Viimeksi vuoristoisten seutujen kätköissä käytiin hämäriä peikkopuuhia toteuttelemassa ja yritettiin nämä osin jättiläismäisetkin kulkijat pitää piilossa kansan katseilta. Oudot tapahtumat vaativat tietysti luovaa selittelyä sekä ammattimaiset otteet osaavan erikoismiehen ja kyllähän Trollhunter ihan reipasta ja hyvää menoa sai näistä aiheista aikaiseksi. Kenties niitä maailman ja elelyn outouksia olisi lisääkin luvassa, kun tähän väliin sujautetaan Woody Allenin ohjausta 1980-luvun alkupuolelta, mutta sepä oletettavasti kuitenkin edustaa vähän toista laitaa kuin mörköt ja örkit. Maaliskuussa vilkaistut rikosten maailmaankin poikkeavat Allen-elokuvat, eli hypnoosihoureinen näpistely The Curse of the Jade Scorpion ja pankkiryöstöistä herkkubisnekseen vaihtava Small Time Crooks olivat jo entuudestaan tuttuja, mutta Zelig on itselle melkoisen vieras tapaus, vaikka tietysti siitäkin jotakin on tullut lueskeltua. Vaihteluksi ainakin mukavaa välillä käydä läpi kokoelman sitäkin kerhoa, ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin Zelig edustaa ohjaajansa filmografiassa omalaatuisempaa osastoa, mikä kelvannee mainiosti tyypillisempien tilittelyjen sekaan.

Selvitelläänpä siis, mikä merkillinen miekkonen tämä Leonard Zelig (Allen) oikein olikaan eläessään ja hänen tarinansa kääräistään dokumenttia muistuttavaan pakettiin. Mukana vilahtelee eri alojen ihmisiä omilla nimilläänkin, mikä korostelee vaikutelmaa todellisuuspohjaisuudesta, vaikka hahmot ja tarina ovatkin suunnilleen silkkaa sepitystä. Yksi omalla nimellään Zeligiä kommentoiva on Susan Sontag, joka puhelee, miten kyseessä oli 1920-luvulle tyypillinen ilmiö Leonardin noustessa valtavaan kuuluisuuteen ja kansansuosioon sekä myös nopea hiipuminen unohdukseen kuului asiaan. Saul Bellow taas luonnehtii Zeligin vaiheita omituiseksi tarinaksi, mutta kyllähän sitä kaikenlaista menoa ja vipinää villisti värähdelleelle vuosikymmenelle sinänsä mahtui, kun jazz pauhasi, alkoholi oli halpaa, eikä muutenkaan elelty tiukkapipoisuuden kulta-aikaa.

"The question of whether Zelig was a psychotic or merely neurotic was a question that was endlessly discussed among his doctors. Now I myself felt his feelings were really not all that different from the normal, what one would call the well-adjusted, normal person, only carried to an extreme degree, to an extreme extent. I myself felt that one could really think of him as the ultimate conformist."

Kyseisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla eri paikoissa ja tunnettujen ihmistenkin seurassa alkoi melkeinpä yht'äkkiä näyttäytymään kummallinenkin miekkonen, joka esiintyi monilla nimillä ja kunhan lähdettiin tarkemmin tutkimaan, niin hepun fyysinen olemuskin mukautui varsin ällistyttävillä tavoilla. Zeligiä nähdään välillä vaikkapa pesäpallopelissä tai seurapiirijuhlissa, mutta hetkenä toisena hän saattaakin vilahtaa kuvissa kovanaamagangsterina, mikä ymmärrettävistä syistä aiheuttaa pikkuisen päänvaivaa ja kiehtoo monia. Yksi näistä Zeligin mysteerin viekoittelemista on nuori psykiatri Eudora Fletcher (Mia Farrow), joka tahtoo ratkaista arvoituksen ja selvitellä syyt muuttuvan käytöksen ja kehon takana. Zeligin noustessa suurempaan julkisuuteen, alkaa ilmestyä monia muitakin asiantuntijoita samoja pulmia pähkäilemään. Teorioita heitellään ahkerasti ilmoille ja osa on melkoisen kaukaakin haettuja. Toiset etsivät syytä fysiikasta, osa taas on vakuuttunut, että erikoiset ominaisuudet ovat alkujaan mielestä lähtöisin, mutta miten mahtaakaan olla...?

"The Ku Klux Klan, who saw Zelig as a Jew, that could turn himself into a Negro and an Indian, saw him as a triple threat."

Suorastaan silmien edessä muotoaan muuttavan miehen osittain surullinenkin perhetausta alkaa pikkuhiljaa selkiytymään ja muutakin pureskeltavaa kaivellaan kaverista Zelig-tietoutta janoavalle yleisölle, joka alkaa olla ihmiskameleonttivillityksen vietävänä. Siinä missä kansa ottaa iloa irti uudesta huvituksesta, niin tutkittava itse joutuu käymään läpi koviakin kokeita, jotka melkoiseksi höykytykseksi paikoin kallistuvat, kun kroppa saa suurempaakin sähkövirtaa ja moni tahtoo laittaa teoriansa käytännössä testattavaksi. Kuten aina ennenkin, niin kaikkia ei voi millään miellyttää, joten myös Zelig erikoistaitoineen herättää sitä vähemmän suopeaa suhtautumista närästelyineen eräissä. Esimerkiksi kommunistinen liike katsoo, että tällainen täydellinen mukautuvuus saattaa olla jopa kirotun kapitalismin ruumiillistuma ja vieläkin kyseenalaisemmat kaapuihin sonnustautuvat soihtukulkueet näkevät miehessä myös hirvityksen sekä kauhistuksen.

"That Zelig could be responsible for the behavior of each of the personalities he assumed means dozens of lawsuits. He is sued for bigamy, adultery, automobile accidents, plagiarism, household damages, negligence, property damages, and performing unnecessary dental extractions."

Julkinen pyöritys alkaakin jo osoittaa käsistä karkaamisen merkkejä, mutta ainakaan vielä ei Zelig-paralle tahdota omaa rauhaa suoda, sillä hänen sisarpuolensa hakee Zeligin sairaalasta ja tekee tästä käytännössä kiertävän sirkusesityksen. Hullunmyllyn keskellä oleva Leonard itse ei juuri ymmärrystä tai hengähdyshetkiä saa ja samaan aikaan krääsätehtaat tuottavat oheisrihkamaa minkä ehtivät innostuneen yleisön kulutustarpeiden täyttämiseksi. Mielikuvituksellisia ja monipuolisia härpäkevalikoimia saadaankin kauppojen hyllylle ja siihen kylkeen vaatetusta, musiikkilevyjä sekä tapahtumia ja lisäksi kaverin omituiset vaiheet innoittavat myöhemmin elokuvan The Changing Man. Fletcher taas näkee kohtelun törkeänä hyväksikäyttönä ja henkisen hyvinvoinnin laiminlyömisenä, joten hän jatkaa kamppailuaan saadakseen Zeligin takaisin hoitoonsa. Taitaa kuuluisuudelle itselleenkin tullaa vähitellen mitta täyteen, koska yht'äkkiä hän livahtaa julkisuuden valokeilasta, mutta noinkohan vain miekkonen kokonaan kartalta katoaa...?

Tämä piladokumentti ei aivan eeppistä mittaa ainakaan minuuttimäärän suhteen lähde hakemaan, eli kuvitteellisen Zeligin täydellistä ja seikkaperäistä elämäkertaa ei lähdetä ruudulle loihtimaan. Toisaalta vauhti on hurjaa, eikä puhetulvaa pitkillä taukohetkillä tasoitella tai muutenkaan vitkuttelua ja jahkailua harrastella, mutta kestoa kirjautuu kuitenkin selvästi alle 80 minuuttia. Ilmestyessään Zelig olikin Allenin lyhykäisin elokuvaohjaus ja taitaapa olla edelleen. IMDB puolestaan osaa kertoa, että siihenkin päästäkseen teosta piti paljonkin pulskistaa, koska ensimmäinen leikkaus rullaili vain noin 45 minuuttia ja oli kai alkujaan tarkoitettu lyhyemmäksi televisioelokuvaksi. Joka tapauksessa Allen päätyi sullomaan sekaan runsaasti lisää arkistomateriaalia kerronnan kera, ja lopulta nykyinen versio muodostui. IMDB:n triviaosastolta löytyy enemmänkin nippelitietoa elokuvaan liittyen ja siellä selvitellään sekin, että tarina olisi ollut alkujaan Allenin oma novelli ja Zelig taas tarkoittaa jiddišin kielellä siunattua tai rakastettua edesmennyttä sielua. Otsikko tosin ehti muuttumaan ennen kuin homma saatiin valkokankaille ja vaihtoehtoisia nimiä olivat The Changing Man, The Cat's Pajamas, The Chameleon Man ja Identity Crisis and Its Relationship to Personality Disorder.



Zelig ei ollut mukadokumenttina Allenille ensimmäinen yritys, koska vuoden 1969 Take the Money and Run summaili kuvitteellisen ja ilmeisen osaamattoman varkaan elämää ja tekoja. Uuteen kokeiluun innosti osaltaan ajatus yhdistää näyttelijöitä vanhaan arkistokuvaan. IMDB:n mukaan Allen tosin oli lopulta enemmän sisällöstä kiinnostunut kuin teknisestä kikkailusta. Elokuvassa nähtävät uudemmat haastattelut on toteutettu väreissä, kun taas 1920- ja 1930-luvulle sijoittuvat osuudet taas on arkistomateriaaliin yhdistelyn vuoksi ja kaipa myös vaikutelman vahvistamiseksi kuvattu mustavalkoisina. IMDB:n puolella mainitaan uudempiin haastatteluihin liittyen, että niissä saattaisi olla pienoista ivaa Warren Beattyn pari vuotta vanhempaa elokuvaa Reds kohtaan, sillä siinä on vastaavaa toteutustapaa samaisissa osuuksissa. Uudempien haastattelujen lisäksi teokseen on nipsitty kirjava ja kookaskin joukko menneiden vuosikymmenten kuuluisuuksia ja IMDB tarjoileekin seuraavan listan arkistopätkissä nähtävistä henkilöistä:

"Max Amann, Josephine Baker, Clara Bow, Fanny Brice, Wilhelm Brückner, James Cagney, Al Capone, Charlie Chaplin, Calvin Coolidge, Marion Davies, Sepp Dietrich, Joe DiMaggio, Marie Dressler, F. Scott Fitzgerald, Lou Gehrig, Joseph Goebbels, Hermann Göring, Harold 'Red' Grange, William Randolph Hearst, Rudolf Hess, Adolf Hitler, Bobby Jones, Robert Ley, Charles Lindbergh, Carole Lombard, Adolphe Menjou, Tom Mix, Pope Pius XI, Dolores del Río, Billy Rose, Babe Ruth, Julius Schaub, Gregor Strasser, Julius Streicher, Franz von Epp, Franz Pfeffer von Salomon, Jimmy Walker, and Claire Windsor."

Ilmeisesti aitoutta lisäämään on tahdottu vielä viskaista valkokankaalle kohtalaisen kuluneeltakin näyttävää kuvamateriaalia, eikä se homma ihan helppo ja nopsa ollut tekovaiheessa, sillä omat hankaluutensa ja vaivansa toivotun ulkoasun askartelu vaati. Ensinnäkin pyrittiin käyttämään 1920-luvun kalustoa kuvauksessa ja äänityksessä, mutta sehän ei vielä riittänyt, vaan filmiä käsittelemään palkattiin jo eläkkeelle ehtineitä aikakautensa asiantuntijoita. Näiden toimenpiteiden lisäksi vuosien tuomaa kulumaa saatiin visuaaliseen ilmeeseen fyysisellä kurituksella, eli filmiä esimerkiksi kasteltiin ja tallottiin. Kuvaajana toiminut Gordon Willis onkin IMDB:n mukaan lausahtanut, että jossakin vaiheessa alkoi näyttää siltä, ettei homma tule ikinä valmiiksi ja tehtiin hirmuisesti töitä sinänsä yksinkertaiselta vaikuttavan lopputuloksen saavuttamiseksi. Kerrotaankin, että Allenin liittäminen vanhoihin kuvamateriaaleihin venähti siinä määrin, että hän ehti tämän prosessin aikana viimeistellä ohjauksensa A Midsummer Night's Sex Comedy ja kuvata seuraavan vuoden elokuvansa Broadway Danny Rose.

"But I've never flown before in my life, and it shows exactly what you can do, if you're a total psychotic!"

Kaipa tässä uskaltaa väittää, ettei tekijöiden vaivannäkö ja puurtaminen sentään ihan hukkaan mennyt, koska lippuluukuilla dollareita kertyi kiva kasa ja yleisesti elokuva pistää silmiin positiivisena kummajaisena Allenin tavallisempien töiden joukosta. Tokihan tunteita hahmoilla heräilee, mutta yleisesti ottaen romanttinen puoli jää naurettaviin mittoihin paisuneen identiteettikriisin jalkoihin. Kaikenlaista kokeillaan Zeligin salojen selvittämiseksi ja yhtenä mahdollisena ratkaisun avaimena on syvä hypnoosi, jota harrasteltiin myös tuossa viimeksi vilkaistussa Allen-hupailussa The Curse of the Jade Scorpion. Hakoteillä oleva Zelig on pahimmillaan täysin muiden vietävissä ja onpahan fasismin synkkä yökin yksi paikka sulautua kasvottomaan massaan muiden sekaan, kun yksilöllisempi elely jokapäiväisine haasteineen alkaa ahdistamaan. Äärimukautuvasta kameleontista kulku kohti itsenäistä ihmistä omine mielipiteineen, tunteineen ja toiveineen on kivikkoinen matka ja helpostihan sitä lipsahdetaan toiseen ääripäähän, jossa omista näkemyksistä ei enää tingitä, eivätkä kompromissit kiinnosta. Samoin tulee surkuhupaisillakin tavoilla esille, miten matka suuresta suosiosta nauttivasta kansan rakastamasta kaverista halveksutuksi hylkiöksi voipi olla välillä hyvinkin lyhykäinen. Mahdollisuuksia siis on monenlaiseenkin huvitteluun ja ainakin omasta mielestäni niitä riemastuttavilla tavoilla hyödynnellään, eikä jämähdetä vain yhtä temppua toistelemaan. Zelig onkin oiva muistutus siitä, että vaikka Allenista itselle ensimmäisenä tulee mieleen rakkaushuoliensa riipimä ja maailman muiden epäkohtien kiusaamana paikoin tulisestikin paasaileva kaveri, niin vuosikymmeniin venähtäneelle ohjausuralle mahtuu näitä reilusti perinteisemmältä polulta syrjään riemukkaasti loikkaavia irtiottoja. Siispä summailisin, että Zelig on erinomaisen piristävää ja kekseliästä vaihtelua ja melkeinpä kaikin puolin piukempi paketti kuin vaikkapa nuo tekstissä mainitut pari maaliskuussa kommentoimaani Allen-elokuvaa.



Zelig (1983) (IMDB)

Outojakin aikoja on elokuvamaailmassa tallustellessa tullut todistettua viime aikoina, kun kotoisessa Suomessa Jari Halosen ohjastelemalla polulla tulisieluisesti haikailtiin kommunismin perään hämärässä ja huvittavassakin tarinassa Back to the USSR. Jokin harhareitti vei sen jälkeen kohti Norjan keskiosia, jossa käytiin salamyhkäisiä kamppailuja sekä koitoksia omilta alueiltaan karkailevia peikkoja vastaan elokuvassa Trollhunter. Kummalliset iltamat eivät siihen loppuneet, sillä huhtikuu lähti blogin puolella liikkeelle Woody Allenin omalaatuisella mukadokumentilla Zelig, jossa selviteltiin nimikkohahmon merkillisiä vaiheita ja etsittiin syitä tämän erikoisten muuntautumistaitojen takaa. Eipä voi siis väittää, että yhtä ja samaa olisi tullut toistettua noin ruutuviihteen osalta edellisten viikkojen aikana ja vaihtelua olisi jälleen aikomuksena tuoda ripaus lisää.

Vanishing Point on tuttu jo nuoruusvuosilta ja ennen kuin päästetään huimapäinen kaahari kilometrimittaria pyörittämään, niin voin todeta heti alkuun, ettei tämä teos mikään tyypillisin vauhtihurjastelu ole. Takaa-ajo-osuudet kyllä muistin mukaan on tyylikkäästi ja napakasti toteutettu, mutta kuumottelevan kaasujalan lisäksi elokuvassa on myös sitä haahuilevampaa vivahdetta, josta voisi kanssa pikkuisen puhella. Lieköhän lähestyvällä ja toivottavasti lämpöiselläkin keväällä oma osuutensa siinä, että pitkät tiet laajoine maisemineen kovin voimakkaasti ja houkuttelevaisesti kutsuvat kulkemaan. Kiireiden keskellä ei ehkä silti sovi noin vain omakohtaisesti huristella horisonttiin, eli jälleen kerran reissukaipuuta lääkitään ruutuavusteisesti...



Katsojalle tarjoillaan leppoisampi lasku tälle matkalle, sillä aivan heti ei heittäydytä tiivistunnelmaiseen revittelyyn, vaan verkkaista ja seesteistä kuvastoa on vastassa. Tosin jo parin minuutin kohdilla näille rauhallisille tunnelmille heitellään hyvästejä, koska sireenit ja muut metelit möykkäävät hiljaisuuden pois. Jostakin vyöryy raskasta maansiirtokalustoa, jota asetellaan tarkoituksellisesti tietä tukkimaan ja saapuuhan lisää vinkuvia menopelejä uutisauto perässään, eli selvästikin jotakin kiehtovaa on kehitteillä. Yläilmoissa läheisiä seutuja tarkkailee poliisin helikopteri, joka hetkistä myöhemmin löytää Kowalskin (Barry Newman) ohjasteleman kiiturin. Näyttää siltä, ettei kaverille tie montaakaan pakopaikkaa enää suo, mutta ympärillä on avointa autiomaata, jossa voi tietysti onneaan kokeilla ja omaa reittiä etsiä. Hylättyjen romujen keskellä Kowalski haukkaa hiukan happea ja kaipa siinä samalla mietiskelee, mihin tämä vilkkuvien valojen reunustama polku onkaan johtamassa...

Ennen kuin on rajumpien ratkaisujen aika, hypätään ajassa vajaa pari vuorokautta taaksepäin perjantai-iltaan, eli kuumottavat Kalifornian hiekka-aavikot saadaan tilapäisesti vaihdettua Denverin öisiin katuihin. Kowalskin hommana vaikuttaa olevan autojen kuljettaminen paikasta toiseen ja ilmeisesti ennätysaikoihin pyritään, jotta tavara liikkuisi vauhdikkaasti. Kaverilla itsellään on tainnut kehittyä pienoinen pakkomielle vauhdista ja vaarasta, ja jälleen pitäisi päästä heti matkaan seuraavaa työtä suorittamaan. Eipä paljoakaan auta kehotukset torkkutuokion ottamiseen, eikä viehättävä seurakaan saa miestä pakollisia kuvioita kauempaa viipymään, vaan on päästävä liikkeelle sisäisen palon potkimana. Sen verran toki sopii sivupoluille eksyä, että vähän uupuneen reissaajan avuksi ostellaan vauhtiainetta, mikä helpottaa tiiviin työtahdin ylläpitämistä, vaikkei varmaan pitkän tähtäimen ratkaisuna kovin kestävä olisikaan. Hyvät yöunet saavat siis jäädä muiden kuorsattaviksi, kun Kowalski porhaltaa taas teilleen. Jotta touhussa olisi jännitystä ja mielenkiintoa, niin lyöpä hän vetoa, jossa asettaa itselleen melkoisen tiukan aikarajan. Autosta kyllä kulkuvoimaa konepellin alta löytyy, vaan eri asia on, miten ohjaamon puolella pärjäillään.



Kowalskilla olisikin kilometri jos toinenkin huristeltavana, mutta kaikkialla ei aivan yhtä hektisessä liikkeessä olla uutta päivää aloittelemassa. Uneliaan rauhalliselta vaikuttavassa pikkukaupungissa Super Soul (Cleavon Little) on kävelemässä kohti radioasemaa ohjelmaansa aloittelemaan. Hyviä aamuja kansakunnalle toivotellaan ja toki juttua muutenkin riittää sekä reippaasti jytkyttelevä musiikki väliajoilla pauhaa. Tarkemmin määrittelemättömän etäisyyden päässä hurjasteleva Kowalski taas saa muuta pulmaa mietittäväkseen kuin aamuradion polttavia puheenaiheita, koska niinkin reippaasti nopeusrajoitusten kyseenalaisemmalla puolella liikutaan, että taustapeileihin ilmestyy parikin moottoripyöräpoliisia, joilla olisi muutama sana vaihdettavana. Selväähän se, ettei jokaisen tuikitärkeän lainvalvojan kehotuksesta voi alkaa matkantekoa hidastamaan, eli touhua takkuunnuttavista tyypeistä pitäisi pikaisesti päästä eroon, joten siinäpä sitä mennään sata lasissa ja paljon päällekin kohti kaukana vartoilevaa päämäärää.

"And there goes the Challenger, being chased by the blue, blue meanies on wheels. The vicious traffic squad cars are after our lone driver, the last American hero, the electric centaur, the, the demi-god, the super driver of the golden west! Two nasty Nazi cars are close behind the beautiful lone driver. The police numbers are gettin' closer, closer, closer to our soul hero, in his soul mobile, yeah baby! They about to strike. They gonna get him. Smash him. Rape...the last beautiful free soul on this planet."

Virkavallan kanssa tapahtuvat yhteenotot saavat tietysti radioaallot käymään kuumina, kun tieto rämäpäisestä autoilijasta liikkuu eteenpäin. Sattuupa Super Soul myös kuulemaan nopsaan maisemia vaihtavasta Kowalskista ja lähtee luomaan tämän kaahaussaagasta jumalaista legendaa kuulijoilleen. Heppu ilmaiseekin tukensa Kowalskin hiukkasen hämärille pyrkimyksille, eivätkä poliisitkaan oikein tunnu tietävän, missä mennään ja miksi, mutta joka tapauksessa perään laitetaan useampiakin partioita karkulaista nappaamaan. Jahtaajat tekevät operaation jatkuessa taustaselvitystä, että mikähän miekkonen Kowalski pohjimmiltaan on, ja kun selviää, että tällä on historiaa armeijassa, poliisivoimissa ja kilpa-autoilijana, niin saattaapi siinä hienoista hämmästystäkin heräillä. Joka tapauksessa on selvää, ettei vauhtiurheilu ja jäätäviä hermoja vaativa toiminta Kowalskille mitään vierasta puuhaa ole. Nähtäväksi jää, onko kukaan lopulta halukas jarrua painelemaan, vai kaasutellaanko tinkimättä eteenpäin, tuli mitä tuli...?



Kowalskin matkan aikana kyllä sattuu ja tapahtuu, mutta siitä huolimatta väittäisin, ettei tarinaa kymmenillä käänteillä ole turboahdettu ja vuorosanojenkin suhteen ollaan melkoisen niukalla linjalla, mikä toki tälle katsojalle kelpaa. Aiemminkin on tullut tiliteltyä, että monesti toiminnallisissa elokuvissa höpötellään hiukkasen liikaa jotakin joutavaa tai yritetään vääntää juoneen mutkia turhankin paljon. Jos tekijöillä on visuaalinen puoli hyvin hallussa ja muutenkin ote kunnossa toiminnan tekemiseen, niin ihan kernaasti puolestani sopii lähteä suppusuisemmin yrittämään, ja kyllähän Richard C. Sarafian kumppaneineen usein antaa kuvien ja musiikin mallikkaasti viedä. Runsaammin rupattelua ja luotijunan vauhdilla eteenpäin jyräävää tarinankuljetusta toivovien kannattaa todennäköisesti jättää vähäsanainen ja toisella puoliskollaan haahuilevaisen viipyileväinen Vanishing Point muiden herkuteltavaksi.

Muistelen, että itsekin nuoruusvuosilla kaipailin elokuvalta enemmän vauhtijaksoja sekä toimintatuokioita, mutta nykysilmin nähtynä Kowalskin sisällä myllertävä ahdistavakin levottomuus purkautumisineen ja kummallisine kohtaamisineen kiehtoo ja viehättää huomattavasti enemmän, eikä ainakaan tarvitse tylsäilystä tilitellä. Ennemmin sanoisin, että on hiukkasen harmi, kun levylle on laitettu jokusen minuutin eurooppalaista versiota lyhyempi Yhdysvaltojen teattereissa kiertänyt versio. Rewindin mukaan erot tulevat käytännössä kahdesta loppupuolen kohtauksesta, jotka on lyhyemmästä versiosta nipsaistu pois, ja niinpä tässä ei nähdä Charlotte Ramplingin esittämää liftaria ollenkaan:

"The UK version contains two extra scenes, starting at 89:49, with a total run time of 6:59. The first scene (5:35) is between Barry Newman and Charlotte Rampling (playing a pot-smoking hitchhiker); the second scene (1:24) features Barry Newman the morning after his meeting with Charlotte Rampling."

Itsehän olen tainnut nähdä vain tämän lyhennetyn version, eli on jokseenkin vaikea miettiä, miten nämä kadonneet minuutit olisivat loppupuoliskon yleistä tunnelmaa muokkailleet tai Kowalskin sielunelämää raotelleet lisää. Nähdäänhän niitä välähdyksiä toisenlaisesta elämästä typistetymmässäkin versiossa vaikkapa leppoisampien ja kaihoisien rantamuisteloiden muodossa. Ehkä jää hieman hämäriin ja katsojan mielikuvituksen varaan, mikä maailmantuska tai tyhjyydentunne laittaa Kowalskin kaahaamaan poliisia, kelloa, arkielämää, pysähtyneisyyttä ja aavikkoa vastaan epätoivoista kilpa-ajoaan. Kowalski ei siis ole helpoimmin lokeroitava heppu ja vaikka vähitellen verhoja raotellaankin, niin etäisyyttäkin jää kohtalaisesti. Selkeää kuitenkin on, että pysähtyminen ahdistaa ja monien kaipaama tavallinen elämä ei ole hänen juttunsa, mikä taas johtaa lohduttomiakin sävyjä leiskauttelevaan kujanjuoksuun. Mielestäni Newman kuitenkin hoitaa hankalan hommansa siinä määrin onnistuneesti, että Kowalskin taival tuntemuksia herättelee, eikä jätä kylmäksi. IMDB:n triviaosaston mukaan Gene Hackman olisi ollut ohjaajan ensisijainen valinta, kun taas Newman oli tuottajien toive ja jossakin vaiheessa myös Kris Kristofferson olisi ollut pohdittavana. No, itse en ainakaan osaa Hackmania Kowalskin kilpakenkiin kaipailla, mutta Kristofferson taas olisi voinut tuoda tullessaan hiljaista herkkyyttä. Onhan Newmanin kasvoillakin samaa nähtävissä ja lopun lähestyessä myös aavistus tyyneyttä ja helpotustakin, mikä taas aiheuttaa katsomon puolella ristiriitaisia tuntemuksia.

"The car featured in the film is a 1970 Dodge Challenger R/T, with a 440 cubic-inch V-8, and not a 426 Hemi V-8 (as is often believed). Eight white Challengers loaned from the Chrysler Corporation were used during the filming."

Jos Kowalskin sisällä kuohuu kenties enemmän kuin pintapuolisesti näkyy, niin kyllähän konepellin allakin kohtalaisesti koneet karjuvat ja ärjyvät, kuten yläpuolelle lainattu ote IMDB:n puolelta kertoo osaltaan. Itsehän en menisi autointoilijoiden kerhoon nimeäni merkkailemaan, mutta ainakin nimensä ja uhittelevan ulkomuotonsa puolesta Dodge Challenger vaikuttaa nappivalinnalta kapinallisen menopeliksi. Sarafianin mukaan kiiturin valkoiseen värivalintaan ei liittynyt mitään sen suurempaa symboliikkaa, vaan sellaisena auto erottui hyvin aavikkotaustoja vasten. IMDB kertoo myös, että Kowalskin tavoite olisi ollut kaasutella noin 1940 kilometriä 15 tunnissa, eli keskinopeuden olisi pitänyt olla lähempänä 130 kilometriä tunnissa. Vauhdikasta vipellystä elokuvassa nähdäänkin ja etenkin ensimmäiset kaksi kolmannesta viedään hurjasti läpi ennen kuin jäähdyttelyosuudet tulevat voimakkaammin mukaan. Ihan heti ei kuitenkaan sitä rämäpäisyyttä päästä koettelemaan, mutta noin 20 minuutin kohdilla nähdään jo vähintään kelvolliseksi lämmittelyksi kelpaavaa ratinvääntöä tiivistunnelmaisen moottoripyöräjahdin muodossa. Täpärät tilanteet eivät tietenkään yhteen koitokseen lopahda, vaan rautaisia hermoja vaaditaan vaarallisten leikkien jatkuessa, ja niissä väännöissä paljastuu myös, ettei Kowalski luonteeltaan mikään täysin häikäilemätön heppu ole.

Reipasta ja riehakasta revittelyä sekä peltipetojen kilvoittelua katsellessa tekee jälleen mieli tokaista, että 1970-luvulla tehtiin runsaasti silmiä miellyttävää kiihdyttelytaidetta. Näyttävä romutus ei tässä elokuvassa mikään päävetonaula ole, mutta väistämättä peltijätettä syntyy, kun ahtailla teillä liikutaan kovilla nopeuksilla. Siitä kertoo sekin, että Newmanin ohjastamia Challengereita oli kuvausryhmällä käytössä kahdeksan kappaletta ja tuotannon tullessa loppuunsa yksi jäljellä. Rikkoutuvan raudan ryminää katsellessa ja kuunnellessa tietenkin alkaa mielessä pyöriä, että voisihan sitä vastaavaa kovaa kyytiä tarjoilevia makupaloja sisällyttää keväiseen katseluohjelmaan enemmänkin, eli kenties olisi otollisia mielialoja napata iltaviihdykkeiksi vaikkapa Bullitt, The Driver, Two-Lane Blacktop tai uudemmista esimerkiksi Nicolas Winding Refnin Drive. Voisihan senkin muistiin merkitä, että myös Kowalskin kaahaus on myöhemmin päivitetty vuonna 1997 samalla nimellä. Jostakin syystä tämä tuoreempi televisiotuotantona toteutettu Vanishing Point ei ainakaan ennakkoon hirmuisesti värisyttele. Toisaalta kiinnostaisi kyllä katsella Viggo Mortensenia virkavaltaa karkuun kaahailevana Kowalskina. Lukemani perusteella tästä päivityksestä on karsittu hämärämpää haahuilua ja Kowalskin kiidollekin annetaan konkreettisempi selitys, eli uusi tulkinta voisi siinäkin suhteessa olla hiukan kuivakkaampi elämys...



Sarafianin filmografiasta taas voisin napata katseluun pari vuotta varhaisemman ja luultavasti paljonkin pehmoisemman haikailun vapaamman elelyn perään. Vuoden 1969 Run Wild, Run Free siis lisättäköön alati pulskistuvalle listalle, koska vielä ei ole tullut kiintiö täyteen lapset ja eläimet -hömpötysten suhteen. Kowalskin aavikkorallin kanssa samana vuonna ilmestyi Sarafianilta oletetusti hyvinkin rajua erämaamenoa esittelevä Man in the Wilderness, joka karuine maisemineen ja kovine selviytymiskamppailuineen kyllä kiehtoo kovastikin. No, näitä ei ole vielä tullut edes hyllyyn hankittua, mutta molemmat kyllä kiinnostavat, eli ehkäpä tulevaisuudessa sananen niistäkin. Matkailua ja autohurjastelua kyllä tekee mieli vilkaista lisää, joten ehkä jokin noista mainituista pääsee vuoroon tai sitten nappaan hyppysiin Mika Kaurismäen reissuvoittoisen teoksen tutkittavaksi, sillä hän on ainakin määrällisesti kiitettävästi tähän lajiin tuonut kotimaista tarjontaa ja noitahan kokoelmassa notkuu jokunen kokonaan katsomattominakin.

"This radio station was named Kowalski, in honour of the last American hero to whom speed means freedom of the soul. The question is not when's he gonna stop, but who is gonna stop him."

Komean kisailun lisäksi Vanishing Point nostattelee positiivisia tuntemuksia yhdistellen maalauksellisenkin komeasti kuvissa aavikko- ja vuoristonäkymiä. Aivan niin huimiin korkeuksiin ei päästä kuin minne vaikkapa Trollhunter tuossa taannoin vei, mutta sen verran hienosti hehkuu, että karua kauneutta tekee mieli kehaista. Eihän tämä nyt sellainen tarina muutenkaan ole, että lähdettäisiin tarkoituksella taiteilemaan maisemaotosta toisensa perään, mutta taustalla mielenkiintoista katseltavaa tiuhaan tahtiin vilisee ja reissun edistyessä nähdään niitäkin näkymiä, jotka helposti jumittuvat mieleen. Muutenkin kuvat ovat hitaampia sekä hallitumpia kuin tuossa vuoripeikkoilussa, mikä tekee ihastelusta helpompaa. Tällaista puolta osaa helposti arvostaa kovien koitosten lomassa, vaikkei ehkä mistään varsinaisesta jäähdyttelystä olekaan sopiva jutella. Sivuhahmoille ei ihan hirmuisesti anneta aikaa tai tilaa kasvaa, mutta Kowalskin matkalle mahtuu kaikenlaisia kohtaamisia ja lyhyitä tutustumisia, jotka osaltaan karkottavat yksitoikkoisuutta touhusta. Vanishing Point keitteleekin kasaan kaikkiaan kiehtovan ja antoisan sekoituksen tiukkaa menoa kansan kannustaessa kapinallista ja siihen sivuun hiukan hankalampaakin palaa pohdittavaksi karkumatkan mausteeksi. Tälle katsojalle olisi sopinut, että utuisia sävyjä väläyttelevää aavikkotunnelmointia olisi mukaan enemmänkin mahdutettu, mutta toki näinkin käy ja hyviä värähtelyjä moneenkin otteeseen ruudun kautta välittyy teoksen taltioituessa muistiin hyvällä tavalla omanlaisenaan irtiottona.



Vanishing Point (1971) (IMDB)

Vilisevien kilometrien vietävänä olisi aikomus jatkaa, vaikkakin kenties parikin pykälää kepeämmissä tunnelmissa ja vähemmän arvoituksellisten oikkujen ajamana kuin mitä herra Kowalski elokuvassa Vanishing Point jokunen päivä sitten tarjoili ihmeteltäväksi. Samaisen tekstin yhteydessä tulikin puheltua, että ehkäpä nälkää riittää vauhtivoittoisen elokuvaviihteen suhteen lisääkin tai jos ei aivan silkkaa hurjastelua, niin edes taivallettavia teitä ja jopa mystisiä matkoja voisi napata katseluun. Mika Kaurismäen nimikin taisi tulla mainittua ja hän on tosiaan useamman vuosikymmenen aikana montakin tarinaa tähän liikkuvaiseen lajityyppiin sovitellut. Tuskinpa lienee liioiteltua väittää, että jokunen hänen tunnetuimmista sekä arvostetuimmista ohjauksistaan kuuluu juuri tähän joukkoon. Itsellä olisi kuitenkin vielä kahlattavaa niissä, koska vain jokunen on toistaiseksi tullut tutuksi ja omien silmien kautta todistettua. Tarkoituksena toki on näitä nähtyjäkin uusia, mutta tähän väliin kiinnostaa tempaista tekele sieltä tuntemattomammalta laidalta, eli hyllystä hyppysiin Highway Society. Paljoakaan kansitekstiä kummoisempia ennakkotietoja ei ole tullut tähän tarinaan liittyen lueskeltua, joten on ihan kiinnostavaa kipaista kurkistelemaan, millaista pitkien teiden seikkailua olisi luvassa...

Rauhallisesti tämä oletettavasti räväköityvä reissailu käynnistellään, kun Jack Bogart (Kai Wiesinger) löydetään varsin mietteliään näköisenä makoilemassa ja tupruttelemassa sängyltään. Uusi päivä on tuloaan tekemässä, eikä Jack oikein ehdi edes aamupuuhiaan hoitaa, kun jo kiireinen asiakas tahtoisi korjausapua. Päähenkilö nimittäin pyörittää autokorjaamoa sekä -romuttamoa. No, pihalla vartoilevat eivät niinkään niitä romutuspalveluja ole vailla, vaan menopeli on alkanut tökkiä kesken matkan. Hätä ja hoppu ilmeisesti vaivaa, eli pitäisi mahdollisimman nopsasti päästä takaisin tien päälle, muttei hiukkasen uniselta vaikuttava Jack nyt mitään mahdottomasti ala vipeltämään. Toisaalta kaveri vaikuttaa tietävän mitä tekee, eli valmista tulee ripeästi, joten Elisabeth (Marie Zielcke) äitinsä Verenan (Michaela Rosen) kanssa voi piakkoin kuljettajansa ohjastelemana körötellä kohti määränpäätään. Jack tosin painottaa, että nämä pikakorjailut ovat vain tilapäistä helpotusta ja auto olisi syytä toimittaa kattavampaan käsittelyyn.



Kunhan edellisistä on päässyt eroon ja omia projekteja väkertelemään, niin seuraavat vieraat ovat jo kuviin saapastelemassa. Tämä kaksikko ei tosin ihan uusia tuttavuuksia olekaan, vaan kaveruksilta löytyy selvästi yhteistä menneisyyttä, eikä Jackin tulisesta tervehdyksestä päätellen lainkaan niin mukavaa historiaa. Jälleennäkeminen on kieltämättä kirjaimellisesti lämpöinen Jackin tuikkaillessa toisen tyypin liekkeihin. Popon (Jochen Nickel) hädissään sammutellessa palavia asusteitaan, päättää Bruno (Hannes Hellmann) hiukkasen ojentaa Jackia tästä keppostelusta. Siinähän sitä selviää jutustellessa katsomonkin suuntaan, mistä taannoin on pahaa verta päässyt syntymään. Heput ovat aikoinaan olleet yhdessä ryöstöhommissa, eivätkä tilit ole Brunon mielestä menneet täysin tasan, vaan hänen näkemyksensä mukaan Jackilla olisi runsaasti velkaa maksettavanaan ja hyvitykseksi hän voisi ottaa vaikkapa komeimman pihasta löytyvän auton, mutta tarjous ei taas niinkään Jackia miellytä. Pelkkä kieltävä vastaus ei tietenkään riitä, sillä tyypit uhittelevat laittavansa koko paikan matalaksi, ellei Jack aio perintään suostua.

Armonaikaa sentään pikkuisen suodaan, joten Jackilla on pari vuorokautta kuitata tilit tasan, ja hän loikkaakin himoittuun kiituriinsa porhaltaen tien päälle. Aivan hirmuinen huoli ei miekkosen kasvoilta paista, vaan ennemmin näyttää siltä, että mikäpä tässä kauniina päivänä huristellessa. Hetkistä myöhemmin tosin sitä päänvaivaakin ilmaantuu, koska Jack huomaa aamuisia tuttuja tien laidalla jälleen auton kimpussa, mikä saa katseen herpaantumaan. Heitetäänpä mukaan kapeahko tie ja pari yllättäen näkökenttään ilmestyvää ratsastajaa, niin pienimuotoinen katastrofi alkaa olla syntymässä. Auto riistäytyy hallinnasta ja painelee vauhdikkaasti jo niittyjen puolella, jolloin Jack näkee viisaimmaksi hylätä menopelinsä kyydistä loikaten. Voimattomana sivustakatsojana hän seurailee, miten arvokas vauhtihirmu kohtalokkaasti törmää lähistön ainokaiseen puuhun ja murskautuu etupäästään mäsäksi. Turha sitä on sen suuremmin lähteä ääneen murehtimaan, eikä Jackilla oikein tunnu riittävän mielenkiintoa pakollisiin jälkiselvittelyihinkään.



