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan City Slickers II: The Legend of Curly's Gold. Ensimmäisen ohjaaja Ron Underwood korvautuu Paul Weilandilla, mutta kirjoitusporukka pysyy samana. Näyttää siltä, että Ed ei valitettavasti toiselle lännenreissulle ole päässyt mukaan, mutta Crystal ja Stern toistavat roolinsa ja paljon muitakin tuttuja kasvoja näyttelijäluettelosta löytyy. IMDB:n pistekeskiarvo jää selvästi ensimmäisestä, eli voinee olettaa, ettei taikaa onnistuta täysin toistamaan, mutta voisihan se aarrejahti silti kelvollista katseltavaa olla.



Jatko-osaan Crystal on merkitty kolmanneksi kirjoittajaksi ja IMDB:n triviaosasto tietää tiedotella, että hän osallistui tarinan kehittelyyn ja kynäilyyn ensimmäisessäkin, mutta jäi ilman virallista merkintää. Löytyypä sieltä pari esimerkkiäkin, jotka on melko suoraan napattu elokuvaan Crystalin omasta lapsuudesta, joista toinen on elokuvan lämpöisiin hetkiin lukeutuva muistelo matkasta pesäpallopeliin isän kanssa. Toinen tosipohjainen juttu on vanhemmilta saatu aikainen syntymäpäiväpuhelu, sillä Crystal kertoo äitinsä soittavan vuosittain viideltä aamulla, sillä siihen aikaan vuorokaudesta poika aikoinaan syntyi. Muuta mielenkiintoista jos miettii, niin samassa paikassa kerrotaan, että Charles Bronson kieltäytyi Curlyn osasta. Tavallaan olisi ollut ihan kiehtova vaihtoehto sekin, mutta kenties virne olisi jäänyt vähäisemmäksi, joten parempi luultavasti näin. Mainitaanpa vielä, että City Slickers on Jake Gyllenhaalin elokuvadebyytti Mitchin pojan roolissa.

"Rollin', rollin', rollin', keep them dogies rollin', man my ass is swollen, Rawhide! Get 'em up, move 'em out, wake 'em up, get 'em dressed, get 'em shaved, comb their hair, Rawhide! Tie me down, tell me lies, pull my hair, smack my thighs - with a big wet strap of, Rawhide!"

Lännenelokuville lempeästi naureskeleva City Slickers onnistuu tosiaan monessakin mielessä ja helposti sitä suosittelee lämminhenkisten ja leppoisten komedioiden ystäville, etenkin jos lännenelokuvista sattuu myös tykkäilemään. Mikäli omaa allergiaa näsäviisastelevalle huumorille, niin siinä tapauksessa harkintaa kannattaa harjoittaa, koska tätä lajia aina sanavalmis Crystal on taipuvainen höpöttelemään. Aiheestaan ja miesvoittoisesta joukosta huolimatta City Slickers ei onneksi ole mikään yliäijäilevä tarinatuokioinen, vaan ennemmin sellaiselle yrmyilylle hymyillään. Kovaa koulutusta höykytyksineen tietenkin saadaan mukaan, mutta nämäkin hoidellaan enimmäkseen ryppyotsaisuutta kartellen ja samalla pahinta kielen poskeen pistävää sekoilua vältellen. Tasapainoilu toimiikin melkein läpi elokuvan, eikä menoon mitään jatkuvaa hupijuttua osaa edes kaivata ja herkistävillekin kokemuksille löytyy oivia paikkoja. Elämän ahdistavia ansoja paetaan ja uusia alkuja sekä suuntia etsitään vajaan parin tunnin verran hyvinkin viihdyttävissä tunnelmissa.



City Slickers (1991) (IMDB)

Saltkråkanin juhannus juhlisteltiin hivenen etuajassa maaliskuun puolivälissä, mutta toivoa sopii, että saarella on kesää vielä jäljellä ihasteltavaksi. Ihan vielä ei oikein tahdo syksyä ja talvea alkaa vartoilemaan, vaikka kai niihinkin jokusen jakson kautta päästään kurkkaamaan. Sateisia ja sumuisiakin päiviä on riittänyt, joten jospa vaihteeksi helteistä paistetta kirkkaalta taivaalta saisi kuvien kaunistukseksi. Viidennen vajaan puolituntisen myötä sarjan puolivälikin alkaa vähitellen lähestymään, sillä jaksojen puitteissa on enää kahdeksan vierailua tekemättä. Muutakin Astrid Lindgreniin liittyvää on tullut parina edellisenä päivänä silmäiltyä, sillä tuossa taannoin kirjastossa kipaistessa sattui silmiin ja tarttui käsiin isommankin mötkäleen mittoihin paisuteltu valokuvapainotteinen kirja Astrid Lindgren - elämän kuvat.

Kyllähän kirjasta lukuisten valokuvien seuraksi tekstiäkin löytyy, ja paikoin ihan kiitettävästi. Enemmän näissä kuitenkin valotellaan Astridin vaiheita oman elämänsä puolella sekä annetaan lyhennetty versio tämän vanhempien rakkaustarinasta, joka tässä muodossakin kovin liikuttaa. Tunnetuimmille tarinoille, elokuville ja sarjoille omistetaan myös yksi osio, mutta pääpaino on tosiaan muualla, eikä Astridista kovin montaa otosta erinäisissä kuvauksissa lopulta ole mukaan saatu. Sinänsä tämäkin kirja kyllä muissa luvuissaan valottelee, että mistä vaikkapa Vaahteramäellä ja Melukylässä vallattomasti temmeltävät hahmot ovat lähtöisin, joten siinäkin mielessä kirja on ihan suositeltavaa ja mukavasti kuvitettua selailtavaa Astridin tarinoista viehättyneille. Ihan mielellään sellaiseenkin teokseen tarttuisi, jossa lähdettäisiin paremmin perehtymään Lindgren-filmatisointeihin, sillä onhan niitä vuosikymmenien varrella kertynyt kohtalainen kasa. Jos sellainen olisi vaikkapa ilmestynyt, niin vinkkejä otetaan kiitollisena vastaan.