Joka tapauksessa maksusuunnitelmat menevät uusiksi ja pitäisi kai jotakin keksiä, mutta ehtiihän sitä matkalla miettimään. Näin Jack pääsee samalla Elisabethin ja Verenan kyytiin kaupunkia kohti. Verena ei tosin yllättävästä reissuseurasta niinkään innostu ja paheksuu tyttärensä viekoitteluyrityksiä muistutellen, että tässähän ollaan menossa tapaamaan tämän tulevaa aviopuolisoa. Tiedä sitten, onko tässä kuviossa niinkään romantiikalle sijaa, sillä entisestään kasvava omaisuus ja aviomiehen mukana tuleva aatelisarvo tuntuvat äitiä kiinnostavan kovasti ja Elisabethin jutut elämänsä uhraamisesta kuitataan lapsellisena kiukutteluna. No, Jack ei anna yleisen nihkeyden mieltä masentaa, vaan tuumailee, että voisihan sitä lähteä eteenpäin, koska on juttu sekä toinenkin setvittävänä, eikä hän muutenkaan vaikuta halukkaalta puoliväkisin jumittelemaan äidin ja tyttären seurassa sanallista vääntöä tarkkailemassa.

Edessä häämöttävään tulevaisuuteensa tyytymätön Elisabeth tahtoisi kuitenkin loikata karkumatkalle villin ja vapaan Jackin mukaan. Siihen ehdotukseen Jack taas suhtautuu jokseenkin kyynisesti, mutta innokkaasti irtiottoa kaipaava Elisabeth ei noin vain suostu torjutuksi. Asioita pitäisi hoitaa myös Brunon kanssa, jolle ei yllättäen tuhoutunut auto enää kelpaa. Kiristäjillä kuitenkin on jo uusi ehdotus mielessä, eli Brunolle on tulossa lähetys itäiseen Suomeen, mutta noutaja vain puuttuu. Tässä olisi Jackille toinen tilaisuus velkojen hävittämiseen ja luvassa olisi vielä kohtalainen kasa käteistä vaivanpalkaksi. Melko suoraan myös vihjaillaan, että kolmatta mahdollisuutta ei ole tulossa ja harkinta-aikakin jää vähiin, koska jo saman vuorokauden puolella pitäisi lähteä menemään. Koko hommaan olisi neljä päivää aikaa, ja vaikka Jack ei innosta vieläkään hehku, niin pakkohan se on pinkaista kohti vähäsen viluisempaa Suomea, ja jotta ei käväisy ihan yksinäiseksi taivallukseksi menisi, niin Elisabeth livahtaa lautalle mukaan...



Sinänsä aineksia olisi ihan riittävästi, jotta noin 90 minuuttia kevyesti tien päällä viihtyisi, mutta Highway Society on ikävä kyllä taipuvainen yleiseen latteuteen, koska oikeastaan mikään Jackin ja Elisabethin kohtaamista pulmista tai keskinäisistä kinasteluista ei juurikaan värisyttele. Kumppanuus ei todellakaan kitkattomissa merkeissä nytkähtele liikkeelle, vaan pitää vääntää ja vängätä, mutta onneksi meno ei niinkään ankeuteen kallistele, koska pienimuotoinen tilannehuumori kuivahkoine vitseineen sävyttelee kaksikon taivalta. Toisaalta sopii ihan hyvin tarinaan, ettei lähdetä parivaljakon koettelemuksista väkisin paisuttelemaan suuremman luokan kohellusta, vaan linja on lähempänä arkisia tokaisuja sekä tilanteita. Oman lisämakunsa tuo, kun Elisabeth etsintäkuulutetaan kera houkuttelevan palkkion, mutta väittäisinpä silti, ettei mitään tiivistahtista jahtia tai piinaavia tilanteita tunnuta tosissaan tavoiteltavan, vaan eteneminen pysyy kohtalaisen rentona kaikista käänteistä huolimatta. Mitä nyt pari kamppailukoitosta pitää jotenkin hoitaa, niin siitä huolimatta muksauttelevaisen toiminnan määrä pysyy varsin maltillisena.

Minua ei yleensä rento tahti tai leppoisan ilmapiirin tavoittelu häiritse, etenkään reissuelokuvissa, mutta jos hiljaista käyntiä ei onnistuta hyödyntämään tunnelmoiden kauniiden kuvien tai hyvien hetkien parissa, niin kuljettu polku saattaapi jokseenkin tasapaksuna näyttäytyä, ja siinäpä mielestäni on tämän tarinan suurin ongelma. Mikään hoppu ei todellakaan ole, koska vasta puolivälin kohdilla päästään suuren laivan kyydissä muille maille ja kuviin vaihtuu talvinen Suomi lumisine maisemineen. Etenkin ensimmäisellä puoliskolla ajelukuvasto tuottelee pienoisen pettymyksen, eikä kultaisiin elokuvamuistoihin ainakaan tarvitse lisäyksiä tehdä. Jälkimmäinen puolisko tarjoilee runsaammin vaihtuvia maisemia ja kyllähän sieltä niitä nättejä otoksiakin löytyy, mutta kasvusta huolimatta valikoima tuntuu jokseenkin niukalta edelleen.

Omiin silmiin hahmotkin näyttäytyvät hiukan haaleina tapauksina, mutta kenties tarkoituksenakin on ollut heittää pari tavallista tyyppiä keskenään kilometrejä kulkemaan kuin luoda legendaarisia retkeilijöitä. Kyllähän teitä taivaltaville sattuu ja tapahtuu, jolloin hermoja testaillaan, mutta viimeisiin selvittelyihin ehdittäessä puhti tuntuu ruudun molemmin puolin olevan poissa. Eipä eripuraista paria silti tee mieli luonnehtia täysin tympeiksi tyypeiksi, koska sinnikkyyttä ja salaperäisyyttäkin löytyy vähintään pikkuinen hyppysellinen, sillä Elisabethilla on omat mysteerinsä ja Jackin sisällä palaa halua tarttua tähän hetkeen. Valitettavasti näistä piirteistä en itse onnistunut isommin innostumaan ja vähän viileä vaikutelma vastahakoisesta kumppanuudesta lopulta jää leijailemaan. Onhan onneksi joukossa jokusia onnenvälähdyksiä ja hymyjä, kun vaikkapa karaokea laulellaan tai mukavia turistaan, mutta kokonaisuutta niillä tuokioilla ei pelastella. Voi olla, että joku muu saakin seikkailusta enemmän iloa irti, mutta minulle Highway Society näyttäytyy monessakin mielessä puutteellisena reissailuna.



Vaikka elokuva ei parhauteen pääsisikään, niin on ihan mukavaa ja arvostettavaa, että Future Film on Kaurismäki Collection -julkaisusarjaan pyrkinyt laittamaan lisämateriaaleiksi trailerien lisäksi vähintään ohjaajan haastattelun, jollainen tältäkin levyltä löytyy. Eihän kyse mistään hirmuisen pitkästä juttutuokiosta ole, sillä noin 13 minuutin verran Kaurismäki turisee teoksestaan, mutta näitä juttuja on kuitenkin mielekästä kuunnella ja yleensä tuntuu mielenkiintoista tietoa tulevan, eikä vain satunnaista jaarittelua. Rauhallisesti Kaurismäki laittaa juttunsa liikkeelle kertomalla, miten tuolloin aloitteleva käsikirjoittaja Paul Charles Bailly oli lähetellyt hänelle jo vuosien ajan käsikirjoituksia sekä elokuvaideoita yleensäkin. Monet näistä sujahtivat juurikin road movie -lajiin ja ilmeisesti Bailly oli katsellut Kaurismäen aiempia töitä ja niistä osittain inspiroitunutkin. Vuosituhannen vaihteen aikoihin Saksan televisio taas oli tarjonnut Kaurismäelle rahoitusta televisioelokuvaan ja tähän tarjoukseen hän suostui niillä ehdoilla, että sai itse valita käsikirjoituksen sekä kuvata elokuvan 35 millimetrin filmille, eli projekti tavallaan toteutettiin teknisesti teatterielokuvana. Mitä tarinaan tulee, niin Kaurismäki päätyi hyödyntämään Baillyn ideoita, mutta ei suoraan mitään valmista kokonaisuutta napannut, vaan kaksikko yhdessä yhdisteli kahdesta Baillyn varhaisemmasta tarinasta uuden käsikirjoituksen.

Tuotantoyhtiön yhtenä toiveena oli saada mukaan vähän kuvaa Suomestakin, mihin liittyen Mika vihjaisee, että Aki-veljen menestyksellä saattoi olla vaikutuksensa. No, tässä tarinassa homma kääntyi niin, että koukerot veivät kohti pohjoista maata, kun Kaurismäen näkemyksen mukaan yleensä sieltä lähdetään pois. Noin lyhyesti tarinaa voisi hänen mielestään kuvailla Kaunotar ja Kulkuri -muunnelmana. Tarkoitus oli saada elokuva soljumaan luontevasti kaikenlaisine kohtaamisineen sisällyttäen elämän kauniita ja raskaita puolia kumpaisiakin mukaan, mutta samalla ilman silmiinpistäviä korostuksia tai alleviivailuja. Ajatuksena oli myös pitää yllä kepeää ilmapiiriä, sillä ohjaaja puhelee, että huumorilla ja musiikilla oli suuri osa tässä reissussa. Mitä jälkimmäiseen osa-alueeseen tulee, niin hän oli jo pitkään halunnut käyttää Steamhammerin kappaleita elokuvassa, ja tietyt kohtaukset muotoutuivatkin kappaleiden innostamina.



Saksankielisyys taas oli välähdys opiskeluajoilta, sillä edelliset saksaksi toteutetut projektit liittyivät varhaisiin koulutöihin. Tässä tapauksessa tosin kuvausryhmässä oli paljon suomalaista porukkaa mukana. Kuvaukset sujuivat pääsääntöisesti mukavasti ja homma toteutettiin pitkälti Helsingin lähistöllä, eikä Venäjän rajaakaan kovin kauas kaupungin ulkopuolelle lähdetty viemään. Muutenkin Highway Society oli Kaurismäen mukaan helppo projekti, ja olosuhteetkin tuntuivat suosivan, sillä talvikin tuli kuin tilattuna. Helppous ei kuitenkaan tarkoita, että ihan tuosta vain jotakin olisi huiskittu, koska yhdessä kuvaajan kanssa Kaurismäki panosti paljon värimaailman ja tyylin suunnitteluun sekä toteutukseen. Ennen juttutuokionsa lopettelua Kaurismäki myöntää, että road movie on hänelle tärkeä laji ja siihen syynä saattaa osaltaan olla, että hän on omakohtaisesti matkustanut suuren osan elämästään.

No, vaikka tämä teos ei omalla listalla kovin korkealle Kaurismäen töiden joukossa tai lajityypissään muutenkaan nouse, niin eiköhän sitä taas jossakin vaiheessa innostusta nouse kaivella kaverilta jokin samaa alalajia edustava tapaus tutkittavaksi. Mielessä pyörii esimerkiksi kolmikko Arvottomat, Rosso ja Tie pohjoiseen. Onhan Kaurismäellä muitakin teitä ja maisemia halkovia tarinoita tarjolla, mutta uskoisin, että nuo mainitut olisivat nykysilmille antoisimpia elämyksiä. Vaikka Highway Society ei samoihin laatuluokkiin loikkaa, niin saa se silti myös kourallisen hyviäkin hetkiä mukaan menoon sisältymään, mutta ne tuntuvat hukkuvan joutavampien ja pikkuisen pitkästyttävienkin osuuksien sekaan. Itse en valitettavasti löydä joukosta sellaisia tunnelmapaloja tältä taipaleelta, joita olisi mukava katsellessa herkutella ja mielessä jälkikäteen muistella. Lieköhän sitten osasyynä haluttomuus korostella kohtaamisten ja käänteiden aiheuttamia tuntemuksia, mutta kaikkiaan kokonaisuus hahmoineen jää hiukkasen etäiseksi. Ainakaan liiallinen liikuttuminen ei nouse huoleksi ja pienoinen uupuminen tulee koettua muista syistä kuin kuluttavan tunnepuolen takia. Kun huomioidaan, ettei huumorikaan hurjan hupaisaa ole ja reissukuvastokin värähtelyineen jättää kohtalaisesti toivottavaa, niin kaikkiaan kehuja ei pysty lähellekään yltiöpäistä ylistelyä kohottelemaan. Tuntuu sopivammalta sanoa sekä summailla, että Highway Society on menettelevä menopala ilman huikeita huippuja, eivätkä kuljetut kilometrit tässä tapauksessa erityisen antoisaa ihmeteltävää pääse paljastamaan.



Highway Society (2000) (IMDB)

Vapauden tuulahduksiakin tavoittelevien reissujen ja kovapäisten kaahailujen jälkeen voisi vaihteeksi tempaista kotiteatterin ohjelmistoon kyynistä ja kovaotteistakin äijäilyä viileältä 1970-luvulta. Hempeät sanat ja kauniit teot eivät näissä koettelemuksissa nouse erityisen korkeaan arvoon, vaan vähän toisenlaisia toimintatapoja suositaan, eli nyrkkejä nostellaan pystyyn ja hankalammat tapaukset paukutellaan heti hengiltä. Tarkoittanee siis sitä, että Charles Bronsonia jälleen kotikäynnille kutsutaan, koska heppu erikoistui 1970- ja 1980-luvulla esittämään vähäsanaisia tylyjäkin tyyppejä, jotka eivät pehmeistä arvoista paljoakaan perusta ja lähimmäisenrakkautta varsin rajallisesti osoittavat. The Stone Killer ei kuitenkaan Bronsonin teosten joukossa mikään hurjista hirmuisin hurmejuhla tai ylistyslaulu oman käden oikeudelle ole, vaan ennemmin ilmestymisajalleen tyypillinen poliisielokuva, jossa kyyninen maailmankatsomus on valloillaan ja rikosta, jännitystä sekä toimintaa olisi katsojille tarjolla. Tämäkin tarina on toki aiemminkin vilkaistu, mutta ei aivan niin runsaissa uusinnoissa kiertänyt kuin kaverin klassikko-osasto, ja kun edellisestä kerrastakin on jo aikaa, niin käpsyttelenpä kovia katuja kohti...

Sävelet ja säännöt tehdään harvinaisen selviksi jo ensimmäisten minuuttien aikana, niin eipä tarvitse katsomossa suuremmin arvailla, millaista asennetta ja tekemistä seuraavat 90 minuuttia elokuvaviihteen muotoon kääntelevät ja vääntelevät. Eräällä kadulla käydään ryöstön jälkiselvittelyä jahteineen ja poliiseja porhaltaa paikalle niinkin runsaasti, että ryövärin karkumatkan mahdollisuudet nipistyvät jatkuvasti ja umpikujaa näyttäisi olevan edessä. Virkavalta ei kuitenkaan ole aseet räiskyen ryntäämässä tyypin perään, vaan kaipa jonkinlaista neuvotteluasetelmaa tai tilanteen rauhoittumista haetaan. No, kaikkia ei tällainen touhu kiinnosta, sillä Lou Torrey (Charles Bronson) ei juurikaan jaksa vitkutella ja seurailla tilanteen kehittymistä, vaan tuumailee, että parasta kaivella revolveri kätöseen ja muiden ohjeistuksista piittaamatta hipsaista miesjahtiin. Torrey tietysti tappavan leikin taitaa, ja jos vastapuoli on valmis liipasinsormea verryttelemään, niin eipä Torrey ala jänistämään, vaan kokenut ja kylmähermoinen poliisi kyllä omalta osaltaan pelaa loppuun saakka. Pian tulos jo roikkuukin lohduttomana kaiken kansan nähtävillä kerrostalon paloportaissa, eikä tosiaan tarvitse enää niitä neuvotteluja mietiskellä.



Tosin aivan noin vain juttua ei saada lakaistua selvitettyjen kansioon, koska kaikkien mielestä poliisien harjoittama tappava väkivalta ei ehkä ihan a-okay olekaan, joten sanomista tulee. Torreylle tehdään selväksi, että esimiesten sietokyky tällaisen revolverisankaroinnin suhteen alkaa olla pikkuhiljaa täynnä, ja selkään taputtelevat ovat vähissä, eikä kehuja oikein ole luvassa 17-vuotiaan ryöstäjän räiskäyttelystä ruumishuoneelle. Torrey itse puolustautuu puhellen, ettei kansa lainkaan tiedä, mitä tahtoo, koska säädettyjä lakeja tulisi noudattaa, eikä siinä ole oikein aikaa miettiä ikävuosia, kun aseet kädessä tehdään tilejä selväksi. No, joka tapauksessa miekkonen alkaa olla sitä mieltä itsekin, että ura New Yorkin poliisivoimissa on jo loppuunsa taputeltu ja länsirannikolta tarjottu komisarion paikka kiinnostaa kovastikin. Läheiset perhevälit eivät ainakaan tunnu miestä pidättelevän, koska tytärtään hän tapaa hyvin harvakseltaan ja entinen puoliso maalaa Lousta melkoisen synkeähkön luonnehdinnan eräänlaisena ikuisen ikävän ja kaiken kuihduttavan marraskuun ruumiillistumana, eli toisin sanoen eipä taida tulla ikävä, vaikka Lou kauemmaksi lähtisikin.

Aurinkoinen Los Angeles siis kutsuu, eikä kovia nyrkkejäkään tarvitse hyvästellä, vaan vaikuttaa jopa siltä, että osa uusista työkavereista edustaa häikäilemättömämpää linjaa vaikkapa epäiltyjen kuulustelussa. Hyvinkin hanakasti löytyy taipumusta peittelemättömään pieksemiseen keskellä kirkasta päivää, eikä mahdollinen valittelu poliisiväkivallasta kaikkia sen suuremmin huoleta. Ilmeisesti uusi arki länsirannikon poliisivoimissa lähtee rullailemaan hyvin, sillä yht'äkkiä on sujahtanut jo melkeinpä parin vuoden verran maisemien vaihdosta, ja silloin menneisyys tulee yllättävällä tavalla koputtelemaan olkapäätä. Eräästä kolkosta asunnosta löytyy nimittäin vihjeiden perusteella eräs Armitage (Eddie Firestone), jonka kanssa Torrey on jo edellisessä kaupungissa joutunut tekemisiin. Hepusta onkin laitettu liikkeelle koko maan kattava etsintäkuulutus ja kaveria kovin kaipaillaan New Yorkissa.



Saattokeikka kohti New Yorkia määräytyy Torreyn hommiksi, mutta tämä reissu ei sitten ihan putkeen menekään, koska pidätetty ammutaan kalman maille jo ennen kuin hänet saadaan kuulusteluihin saakka toimitettua. Torrey ei kuitenkaan aio noin vain hipsaista takaisin, vaan tahtoo selvitellä, millaisia kuvioita taustalta mahtaakaan löytyä, ja pääseepä siinä samalla vanhoja tuttujakin moikkaamaan. Onhan se selvää, että epäilykset heräävät, kun tällainen uskalias palkkamurha toteutetaan aivan poliisien valvonnassa ja etenkin, kun kohde on aikoinaan tehnyt vastaavia hommia hyvinkin vaikutusvaltaisille tahoille järjestäytyneen rikollisuuden maailmassa. Näistä piireistä ei välttämättä arkaluonteisten tietojen lörpöttelijöitä noin vain löydy, eli pitää kärsivällisesti lähteä pienempien tekijöiden perään ja kovin käsin kaivelemaan uusia johtolankoja esille.

Torrey ja kumppanit eivät niinkään luota lupausten voimaan, vaan ovat ensisijaisesti tarjoamassa kepillä kopsauttelua, jos yhteistyö ei sattuisi sujumaan ja hakkaamalla jälleen tulostakin tulee. Pieksevä ja uhitteleva poliisijoukko pääseekin vähitellen jäljille, vaan jokseenkin epämääräiseltä suurempi kokonaisuus kuitenkin näyttää ja sitä sotkevat vastapuolen palkkatappajat, jotka parhaansa mukaan siivoilevat heikkoja lenkkejä lopulliseen hiljaisuuteen. Armitagen vanhat tutut korkeilla paikoilla ovat käytännössä koskemattomia, eli ensin pitää käväistä kauempanakin kyselemässä. Vaikka suurten salaisuuksien selvittely takkuilisikin, niin keskiportaan pahiksia saadaan napsittua talteen tai toimitettua hautausmaan puolelle pysyvämmin. Ilman isompaa rymistystä juttu ei kuitenkaan ole ratkeamassa, vaan vaaditaan vähän rajumpaakin rykäisyä kuin vain kovistelua kuulusteluhuoneessa, sillä löytyy niitä tylyjä tyyppejä toiselta puoleltakin. Suuri yhteenotto onkin hyvää vauhtia rakenteilla, vaan miten on, mahtaako poliisi jäädä niissä räiskyttelyissä lähinnä sivuosaan, kun vuosikymmenten ajan muhineet katkeruudet ja vaietut vääryydet päätetään selvitellä kerralla kuntoon...?



Kyllähän The Stone Killer tavallaan toimittaa sitä, mitä Bronsonin ja Michael Winnerin yhteistyön hedelmää soittimeen sujautteleva katsoja tulee tilanneeksi, mutta viskaisee silmille lähinnä perusannoksen kakkoskorin tavaraa, eikä suinkaan mitään hekumallisinta herkkua jännitysviihteen huipuilta. Tokihan keskitasoisuus oli tiedossa aiemmalta katselulta, mutta sopiihan sitä silti testailla, josko mieli olisi suopeampaan suuntaan muuttunut tai toisinnolla löytyisikin niitä kiehtovampia piirteitä. Näin ei valitettavasti päässyt käymään, vaan ensinäkemänkin jäljiltä jäänyt vähäsen vaisuhko vaikutelma toistui. Mistään hermoja raastelevasta pettymyksestä en silti puhelisi, koska onhan tässä vuosien varrella tottunut Bronsonilta paljon sitä B-luokkaisempaakin puurtamista tuijottelemaan, ja harvemmin ne kertyvillä katseluilla lähtevät huimaan nousukiitoon arvoasteikossa. Niinhän se suunnilleen tämänkin tekeleen kohdalla menee, kun ei maku ole merkittävästi muuttunut tai mitään edellisellä yrityksellä piiloon jääneitä puoliakaan oikein paljastu. Kirjattakoon kuitenkin plussien puolelle, ettei The Stone Killer sentään kertakatselulla puhki kulahda, vaan kohtalaisen viihdyttävästi kyseenalaisempaa poliisitoimintaa esittelee elokuvallisin keinoin.

"What hit him?"

"A complete state of death."

Niitä mainittuja toisia tilaisuuksia vanhalle kivikasvolle mielellään suo, ja vaikka tämä laiskempi osasto tuotannosta ei niin hirmuisen kovaa uusinnoilla potkisikaan, niin usein niistäkin jotakin omituista nuhjuista viehätystä löytyy. Vaikka on helppoa lipsauttaa jutut sellaisen huutelun puolelle, että tylyjä tekoja vailla tunteita oltaisiin suorittamassa, niin sopinee myös muistutella, ettei Bronson tässäkään teoksessa sentään mikään täysin epäinhimillinen tappokone ole, vaan kuolontöiden toistuva toteuttaminen alkaa syödä ja painaa sisältä. Bronsonin luontaisesti vähäeleinen tyyli vahvistelee vaikutelmaa synkän maailman vaivaamasta miehestä, ja luulisin, että hiljaisempi tapa on herran kohdalla se uskottavampi vaihtoehto kuin lähteä vaikkapa tuntojaan avoimemmin tilittelemään. Miekkosen suu yleensä pysyykin supussa, niin silti sitä sanaistakin arkkua paikoin raotellaan, eikä Lou osaa erityisen kaunopuheinen olla ylemmilleenkään, ja kyllähän se koruton sekä kaunistelematon suorasanaisuus myös hyvin sekaan sopii.



Kova ja kumartelematon poliisi ei tietenkään pelkillä puheilla ole valmis paketti, joten otteet pitää säätää samaan sävyyn, eikä kieroja keinoja tai kiristystäkään hirmuisesti olla säikkymässä. Voisikin veikkailla, ettei elokuvan maalaama muotokuva sääntöjä omien tarkoitusperiensä mukaan venyttelevästä ja taivuttelevasta poliisista välttämättä ollut erityisen mielekäs aikakautensa lainvalvojien silmissä. Elokuvassa ei todellakaan pyritä esittämään näitä lain ja järjestyksen puolella työskenteleviä tyyppejä rehteinä, reiluina tai puhtoisina. Selkeästi hyvät heput heiluvat lähinnä muissa elokuvissa, sillä The Stone Killer sijoittuu maailmaan, jossa rajalinja kahden maailman välillä on hyvinkin häilyvä, ellei paikoin jopa olematon. Ehkei olekaan aivan perusteetonta vihjailla, että parisen vuotta varhaisemmin ilmestynyt Clint Eastwoodin tähdittämä Dirty Harry oli osaltaan innoittamassa poliisin otteiden esittämistä tähän tapaan ja niiden varsin suoraakin kyseenalaistamista. No, joka tapauksessa Dirty Harry on selkeästi eri laatuluokkaa kaikilta osiltaan noin poliisielokuvana yleisesti ja virkavallan valtuuksia sekä keinoja tarkastellessaan kohtalaisesti terävämpi tapaus.

Edelleen olenkin sillä kannalla, että The Stone Killer on kuudesta Michael Winnerin ohjaamasta Bronson-elokuvasta se heikoin, vaikkakaan ei huono. Kaikki nämä liikuskelevat tylyn väkivaltaisessa maailmassa ja kaksikon ensimmäinen yhteistyö Chato's Land onkin mielestäni kuumotteleva kurkistus käsistä karkaaviin kostopuuhiin ja kohti lohdutonta loppua vievään katkeruuteen. Saman vuoden lopulla elokuvateattereihin tupsahtanut The Mechanic on minusta selkeästi kiehtovampi ja tiukempikin silmäys palkkatappajien armottomaan maailmaan kuin The Stone Killer. Loput kolme herrojen yhteisistä elokuvaseikkailuista sitten keskittyvätkin Paul Kerseyn jakaman omavaltaisen oikeuden ihmettelyyn. Vuoden 1974 Death Wish esitteleekin vielä varsin vakavasti otettavaa toimintaa yhdistellen rikosta ja draamaa tarinaksi kovia kokeneesta kaverista, joka näkee, ettei oikeusjärjestelmä ole riittävä kansan turvallisuuden takaamiseksi tai kunnollisia tuomioita langettamaan. 1980-luvulla ei ainakaan pehmeämpään suuntaan menty, silläDeath Wish II painottelee enemmän toimintaa ja on hengeltäänkin edeltäjäänsä raaempi. Vuoden 1985 Death Wish 3 on taas varsin railakas irtautuminen ensimmäisen jossakin määrin todellisuuden liepeillä liikuskelevasta maailmasta, kun Kersey kehittyy melkoiseksi pyöveliksi ja kohti kahjoutta kohoileva reipas räiskyttely on hurlumhei-hengessä harrasteltua tappotouhua.



Kaikkiaan siis Bronson ja Winner saivat runsaassa vuosikymmenessä aikaiseksi reilun kourallisen tasoltaan vähintään kohtalaisia teoksia, mutta itse näkisin, että ainakin puolet noista on omissa lajityypeissään hyvinkin muistettavia ja merkittäviä teoksia. The Stone Killer ei tosiaan tähän puolikkaaseen valitettavasti kuulu, vaikka kyllä sekin samoja piirteitä sekä ominaisuuksia väläyttelee. Jälleen ajankohtaisiksi nousevat vanhat valitukset ja itkut, eli toimintaa voisi olla ripaus enemmänkin, eikä siitäkään surua syntyisi, jos osa väännöistä murtautuisi ulos lyhyestä sekä ytimekkäästä kohti näyttävämpää rähistelyä. Pääosin The Stone Killer viskeleekin näitä pikaisempia purkauksia, eikä niistä mitään hengästyttävää väkivaltavyörytystä pääse muodostumaan. Kuulustelut ja muut hoidetaan asiallisen kovanyrkkisesti, kuten on tullut turistua tässä, mutta jotta kärhämät kunnolla muistiin taltioituisivat, niin kaivattaisiin jokunen edukseen erottuva toimintakohtaus. Kyllähän loppuun rakennellaan pari mittavampaa räiskyttelyä ja toisen kolmanneksen päättelee vauhdikkaampi takaa-ajo, mutta lähinnä perusmenoa nämä sarjassaan ovat, eivätkä mitään loistokkaita saavutuksia. Esimerkiksi sinänsä vauhdikas kaahailu käy kirjaimellisestikin ahtaaksi, mutta onneksi paranee edetessään ja on ihan hyvä piristys siihen paikkaan. Näistä kovisteluista nautiskeleville The Stone Killer on ihan suositeltavaa vilkaistavaa, mutta eipä tekisi mieli lähteä tuputtamaan, jos ensisijaisena toiveena sattuisi olemaan tiivistahtinen ja näyttävä tykittely.

"You remember that cartoon of an old Roman Circus, where all the lions are roaring, and the page boy yells down the corridor... You've got five minutes, Christians."

Jossakin määrin syyttävä sormi tahtoo hiukan hajanaisesta kokonaisuudesta osoitella paikoin ontuvaa yritystä yhdistellä kovien katujen poliisielokuvaa ja mafiamaailmaa. Dirty Harry ja The Godfather kohtaavat voisi olla hiukkasen hutiloiva luonnehdinta, mutta siis selkeästi vuosikymmenten taakse takautuvaa kostoa väläytellään, kun järjestäytyneen rikollisuuden piirissä laitetaan luodein välejä selviksi. Periaatteessa ei minulla mitään tällaista touhuilua vastaan ole, mutta toteutus tässä tapauksessa laittaa mielenkiinnon harhailemaan toisaalle ja tulee mieleen viime syksyllä kommentoitu Bronson-elokuva Violent City, jossa vastaavat kuviot jäivät myös irrallisen tuntuisiksi. Lopputulos onkin vähän niin ja näin, kun toivottu tiukkuus jää saavuttamatta ja toimintafinaalikin on kaikkineen lievästi laimea. Varsinainen päätös kuitenkin on osuvan kyyninen, mutta ei todellakaan kuulu vuosikymmenensä lohduttomimpiin lopetteluihin. Hassua ja hauskaa vauhtihupailua ei siinä mielessä kannata odottaakaan, koska se on totista touhua, kun totaalisen tappava kuolema käy päälle. Hämäriä heppuja hääräilee liepeillä ja Bronsonilla on tuttu itsevarma tyylinsä päällä alusta lähtien, eli eipä aika käy tuskastuttavan pitkäksi ja tylyjen tyyppien tempauksista tykkäilevät varmaan osaavat näitä vääntöjä arvostaa. Itsekään en lähtisi elokuvaa väsähtäneeksi väittämään, mutta kieltämättä sitä sähäkkyyttä olisi voinut enemmänkin olla, eli lähinnä lajissaan menetteleväksi kovisteluksi The Stone Killer näin useampaankin kertaan tiirailtuna kirjautuu.



The Stone Killer (1973) (IMDB)

Kaikenlaisten hömpötysten parissa on tullut elokuvailtamia viime aikoina vietettyä, kun Bronson käväisi teilaamassa pari kourallista pahiksia toiminnallisessa jännityselokuvassa The Stone Killer ja sitä ennen huristeltiin Mika Kaurismäen ohjastamana Saksasta viluisempaan Suomeen kyseenalaiset keppostelut mielessä. Ehkä sopisi tiukempaakin asiaa välillä kotisohvalla pureksia ja tässä vaiheessa onkin jo vierähtänyt melko tarkkaan kuukausi siitä, jolloin viimeksi kansanperinnettä ruudun kautta tuli tarkkailtua. Maaliskuun puolivälin kohdilla parikin teosta kaskeamista sivusi ja näistä molemmat olivat mielenkiintoisia tapauksia lajissaan ja etenkin Kaskinauris toistaiseksi nähtyjen joukossa selvästi kärkipäähän kuuluvia pätkiä. Lämpimät olotilat jatkuvat edelleen, sillä tulen kanssa ollaan yhteistyötä tekemässä ja hehkuvan helteisissä säissä ruissatoa korjataan parempaan talteen. Ensin vaskesta sitä siis pitäisi lähteä vääntämään koristeellisia sekä hyödyllisiä kapistuksia, eli ihmetelläänpä tuokio ja toinen, miten jähmeä kupari erilaisia muotoja löytää.

Nurmon valuri

"Vaski on ikivanha sana, joka lienee alun perin tarkoittanut kuparia, sittemmin myös pronssia ja messinkiä. Joissain uralilaisissa kielissä sanan vastineet merkitsevät myös rautaa (esimerkiksi vas unkarissa merkitsee rautaa pelkästään).

Vaski on uralilaisten kielten vanhin metallin nimitys, ja luultavasti näissä kielissä omaperäinen. Tosin myös indoeurooppalaisia etymologioita on sanalle ehdotettu. Sana on kiinnostanut tutkijoita. Metallien ja niihin liittyvän sanaston on arveltu tulleen indoeurooppalaisten kielten puhujilta, mutta sana vaski vaikuttaa tämän näkemyksen vastaesimerkiltä. Onkin ehdotettu, että uralilaisten kielten puhujat olisivat kehittäneet itsenäisesti kuparin käsittelyn. Tämä ei olisi ennennäkemätöntä; kuparin käsittely on suhteellisen yksinkertaista, ja sitä on ilmeisesti opittu käsittelemään useaan kertaan aikojen kuluessa, useammassa paikassa. Selvin esimerkki tästä on kuparin käsittelyn itsenäinen kehittäminen Väli-Amerikan intiaanien keskuudessa, vailla minkäänlaisia kauppa- tai muita suhteita Euraasian kuparia käyttäviin kulttuureihin."

"Nurmon kotiteollisuusaloista valtakunnallisestikin merkittävä oli metallituotteiden valmistus valamalla. Tuotteiden raaka-aineena käytettiin pronssia ja messinkiä, joiden kansanomainen yhteisnimitys oli vaski. Nurmossa vaskenvalajia kutsuttiin pelttareiksi. Vaskesta valettiin eniten kulkusia ja soivia kelloja aisakelloista vellikelloihin sekä hevosvaljaiden osia.[4]

Vanhimpia merkittäviä pelttareita olivat Ilmajoen Könnin mestareilta oppinsa saaneet Jaakko Ojala (Kantolan seppä) ja kelloseppänäkin toiminut Juho Jaskari (Typpälehen seppä) sekä isältään oppinsa saanut metallialan monitaituri Juha Kaunismäki. Hän aloitti valutyöt jo 13-vuotiaana ja lähti 20-vuotiaana täysinoppineena valajana hakemaan lisäoppia Peräseinäjoen monitaitoiselta Salomon Ala-Kortesmaalta, joka valutöiden lisäksi oli hopea- ja kultaseppä ja teki pyssyjäkin. Myöhemmin Juha Kaunismäki tekikin kellosepille kellojen kuoria. Vuosisadan lopulla hän teki myös yksi- ja kaksipiippuisia pistooleja sekä revolvereja. Kaunismäki opetti valajan työn ainakin seitsemälle oppipojalle.[4]

Vilkkaimmillaan Nurmon vaskenvalanta oli 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, jolloin työtä riitti parillekymmenelle pelttarille. Välittäjät kuljettivat työn tuloksia myytäväksi aina Itä-Suomeen saakka. Paluukuormana välittäjät toivat valajille romumetallia raaka-aineeksi. Pelttarit toimivat 1890-luvun alkuun saakka myös teollisuuden alihankkijoina toimittamalla Seinäjoella sijaitsevalle Östermyran ruutitehtaalle mustaruutirakeiden hionnassa käytettäviä pieniä metallikuulia.[4]

1900-luvulla Nurmon valutuotanto väheni. Pentti Virrankoski arvelee syyksi toisaalta hevoskulttuurin taantumista ja toisaalta messinkituotteiden teollisen valmistuksen tehokkuutta. Nurmon viimeiset merkittävät pelttarit työskentelivät vielä vuonna 1940.[4]"

Vetelin elonkorjuu

"Vanhaan aikaan kylvettiin parhaastaan kesäruista, mutta sitä mukaa kun yksivuoroviljely väistyi kiertoviljelyn tieltä ja kesannointi valtasi alaa, sai talviruis laajemman levikin. Rukiinviljelyn tärkeä sivutuote oli jäykkä olki, jota käytettiin mm. riihien ja latojen kattamisaineena, karjanrehuna ja sänkyjen pehmikkeenä.

Rukiilla oli Varsinais-Suomessa kaksivuoroviljelyn myötä hankittu pääviljalajin asema. Kevätruis menestyi edelleen saaristossa ja etelärannikolla. Juhannusrukiista saatiin sekä vihantarehu- että tavallinen syysrukiin jyväsato. Kevätruis oli pienisatoisena vähän viljelty. Rukiin talvehtimisessa on vaikeuksia siirryttäessä pohjoiseen, joten sitä voidaan viljellä Etelä-Pohjanmaalla, Keski- ja Itä-Suomessa vain edullisimmassa peltolohkossa. Syysruis soveltui sekä peltoon että kaskeen ja se olikin viimeksi mainituilla valtalajike. Kaikkinensa rukiinviljely säilytti hallitsevan asemansa 1870-luvulle saakka."

Peltokasvit

Kenties tähän ei pääse mitään kovin kiinteää teemallista jatkumoa muodostumaan, kun kuumasta metallipajasta kipaistaan ruispellolle. No, onhan sekin tietysti hikistä hommaa, kun elokuun helteissä huhkitaan pitkää päivää talven viljavarastojen eteen... Dokumenttia ovat taas olleet tekemässä Kustaa Vilkuna asiantuntijana ja visuaalisesta puolesta vastaamassa kuvaaja Eino Mäkinen. Pituutta tällä myös vuonna 1940 ilmestyneellä teoksella onkin runsaasti enemmän, sillä elonkorjuupuuhia tutkitaan noin 21 minuutin verran. Onhan siinä toki työvaiheita ja taustatietoa selviteltäväksi, että saadaan kuivina tuulessa huojuvat elintärkeät tähkät aittaan talteen. Jälleen kyseessä on mykkädokumentti, mutta tuttuun tapaan alusta löytyy pitkä pätkä painavaa asiaa tekstimuodossa ja näitä tietoiskuja on toki luvassa lisääkin esityksen edetessä. Lisäksi Helsingin yliopiston historiallisen maatalouden sivustolta löytyy paljon kiehtovaa täydentävää tietoa kera tarkkojen kuvien, ja sieltä olen tekstin yhteyteen muutaman lainauksenkin nappaillut.

"Lyhteistä koottiin pellolla kuhilaita, joissa vilja sai alkukuivatuksensa tuulessa ja auringossa. 

Lyhteiden asettelu pellolle kuivumaan saattoi tapahtua usealla tavalla riippuen säästä ja paikallisesta perinteestä.

Lyhteet voitiin asettaa yksitellen, riviin, renkaaksi tai seipään varaan. Lyhteiden määrä kussakin kuivatusmuodostelmassa oli tarkkaan säädelty, ei vähiten siitä syystä, että se helpotti esimerkiksi verokymmenysviljan erottamista."

"Kaskilla ja Itä-Suomen peltoviljelmillä vilja varastoitiin suuriin pyöreisiin aumoihin ja suoviin tai pitkänomaisiin närtteisiin. Sato säilytettiin niissä talveen saakka riihikuivatusta odottamassa.

Närte oli noin sylen levyinen, miehen korkuinen, useita metrejä pitkä viljan ulkosäilytystä varten koottu kasa. Lyhteet ladottiin teräpäät vastakkain siten, että keskusta pysyy laitoja korkeammalla. Pohjan muodostavat pölkyille pituussuuntaan pannut pohjapuut, ympärille asetetaan tueksi sankapuut, katteena ovat oljet, havut, tuulivitsat ja painopuut."

Viljan ulkokuivatus

Edellisen dokumentin tapaan Pohjanmaalla jatketaan, eikä Veteli hirmuisen kaukana Nurmosta sijainniltaan ole. Ennen kuin työväki päästetään pelloille sirpit käsissä korsia katkomaan, niin ruutuun tosiaan vyöryy tekstipurkaus, jossa pohjustellaan aihetta kertomalla, miten entisaikaan työllä auttaminen kuului kyläyhteisön jäsenten velvollisuuksiin ja sitä yleensä hyvässä hengessä ja mutisematta noudatettiin. Työliitot ja talkoot kokosivat ihmisiä yhdessä uurastamaan aikoina menneinä, eikä tällainen yhteisöllisyys sittemminkään ole onneksi täysin unholaan hiipunut. Usein talkoot toteutettiin pienemmissä piireissä, mutta tietyt urakat, kuten vaikka heinänteko kaukaisilla niityillä, elonkorjuu ja riihenpuinti vaativat myös oman talon ulkopuolistakin työvoimaa. Vastavuoroisesti tietysti käytiin sitten naapureilla samoissa merkeissä vierailulla ja kuvioihin kuului myös talkoolaisten runsas ravitseminen ja pienimuotoisten sadonkorjuujuhlien järjestäminen raskaan raadannan päätteeksi.