Tähän tekstipätkään ajattelin kuitenkin poimia nyt käsillä olevan kirjan tarjoamaa taustatietoa Saltkråkanin saarikylään liittyen, vaikka kohtalaisen niukasti sitä tosiaan sivuilta löytyy. Osa sarjan alkusysäystä oli, kun Artfilm-yhtiössä tuottajana toiminut Olle Nordemar muistutteli Astridia siitä, että tämä oli luvannut kirjoittaa televisiosarjan saaristoelämästä. Vaikka Astrid itse ei kyseistä lupausta muistanutkaan, niin Nordemarin kommentti jätti ajatuksen kytemään päähän ja vuonna 1963 Ruotsin televisiossa esitettiin ensimmäistä kertaa Lindgrenin suoraan ruudulle kirjoittamia tarinoita. Pelkästään mielikuvitukseen ei kirjailijan tarvinnut tukeutua, sillä 1960-luvun alkuvuosille tultaessa Lindgrenille oli ehtinyt kertyä jo 30 vuoden ajalta kokemusta saariston kesäpäivistä. Tukholman saaristossa vietetyt kesäkuukaudet olivat vähitellen tuoneet tuntemusta vakituisiin asukkaisiin sekä kesävieraisiin ja tältä pohjalta Lindgren lähti kuvitteellisen Saltkråkanin yhteisöä muodostamaan. Lindgrenin rakas kesäpaikka sijaitsi Furusundin saaressa, ja televisiosarja sekä elokuvat taltioitiin aivan naapurisaaressa, eli Norrörassa, joka sai viitenä kesänä muuttua Saltkråkaniksi.

"Kolmetoistaosainen televisiosarja ja neljä koko illan elokuvaa, Melkerin vastentahtoinen pulahdus, Pampulan näsäviisaus ja jännittävät leikit idyllisessä ympäristössä valloittivat heti ruotsalaisten sydämet." 

"Maria Johansson on täysosuma Pampulana, ja hänet valitaan vuoden tv-esiintyjäksi. Astrid itse samastuu Melkeriin - kirjailijaan joka rakastaa lapsiaan, on heistä huolissaan ja haluaa heidän olevan aina onnellisia."

Jospa kuitenkin jätetään osa Astridin saaristomuistoista tuleviin teksteihin ja loikataan varsinaiseen jaksoon, joka käynnistellään Melkerssonin perheen kokoontumisella syömäpuuhiin. Puutarhakalusto on viimein saanut uuden maalikerroksen, joten voidaan ateriointi suorittaa ulkotiloissa auringon lämmitellessä yläpuolella. Napostelun ohessa keskustellaan kotitöistä Malinin (Louise Edlind) tivaillessa, että kukahan on päivän tiskivuorossa, eikä yhtään innokasta kätöstä ole vapaaehtoisuuden merkiksi nousemassa. Niklaskin (Urban Strand) pohdiskelee oman vuoron tulevan aivan liian usein ja jatkaa aatoksiaan ääneen höpötellen, että isä (Torsten Lilliecrona) on vallan mainiosti asiansa ja osansa järjestellyt, kun ei tämän tarvitse mitään tehdä tai osallistua tympäiseviin kotitöihin. Malin kuitenkin muistuttelee Melkerin uurastavan koko perheen toimeentulon ja hyvinvoinnin eteen.

Myöhemmin Melker istuskelee pihatuolissa kirja kädessä hyvinkin mietteliäänä ja toistelee ääneen lukemaansa ajatusta, että tämä päivä on kokonainen elämä ja selittelee sen Pellelle (Stephen Lindholm) siten, että jokaista päivää tulisi elää hetkien tärkeys tiedostaen. Niklas taas tahtoo pikkuisen näsäviisastellen huikkailla väliin, että nämä arvokkaat tuokiotko sitten tiskaamiseen tuhritaan ja Melkerin takkuillen etsiessä vastausta poika vielä jatkaa sanavalmiisti sutkautellen, että isähän voisi sitä elämäntuntua tiskialtaasta etsiskellä. Pelle taas alkaa pohtimaan elämäntunnun olemusta, että käsistäköhän löytyy vai mistä... Pelle myös pääsee näpäyttämään isänsä siitä hetki sitten pohditusta elämän arvostamisesta Melkerin jälleen pyrkiessä ampiaisia nitistelemään, kun taas poika on sitä mieltä, että se arvostus pitäisi niihinkin ulottaa.



Joka tapauksessa Melker lupautuu hoitamaan päivän tiskihommat ja iänikuinen vedenkanto saa aivorattaat raksuttelemaan, sillä vesijohto hoitaisi ikävän velvollisuuden tuosta vain. Malin kylläkin muistuttelee putkimiehen maksavan, mutta näppäräksi ja monitaitoiseksi itsensä mieltävä Melker katsoo pystyvänsä projektin itsekin hoitamaan. Juhannusjaksossa Malinia hurmannut Krister (Lars Göran Carlsson) sattuu veneineen saapumaan Saltkråkanin satamaan ja kovasti huhuilee Malinia matkaansa. Koko päivän kestävä veneilyretki kirkkaan sinitaivaan alla kuulostaakin ihanalta ja Melkerinkin mielestä Malin on vapaapäivänsä ansainnut. Kyllähän isä poikineen taloutta yhden päivän pystyy pyörittämään, ja hän itse lupaa hoitaa ruokapuolen kuntoon. Vanhemmat veljet jälleen alkavat Kristerista jupisemaan, mutta joutuvat jäämään rannalle valittelemaan. Pelle tahtoisi isosiskonsa matkaan laineiden vietäväksi. Vähemmän yllättäen Krister ei osaa tätä käännettä yhtään arvostaa, mutta joutuupa nyreästi ottamaan pojan paattiin. Tarkoittaapa se samalla, etteivät tälläkään kerralla ne haikaillut kahdenkeskiset hetkoset taida toteutumaan päästä...

Denna dagen - ett liv paneutuu pitkälti Melkerssonin perheen puuhasteluun, ja näinpä Grankvistien osuus on toistaiseksi nähtyjen jaksojen joukossa vähäisin. Pampula (Maria Johansson) toki pistäytyy pikaisesti ihmettelemään vesikourun kohottelua ja hiukkasen avustamaankin. Melkerin kouru on niinkin vuotavaa mallia, että vesihävikki on melkoinen, mutta osa virrasta kuitenkin päätyy suoraan sinne keittiöön, minne tarkoituskin oli. Tosin hiukan harkitsemattomasti operaatiota johdetaan, kun pari minuuttia myöhemmin lattialla onkin kiva lits-läts läpsytellä. Vesi-insinöörin hommat täytyy siten vaihtaa kuivauspuolen puuhiin. Samalla saa todeta, että näin sarjan alkupuolella Melker vaikuttaa pikkuisen äreämmältä ja helpommin kimpaantuvalta epäonnistumistensa jälkeen kuin elokuvaversioissa koheltaessaan. Voinee siis olettaa, että kertyvät saaristopäivät vähitellen vievät miestä leppoisampaan suuntaan hermoherkkyyttä karsien.



Melkerin jaksohan Denna dagen - ett liv pitkälti on, kun hän selvästi haluaa laittaa alussa lukemansa mietteen tuumasta toimeen. Poikien kanssa kalastellaan yhdessä ja isä tietysti olettaa ahvenjahdin niksit ja tekniikat parhaiten taitavansa, mutta niinpä sitä viheltelevä veikkonen joutuu toteamaan, että opiskeltavaa taitaa sittenkin riittää. Ruoanlaittoa päästään myös kokeilemaan, sillä Melker tosiaan lupaili järjestävänsä päivällisen popsittavaksi ja kun pojille isompikin ahvensaalis kertyy, niin siitä luontevasti isä siirtyy kalasoppaa hääräilemään. Näin sivustakatsojana resepti vaikuttaa jokseenkin oudolta, eikä siinä paljoa mittailla, kun mausteita ropsautellaan reilulla kädellä maun mukaan. Sanotaanpa vaikka siten, että soppa saattaisi syömättä jäädä, enkä yhtään ihmettele, kun suupielet vääntyvät irvistyksiin. Onhan se ymmärrettävä reaktio, jos yhdellä suupalalla saa muutaman päivän rapsakan suola-annoksen. IMDB:n triviapuolen mukaan tästä kohtauksesta on juontunut Ruotsiin yleinen murjaus Melker-kokkailusta, kun puhutaan ylisuolauksesta. Samalla mainitaan myös, että Lilliecrona itse oli ammattikokki, eikä luultavasti vastaaviin kömmähdyksiin olisi sortunut omissa värkkäilyissään.

Isän vankka aikomus oli ottaa päivästä kaikki irti ja monenlaista yrittää, mutta kun kaikki menee järjestään pieleen, niin syöhän se vähän sisintä ja mieltä painaa maahan. Katsomossa Melkerin pienimuotoiset kommellukset kuitenkin ennemmin huvittavat, eikä niitä katsellessa oikein osaa surustelumoodiin vaihtaa. Hetkisen verran Melker kuitenkin ehtii mietiskelemään, että onkohan hänestä mihinkään ja taitaa ihan surkea isäkin olla, mutta onneksi hymy saadaan nopeasti kasvoille palauteltua. Eipä se päivä kaikkien muidenkaan suunnitelmien suhteen aivan putkeen mene, kun Kristerkin saa vain kaihoillen katsella uiskentelevaa Malinia Pellen kiusaillessa vieressä. Jos Melkerssonien nuorin hyvinkin hellä tahtoo eläinystäviä kohtaan olla, niin sama kiltteys ei Kristeriin yllä, vaan tälle sopii kohtalaisen tylysti jutella. Kaikkiaan meno kuitenkin pysyy kepeänä ja vielä varmistukseksi loppuun heitetään Melkerin molskahdus vierailevalla tähdellä piristettynä. Katsellessa myös väistämättä hymyilee muistellessaan kaukaisia ja vähän läheisempiäkin päiviä, joina on pitänyt tehdä ja touhuta kaikenlaista, mutta seikan sekä toisenkin seurauksena kaikki on kaaokseen kallistunut ja lopulta saanut summailla, että olisi ehkä ollut parasta jäädä petiin pötköttämään. No, näitä katastrofipäiviä kenties tykkää kuitenkin myöhemmin hyvällä muistella ja sitähän Melkerin kommellusrikas ja epäonnekas kesäpäiväkin on todistelevinaan.



Vi på Saltkråkan: Denna dagen - ett liv (1964) (IMDB)

Jos viimeksi tammikuussa tapahtunut kurkkaus Disney-klassikoihin vei tämän sarjan alkupäähän, niin nytpä poukkoillaan ja pompitaan aikajärjestyksessä useamman kymmenen animaation yli, sillä Big Hero 6 on toistaiseksi toiseksi uusin ilmestyneistä ja levyille päätyneistä tuorein tapaus, sillä Zootopia vielä muutaman hetkosen viehättää ja viihdyttää katsojia lähinnä elokuvateatterien kankailla. Tarkoituksena ei tietenkään ole ehdoin ja tahdoin loikkia päättömästi päästä toiseen. Snow White and the Seven Dwarfs olikin jo hyvää vauhtia pääsemässä katseluvuoroon, mutta viime hetkillä sohvanököttäjä alkoikin hinkua reippaampaa rämistelyä ja ryskettä, mistä taas tuli mieleen tarkastella hyvinkin näyttäväksi ja muutenkin mainioksi hehkuteltua robottiriehaa. Toiminnallista ja näyttävää remuamista saa siis tykitellä kotikatsomon suuntaan, mutta mielellään sitä vauhtihurjastelun lisäksi otetaan vastaan hempeämpiäkin tuntemuksia.