Talkooporukka ei tietenkään noin vain pellolle pinkaise hetken mielijohteesta, vaan ennen katkonnan aloittelua satoa tulee arvioida asiantuntevin silmin ja varmistusta voidaan myös sormituntumalla hakea, koska jos rukiin jyvä napsahtaa taitettaessa rapsakasti poikki, onkin jo hyvä hetki laittaa viikatteet viuhumaan. Tässä koitoksessa tosin käytetään noita pienempiä sirppejä, joihin liittyen löytyy kuvitusta ja seikkaperäisempää selvittelyä mainitulta sivustolta. Työkalut käsissä lähdetään laajaa alaa käymään läpi laidoilta siten, että jokaista saraa kohti on viisi leikkaajaa, joita seuraa pari sitojaa sekä lopulta kuhiloitsija perässä. Mistään kaoottisesta kohkaamisesta ei siis ole kyse, vaan tässäkin tapauksessa kuvista välittyy harkittu työjärjestys sekä ripeät ja tehokkaat otteet tekemiseen. Korjuukypsäksi ehtinyt ruis leikataankin nopsasti alas ja suojataan huolella pellolle lyhteissä kuivatettavaksi. Lyhteistä ladotaan siistejä sekä tiiviitä kuhilaita, joiden kattojen pitää olla huolella valmisteltuja, koska ruis itää otollisissa oloissa herkästi tähkässäkin. Kunhan kuivuminen on edennyt riittävästi, niin kuhilaat puretaan ja lyhteet ladotaan joko pyöreisiin aumoihin tai pitkulaisiin närtteisiin. Nämä rakennelmat pitää myös toteuttaa säänkestäviksi, ettei arvokas sato pääse syksyn edetessä ja puintipäivää odotellessa pilaantumaan, vaan laadukkaana läpi ankaristakin syyssateista. Jälleen monimuotoinen tekeminen röykkiöiden rakenteluineen välittyy kuvien kautta selkeästi katsomoon, mutta eipä se elonkorjuu-urakka vielä valmiiksi tule, vaan seuraavat vaiheet vievät sisätiloihin:

"Ilmakuivatettu vilja kannettiin välittömästi paarimaisilla sapilailla tai köydellä taakaksi sidottuna riiheen loppukuivatusta ja puintia varten. Myös rekeä ja kärryjä hyödynnettiin kuljetuksessa. 

Riihi oli nurkkasalvottu hirsirakennus, joka sijoitettiin palovaaran vuoksi aina pihapiirin ulkopuolelle."

"Maan itä- ja pohjoisosissa riihi oli korkea ja kapea yksihuoneinen rakennus, jossa enintään ruumenhuone (korsu) oli lisärakennuksena sivuseinällä. Viljan kuivatus ja puinti suoritettiinkin yhdessä ja samassa kiuashuoneessa.

Kivestä ja savesta muurattu uuni oli päältä umpinainen. Seinästä seinään kulki kaksi kannatinortta parsia varten sekä ahdinlauta, jolla ahtaja seisoi riihtä täytettäessä.

Lyhteet nostettiin parsille eli orsille puu- ja rautapiikkisillä elohangoilla riihen lämmityksen ajaksi. Lyhteet aseteltiin parsille vieri viereen tähkäpäät ylöspäin. Antelijana oli usein mies, ahtajana nainen. Kiuasta lämmitettiin päivä tai pari, jonka jälkeen voitiin aloittaa jyvien irrotus korsista eli puinti."

"Lännessä riihirivi muodostui riihestä, luuvasta eli erityisestä puintihuoneesta ja olkiladosta. Ahvenanmaalla siinä oli ainoastaan riihi ja luuva. Suurehkoissa taloissa käytettiin myös yhdistelmää riihi–luuva–riihi, jolloin olkilato oli riihirivin takaseinällä.

Kun kuivatus ja puinti oli erotettu omiin huoneisiinsa, voitiin osaa sadosta kuivattaa samaan aikaan kun toista osaa jo puitiin, joten riihitys oli tarvittaessa itäistä tehokkaampaa.

Lännessä kuivatus tapahtui kiashuoneessa, puinti sen vieressä olevassa luuvassa. Lännessä solkipuilla ympäröity kiuas oli avoin, joten parsille oli tehty lyhteiden putoamisen estämiseksi suojahäkki. Länsisuomalainen riihi oli itäistä matalampi ja leveämpi. Niissä oli kolme kannatinortta parsia varten ja lyhteet ylsi ojentamaan ahtajalle lattialta."

Riihi



Sanallisesti dokumentissa ylistelläänkin riihtä yhdeksi suomalaisten vanhimmaksi ja etevimmäksi keksinnöksi ja kerrotaan myös, miten muinainen Suomi oli viljava maa, josta riitti laadukasta siemenviljaa ulkomaillekin vietäväksi. Syiksi menestykselliseen viljelyyn listataan satoisat kasket ja hyvät savuriihet, joissa jyvät säilyivät erinomaisesti. Kohta kuvissa nähdäänkin, miten kuivunut ruisnippu toisensa jälkeen kannetaan riihen uumeniin suojaan kuivauksen viimeisteleviin korkeampiin lämpötiloihin puintia odottelemaan. Lyhteet sijoitellaan tarkasti ylös rakennetuille parsille siten, etteivät ne paljoa toisiaan painaisi ja kuivaustulos pysyisi laadukkaana sekä tasaisena. Lattiatasossa kuumotteleva kiuas taas tuottelee parhaimmillaan 90 asteen tukalan lämmön, ja kiukaasta huolehtiminen on talon isännän velvollisuuksia. Kuukausikaupalla ei tarvitse tulisijan ruokkimista jatkaa, sillä ennen pitkää ylös ladotut lyhteet alkavat olla puintikunnossa, mikä tarkoittaa, että ahkerille ahertajille olisi kovaa hommaa taas tiedossa:

"Parsilta alas pudotettu kuivunut lyhde siirrettiin Länsi-Suomessa puintia varten kiuashuoneen vieressä olevaan puintihuoneeseen eli luuvaan. Itä- Suomessa vilja puitiin kiuashuoneen lattialla.

Lyhteet sijoitettiin lattialle paririveihin siten, että kahden vierekkäisen rivin tähkät tulivat vastakkain eli puintikohta oli mahdollisimman rajatulla alueella. Tämän jälkeen lyhteiden side viillettiin puukolla auki.

Maan länsiosissa puiminen eli jyvien irrotus suoritettiin tavallisesti mikkelinpäivän ja pyhäinmiestenpäivän välillä. Itä-Suomessa puitiin riihen kiuashuoneen lattialla vähän kerrallaan pitkin talvea."

"Oksavarstaa nuorempi ja tehokkaampi on nivelvarsta. Siinä on varsi ja iskuri sekä niitä yhdistävä nivelside.

Nivelvarstoilla puitiin useamman henkilön toimesta yhtä aikaa kehässä kulkien ja lyöden eli tappaen tähkistä jyvät irti. Työ oli pölyistä ja raskasta. Se aloitettiin varhain aamulla, ja monesti talot kilpailivat kuka aloitti ja lopetti puinnin ensimmäisenä."

Käsivoimainen puinti



Pian jo lyhteet lentävät sijoiltaan alas ja tässä dokumentissa esikäsittelyyn kuuluu nippujen rankka piekseminen seinää vasten, mikä karistelee raskaimmat teräjyvät lattialle jo ennen varsinaista puintia. Kerrotaan myös, että jos riihi on sitä rakennustyyppiä, jossa on luva, niin lyhteet viskaistaan sille puolella, koska viileämmässä tilassa huhkiminen on sentään hiukkasen siedettävämpää työtä, vaikkakin silti äärimmäisen pölyistä puuhaa. Kun korret tähkineen saadaan aseteltua lattialle, niin voidaan aloitella puintiurakka ja kuvissa nähdään vinhasti viuhuvia nivelvarstoja, joista yläpuolella olevan linkin kautta löytyy lisätietoa. Tyypillisesti tämä vaihe elonkorjuussa toteutettiin kahden parin yhteistyönä ja kumpikin kaksikko lähti sivuseinien suunnalta liikkeelle vanhimman pitäessä reipasta työtahtia yllä. Siinähän sitä takomista riittää, että saadaan koko sato piestyä, eikä millään hetken hutkimisella valmista tule. Riihipäivät olivatkin tyypillisesti pitkiä sekä uuvuttavia ja luultavasti tämä erittäin pölyisessä tilassa tapahtuva hakkaaminen oli se keholle kuormittavin vaihe. Voisikin olettaa, että pieksentää seuranneet lajittelut ja puhdistamiset olivat jo paljonkin mielekkäämpää puuhaa:

"Ensimmäisenä puhdistusvaiheena korjattiin pitkät oljet puinnin jälkeen lattialta käsin syliin ja vietiin syrjään, esimerkiksi olkisuuliin. Sen jälkeen pisimmät korrenpätkät haravoitiin riihiharavalla syrjään käytettäväksi karjan rehuna. Lattialle jäivät vain jyvät, lyhyet korrenpätkät ja tomu.

Puintijäännös nostettiin puulapiolla (metalliterä olisi voinut vahingoittaa jyvien pintaa ja heikentää siten itävyyttä) suureen ritiläpohjaiseen astiaan korrenpätkien erottamiseksi. Koko maahan on levinnyt sekä haapalautalaitainen soikea välppä että harvan pärekorin näköinen nelikulmainen riihiseula eli pohjoispohjalaisittain risla (< ru. rissel), kun taas pyöreän seulamallin ydinaluetta on Suomenlahden rannikkoalue."

Viljan puhdistus



Vaivalloisuudesta ei sillä tietenkään päästä, että nivelvarstat käsistä lasketaan, koska lajittelu ja putsauskin omat tuhtomisensa vaatii ja etenkin aikaa kuluu, kun pieni kasa kerrallaan lähdetään puitua satoa viskomaan. Tällainen tempoilu tuottaa tulokseksi alustavan karkean lajittelun sekä siistii suurimman osan tomusta ja roskista erilleen jyvistä, kuten kuvistakin näkyy. Kauhakyytiä saavat raskaimmat jyvät lentävät kauimmas, kevyet tipahtavat aiemmin ja höttöinen tomu satelee suurilta osin lähelle lähtöpaikkaa. Näin eri vyöhykkeiltä saadaan ainakin alustava kokolajittelu ja jyväkasat kerätään omiin säkkeihinsä. Johtoajatuksena on, että parhaista jyvistä kerätään seuraavan sadon siementä, kun taas heikoin aines laitetaan kotieläimille rehuna mutusteltavaksi. Kaikki pöly ja tomu ei tietenkään tällaisella tempulla vielä lähde, vaan operaatio jatkuu ulkoilmassa tuulisella paikalla, jossa jyviä kaadellaan astiasta toiseen ja annetaan tuulahdusten puhkua pölyjä pois. Lopulta onkin edessä rankan työpäivän mieluisin ja palkitsevin osuus, kun saadaan kantaa muhkea sato turvaan. Kunhan saadaan säkit saateltua aittaan, niin pääsee pölyinen riihimies lopulta saunaan puhdistumaan ja keräilemään virtaa tulevien päivien koitoksiin.

"Puhdistettu vilja säkitettiin ja vietiin aittaan odottamaan jauhatusta tai myyntiä. Länsisuomalaisen aitan alapohja oli hyvin tuulettuva, jotta vilja pysyy kuivana. Se hoidettiin nostamalla aitan lattia ylös maan tasosta tolppien, kyljellään olevan lankun tai hirsisokkelin avulla. Ensiksi mainittu malli kuuluu jo esihistoriallisen ja keskiajan taitteeseen, toinen 1600-luvulle ja kolmas 1700-luvulle.

Jauhettu vilja säilytettiin aitan laareissa. Jokaisella viljalajilla oli oma laarinsa. Kulloinkin tarvittava jyvä- tai jauhomäärä haettiin aitasta käsikivijauhatusta tai leivontaa varten puuastioissa, lännessä jauhovakoissa ja idässä tuohikopsissa. Toisinaan käsikivi säilytettiinkin aitassa, mutta yhtä hyvin tuvan tilavassa porstuassa."

Varastointi



Aivan pelkkää uuvuttavaa uurastusta ei Vetelin elonkorjuu näin katsomosta nähtynä ole, vaan kyllähän raatajille taukohetkiäkin suodaan. Eväspaikkoja viritellään aurinkoisen työmaan keskelle ja koko porukka pääsee yhdessä istahtamaan alas ja välipalaa puraisemaan. Muutenkin näyttää siltä, että raskaasta huhkimisesta huolimatta monia hymyilyttää ja tekemisestä iloakin irtoaa. Peltopäivän päätteeksi päästään pienoisen polkupyörämarssin kautta juhlapöydästäkin haukkaamaan kiitosta osallistumisesta. Vaikka dokumentti onkin äänetön, niin kuvista välittyy kuitenkin hyväntuulisuutta ja kyllähän siihen sekaan mielestäni sopisi hiukkasen tunnelmoivan höpöttelyn puolelle paikoin lipsahteleva kertojakin. Ainakin homma pysyisi eloisampana, kun ei tarvitsisi laittaa kuvien soljuvaa virtaa poikki tekstivyöryttelyjen ajaksi. Eiväthän nämä osuudet dokumenttia pilaa, mutta pientä töksähtelyä tuovat tullessaan.

Joka tapauksessa elokuvan toteutus on järjestelmällinen, havainnollinen ja kiitettävän selkeä. Päälle vieläpä mukavan monipuolista kuvitusta, vaikka tässä tapauksessa voinee väittää, että vuosien kurimus on lähdemateriaalia päässyt höykyttämään, koska kuvanlaatu paikoin menee kohtalaisen kehnoksi. No, se tuskin on alkuperäisten tekijöiden syytä ja sopinee olla kiitollinen, että elokuva on sentään säilynyt näin melkeinpä 80 vuotta myöhemmin katseltavaksi. Omalla listalla Vetelin elonkorjuu kirjautuukin näiden kansanperinnedokumenttien joukossa antoisimpien teosten sekaan, kuten vaikkapa aiemmin katsellut viljelyaiheiset esitykset Kaskisavun mailta ja Kaskinauris. Kaikista mainituista jää jälkeen hyvä mieliala siksikin, että hartaasti ja huolellisesti kuvattujen kohtausten kautta välittyy päivittäisen elon eteen nähty vaiva, mutta samaan aikaan työn ja yhdessäolon tuoma ilokin.

Elonkorjuu

Veteli

Vetelin elonkorjuu (1940) (IMDB)

Vetelin elonkorjuu (Elonet)



Edellisen dokumentti-iltaman tarjoileman kaskikaksikon yhteydessä tuli tekstin loppupuolella hieman käytyä läpi Isien työt IV -levyltä löytyvää Eino Mäkisen haastattelua ja vähän samoista aiheista jatkaa kokoelmalle lisukkeeksi myös laitettu yli-intendentti Sirkku Döllen yhdeksänminuuttinen julkaisuaikaan vuonna 2006 tehty haastattelu, josta voisin tähän perään muutaman huomion napsaista. Tokihan Kansantieteellinen Filmi Oyn tekemisistä ja historiasta tuli jo helmikuun puolella puheltua, mutta kaipa pienimuotoinen kertailu sallittakoon, kunhan ei täysin samojen seikkojen jankkailuksi menisi. Döllen juttutuokiota edeltävä saateteksti osaa kertoa, että keväällä 1941 Kallankarien jäälakeuksilla kuvattu dokumentti Hylkijäillä jäi yhtiön viimeiseksi elokuvaksi, koska jatkosota pitkälti päätteli porukan toiminnan. Lisäksi sotavuosien myllerryksessä moni jo kuvattu elokuva joko tuhoutui osittain tai kokonaan ja osa katosi teille tietämättömille. Vuonna 1950 päätettiin ottaa käsittelyyn puolisen tusinaa täysin säilynyttä dokumenttia ja laittaa ne uudelleen levitykseen. Kansallismuseo ja Suomi-Filmi käynnistelivät vastaavanlaista kuvaustoimintaa vuonna 1955. Museon puolelta puuhamiehenä toimi tuolloin Niilo Valonen, jota ajallaan seurasivat Osmo Vuoristo ja Eero Naskali. Elokuvayhtiö taas asetti kuvaajaksi Aimo Jäderholmin, jonka työtä tuli myöhemmin jatkamaan kehuttu alansa taituri Niilo Heino.

Kansantieteellisten dokumenttien kehittely ja toteutus ei uuden startin jälkeenkään mitään vuosittain jatkuvaa hommaa ollut, vaan välillä tuli pitkiäkin taukoja, mutta toiminta kuitenkin pysyi hengissä vuosituhannen vaihduttuakin. Haastattelua kuvattaessa viimeisin teos oli vuoden 2006 Jouhisiimaa ja hamppuköyttä. Dölle oli mukana sen valmisteluissa ja projektin rahoittamisessa, kuten monessa aiemmassakin kansantieteellisessä dokumentissa, koska hän oli ainakin tuolloin maan johtavia perinne- ja valokuva-asiantuntijoita. Dölle kertookin tehneensä yhteistyötä jo vuosia sitten Naskalin kanssa. Itse hän ei niinkään ollut varsinaisissa kuvauksissa mukana, mutta seurasi projekteja kuitenkin mielenkiinnolla. Heino oli Döllen mielestä uskottu kumppani ja erittäin kiinnostunut sekä innostunut näistä perinneprojekteista. Kansallismuseon roolia Dölle kuvailee siten, että heidän osuutensa painottui enemmänkin käsikirjoitusten ja valmistelujen tekemiseen, sillä resurssit ja tekniset valmiudet eivät riittäneet elokuvien kuvaamiseen. Naskalin jäätyä ajallaan eläkkeelle, alkoi museon puolella tulla enemmänkin pulmia vaadittujen rahoitusten suhteen, koska budjeteista päättävät eivät pitäneet kansantieteellisiä elokuvia niinkään tarpeellisina hankkeina. Esimerkiksi valmiiksi suunniteltu Järvimalmista raudaksi peruuntui, kun luvattuja rahoja ei lopulta tullutkaan. Mainittu uudempi Jouhisiimaa ja hamppuköyttä taas toteutui Döllen järjesteltyä rahoitusta hieman mutkikkaammin, mutta kaikki eivät tällaista järjestelyä lainkaan hyvällä katsoneet. Niinpä kansanperinteen elokuvallinen taltiointi Kansallismuseon toimesta oli 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä melkoisen olematonta ja suhtautuminen uusiin töihin nihkeää.

Itse olen sen verran heikosti tilanteen tasalla, että miten näihin teoksiin näin kymmenisen vuotta myöhemmin nykypäivänä suhtaudutaan ja onko tuotanto lähtenyt uuteen kasvuun, mutta kyllähän siinäkin urakkaa riittää, jos aikoo vaikkapa noista 1900-luvulla kuvatuista merkittävän osan silmäillä läpi. Haastattelun ohessa nähdäänkin otteita mainitun tuolloin tuoreimman teoksen lisäksi vanhemmista dokumenteista Sompio ja Lohipato. Tässä vaiheessa etenkin Eino Mäkisen ja Niilo Heinon kuvaamat elokuvat henkilökohtaisesti kiinnostavat, eli eiköhän näistä vielä tule jatkossakin juteltua.

Ihan pelkästään historian lehtisiä ei ole tarkoitus kotimaisten dokumenttien osalta käännellä katseluvalinnoissa, vaikka kivoja ja kiinnostavia nuo kansanperinnepätkät ovat toistaiseksi olleet, kuten vaikkpa päivä jokunen sitten silmäilty kaksikko Nurmon valuri ja Vetelin elonkorjuu. No, YLE Areenan tarjonnasta onnistuin poimimaan paljonkin uudempaa tuotantoa, eli alkuvuodesta ensi-iltansa saaneen teoksen Kiehumispiste ja siinäpä sitä rähinää riitti vähintään parinkin normaalin elokuvan verran. Ehkei mieli sentään täysin nitkahtanut tai nytkähtänyt, mutta voi olla, että lähellä käytiin huuruisimmissa hetkosissa. Joku voisi ehkä sanoa jopa, että aika hurjaa on meno, kun kunnolla kuumenee. Tässä tekstissä ei kuitenkaan ole tarkoitus enempiä näistä kiehumisista sössötellä, vaan kyseisten tuntemusten tilittely jääköön vaikkapa myöhempien aikojen touhuksi, koska kuitenkin vakavista asioista on kyse, mutta dokumentin tietyt osuudet väkisinkin puskevat pintaan itkunaurun sävyttämiä tunteita, joten sepä siitä. Hataraa aasinsiltaa pitkin yritän huomaamatta hipsiä räjähdysherkistä mielenilmauksista Mika Kaurismäen elokuvauran varhaisemmille vaiheille ja samalla tutkimaan, että miten Berliinin pimeillä kaduilla riehutaan ja revitellään, ja kohtaavatko kansat kenties jossakin määrin rauhanomaisemmin kärhämöinneistä huolimatta...?

Päivä on perjantai 13., paikkana Länsi-Berliini, jossa suuri muuri pönöttää vielä paikoillaan ja siitä lähdetään laittamaan vuorokauden pimeisiin tunteihin sijoittuvaa koitosta liikkeelle. Aloitus etäisesti muistuttelee viimeksi katseltua Kaurismäen ohjausta Highway Society, koska ensimmäisiin kuviin saadaan sängyllään sauhutteleva mietteliäs miekkonen. Aikaa ei kuitenkaan ole sen perusteellisemmin pureutua hepun ajatuksiin, vaan hämyisestä hotellihuoneesta päästään katuvilinän kautta kelmien kohtaamiseen. Tapaamisen aihe on vanha, tuttu ja tietyt riskinsä mukanaan tuova kauppa, sillä muutama pussukka valkoista pulveria pitäisi saada vaihtumaan muhkeaan setelisalkkuun. Elokuvaviihteen kannalta voisi olla jokseenkin tylsää, että nämä bisnekset sujuisivat ilman erimielisyyksiä ja niinpä tässäkin kaivellaan taskusta luotia luikauttelevaa kapistusta käteen. Ryöstö sinänsä onnistuu, mutta vastapuolen eliminoiminen ei niinkään. Tuolistaan ylös kömpivä pomo (Samuel Fuller) tuhahteleekin siihen sävyyn, että aikamoisia amatöörejä toimistoon tunkee räiskäyttelemään.



Aivan niin armelias hän ei toistaitoisille ryöväreille ole, että noin vain heittäisi rahoilleen hyvästit, vaan pitäähän sitä tarpeelliset toimenpiteet ajallaan hoitaa. Ehkä nämä kostot ja perimiset ovat tosiaan niitä öisen ajan hämärähommia, eikä ilta vielä ole kunnolla ehtinyt laskeutumaan suurkaupungin ylle, eli kamera kiertelee toisaalle kohti jokirantaa. Siellä kaverukset Alex (Kari Väänänen) ja Igor (Jean-Pierre Castaldi) iloitsevat ja nostelevat maljoja, koska on saatu venettä vesille. Ensin mainitun tytärpuoli Lilli (Mélanie Robeson) yrittää kovasti kaupitella kameraa kaksikolle, mutta nämäpä eivät ole ostavaisella tuulella. Alexin kotona taas käydään kiivasta sananvaihtoa liittyen perheen nuorimmaisten kaksoslasten ruokintaan ja kaipa seikkoihin muihinkin. Appiukko (Nino Manfredi) ei ilmeisesti täysin osaa arvostaa tyttärensä miehen suomalaista syntyperää, vaan kiroilee, miten tahdotaan elämästä viedä viinin tuomat ilotkin pois ja muutenkin meno vaikuttaa olevan kaaokseen kallellaan.

Stella (Roberta Manfredi, Ninon tytär oikeassakin elämässä) taas tahtoisi vähemmän hienovaraisesti Alexille vihjailla, että rakasta aviomiestä näkee turhan harvoin kotona, eikä oikein uskoisi, että ollaan naimisissa ja pieniä lapsiakin hoidettavana. Näyttää siltä, ettei selitykseksi oikein kelpaa, että Alex tekee öisin taksin ratin takana pitkiä vuoroja, koska Stella itse istuu samaisen yhtiön puhelinkeskuksen puolella hommissa ja aikaa siitä huolimatta perheellekin löytyy. Suhdesoppaa on suunnalla toisellakin tarjolla, koska yltiöpäisesti hullaantunut Igor yliyrittää ihastustaan vakuutella. Tarina urheista henkensä poikastensa puolesta uhraavista pingviini-isistä ei herättele toivottua reaktiota ja jälleen kaikesta päätellen pohjimmiltaan hyväsydäminen ja yksinäinen tyyppi joutuu yhden pettymyksen ottamaan vastaan. No, Helsinki Napoli All Night Long ei kuitenkaan ole niitä elokuvia, että nenäliinapakkaukset hyppysissä kuunneltaisiin ja katseltaisiin särkeviä sydänsuruja, vaan kuviin kaipaillaan vähän vinhempaakin vipinää.



Sitä räväkämpää otetta tuokin tullessaan alkupuolella uskaliaan ryöstön suorittanut kaksikko, jolla selkeästi on muitakin suunnitelmia ehkäpä epäonniselle perjantaille. Näihin heppuihin Alex törmää kantakuppilassaan ja tyypeillä olisi tarjota koko yöksi työtä vähintään kelvollista korvausta vastaan. Kymmeneltä olisi tarkoitus aloittaa hommat, mutta suuria rahoja lupailevat ryöstäjät ovat kovin vaitonaisia ja salamyhkäisiä aikomuksistaan ja uteleva sekä suulas Alex aiheuttaakin lähinnä ärtymystä. Taksikuskin perhehuolet eivät näitä miekkosia juuri kiinnosta ja se huvittaa vielä vähemmän, kun taksin takapenkille tulee tukalan ahdasta Alexin lähisuvun tunkiessa kyytiin. Ennen pitkää joukkonsa kasaillut alkupuolen ryöstöuhrikin pääsee mukaan menoon ja omaansa pois hakemaan, mikä käytännössä tarkoittaa, että Alex saa tosissaan vääntää vanhan autonsa rattia ja luotia viuhuu sinne sekä tänne. Myöhäisiltaan tuleekin sähäkämpää säpinää ja siinä samalla pulma poikineen, koska vaikka pakomatka osittain onnistuukin, niin aivan kaikki ei mene putkeen. Nimittäin Alex löytää itsensä tilanteesta, jossa takapenkillä on pari henkensä heittänyttä heppua, hyppysissä pienen omaisuuden verran käteistä valuuttaa ja oletettavasti kovia kavereita hengittämässä niskaan. Valintojen maailma heittää jälleen haasteensa pähkäiltäväksi, eli millaiseen ratkaisuun helpomman ja huolettomamman elämän perään haikaileva Alex mahtaakaan päätyä...?

Ihan heti kaikkia kortteja ei tahdota pöytään lätkäistä, eikä ensimmäisten kohtausten perusteella ainakaan täysin päivänselvää ole, minne nämä osittain epämääräistenkin kulkijoiden taapertamat polut johtavat ja missä kohdin ne mahdollisesti sekä kenties kohtalokkaastikin risteävät toisille suuria lupaillen ja joillekin kuoloa tuoden. Vaikka siis synkempiäkin sivujuonteita tulee vastaan ja elonpäiville ennenaikaisia loppuja, niin elokuvaa ei siltikään tee mieli ajoittain tummista tuokioistaan huolimatta kovin vakavaksi tai murheelliseksi luonnehtia. Kansojen ja kulttuurien kohdatessa hämärissäkin merkeissä, lähtevät jutut monesti rönsyilemään ennemmin huvittavasti, eikä pipoa mielestäni pidetä muidenkaan puuhien osalta mitenkään erityisen tiukalla. Sekalaisia koitoksia seuraillessa aika kuluukin ihan mukavasti ja vaivihkaa vähintään jokunen hymykin kasvoilla käväisee, mutta niinpä vain pääsee taas käymään siten, että aivan liian hyvissä ajoin ennen loppua tuntuvat eväät syödyn ja kaverit näyttävät kaipailevan öisiä lepohetkiä rientojen sijaan. Samansuuntaisia mietteitä myös Highway Society sai aikaan ja taas käy niin, että tunnin kohdilla vähäsen väsähtää ja hahmojen hortoiluista suurin kiinnostus karkailee.



Sinänsä en lähtisi tyyppejä tai näyttelijöitä syyttelemään, sillä etenkin alkupuolella vähemmän varsinaista vauhtiviihdettä tarjoilevat tuokiot kyllä rullailevat ihan hyvin ja hauskastikin. Vähän rähjäinen ja moraaliltaan ailahtelevainen sankari Alex ei ole herkimmin hermoilevaa ihmislajia, mutta kun auto viedään alta ja perhettä aletaan uhkailla, niin saattaapi siinä rauhallinenkin kaveri kierroksia kiihdytellä suutahtamiseen saakka. Kun takapenkillä istuu pari ruumista vailla järjellistä loppusijoituspaikkaa, niin ehkeipä miekkosen innostus ole hirmuisen korkealla, mitä tulee tilaamattomiin kummallisiin härkätaistelusovituksiin öisellä torilla tai muuhunkaan ylimääräiseen rähistelyyn. Pitkä yö Alexilla on epäilemättä edessä, mutta onneksi apujoukoissa riittää myös puhtia asettua häijympiä heppuja vastaan. Igorin osana on toimia eräänlaisena omatuntona Alexille muistutellen ruumiista ja verisistä seteleistä, kun hämäräperäinen rahalaukku kovin ystävää houkuttaa. Tokihan Igor jokusen iskunkin joutuu kaverinsa puolesta ottamaan ja muutenkin luotettavana apumiehenä rinnalla hääräilee. Stella osoittaa myös nihkeyttä epämääräistä pikarikastumista kohtaan ja toivottaa tällaisten löytörahojen kautta toteutetut unelmat hornan maille. Alexilla siis riittää mietittävää kaiken tohinan keskellä, mutta onneksi Väänänen hoitaa homman siten, ettei virne ja pilkahdus mustuvaan yöhön kokonaan huku.

No, toisilla taas on pulmat omansa ja Nino Manfredi ainakin tuntuu nauttivan revittelymahdollisuuksia tarjoavasta roolistaan. Viinin viekoittelema appiukko katoaakin karkuteille, sillä eihän sille mitään voi, että Napoli-ravintolaan pitää silloin tällöin hipsaista menneitä taruja kertailemaan. Niinpä ne vanhat muistelot vallan pulskiksi paisuvat, kun entisaikojen uroteot kaveripiirissä kertaillaan ja legendojen joukkoon kohotellaan. Milloin on oltu kotikylän kyvykkäimpiä kalastajia, hetkenä toisena taas vallan muun alan erikoisosaajia. Alkoholihuuruisiin juttuihin oman lisänsä tuo tyypin varhaisempina vuosina viettämä gangsterielämä, ja näyttääpi siltä, ettei sellainen touhuilu ihan taakse jätettyä aikaa ole, vaan vanhojen kaverien kanssa oudot operaatiot kyllä laitetaan liikkeelle, kunhan tilausta töille tulee. Porukka ei olekaan paria ruumista heti hätkähtämässä, vaan rikollisilla poluilla kulutetut päivät ovat tietynlaista kovuutta ja viileyttä tuoneet. Siinä missä omalla kohdalla moni muu hahmo hiukkasen kiehtovuuttaan viimeisellä kolmanneksella menettää, niin Manfredi ja kumppanit tuovat piristävää pilkahdusta lopun aikoihin. Samuel Fullerin vetämä pahisosasto hyytyy valitettavasti epäonnekkaasta sattumuksesta toiseen rämpiessään, eikä muutama jämäkkä tokaisu paksu sikari huulessa välttämättä mitään ikimuistoista ilkimyksen muotokuvaa maalaile katsojan mieleen.



Mielestäni ensimmäinen kolmannes vedetään melkoisen juttuvoittoisesti läpi, mutta eihän kuumotteleva yö sentään pelkkää puhetta ole, vaan reilun puolen tunnin jälkeen alkaa vilske ja vauhti lisääntyä pimeillä kaduilla ja muutenkin. Kovakouraiset kaverit päättävät tehdä vähemmän toivottuja yllätysmoikkaamisia ja Alexinkin pitää ryhtyä aseistusta etsimään, että saadaan erimielisyydet kunnolla setvittyä ja perheen turvallisuus taattua. Haulikkohankintojen lisäksi raskas kaasujalka ja rautaiset hermot olisi hyvä löytyä vauhdin kiihtyessä ja jahtien jatkuessa, ja kyllähän Alexilta näitä ominaisuuksia pulpahtelee pintaan. Hiukkasen eri asia on vastapuolen osalta, koska ajotaitoja ei selvästikään ole aivan loppuun saakka viilailtu ja joukon johtaja saa takapenkiltä heitellä tylyä tuomiota alaistensa osaamisesta menopelin sinkoutuessa milloin minnekin. Riehuminen ja rettelöinti toki väistämättä romua tuottelee, mutta kun ei tässä mitään kovin kaksista noin toiminnan tai kaahailun saralla saada aikaiseksi, niin takaa-ajojen toistuessa ja jatkuessa alkaakin kisailu pikkuisen puultakin maistumaan ja laittaahan se katseen parikin kertaa harhailemaan kohti soittimessa rullaavia sekunteja, että kauankohan vielä näitä kiistoja kärhämöidään...

Elokuvan jälkimmäisen puoliskon hieman hyydyttävästä vaikutuksesta huolimatta teki mieli kuunnella Kaurismäen turinat levylle laitetulta noin 16-minuuttiselta haastattelutuokiolta. Tällä kerralla alkusysäys elokuvaidealle tuli saksalaisessa lehdessä nähdystä pikku-uutisesta, jossa kerrottiin, että erään auton takapenkiltä oli löydetty kaksi ruumista. Haastatteluhetkellä Kaurismäki ei oikein muista, mihin tämä sattumus yleensä liittyi, mutta tältä vähän löyhältä pohjalta hän käsikirjoitusta työsti asuessaan Roomassa vuonna 1986. Noihin aikoihin Berliini tosiaan jakautui muurin takia ja tämän lisäksi Kaurismäki näki, että kaupunki oli omanlaisensa pieni maailmansa Euroopassa, eli eräänlainen mikrokosmos, mikä näkyy elokuvassakin lukuisina kansallisuuksina. Lisäksi karttaa katsomalla Berliini sopii suunnilleen sinne Helsingin ja Napolin väliin keskelle karkeasti matkoissa mitattuna. Tuolloin ei ollut mahdollista saada mitään virallisia lupia muurilla kuvaamiseen, mutta omalla riskillä oli mahdollista lähteä sinnekin kameroita surisuttelemaan ja kerrottiin, että asioiden pitäisi sujua, kunhan ei lähtisi liikoja muurin itäpuolelle valoilla osoittelemaan. Ilmeisesti mitään suurempaa rajaselkkausta ei syntynyt, ja Kaurismäki jutteleekin, miten itäisen Berliinin puolelta uteliaat rajavartijat kiipustelivat katselemaan kuvaustouhuja.


Näyttelijävalinnoista myös juttua riittää ja roolitus sujui kaikkiaan helposti sekä luontevasti. Väänänen oli oikeastaan alusta saakka selviö Alexin osaan, koska aiempien vuosien yhteistyöt Klaani: Tarina Sammakoitten suvusta ja Rosso olivat kitkatta onnistuneet. Alexin appiukkona nähtävä Manfredi taas oli ollut Kaurismäelle eräänlainen italialaisen elokuvan legenda, ja ohjaaja tuntuukin olevan otettu kertoessaan, miten Helsinki Napoli All Night Long oli ensimmäinen kerta, kun Manfredi oli laajemmin osallistunut ulkomailla kuvattuun elokuvaan. Pienemmässä roolissa nähtävään Katharina Thalbachiin Kaurismäki oli tutustunut jokseenkin sattumanvaraisesti, koska oli nähnyt tämän suorituksen näytelmässä Berliinissä ja esityksen jälkeen päätynyt samaan ravintolaan, jossa oli ojentanut näyttelijälle ruusun kiitokseksi hyvästä työstä. Ohjaajana paremmin tunnettu Wim Wenders nähdään Alexin tuttuna bensa-asemalla, ja hän sitten päätyi tekemään tällaisen itselleen harvinaisemman näyttäytymisen kameran edessä fiktiivisessä elokuvassa. Kaurismäki jutteleekin, että näkee itsensä ja Wendersin road movie -henkisinä ohjaajina, eli jonkinlaista sielunsukulaisuutta heidän välillään siinäkin mielessä oli. Samuel Fuller taas oli aiemminkin tehnyt isompia ja pienempiä kameorooleja ja vastaavia roolitöitä. Fuller oli kuitenkin tullut Kaurismäelle henkilökohtaisesti tutuksi vuoden 1986 Sodankylän elokuvajuhlilla ja siitä alkoi säännöllinen yhteydenpito herrojen välillä. Vanhempaa gangsteria esittävä Eddie Constantine soitteli oma-alotteisesti Kaurismäen suuntaan kuultuaan Wendersin osallistumisesta ja halusi itsekin mukaan. Puhelu tuli kohtalaisen myöhäisessä vaiheessa, mutta näppärästi Constantinellekin sopiva rooli saatiin järjestymään. Jim Jarmusch tuli lähinnä kuvauksiin tyyppejä moikkaamaan ja hänelle sitten samalla kyhättiin lyhyempi käväisy kameran edessä yhtenä baarityöntekijänä.



Näyttelijöihin liittyvät järjestelyt sujuivat siis mainiosti, mutta kyllä vähintään pieniä haasteitakin tuotannossa esiintyi. Projekti kuitenkin oli monimutkainen ja alkua sekä loppua lukuun ottamatta tarina sijoittuu yöaikaan. Liian helpolla ei ilmeisesti haluttu päästä, koska kuvausajaksi valikoitui touko- ja kesäkuu, eli kesäistä valoa riitti ja pimeää aikaa oli käytössä vain noin kuutisen tuntia yössä. Joka yö käytiinkin kamppailua nousevaa aurinkoa vastaan, mikä ei ihan helppoa ollut, koska joukossa oli isojakin kohtauksia, jotka vaativat mittavampia järjestelyjä. Autokohtausten takia katuja piti saada suljettua ja valaisemisessakin omat hommansa olivat tietysti aikaa viemässä. Kaurismäki pohtiikin, että ainakin omalla uralla tuossa vaiheessa Helsinki Napoli All Night Long oli suuri tuotanto, minkä tekeminen tavallaan toi mukaan kiehtovuutta, kun piti vaikkapa järjestellä monipuoliset ja vaativatkin autostuntit kuntoon. Elokuvan ilmestyttyä Kaurismäki saikin tarjouksia kuvata automainoksia isoille yhtiöille, mutta nämä hän kuitenkin jätti väliin. Yöllisten jahtien ja muiden koukeroiden toteuttaminen olikin aiempiin teoksiin verrattuna uutta ja jännittävää puuhaa mielenkiintoisine haasteineen, vaikka olihan mukana tietysti tutumpiakin osuuksia. Juttutuokionsa loppupuolella Kaurismäki kertoo, ettei ainakaan mitään isompaa katastrofia kuvauksista muistu mieleen. Joitakin seikkoja piti muutella sekä hienosäätää, mutta yleisesti hommat sujuivat mainiosti ja käytössä ollut aikakin riitti lopulta hyvin.

Oman hyllyn Kaurismäki-osasto silloin tällöin kiehtoo ja edellisen elokuvareissun yhteydessä tuli vihjattua ja nimettyä muutama teos ehkä jo läheisiinkin katselusuunnitelmiin, mutta kun tähän on nyt melko lähekkäin tullut pari vaisumpaa vääntöä ohjaajan tuotannon tuntemattomammalta laidalta, niin kenties pikkuinen paussi tekee hyvää ennen seuraavaa yritystä. Kyllähän hyvät elokuvat jaksavat vuoroaan vartoilla... Joka tapauksessa Helsinki Napoli All Night Long kirjautuu keskisarjaan, eli paikoin väläyttelee sekä huvittelee mukavasti, mutta välillä herpaantuu ja taantuu tympivämpään toikkarointiin. Uuden aamun auetessa ja outoilun jatkuessa toivoo lähinnä, että kukin yön kovista koitoksista selvinnyt viimein pääsisi lepäilemään. Myönnän, ettei oikeastaan yksikään Mika Kaurismäen elokuvista ole omalla kohdalla täysillä päässyt iskemään ja lumoamaan, eli ehkäpä maku ja tyyli eivät vain toisiaan kunnolla kohtaa. Kyllähän tässäkin taas veikeästi ja virnistellenkin seuraillaan, onko sattuman tuoma saalis lupaus paremmasta elämästä vai kenties sittenkin kirottu tie turmioon. Hyviä hetkosiakin väännöistä saadaan aikaan, mutta toisaalta kertyypä myös kohtalaisesti niitä vähemmän viehättäviä tai yleisesti joutavia kotvasia. Rentoa ja riehakasta, mutta sekin saattaa käydä uuvuttavaksi ennen pitkää, vaan eipä kokonaisuus onneksi kuitenkaan miksikään sietämättömäksi sekasotkuksi karkaile.



Helsinki Napoli All Night Long (1987) (IMDB)

Näyttääpi siltä, että huhtikuun aikana on jo autoiltu sinne, tänne ja pikkuisen tuonnekin ja siinä samalla jokunen hämärähommakin hoidettu tai muuten vain huuruisissa merkeissä kiidetty kaasu pohjassa kohti auringonlaskua. Viimeksi oli kummallisia öisiä töitä ja sekalaista selvittelyä, kun Mika Kaurismäen ohjaksissa Berliinin pimeillä kaduilla pyörittiin elokuvassa Helsinki Napoli All Night Long, eivätkä ihan kaikki koitoksesta selvinneet enää uutta sarastavaa aamua ihastelemaan. Muutenkin on aseet kädessä ongelmia ratkottu siinä määrin tiuhaan näissä viime aikoina katselluissa menomelskeissä, että piti tähän väliin napata jokin verkkaisempi ja herkempi hempeily, mutta kuten tekstin otsikko vähän vihjailee, niin suunnitelmat ovat usein muuttuvaisia ja kovempaa lopullista oikeutta ollaan jälleen jakamassa, eli tässäpä sitä taas ollaan perimmäisten kysymysten ja tekojen äärellä, kun edessä avautuva polku kuljettelee kostoa kohti ja sisuksia syövä vihan liekki ajaa eteenpäin.

Aivan käsittämätöntä vauhtia aika viilettää, sillä blogin puolella alkaa olla pian jo vuosi edellisestä poikkeamisesta lännenelokuvien maailmaan ja silloinkin Frenchie King tarjoili melkoisen hömppäistä hupia, eikä todellakaan mitään tylyyden huipentumia tavoittelevaa revolverioopperaa. Sen verran lajityypistä tykkäilen, ettei nyt sentään noin pitkää western-paussia ole päässyt syntymään, vaan onhan lännenseikkailu jos toinenkin välissä vilkaistu, vaan eivät ole mietteet tänne saakka päätyneet hajatelmina tai muussakaan muodossa. Jos kuivista kausista puhellaan, niin Bud Spencerin elokuvien osalta on tullut taukoiltua vieläkin kauemmin ja pitkälti ihan tietoisestikin. Viimeksi Budista puhelin marraskuussa 2015 listailun plus sekalaisen höpöttelyn merkeissä ja saman kuun alussa kommentoin hänen vähän väsyneempää huvitteluaan Even Angels Eat Beans. Yhtenä syynä melkeinpä 1,5 vuoden kirjoitusväliin on tietenkin se, että hyllystä löytyvät Spencer-elokuvat ovat muutamaa vakavampaa rutistusta lukuun ottamatta käyty jo kertaalleen läpi, eli vähiin käy. Toinen syy taas on Spencerin kuolema viime vuoden kesäkuun 27. päivä, eikä vielä oikein ole tullut sellaista oloa, että niitä hassuttelevaisempia hutkimisia tekisi mieli alkaa tutkimaan. Epäilemättä mieli ja tuntemukset ajan myötä muuttuvat, eikä tämä murheellinen uutinen tuolloinkaan niin yllättävä ollut, koska Bud tosiaan oli jo ehtinyt 86 vuoden ikään. Nyt pitkästä aikaa kuitenkin herra ratsastelee kumppaneineen kuviin, vaikka sopinee jo alkuun sanoa, että ne hilpeämmät hetkoset ovat tässä teoksessa vähissä...



Laajojen tasankojen tuulahdukset ja vapaa elämä avoimen taivaan alla ei ainakaan alkuun ihan ajankohtaisinta arkea Bill Kiowalle (Brett Halsey) ole, sillä päiviä kulutellaan reilusti ankeammissa merkeissä ahtaassa vankisellissä kalterien takana. Lusiminen kuitenkin käytetään hyödyksi, sillä hän on vuoden kulutellut veistääkseen huolella mahdollisimman paljon oikeaa asetta vastaavan puisen revolverin, eikä ihan vain ajankulukseen. Vartija osaakin uteliaalle kumppanille vastailla, että Bill on myös käyttänyt kolmisen vuotta vankiajastaan päätoimisesti kehitellässään tarkkuuttaan ja nopeuttaan puupyssyn käsittelyssä. Selvästkin jotakin on miehellä mielessä ja luultavasti kovempiakin kaunoja menneisyydessä, joita ei noin vain rupattelemalla selviksi sanailla, vaan kaipa aikomuksena on tulitella erimielisyydet kerralla pysyvästi kuntoon. Mitäpä sellaisia moneen otteeseen vatvomaan…

Sattuupa sopivasti, että jo seuraavana päivänä Kiowalla olisi ohjelmassa vankilasta vapautuminen ja paikan pomo toivoo, ettei kaksikko enää toisiaan joutuisi näkemään. Tosin kyyniseen sävyyn hän heti perään puhelee, että eipä näiden latelu oikein auta, sillä yleensä kelmien tie johtaa takaisin kivimuurien sisään ja tapojen parantaminen on houreinen haave vain. Billiä ei hirmuisesti tunnu kehotukset parempaan elämään kiinnostavan, vaan kunhan ne portit vuosien jälkeen kohti vapautta avautuvat, niin onkin jo kiire ja hoppu revolverikauppaan tarpeellisia työkaluja hankkimaan. Sepä onkin vallan tarkkaa puuhaa ja sopivuus käteen on ehdottoman tärkeää, mutta myös koneistoa kovin kärsivällisesti kaveri kuulostelee. Joku vanha tuttu on ilmeisesti saanut heti tiedon vapautumisesta ja tahtoo lähetellä Kiowalle tylympiä terveisiä. Niinpä pari kätyriä on siis laitettu matkaan toimittamaan moikkauksia toimittamaan, eli toisin sanoen luotia ihon alle, mutta eihän se ihan noin vain käy. Lähinnä Bill saa tilaisuuden testailla tositilanteessa, että varmasti on oikea väline käteen valikoitu ja pari onnetonta heppua kuolettavassa kokeilussa henkensä heittää. Kauppias taas myhäilee selän takana tyytyväisenä ja itsekseen toteaa, että näitä tappotykkejä pitää ehdottomasti tilata varastoon lisää.



Lännessä elämä siis osaa armottomia puoliaan yllättäenkin esitellä, mutta eipä sitä voi olettaa, että viiden vankilavuoden jälkeen niin leppoisasti murhayrityksiin osaisi asennoitua. Lepoakaan ei tunnu olevan aikaa ottaa, sillä seuraavaksi Bill painelee täyttä laukkaa isänsä luo, jossa tämä on vankivuosien ajan pitänyt pojan rahasaaliin turvassa. Setelikasa näyttääkin sen verran suurelta, että epäilemättä on tullut jokin isompikin rikollinen tempaus tehtyä ennen tuomioiden lukua. Isä myös varovasti vihjailee, että kenties parasta olisi unohtaa menneet ja lähteä rahojen kanssa aloittelemaan uutta huolettomampaa elämää, vaan se ei pojalle sovi, koska hän lyhyesti tokaisee tahtovansa löytää Elfegon (Tatsuya Nakadai). Helppohan se on arvailla, että näiden heppujen välillä on pahaa verta ja yhteistä menneisyyttä. Elfegonkin kuviot ovat muuttuneet, ja isä tietää kertoa, että tyyppi liikuskelee luultavasti Nevadan suunnalla ja vanha porukka on ainakin osittain vaihtunut, eivätkä Elfegon uudet kumppanit taida lainkaan mukavia seuramiehiä olla.

Bill ei näistä puheista ja varoitteluista isommin hätkähdä, vaan tuumii tarvitsevansa neljän miehen verran kyvykästä ja neuvokasta apujoukkoa, eikä mitään harrastelijoita, vaan tappotouhut taitavia ammattilaisia. Isä osaakin tuosta vain luetella listan tämän alan osaajista ja näitä heppuja Bill aikoo lähteä etsiskelemään. Seuraavaksi kuviin saadaankin partahuoltoa hankkiva O'Bannion (Bud Spencer), mutta hänpä livahtaa teilleen oikeastaan ennen kuin ehtii edes kuulla, mitä Bill tahtoisi ehdotella. Noin vain palkkatappajajoukkoaan kyhäilevä Bill ei ao luovuttaa ja jäljityksen päätteeksi kaksikko istahtaa jännittyneissä tunnelmissa yhdessä iltanuotiolle. Tarjolla olisi pulska rulla seteleitä, jos tarjottu keikka kiinnostaa ja toiset 5000 dollaria, kunhan tappotyöt tulevat tehtyä. Sen suuremmin ei Kiowan tarvitse lähteä sanaista arkkuaan availemaan ja houkutuspuheita pitämään, vaan kylmä käteinen luo riittävää yhteisymmärrystä miekkosten välille.



Vitkutteluun ja jaaritteluun ei muutenkaan ole aikomusta minuutteja haaskailla, sillä ensimmäisen onnistuneen värväyksen jälkeen matka jatkuu ja määränpäässä odottelee legendaarisen maineen itselleen räiskynyt lainvalvoja. Jeff Milton (Wayde Preston) saakin pähkäiltäväkseen samanlaisen tarjouksen, mutta on jo alustavasti asennoitunut viettämään mukavan leppoisia puolieläkepäiviä rauhallisen pikkukaupungin sheriffinä, jonka suurimpana päänvaivana ovat satunnaisemmat riehumiset. Suuri summa vähäsen epäilyttää, mutta toisaalta vaara ja vauhti vetää puoleensa toiminnan miestä, eli pian kaksi kasvaa jo kolmen porukaksi. Seuraavana listalla on hiukkasen hulivilimäisemmältä vaikuttava Bunny Fox (Franco Borelli), joka ei tahdo tyyppien aikaa haaskailla ylimääräisillä jahkailuilla, vaan mukana ollaan suunnilleen heti, kun summat selviävät. Viides ja viimeinen onkin pikkuisen pulmallisempi juttu, koska Moreno (Jeff Cameron) on keppostellut itsensä kalterien taakse. Mitään uskaliaita vankilapakoja ei tässä tapauksessa tarvita, koska taaloja tassuun -tyyppinen ratkaisu osoittautuu melko toimivaksi vaihtoehdoksi. Niinpä villin lännen viisikko alkaa olla kasassa ja valmiina koviin kostotoimiin, mutta eiköhän rajua vastarintaakin ole odotettavissa…

Kuten jo alussa tulikin puheltua, niin Today We Kill, Tomorrow We Die ei mikään Spencerin huumorivetoisin lännenhöpsöttely ole, eikä Bud ole tässä porukassa muutenkaan se vetävä tekijä, vaikka melko paljon saakin ruutuaikaa Kiowan ensimmäisenä löytönä ja luottomiehenä. Totisempi konnajahti toki tarjoaa tilaisuutensa yleiseen yrmyilyyn, eikä tämä kaveri edelleenkään ole se tyyppi, jota ensimmäisenä kannattaa ärsyttämään käydä, koska joutava leukojen loksutus voipi kostautua, kun hetkosta myöhemmin kätönen on entinen ja otsa ruhjeille kopsautettuna kaupanpäällispullolla. Se kuitenkin todettakoon, että sitä myöhempien vuosikymmenten perinteistä Spencer-moukarointia lopulta kohtalaisen vähän kuviin saadaan ja Terence Hillin kanssa yhdessä myöhemmin harrastellusta huumorihutkinnan ilottelusta ei tietenkään kannata lähteä edes juttelemaan. Voi olla, että tyly kostoreissu näyttäytyisi jokseenkin kummallisena sekä vähemmän vakavasti otettavana, jos porukka olisi jatkuvasti taipuvainen pöllöilyyn ja pelleilyyn. Eivätkä Hill ja Spencerkään yhdessä heti sitä maailman elokuvayleisöjä huvittavaa höpsöilykaavaansa keksineet, vaan 1960-luvun loppupuolella kaverukset kokeilivat esimerkiksi elokuvissa God Forgives... I Don't ja Boot Hill paljonkin totisempaa toikkarointia.



Onneksi seuraavan vuosikymmenen alkuvaiheilla kaksikko pääsi kepeämmän ja meneväisemmän muksauttelun makuun lännenkomedioilla They Call Me Trinity ja Trinity Is Still My Name. Muistini mukaan kaksikon yhteinen vuoden 1968 Ace High oli jo jossakin määrin komediallisten keppostenkin suuntaan kallellaan, mutta ei vielä sitä tyypillistä Spencer ja Hill -tykitystä, jota myöhemmin tulikin roppakaupalla, sillä pulma ja toinenkin piti rähistellä kuntoon. Nyrkkisankarointia, huulenheittoa, keskinäistä nokittelua ja kaikenlaisia kömmähdyksiä tarjoilevaa touhuilua tietysti toteutettiin myös lännenelokuvien ulkopuolella ja väittäisin, että monta hassua ja hyväntuulista hömpötystä herrat saivat yhdessä aikaiseksi. Yhteisen komediallisen sävelen löytyminen olikin mainio juttu miekkosten oman menestyksen kannalta, mutta luulisin myös, että suurempi yleisökin enemmän arvostaa näitä kohelluksia kuin vähäisempiä sivuosahommia vaikkapa vakavammissa lännenelokuvissa, rikosjutuissa tai sotatantereilla. No, Terencessä tarvittaessa on noihin koitoksiin kaivattua jäätävyyttä, mutta kyllä hänenkin kohdallaan väittäisin, että olisi hyvä ja hauska mies mennyt hukkaan, jos olisi jämähtänyt vaikkapa karuihin kostohommiin.

Sitä hiukan häijympää kaunojen käsittelyä elokuvassa painotellaan, mutta noin toiminnalliselta sisällöltään Today We Kill, Tomorrow We Die ei yleisesti pääse suuremmin yllättämään, vaikka eipä toisaalta pettymystäkään tule, jos asennoituu ennakkoon tyypillistä kostotouhua tuijottelemaan. Näitä puolipakollisia juttuja tietenkin on mukana, eli esimerkiksi erimielisyydet kärjistyvät, kun korttipöydässä on jokunen ässä liikaa, mikä alkupuolella antaa tilaisuuden testailla joukon yhteistyökykyjä. Myöhemmin sitten vielä toinen perinteinen saluunarähistely saadaan aikaiseksi, mutta kumpainenkin hoidetaan valmiiksi lyhyemmän kaavan kautta ja paikan omistaja vaivoin ehtii arvokkaampia pullojaan piilottelemaan ennen kuin homma on hutkittu loppuun. Kaikenlaiset hilpeämmissä merkeissä heiluvat joukkopieksäjäiset pitkälti puuttuvat ja lopun lähestyessä sävy synkempään suuntaan ennemmin hipsii, mikä onkin ihan oletettavaa, kun vuosikausia vankilassa vartoiltu tilinteon hetki alkaa käsillä.



Kiowan kokoama ryhmä ei nyt sentään mitään sadismiin hurahtaneita sekopäitä yhteen kasaa, mutta kyllähän näillä kavereilla kykyä on tehdä mitä tehdä täytyy, vaikka se tarkoittaisi useammankin haudan kaivelua. Halsey vaitonaisen ja viileän johtajan roolissaan on asiallisen vähäsanainen sekä tiukka toteutellessaan pitkään mielessä muhineita kostohaaveita. Minusta hänestä ei kuitenkaan elokuvan aikana mitään ikimuistoista lännenlegendaa kasva ja pienoinen unohdettavuus vaivailee apulaisiakin. Lieköhän syynä sekin, että heput etsitään hyvinkin pikaisesti ja koko ajan painellaan kohtalaisen vauhdikkaasti eteenpäin kokonaiskeston pysyessä noin 90 minuutissa. Keskinäistä kaveruutta vahvistelevat tuokiot tai suurempaa yksilöllistä sankaruutta leiskauttelevat urotyöt ovatkin vähissä etenkin ennen viimeisiä koitoksia. Luultavasti ihan tarkoituksella on lähdetty tälle linjalle ja tavoitellaan viileämmästä ja tylymmästä menosta tykkäileviä yleisöjä. En väitä, että täysin vaitonaisena viisikko kohti kovaa kohtaloaan ratsastelisi, mutta onhan sävyssä selkeää eroa, jos heittäisi rinnalle jonkin seikkailuhenkisemmän lännenelokuvan.

Vastapuolen porukkaa johtava Elfego taas mielestäni jossakin määrin poikkeaa perinteisestä vastustajasta muutenkin kuin vain asevalintojensa osalta, mikä on ihan tervetullut vivahde. Varsinkin ahtaimmissa yhteisissä lähikuvissa Nakadai mielestäni onnistuu hyvin härnäämään ja piinaamaan jo kertaalleen melkoiseen painajaiseen laittamaansa entistä kumppaniaan. Toisaalta sitten taas matkan varrella avautuvat takaumapätkät jäävät jokseenkin irrallisiksi ja latteiksikin, eikä vaikutelma varmaan pelkästä mustavalkoisuudesta johdu. Sanoisinkin, ettei kostotunnelmien kohottelu näillä osuuksilla ihan hirmuisen hyvin onnistu ja esimerkiksi samana vuonna ilmestynyt Sergio Leonen klassikko Once Upon a Time in the West värisyttelee vastaavalla kuviolla huomattavasti vaikuttavammin. No, kaikesta huolimatta selväksi tulee, että Elfego suorastaan suosii kovia ja armottomia otteita, eikä hänen johtamansa joukon tapana ole jättää todistajia jälkeensä. Kaikesta päätellen lainsuojattomien kerho ennemmin nauttii tarpeettomastakin väkivallasta, eikä Elfegon tarvitse apulaisiaan erityisemmin olla patistelematta säälittömiin tekoihin. Esimerkiksi Kiowa ja O'Bannion saavat melkoisen tylyn kohtelun osakseen, kun häijyt heput alkavat avuttomien uhriensa kimppuun kunnolla käydä.



Aikoinaan Today We Kill, Tomorrow We Die joutuikin käsittääkseni näiden tuimempien tekosiensa takia erinäisten sensurointien kohteeksi useammassakin maassa, mutta nykysilmin nähtynä raakuudet ja hurmeiset hetket eivät hirmuisesti hetkauta, koska sittemmin noin puolen vuosisadan aikana on ehditty maailman valkokankaille vyörytellä kaikenlaisia kamaluuksia ja väkivaltaisia veritöitä. Ennemmin sanoisin, että julmuuksien lohduton ja synkeä sävy on tässä teoksessa paremmin pinnalla kuin raakailujen visuaalinen puoli. Lopun lähestyessä yö synkkenee haalean ja kalmaisen koivikon ylle, eikä sinänsä kovista väännöistä lähdetä mitään pitkitettyjä tappojuhlia venyttämään, vaan suoraviivaisesti ja tehokkaasti tiputellaan vihollisia pois päiviltä. Menohan ei mitään kivaa ja kilttiä tietenkään ole, kun tulee puukkoa kurkkuun, hirttoköysi kutsuu ja henkilökohtaiset kostohaaveet kuumottelevat mielessä, eli kyllä niitä valikoituja kataluuksia saa katseltavakseen, enkä usko, että kepeämpien lännenelokuvien ystävät kolkkoja kohtaamisia niinkään suuressa arvossa pitävät. Ryhmittymien väännöt jatkuvatkin aamuun saakka, ja siinä välissä yksi jos toinenkin löytää pysyvän majapaikkansa manan mailta. Viikatemies siis satoaan runsaastikin niittelee, mutta jos vaikka toivoo Leonelta lainattua näyttävyyttä ja dramaattisuutta tulitaistoihin, niin veikkaisin, että pettymys odottelee, koska nämä välienselvittelyt ovat sitä vähemmän tyyliteltyä ja jokseenkin nuhjuista lajia.

Lohduttomien tuntemusten ja häijympien veritöiden ideoiden isänä on tässä tapauksessa oletettavasti toinen käsikirjoittajista, eli Dario Argento, joka 1970-luvulta eteenpäin alkoikin tulla maailmalla tunnetuksi sadistisia sävyjä katsomoon värisevän väkivallan mestarina ja hurmeisen tyylittelyn taitajana. Luultavasti näiden Argenton ajatusten kohdalla on monella sensuurihommia työkseen tehneellä alkaneet sormet kuumotella, kun pitäisi nipsiä vähän sitä, tätä ja tuota. No, Today We Kill, Tomorrow We Die ei minusta ole mikään kummoinen näyte Argenton hurjemmasta linjasta, vaan etenkin kauhuelokuvien puolella Dario on sittemmin seikkaillut huomattavasti äärimmäisempään ja häijympään pimeyteen, mitä tulee väkivaltaiseen elokuvaviihteeseen. Today We Kill, Tomorrow We Die ei siltikään ollut häneltä mikään yksittäinen hairahdus lännenelokuvien maailmaan, vaan Argento oli Sergio Leonen, Sergio Donatin ja Bernardo Bertoluccin kanssa kirjoittamassa jo mainittua saman vuoden mestariteosta Once Upon a Time in the West. Seuraavana vuonna hän oli toisena kirjoittajana teoksessa The Five Man Army (Viiden miehen armeija), ja sattuupa siinä yhdessä osassa heilumaan mukana herra Spencer, eli tokihan se tekisi mieli katsoa, mutta kun ei vain saa aikaan... Lisäksi IMDB listaa Argenton lähinnä vuorosanoja kynäilemään myös vuoden 1969 elokuvaan Cemetery Without Crosses (Haudat vailla nimeä).



Enpä minä sitä sano, etteikö Argenton kolkoille kostoideoille olisi paikkaansa lännenelokuvien lajissa, koska kyllähän esimerkiksi kyseisenä aikakautena Euroopan puolella sitä tylympää otetta etsittiin ja tahdottiin yleisön puoleltakin. Today We Kill, Tomorrow We Die ei vain mielestäni kovinkaan kummoiseksi elämykseksi tässä lajissa lopulta nouse, vaan jämähtää monessakin mielessä keskisarjaan. Luultavasti kyvykkäämpi ohjaaja olisi saanut mukaan hiukkasen enemmän sitä kihelmöivää jännitystä tai ruudinkäryistä räiskettä, mutta Tonino Cervin johdolla touhusta terää vähän puuttuu ja ollaan monesti lähempänä latteaa kuin mitään tiukkaa tilintasausta. Lännen upeassa hehkussa näkemään tottunut katsoja saattaa myös hiukan hieroa silmiään, kun jylhät kalliot ja komeat kanjonit pitkälti puuttuvat ja tilalle tulee hyvinkin haaleita sävyjä syksyisine puineen ja melko mitäänsanomatontakin maisemaa. Onhan tämä vaihteluna sinänsä mielenkiintoinen visuaalinen ilme, kun on selkeästi tahdottu läväyttää kankaille jotakin muuta kuin upeasti kellertävissä sävyissä loistavaa lännenkuvastoa, mutta eipä siitä mieleen oikein tahdo ikimuistoisiksi makupaloiksi jäädä yksittäisiä otoksia ja ne kuviltaan säväyttävämmät hetket löytyvätkin muualta kuin maisemaosastolta.

Siispä siis summailtuna perusmenoa menetteleväisesti toteutettuna. Ensimmäisellä kolmanneksella tehdään alkuasetelma selväksi ja laitetaan porukka pikaisesti kasaan. Yksikään sankareista ei suurempaa vaikutusta tee, eikä Spencerkään parhaimmillaan ole näiden tylympien tempausten parissa. Ennen pitkää tulee hetki alkaa kunnolla tienaamaan niitä lupailtuja tapporahoja, vaan eivät vihoviimeiset kaksintaistotkaan laatuluokkaa ylöspäin pääse potkimaan, vaan melkoisen tavallista tavaraa olisi tarjolla tässä sarjassa. Jos siis suosituksia pitäisi lähteä jakelemaan, niin tuskinpa hyvää kostoreissua toivovalle ihan heti tekisi mieli tätä alkaa vinkkailemaan tai sitä sen suuremmin Spencer-elokuvanakaan kehumaan. Näin lajityypistä tykkäilevänä tosin ihan mielellään silmäilee, päästäänkö suurista seteleistä lopulta nauttimaan, vai odotteleeko lohduttoman kostopolun päässä sittenkin lopullinen lepo karun syrjäseudun multakuopassa.



Today We Kill, Tomorrow We Die (1968) (IMDB)

Villissä lännessä viimeksi viileteltiin ja katseltiin, mihin lohduttomaan loppuun kovat kostopolut vievätkään, kun vanhat vääryydet verenvuodatusta vaativat. Bud Spencer ja kumppanit eivät siis aivan rattoisan huolettomissa tunnelmissa ratsastelleet kohti kauniita auringonlaskuja elokuvassa Today We Kill, Tomorrow We Die, mutta yhtä kaikki, niin ainakin osa koettelemuksesta selvisi, eikä katsomon puolellakaan niin rajusti päässyt järkyttymään, että olisi päiväkausien toipumista tarvittu. Kenties seuraavaksi voisi kuitenkin kurkkia lempeämmän arkielon suuntaan, jossa päivät kuluvat ennemmin rakentaen kuin tuhoten ja mielessä on vähän muutakin kuin vanhojen vihollisten kivulias kuoppaaminen. Tahtoo siis vihjailla, että kaipa huhtikuun huiskeeseen sopii toinenkin annos kansanperinnettä noin 80 vuoden takaa. Viimeksi valikoimassa oli lyhytdokumenttien osalta kaksikko Nurmon valuri ja Vetelin elonkorjuu, joista etenkin jälkimmäinen oli minusta oikein kiinnostava ja selkeä esitys, miten korjuukypsät ruistähkät aikoina menneinä korjattiin pellolta talvivarastoon turvaan. Kun tässä olisi ajatuksena mennyttä elämää Inkerissä lähteä ihmettelemään, niin käsittääkseni viljelyspuuhia ei niinkään tutkita, mutta vaihtelevia käsityötaitojen näytöksiä sen sijaan pitäisi ruudulle ilmaantua.

Inkerin vanhaa tekniikkaa (Craftmanship of Inkeri)

"Viron Inkerinmaa oli Viroon vuosina 1920–1944 kuulunut alue, joka sijaitsi Inkerinmaalla Narva­joen itäpuolella. Alue rajoittui lännessä Narva­jokeen sekä idässä Rosona­jokeen ja Laukaan­joen itäpuoliseen haaraan. Siellä olivat Väikylä, Kallivieri, Kullankylä sekä Narvusin eli Kosemkinan seurakunnan alueen lounaisosa, jossa oli Tarton rauhan solmimishetkellä noin kymmenen kylää ja 1800 asukasta.

Alue on osa Länsi-Inkeriä, ja sen saaminen Narvajoen itäpuolisista alueista oli tulos Neuvosto-Venäjän ja Viron rauhanneuvotteluista, joissa Neuvosto-Venäjä halusi aluksi Narva­joen länsipuolelta alueita, kun taas Viro halusi esittää vielä pidemmälle meneviä vaatimuksia Inkerinmaan suhteen saadakseen sotilaallista etumaastoa Neuvosto-Venäjältä. Narvan alueeseen oli liittynyt kiihkeitä taisteluja Viron vapaus­sodan aikana. Rauhanneuvottelujen tuloksena noin viiden–kymmenen kilometrin levyinen kaistale jäi Viron haltuun lähinnä siksi, että virolaiset joukot olivat valloittaneet sen verran Narvan itäpuolelta maastoa. Neuvosto-Venäjän viimeinen hyökkäys oli epäonnistunut vuoden 1919 lopulla, ja aselepo oli sovittu 31. joulukuuta 1919."

"Tarton rauhassa alue liitettiin Viroon. Viron ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana (1940-1941) alue säilyi Viron SNT:n osana, mutta saksalaismiehitystä (1941-1944) seuranneen uuden neuvostomiehityksen jälkeen Moskova veti yksipuolisesti tasavaltojen välisen rajan Narvajokeen, joten alue siirtyi Viron sosialistiselta neuvostotasavallalta Venäjän sosialistiselle federatiiviselle neuvostotasavallalle 1944."

Viron Inkeri

Vähän hassussa ja nurinkurisessa järjestyksessä kieltämättä kahlailen näitä Isien työt -kokoelmia läpi, koska juuri tuli neljäs levy koluttua ja nyt olisi vuorossa kolmas kiekko. Näissä voimakkaana yhdistävänä tekijänä toimii kuvaaja Eino Mäkinen, joka siis on myös Inkerin matkoissakin kameran takana taiteillut. Asiantuntijaksi taas on merkkailtu Lauri Laiho ja vaihteeksi olisi ääntäkin luvassa, kun Kaarlo Marjanen vähän kuvissa nähtävistä puuhista jutustelee. Vajaan seitsemän minuutin verran olisi siis nähtävillä työskentelyä ja yleistä elelyä vuodelta 1938, jolloin dokumentti myös ilmestyi. Kuvauksia käsittääkseni tehtiin laajemmallakin alueella, mutta Elonet manitsee erikseen pienen Kallivierin kylän, joka tuohon maailmanaikaan kuului Viroon, mutta jo alle vuosikymmen kuvaushetkestä myöhemmin suuren sodan seurauksena alueita oli jaettu uudelleen, mikä tarkoitti näidenkin kylien liittämistä Neuvostoliittoon.



Seuduilla oli valta ennenkin vaihtunut ja välillä hallitsijan ote ollut kovempi alueen väestöä kohtaan, sillä Marjanen aloitteleekin urakkansa tilittelemällä, miten 1930-luvulla suomenkielinen Inkeri oli suurilta osin sorrettu ja orjuutettu itänaapurin toimesta. Kolkolta kohtalolta oli säästynyt vain kymmenisen pientä läntistä kylää, jotka oli Tarton rauhassa vuonna 1920 päätetty liittää Viroon. 1930-luvulla alkanut ankarampi vaino ei näihin kyliin yltänyt ja sinne tehtiinkin useita pienimuotoisia tutkimusmatkoja Suomenkin puolelta tarkoituksena taltioida katoavaa kansanperinnettä. Niinpä kuviin tutunoloista arkista aherrusta ilmaantuu ja ensimmäisenä asialistalla olisi selvitellä, miten maan alla luikertavat juuret taipuvat hyötyesineiksi jokapäiväiseen käyttöön. Tässä tapauksessa niitä ei sentään tarvitse kovin syvältä tuhtoa, sillä kertoja rupattelee, että hiekkaperäiset maat venyttävät mäntyjen juuriston metrien mittaisina liikkumaan lähellä pintaa. Aikoina ammoisina näille pötkylöille tosiaan kaikenlaista käyttöä keksittiin ja kuvissa eräs miekkonen niitä maasta kovin kiskookin. Tiedetäänpä myös mainita, että tuolloin oli tapana käydä öiseen aikaan valtion metsissä näitä puuhia harrastelemassa...

Repiminen on sinänsä sivuseikka tässä esityksessä, koska niitä varsinaisia kädentaitoja olisi tarkoituksena kuviin taltioida. Kunhan juuret on kunnolla putsattu ja halkaistu, niin voidaan vaikkapa tehdä kestäviä juurivakkoja, vaikkakin niiden väkerrys oli hyvinkin hidasta ja jo kuvaushetkellä vähäistä harrastelua. Seuraavaksi taitavalla tekijällä on valmistusvaiheessa tukeva pajunköysi ja kyllähän vitsaköysi vääntyy komeille kiepeille, eikä se otosten perusteella mitään erityisen kevyttä käsiteltävää ole. Kiskomista ja kulumista kestävää köyttä käytettiin erityisesti nahkiaisten pyydystämisessä ja siihen touhuun liittyen lähdetään seuraavaksi nikkaroimaan kartiomaisia nahkiaismertoja. Vielä 1930-luvulla näiden kalastuskapineiden näpertely oli seudulla tuottoisa sivuelinkeino, koska pyynti oli huomattavaa loppusyksyllä myrskyjen ajaessa nahkiaiset merestä jokiin. Marjanen puheleekin, että näppärä ja kokenut kaveri pystyi päivässä kymmeniä silmumertoja ahertamaan. Ihan vain yleisluonteiseksi sanalliseksi selvitykseksi ei tämäkään osuus onneksi jää, vaan Mäkisen kamera tarkasti seuraa, miten nahkiaisansan suuta viimeistellään kestävästä tuohesta. Samaan aikaan Marjanen tiedottelee, että suuosan asettelu olikin tekniikan suurimpia salaisuuksia, sillä toistaitoinen sijoittelu piti kalat poissa pyydyksistä. Ihan mielellään vajaan kymmenminuuttisen käyttää taidokkaan työskentelyn tutkailuun, mutta kaikkiaan kokonaisuus ei sen suurempaa vaikutusta tee, vaan sanoisin, ettei Inkerin vanhaa tekniikkaa pääse antoisalla sisällöllä tai rikkailla ja kauniilla kuvillakaan katsojaa yllättämään.

Kallivieri

Inkeri

Lauri Simonsuuri (Lauri Laiho)

Inkerin vanhaa tekniikkaa (1938) (IMDB)

Inkerin vanhaa tekniikkaa (Elonet)

Inkerin vanhaa kyläelämää (Village Life in Ingermanland)

Samoilla seuduilla jatketaan ja osittain aihepiirikin pysyy näppärän nikkaroinnin puolella. Tekijäporukassakin on ymmärrettävistä syistä jokseenkin sama miehitys, eli asiantuntijana Lauri Laiho, kuvaajana Eino Mäkinen ja höpinät hoitaa Kaarlo Marjanen. Runsaat kuusi minuuttia rullaileva lyhytdokumentti kuvattiin edellisen tapaan keväiseen ja kesäiseen aikaan vuonna 1938, mutta tässä tapauksessa viimeistely ja ilmestyminen venähti vuoteen 1941. Ilmeisesti aikomuksena oli hakea hienoista sävyeroa, koska heti alkuun runollisesti tunnelmoidaan kotiseuturakkautta ja maalaismaisemien lumoa ylistellään. Hiekkaperäinen maa pitää kylätiet kuivina ja niitä pitkin onkin ihanaa tepastella näkymistä nautiskellen ja vaikka rakennukset raihnaisia olisivat, niin eipä omaa kotikylää mikään voita. Hiukkasen höpöttely hymyilyttääkin, mutta itse kuitenkin tykkäilen näistä turinoista, eikä se laita lainkaan harmistumaan, jos tiukasta asiasisällöstä pikkuisen tingitään ja paikoin leppoisammin jutustellaan.

No, eipä se tietenkään tarkoita, että aika kokonaan tuhrittaisiin joutavien jaaritteluun, vaan täytyy niitä töitäkin tehdä. Jos edellisessä väännettiin mäntyjen paksuja juuria tarpeellisiksi tavaroiksi, niin nyt tarkastellaan mitä hyödykästä lehmuksen kuorista voisikaan väsäillä. Se olikin tärkeä raaka-aine, jota käytiin samaan tapaan näpistelemässä valtion metsistä öisin. Niinpä niitä miekkosia hipsi hämärähommissa ja puukot hampaissa kiipusteltiin kuun valaistessa puita jäytämään. Kepulikonstein vuoltuja viipaleita ja suikaleita sitten lioteltiin joessa, jonka päätteeksi jäljellä oli lähinnä sitkeitä niinisäikeitä, jotka taas putsattiin sekä kuivattiin. Materiaalista pystyttiin punomaan kestävää niiniköyttä. Tässä pätkässä varsinaiseen puukuidun parissa askarteluun ei ehditä käyttää paljoakaan aikaa, sillä toisella puoliskolla ovat jo täysin toisenlaiset kiepit ja kiemurat tehtävänä.



Tarkoituksena olisi nimittäin kaunistella nuori morsian häihinsä, eli hiukan herkempää otetta toivotaan häähunnun valmistelussa. Ensin asetellaan hiukset hartaasti ja sitten huolellinen hunnutus. Kertoja puheleekin, että piti olla tarkkana, ettei tullut laitettua huolta hunnun alle tai pahaa mieltä palmikkoon. Sanoisinkin, että nämä lievästi hupaisat sanataiteilut edustavatkin dokumentin parasta puolta, sillä noin muuten edellisen perään nähtynä silmille ei mitään sen ihmeellisempää ihasteltavaa viskaista. Kamera ei tunnu löytävän niitä Marjasen hehkuttamia maisemia, vaan kuvat vaikuttavat ennemmin hätäisiltä ja vaimeaa vaikutelmaa korostelee vielä kohtalaisen kehno kuvanlaatu. Sanottakoon sekin, että myös ääniraita on joutunut ajanhampaan uhriksi, koska paikoin on hankaluuksia saada selvää, mitä korvien kuultavaksi yritetään välittää. Siksipä siis minusta Inkerin vanhaa kyläelämää menee nähtyjen kansanperinnedokumenttien joukossa heikommalle osastolle, kun sisältö ei onnistu mieltä suuremmin kiehtomaan ja visuaalinen toteutuskin on jokseenkin lattea sekä hajanainen.

Inkerin vanhaa kyläelämää (1938/1941) (IMDB)

Inkerin vanhaa kyläelämää (Elonet)

Inkeriläisten siirto

"63 000 ihmistä siirrettiin Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Neuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Samaan aikaan Leningradin alueen (oblastin) viranomaiset myivät inkeriläisten ehjiksi jääneet tyhjät talot ja rakennukset venäläisille. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kuten Pihkovan, Tverin, Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kuten Kazakstaniin, minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia. Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.

Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin jo päässeiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vasta Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan. Tällä tavoin inkeriläisistä tuli lähes kaikkialla Inkerinmaalla vähemmistö venäläisten siirtolaisten ja vanhojen venäläisasukkaiden joukossa. Enemmistön inkeriläiset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostaneet vain paikoitellen Länsi-Inkerissä ja parissa Keski-Inkerin pikkukylässä."

Inkeri



Inkeri-kolmikon täydentävä viimeinen kuusiminuuttinen ei ilmeisesti ole varsinainen lyhytdokumentti ja siksi se löytyykin levyn lisämateriaalien joukosta. Tunnelmat olivatkin melkoisesti murheellisemmat Eino Mäkisen saadessa viitisen vuotta myöhemmin uuden kuvauskomennuksen Inkerin suuntaan. Kuten yläpuolelle nipsaistu lainauskin osaltaan kertoo, niin tuhansia ihmisiä siirrettiin toisen maailmansodan pauhatessa Suomen rajojen sisälle, mutta myöhemmin paluumuuttajia odotti tyly kohtelu, eikä asettuminen synnyinseuduille enää onnistunutkaan. Siinä missä Saksan miehittämässä Inkerissä elintarviketilanne ja ruokahuolto huononi jatkuvasti, niin sotaa käyvä Suomi taas kaipasi työvoimaa, joten saksalaisten avulla kehitettiin molempia osapuolia hyödyttävä valtava siirto-operaatio. Suomen puolelta suunnittelua oli johtamassa Vilho Helanen ja kuljetuksia aloitettiin keväällä 1943, jolloin Eino Mäkinen matkusti katsomaan sekä taltioimaan tapahtumia.

Tässä pätkässä ei tosin ole selostusta, vaan ihan lyhyesti tekstimuotoisesti taustoista tiedotellaan. Lähinnä nähdään lyhyitä otoksia sieltä täältä matkan varrelta. Luontevasti lähemmäs lähtöpistettä pyritään, ja niinpä ensialkuun verkkainen vankkurikyyti kuljettaa evakuoitavia pois synnyinseuduiltaan. Pitkällä matkalla välietappeina toimivat Kloogan ja Hatsinan pakolaisleirit, joiden kautta siirryttiin laivaan seilaamaan Suomea kohti. Merimatkaa osaltaan vaaransivat vedessä vaanivat miinat ja taivaalta tulevat lentokonehyökkäykset. Kuitenkin sodan aikana onnistuttiin siirtämään 63000 inkeriläistä Suomeen saakka, mutta kunhan rauha saatiin aikaiseksi, niin Neuvostoliitto vaati pakolaisten palauttamista ja vain harvat heistä ikinä alkuperäisille kotiseuduilleen pääsivät. Aihe onkin kiinnostava, mutta elokuvallinen toteutus ei tässä tapauksessa kovin kummoinen ole, vaan näyttää siltä, että nopsasti on haluttu saada jotakin talteen eri vaiheilta ja paketti lopulta sen suuremmin viilailematta kasaan.