Yhdysvaltojen länsirannikolle kuvat katsojaa kuljettelevat, mutta vähän vinksautettuun vaihtoehtotulevaisuuteen. Pikkuisen lunttailin IMDB:n puolelta, että mitä tarinaa taustalle tarjoillaan, ja ilmeisesti tekijöiden ajatuksena on ollut, että San Franciscoa lähdettiin 1900-luvun alun maanjäristyksen jälkeen muokkailemaan japanilaisempaan suuntaan rakennuksiltaan ja liikenneratkaisuiltaan. Näin on päädytty San Fransokyon rantakaupunkiin, jonka satamaan saavutaankin ilmateitse elokuvan alussa. Öisen suurkaupungin valoloiste kirkkaana ja houkuttelevana hohtaa, mutta tässä vaiheessa ei ole vielä aikaa kattavammalle kaupunkikierrokselle, vaan liitely loppuu lyhyeen ja pudottaudutaan katutasolle ihmettelemään, millaisia iltaharrastuksia hämärillä kujilla puuhastellaan.



Aivan hempeintä hupia ja viihdykettä ei ole luvassa, vaan siirtyillään ottelukehän reunalle seurailemaan, miten pari kauko-ohjattua ja tuikeaa metalliheppua hutkii toisiaan. Otteissa ei suuremmin varota ja ennemmin henki tuntuu olevan, että mitä pienemmiksi paloiksi pilkkoo vastustajan, niin aina parempi. Siksipä robotteihin onkin lisäilty monenlaisia ja hieman häijyjäkin tuhovoimaisia vimpaimia. Käynnistyvä koitos ei kovin pitkäksi pääse venähtämään, sillä kunhan Yaman ohjasteleman taistelijan sirkkelikäsi pääsee kunnolla vireeseen ja vauhtiin, niin toista osapuolta odottavat mittavat korjaustoimenpiteet. Haastajista alkaakin olla pulaa, koska ymmärrettävistä syistä monikaan ei tahdo harrastusvälinettään näin tylyyn kyytiin heittää, etenkin, kun nöyryyttävästä lystistä pitää vielä kaivella kohtalainen setelitukku taskusta korvaukseksi.

Jostakin yleisöringin takaa asteleva Hiro Hamada hyvinkin pikkuisen ja söpönkin lelumaisen robottinsa kanssa tahtoisi Yaman hirvityksen haastaa. Alku vaikuttaa vähemmän rohkaisevalta, sillä muutamassa sekunnissa Hiron pikkukaveri on useampaan osaan pätkitty, mutta tämäpä tahtoo uusintaottelun ja vieläpä reippaasti korotetulla panoksella. Yama vain naureskelee, että otetaanpa pojalta rahat pois ja laitetaan robotti lunastuskuntoon, mutta sepä ei olekaan enää ihan helppoa. Näyttää nimittäin siltä, että ensimmäinen koitos oli Hiron osalta laskelmoitu johtamaan vastustaja harhaan ja kun peliin on saatu kunnollinen potti, niin onkin aika näyttää, mitä oikein osataan. Tosipaikan tullen ilmenee, ettei sinänsä harmiton ulkonäkö kaikkea kerro, vaan kunhan hurjistumaan päästään, niin pienikin voi olla hyvinkin pippurinen. Osat ovat vaihtuvaisia, mikä nopsasti laittaa lopun Yaman höröttelyille, sillä yht'äkkiä oma kapistus on isompaakin vuosihuoltoa vailla.



Yama ei niin vain tahdo tappioonsa tyytyä, vaan erittäin huonon häviäjän tavoin laittaa kätyrinsä kovistelemaan Hiroa samalla kaapaten tämän ottelijan. Ennen kuin Hirolle ehtii kovin tukalasti käymään, pyyhältää isoveli Tadashi skootterillaan pelastukseksi. Tämä ei malta odottaa edes tilanteen rauhoittumista, vaan hurjastellessaan alkaa jo saarnailemaan pikkuveljelleen, miten pöyristyttävää on, kun 13-vuotiaana lukion läpäissyt heittää lahjansa hukkaan robottitaistelujen ja hämärien sekä puolilaittomien vedonlyöntitouhujen parissa. Eipä Tadashillakaan tosin kaikki aivan putkeen mene, ja niinpä illan päätteeksi molemmat veljet laitetaan putkaan talteen Cass-tädin noutopalvelua odottelemaan.

Pidätyksestä ei päähän jää kummoistakaan elämän oppituntia, vaan vapauden koittaessa Hirolla onkin jo kiire seuraavaan otteluun. Tadashi lupaa lähteä mukaan, mutta kenties hänellä on pienoinen taka-ajatus, koska ilmoittaa poikkeavansa samalla matkalla yliopistolla laboratoriossaan, ja Hiro pääsee toki myös tutustumiskäynnille. Kunhan ovet avautuvat, niin Hiro saa heti kuopata ennakkokäsityksensä kuivasta ajatuspajasta, jossa ei mitään mielekästä tai kiinnostavaa kehitellä. Päinvastoin näyttää siltä, että koko porukka työskentelee varsin vinkeiden vempaimien parissa. Eräänlaisena joukon maskottina ja ideoita heittelevänä veijarina toimiva Fred on myös antanut joukolle pirteät lempinimet. Go Go on kovassa vauhdissa pyörineen, Honey Lemon hallitsee kemikaalit sekä kaasut ja Wasabi viipaloi ennätyksellinen tarkasti.



Mukana hyörivä Fred ei niinkään varsinaiseen tutkimukseen tai kehitystyöhön osallistu, kunhan heittelee välillä villejä sekä houreisiakin ideoitaan ilmoille. Liskopuvussa viihtyvä tyyppi harmitteleekin, kun hänelle ei vielä ole lähdetty työstämään kunnollista supersankariasustetta, joka muuttaisi hänet tulihenkäyksiä karjahtelevaksi liskohurjimukseksi. Tadashi haluaa pikkuveljelleen myös omaa projektiaan vilauttaa, vaan sepä ei niinkään vauhtia tai vaaraa huokuva luomus ole, eikä pidäkään. Kyseessä on pitkälle kehitelty henkilökohtainen hoitoapulainen, jonka keinovalikoimasta löytyy yli 10000 hoitotoimenpidettä. Nimekseen hoitorobotti on saanut Baymaxin, ja ulkomuodoltaan se on suunniteltu vähemmän uhkaavaksi sekä pehmoisen halittavaksi. Hiro tahtoo ottaa kovinkin vähätteleväisen asenteen veljensä luomukseen ainakin alkuun.

Kaksikko törmää laboratoriosta poistuessaan vielä Tadashin professoriin, joka sattuu olemaan maailmankuulu Robert Callaghan ja oman alansa huippunimiä. Lyhyt juttutuokio professorin kanssa saa Hiron mietiskelemään tulevaisuuttaan uudessa valossa. Niinkö sitä enää robottitappelujen hämyiset piirit samalla tavalla innostavat, kun toisaalla tarjotaan mahdollisuutta johonkin suurempaan ja kenties maailmaakin muokkaavaan työhön? Ilmeisesti Tadashin sivuretki koululle osoittautuu onnistuneeksi, sillä illan höykytteleväisemmät riennot eivät enää pikkuveljeä kiinnosta, vaan tämä tahtoo samaan paikkaan ehdottomasti opiskelemaan. Callaghan vielä mainitsee, ettei nuori ikäkään ole este osallistumiselle, mutta ihan pelkällä pyynnöllä ovet eivät tule aukeamaan. Yliopisto sattuu järjestämään läheisessä tulevaisuudessa tekniikkamessut, johon mennessä Hiron olisi hyvä kehitellä jotakin, mikä todistaisi hänen potentiaalistaan.


Hiro tahtookin luoda jotakin mahtavaa ja mieliä nyrjäyttelevää uutta tekniikkaa, mutta mullistavaa keksintöä ei niin vain päästä putkahdakaan ja aivorattaat lyövät tyhjää. Tadashi kannustelee veljeään ja kyllähän puhtia riittää, mikä vähitellen alkaa tulostakin tuottaa päivien venyessä. Messuiltaan mennessä Hiro uusine ystävineen kuljettelee useampaan muovilaatikkoon pakkailtua keksintöään esiintymispaikalle. Vakuutteluista huolimatta pieni jännitys pääsee lavalla käymään kimppuun, mutta kunhan Hiro saa jätettyä takkuamiset taakseen ja sanat sujuvammiksi keksintöään esitellessään, niin juttu lähtee rullailemaan ja useampi silmäpari uteliaana ihmettelee moneen hommaan taipuvia mikrobotteja, jotka ohjautuvat ajatuksen voimalla. Lainkaan liioiteltua ei ole väittää Hiron esityksen olevan loistava menestys. Saapa hän heti miljoonatarjouksen keksinnöstään Kreiltä, mutta Callaghan varoittelee, että tämä heppu tekee tiedettä mutkia oikoen ja suuret voitot mielessä pyörien. Hiro kieltäytyy houkutuksesta ja vetäytyy viettämään iltaa Tadashin kanssa. Tulevaisuus näyttää oikein mielekkäältä ja valoisalta, mutta yht'äkkiä kiskaistaan matto jalkojen alta, mikä taas tuuppaa Hiron aivan toisenlaisten päämäärien perään...



Disneylle hieman harvinaisempaan tapaan tarina pohjaa Marvelin sarjakuvaan, mutta kun en ole lähdemateriaaliin tutustunut, niin vertailua ei oikein pysty siinä mielessä tekemään. Sen verran noita Marvel-filmatisointeja on tullut viimeisten runsaan viiden vuoden aikana tiirailtua, että uskaltaa väittää Hiron ja kumppanien rymistelyn eroavan edukseen joukosta, vaikka eiväthän nämä sinänsä samassa maailmassa liikukaan. Jos Hiro joutuu etsimään keksintöään varten uudenlaista näkökulmaa, niin on myös Disneyn porukka pyrkinyt supersankaritouhuja toisenlaisesta kulmasta katselemaan. Tuttuja elementtejä toki löytyy, kun vääryyksien ja vaikeuksien kautta uudet sankarit syntyvät, mutta tapahtumissa ja hahmoissa on kuitenkin niitäkin piirteitä ja vivahteita, joita ei nyt ihan joka toisessa lajityypin tekeleessä vastaan tule.

Big Hero 6 noudattelee kuitenkin 2000-luvun Marvel-filmatisointeja siinä mielessä, että lopputekstejä seuraa vielä sinänsä turhahko lyhyt kepeämpi kohtaus. Niin, onhan se vähän puolipakollinen homma näissä nykyään tuupata Stan Leelle jonkinlainen pieni kameokäväisy, eikä tämä näyttäytyminen nyt sentään tylsämielisimpien joukkoon kuulu, mutta ajatus itsessään alkaa olla jo väsähtäneen puolelle kallistuva. Nykyään tulee kovin harvakseltaan sarjakuviin perehdyttyä joitakin satunnaisia selailuja lukuun ottamatta, joten veikkailenpa, että jää Big Hero 6 siinä muodossa vieraaksi. Jos IMDB:n tietoihin on luottaminen, niin lähdemateriaali sai osakseen merkittävää muokkausta hahmojen ulkonäön, nimien sekä taustojenkin suhteen. Myös tarinaa on ilmeisesti väännelty paremmin Disneyn kuvioihin ja tarkoitukseen sopivaksi. Mainitaanpa myös, että pari merkittävää hahmoa on pudotettu kokonaan pois, koska niihin liittyvät tekijänoikeudet kuuluvat toiselle suurelle elokuvastudiolle.



Itse en siis pääse mieltäni pahoittamaan, mitä tulee lähdemateriaalin kääntelyyn ja vääntelyyn, eikä muokkailua käsittääkseni ole tässä tapauksessa yleisestikään isona ongelmana nähty. Suuri osa näkemästäni ja kuulemastani palautteesta vaikuttaa myönteiseltä ja voittipa Big Hero 6 parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnonkin. Omien silmien eteen kylläkin on päätynyt pientä napinaa siitä, että Big Hero 6 lainailisi vähän liiankin näkyvästi ideoita muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneestä menestysanimaatiosta How to Train Your Dragon. Sekin tosin odottelee vielä hyllyssä vuoroaan, eli pitää palailla mahdollisiin yhteneväisyyksiin sitten tuonnempana, jos muistaa ja aihetta ilmenee. Muutenkin pitäisi jälleen ryhdistäytyä tässä mielessä, sillä animaatioita on kohtalaiset pinot hyllyihin tullut kerrytettyä, mutta katselut laahaavat pahasti jäljessä.