Mäkinen kuvasi lisäksi sekaan pakolaisten taipaleella kohtaamaansa perinnekulttuuria, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa pikaisia välähdyksiä peleistä ja leikeistä. Kyllähän sen tosin ymmärtää, että tuolloin oltiin pienellä porukalla liikkeellä ja kuvausolosuhteet mahdollisuuksineen sodan sekä yleisen myllerryksen takia olivat varsin rajoitetut. Sinänsä ei mikään ihmekään, ettei Kansantieteellinen Filmi Oy lähtenyt tästä varsinaista dokumenttia viimeistelemään, mutta näin lisänä aiheeseen liittyvien elokuvien kyljessä Inkeriläisten siirto löytää puutteistaan huolimatta paikkansa ja onhan siinä liikuttava puolensakin. Niinkään en tahdo tuomita, etteivätkö karutkin kuvat tunteita herättelisi, koska kyllähän se mielen väkisinkin murheelliseksi vetää, kun tuhannet joutuvat kotinsa jättämään lopullisesti taakseen ja rankan matkan kautta turvaa sekä rauhallista loppuelämää tavoittelevat.

Levyn tarjonta ei näihin Inkerin kansanperinnereissuihin liittyen ihan vielä lopahda, vaan bonusvalikosta löytyy noin 13-minuuttinen haastattelu, jossa Irma-Riitta Järvinen jutustelee vanhempiensa Lauri ja Aili Laihon yhteistöistä ja osallisuudesta Inkerin perinteen tutkimiseen. Laihot (myöhemmin Simonsuuret) toimivat asiantuntijoina Kansantieteellinen Filmi Oyn palveluksessa vuonna 1938. Tuolloinen Viron Inkeri kiinnosti muitakin kansanperinteen tutkijoita ja Järvinen tahtoo selitellä, miten vanhemmat aikoinaan siihen suuntaan päätyivät retkilleen. Lauri oli jokunen vuosi aiemmin valmistunut Helsingin yliopistosta kansanperinteen tutkimuksen maisteriksi ja saanut töitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta. Laiho teki paljon tallennustyötä matkaillen esimerkiksi Karjalassa, Länsi-Suomessa ja Suomenlahden ulkosaarilla, eli kokemusta kertyi kohtalaisesti. Aili taas oli valmistunut myös maisteriksi, mutta erikoistunut äidinkieleen, jota hän opetti vuonna 1937. Tosin jo pari vuotta varhaisemmin, eli 1935 hän oli ollut Laurin apuna saarilla tekemässä tallennustyötä runojen, laulujen ja valokuvien parissa. Kumpikin oli kiinnostuneita ja innostuneita aiheesta ja yhteistyökin sujui vallan hyvin, mutta tuolloin kyse oli ilmeisesti vielä satunnaisemmasta työtoveruudesta.

1937 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura antoi Laurin tehtäväksi lähteä tutkimaan Inkerin rikasta perinnekulttuuria. Tarton rauhassa erotettu läntinen alue oli tuolloin tosiaan ainoa Neuvostoliiton ulkopuolinen osa Inkeriä, eli Suomen suunnalta tulevien tutkijoiden onnistui käytännössä tehdä työtään ainoastaan siellä. Kohde olikin monen tahon mielestä tärkeä, sillä pienellä alueella oli tavattavissa monipuolista kansanperinnettä ja katoavaa kulttuuria. Järvisen mukaan vanhemmat tunsivat olonsa Inkerin matkallaan varsin kotoisaksi ja olivat hieman ennen sitä menneet naimisiin pääsiäisenä 1937. Yhtenä haaveena heillä oli äänittää vanhaa inkeriläistä runolaulua levylle, mikä ei ollutkaan ihan helppo homma, koska ensin piti saada kasaan ryhmä ja siirrettyä porukka Tallinnaan, jossa oli vaadittava äänityslaitteisto käytössä. Projekti kuitenkin onnistui, mutta Laihojen reissu ei noin vain lopahtanut, sillä 1938 Kansantieteellinen Filmi Oy pyysi parilta apua omiin dokumenttielokuviinsa. Tuohon mennessä paikat ihmisineen olivatkin tulleet Laihoille tutuiksi ja moni pariskunnan aiemmin haastattelema henkilö pääsi noin vuotta myöhemmin kameran edessä käväisemään.

Tällainen lyhyt vierailu vanhan Inkerin suuntaan näistä teoksista taustatietoineen katsomon suuntaan välittyi. Nähtyjen perinnedokumenttien joukossa nämä elokuvat eivät erinomaisuudellaan loista ja massasta erotu, mutta pitää muistaa, että ne on kuvattu yhtiön alkutaipaleella, eivätkä olosuhteet tosiaan olleet parhaat mahdolliset. Jos ei muuta, niin vähintään kiinnostavia välähdyksiä näissä on nähtävissä ja samalla muistutus siitä, että isommat myllerrykset voivat suhteellisen lyhyessäkin ajassa hävittää miltei pysyvästi pois paljon vuosikymmenten tai -satojenkin aikana vakiintunutta elämänmenoa. Seuraavalla kerralla varmaan muihin maisemiin, minne sitten uteliaat ja tiedonjanoiset mielet vievätkään...

Outojakin elokuva-aikoja on tässä kuluvan kuukauden aikana tullut vietettyä, ja vaikka kutkuttelevimmista ruutuviihteen nautinnoista ei niinkään ole päässyt kirjoittelemaan, niin mieltä kiehtovia ja ilahduttaviakin teoksia on melkoisen monenkirjavan valikoiman puitteissa saanut ihmetellä. Vastapainoksi on tietysti valikoitunut hyvinkin arkista elämänmenoa, kuten vaikkapa viimeksi höpöttelyjen kohteena olleet Inkerin suuntaan kurkistelevat käsityövoittoiset kansanperinnedokumentit vajaan kahdeksan vuosikymmenen takaa. Jari Halosen ohjaama tarina ei niinkään kalenteria kääntele vastaaville vuosiluvuille, vaan rikoksen ja jännityksen yhdistelmä sijoitellaan noin nelisen vuosikymmentä ilmestymishetkestään eteenpäin, eikä tämä näkemys juurikaan ilon ja onnen huolettomia päiviä tulevaisuuden utopiassa lupaile. Ennemmin lähdetään sellaisesta katsantokannasta, että ihmiskunta on ajanut itsensä kääntymään kurjalle kurssille kehityksessään ja kiitämään kohti kuilun reunaa sekä samalla sitä pistettä, jonka jälkeen taka-askeleet katumusharjoituksineen voivatkin jo olla aivan liian myöhäisiä. Silmäilläänpä siis, miten ne palaset paikoilleen loksahtelevat ja näkyykö ihmisyyden loppu lähenevässä horisontissa...?

Tunnelmia ja tapahtumia pohjustelevat saatetekstit eivät todellakaan maalaile mitään ruusuista tulevaisuuskuvaa, vaan suunta on synkkä ja ihmiskunnan toivonkipinät taitavat aina vain harvemmin tuikahdella. Vuosi on 2037 ja Eurooppa yhdistynyt jättimäiseksi liittovaltioksi, jossa valtavimmat väkimäärät ovat keskittyneet eteläisemmille maille. Etäisten ja syrjäisten reuna-alueiden elinolot ovat tässä kehityksessä heikentyneet armottomasti, mikä taas on johtanut valtaviin muuttoliikkeisiin. Kuvissa siirrytään uuden Euroopan itäisimpään metropoliin, mikä tässä maailmassa tarkoittaa Vladivostokia, ja kunhan lähemmäs katutasoa päästään, niin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kohti ugrilaista kaupunginosaa. Liekö sitten jokseenkin lohduttomat ajat ja epävarma tulevaisuus syynä, mutta joka tapauksessa selittämättömät ihmisräjähdykset ovat lisääntyneet, josta saadaankin heti hurja näyte. Kansalaisia mysteeriset ja pelottavat kuolemat järkyttävät, viranomaisilta taas ovat vastaukset vähissä sekä keinot lopussa, eli kovin hyvässä ja varmassa paikassa ei olla tarpomassa.



Yhteiskuntarauha alkaa horjuessaan lähestyä pettämispistettä, joten ennennäkemättömälle sarjasurmien tulvalle olisi laitettava loppu. Vai onko sittenkin huippuunsa kiihdytetty keskinäinen kilpailu ajanut ihmiset lähelle lopullista hulluutta, eikä paljoakaan pelastettavissa enää ole...? No, joidenkin hommana silti olisi saada selkoa maailmanmenoon ja tarvittaessa muutama pidätyskin tehdä, ja yksi heistä on omalaatuinen etsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila), joka onkin kutsuttu viimeisimmälle rikospaikalle. Repaleisen ruumiin äärellä odottelee Liptonia vaitonainen sekä tuikealtakin vaikuttava porukka. Liptonin perässä seuraava esimies yrittää komentaa kutsumattoman väen pois, mutta joukon johtaja Brand Marlon (Jari Halonen) tylysti kuittaa, että he ovat liittovaltion poliisista ja käskytysketju menee nyt uusiksi, eikä asiasta vinkuminen tai kitiseminen auta. Jatkossa tehdään siis kuten nämä heput määräävät ja toimivaltuuksien yhteentörmäys jää lopulta melkoisen lyhyeksi.

Liptonia ei toki jutusta kengitä pois, mutta häneltä vaaditaan tarkkaa raportointia uudelle päällikölle ja ehdotonta tottelevaisuutta. Omistautumista pyydetäänkin osoitettavaksi hiukkasen omituisella tavalla, mutta Cockton asettuu jämäkästi tätä käskyä vastaan viestien, ettei sentään ihan mikä tahansa pomotus mene läpi. Hetkistä myöhemmin miekkosesta paljastuu, ettei hän taida itsekään mikään helpoin tai mukavin tapaus olla, vaan on kuormitettuna ja ylikierroksilla käydessään herkästi taipuvainen ylilyönteihin, joissa kovia keinoja ei isommin kainostella tai arastella luotileikkejäkään. Vieläpä kun taustalla painavat vähäiset sekä epäsäännölliset nukkumiset ja merkityksellisten ihmissuhteiden puute, niin siinäpä olisi lisää ruokaa satunnaisille selkkauksille ja kiristyville hermoille. Toisaalta taas siinä synkeähkössä ja kolkossa maailmassa, jonka nurjaa puolta Lipton työkseen tutkii, voivat juuri tällaiset ominaisuudet ja taipumukset ollakin vahvuuksia sekä selviytymisen edellytyksiä.



Uupumisen rajoilla kuitenkin kaveri liikuskelee, eikä mielialaa varmaan yhtään kohottele yksinäinen ystävänpäivä, vaikka sitä kera kemiallisten piristeiden juhlisteltaisiinkin. Äidiltäkin tulee terveisiä, eikä kyse niinkään mistään iloisesta kuulumisten vaihtamisesta ole, vaan lohduttomamman laidan viestiä olisi kuultavana. Aivan vielä ei ole kuitenkaan tullut aika nostaa käsiä pystyyn ja antaa maailman mennä pikatietä hornaa kohti, ja niinpä sankarimme alkaa selvitellä löyhien johtolankojensa avulla, että mikä ja millainen taho omituisten kuolemantapausten taustalla lopulta onkaan. Hommassa ovat haasteensa ja hankaluutensa, sillä pitää olla valmis ottamaan suurempiakin riskejä. Lipton löytääkin itsensä kyseenalaisen kemikaalin testiryhmästä, eikä sitä kautta ainakaan välitöntä selkeyttä saada, vaan ennemmin houreet hujahtavat päälle. Toisaalta kummallinen maailma saattaa sekavammassa mielentilassa näyttäytyä järjellisempänä paikkana. Eri asia tietysti on, auttaako sekään mitään, koska edessä odottelee nippu tukalia tilanteita ja häikäilemättömiä sekä häijyjä hyypiöitä...


Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei siis mikään pirteän hupaisa ilopilleri ole, vaan tummiin sävyihin puettu rikoksen ja jännityksen vyyhti kammottavassa tulevaisuudessa. Omituisen nuhjuinen ja niljakaskin ilmapiiri saadaan luotua tehokkaasti jo alle kymmenessä minuutissa, ja tämä toki onkin ehdottomasti elokuvan vahvuuksia, sillä ulkoinen ja sisäinenkin sotkuisuus on melko olennainen elementti tavallaan pohjamutia ruoppailevalle tarinalle. Valitettavasti se ei vielä tarkoita, että noin elokuvaviihteenä täysosumaa lähellekään päästäisiin, vaan alle 80 minuutin kestosta huolimatta alkaa päähenkilön haahuileva ja tuskasteleva taival elokuvan toisella puoliskolla tökkiä ja jumitella pikkuisen liikaa. Halosen teoksiin tutustuneille tuskinpa suurena järkytyksenä tulee, että jälleen kielenkäyttöä kiroilulla kaunistellaan ja elävöitetään, mutta sanoisin kuitenkin karkeuksien manailun olevan sekä määrän että kekseliäisyyden suhteen vähäisempää kuin aiemmin kommentoiduissa elokuvissa Joulubileet ja Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) tai sitten korvat ovat päässeet pienoisesti turtumaan tällaiselle tykittelylle. Pelkkä suunsoitto ei tietenkään juttuja ratkaise, vaan tehokasta tulivoimaa tarvitaan myös, kun edistystä ei tapahdu ja päälliköltä alkaa kärsivällisyys loppua jahkailevaan haahuiluun, eli saapi siinä kerran jos toisenkin kaivella kuolettavaa kapinetta kätöseen ja katsojien iloksi pienimuotoisia vääntöjä kehitellä.

Melkoisen sekavaa sotkua setvivä Lipton saakin kestää rankempiakin uhkauksia, mutta ympäristönsä kovettama mies ei ilkeisiin sanoihin ole ihan ensimmäisenä murtumassa. Silti romahduksen rajat tuntuvat lähenevän jatkuvasti, kun ympäröivä maailma on roihahtamassa lopullisesti liekkeihin omien tehtävien tuntuessa turhilta. Aivan vielä ei ole kyynisyys tai toivottomuus voittoa vienyt, sillä kaverin sisällä vähintään vaimeasti sykkii sydän ihmisyydelle ja vaikka sitä taipumusta tylyihinkin tekoihin on, niin myös hienoista herkkyyttä on havaittavissa. Niitä viimeisiä rippeitä uskosta parempaan huomiseen ja sisäiseen hyvyyteen yritetään väkivaltaisesti riistää ja raastaa tekemällä armottoman tyly temppu, jonka hillityn lohduttomat jälkipuheet tahtovat kaverille sanoa, ettei maailma ole mikään kiva paikka ja tuskinpa lainkaan parempaan suuntaan jatkossakaan menossa. Murhemielisen ja kyynelsilmäisen hetken annetaankin jatkua kiusallisen pitkään, mikä kyllä tuntuu katsomossakin, eikä tämän luulot pois ottavan läksytyksen jälkeen enää tarvitse edes mitään puolipirteää päättelyä elokuvalle toivoa. Päämäärää kohti vievä taival alkaakin näyttää tieltä peruuttamattomaan turmioon ja tuskaan, mutta voisikohan jokin pelastava enkeli vielä viime hetkillä eksyä auttelemaan kohtalon kolhimaa kaveria...?



Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma taitaa edelleen olla näistä Halosen ohjauksista lopulta se vähiten itseäni innostava, mutta toki tyypin jutustelut piti katsella elokuvan perään, sillä levyltä löytyy noin 14-minuuttinen haastatteluhetki. Sosialismin romahduksella oli hupailtu Halosen kolme vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) ja sen jälkeen mielessä seuraavina suurina juttuina pyörivät sekä kuumottelivat maailman, ympäristön ja kulttuurin tuhot. Tuntuikin oikealta ratkaisulta lähteä työstämään luonnonsuojelujuttua, jossa olisi läsnä myös kulttuurin romahdus. Tavoitteena oli pyrkiä scifielokuvan lajissa viemään näitä ajatuksia eteenpäin, ja perustava ajatus tarinan takana oli näyttää, mihin suuntaan maailma on menossa, ellei kurssia käännetä. Halonen ei tässäkään rupattelurupeamassaan tahdo selvästikään työtään vähätellä, vaan kertoo, että Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma on hänen elokuvistaan oivaltavin, eikä hän oikein osaa sanoa, mistä tällainen suurempi ymmärrys tuohon aikaan päähän putkahti. No, suurena ideana ja pyrkimyksenä oli siis näyttää tämä matka oivallukseen ja muutoksen välttämättömyys, mistä Halonen vaikuttaa olevan hämmästyneen ylpeä edelleen.

Halonen juttelee maailman olevan mielestään liian maskuliininen ja erittelee sen seurauksiksi esimerkiksi sodat, riidat ja eriytymisen. Elokuvassa taas tahdottiin tuoda esille pyrkimys feminiinisyyteen, mikä ohjaajan mielestä edustaa taas rauhaa, rakkautta, myötätuntoa ja anteeksiantoa. Hän kuitenkin myös korostaa, että kyse oli juuri feminiinisyydestä, eikä feminismistä. Tähän pehmeämpään suuntaan maailman olisi Halosen mukaan muututtava, sillä toisenlainen kehitys johtaa lohduttomampaan lopputulokseen, mahdollisesti siihen todellisuuteen, jossa Lipton Cockton elää. Päähenkilön piti tietysti olla mies ja Liptoniin ladattiin miehisinä pidettyjä ominaisuuksia, kuten aktiivisuus, rohkeus ja yleinen maskuliinisuus. Hahmolle nimi löytyi muutaman mutkan takaa ja etunimen innoittajaksi mainitaan Scott Lipton, jonka Halonen tunsi teatterikoulun kautta ja piti tätä erittäin terävänä tyyppinä, mutta samaan aikaan hyvällä tavalla huvittavanakin. Lipton jäikin pyörimään päähän ja kun se siellä tarpeeksi kierteli, niin siitä saatiin sankarille etunimi. Tuntui myös siltä, että päähenkilöllä pitää olla jokin eläin matkassaan, sillä muuten kyseessä on luonnoton maailma, ja erilaisia vaihtoehtoja mietiskeltiin norsuista lähtien. Taistelukukko näyttäytyi yhtenä miehisenä elementtinä, mistä sitten juonnettiin sukunimi Cockton, joka toki on monimerkityksellinen.



Näin hahmolle siis löydettiin nimi ja loppuosa Shadows of Sodoma taas kuvaa suoraan sitä synkkää maailmaa, jossa Lipton seikkailee. Tekijät tiesivät heti, ettei luvassa olisi sellaisia rahasummia, joita vaadittaisiin kattavien tulevaisuusvisioiden vääntämiseen, mutta haasteeseen silti tartuttiin ja lähdettiin tekemään tarinaa sillä asenteella, että kunhan kovasti yritetään, niin päästään tyydyttävään tulokseen. Budjettia oli kahden miljoonan markan verran, mitä Halonen pitää silkkana vitsirahana tällaiseen projektiin, mutta samalla hän toteaa, että silläkin saatiin aikaiseksi uskottavampi kuva tulevaisuudesta kuin vaikkapa Kevin Costnerin tähdittämä lähes 200 miljoonaa dollaria maksanut ja samana vuotena ilmestynyt Waterworld. Projekti olikin rankka, porukkaa tarvittiin ja väki teki hommia miltei ilmaiseksi, sillä lavastukseen panostettiin tosissaan, eikä tämä vaivannäkö vaille tunnustusta jäänyt, koska vuonna 1996 elokuva sai Jussi-palkinnon lavastuksesta. Kuvissa taas painotettiin etualojen tärkeyttä.

Tekniset onnistumiset ovat kuitenkin Halosen mielestä tavallaan sivuseikka, koska ilman eteviä näyttelijöitä tarina ei olisi ollut yhtään mitään. Tuttua porukkaa oli mukana, sillä joukossa hääräilivät Tommilan lisäksi vaikkapa Rauno Juvonen ja Jouni Nikkanen. Varsinkin Tommila saa taas estotonta suitsutusta Halosen hehkuttaessa häntä absoluuttiseksi näyttelijäksi. Meneehän osa kehuista toki omaan suuntaan, koska Halonen muistaa vähän rajata Tommilan kultakautta siten, että tämä oli alansa parhaita etenkin elokuvissa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin), Joulubileet ja Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Muutenkin vaikuttaa siltä, että haastatteluhetkosen lähestyessä loppuaan, on juttu lähdössä makoisaan nousukiitoon, mutta valitettavasti tämä katsoja ei päässyt ihan viimeisiä viisauksia kuuntelemaan. Vain pari minuuttia ennen lopettelua haastattelu alkoi tökkimään ja mielessä käväisi, että noinkohan vain turinat kääntyivät aivan liian hapokkaiksi vanhalle soittimelle, mutta niinpä vain levystä löytyi ulkoreunalta lyhyt halkeama, joka minulta viimeiset tovit varasteli ja laittoi ennenaikaisen lopun lätinöille. Kehut tuntuivat olevan siinä vaiheessa hyvässä nosteessa Halosen jutellessa, miten hän uskoo elokuvan arvostuksen nousevan huikeasti tulevien kahden vuosikymmenen aikana ja että sen tarkkanäköisyys huomioitaisiin laajemminkin.



Ihan mielelläni olisin loputkin jutut kuunnellut, mutta kyllähän tuosta vajavaisuudesta huolimatta hyvän käsityksen saa, että millä mielellä Halonen teostaan jälkikäteen arvioi. Valitettavasti en itse pysty sille läheskään vastaavia ylistyksiä näpyttelemään. Olen vähän epäileväinen senkin suhteen, että mielipide huimasti parempaan muuttuisi, vaikka antaisikin ajan juosta vuosikymmenen tai kaksikin eteenpäin, vaan voi ennemmin olla, että synkeähkö tarina hiipuu niihin epämääräisiin varjoihin mahdollisesti harvojen hehkuttamaksi herkkupalaksi. Onhan mukana kiehtovia hetkosia, jotka kaappaavat kiinnostuksen, mutta ennen pitkää askel käy liiankin raskaaksi ja kummallinen maailmakin jää lopulta turhankin vieraaksi paikaksi. Epäilemättä pienellä budjetilla on ollut vaikutuksensa siihen, ettei ruudulle loihdita mitään mielikuvituksen ilotulitusta, ja tietyin paikoin pienimuotoinen, mustiin sävyihin maalailtu ja kolkkokin kuvasto palvelee hyvin tarkoitustaan, eikä elokuva mielestäni ulkokuoreensa kaadu.

Synkkyys onkin jossakin mielessä miltei jatkuvasti läsnä, mutta roolinsa melkoisella tunteella ja vimmalla vetävä Tommila näyttää kuitenkin, ettei Lipton taida tahtoa muokkautua osaksi kylmää ja tunteetonta maailmaa. Ehkäpä jokin suurempi ymmärrys elämän merkityksestä on heräilemässä, mutta samaan aikaan vaikutusvaltaisempien tahojen toimesta katsotaan, että kun kuolleet ovat muodissa ja kauppa käy, niin nykymeno jatkukoon vaikkapa karuun loppuunsa saakka. Näitä polkuja pitkin kuljeskellen saadaankin kohtalaisen surumielisiä loppusanoja, eikä päättely muutenkaan mihinkään hilpeään hyväntuulisuuteen ole tähtäämässä. Valitettavasti paremmista ja mielenkiintoisista puolistaan huolimatta Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei noin kokonaisuutena minuun kovin voimakkaasti vetoa. Ihan mieluusti tällaista omaperäisellä otteella sekä päättäväisellä ja tiukalla asenteella tehtyä kotimaista tuotantoa enemmänkin kehuisi, mutta tässä tapauksessa pitää tyytyä toteamaan, että pilkkopimeyttäkin väläyttelevä tulevaisuus kohtaa kierohkon huumorin ja toiminnallisemmat purkaukset lähinnä keskinkertaisissa merkeissä. Toivonpa siis ainakin vähäsen valoisampaa tulevaisuutta kuin mitä tässä raotellaan ja siinä samalla kenties kepeämpiä ja iloisempia elokuvahetkiä kotikatsomoon.



Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) (IMDB)

Huhtikuussa tulikin tuijoteltua tylympää temmellystä ja omituisiakin reissuja vähintään riittävästi, joten jospa vaikka vähitellen lähestyvään kevääseen kävisi keijukainen tai jokin muu lempeä olenta taikasauvallaan huiskaisemassa kuviin reilun ropsauksen lämminhenkisyyttä, ystävyyttä, rakkautta ja ihanaa unelmointia. Toiveet ovat siis kohtalaisen korkealla, mutta kaipa juuri tämä tarina tahtoo viestitellä, ettei niitä mahdottomilta tuntuvia haaveitakaan ole syytä hylätä siinäkään tapauksessa, että maailma ympärillä kävisi synkkenemään. Aivan suruista vapaa höttöhetki ei tämäkään tunnettu ja monien suuresti ihastelema satu ole, mutta väittäisin, että huomattavasti lähempänä iloisia päiviä ja valoisaa tulevaisuutta tepastellaan kuin vaikkapa viimeksi blogissa kommentoidussa Jari Halosen paikoin pilkkopimeässä ja lohduttomassa tarinassa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Muutenkin huhtikuussa tosiaan kaiveltiin niitä pyssyjä käsiin ja nosteltiin nyrkkejä pystyyn niinkin usein, että voisinkin ainakin tähän toukokuun alkuun ottaa toivottavasti parempaan suuntaan menevien säidenkin kunniaksi suloisempia ja hempeitäkin hetkiä tarjoilevia kauniita elokuvaelämyksiä. Aivan eri asia on, miten pitkään päätös pitää, vai onko jo seuraavassa tekstissä turistavana jokin väkivaltaisten purkausten tuikea kimara, mutta se onpi sen ajan murheita sitten...

Bud Spencerin vähän varhaisemman lännenelokuvan Today We Kill, Tomorrow We Die pariin palaillessa tuli pikkuisen päiviteltyä, että kello vain kiertää armottoman vinhasti kehäänsä, ja Spencerin teoksista sekä villin lännen menosta lätiseminen oli jäänyt pitkäksi pätkäksi laiminlyödyksi. Kuivista kausista puhellessa Disney-tuotanto on myös syytä huomioida, sillä onhan siitäkin jo melkein kolme kuukautta, kun viimeksi Akun kommelluksista juttelin. Edellinen blogiin päätynyt pitkä Disney-elokuva taas löytyy viime vuoden joulukuulta, eli Santa Buddies: The Legend of Santa Paws, ja jos viimeisintä varsinaista Disney-klassikkoa lähdetään jäljittämään, niin pitääkin jo palailla yli vuosi taaksepäin, koska maaliskuussa 2016 tuli kovinkin kehuttua uudempaa sankariviritelmää Big Hero 6. Ehkei tilanne aivan noin karuksi kuihtunut katselujen suhteen sentään ole, sillä blogin ulkopuolellakin on elokuvaelämää, eikä Disneyn tuotoksiin ole mitään kyllästymistä kehittynyt, vaan tämänkin vuoden puolella olen niitä harvakseltaan vilkuillut.



Hui-kauhistuksia ei siis siinä mielessä ole syytä huudella tai muutenkaan järkyttyä näennäisestä hiipumisesta. Jos nyt pikaisesti muistelisin ja kertailisin, niin huhtikuun puolella tuli uusittua useampikin suloinen Puh-seikkailu, sillä mielessä huolia sekä murheita pyöri, ja näistä iloisista huvitteluista ainakin pientä piristystä sai. Alkuvuodesta ohjelmistossa oli hiukkasen synkeämpi The Lone Ranger, mikä ei ihan nappisuoritus ollut, mutta kaikkiaan kelvollista katseltavaa. Lisäksi vuoden varhaisina kuukausina olen onnistunut ihmettelemään kummalliset satuilut Alice in Wonderland ja Alice Through the Looking Glass, joista jälkimmäinen tuntui hetken verran hukuttavan sydämensä täysin tehostevyörytyksen pauhuun, mutta yllättikin positiivisesti lopettelullaan. Kummastakin siis tykkäilin ja kenties mahdollisilla uusintakerroilla Liisan omituiset reissut tännekin päätyvät. Tammikuun lopulla mukaan menoon mahtui myös yksi Disney-klassikkokin, eli Sleeping Beauty, josta oli vakaa aikomus kirjoitella, mutta homma hautautui kiireisiin, vaan jospa jokin toinen kerta. Kun vielä joukkoon laskee useamman Aku-lyhytelokuvan, niin onhan niitä Disneyn tarinoita jo pikkuinen kasa koossa. Lisääkin tietysti sekaan sopii ja jospa tästä tahti tiivistyisi, saapi nähdä...

Sanottakoon jo näin alkuun, että yleisesti ottaen Disneyn prinsessasadut eivät ehkä juuri minulle sitä hurmaavinta laitaa edusta, vaan ennemmin sydämelliset eläinhömpötykset aiheuttavat ihastelevaa herkistelyä helpommin. Se ei silti tarkoita, että nihkeissä mielialoissa lähtisin vaikkapa tätä teosta tutkimaan. Ihan uudesta tuttavuudesta ei kuitenkaan ole kyse, sillä onhan Tuhkimon ryysyistä rikkauksiin ja rakkauteen vievä polku tullut jo lapsuusvuosina kuljettua läpi, mutta muistelisin, etten aikuisiällä ole kertaakaan tämän sadun vietäväksi heittäytynyt. Tuskinpa sieltä mitään katkeraa tai tympäisevää pettymystä tulee, mutta voi olla, että iki-ihanien elokuvamuistojen lokeroonkaan ei mitään huomattavia lisäyksiä tarvitse tehdä. Tokihan myönteisille yllätyksille annetaan tilaisuutensa, eli jospa viimeinkin niitä kansia auki ja varsinaista tarinaa puraisemaan.



Satumaisissa tunnelmissa juttua nytkäytelläänkin eteenpäin, kun perinteinen olipa kerran -lähestymistapa on häpeilemättä käytössä ja alkujakson ajan sivuja selaillaan. Katsoja kuljetellaan valtakuntaan, jossa moni asia on kohdillaan vaurauden ja rakkauden kukoistellessa onnellisia päiviä tuotellen. Siellä asusteli myös eräs mies tyttärensä kanssa viehättävässä kartanossa, mutta tulevaisuuteen tummempia pilviä oli jo kasaantumassa. Nimittäin melko nuorena leskeksi jäänyt kiltti isä päätteli, että Tuhkimo-tytär tarvitsee itselleen äitihahmon, joten päätyi uudelleen naimisiin, eikä toinen puoliso enää maailman mukavimmaksi ihmiseksi osoittautunut. Isän menehtyessä yllättäen, pääsi äitipuolen oikea kylmä ja häijykin luonne kunnolla esiin, eikä hänen tarvinnut enää pidätellä halveksuntaansa tytärpuoltaan kohtaan. Hän alkoikin surutta suosia omia samaa ikäluokkaa olevia tyttäriään Anastasiaa ja Druzellaa, mikä oli samalla alku Tuhkimon raskaalle kurimukselle. Siinä missä omiin tyttäriin tuhlattiin huoletta perheen omaisuutta, niin Tuhkimo sai osakseen jäätävyyttä, julmuutta ja osasipa äitipuoli olla kateellinen toisen kauneudellekin. Lyhytnäköinen tuhlaus turhamaisuuksiin jatkui ja samalla Tuhkimon loputtomalta tuntuva työtaakka vain kasvoi kasvamistaan.

Kunhan päästään nykyhetkeen kiinni, niin Tuhkimo on alistettu käskytettävän palvelijan asemaan, mutta siitäkään huolimatta hän ei ole positiivisuuttaan menettänyt tai unelmistaan luopunut, vaan jokainen päivä voi olla uuden toivon tuoja ja ehkäpä jopa alku unelmien toteutumiselle. Voisikohan jopa tämä olla se aamu, kun kaikki kääntyy kohti ilonpäivien täyttämää elelyä...? Ainakin Tuhkimo lintuystävien kauniiseen sirkutukseen vähitellen virkoaa ja innostuu itsekin laulellen aamuaurinkoista tervehtimään, mutta eipä ihan vielä taida olla aika huolien huveiksi muuttua, sillä lauluhetki jää lyhyeksi, kun toisaalta kuuluu topakkaa komentoa töiden pariin raatamaan. Kellokin hoputtelee muihin hommiin herkän haaveilun sijaan, mutta niinpä vain Tuhkimo kuitenkin päättäväisen oloisena ääneenkin toteaa, että eivätpä mokomat voi unelmointia määräilyllään kieltää.



Muutakin tehtävää nuorella neidolla olisi kuin vain päivittäisten kotitöiden puurtaminen, sillä hiiriystävät kiiruhtavat kertomaan, että taloon on uusi tapaus tupsahtanut ja heti ansaan eksynyt, joten kaipa poloinen olisi parasta käydä päästämässä loukusta pois. Kaveri onkin vallan hermostuneen oloinen ja nyrkit pystyssä kohtaloaan odottelemassa, mutta Tuhkimo laittaa Vili-hiirulaisen tiedottelemaan, että ystäviä ymmärtäväisiä tässä ollaan, eikä ole syytä riehaantua. Hetkisen Tuhkimo miettii sopivaa nimeä ja päätyy Oktaviukseen, mikä toki tuttavien kesken lyhenee Huliksi ja tervetuliaislahjaksi ojennetaan lämpöinen paita. Samalla vähän varoitellen mainitaan talossa kuljeskeleva kissa Lucifer, mutta Huli on heti räyhäkkäällä päällä ja selvästi tahtoisi käydä voimiaan kisulin kanssa koettelemassa. Bruno taas on perheen koirakaveri, mutta hauveli on yleisesti ottaen unistelusta kiinnostuneempi kuin hiirien piinaamisesta sekä vaikuttaa muutenkin leppoisalta tapaukselta, mitä nyt silloin tällöin keljuilevaan kissaan ärsyyntyy.

Tuhkimo touhuilee sekä sisällä että ulkona ahkeraan, mutta silti hiukkasen leikkisään tapaan, eikä se kaikkia totisia mutrusuita mitenkään miellytä, vaan lisää raadantaa rangaistukseksi kuulutellaan ja katsomon suuntaan näyttää siltä, että Tuhkimon tulevaisuus on loputonta uurastusta aamusta iltaan ja palkaksi voi odottaa tiuskimista sekä ilkeilyä. Räyhätään sitä paremmissakin piireissä, koska Tuhkimo jätetään hetkiseksi rauhaan ja käväistään valtakunnan kuninkaan linnassa, jossa lyödään nyrkkiä pöytään paikan pomon toimesta ja kovaäänisesti ilmaistaan, että prinssin olisi jo hyvä aika avioitua ja alkaa valmistautua tuleviin kuninkaallisiin velvollisuuksiinsa. Kuningas malttamattomana jo vartoilee lapsenlapsia sekä samalla sisältä syö vieraantuminen omasta pojasta. Kenties sopivan kumppanin löytyminen pojan rinnalle olisi ratkaisu kaikkiin näihin pulmiin ja hyötynäkökulmien kannalta katsottuna rakkaus ja romantiikka ovat yhtälössä joutavaa hömpötystä. Haaveilun ja jahkailevan unelmoinnin sijaan kaivataan tekoja ja toimintaa. Suurena ajatuksena on pitää linnassa mahtavat juhlat, jonne kutsuttaisiin kaikki valtakunnan nuoret neidot pojan paluuta juhlistamaan, ja ehkäpä näin saataisiin aikaan otolliset olosuhteet sekä palasia paikoilleen putoilemaan...?



Postia kuninkaalta alkaakin löytää tiensä kotitalouteen ja toiseenkin, joten Tuhkimokin kutsusta kuulee. Hänkin mielellään haikailisi mukaan myöhäisillan tansseihin, mihin sisarpuolet vastaavat ivalla ja pilkalla. Äitipuoli kylläkin lupailee mahdollisuutta lähteä mukaan, jos vain päivän velvollisuudet on ajoissa tehnynä, mutta noinkohan vain olisi jotakin keljua taka-ajatusta mielessä? Joka tapauksessa Tuhkimo innostuu ahertamaan ehtiäkseen ja selvästi toiveikkaana jaksaa olla ajatuksen suhteen, mutta sivusta seurailevat eläinystävät tuntuvat jo etukäteen tietävän, ettei juhliin hipsaisu noin vain tulisi onnistumaan. Hiiri- ja lintuväki päättää kuitenkin yhteistyössä tehdä iltaa varten valmiiksi upean asukokonaisuuden Tuhkimon rehkiessä pomottajiensa armoilla. Päivän lähestyessä loppuaan, alkavat myös neidon voimat olla vähissä ja hän myös olettaa, ettei mitään sopivaa vaatetta enää siinä vaiheessa mistään ilmene ja onkin jo jättämässä iltahuvit muiden tanssittaviksi.

Pitkä päivä pelkkää raatamista saattaa ankeitakin aatoksia tuoda tullessaan, mutta mieliala piristyy heti eläinystäväisten esitellessä aikaansaannostaan ja toiveet kohoilevat hetkessä ylös. Tuhkimo onkin onnea puhkuen rientämässä mukaan, mutta eräillä ihmisillä nyt vain sattuu suurimpana ilona ilkeys olemaan ja sisarpuolet kirjaimellisesti raastavat toisen kauniin asun repaleisiksi riekaleiksi. Onni jää ennätyksellisen lyhyeksi ja ilta näyttää lopahtavan ennen kuin alkaakaan, eikä itkua ja pettymystä enää pysty positiivisinkaan luonne pidättelemään. Lohduttomuus onkin voittoa viemässä ja alkaisi olla tarvetta taianomaisille teoille. Maailma tuntuu pimenevän ympäriltä ja surujen seassa öiset haaveet voivat vaikuttaa hyvinkin hentoisilta. Usko parempiin aikoihin horjuu ja huojuu, mutta eipä vielä ole täysin kuollut, sillä synkkänä hetkenä ilmenee yllättävää apua, joka lupailee ihanaa unelmaa kohtalaisen tiukalla aikarajalla varustettuna, mutta kaipa sitä pitää ohueenkin korteen tarttua, kun kenties kohtalo kolkuttelee ja haaveet heräilevät uuteen eloon...



Jospa jättäisin tavalliseen tapaan lopettelut ja niitä edeltävät käänteet paljastamatta kelaillen elokuvan alkujaksoonsa, niin pääsen vielä kehumaan mielestäni erinomaisen onnistunutta käynnistelyä. Sitä satukirjan sivujen selailua en niinkään toki tarkoita, vaan Tuhkimon kiltillä tavalla piikittelevää heräilyä uuteen aamuun. Ainakin tällainen verkkaisempaa menoa arvostava katsoja kovin tykkäilee siitä, ettei lyödä mitään isoa ähkyä heti sulateltavaksi, vaan useampi minuutti viihdytään samassa huoneessa, jossa leikkisällä ja hyväntuulisella tyylillä esitellään noin kourallinen hahmoja. Kaikkiaan kyseessä on suloinen heräilyhetki, jonka yhteydessä linnutkin lopettavat kauniin sirkuttelunsa ja tyytyvät ihastelemaan Tuhkimon laulua. Ehkei ihan hirmuisella tarmolla ja voimalla lähdetä puskemaan tulevia tapahtumia vauhtiin, mutta aika viilettelee kotisohvalla melkoista liitokiitoa sekalaisia ja sympaattisia puuhasteluja seuraillessa. Samalla tarinan värikäs ja pirteä maailma mielikuvituksellisine jekkuineen tulee vaivihkaa tutuksi. Yksi elokuvan vetonauloista omalla kohdalla onkin, miten arkinen ahertelu muutetaan monesti kekseliääksi kepposteluksi kommelluksineen ja leikkimielisyys tuntuu löytävän luontevasti paikkansa vahvistellen Tuhkimon taipumusta pitää mieli positiivisena ja tarttua niihin pieniinkin elon iloihin.

Hyvät ja pienimuotoiset hauskat hetket pääsivätkin nopsasti mukavalla tavalla yllättämään, koska ennakko-odotukset eivät aivan huipuille kohoilleet ja lähinnä toiveissa oli ihan kivaa hupailua. Näitä touhuiluja kuitenkin ripotellaan melkoisen runsaasti läpi elokuvan, eikä voi väittää, että kyse olisi yhden kepposen toistosta, sillä esimerkiksi hiiriporukalla ainakin tuntuu olevan taipumusta saada vaihtelevaa fyysistä huumoria aikaiseksi. Heillä onkin oma vilskeinen maailmansa talon uumenissa ja jatkuvasti tuntuu riittävän tekemistä ja erinäistä auttelua. Huli ja Vili muodostavatkin sympaattisen ja hassun kaksikon, ja paikoin pitää vääntää hurjemminkin, kuten vaikkapa hilpeästi kisulin kanssa kisaillen. Hetkenä toisena taas Tuhkimo viskelee pihapiirin eläinten iloksi makoisaa maissia maisteltavaksi ja nämä kullankeltaiset aarrekimpaleet ovat tietysti hiirulaisille hyvä hamstrailukohde. Siinä vain saa olla tarkkana, kun ahnehtii isoja kasoja varastoon ja piha on täynnä kopsauttelevia nokkia ja tallaavia jalkoja. No, eipä tässä ole polttavaa tarvetta käydä jokaista vastaavaa tuokioista yksitellen läpi, mutta niitähän elokuvasta kyllä useampiakin löytyy, kuten vaikkapa iltapuvun lauleleva ja riemastuttava valmistelu. Yhteistä näille kaikille on katsomoon helposti välittyvä animaatioilottelu, jossa eläväiset kuvat, pirteät värit ja äänimaailma yhdistyvät kauniiksi kokonaisuudeksi vieläpä vallan erinomaisesti tarinaan loksahdellen.



Leikkisämpien hahmojen vastapuoleksi löytyy pahisporukka, eli tässä tapauksessa ilkeä äitipuoli ja tämän keljuilevat tyttäret. Kyllähän kolmikko häijyillä jaksaa, mutta minusta pahistelua ei kuitenkaan lyödä älyttömästi yli, vaan jokapäiväinen kiusanteko ja kolkko kohtelu sopii elokuvan sävyihin ilman mitään superjulmistelua. Sitä ei tietenkään sovi sanoa, että Tuhkimon osakseen saama ankeuden vyörytys olisi vähäistä riesaa, mutta siitä huolimatta erottelisin tämän perheen kuitenkin toiseen osastoon kuin esimerkiksi murhanhimoisia suunnitelmia kieroilevat ilkimykset. Riehakkuutta hahmoporukkaan tuo taas hiukkasen kahelisti käyttäytyvä kuningas, joka ei erityisen helläkätisesti apuriaan kohtele, vaan miekka viuhuu tarvittaessa. Kuninkaan rempseä remuaminen uhitteluineen ja sikarisauhutteluineen jää kuitenkin sivuosaan, mikä onkin ihan hyvä, koska luulisin, että tolkuton toikkarointi olisi isompana annoksena voinut käydä tympäisemään. Näin maltillisemmin tarjoiltuna siltäkin suunnalta jokunen hymynhäivähdys irtoilee.


Pelkkiä höttöisiä arkisia touhutuokioita Cinderella ei tietenkään kasaan koostele ja hyvä niin, sillä herkemmällä puolikkaalla olisi paljonkin sydämellisyyttä annettavanaan. Elämäniloista Tuhkimoakin kovin koetellaan, eikä onnellista loppua ihan ilman sydänsuruja olla ojentamassa, mistä tyly näyte toiselle annetaan. Juuri kun odotukset ovat kohonneet taivaisiin, niin yö tummenee ylle ja maailma mustuu kuvissa tunnelmien mukaisesti haaveiden hautautuessa ja kyynelpadon murtuessa. Viimeinen toivonpilkahdus jossakin sisuksissa silti sinnittelee, mutta usko unelmiin ja parempiin päiviin alkaa olla hiuskarvan varassa tässä vaiheessa. Onneksi niitä yllättäviäkin ystäviä hädän hetkellä löytyy avuksi ja tueksi, mikä tässä tarinassa tarkoittaa eräänlaista hyvyyden ruumiillistumaa, muutamaa valikoitua taikasanaa ja komeaksi menopeliksi pulskistuvaa kurpitsaa. Kyseessä lieneekin maailman elokuvayleisöille varsin tunnettu hilpeäkin kohtaus, jossa laulellen käännetään surut iloiksi ja hylätyt haaveet puhkutaan voimiinsa. Samalla sujuu toki sekin, että syöksy synkkyyteen katkaistaan hetkellisesti hauskaan ja kekseliääseen tapaan ja pystytään myös palauttelemaan elokuvan ensimmäistä puolikasta piristellyt leikkisyys mukaan menoon, vaikka koettelemukset eivät vielä täysin ohi olisikaan ja välillä näyttäisi siltä, että unelmat ovat kirjaimellisesti säpäleinä silmien edessä.

Taikomisten ja muiden tarpeellisten tekojen perään onkin oiva aika tuuppia tarinaa kohti romanttisempia värinöitä, mitä ei tietenkään lainkaan pahalla katsota. Ehkeivät ne prinsessahaaveet tosiaan kaikin tavoin ole niinkään omaa sydäntä lähellä, mutta romanttiset valssahtelut kyllä kelpaavat mainiosti. Ilta tietysti kuluu kuin hujauksessa, sillä kiire kotiin iskee päälle, kun aika on hullaantumisen pauloissa rientäväistä ja taika taas haihtuvaista keijupölyä. Tiukoista aikarajoista huolimatta tunne jää jälkeen parin sydämiin polttelemaan ja väittäisin, että se katsomoonkin pääsee tarttumaan. Vaikkei aivan taivaissa tanssahdellakaan, niin tapaamisessa on mielestäni nähtävissä utuisen unelmaista kuvastoakin ja alkupuolen arkisempiin kohtauksiin vertaillessa visuaalisessa ilmeessä tuntuisi tapahtuvan siirtymää jotakin toismaailmallisuutta kohti. Nähtyjen Disney-klassikkojen joukossa Cinderella ei omalla listalla ihan täysosuma ole, mutta kohtalaisen korkealle kuitenkin juuri näiden tuntemusten ja lukuisten plussiensa avulla kiipustelee. Loppu tosin jättää vähän sellaisen olotilan, että kenties tarinassa olisi vielä kerrottavaa ja hyvissä hahmoissa puhtia uuteenkin seikkailuun, ja siksipä siis varovaisen myönteisesti kahteen jatko-osaankin tässä vaiheessa suhtaudun. Vähäisten ennakkotietojen perusteella toinen osa Cinderella II: Dreams Come True saattaa olla sitä prinsessahöttöä, joka ei oman kiinnostuslistan kärkipäässä ole, mutta isommin on odotuksia kolmannelle elokuvalle Cinderella III: A Twist in Time. No, kumpainenkin on hyllyyn hankittu, eli eiköhän ne tule tulevaisuudessa tutkittua...



Varsinaisen elokuvaelämyksen lisäksi levyjulkaisu tarjoaa tietyillä osastoillaan ihan kivan kurkistuksen siihen, mitä tekijöillä aikoinaan oli myös mielessä, mutta erinäisistä syistä jäi kuitenkin lopullisesta versiosta pois. Monet näistä näytteistä ovat melkoisia raakileita, eikä oikein mistään edes puoliviimeistellyistä poistetuista kohtauksista voi puhua, mutta kyllähän noista käsityksen saa, mitä on yritetty saada aikaan. Vaihtoehtoisen alun perusteella näyttää siltä, että eräässä vaiheessa Tuhkimon on ollut tarkoitus aloittaa päivänsä kohtalaisesti purnausvoittoisemmin töidensä loputtomuutta ja jatkuvaa käskyttämistä päivitellen eläinystävien kysellessä, miksei hän vain yksinkertaisesti karkaisi pois. Itse ainakin tuumailen, että elokuvasta nykyään löytyvä vähemmän valitteleva ja hienoisesti kepeämpi käynnistely toimii paremmin. Poistettujen kohtausten sekaan on sujautettu pari osittain animoitua karkeaa versiota ja niille Disneyllä ohjaajana toimivan Don Hahnin esittelyt.

Ensimmäinen näistä on jälleen sitä mahdotonta työtaakkaa laulun muodossa tilittelevä osuus, missä tosin mielikuvitus oli tarkoitus laittaa visuaalisestikin laukkailemaan, sillä ensin Tuhkimon piti monistua kahdeksi, siitä neljäksi ja pikkuhiljaa pieneksi uurastusarmeijaksi kellon viisarien viuhuessa armotta eteenpäin tanssien lähestyessä. No, The Work Song ei tässä muodossa kelvannut mukaan, mutta kappaleesta jäi ainakin nimi ja se siirtyi hiiriporukan esitettäväksi pukuoperaation kohdille. Jälkimmäinen pätkä onkin mielenkiintoisempi tapaus, ja Hahn valottelee sen taustoja kertoen, että Walt Disney yritti useampaankin elokuvaansa sovittaa tunteellisen tanssihetken taivaissa pilvien keskellä. Tuhkimon ja prinssin välille tällaista unelmaista hetkeä myös kaavailtiin, mutta tässä tarussa päädyttiin pitämään jalat tiukemmin maassa tanssahtelun osalta ja kyseinen kohtaus löysi paikkansa paremmin vajaa vuosikymmen myöhemmin klassikossa Sleeping Beauty. Vaikka ymmärränkin, että päädyttiin vähän tavanomaisempaan ratkaisuun Tuhkimon kohdalla, niin tanssi tähdissä pilvien kannateltavana on siitä huolimatta sen verran kaunis osio, että vähän pidemmälle työstetty versio olisi ainakin bonuspuolella ollut ihan kiva ja kiehtova lisäys.



Kyseistä jaksoa kaunistava sävelmä taas löytyy kuuden muun käyttämättömän laulun tapaan myös lisukkeiden joukosta. Dance on a Cloud onkin näistä mielestäni parhaita suloisessa romanttisuudessaan. Sing a Little, Dream a Little vuorostaan tasapainoilee töiden ja haaveiden välillä. I'm in the Middle of a Muddle sanaleikitellen purkaa arkipäiväistä ahdistusta ja The Mouse Song keventää siitä vielä pykälän ollen minusta poistettujen porukan leikkisin laulelu. The Dress My Mother Wore tavoittelee herkempiä ja haikeampia tuntemuksia, mutta näin hieman heikkolaatuisena koeversiona on vaikea veikkailla, miten olisi mielialaa kunnolla kuvitettuna liikutellutkaan. Viimeinen parivaljakko I Lost My Heart at the Ball ja The Face I See in the Night tuovat musiikin kautta tanssiaisten kaihoisia ja lumoaviakin jälkitunnelmia esille ja omasta mielestä näistä olisi hyvinkin voinut kehitellä jonkinlaisen yhdistelmän. Yhteiskestoa poistetuilla lauluilla on vajaat 20 minuuttia, eikä mielestäni yksikään ihan ehdottomasti olisi paikkaansa elokuvassa kaipaillut, koska eivät nämä animaatiota vaille jääneet demoversiot kappaleista niinkään värisyttele, mutta pienoista potentiaalia vähintään väläytellään.


Levyn tarjontaa läpikäymällä selviää, ettei Disney ollut 1940-luvulla klassikkoversiota valmistellessaan ensimmäistä kertaa Tuhkimon tarinaa animaatioksi vääntämässä, vaan jo vuonna 1922 ilmestyi hänen perustamansa Laugh-O-Gram Studion kautta seitsemänminuuttinen varhaisversio Cinderella. Kyseinen lyhytelokuva ei seuraajansa sadunhohtoisuutta tunnu tavoittelevan, vaan ennemmin tahtoo arkisempaan kohkailuun keskittyä, ja sitä vaikutelmaa vahvistelee sekin, että tarina on sijoitettu tuolloiseen nykyhetkeen menneiden aikakausien sijaan. Eipä siis kaukaista ja tarumaista vaurasta kuningaskuntaa, vaan elämää lähiössä rasittavan perheen parissa, mutta perusajatus kuitenkin on touhussa pitkälti sama. Siinä missä uudemmassa tulkinnassa eläinystäväiset ovat merkittävissäkin rooleissa ja yleisesti ottaen suloisia, niin vajaat kolme vuosikymmentä varhaisemmin näiden tehtävänä oli pääasiassa kummallisesti huojua, hytkyä ja nytkyä musiikin tahdissa. Samalla huumoria tahdottiin kiskoa eläinten kiusimisesta, eikä prinssi nyt erityisen reiluna heppuna tässä tarussa näyttäydy, kun karhujen letkeät tanssit tahtoo pysyvästi lopetella. Ymmärrettävistä syistä pyssy kädessä luolaan laukkaava tyyppi saa murisevaisen vastaanoton, mutta lopulta prinssi kuitenkin laittaa lauman lihoiksi ja siitä sitten suuret karhupeijaiset pystyyn ja kutsut kaikille. Tuhkimon taikainen menopelikin päivittyy moderniksi moottorihärveliksi yhdessä hujauksessa, eli eipä muuta kuin juhlistelemaan! Onhan tämä ihan mielenkiintoinen versio sinänsä näin samassa yhteydessä nähtäväksi, mutta eipä minusta mikään hurjan hupaisa hilpeily tai muutenkaan muistettava teos.


Jos bonuspuolen sisältöä vielä tahtoisi selailla, niin seasta löytyy myös jossakin lyhytelokuvan ja mainosdokumentin välimaastossa liikkuva nykyaikainen noin kymmenminuuttinen versiointi tutusta tarinasta. Kyseinen pätkä tuotettiin Disneyn toimesta vuonna 2012 juhlistelemaan juuri tätä Diamond Edition -levyjulkaisua. Noihin aikoihin tuotoksen pääosassa nähtävä tunnettu kenkiin erikoistunut muotisuunnittelija Christian Louboutin oli saanut hommakseen suunnitella uuden version Tuhkimon kuuluisasta lasikengästä, joita laitettaisiin maailmalle liikenteeseen hyvin rajoitettu erä:

"In 2012, he was commissioned by Disney to create a modern-day Cinderella-inspired pair of slippers limited to just 20 pieces, to complement release of the Cinderella: Diamond Edition Blu-ray Combo Pack in the fall.[61] Louboutin also makes his acting debut in a Disney-produced 10-minute short called The Magic of the Glass Slipper: A Cinderella Story and will appear as a bonus feature on the Cinderella Blu-ray DVD."

The Magic of the Glass Slipper: A Cinderella Story on tosiaan tämän tuokioisen nimi ja se suomentuu levyllä muotoon Lasikengän taika. Siinä Louboutin on saanut tilauksen loihtia kuninkaallisiin tanssiaisiin häikäisevän jalkineluomuksen. Aikaa on enää jäljellä 32 tuntia, aivorattaat rullailevat tehottomasti ja paperille ei millään tahdo mitään toteutuskelpoista syntyä. Henkilökuntakin alkaa huolestua, että onkohan luovuus lopussa ja mies itse lähtee ulkoilmaan happea haukkaamaan ja kadonnutta inspiraatiota etsimään. Aina ei ulkoilustakaan apua ole, joten sama tuloksettomuus jatkuu päivän kääntyessä iltaan, jolloin kaveri uuvahtaa lehtiönsä ylle. Yö onkin taas taikaista aikaa, ja kuviin ilmestyy avuliaita lintu- ja hiiriystäväisiä, kuten erään tulevan prinsessankin kohdalla. Lisäksi arkielämän Tuhkimon tarkkailu innoittaa osaltaan ja lopussa selitelläänkin, miten Louboutin tavoittelee töillään toivoa herätteleviä haaveita. Taikakenkiä siis tahdottaisiin ojentaa jokaiselle sisäiselle Tuhkimolle, mikä sinänsä on kaunis ajatus, mutta minusta tämä M. David Melvinin ohjaama tekele taas vähän töksähtelevä ja toisluokkainen. Eihän se tietenkään Tuhkimon tarinaa häpäise tai tahraa, mutta heittäisinpä versioinnin sinne turhakkeiden koriin.



Ehkäpä vähemmän varsinaisesti Tuhkimon hahmoon liittyvää lyhytelokuvaa edustaa bonuksista löytyvä vuoden 2012 kuusiminuuttinen Tangled Ever After, mikä tietysti liittyy konkreettisemmin Disney-klassikkoon Tangled. Ehkäpä hiukkasen teemoista ja tapahtumista yhteneväisyyksiäkin on löydettävissä, etenkin jos sattuu suosimaan huteria aasinsiltoja. Olipa niin tai näin, mutta valtavalla porukalla ollaan juhlimassa suureellisia häitä ja oheistuotekauppiaatkin ovat olleet rihkamatarjonnasta päätellen ahkerina, eli eipä muuta kuin kohti alttaria ja aamen, vai...? Ehkei tällä kerralla niin sutjakasti seremointi sujukaan, sillä tämä lyhyt toiminnallinen repäisy tahtoo vähän vinksauttaa tuttuja kiemuroita ja osoittaa, etteivät prinsessahäät aina menekään kuin saduissa vain. Tähkäpää ja Eugene ovat siis hyvää vauhtia astelemassa avioon, mutta apulaisosastolla on havaittavissa herpaantumista, mistä seuraa sormussekoilua. Hetkistä myöhemmin säheltelevä kaksikko karkaa kaduille täyttä laukkaa tuhon ja hävityksen kirmaillessa kintereillä. Hämmentävien vaiheiden ja kovien kiitojen kautta sormukset saadaan odotetusti soviteltua paikoilleen, mutta eipä tosiaan ihan siihen tavalliseen tapaan.

Kaikenlaisia räjähteleviä kauhukuvia, viuhuvia kirveitä ja muutakin riehakkaan railakasta vyörytystä nähtäväkseen saa tämän lyhytelokuvan aikana. Kieltämättä menoa ja melskettä riittää reippaasti ja lyhyeen repäisyyn on piukkaan pakkailtu kaikenlaista kekseliästä kohellusta ja kovaa kyytiä, jossa ei harkinta päätä paina. Sinänsä siis viihdyttävää ja huvittavaa remuamista, mutta samalla Tangled Ever After on mainio esimerkki siitä yltyvästä hävityksestä ja tolkuttomasta toheloinnista, jota itse kaipaan varsinaisiin klassikkoihin melkoisen rajoitetussa määrin ja harkitusti annosteltuna. Onhan niitä poikkeuksiakin, joissa revittely sopii saumattomammin tarinaan, kuten vaikka alussa mainittu Big Hero 6. Ei siis tee mieli kaikkea vauhdikkaampaa Disney-viritystä täysin tyrmätä ja varsinkaan ennakkoon, mutta voipi vaikka kysäistä, että olisikohan esimerkiksi Cinderella lainkaan niin rakastettu klassikko, jos se nykypäiväistettäisiin tähän tyyliin, että rähinä ja räjähtely tulisivat kunnolla kuvioihin ja kuviin...?



Niin yliherkkä en tietysti ole, ettei Disney-klassikkoihin saisi lainkaan sitä riehakkaampaa lajia laittaa, mutta sanoisin, että suunta on huono, jos näissä toiminta menee tunteen yli ja vitsien sarjatulitus voittaa herkempien hetkien hakemisen. Oikeastaan vanhemman prinsessaklassikon ensimmäiset kohtaukset ovat mielestäni oiva esimerkki siitä, että katsojan mielenkiinnon voi kaapata hyvin ilman hektistä höpöttelyä tai räjähtävää toimintaa, sillä Tuhkimon ja kumppanien hyväntuulinen hyöriminen sekä pyöriminen saa silmät kiinnostuneina seurailemaan miten arkiaamu siitä liikkeelle lähtee ja aiemmin tulikin jo kehuttua, että samalla kyseinen osuus tekee kivalla tavalla tyyppejä tutuiksi, mutta ei ole mitään kiirettä lähteä vyöryttämään varsinaista tarinaa eteenpäin. Hykerryttäväkin hääräily toki piristelee etenkin tarinan ensimmäistä tuntia moneen otteeseen ja hyvä niin, sillä kaverusten väkertelyä ja vääntöä mielellään katselee. Hupailevampi touhuilu, arkipäivän pettymykset, huomisen haaveet ja suuremmat unelmat yhdistyvätkin mielestäni viihdyttäväksi ja koskettavaksi kokonaisuudeksi, josta edukseen erottuu kourallinen erityisen onnistuneita kohtauksia. Tietenkin Tuhkimo neuvokkuudessaan, sinnikkyydessään ja yleisessä iloisuudessaan on lumoava tapaus henkilönäkin, eli siinäkin mielessä osumatarkkuus on kohdillaan. Elokuvaa katsellessa ja siitä kirjoitellessakin tulee helposti pyöriteltyä päässä niitä maailman kauniita puolia, melkeinpä jokaisen päivän tarjoamia pieniä elon iloja ja muita mukavan suloisia mietteitä, eli kaipa sitä sopii summailla, että alle 80-minuuttinen Cinderella saa aikaan runsaasti hyväntuulisuutta vääntäen valoa pimeyteen ja positiivista pilkahdusta murheiden keskelle.



Cinderella (1950) (IMDB)

Ajattelinpa niin, että toukokuun lempeämpää ja leppoisampaa linjaa voisi hyvinkin jatkaa kesäisellä ja luultavasti vähäsen jumittelevallakin tarinalla, ja kaipa hiljaisen ja pienen maaseutukylän verkkaisempi arki ihan hyvin sekalaisten rymistelyjen vaihteluksi sopiikin. Nimittäin tuli tuossa taas nautiskeltua toiminnallisempien tekeleiden lyhyt, mutta ihan reipas rupeama. Ohjelmistoon ehtivät muiden mukana esimerkiksi Jason Bournen viimeisimmät koukerot nimikkoelokuvassaan ja pitihän sitäkin ihmetellä, että miten villissä lännessä pystytään nousemaan vastarintaan ja aseistukseltaan ylivoimaista vihollista haastamaan, eli kyseessä siis kuluvan vuosikymmenen alussa ilmestynyt Cowboys & Aliens pidennettynä versiona. Kumpainenkin näistä vähintään menetteleväistä räiskyttelyviihdykettä myöhäisiltoihin tykitteli, mutta toivottavasti voidaan jälleen ne pyssyt ja puukot hetkiseksi unohtaa. Blogissa taas tuli viimeksi turistua Tuhkimon toiveita herättelevästä ja suloisestakin tarinasta, jossa kovien koettelemusten jälkeen päästiin unelmien reunasta kiinni nappaamaan ja haaveet alkoivat siirtyä toiveista todeksi. Cinderella tosin myös viskeli sekaan ripauksen taikamaista keijukaispölyä, enkä usko, että Ruotsin maaseudulla ihan sitä tavaraa ilmassa leijailee, mutta toivottavasti noin yleisen ilmapiirin ja käänteiden kautta pääsee vastaavanlaisia tuntemuksia kokemaan.

Ennen kuin Yxaredin päältä katsottuna uneliaalta vaikuttava yhteisö kolmatta kertaa kutsuu, niin kenties on syytä hiukkasen kertailla parin aiemman osan tapahtumia. Nehän vilkaisin kevät- ja kesäkaudella vuosi sitten, ja kieltämättä tuli tuumailtua, olisiko syytä ainakin ensimmäinen uusia, että pääsisi mahdollisesti tauon jälkeen paremmin kyytiin, mutta kertailut jäivät kuitenkin väliin. 18 vuotta varhaisemmin ilmestynyt ensimmäinen elokuva Änglagård (Enkelten talo) teki katsojille tutuksi eteläistä ja läntistä Eurooppaa enemmänkin kiertäneen suhteessaan vähän epävakaisen pariskunnan, eli Fannyn (Helena Bergström) ja Zacin (Rikard Wolff). Pohjoisemmille syrjäseuduille he tulivat käväisemään, sillä Fanny sai yllättäen isoisältään perinnöksi komean Änglagårdin kartanon maineen ja tiluksineen, joten mitäpä siinä muuta kuin uuteen kesäpaikkaan tutustumaan. Ihan noin vain ei integroituminen tiiviiseen ja pieneen yhteisöön sujunutkaan, sillä rempseän parin eläväinen ja iloluonteinen elämäntyyli ajautuikin varsin nopsasti törmäyskurssille tiettyjen kyläläisten kanssa. Pian tulikin jo ajankohtaiseksi mietiskellä, että noinkohan vain olisi kaikkien kannalta parempi vaihtoehto laittaa paketti myyntiin ja siirtyä nautiskelemaan rahoista ymmärtäväisemmille ja ystävällisemmille seuduille. No, sekään ei ihan helppo ratkaisu ollut, koska jokseenkin juuretonta elämää viettänyt Fanny selkeästi halusi aikaa selvitellä perhetaustaansa ja hämärän peittoon jääneitä sukulaisiaan. Löytyihän vähitellen kylästä suopeammin suhtautuvia tyyppejä ja ystävällisiä ihmisiä, mutta toiset taas tahtoivat jännitteitä kiristellä, mikä lopulta viritteli tilanteen niinkin herkäksi, että hetkisen näytti jokin suurempaankin suruun johtava purkaus olevan tulossa. Uhittelun ja väännön jälkeen järjen ääni ja yleinen sydämellisyys alkoi päästä voitolle, joten pahantahtoisen juoruilun ja kinastelun sijaan voitiin lopetella sopuisampaa yhteiselelyä tavoitteleviin tunnelmiin.



Ensimmäisen ja toisen elokuvan välille jäi ilmestymisajassa mitattuna parikin vuotta, mutta Änglagård - Andra sommaren (Enkelten talo - toinen kesä) siitä huolimatta jo seuraavaan kesään sijoiteltiin. Ihan samanlaista jännitettä ei parin toinen tuleminen enää tuotellut elokuvan alkuun, mutta jotakin draamaa piti kehitellä, joten niinpä vain epäonnekkaan vahingon seurauksena perintökartano roihahti liekkeihin ja jäljelle jäivät asumiskelvottomat rauniot. Pari kuitenkin päätti jäädä Yxarediin kesää viettämään ja tutustumisia jatkamaan. Jo ensimmäisessä elokuvassa vähäsen sukusalaisuuksien verhoja ehdittiin raottelemaan, mutta toisessa tutkimuksia jatkettiin vähän syvemmältä, kun elokuvan kestoakin venyteltiin jo selvästi yli pariin tuntiin. Ainakin omasta mielestä sekaan eksyi jo runsaasti löysempääkin kiemuraa, jossa olisi ollut nipsaisuvaraakin. Uudeksi vivahteeksi viskaistiin mukaan reissua valtameren taakse läntisiä ihmeitä ihastelemaan, mutta myös pääparin keskinäisiä välejä koeteltiin, kun ulkopuoleltakin tuli painetta ja aivan elokuvan loppuun vielä saatiin haikeampia hetkiä, kun hyvästeltiin yksi elokuvasarjan rakastettavimmista hahmoista. Näistä huolimatta kokonaisuus kuitenkin jäi vähän tympäiseväksi ja keskinkertaiseksi, eikä päätöskään kunnolla koskettanut. Olihan mukana niitä nautinnollisempia hetkiä ja tuokioita, mutta omasta mielestäni toinen yritys jäi edeltäjästään melkoisesti. Ehkä sitten oli ote jo liiankin leppoisa, kun paketti päästettiin leviämään hajanaiseksi hötöksi?

Osittain tämän väkinäisestikin pitkitetyn toisen elokuvan tuotteleman pienoisen pettymyksen takia kolmas koitos jäi viime kesän ohjelmistosta pois, koska ajattelin, että jos laatu jatkaa laskuaan samaan tyyliin, niin kenties on parempi pitää pieni paussi ennen trilogian päätöstä, niin ei kyllästyminen kovin rankasti painaisi päälle. Onhan pelkona edelleen, että 16 vuotta edellisen ilmestymisen jälkeen porukka palautetaan kuviin väkinäisen ja väsähtäneen lämmittelyn merkeissä, mutta voihan olla, että yli vuosikymmenen tauko on ollut tekijöillekin hyväksi ja paluu Yxarediin tapahtuu pirteämpään tapaan. Ainakin kestoa on tipautettu jälleen alle kahden tunnin, mutta se ei vielä paljoakaan menon mielekkyydestä kerro. Jonkinlaisissa seminihkeissä ennakkotunnelmissa itsekin tästä vähitellen tuttuihin kylämaisemiin siirryn selvittelemään, että joskohan maailman maita ja meriä tallustellut ja seilaillut pari viimein löytäisi itselleen viehättävän paikan, jonne voisi jopa pysyvämminkin asettua aloilleen...?



Ensimmäisten kuvien perusteella ei ainakaan siltä näyttäisi, että juuri Yxared olisi kiintopiste elämän vakiinnuttamiselle, koska selvästi eteläisemmillä seuduilla aloitellaan. Paikka taitaa tarkemmin määriteltynä olla Välimerellä sijaitseva Mallorcan saari, eli joitakin kilometrejä on taivallettu poispäin pohjolasta. Ilmeisesti paljonkin on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi tavattiin, sillä Fanny on perustanut saarelle ravintolan, jota pyörittää. Yxared vaikuttaisi olevan kenties pysyvästikin taakse jäänyttä elämää, eikä Zacia näy missään, mutta ihan yksineloon ei arki silti ole mennyt, sillä Fannylla on teini-ikäinen tytär Alice (Molly Nutley), joka istahtaa samaan pöytään mielessään parikin tiukkaa kysymystä äidille. Ilmeisesti Fanny on tehnyt tyttärelleen saman tempun kuin minkä itse aikoinaan joutui kokemaan, eli järjestelmällisesti salannut Alicelta suuren osan sukulaisuuksista ja perheen pohjoisesta kotiseudusta. Aivan kaikkea Fanny ei sentään ole pimitellyt, sillä tytär on tietoinen Änglagårdista ja tahtoisi siihen liittyviä juttuja lisääkin kuulla, mutta Fanny suostuu kertomaan erittäin tiivistetyn version, eli olipa kerran talo, joka tuli perittyä isoisältä ja sitten se paloi poroksi, sen pituinen se.

Ymmärrettävistä syistä Alicen tiedonjanoa tällainen höpöttely ei sammuta alkuunkaan, eikä hän noin vain suostu sitäkään hyväksymään, että Yxared ihmisineen olisi jotakin menneisyyteen unohdettavaa turhaa taakkaa. Äidin vaitonaisuudesta johtuen Alice on itsenäisesti selvitellyt sukulaisuuksia ja Facebook on osoittautunut käteväksi työkaluksi nuuskimisessa. Sitä kautta hän onkin saanut yhteyden Måns Flogfältiin (Adrian Matenda), joka on Axelin (Sven Wollter) lapsenlapsi ja näin Alice on päässyt löyhästi kiinni kylän kuvioihin, mutta etäämmältä on vaikea saada kunnollista selkeyttä asioihin. Tytär on ilmeisen tosissaan kysymystensä tarpeellisuuden suhteen ja asiat kovin vaivaavat, koska kyynelsilmäisenä hän Fannylta yrittää tivata tarkempaa tietoa, eikä enää pelkkä jutustelu riitä, vaan pitäisi saada lupa lähteä Ruotsin suuntaan reissuun. Aikomuksena olisi paikan päällä selvitellä sukujuuria ja tutustua oikeaan isoisään sekä tämän perheeseen, mutta Fanny suhtautuu melkoisen kielteisesti näihin suunnitelmiin, eikä tunnu lainkaan haikailevan niihin maisemiin.



Alice ei kieltävään vastaukseen tahdo tyytyä ja päättää ottaa kohtalon käsiinsä lähtemällä matkaan ilman Fannyn suostumusta. Karkulaiselle ei ole luvassa mitään kesäistä ensikosketusta sukujuuria kätkevään kylään, koska talviajassa vielä elellään ja muutenkin monella asukkaalla on mieli maassa, koska yhteisössä näkynyt ja kuulunut Axelin puoliso Rut on kuollut. Ensimmäistä osaa aikoinaan aloiteltiin hautajaisilla, toista lopeteltiin samoissa merkeissä ja kolmannessa taas kirkossa surullisissa tunnelmissa istutaan, eli sinänsä mistään yllättävästä lähestymisestä ei ainakaan ole kyse. Tutut tienoot nähdään pikaisella vilahduksella hankipuvussa, mutta Rutia lämpimästi muistellessa kuviinkin palautellaan kesäisempiä näkymiä kovaa kaipuuta vahvistelemaan. Axel on valtavan menetyksensä äärellä murtunut mies ja kun Alice noin vain ilmoittamatta tupsahtaa paikalle ja kirkkomenojen jälkeen esittelee itsensä Axelille Fannyn tyttärenä, on se jo aivan liikaa sulateltavaksi, mihin kovia kokenut mies pyörtyykin.

Toisaalla eteläisen auringon lämpimässä hehkussa Fanny kovin huolestuu tyttärensä tempauksesta ja soittelee Zacillekin, mutta ennen suuria etsintäoperaatioita Alice jo ilmoittelee olinpaikkansa ja onkin pikaisella paluumatkalla. Vierailu siis jää lyhyeksi, mutta siinä on kuitenkin selkeä viesti vanhemmille, ettei perheen asioita sopisi jättää tähän tilaan. Olisihan se helpompaa yrittää tiputtaa hankala ja kipeäkin menneisyys kokonaan taakse, mutta taitaapa ystävien, tuttujen ja sukulaisten hätäinen hyvästely myös Fannya sisältä kalvaa, joten kunhan kevät koittaa, niin koko kolmikko lähtee yhdessä Yxarediin ja toisessa päässä juna-asemalla vastassa hyväntuulisena odottelee kylän tuttu pappi Henning (Reine Brynolfsson). Talvi on toivoteltu teilleen ja jälleen kiemuraisten hiekkateiden reunuksia kesäinen viherrys kaunistelee. Saapumiseen jälleen tuttu kuvio liittyy, sillä kunhan matkalaiset havaitaan, niin lähtee juorumylly jauhamaan ja moni kovin tohkeissaan uutisista on, koska aiemmasta käväisystä on tosiaan vuosia vierähdellyt enemmänkin.



Änglagårdin kartano ei ainakaan entiseen loistoonsa ole noussut, vaan rauniotkin on jyrätty maahan, mikä ei niinkään Fannya miellytä. Ennen lähtöään hän myi perintömaansa Axelille, mutta sopimukseen kuului, että kartanon jäänteiden annettaisiin olla, vaan maista nykyään vastaava Axelin poika Mårten (Jakob Eklund) ei ollutkaan ihan samoilla linjoilla sopimusten suhteen, sillä taisi ennemmin tuumailla, että siinäpä sitä olisi puskutraktorille työmaata. Axel puolestaan on hautajaisten jälkeen vetäytynyt omiin mietteisiinsä, eikä enää sanaakaan muille puhellut. No, eihän kesävieraiden kartanon raunioilla muutenkaan pitänyt majoittua, vaan Henningin luona asustella. Hänellä sattuu olemaan ylimääräistä tilaa useamman huoneen verran, koska on Fannyn tapaan saanut yllätysperintönä suuren talon, johon väkeä mahtuisi enemmänkin. Aivan yksin pappi ei kuitenkaan ole aiemminkaan talossaan elänyt, sillä viimeiset viisi kuukautta vieraana on viihtynyt Kristoffer (Lindy Larsson), joka on kirkolla eräänlaisena oppipoikana. Siinä missä Mårtenia mietityttää Fannyn ja porukan paluu yli 15 vuoden jälkeen, niin Henning taas on varma, että Kristofferin päämääränä on syrjäyttää hänet paikaltaan ja siirtyä kylän papiksi, eli epäilyksiä monenmoisia on ilmoilla.

Kysymysmerkit ja taka-ajatukset eivät noin vain ole Fannyn ja perheen yllättävän ilmaantumisen johdosta ihmisten päistä poistumassa ja Mårtenin onkin varsin nopsaan pakko käväistä vähän nuuhkimassa, millä mielellä ollaan liikkeellä, mutta eipä Fanny heti tahdo kaikkea selväksi availla. Kylällä Ivaria (Tord Peterson) pidetään edelleen Fannyn biologisena isänä, sillä yhteisölle ei ole esimerkiksi tietyn kirjeen sisältöä nähty tarpeelliseksi tiedotella. Fanny kuitenkin kovasti tahtoo Ivarin kanssa kuulumisia lähteä vaihtamaan, mutta tämän hoitaja Mona (Lena T. Hansson) onkin vierailun suhteen melkoisen nihkeä. Tietenkään se ei jälleennäkemistä estä ja kumpikin tuntuu liikuttuvan melkoisesti Fannyn pahoitellessa ajan liitämistä sekä omaa lähtemistään. Vähitellen selviää, ettei Yxared sentään ole ihan 15 vuoden takaisiin kuvioihin jämähtänyt, vaan seikka jos toinenkin on väännähdellyt ja vinksahdellut. Vanhoja asenteita kuitenkin puskee pintaan ja esimerkiksi Evaa (Ing-Marie Carlsson) hiukkasen huolestuttaa Fannyn ja Ivarin tapaaminen, koska eihän sitä millään tiedä, mitä kaikkea siellä suljettujen ovien takana supistaan sekä suunnitellaan, ja sehän on silkkaa myrkkyä muiden asioista äärimmäisen uteliaalle mielelle!



Alice ainakin on vahvasti sillä kannalla, että myös sitä salailua voitaisiin ainakin lähipiirin suhteen vähentää ja Fannyn olisi jo korkea aika selväsanaisesti kertoa Ivarille vuosikymmeniä vanhasta kirjeestä ja isyysasioista. Ihan helpoin homma se ei enää näin myöhäisessä vaiheessa ole, mutta Ivar toisaalta on jo osannut ennakoida näitä uutisia, eikä suu sijoiltaan yllätyksestä loksahda. Kunhan Fanny saa virallisena isänään pidetylle Ivarille asioita selviteltyä, niin pitäisi pikkuisen puhella Axelin kanssa, mistä taas Mårtenin puoliso Eva ei tykkää yhtään, koska hän edelleen näkee Fannyn jonkinlaisena epätoivottuna ulkopuolisena. Jännitteet kiristyvätkin, mutta toisaalta Axel piristyy suunnattomasti Fannyn näkemisestä, eikä enää malta pitää sanattomuudesta kiinni. Ilmaan haihtuva mykkyys kovin kiehuttelee tiettyjä tyyppejä, mutta sellaiset suutahtelut eivät ole niinkään tämän teoksen varsinainen pala purtavaksi, vaan pitäisi saada mennyt ja nykyinen kohtaamaan siinä määrin kaikkia tyydyttävästi, että sovinnollinen ja onnellinen tulevaisuus olisi mahdollinen. Axel ja Ivar siis saatellaan saman pöydän ääreen, missä kohtaavat samalla vanhat kitkat ja kaipa katkeruudetkin, mutta Fannyn kahden isähahmon pitäisi saada keskinäiset välinsä kuntoon, sillä muuten on hankaluuksia tiedossa...

Joku voisi sinänsä aiheellisestikin kysäistä, että tarvittiinko näiden kuvioiden kääntelyyn ja vääntelyyn vielä kolmaskin miltei parituntinen elokuva, enkä oikein voi väittää, että se ihan ehdottoman tarpeellinen tapaus olisi, mutta silti sanoisin, että ihan hyvä, kun vielä näin myöhemmin tuttuihin maisemiin palailtiin. Samaa pihviä osittain ollaan pureskelemassa, mutta mielestäni ei se vielä täysin loppuun saakka kaluttu parin aiemman vierailun toimesta ole, vaan touhuun saadaan uuttakin näkökulmaa ja vivahdetta. Tiedä sitten, onko miltei vuoteen venähtäneellä katselutaukoilulla osuutensa asiassa, mutta minusta ote pitää paremmin ja perheen sekä yhteisön asioita kolutaan kiinnostavammin kuin hiukkasen hiipuvaisessa toisessa osassa. Tämä siis siitä huolimatta, että jo ensimmäisessä elokuvassa katsomon suuntaan tehtiin melkoisen selväksi, että Axel on Fannyn oikea isä. Tavallaan päästään silti näitä samaisia kiemuroita purkamaan uudelleen, koska suuri osa jutuista on uutta tietoa Alicelle ja onneksi muutakin setvittävää on kehitelty, ettei sentään ihan niin vahvasti eilisen eväiden varassa olla matkassa.