Sitä en kuitenkaan lakkaa hämmästelemästä, kun närkästytään surullisempien teemojen sisällyttämisestä seikkailuihin. Disney-klassikkojen alusta saakka tarinoissa on pyöritelty mukana murheita, menetyksiä ja niistä nousevaa vihaakin. Jos kipeämmät kohdat puudutettaisiin pois ja keskityttäisiin lähinnä vauhtiin ja vitseihin, niin melkoisen valju linjaus se olisi. Monesti ihmisten klassikkolistojen kärjestä löytyy niitä teoksia, joissa satuttaviakin hetkiä esiintyy. Saahan sitä toki olla vaikka sitä mieltä, että Bambi on liian surullinen tai että The Fox and the Hound hurjistuu liikaa. Nopeasti kyllä tulee mieleen, että jos näitä lähdettäisiin merkittävästi laimentamaan, niin katselun tuottama tunnejälki ja elämys myös samalla kutistuisi paljonkin. Kumpikaan näistä esimerkeistä ei edes kestossa mitattuna missään surussa tai raivossa silmittömästi kierittele, eivätkä vastaavat syytökset mielestäni robottiseikkailunkaan kohdalla ole oikeutettuja.



Vastaavia tapauksia löytyisi Disney-tuotannosta paljon lisääkin, mutta nuo nyt nostin esimerkeiksi, koska kummallekin on kätevästi tehty myöhemmin jatko-osa (Bambi II ja The Fox and the Hound 2), joista on pitkälti poistettu mahdollisesti järkyttävinä näyttäytyvät hetket leikkisyyttä lisäillen. Edeltäjiinsä vertaillessa päästään lähinnä tasolle "ihan kiva", jos sillekään. Voisi myös ajatella, että jos avausosat olisi tehty samanlaisella hengellä isoimpia murheita tarkoituksella varoen, niin tuskinpa monikaan olisi enää vuosikymmeniä myöhemmin mitään jatko-osia yleensä edes haikaillut jollekin puoli vuosisataa vanhalle pikkukivalle temmellykselle. Niin sitä aina jokunen karva tahtoo nousta pystyyn, kun silmäilee kommentteja, joissa tahdotaan vihjaista, että tietyt teemat olisi syytä huiskia nuoremmillekin suunnatuista elokuvista piiloon. Klassikkosarjan omia suosikkeja päässä pyöritellessä voi myös miettiä, että jospa niistä olisi lähdetty rankasti tummempia teemoja ja surullisia kohtauksia pehmentelemään, niin millaisia elokuvaelämyksiä tässä muisteltaisiin, vai muisteltaisiinko yleensäkään lainkaan...?

Big Hero 6 ei onneksi ole tässä mielessä lähtenyt millekään ylivarovaiselle polulle, vaan jo elokuvan alussa tulee ilmi, että Hamadan perhe on kolhunsa kokenut suurien surujen osuessa kohdalle. Vanhempien menehtymisestä tulee kuluneeksi vuosikymmen ja sen ajan Hiro sekä Tadashi ovat viettäneet Cass-tätinsä kanssa. Ennen kuin huomiset kirkkaan aurinkoisiksi ovat muuttumassa, niin asiat nitkahtavat rankasti aivan väärään suuntaan, sillä nuorten sankarien tielle heitetään kipeämpääkin kohdattavaa ja vaikeita valintoja. Robottikaverin empatiatietokanta vaatii enemmänkin päivitystä, eikä se 14-vuotiaalla Hirollakaan vielä täysin toimiva ole, niinpä odotettavissa on vähemmän harkittua haparointia. Sielun synkimpiin syövereihin kurkitaankin, kun järki sumenee ja polttavat kostohalut ryöpsäyttävät vihan valloilleen. Punertavissa ja tummissa sävyissä toteutettu raivonpurkaus kuuluukin elokuvan vaikuttavimpiin hetkiin lempeän Baymaxin muuntuessa tylyksi ja säälimättömäksi rankaisijaksi silmät liekehtien.



Höykytys kyllä välillä pääsee yltymään ja mielestä kaivellaan vähemmän yleviä aatoksia, mutta väittäisinpä, ettei Big Hero 6 tässä suhteessa mitään nujertavan murheellista katseltavaa ole, ja paljon raskaampaa tunnepuolen kuritusta on useassa animaatiossakin tullut vastaan. Synkimmät kohdat saavat nopeasti joko lämminhenkisen sovittelevia hetkiä peräänsä tai sitten menoa kevennetään kömpelölläkin hassuttelulla. Synkät pyrkimykset eivät minusta niinkään päähuomiota varasta, vaan kyllähän tässä ystävyyskuvaus aikaa saa reilusti. Hiron ja Baymaxin kaveruuden lähtökohta ei mikään hilpein ole, mutta sepä ei silti sulje pois yhteisissä kommelluksissa esiintyvää huumoria. Kaksikon touhujen seurailusta tulee paikoin mieleen Bolt, jossa myös melkoisen onnistuneesti yhdistellään hillitympää huvittelua, haikeampaa sävyä ja näyttäviä vauhtijaksojakin. Sinänsä ei yllätäkään, että toinen ohjaajista, eli Chris Williams oli myös hauvan ja kumppaneiden reissua työstämässä. Myöhemmin Hiron joukon laajentuessa vitsit ovat vielä lisääntymään päin. Kaikki jutut eivät nerokkuudellaan häikäisevän kirkkaasti loista, mutta yleisesti ottaen höpöttelyt ja höpsömmätkin touhut toimivat. Jälkimmäisestä joukosta esimerkkinä vaikkapa Fredin linnake pikkuisen kaheleine vivahteineen.