Ymmärrän kyllä, jos osa katsojista on sitä mieltä, että kyllähän Fannyn isää on jo ihan riittävästi arvuuteltu, mutta tällä trilogian päätösosalla on kuitenkin oma pieni vinksahduksensa viskaistavaksi edellisten elokuvien päättelyjen päälle ja lisäksi se heittää ilmoille kysymyksen, että onko täydellisen varmuuden saavuttaminen lopulta niin ehdottoman tärkeää vai voisikohan sittenkin pieni hämäryys kaiken yllä mahdollistaa useamman onnen? Hakusessa olevat isät kuuluvat muutenkin kuin vain Fannyn osalta elokuvan teemoihin, ja sanoisin, että pikkuisen arvuuttelu alkaa käsistäkin karkailla. Saadaanhan sitä säpinää ja sykettä kieltämättä aikaan, kun kuumottelevat juorut laitetaan liikkeelle ja niitä seuraavat uudet sekavat sotkut. Huudellaan ja kailotellaan vähän mitä sattuu vailla parempaa tietoa, mihin on aiemmissakin osissa ollut toki taipumasta ja jälleen se Henningin hommaksi kääntyy asettua älyttömyyksien tielle maltillisena järjen äänenä ja laumansa kaitsijana. Aivan kaikkea ei yksi pappi ehdi estää mitenkään, vaan syntyy sanallisia vääntöjä ja välillä käydään konkreettisemminkin kamppailuun kaverustenkin kesken. Onhan se niinkin, että rentojen ja mukavan leppoisien hetkien lomaan pitää sitä draamaakin saada ja voipi olla tilausta kaunaiselle juonittelullekin, mutta omasta mielestäni viimeisellä kolmanneksella alkaa olla hutilointia havaittavissa ja näiden jännitteiden virittely väkinäisyydessään valitettavasti jonkin verran yleistä innostusta nakertelee.


Onneksi näitäkään myllerryksiä ei aivan naurettavuuksiin lähdetä paisuttelemaan ja sekin menossa miellyttää, että ihan kohtalaisen hyvin on saatu aiemmista osista tuttuja tyyppejä mukaan muutenkin kuin vain näyttäytymistapaan käväisemään kameran edessä. Joidenkin ruutuaika väistämättä on toisia vähäisempää, mutta näihinkin on pääsääntöisesti jonkinlaista merkityksellisyyttä saatu luotua. Tavallaan tuntuukin siltä, että tutun porukan kesken on lähdetty perhe-elokuvaa pitkän tauon jälkeen työstämään. Ohjaaja Colin Nutley ja Fannyn osan esittävä Bergström olivat kai jo ensimmäisen aikoihin keskenään naimisissa, mutta trilogian päätös päästää seuraavan sukupolvenkin mukaan, sillä Fannyn Alice-tytärtä esittävä Molly tosiaan on pariskunnan tytär oikeassa elämässä. Alicen lisäksi tietysti yhteisöön saadaan muutama muukin tuore kasvo osaltaan elelyä virkistämään, mutta sivuosiin uusien hahmojen on Alicea lukuun ottamatta pitkälti tyytyminen. Uusien tuttavuuksien ja vanhojen ystävien tapaamisen sekaan sopii tietysti edesmenneiden rakkaiden muistelukin. Onkin mielestäni osuvaa poiketa hautausmaan kautta ennen lopullisia hyvästejä, eikä tässä siis tosiaan niinkään suruja tahdota viimeisillä minuuteilla katsojien mieliin kohotella, vaan lämpö ja lohdullisuus taitaa ennemmin tähtäimessä olla, mikä tietysti jättää eron hetkille hyväntuulisia häivähdyksiä.

Mitä niiden vanhojen tuttujen elokuvatrilogian aikana tarpomiin matkoihin ja läpikäytyihin muutoksiin tulee, niin näin jälkikäteen sanoisin, että Axelin kehityskaari kaikista tyydyttävintä seurailtavaa kokonaisuudessaan on. Mukana toki on muitakin, joiden ilojen ja surujen seurailu tunteita nostattelee, mutta erityisen mukaviin mielialoihin sitä seikkailee, kun näkee, miten ensimmäisessä osassa kataliin juonitteluihin taipuvainen Axel elonpolkuja tallustellessaan ja vuosien kolhimanakin onnistuu hiljalleen hukkaamaan ahneutensa melkeinpä kokonaan ja tilalle olisi tarjolla elämäniloa sekä sisäistä rauhaa anteeksiantoineen. Myös Henningin tunnustukset ja tuskailut menevät mielestäni elokuvan tunteikkaampien tuokioiden joukkoon, vaikkakin niissä haikailu, kaipaus ja kaipa pienoinen katumuskin on läsnä, kun surumielisestikin pohdiskellaan toteutumattomia haaveita sekä menetettyjä mahdollisuuksia. Yht'äkkiä voikin olla jo liian myöhäistä elämän muistutellessa, ettei suunnitelmia tai pulmien pähkäilyjä voi loputtomiin huomisille tai kaukaisempaan tulevaisuuteen siirrellä, vaikka se helpommalta vaikuttaisikin.


Kaihoisat mietteet muistoineen kylläkin maalaillaan lämpimiin sävyihin, eikä tässäkään suhteessa tunnu siltä, että tekijöiden tavoitteena olisi ollut katsojan yli mitään ankeuden aaltoja vyörytellä ja homman olisi luultavasti helpostikin saanut huomattavasti synkemmäksi, mutta sepä ei varmaan olisi niinkään tämän elokuvatrilogian henkeen sopinut. Minusta lopulta onnistutaan murheisten muistojen ja alakuloisempien aatosten äärelläkin väläyttelemään sitä aurinkoa ja mahdollisuutta valoisemmasta huomisesta. Omalla kohdalla käy monesti helposti niin, että jos vain tykitellään surua surun perään ja lohduttomalta vaikuttavaa pimeyttä, niin turtuminen on helposti tuloksena, mutta tällainen positiivisempi tasapainoilu saa aikaan sydänseudulla hyviä väristyksiä. Joku varmaan tykkää taas, kun vaikeiden valintojen äärellä väännetään kyyneleet kasvoilla ja mieli maassa, mutta minulle kelpaa hiukkasen höttöisempikin lähestymistapa ja voisinpa niinkin sanoa, että hahmojen ratkaisuja seuraillessa onnistutaan välittämään sekä kuvien että sanojen kautta kauniisti ajatuksia luopumisen haikeudesta, mutta myös lupauksia uuden toivon sekä elämänilon etsimisestä ja kenties pikkuisen pohdintaa siitäkin, mitä itse kukin lopulta jälkeensä jättää polkunsa päässä.

Vaikka pikkuisen tekeekin mieli marmatella kiinnostusta karkottelevasta ajoittaisesta saippuaoopperoinnista, niin silti tässä lopulta voitolle jäädään ja kolmaskin osa puolustelee paikkaansa ja oikeastaan on kaikkineen paljon parempi päättely kuin hajanainen ja pikkuisen puhditon keskimmäinen teos. Missään nimessä en väittäisi, että Änglagård - Tredje gången gillt olisi mikään laatudraaman huikea huipentuma, mutta kuten nimikin vihjailee, niin seikka ja toinenkin kohdilleen osuu. Jos edellisten jälkeen tuntuu siltä, että avoimia asioita jäi jokunen liikaa, niin uskallan kyllä kolmattakin kesäistä reissua Yxarediin suositella. Ilolle ja valolle monella tuntuu tarvetta olevan, ja onneksi sitä osastoa saadaan onnellisia loppuja kehitellessä, eikä viimeisen kolmanneksen hienoinen huiskiminenkaan käy kovin rankasti mieltä murisuttamaan. Kyllähän se sydäntä ja mieltä kivasti lämmittelee, kun tunnustetaan, että ihmisiä erheineen ja virheineen tässä ollaan ja vain aniharva voi täysin tahrattomaksi julistautua, mutta menneille töppäyksille voisi vielä vuosia myöhemminkin jotakin yrittää tehdä. Ehkei trilogian päätösosa omalla kohdalla ole niinkään mikään kyynelihme, mutta menneisyyden hyväksyminen ja onnellisen yhteisen tulevaisuuden tavoittelu sulautuu niinkin sujuvasti, että sisuksissa kivasti kutkuttelee. Mikäpä siinä siis hitaampia sovintoja seuraillessa, etenkin, kun kylkeen saa kovin kauniin kesäisen kuvituksen ja hiukan muutakin huvitusta.



Änglagård - Tredje gången gillt (2010) (IMDB)

Tuhkimon taikaisen tarinan ja mukavan kesäisen kolmannen Änglagård-elokuvan jälkeen sopii mielestäni ihan hyvin palautella kuviin arkisempaa työntäyteistä elelyä väkerryksineen, joten pikkuisen painavampaa asiasisältöä olisi vaihteeksi tarjolla. Kesäisiä näkymiä ei missään tapauksessa olla karkottamassa, kun lähdetään seurailemaan nuottakalastuksen saloja Rymättylän suuntaan 1900-luvun alkupuoliskolla, sillä auringon kaunistamia maisemia saarineen ja rantaviivoineen kyllä väkisinkin kameran edessä avautuu. Rymättylä ei tällekään tallustajalle ole ihan vieraaksi paikaksi jäänyt, sillä etenkin nuoruudessa tuli sielläkin kesäisellä kaudella vesistöjen äärellä viihdyttyä. Lisäksi jopa tämän vuoden puolella on tullut samoja seutuja kotikatsomossa tutkittua, koska helmikuun ohjelmistoon mahtui suurelta osin samojen tyyppien tekemä kansanperinnedokumentti Rymättylän talvikalastus vuodelta 1939. No, nytpä ei liikutakaan jäiden päällä, joten pitäisi keksiä muut keinot verkkojen virittelyyn sekä vetelyyn...

Kuvausaikoihin kesällä 1938 Rymättylä kuului Suomen silakkaisimpiin saaristopitäjiin, sillä kallioisten rantojen, lahtien ja poukamien vaihtelut muodostivat vesistöön otolliset olosuhteet tälle kalalajille. Näitä puuhia ihmettelemään vievät asiantuntijana sekä kertojana toimiva Kustaa Vilkuna ja kuvaaja Eino Mäkinen, eli varsin tuttu kaksikko päävastuullisena jälleen kerran on. Vaikka elokuvaa filmattiin kesällä 1938, niin viimeistely ei tullut ihan heti ajankohtaiseksi ja siten tämä noin 12-minuuttinen kalastelu ilmestyi vasta 1940. Pohjusteleville verkkaisemmille tunnelmakuville ei ole erityisemmin aikaa, vaan suojaisten kallioiden lomasta löytyy näppärästi ahertava heppu Vilkunan kertoessa kesäisen kalastuskauden olevan niin vilkas ja täynnänsä tekemistä alituisine verkkojen korjailuineen, ettei joutoaikaa juuri jää ja välillä on hyvä, jos ehtii työn touhussa nuuska-annoksensa nauttia. Vilkuna tuntuukin olevan äänessä melkeinpä tauotta, eikä luettu teksti niinkään yritä muodostaa mielikuvia mistään romanttissävytteisestä elämästä aaltojen keinuteltavana, vaan tällaiset vivahteet on pitkälti karsittu pois ja tavoitteena on tiivistahtinen tiedonvälitys asiakeskeisesti. Eipä siinä mitään, kun monipuolista juttua riittää, mutta sen sanoisin, että herra hiukkasen sanoissaan takertelee ja paikoin kerronta töksähtelee, muttei mitenkään häiritsevästi kuitenkaan.

"Nuotta on useista verkoista rakennettu kalastusväline, jonka perään kalaparvi yritetään saartaa. Nuotta lasketaan yleensä veneestä ja se voidaan vetää veneeseen tai rantaan. Talvinuottaa vedetään jään alla. Suomessa tavallisimpia nuotalla kalastettavia kaloja ovat muikku, silakka, siika ja kuore. Erilaisia nuottatyyppejä ovat mm. rantanuotta, talvinuotta, selkänuotta, muikkunuotta, silakkanuotta, kurenuotta, kierrenuotta ja laahusnuotta eli trooli."

Nuotta

Nopeiden ensisilmäysten jälkeen pitäisi pikkuisen seikkaperäisemmin selvitellä, millaisia vaiheita ja välineitä tuottelias silakanpyynti vaatiikaan. Tietenkin tarvitaan toimintaan soveltuva vene ja raskaita kala- sekä tarvikekuormia matalissa vesissä siirrellessä leveät ja vankat soutuveneet ovat ominaisuuksiltaan hyviä, eli kantavat paljon ja uppoavat vähän. Airot saattavat sivustakatsojalle näyttää kamalan kömpelöiltä paksuine alkupäineen, mutta tämä ominaisuus on kuitenkin tarkkaan harkittu, sillä näin pitkät airot saadaan tasapainotettua ja niillä voidaan tehokkaasti soutaa raskasta lastia. Nuottaveneitä perinteisesti liikuteltiinkin enimmäkseen soutamalla, mutta otollisten tuulahdusten vallitessa voitiin myös nostaa tuulivoimaa hyödyntämään yksinkertainen purje. Yöksi veneet sijoitettiin venevajoihin, joita tuolloin löytyi vielä melkein joka talolta, ja niistä ne apajia kohti seuraavana päivänä jälleen lähtivät.

Niille apajille ei tosin ihan noin vain sopinut säntäillä, koska nuotanpitopaikkoja piti tarkkaan harkita. Vuosisatojen aikana oli opittu hyvät ja tasaiset pohjapaikat, jonne verkot pystyi laskemaan ja nuottakunnan päämiehen piti olla tilanteen tasalla ja tietää rajat tarkasti, koska pohjasta löytyvät terävät sekä vähemmän mielekkäät yllätykset helposti tärvelivät välineet. Kuvissa puuhaileva porukka ilmeisesti otollisen laskupaikan löytää ja pian päästäänkin tipauttamaan yksi miehistöstä läheiselle rannalle alustavasti nuottaa kiristämään vetoköyttä vinssaten. Vähitellen olisi tarkoituksena saada nuotta tiukkenemaan kaarevaksi verkkoseinäksi. Operaatio kokonaisuudessaan hoidettiin tavallisesti neljällä henkilöllä, joista kaksi oli päissä ja kaksi veneen keskiosassa. Porukan päällikkönä yleensä oli toinen keulamiehistä, jota myös veneen kuninkaaksi kutsuttiin. Kertoja kehuskelee, että nämä tehtävät erittäin oikeudenmukaisesti venekunnan kesken jakautuivat ja jokainen pääsi kyllä huhkimaan.



Ennen lopullista kiristämistä vene sijoitellaan siten, että pystytään airojen avulla säikyttelemään silakkaparvia kohti verkkoa. Vähitellen vinssatessa nuotta alkaa lähestyä rantaa, mutta samalla köyden kiskominen alkaa käydä kovin raskaaksi, koska pohjaa laahaavalla nuotalla voi olla pituutta 150 metriä, mutta näin siitä pitävä pussi hiljalleen muodostuu. Kunhan vetoköydet alkavat olla lopussa ja verkon reunat rannassa, jätetään vinssikelat sikseen ja siirrytään koko joukolla käsivoimin kiskomaan. Jännittävä hetki lähenee, kun pian kalastajille selviää, millainen palkkio raskaasta työstä on tarjolla, vai onko luvassa pettymys ja tyhjä verkko. Savisen sameasta vedestä paljastuu tässä tapauksessa kuitenkin suuri saalis, mikä tarkoittaa, että seuraavana vaiheena on napata haavit hyppysiin, alkaa kauhomaan ja hetken siinä saa huiskia, koska kertoja arvioi kokonaismäärän 700 kiloon.

Monesti saalis on selvästi surkeampi, mutta tällaisesta kalakasasta riittää käsiteltävää useiksi tunneiksi, eli kotirannassa onkin tiedossa paljon tehtävää. Mainitaanpa siinä toimenpiteitä seuraillessa, että makunsa sekä säilyvyytensä takia silakka oli tärkein suolakala ja siitäkin syystä suolaus oli tarkkaa touhua. Vaikka kotirannassa kaloja oli käsittelemässä enemmänkin porukkaa, niin venekunnan uurastus ei saaliin toimittamiseen päättynyt, vaan piti yleensä tehdä toinen soutureissu apajapaikalle, koska taakse jätetyt välineet piti käydä noutamassa takaisin. Usein oli myös kiire jo seuraavaan koitokseen, mutta yhdessä oli sovittu rajoitteeksi, ettei sama venekunta saanut hyödyntää samaa apajaa kahta kertaa peräkkäin, vaan piti välillä päästää toinen porukka kokeilemaan. Kunhan saadaan täysi kuorma kalastusvälineistöä myös perille, onkin aika antaa veneen uurastajineen lipua hiljalleen kotivalkamaan ja lopetella dokumenttia. Kuten Vilkunakin juttelee, niin aivan kaikkia vaiheita tässä ei käyty läpi, mutta jälleen sanoisin, että kohtalaisen kattavasti ja selkeästi on toteutus hoidettu. Paljon asiaa on onnistuttu ahtamaan lyhyehköön minuuttimittaan ja samalla Mäkinen varmistelee, että kuvapuoli itsessäänkin viehättää, eikä ole jotakin välttävää suttua. Ehkei näitä dokumentteja ole sinänsä mitään järkeä lähteä paremmuusjärjestykseen laittamaan, mutta noin yleisen kiinnostavuuden osalta ja teknisen toteutuksen kannalta katsottuna napakka ja hyvä lyhytdokumentti jälleen on saatu aikaan.

Silakka

Rymättylä

Rymättylän kesäkalastus (1940) (IMDB)

Rymättylän kesäkalastus (Elonet)



Kyseiseltä levyltä ei oikein löytynyt kalastuskeikalle teemallisesti sopivaa paria, mutta ajattelin, että bonuspuolen Eero Naskalin noin 20-minuuttinen haastatteluhetki voisi tuoda hiukan aiheeseen liittyvää lisätietoa ja muuta kiinnostavaa juttua mukaan, ettei ihan laihaksi lätinäksi jäisi tällä kerralla ja onhan näitä tekijöiden mietteitä tullut aiempienkin dokumenttirupeamien yhteydessä käytyä läpi. Naskali tahtookin heti alkuun kertoa vähän kesäiseen kalastukseen liittyvää tarinaa. Dokumentin kuvausaikaan suvinuottapyynti oli jäämässä harvinaisuudeksi ja paikallisesti sitä harrasti aktiivisesti ehkä pari venekuntaa. Jos Naskalin juttuja oikein ymmärsin, niin hän väittää, että dokumentin toteutukseen jouduttiin ottamaan melkoisia vapauksia, koska oikeasti silakka viihtyi päivisin huomattavasti syvemmissä vesissä, eikä tällainen rantanuotta siihen vuorokauden aikaan olisi sopinut ja matalista vesistä silakkaa pyydettiinkin öisin. Ilmeisesti tämä olisi ollut melkoinen este elokuvaamiselle, eli siinä suhteessa Rymättylän kesäkalastus antaa virheellisen kuvan toiminnan luonteesta. Aivan ansiottomaksi ei Naskali elokuvaa tuomitse, vaan toteaa, että kyllähän siinä aitoja tapahtumapaikkoja nähdään ja tutkitaan oikeaoppista välineiden käyttöä.

Naskali itse ei ymmärrettävistä syistä 1930-luvulla hääräillyt näiden projektien parissa, mutta myöhemmin nuottapyynti tuli hänelle itselleenkin tutuksi dokumenttielokuvan puitteissa, koska hän oli kirjoittamassa Mauri Frontin ohjaamaa vuonna 1987 ilmestynyttä teosta Aaslan talvinuotta. Naskalin mukaan talvinen nuottapyynti onkin nykyään paremmin voimissaan kuin kesäversio. Perinteiset menetelmät ovat toki osittain korvautuneet moottorivoimilla, mutta samoja vaiheita kuitenkin vieläkin toistetaan. Kuvausten aikaan jäät olivat onneksi vahvat ja kantavat, niin saatiinkin traktoreja ja autoja avuksi jäiden päälle, mikä ei enää seuraavana talvena olisi onnistunutkaan. Saaliskin oli ilmeisesti tuolloin erinomainen, koska Naskali juttelee 208000 silakkakilosta.



Yleisemmin kansantieteellisistä elokuvista puhellessa Naskali on sitä mieltä, että kaiken tulee perustua tarkoille ja huolellisesti tutkituille alkuvalmisteluille. Toteutuksessa pitäisi hänen mielestään keskittyä kuvaamaan varsinaista työtä mahdollisimman tarkasti, eikä elokuvallisuuden takia lähteä muuttelemaan todellisuutta. Siihen liittyen hän toteaakin, että esimerkiksi menneisyyden lavastaminen kuviin vanhojen pukujen avulla lipsahtaa helposti dokumentista teatteriksi. Eräänlaiseksi esimerkiksi napataan Niilo Heinon ohjaama ja kuvaama vuoden 1975 dokumentti Terva, jossa Naskali oli myös kirjoittajana. Tuolloin paikallinen expertti ehdottelikin liiallista menneisiin päiviin taipuvaista puvustusta, mutta Naskali ei pitänyt tällaista kikkailua mitenkään mielekkäänä. Tervahautahommassa oli mukana kaksikin paikallista tervanpoltosta tietävää kokenutta asiantuntijaa, mutta kunhan röykkiö oli saatu sytytysvalmiiksi, niin hommaa johtava heppu alkoi empimään. Jahkailu näyttikin jatkuvan, joten lopulta tyypille haettiin nestemäistä rohkaisua ja kunhan kaverin kurkkua pirtuhuikalla kostutettiin. niin liekit lähtivät iloisesti roihahtelemaan ja terva tirisemään. Noinkohan vain oli ihan vastuullista hommaa, koska alueella oli kulovaroitus ja paikalle ilmestyikin valvova viranomainen, joka vaati pikaista sammutusta turvavalmisteluista huolimatta. Siinä vaiheessa hätäsammutus olisi jo aiheuttanut suuremman metsäpalovaaran, joten urakka voitiin viedä valvotusti loppuun ja varsinainen tervanpoltto onnistuikin hyvin.

Naskali on myös sillä kannalla, että ihan hyvin nykyäänkin olisi löydettävissä aiheita, jotka soveltuisivat kansantieteellisiksi elokuviksi, kunhan päteviä tekijöitä innostuu mukaan. Hänen mukaansa monia pitkälle valmisteltujakin hyviä juttuja on jätetty toteuttamatta, mikä pitkälti taas on rahoituksesta johtuvaa tuskailua. Päättävien henkilöiden vaihtuessa muuttuvat myös samalla usein ne projektit, joihin rahaa laitetaan ja niinpä esimerkiksi kalkinpoltosta kertova pätkä aikoinaan haudattiin ennen kuvausvaihetta. Haastattelun lomassa on taas varsin kivasti kuvaa näistä parista pikkuisen uudemmasta dokumentista ja kyllähän niistäkin ihan innostuu. Pitäisikin pikkuisen tutkia, joskohan noitakin joltakin levykokoelmalta löytyisi ja saisi niitäkin napattua kotikatsomon ohjelmistoon, mutta eiköhän tässä vielä muutama tovi mennä 1930- ja 1940-lukujen tarjonnalla...

Tuhkimon tarinasta tuli toki tuossa taannoin turistua rivi jos toinenkin, mutta eihän se siihen lopu, sillä klassikkosadulle päätettiin vääntää jatkoa runsaat puoli vuosisataa myöhemmin. Varmaan moni on sitäkin mieltä, että olisi ollut parempi sulkea kirja pysyvästi hääkellojen kilkatellessa onnellista loppua, eikä enää yrittää toistella taikaa täysin uudella porukalla paljonkin pienemmän budjetin jatko-osan puitteissa. Itsehän taisin alkuperäisestä puhellessa mainita, että samojen tyyppien seikkailuja lisääkin katselisin ja jotta taika ei aivan kokonaan ehtisi haihtumaan viikkojen venyttelyllä, niin tässäpä sitä ollaan varovaisin odotuksin ihmettelemässä, että mitä sieltä lopulta silmille suodaan. Hiukkasen se toki epäilyttää, että mahtaakohan manailuksi mennä vai onkohan sittenkin jotakin ilahduttavaa saatu aikaan...?

Ainakin on päätetty testailla pikkuisen poikkeavaa lähestymistapaa edelliseen verrattuna, koska luvassa ei niinkään ole yhtä yhtenäistä tarinaa, vaan kolmesta noin 20-minuuttisesta pätkästä välijaksoilla yhteen liitelty runsaaseen tuntiin venähtävä tarinakokoelma. Sekään ei tietenkään mikään upouusi keksintö ole ja kaipa joku voisi vähäsen laiskaksi ratkaisuksi väittää, kun kolmesta pienimuotoisemmasta koitoksesta löyhästi kyhäillään kasaan tällainen viritelmä. Homma pohjustellaan siten, että komean linnan käytävillä tutuilta vaikuttavat hiiriystäväiset vilistelevät kohti haltijakummin lupailemaa satuhetkeä harmikseen huomatakseen olevansa sen verran myöhässä, että kuulevat lähinnä loppusanat. Yhdessä siinä mietitään, että on tavallaan ikävää, kun niitä Tuhkimo-satuja on vain yksi, mutta onkohan asian pakko pysyä niin...? Voitaisiinhan niitä lisääkin kirjoitella, vaikka sieltä joukosta kuuluukin epäileväinen ääni, joka kyselee, että noinkohan vain kukaan olisi kiinnostunut hiirten ideoimasta satukirjasta. Haltijakummi ainakin on sillä kannalla, että tokihan Tuhkimo tällaisesta yrityksestä kovin tykkäilisi, eli kyllähän kokeilla kannattaa. Niinpä kirjaprojekti huiskaistaan hilpeästi taikasanojen avustamana liikkeelle. Pelkät sivut ja kannet eivät tietenkään riitä, vaan jotakin pitäisi keksiä kansien väliin, joten hiirijoukkio saa laittaa aivorattaat raksuttelemaan.



Ensimmäisen jutun aiheeksi otetaan piakkoin niitä satumaisia häitä seuranneet päivät linnassa, eikä se uusi arki hiiriporukalle ihan heti mitenkään huikean taikamaista aikaa ollut. Valtavassa palatsissa puitteet toki ovat kunnossa, mutta Tuhkimon viettäessä aikaa sulhasensa kanssa, menee hiirulaisilla ajankuluttelu takkuilevaksi tylsäilyksi. Onneksi kuherruskuukausi alkaa olla jo päättymyssä tuoreen pariskunnan matkatessa kotia kohti, ja sepä tarkoittaa linnan henkilökuntaan kuuluvalle Prudencelle uudenlaista haastetta, koska hänen hommakseen koituu valmistella hyvinkin erilaista elämää viettänyt Tuhkimo oikean käytöksen, tavat ja puvut hallitsevaksi prinsessaksi. Aikataulu on tiukka, sillä vain parin päivän päässä odottelee ensimmäinen kovempi koitos, koska Tuhkimon pitäisi pystyä järjestämään niinkin nopsasti suurehkot juhlat. Mikään isompi ihme ei olekaan, että pienoisia epäilyksiä nousee ilmoille asioiden sujumisen suhteen, eikä prinssikään näinä stressaavina päivinä pysty olemaan puolisonsa tukena, koska valtiolliset velvollisuudet vievät hänet toisaalle.

Juhla-aikataulun painaessa päälle pitäisi vielä oppia ja omaksua käytännössä aiempaan verrattuna täysin erilainen elämäntyyli ja samalla hyväksyä, ettei esimerkiksi omien aterioiden tekeminen ole prinsessan arvolle sopivaa puuhaa. Prudence ei selvästikään tahdo tehdä kurssitusta liian pehmeäksi ja niinpä Tuhkimo joutuu toteamaan, että seikka ja toinenkin on noin vain päätynyt kieltolistalle. Yritäpä siinä olla pirteä, kun jatkuvasti jankutetaan, että ei, ei, ei, ei, ei, ei ja ei vain mitenkään käy! Vaikka rutiinien jyrkän muuttumisen kanssa vielä tulisikin toimeen, niin sepä saattaa jo huomattavasti suuremmin sisältä sattua, kun kielletään tapaamasta vanhoja ystäviä sekä tuttavia. Prinsessan ei tietenkään ole soveliasta seurustella tavallisen kansan kanssa ja käytännössä pitäisi jättää koko porukka osaksi mennyttä elämää. Sydänhän siinä pikkuhiljaa särkyy, kun unelmoitu elo onkin jotakin täysin muuta ja tulevaisuudessa saattaa olla edessä kolkon yksinäisiä ja itkuisia hetkiä...



Jatko-osa tällä ensimmäisellä tarinallaan näyttää, että hetken vain juhla kestää, kun jo arki ahdistuksensa tuo kuvioihin. Vaikuttaa myös vähän siltä, että alkuperäisestä klassikosta tuttu käskytys ja komentelu on tahdottu heti toistaa hienoisesti muunneltuna tosin, mutta kuitenkin voinee väittää, ettei täysin uusin ideoin matkaan olla lähdetty. Määräilyä ja mäkätystä onkin edelleen roppakaupalla luvassa, eikä niitä noin vain pakoon pääse prinsessakaan, mutta katsomon puolella kova koulutus ei erityisemmin laita hihkumaan tai hihittelemään Tuhkimon tuskaillessa muodollisuuksiin mukautumisen mutkikkuutta ja kuninkaallisen elon yleistä hankaluutta. Rennot lepohetket ja muut leppoisat lötköttelyt antavat odottaa. Hiukkasen siinä ruudun toisella puolellakin uupuu katsellessa rankkaa pikakurssitusta ja henkistä höykytystä, mutta toisaalta onneksi on samalla tahdottu pitää kiinni jossakin määrin edeltäjää piristäneestä leikkisyydestä ja kommelluksista.

Kuningas on edelleen tuttu ärhäkkä ja komenteleva itsensä, mutta prinssin tavoin hänkin jää avaustarinassa selkeästi sivuhahmoksi jutun keskittyessä Tuhkimon ja Prudencen toistuviin törmäyksiin. Hetken verran näyttääkin pahasti siltä, että noinkohan vain Prudencesta väännetään jokin laimea kakkosluokan korvike ilkeälle äitipuolelle, mutta siinä suhteessa saa edes lievästi iloisesti yllättyä, koska tätä polkua selvästi tahdotaan lopulta vältellä. Niitä tuttuja tyyppejä tietysti kuviin tahdotaan ja löydetäänkin, mutta väittäisin, että noin piirrospuolen suhteen etenkin ihmishahmoissa on paljonkin toivomisen varaa ja ainakin ensisilmäys pariskuntaan tuottelee, jos ei aivan järkytystä sentään, niin pienen säpsähdyksen kuitenkin, koska näyttääpi siltä, että piirteet, ilmeet ja vähän kaikki muukin on tekijöiltä hukassa. No, eihän elokuva jatkuvasti samalla tavalla ikävästi silmiin pistä, mutta eipä tarvitse kehua, että seuraaja pääsisi tosissaan alkuperäistä visuaalisella säihkeellään ja kuvituksellisella kimalluksella haastamaan.



Jos ei tämä ensimmäinen kolmannes ulkokuorellaan käy häikäisemään, niin en lähtisi asettamaan sisältöpuolen koskettavuudelle ainakaan sen suurempia toiveita. Kyllähän sitä tuskailematta tuijottelee, miten Tuhkimo on hukata oman itsensä muiden odotuksiin ja sääntöihin sekä kuinka sankarittaren rohkea ja päättäväinen sydän nousee vastarintaan. Ehkä olisi syytä kokeilla jotakin uutta ja pikkuisen pölytellä vanhoja tapoja, vaikka kaikki eivät siitä suorastaan riemastuisi ja palaute olisi nihkeämpää, eli sellaista kannustelevaa otetta on havaittavissa. Omaa tietä siis etsiskelemässä ollaan, mutta koko touhusta vaikutelmaksi jää melkoisen toisluokkainen viritelmä, jota entisestään korostaa voimaantumisjakson taustalla kuultava Brooke Allisonin esittämä kappale Follow Your Heart. Jeejee, omat unelmat, jeejee seuraa sydäntäsi...ihan kiva noin ajatuksena, mutta kun on kovin puhditonta ja aito tunne uupuu, niin aikamoisen valjuksi yritykseksi kolmikon ensimmäinen lyhyt satu valitettavasti jää. Mielestäni sitä ei ole syytä survoa suohon tai muutenkaan surkeudesta paasausmaratonia naputella, mutta kun miettii, miten edeltäjä onnistuu mieltä liikuttelemaan ja arkea unelmiin mielikuvituksellisesti yhdistelemään, niin melkoisen löysää ja ideaköyhää jatkoa elely linnassa tarjoaa.


No, hiukkasen heppoisesta ja keskinkertaisesta avauksesta huolimatta kokonaisuus tahtoisi vielä pari pikkuista kertomusta esitellä ja toiseen tarinaan olisi tarkoituksena taikaakin ripotella, että jospa sitä kautta ilmenisi kaivattua huvitusta? Tuhkimo on siis löytänyt oman paikkansa linnasta ja saanut soviteltua uuden arkielämänsä mieleisekseen karsittuaan karmeimmat kankeudet ja velvollisuudet pois, mutta siinä sivussa osa vanhoista ystävistä kokee tulleensa puolittain hylätyiksi. Hiirikaverukset ovat päättäneet keräillä Tuhkimolle kimpun kauniita kukkia ja samalla puhelevat, miten prinsessa ei kenties enää osaa pikkuisimpien kaveriensa apua arvostaa tai kaivata, kun ympärillä hääräilee jatkuvasti joukko ihmisiä. Juhlaa juhlan perään kalenterissa taitaa olla ja pitäisi kevään kunniaksi vähän taas jotakin järjestellä, eli tehtävää riittää ja siinä huiskeessa erityisesti Vili tuntee itsensä laiminlyödyksi. Pari epäonnekastakin sattumaa vielä päälle plus linnan vähän hiirivastainen ilmapiiri, niin toinen jo kokeekin itsensä mitättömän pieneksi ja hyödyttömäksi vipeltäjäksi.

Kiukkua ja turhautuneisuutta pintaan kuohahteleekin, kun oma riittämättömyys mieltä kiusaa ja kovin uhmakkaana Vili toivoo kasvavansa ihmisen mittaan. Haltijakummi sattuukin sopivasti paikalle pyyntöjä kuulostelemaan ja hän vähän vihjailee, ettei se onni ja tyytyväisyys välttämättä koon mukana kasva. Toinen kuitenkin kovasti toivoo ja tahtoo, niin täytyyhän sitä sitten hiukan taikasauvaa heilutella kera valittujen loitsujen ja hetkisessä Vili venähtää täysikokoiseksi mieheksi. Ainakin alkuun huima pituuskasvu miellyttää ja maailmakin näyttää korkeuksista aivan erilaiselta. Uudessa olomuodossaan Vili kokee olevansa paljon pystyvämpi ystäväänsä auttelemaan ja yrittääkin pyrkiä kevätjuhlia valmistelevaan porukkaan. Aivan kaikki eivät muodonmuutosta ole todeksi uskomassa, koska linnan kissa ainakin tahtoo hiirijahtia jatkaa ja kenties joku toinenkin näkee muuttuneen ulkokuoren taakse sisimpään. Uusia ovia ja mahdollisuuksiakin näyttäisi avautuvan taikatempun avulla ja muutenkin tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta, mutta noinkohan vain ilo ja onni pikaisen pituuskasvun kautta on saavutettavissa...?



Satukirjapuuhastelun keskimmäinen osuus tuuppaa Tuhkimon tosiaan pienempään rooliin ja tuo pienen suuren Vili-hiirulaisen monessakin mielessä näkyvämpään osaan. Samalla koitos on mielestäni valikoiman vauhdikkain ja toiminnallisin, mutta huomautetaanpa silti, että korkeuksien takaa-ajoista ja pillastuneesta norsusta huolimatta meno pysyy melko maltillisena kilvoitteluna, eikä kevätjuhliin mitään käsittämätöntä kaaoshurmosta lähdetä luomaan. Mielessä käy myös, että jatko-osa on luultavasti jo lähtökohtaisesti suunnattu selkeämmin nuoremmille katsojille kuin alkuperäinen klassikko, koska tärkeiden asioiden vääntely ja kääntely vaikuttaa suoraviivaisemmalta. Opettavaisuus on kyllä sinänsä suloista, kun käydään kyseenalaistamaan koon välttämättömyys suuruuden saavuttamiseen ja samalla muistutellaan, miten jokaiselle paikkansa on ja ettei se ulkoinen olemus välttämättä paljoakaan paina ystävyyden katsoessa kohti sisimpää. Eihän tätäkään siis missään nimessä halua alkaa sydämestään inhoamaan, kun lämpöisiä ajatuksia tahdotaan välitellä, mutta hivenen tönkkö ja karkeakin toteutus kiepsauttaa kokonaisuuden jokseenkin joutavalta vaikuttavaksi kertakatseluviihteeksi, mikä kenties vähän keljuna kommenttina kaikuu tällaisessa yhteydessä.


Toisellekin pätkälle väännellään onnellinen loppu, mikä laitetaan kansien väliin, mutta vielä olisi aikaa sekä sivuja jäljellä, joten hiirulaiset pohtivat, että kolmas voisi olla vaikkapa Tuhkimon häikäilemättömyyteen ja häijyilyynkin taipuvaisen sisarpuolen rakkaustarina. Anastasian romanssi tietysti tuo mahdollisuuden palautella mukaan ensimmäisen elokuvan ilkimykset kuulumisineen. Linnassa juhlakausi jatkuu tiiviinä, koska taas Tuhkimon tehtävälistalla yhdet kemut olisi keksittävänä, ja niistä äitipuoli tahtoo tyttäriään muistutella, koska kyseessä on luultavasti mitä mainioin tilaisuus löytää erinomainen aviomies. Tavoitteita asetellaan varallisuuden sekä aseman perusteella, eikä romantiikalla tässäkään niin väliä, kunhan rikas aatelismies löytyy, niin siinähän ne tärkeimmät ominaisuudet ovatkin toivotulle puolisolle. Tuhkimo osaltaan päättää kipaista torilta muutaman oleellisen jutun ostelemassa ja samaan suuntaan sukulaiskolmikkokin käpsyttelee.

Liekö sitten vallan herkullinen tuoksu, mikä Anastasian houkuttelee harhailemaan leipurin liikkeeseen, jossa sattuu kohtalokas yhteentörmäys, koska kaksikon katseet lukittautuvat niinkin ilmiselvästi, että tilanteesta hullaantuneine ilmeineen vilahduksen näkevä Tuhkimo tajuaa heti, mitä onkaan tapahtumassa. Valitettavasti äitipuolen sydän ei näille tuntemuksille sykähtele, vaan tylysti hän ihanan hetken tuhoaa ja tekee myös selväksi, ettei leipurimiekkonen ole ihan sellainen kaveri, jota kumppaniksi olisi syytä haikailla. Vaikka sisarpuolilla on menneisyydessä ollut riitaa, kinaa, kaunaa ja kaikenlaista muutakin negatiivista kitkaa, niin eihän Tuhkimo voi Anastasiaa murheellisena pulaan jättää, vaan päättää toimia romantiikan lähettiläänä. Hyvätkin suunnitelmat tosin saattavat pieleen mennä, mutta noinkohan vain ihastuminen töppäyksen tai parikin kestää...?



Noin 20 minuuttia näissäkin puuhissa saadaan kulumaan, että sellainen pikaihastus on kyseessä, eikä mistään kyyneleisiin saakka liikuttelevista hetkosista tarvitse puhella. Tuskinpa on tavoiteltukaan aivan samanlaisia tuntemuksia kuin keskiyön kellojen kilkatellessa ensimmäisessä elokuvassa, mutta mielestäni pikkuisen enemmän olisi sopinut panostaa, kun lähdetään kokeilemaan, tulisiko rakkaudelle toinen tilaisuus vaiko täystyrmäys. Huumoria ei ole unohdettu, kun hymyn hakemisen hankaluudet ja muut kummalliset pulmat tulevat tielle, vaan eipä se viihdyttävyyskään silti kehuttavaksi kohoile. Kolmas kertomuskin saa oman teemaan sovitellun kappaleensa, eikä tämä Anastasian itsetuntoa kohotteleva ja sisäistä kauneutta kaiveleva laulu It's What's Inside That Counts mitään aplodeja ansaitse, vaan tekee ennemmin mieli mutista jotakin melkoisen unohdettavasta mitäänsanomattomuudesta. Onneksi väkisinkin vähän sydäntä lämmittelee, kun ei lähdetä koston poluille vanhojen vääryyksien ajamana, vaan nähdäänkin tilaisuus parannella välejä sekä paikkailla menneisyyden repimiä kuiluja. Saa nähdä, kaiveleeko elokuvasarjan kolmas osa Cinderella III: A Twist in Time vanhat vihollisuudet ja iänikuiset katkeruuksien kierteet takaisin kuvioihin, mutta itse toivottelisin ne sinne unholaan.