Big Hero 6 pitää sisällään potentiaalia isompaankin liikutukseen, mutta omaan sydämeen se ei valitettavasti pystynyt aivan täydellä voimalla iskemään. Onnistuneita tuokioita tässäkin mielessä ruudulle saadaan, vaan eipä vain kyynelportit tahdo avautua siinä määrin kuin muutamissa muissa Disneyn elokuvissa. Omalla kohdalla veikkailen yhdeksi syyksi sitä, että edelleen tällainen vähäilmeisempi animaatio pientä vieraantumista hahmojen tunteista aiheuttaa. Kehitystä on tapahtunut runsaastikin, jos muistelee vaikkapa Disneyn melkein kymmenen vuotta vanhempaa klassikkoa Chicken Little, mutta siitä huolimatta sanoisin, että osittain samat pulmat vaivaavat vieläkin. Välillä etenkin lähikuvissa kasvot näyttävät muovisilta ja tyhjiltä. Pienien vivahteiden puuttuminen taas saattaa ajaa elämöivään ylielehdintään noin muuten. Big Hero 6 ei näihin kaadu, mutta kyllä se tunne-elämystä verottelee ja rampauttaa, jos muutamassa merkittävässä kohtauksessa pistää silmiin, miten jotakin selvästi uupuu ilmaisusta. Laadukas ääninäyttely usein paikkaa pikkuisen, mutta täyttä vakuuttavuutta ei siitäkään huolimatta aina saavuteta. Eihän niissä vanhalla tyylillä toteutetuissa klassikoissakaan ilmehdintää virheettömäksi viilailtu, mutta omiin silmiin katseiden ja erilaisten eleiden kirjo kuitenkin oli rikkaampi, eikä tarvinnut niin usein ihmetellä, miten hölmistyneen oloisina toljotellaan suut auki. No, voinee olettaa, että kehitystä tälläkin osa-alueella tulee tapahtumaan ja eräskin vastahakoinen katsoja näihin vähitellen tottuu...


Jos unohdetaan kasvot ilmeineen hetkiseksi, niin muuten hahmojen liikehdintä ja vipellys on vallan mukavaa katseltavaa ja tempaa helposti mukaansa, kunhan pikkuisen kiihdytellään. Baymaxin päivittely hoitajasta kostajaksi on hupaisaa seurailtavaa haarniskaviritelmineen sekä taisteluharjoituksineen. Näin saadaan syntymään astetta kovempi terveysrobotti, jonka verkkaisempaan tepasteluun haettiin mallia vaipoitettuna etenevältä vauvalta. Sankariporukasta muutkin kaipaavat pientä kohennusta vimpaimiin sekä kykyihin, ja tämä rakentelu- ja treenailuvaihe kuuluukin elokuvan viihdyttävimpiin. Taustalla soiva Fall Out Boyn kappale Immortals ei ikimuistoisimpiin Disney-sävelmiin lukeudu, mutta vähintään tarkoituksensa täyttää ja huipuissa pientä väreilyäkin ilmenee. Supersankarien syntyä olisin kauemminkin katsellut, mutta ymmärtäähän sen, että on jo kiire pahiksen perään tilejä tasailemaan. Pahiksista puhuttaessa tekijät ilmeisesti suunnittelivat lukumäärällisesti suurempaa vastusjoukkoa porukan tielle, sillä IMDB:n puolella kuvaillaan kolmea erilaista ryhmittymää. Itse olen tyytyväinen niukempaan linjaan, koska näin jää enemmän tilaa Hirolle ja kumppaneille. Kenties näille ideoille ilmenee käyttöä, jos vaikka jatko-osa alkaa polttelemaan tekijöiden päässä.

Ensimmäisellä puolikkaalla selvästi halutaan säästellä vyörytyksen suhteen ja vauhtipuolesta vastaa Hiron lennokas mikrobottinäytös sekä kaverusten nuuskiminen suljetulla tehtaalla kiperine tilanteineen. Mikrobottivilskeeseen mallia etsittiin muurahaisten kuhinasta ja tätä tavaraa on luvassa useampaankin otteeseen. Toiminta alkaa tiukkenemaan, kun puoliväliin sijoitettu takaa-ajo kohottelee kierroksia, mutta silti näyttävimmät riehat löydetään viimeiseltä kolmannekselta. Jokainen Hiron porukassa vaikuttaa varsin osaavalta ja näppärältä, paikoin ehkä vähän liiankin kykenevältä jännityksen kannalta. Haastetta hommaan löydetään sitä kautta, ettei joukkue vähäisillä harjoituksillaan saa yhteispeliään viilailtua kovinkaan kaksiseen muotoon. Saariseikkailusta tuleekin näin pieni muistutus, etteivät loistavatkaan yksilösuoritukset välttämättä kauas kanna, vaan nokkelat kikkailut voivatkin kompastua sähelteleväiseen sooloiluun.



Loppumäiske esitteleekin paremmin toisiaan ymmärtävän sankarijoukon, joka osaa omat taitonsa kohdistaa tarkemmin yhteisen päämäärän eteen, eikä vain lähde temppuilemaan omiaan. Murskaavaa voimaakin toki tietyissä määrin vaaditaan, mutta enemmän pärjäily nojaa nokkeluuteen ja siitä syntyvää pirteää vipinää osaa katsomossa arvostaa. Mätkittävää ja silputtavaa riittää, sillä minikokoisista osasista koostuva armeija käskyttäjineen odottelee vastassa, mutta ennen jäähdyttelyjä on luvassa toisenlaistakin ongelmaa pähkäiltäväksi suoraviivaisemman suhinan seuraksi, mikä tuo tullessaan omanlaistaan kihelmöintiä. Vakavinta vääntöä loppunahinatkaan eivät tarjoa, vaan kieli on sopivasti poskessa ja virnettä pidetään yllä, mutta miksikään käsittämättömäksi sekoiluksi ei päästetä hommaa karkailemaan. Ilolla sitä seurailee, miten mielikuvituksellisia juttuja kiskotaan takataskuista ja järeämmilläkin varusteilla vyörytellään menemään varsin tuhoisasti. Toimintapuoli hoidetaankin kaikkiaan niinkin menevästi ja tyylikkäästi, että kiinnostus vaikkapa elokuvia Wreck-It Ralph ja The Incredibles nousi jälleen pykälän verran.

Silmäniloja löytyy toki muualtakin kuin vain riehastelevista rähinöistä, koska kooltaan mahtavan kaupungin luomiseen on selvästi panostettu. Vaikka alussa ei tuntunut löytyvän kunnolla aikaa kiertoliitelyille, niin Baymaxin testilento tarjoaa mitä erinomaisimman tekosyyn upeaan katsaukseen. Kotikatsomossakin nämä minuutit värisyttelevät, ja voinee olettaa, että paremmissa puitteissa lento kaikkine yksityiskohtineen ja komeine maisemineen lukeutuu ehdottomasti visuaalisen annin parhaimmistoon. Tätä herkkua olisi kauemminkin katsellut ilman mitään pelkoa kyllästymisestä, mutta onhan siihen ihan ymmärrettäviä syitä, ettei valtavia työmääriä vaativia kohtauksia lähdetä loputtomiin paisuttelemaan. IMDB:n puolella summaillaankin, että San Fransokyon maailma kasvoi suuremmaksi kuin edeltäneissä klassikoissa Tangled, Wreck-It Ralph ja Frozen yhteensä. Samassa paikassa kerrotaan myös, että kaupungin ilmeeseen inspiraatiota etsittiin sellaisista anime-elokuvista kuin Akira, Ghost in the Shell ja Tekkonkinkreet. Joka tapauksessa ensikatselun jäljiltä jää mukava tunne, että uutta ihmeteltävää tulee uusinnoillekin riittämään.



Omaan kokoelmaan ostelin melkoisen karsitun levyjulkaisun, koska Big Hero 6 ei ennakkosuosikkeihin tosiaan lukeutunut, eli mitään bonusmateriaalien juhlaa ei valikoista paljastu. Muutaman mainoksen lisäksi löytyy teatterikierroksella oheisteoksena esitetty kuusiminuuttinen lyhytelokuva Feast (Kestit), joka voitti samana vuonna parhaan lyhytanimaation Oscarin. Tarinassa nähdään hyviä ja huonoja aikoja miehen adoptoiman hauvakaverin silmien kautta, eli erikoista näkökulmaa sielläkin on haettu. Poikamiesaikana sapuskointi on hampurilaispainotteista mässäilyjuhlaa ja saa hauveli höyryäviä ranskanperunoitakin. Yltäkylläisyys vain tuntuu yltyvän ja kestit karkailevat käsistä, kun pöydät notkuvat ja vähän kaikenlaista haukkaillaan. Omistajan ihastumisen myötä myös murkinointi muuttuu vihannesvetoisen linjan suuntaan ja siinä onkin raskaisiin ja rasvaisiin herkkuihin tottuneille pikkuisen uutta opeteltavaa. Henkisesti riuduttavat ajat taas näkyvät lautasellakin. Sinänsä herttainen herkutteluhetki ja leikkisäkin sellainen Feast on, mutta enpä silti lähtisi aivan estoitta tätä pätkää hehkuttelemaan. Jos kaipaa levylleen lisää sisältöä, niin ainakin Blu-ray käsittääkseni tarjoaa enemmän lisukkeita, mutta pikaisen selailun perusteella varsin rajattu valikoima sieltäkin paljastuu. Kyseessä kuitenkin on uudehko klassikko ja kaikkea...

Hienoisella epäluulolla edelleen suhtaudun Disneyn 2000-luvun klassikkovalikoimaan, mutta kehuvia kommentteja olin ennakkoon kuullut sen verran, ettei mihinkään kurjuuteen tehnyt mieli varautua. Pieneksi positiiviseksi yllätykseksi kuitenkin Big Hero 6 kohoilee, koska näyttävä vauhtiviihde yhdistellään näppärästi ja luontevasti herkempään puoleen, jonka haikeaa virettä ei lähdetä pakonomaisesti hukuttamaan vaikkapa vitsitulvaan. Esimerkiksi 2000-luvun (puoli)klassikot Chicken Little ja The Wild laittoivat pohtimaan, että onkohan juttujen suhteen mitään tasorajaa tai muutenkaan tolkkua, kunhan kohkataan ja sekoillaan menemään äänekkäästi ja mieltä vailla. Tuollaisiin temmellyksiin vertaillessa sopii sanoa, että harkintaa on harjoitettu ja hattuihin heitetty sopiva määrä viilennystä, koska yleisesti Big Hero vaikuttaa hyvinkin viimeistellyltä ja tasapainoiselta. Omanlaisten ja kotikutoisten supersankarien touhuja sekä temppuja katselisi helposti kauemminkin.

Sinänsä tähän supersankarielokuvien kaavan mukaan sopisikin hyvin jatko-osa, eli ensimmäisessä tyypit syntytarinoineen ja maailmoineen tutuksi ja toisessa panostettaisiin enemmän rähinään sekä hävitykseen. No, eihän tämä tarina mitään välttämätöntä jatkoa jää huutamaan, eikä Disneyn klassikkosarja taitaisi olla paras paikka villiin riehaan keskittyville melskeille. Joka tapauksessa Big Hero on varsin virkistävä poikkeama viime aikoina näkemieni ja jo vähän väkinäisen eeppisiin kestoihin venytettyjen ja puiseviakin jankutuksia viljelevien Marvel-filmatisointien joukossa. Useampikin huikaiseva huippu matkan varrelle mahtuu, mutta niistäkään huolimatta Big Hero ei aivan omaan Disney-tuotantojen kärkijoukkoon onnistu loikkaamaan. Upeiden näkymien ja kuvaston puutteesta se ei johdu, vaan vähäsen viileistä tuntemuksista muutamassa avainkohtauksessa. Viimeisen silauksen puuttuminen ei onneksi tarkoita, että Big Hero 6 kokonaan tunnekylmäksi jättäisi, vaan herkistäviä hetkiäkin kertyy kivasti. Kipeiden pulmien kanssa kamppaillaan sinnikkäästi empatiaosastojen aukkoja täytellen ja ystävyyksiä muodostaen, eli eipä tässä ole syytä lähteä elokuvan liikuttavuutta lyttäilemään, vaan viimeisten kuvien kautta katsojalle huikataan heipat hyvinkin lämpimien värähdysten kera. Erittäin hyvä elokuva ehdottomasti, mutta enpä silti ainakaan ensivilkaisun perusteella lähtisi ylistämään klassikoksi klassikkojen joukossa.



Big Hero 6 (2014) (IMDB)