Kolmeen osioon jaettu ja yhdessä hyvässä hengessä lopeteltu satuhetki on ajatuksena ihan mukava, mutta lopputulos valitettavasti kallistuu lähemmäs laimeaa kuin lumoavaa. Vaikka en alkuperäisestä klassikostakaan mahdottoman suuresti hullaantunut, niin sitä silti mieluusti elokuvataiteeksi kutsuu, kun taas tällaista tarpeetonta ja keskinkertaista jatkoa luonnehtisin lähinnä kepeäksi videoviihteeksi ilman mitään varsinaisia huippuhetkiä. Sydäntä kiusaavat ja kutittelevat vivahteet ovat läpi elokuvan vähissä, eikä näissä pätkissä tunnu olevan oikein potentiaalia käydä kunnolla koskettamaan. Ensimmäisestä toki lainaillaan ja kierrätetään ajatuksia, mutta onneksi sitä ei ihan suoraan ole lähdetty toista kertaa tekemään. Kaikkiaan on kuitenkin melko vaikeaa yrittää listailla jatkolle mitään isompia plussia tai ansioita, ja vaikka linnassa olisi loputon juhlakausi käynnissä, niin silti ensimmäisen elokuvan arkielämän pienimuotoisempi puuhastelu suloisine hahmoineen ja leikittelyineen vetää voimakkaammin puoleensa ja loihtii monipuolisemmin ihasteltavaa silmillekin.

Kieltämättä pienoisen pettymyksen Cinderella II: Dreams Come True tuottelee, mutta eihän kolmiosainen satutunti nyt sentään silkan saastan ja surkeuden parissa vierähdä. Teemat unelmineen, ihastumisineen ja sydänäänten seuraamisineen sopivat kyllä Tuhkimon maailmaan, mutta vaisuhko toteutus taas varmistelee, ettei ensimmäisen osan elämys tule toistumaan. Lähinnä siitä on jäljellä satunnaisia hentoja haituvia ja jatkon tarpeellisuutta on kohtalaisen hankala nähdä tai lähteä pätevästi perustellen sen paikkaa puolustamaan. Esimerkiksi vähemmän välttämätön ja ennemmin leikittelyä kuin suurten tunteiden tuiverrusta tarjoileva jatko-osa The Fox and the Hound 2 on mielestäni vähän samaa sarjaa noin sisällöltään, mutta puutteistaan huolimatta pikkuisen parempi kuin tämä Tuhkimon sekalainen tarinakokoelma. Samana vuonna ilmestynyt Bambi II taas oli minulle positiivinen yllätys ja edelleen omalla listalla klassikoille tehtyjen toisten osien parhaimmistoa. Eihän siinäkään maailmoja mullistella, mutta hyväntuulista temmellystä ja kaunista katseltavaa kuitenkin Bambin ja kaverien lapsuuden päivät ovat katsojalle, eikä samaa valitettavasti viitsi sanoa Tuhkimolle kynäillyistä uusista kujeista. Korvillekin anti jää keskinkertaiseksi ja lopputekstien aikana vielä korostuu kehnohko musiikkipuoli, kun turha nykyaikaistettu tulkinta alkuperäisen elokuvan laulelusta siellä taustalla raikaa. Toisaalta se samalla summaa elokuvaakin, eli kohtalaisen laihoin eväin ja toisluokkaisella toteutuksella on lähdetty klassikkosatua jatkamaan ja päivittämään, mikä laittaa miettimään, että on luotettu ensimmäisen ihastelijoiden tarttuvan Tuhkimon taikaan toistamiseen, eikä niinkään ole ollut painetta panostaa parhaaseen laatuun.



Cinderella II: Dreams Come True (2002) (IMDB)

Haaveiden maailmoista ja unelmien reunoilta taas totisempi todellisuus kutsuu, koska Tuhkimon toiset seikkailut vaihtuvat pohjoiseen eloon poroja paimennellessa. Toukokuun aikaisempi samalta levyltä napattu lyhytdokumentti vei kesäiseen Rymättylään, jossa perinteistä nuottakalastusta katsojille esiteltiin. Nyt ei kuvissa niinkään lämpöiset laineet kimaltele, vaikka vuoden kuumaa kautta kuitenkin vietetään tunturien maassakin. Tutut tyypit ovat taas tekijäporukassa, eli Eino Mäkinen kuvaa ja asiantuntijoina toimivat Kustaa Vilkuna sekä Heikki Roivainen. Kertojaa ei tässä tapauksessa ole, eli mykällä linjalla mennään ja sen lisäksi varsinaisesta dokumentistakin on ensimmäinen puolikas hävinnyt jäljettömiin. Kuvaukset hoidettiin valmiiksi kesällä 1939, mutta homma viimeisteltiin vasta talvisodan jälkeen 1940, jolloin elokuvasta tuli noin 15-minuuttinen versio levitykseen, mutta siinä laajuudessa se ei ole säästynyt vuosien kulutukselta. Kyllähän levyltä löytyvällä pätkälläkin sinänsä mittaa on 12 minuuttia, mutta siihen on liitetty Vilkunan kommenteista koostellut melkoisen mittavat saatesanat rullailemaan, eli varmaan kuudesta seitsemään minuuttiin varsinaista kuvamateriaalia on aika hampaineen haukannut tässä tapauksessa, mikä samalla tarkoittaa, että dokumentti itsessään on hyvinkin epätäydellinen.

Alussa verkkaisesti rullaileva tiivis kertomus kesän 1939 kuvausreissusta on kuitenkin melko mielenkiintoinen tietoisku ja heti siinä mainitaan, että tämä pidempi matka Peräpohjolaan ja Käsivarren Lappiin oli elokuvayhtiön merkittävin projekti kyseisenä vuonna. Matkan päätarkoituksena tosin oli taltioida lohenpyyntiä ja heinäkuun alussa tämä tavoite mielessä kohti pohjoista paineltiin. Kuvaukset saatiin käyntiin Kemijoella Muurolan kylän verkkopadolla, josta jatkettiin alajuoksua seuraillen Tervolaa kohti, sillä sieltä löytyvää lanapatoa pidettiin kaikkein kauneimpana patopaikkana Suomessa ja muutenkin elokuvallisena ympäristönä. Torniossa sää muuttui sateisemmaksi ja kohteeksi otettiin Karunki aikomuksena kuvailla koskella siian lippoamista. Sää oli silloinkin sumuinen, mutta jokseenkin kummallista kalastustapaa saatiin silti filmille taltioitua. Myöhemmin kuvausporukan palaillessa pohjoisemmilta seuduilta seisahduttiin Kukkolankoskelle siikajuhlien viettoa tarkkailemaan ja kuviin napattiin talteen esimerkiksi vanhanaikaisesti suoritettu saaliin jakaminen, eikä ollut huonoista ilmoistakaan kiusaa. Näistä työtuokioista ja muista paloista saatiin leikattua esityskuntoon noin 15-minuuttinen kalastusdokumentti Peräpohjolan lohen- ja siianpyynti, joka valitettavasti on sittemmin kadonnut tai tuhoutunut.



Sinänsä kuitenkin hyvä, ettei koko reissu vaivoineen ja väkerryksineen hukkaan mennyt, koska tosiaan muutakin kuvauspuuhaa kaveruksilla oli kehitteillä, ja niinpä filmausmatka jatkui pohjoisempaan Lappiin niinkin erämaisille seuduille, että tiet loppuivat kesken ja piti jatkaa veneillä kulkua määränpäätä kohti. Könkämäeno-jokea pitkin kiidettiin Kilpisjärven suuntaan, ja tämä kyyti vesiä pitkin oli Vilkunan kommenttien perusteella elämys itsessäänkin, sillä reitin tähän osaan mahtui runsaat 50 koskea tai joen muuta voimakkaampaa virtauspaikkaa, mikä tarjosi oivan tilaisuuden taltioida vanhanaikaista vesiteiden taivallusta. Loistavia kuvia saatiinkin ja erinomaisia oppaita oli veneessä mukana. Valitettavasti taitaa olla niin nykykatsojan kannalta, ettei näitäkään pätkiä ole armoton aika säästellyt ihmeteltäviksi. Kunhan päästiin rantaan, niin keskityttiin ikuistamaan jokapäiväistä lappalaista elämää, mutta ennen pitkää piti pakata kamat ja jatkaa kohti varsinaista porokylää, joka siihen aikaan oli siirtynyt ihmisineen ja eläimineen Saana-tunturin lähistölle.

"Tunturisaamelaisilla poronhoito kehittyi suurimuotoisemmaksi. Vuonna 1605 Tornion Lapissa Enontekiöllä oli lapinkylissä noin 1600 poroa ja Kemin Lapissa 434. Sata vuotta myöhemmin monella porolappalaisella saattoi olla yli 200 poroa ja Utsjoella rikkaimmilla 1000-2000.[2] Perheet jutasivat poroinensa satojakin kilometrejä Inarin talvilaitumilta Norjan rannikon kesälaitumille ja päinvastoin. Elämä porojen kanssa oli yhä tiiviimpää ja riippuvuus suurempi. Rajojen sulkeminen lopetti tämän paimentolaisuuden muodon: Norjan ja Suomen raja suljettiin 1852, ja Suomen ja Ruotsin välinen raja 1888. Tämän seurauksena tunturisaamelaisia muutti etelämmäksi uusille laidunmaille. Niinpä Sodankylän Vuotson alue sai ensimmäiset suurporonhoitoon keskittyneet suvut 1870-luvun jälkeen, ja poronhoito levisi tämän jälkeen enenevässä määrin myös suomalaisten keskuuteen. Elinkeinomuutokseen vaikutti metsäpeuran hävittäminen poronhoidon edestä. Poronhoitoa ei voitu suuremmassa mittakaavassa harrastaa, ennen kuin metsäpeura oli hävitetty, koska metsäpeurat villitsivät porotokat, koska metsäpeura ei kesyyntynyt. Vuonna 1800 Inarissa oli poroja 4000, kun 70 vuotta myöhemmin niitä oli kaksinkertainen määrä ja kasvu jatkui. Vuonna 1900 koko poronhoitoalueella poroja oli 128.534.[2] Porojen määrät kasvoivat rajusti 1880-luvulta alkaen."

Poronhoito



Kuten katsojallekin varsinaisissa säilyneissä kohtauksissa esitellään, niin nämä kylät tosiaan olivat varsin liikkuvaisia ja kevytrakenteiset asumukset pystyttiin purkamaan sekä siirtämään melkoisen näppärästi ja nopsasti. Kuvausporukka tavoitti pikkuhiljaa pohjoiseen pyrkivän porokylän heinäkuun puolivälin kohdilla ja parista tuhannesta poroyksilöstä koostuva lauma oli tekijöille ainutlaatuinen sekä vaikuttava kokemus ja rinteitä pitkin porhaltavan eläinmäärän valtavuutta yritetään kauempaa napsittujen otosten kautta katsomoonkin välitellä. Aiemmissa kansanperinnettä kuvaavissa lyhytelokuvissa on tullut selväksi, ettei päätarkoitus niinkään ole leppoisaan joutenoloon tai tunnelmakuvien taiteiluun panostaa, ja niinpä myös tässä teoksessa työntäyteinen sekä raskas elämä pilkahtelee. Tekemistä on paljon ja heinäkuun helteet sääksineen kiusaavat poroja houkutellen laumaa kohti Norjan viileämpiä korkeita tuntureita lumihuippuineen. Nähdäänhän kuvissa myös ihmisten uurastusta porovaellusten lisäksi, mikä minuuteissa mitattuna eniten liittyy majoituspaikkojen väsäilyyn, mutta pitäähän sitä syödäkin ja hauvakavereillekin murkinat tarjoilla. Taustoilla tietysti kauniit sekä jylhätkin näkymät vilahtelevat, ja niitä maisemia mieluusti katselee, vaikkei koko ajan sattuisi ja tapahtuisikaan. Tosin silti sanoisin, että kadonneesta kuvamateriaalistakin johtuen joku asiantuntija olisi voinut kenties tekaista dokumenttiin vaihtoehtoisen selostuksen ja sitä kautta kotikatsomoon vaikkapa niitä hävinneitä osuuksia paikkaavaa taustatietoa.

Valitettavasti näistä muutamista kauniista otoksista ja kiehtovista kuvista huolimatta joutuu toteamaan, ettei kyseessä mikään mahdottoman antoisa elämys ole, mutta siitä ei tee mieli alkaa hirmuisesti murisemaan, koska tosiaan alkuperäisestä teoksesta on noin puolikas hävinnyt teille tietämättömille. Siksi tuli hiukan mietittyä, että onkohan niinkään järkevää ottaa näitä epätäydellisiä dokumentteja käsittelyyn, mutta tässäkin tapauksessa ainakin näin Lappia ihastelevan silmien iloksi elokuvasta löytyy parempia pätkiä ja tosiaan kattavat alkusanat tuovat sekaan tietorikkaampaa sisältöä, mistä on ihan mukavaa seikka ja toinen blogin lyhytdokumenttien osastoon kirjailla. Vilkunan elokuvaa edeltävien kommenttienkin mukaan tekijät olivat aikoinaan saaliisensa tyytyväisiä, kun filmiä kertyi satojen metrien verran ja sen lisäksi Mäkinen napsi ahkerasti myös valokuvia, joita saatiin arkistoon noin tuhat kappaletta myöhempien aikojen ihmeteltäväksi. Ilmeisesti nämä valokuvat on saatu säilyteltyä paremmin, eikä samanlainen tuho ole niiden osaksi koitunut. Jos Enontekiön porolappalaisten parissa eräänlainen tynkäteos onkin, niin samaisen levyn viimeiseksi vilkaistavaksi jäänyt Suonikylän talvielämää tarjonnee huomattavasti perusteellisemman sekä samalla kattavamman katsauksen pohjoiseen elämänmenoon 1930-luvun viimeisinä vuosina suuria muutoksia mukanaan tuovan sodan jo odotellessa aivan kulman takana. Sepä siis olisi seuraavana tässä sarjassa ohjelmistossa, mutta välillä taas mielellään jotakin viihteellisempää hömpötystä...

Enontekiö

Kaaresuvanto



Enontekiön porolappalaisten parissa (1940) (IMDB)

Enontekiön porolappalaisten parissa (Elonet)

Odotettuun tapaan kevään kuumotellessa lähtee katselu- ja kirjoittelutahtikin siinä samalla laskuun välien venähdellessä, kun päivät sekä vähitellen illatkin kuluvat ulkoilmasta nautiskellen. Syksymmällä taas varmaan elokuvaviihdykkeet vievät isomman palasen vapaa-ajasta, vaan eipä harrastelu täysin tauolle jouda lämpimien aikojen kaudellakaan. Toukokuun lempeämpien lätinöiden lisäksi pitää tietysti pikkuisen tuimempaakin tavaraa katsella, eli Charles Bronson kutsutaan kotikatsomon kevätvieraaksi jälleen kerran. Täytyy tosin todeta, ettei Assassination miestä minnekään kovimmille koston poluille ole marssittamassa, vaan tämä Bronsonin myöhäisempien aikojen vääntö sijoittuu hänen filmografiassaan toiminnallisempien teosten osalta valitettavasti varsin löysien koitosten kerhoon, eli jos kätöset täristen jännityksestä pinkeänä kaipaa rajua rähinää ja hurjaa hutkintaa, niin tämä henkivartijahöttö taitaa Bronsonin tuotannosta olla kohtalaisen kehno valinta sitä tilausta täyttämään. Itsehän päätin ottaa vähän hatarien muistikuvien varassa mielessä välkehtivän tarinan uusintaan aivan liian myöhäiseksi venähtänyttä iltaa viimeistelemään, mutta mahtaakohan Assassination väsähtäneille silmillekään edes keskinkertaista räiskyttelyilottelua toisinnollaan tarjoilla...?

Katujen lakia noudattelevia tylyjä tuomioita ei sentään aivan heti sännätä luodein jakelemaan, vaan odotteleva ilmapiiri vallitsee suurempien väkijoukkojen kerääntyessä todistamaan uuden presidentin virkaanastujaisia. Juuri sopivasti taksi tuo Jay Killianin (Bronson) paikalle ja kenties työn puolesta takaisin tositoimiin, koska hän on viettänyt kuutisen viikkoa poissa näistä kuvioista sairaslomalla. Ilmeisesti kokemusta on korkean profiilin suojeluhommista kertynyt, mutta nyt miekkoselle tiedotellaan, että presidenttiä turvaavat toiset tyypit ja Killian ryhmineen on päävastuullinen uuden mahtimiehen vaimon hengestä ja terveydestä. Jostakin syystä tämä toimenkuva ei laita Killiania riemusta hihkaisemaan ja vastaavissa nihkeissä tunnelmissa vaikuttaa olevan turvatoimien kohde Lara (Jill Ireland), joka melkoisen suorasanaisesti tekee selväksi, ettei paljoakaan Killiania arvosta ja tämä väkinäinen tuttavuus käynnistelläänkin melkein jossakin avoimen halveksunnan rajamailla.



Tähdet tai muutkaan kohtalon enteet eivät siis välttämättä aivan parhaissa asennoissa ole kaksikon kohdatessa, mutta pakko mikä pakko sietämättömyyttä on sietää tässä tapauksessa, koska Killan ei voi hommiaan valita ja Lara taas joutuu katselemaan hänelle osoitettuja suojelijoita, eli näilläpä sitä mennään, vaikka horisontissa selkeästi on jo kiukuttelua kera sekalaisen purnauksen nähtävissä. Jo ensimmäisen autokyydin yhteydessä käy selväksi, ettei Lara suostu käskytettäväksi, vaan päättääpä ottaa kulkupelikseen avoauton, mikä noin turvallisuusnäkökulmasta on vähintään pieni painajainen, ja tahtoopa hän myös uhitellen osoittaa, ettei suostu jakamaan pelkoja mahdollisista murhayrityksistä. Oman pään mukaan siis mennään, mutta jotakin on väkijoukon keskellä kehitteillä, mikä lopulta johtaa räjähdykseen. Pamahduksesta jää siinä määrin varaa tulkinnoille, että sitä voidaan onnettomuudeksi väittää ja kun mitään vakavaa ei lopulta satu, niin innokkuus jälkiselvittelyihin laskee.

No, vaikka osa porukasta tahtoisi unohtaa tämän sattumuksen, niin Killianin epäilykset ovat jo heränneet ja hämärähommien mahdollisuutta lähdetään vaivihkaa selvittelemään. Ilmeisesti hänellä on takana riitaisa avioero, mutta sepä ei vie täysin puhtia pois töiden suhteen ja kyllähän kokenut kaveri nopsaan pääsee kärryille, mikä isompi suunnitelma saattaa taustalla toteutustaan vartoilla. Pitäisi vain saada muut vakuuttuneiksi, että kieroilua on meneillään, ja omat alaiset tuntuvatkin Killianiin luottavan. Aivan eri asia on johtoportaan sekä poliittisten päättäjien päiden kääntely, koska siltä suunnalta on luvassa jahkailua, empimistä, kiistämistä ja muutakin kampittelua. Joskohan jollakin on oma etu mielessä tai muuta kieroilua kiikarissa, mutta Killian ei noin vain suostu luopumaan ajatuksistaan tai aikeistaan. Samoihin aikoihin Laraa ajetaan ahtaammalle lehdistön toimesta, koska painostaen tivaillaan vastauksia liittyen presidenttiparin yksityiselämään ja mahdollisiin railoihin rakkaudessa, eli kovin kivaa ei kellään tunnu olevan.



Liittyneekö sitten näihin, vai tuleeko muuten vain tarve tempaista lyhyt irtiotto, mutta joka tapauksessa Lara päättää sen suuremmin lupia kyselemättä livahtaa veneilypuuhien pariin merellisestä elämästä nauttimaan ja rentoutumaan. Jos Killianilta kysyttäisiin, niin tämä reissu ei hirmuisesti kannatusta keräisi, mutta Lara ei edelleenkään paljoakaan piittaa turvapäällikkönsä näkemyksistä tai tämän mieltämistä vaaranpaikoista. Sattuupa kuitenkin olemaan niin, että pitkän uran tehneen Killianin vainu on viritelty kohdilleen ja sitä vahvistelee paatin pohjaan kiinnitelty ärhäkkä pommimötkäle, joka posauttelee jahdin pirstaleiksi. Edelleen kokeillaan, joskohan menisi onnettomuusselityksellä läpi, mutta touhuun ja temppuiluun jo tympiintynyt Killian lähinnä toteaa, että äärimmäisen harvinaisia näiden veneiden yht'äkkiset paukahdukset ovat. Jos ei miekkosta vieläkään uskota, niin onhan sitä toki luvassa lisää vahvistuksia, eikä enää lainkaan niin piiloteltuja salamurhayrityksiä, vaan pahisporukoissa kaivellaan rohkeammin kivääriä käteen ja lähdetään räiskyttelemään, mutta kyllähän Killianin hyppysissäkin tuliaseet kuolettavaan tapaan luotejaan jakelevat, eli kaipa sitä täytyy lähteä kokeilemaan, kenellä taidot riittävät ja kuka taas joutuu henkikullastaan luopumaan...

Jos elokuva kuulostaa selostuksen perusteella kuivahkolta, niin sitähän se valitettavasti onkin piristävien paikkojen ollessa lyhyitä ja vieläpä varsin vähäisiä lukumäärältään. Suurimmalta osaltaan Assassination keskittyykin esittelemään melkoisen mielikuvituksettomasti ideoitua surmajuonitteluaan, jonka epämääräiset taustatyypit eivät jaksa kiinnostaa juuri lainkaan. Kun vielä toteutus on luokkaa puhditon ja laiska lössähdys, niin jo valmiiksi väsähtäneen katsojan ei tarvitse mitään mahtavaa keskiyön tuntien piristymistä pelätä, koska lyhyistä revolverileikeistä huolimatta vaikutus vastailee ennemmin jotakin Nukkumatin touhuja. Vähänkään enemmän Bronsonin tuotantoa ja etenkin 1980-luvun jälkipuoliskolta eteenpäin katsottuna hiipuvaista remuamista vilkuillut lienee tullut tutuksi sen seikan kanssa, ettei hän keskinkertaisuuksista onnistunut pitäytymään erossa. Itsekin niitä tähän sarjaan mieltämiäni tekeleitä on tullut lukuisia tutkittua ja osaa jopa useampaan kertaan, joten sinänsä tuttua juttua näiden puisevampienkin pätkien ruotiminen on.



Muutamasta tällaisesta vaisummasta kärhämöinnistä olen blogiinkin naputellut, mutta sen sanoisin, että monesti niistä Bronsonin C-kerholaisistakin on löydettävissä viihdyttävää vihoittelua tai suuta hymyyn vääntävää ylilyödyn tylyä touhua. Assassination taas valitettavasti ei omien silmien mukaan kykene juuri mitään mainittavaa millään osa-alueellaan katsojan iloksi kyhäilemään, vaan homman henkenä on joutavanpuoleinen tasapaksuus ilman huippuhetkiä tai oikeastaan edes toisluokkaisen toimintaelokuvan tokkairointeja taikomaan. Eihän runsas kuukausi sitten kommentoitu The Stone Killer sinänsä mikään tiukkojen poliisielokuvien esimerkillinen tylyttely ole, mutta sekin kyllä kohtalaisen rauhallisesta tahdistaan huolimatta pieksee nämä uudemmat salamurhailuyritykset siinä määrin selkeästi, ettei tarvitse arpomisia harrastella. Laadullisesti lähempänä liikkuu vuonna 1988 ilmestynyt Messenger of Death, joka lokakuun uusinnassa vaikutti kovin väsähtäneeltä ja kärsi sekin yleisestä toimintarutistusten puutoksesta, mutta minusta sekin on yleiseltä menoltaan hiukkasen reippaampaa kaunojen selvittelyä ja kuvapuoleltaan selkeästi komeampaa katseltavaa. Tahtoo siis sanoa, että Assassination menee omalla listalla Bronsonin kehnoimpiin kevyesti.

Tokihan näitä heikkojakin elokuvaviritelmiä ehti pitkään yhdessä valkokangaselämän ulkopuolellakin viihtyneelle pariskunnalle kertymään, koska kaikkiaan 16 elokuvassa IMDB:n mukaan Bronson ja Ireland yhdessä esiintyivät. Sinänsä on kuitenkin harmi, että tämä viimeiseksi jäänyt yhteistyö on joukon huonoimpia ellei jopa se kaikista kehnoin. Ireland pääsee jälleen virnistellen kovistelemaan puolisoaan, mutta sen suurempaa sähäkkyyttä sanailuihin ei saada ja mielestäni nämä koukerot on parin aiemmissa yhteistöissä käyty hauskemmin ja reippaammin läpi. Paras puhti ja pilkahdus onkin keskinäisestä keljuilusta ja naljailusta poissa, mutta eipä elokuvan yleistä lässähtäneisyyttä sovi kaksikon niskaan kaataa, vaan suurimmat puutteet pystyy helposti etsimään aivan toisaalta, ja kyllähän kuittailuista kuitenkin vähintään pari hymähdystä irtoaa. Ireland ei IMDB:n triviaosaston perusteella edes ollut erityisen innokas tähän hommaan, vaan alkujaan tahtoi toimia lähinnä tuottajan roolissa, mutta Bronson ja tuotantoyhtiön pomo sitten suostuttelivat kameran eteen. Assassination jäikin Irelandin toiseksi viimeiseksi valkokangasnäyttäytymiseksi ja sen jälkeen ilmestyi enää samana vuonna Caught, jossa ei tosiaan Bronsonia nähdä. Irelandin kohdalla eläkepäivät murheellisesti päättyivät kamalan ennenaikaisesti, koska hän kuoli vain kolmisen vuotta myöhemmin rintasyöpään.



Assassination oli myös ohjaajalleen Peter Huntille viimeisiä teoksia, sillä sittemmin hän toimi enää yhden televisioelokuvan ohjaajana. Myös Huntin kohdalla voinee puhua hiipumisesta, koska varhaisten Bond-elokuvien leikkaajana ja myöhemmin ohjaajanakin mainetta kerännyt kaveri oli kyllä 1980-luvun jälkipuoliskolle tultaessa menettänyt melkoisesti otettaan toimintakohtausten suhteen. Jos muistelisi vaikkapa Huntin ja Bronsonin ensimmäistä yhteistä elokuvaa vuodelta 1981, niin Death Hunt esittelee selkeästi kovempaa sekä vauhdikkaampaa menoa ja muutenkin siinä Bronson kera Lee Marvinin yrmyilee ja äijäilee osissaan paljon pirteämmin, vaikka kumpaisellakin ikää jo oli kertynyt kohtalaisesti. Huntin ja Bronsonin toinen yritys onkin aiempaan tappavaan jahtiin vertailtuna tullut rankkaa alamäkeä ja homma tuntuu olevan pahasti hukassa, ja onhan se tosiaan jokseenkin murheellista katsottavaa, kun kaksi alansa rautaista ammattilaista ei näytä kykenevän edes menetteleväisesti viihdyttelevää jännitysnäytelmää loihtimaan.

Tuskinpa lienee reilua lähteä väittämään, että melko selkeä epäonnistuminen menisi puhtaasti Huntin ja Bronsonin piikkiin, koska taitaapa tuotantoyhtiön päätöksilläkin osansa olla tässä hutiloinnissa ja sähellyksessä, sillä IMDB tietää kertoa, että pikkuisen ennen kuvausten alkua budjettia pudotettiin merkittävästi ja säästösyistä käsikirjoitusta karsittiin. On helppo uskoa, että nämä nipistykset ja säästötalkoot heijastuivat suoraan toiminnan näyttävyyteen, sillä siitähän ei oikeastaan voi edes puhua, kun hyvät ja myös ne kohtalaisetkin räiskyttelyt ja kamppailut uupuvat suunnilleen täysin. Ainakin omasta mielestäni juuri se, että toimintaelokuvaksi tarkoitettu tekele onnistuu esittelemään vain muutaman varsin unohdettavan ja lyhyen paukuttelun parhaimmillaan tusinatavaraa edustavassa laatuluokassa, on pääsyy, miksi Assassination kaikkiaan on melkoisen heikko esitys. Lisäksi jostakin syystä käsittämättömästä lähdettiin vielä laimennetulle linjalle, jolla elokuva saatiin läpi perheystävällisemmällä ikäsuosituksella. Tympäisee jo ajatuskin siitä, että Cannon Group tekaisee Bronsonin kanssa jahkailevan sekä vesitetyn PG13-puuhastelun, ja siihen suuntaan mielipide lopputuloksen suhteenkin voimakkaasti kallistuu.



Näennäisesti vauhtia ja liikettä löytyy, koska matkoja taitellaan ja jahteja viritellään veneillä, autoilla, lentokoneilla, junilla, moottoripyörillä, helikoptereilla ja maastoajoneuvoilla, mutta eipä se menopelien ahkera vaihtelu tai pisteestä toiseen vipellys itsessään vielä varsinaista vauhtiviihdettä takaa, vaan vaikuttaa lähinnä halvalta yritykseltä pitää yllä jonkinlaista toiminnallisuuden illuusiota. Jos lähtisikin räväkämpää sisältöä summailemaan, niin helposti päätyy melkoisen surkuhupaisaan loppulaskelmaan. Esimerkiksi tiivistetysti katsottuna ensimmäinen kolmannes tuo ruudulle pari räjähdystä ja paljon joutavaa jaarittelua. Sittemmin näpistellään järeämpää aseistusta ja päästään pariin otteeseen singoilla posauttelemaan ja luoteja vaihtelemaan sarjatuliasetuksilla, vaan eipä noistakaan montaakaan kehua tee mieli lausahtaa, kun jälki on mitä on. Esimerkiksi tämän yhden onnettoman "ammattilaisen" yöllinen hyökkäys on siinä määrin tolkutonta tulitusta räpellysmäisesti toteutettuna, että katsomossa lähinnä tulee todettua joopati-joo, sellaista hupia sitten... No, kuvakaappausten perusteella joku voisi tulkita, että kyllähän räjäyttelyä ja revittelyä riittää, mutta valitettavasti nämä tuokioiset edustavat vähemmistöä vajaan 90 minuutin kestossa ja kestettäväkseen saa väkinäistä vitsailua plus tyhmää, tökkivää ja turhaa turinaa, mikä tätä nurinaa taas tuottelee.

Näissä tällaisissa tekeleissä yleinen tyhmyys ei todellakaan ole mikään ylitsepääsemätön este viihdyttävyydelle, vaan hölmöilystä voi jopa plussaa keräillä, mutta tylsyyteen yhdistettynä saadaankin helposti aikaan haukotuttava ja turhauttava kokonaisuus, jollaiseksi Assassination jo alkuvaiheissaan seikkailee ja jää tympiviin touhuihinsa valitettavasti jumittelemaan. Ne paremmat toimintakohtaukset ovat miltei nollissa ja unihiekkaa viskotaan rankasti muutenkin väsyneille silmille, eikä salaliitto-osuus jaksa kiinnostaa sitten yhtään. Siinähän niitä syitä, miksei Assassination ole kummoisestikaan kotikatsomon uusintaohjelmistoon päässyt ja taitaapa tämä jäädä viimeiseksi vilkaisuksi sen osalta. Jäkätteleväistä valittelua tämä vähemmän häikäisevä väkivaltaviihde siis kirvoittelee, enkä ainakaan muista, että muidenkaan näppäimistöiltä olisi huikeampia hehkutuksia tullut vastaan. Eihän elokuva ole siinä mielessä uskomattomassa huonoudessa tarpova, että kävisi raivoa nostattelemaan, mutta toisaalta on hyvin hankalaa keksiä oikeastaan mitään myönteistä sanottavaa. Yleensä sentään niistä toisluokkaisemmistakin Bronsonin rymistelyistä niitä pirteämpiä pilkahduksia etsin ja löydän, mutta nämä surmayritykset tympäisevine selvittelyineen ja salailuineen kuitenkin singahtavat unettavan takkuilevaksi tylsäilyksi.



Assassination (1987) (IMDB)

Pitää kai Suomen juhlavuotta blogissa pikkuisen monipuolisemmin huomioida kuin vain vanhoja kansanperinnedokumentteja katsellen sekä niitä kommentoiden, ja näkisin, että mukaan mahtuu vallan mainiosti ripaus jos toinenkin huovismaista velmuilua. Hyllyssä tosiaan olisi useampikin Veikko Huovisen teoksen pohjalta väännetty elokuva ja televisiosarja odottelemassa, ja aikomuksena onkin niitä ajan sekä mielenkiinnon mukaan napata tutkittaviksi. Alkuun kuitenkin teki mieli tempaista vauhtia antamaan kirjailijan varhaistuotannosta jokin omalla kohdalla vähemmälle huomiolle jäänyt tapaus Huovis-vuotta käynnistelemään. Melko tarkalleen 60 vuotta sitten ilmestynyt Hamsterit oli Huoviselle järjestyksessään neljäs romaani, joka kyllä on tullut lukaistua, mutta vain kertaalleen ja pitkälle yli vuosikymmenen taakse takautuvat muistikuvat ovat senkin suhteen haalistuneet siinä määrin, että tämä omituinen ja hauskakin ylistys hamstrailun autuudelle sekä toiveikkaan talvimielen tavoittelulle tuntuu oikein osuvalta valinnalta tähän väliin.

Eihän Huovisen kirjoihin toistamiseen tarttuminen tietenkään tällaisia tekosyitä edellytä, mutta on kuitenkin kiva silloin tällöin tutkailla rinnakkain enemmän lukijan mielikuvitusta ruokkivaa alkuperäistä näkemystä ja tämän tarinan kohdalla 25 vuotta myöhemmin eläviin kuviin soviteltua juttua. Viime vuoden kesällä ja venähtäneen aikataulun myötä syksylläkin ihmettelemäni kymmenosainen televisiosarja Huovisen lyhyet erikoiset sopi luontevasti jakso kerrallaan käsiteltäväksi, sillä se oli koosteltu kasaan eri kokoelmissa aikoinaan ilmestyneistä lyhyttarinoista. Hamsterit onkin kolmiosaisena ja yhtenäisen tarinan sisältämänä minisarjana pikkuisen pulmallisempi juttu osissa kommentoitavaksi, mutta omat taipumukset tietäen lienee senkin kohdalla parempi edetä jaksojaon mukaan. Jälleen yritän kertaillessani vähäsen vertailla kirjallista teosta televisiolle käsikirjoitettuun versioon ja lainailen höpötykseni lomaan valikoituja otteita kirjan sivulta, eli annetaanpa Huovisen alkuun esitellä pikkuisen tätä omintakeista päähenkilöään:

"Mies on luonnollisesti aivan yhtä hupaisa kuin kuka tahansa samankaltainen. Leikkiä nyt tuolla tavoin hiiren kanssa! Hän on pitkähkö, kohtalaisen tukeva, ehkäpä noin neljänkymmenen ikäinen. Kasvot ovat pulleahkot, huuletkin paksuhkot. Korvalehdetkin ovat sellaiset vankanpuoleiset, miellyttävän lihavat. Hänellä on ruskeat, iloiset, rohkaisevat silmät. Suu on sellainen, ettei siitä ota selvää niin vain. Se on nimittäin hiuksenhienosti hymyn ja vakavuuden rajamailla, että kun hän näyttää hymyilevän, saattaakin hän olla tosissaan.

Hänen nimensä on Hamsteri. Kun ihmisellä on sellainen nimi, ei tarvitse pitää surua etu- ja sukunimestä.

Saatuaan perinnön hän muutti tänne peninkulman päähän kaupungista ja osti mökin, jossa on kaksi huonetta. Hän asuu mökissä jo toista vuotta. Paikkakuntalaiset puhuvat vakaumuksellisesti, ettei herra Hamsteri tee mitään, vaan laiskottelee. Melkeinpä se totta onkin, sillä mies on haaveilija, eikä lainkaan osallistu tuotannolliseen tai hallinnolliseen elämänmenoon. Hänen pientä taloaan ympäröi ihmeen kaunis puutarha. Sinne hän istuttaa puita ja pensaita, milloin ei vaeltele metsissä tai nummimailla."

Siinä missä Huovinen ottaa hiukkasen hiljaisemman alun tarinalleen käyttäen useammankin sivun verran Hamsterin (Pentti Siimes) luonteenpiirteiden ja taipumusten esittelyyn, niin ilmeisesti television puolella on päätetty lähteä toisen kaavan kautta tekemään tyyppejä tutuiksi. Mistään sinänsä räväkästä aloittelusta ei siinäkään ole kyse, mutta Hamsterin kesänaapurit tulevat mukaan menoon huomattavasti nopsemmin, eli käytännössä ihan ensimmäisissä kuvissa ja näinpä saadaan pääporukka jo alkutekstien aikana pintapuoleisesti esiteltyä ja marssitettua kameran eteen. Viisihenkinen perhe on matkalla varmaankin vesiä kohti, sillä sellaiseen kesäiseen touhuiluun varustelu viittaa. Mankka möykkää, onget ovat matkassa ja saarelle pitäisi päästä nuotiota käryttelemään mukavasta päivästä nautiskellen, vaan noinkohan se on sujuakseen...?

"Hamsteri huomaa, että miehen sisällä on jotain särkynyt, jokin levoton riuhtova voima on ollut lopulta liian ankara. Mutta niin kuin hyvässä laivassa on monia vedenpitäviä osastoja, samoin näyttää olevan tuonkin miehen laita. Niin, murtumakohdan vieressä on sentään ehyttäkin: pyrkimys, väkevä näkemys jostakin ihmeellisestä, iloisesta tapahtumasta, jonka täytyisi joskus toteutua. Siis selvästi toivoa, uskoa siihen, että edessä häämöttävässä valoläikässä on se, mitä etsitään."

Ensinnäkin sytyttelyssä melko olennaiset tulentekovälineet ovat jääneet jonnekin, vaan kyseinen puute ajoissa huomataan, mutta seuraava este nouseekin jo suuremmaksi haasteeksi kesähaaveiden tielle, koska vene vuotaa kuin mikäkin seula. Hamsteri tarkkailee etäämmältä, miten perheen Rurik-isä (Aapo Vilhunen) saa vaimoltaan Tellulta (Kirsti Kemppainen) melkoiset läksytykset, eivätkä nämä jälkilöylyt lainkaan hilpeitä tunnelmia tai tuntemuksia ole nostattelemassa. Voipi oletella, ettei kamalan kireä ilmapiiri ole ihan ainoastaan epäonnistuneen veneseikkailun seuraamuksia, vaan kyse taitaa olla laajemmasta tyytymättömyyden kasautumisesta, mikä lähteekin ryminällä purkautumaan. Reissu lopahtaakin sähällellykseen ja vettyneisiin vaatteisiin, eikä pahoittuneita mieliä olla ihan saunomalla parantamassa, sillä ennemmin näyttää ja kuulostaa siltä, ettei juuri mikään ole hyvin.

"Hän on hamsteri mieleltään ja sielultaan, hamsteri viimeistä solua ja luuydintä myöten. Hän haluaisi jonakin kesäkautena ja raikkaana syksynä kerätä ja ostaa sievoiset talvivarastot ruokaa, juomaa, vaatetta ja monenlaisia tarveaineita, saadakseen sitten nauttia lämmöstä ja turvallisuudesta talven ajan. Mutta kaikki on ollut hänelle tähän asti vain haaveilua. Hän on köyhä. Hänellä ei ole koskaan ollut mahdollisuutta toteuttaa kuvitelmiaan. Vaatimaton perintö meni tarkoin hänen mökkiinsä. Toimeentulonsa hän ansaitsee nipin napin kirjoittelemalla lehtiin pieniä kertomuksia eläimistä ja ihmisistä, joilla on talvivarastoja. Merkilliset tarinat ovat alkaneet herättää lukijoissa huomiota. Mutta Hamsterilla itsellään ei ole kellarissa mitään. Kellari on aivan tyhjä. Hän ostaa päivittäin leipää ja sokeria tai jonkin appelsiinin ja aterioi ruokalassa kuten monet muutkin."

Tellu antaakin palaa kunnolla vyörytellessään tyytymättömyyttään Rurikin toimiin ja touhuihin, sillä kolme viikkoa on saatu kulumaan minkään edistymättä ja kohta alkaa olla kesäkin menetetty, eikä olla saatu paljoakaan tehtyä. Kunhan myrskyisä melske pikkuisen leppyy ja laantuu, niin uskaltaa Hamsteri viimein livahtaa varovaisesti vieraisille tekemään lyhyesti tuttavuutta Rurikin kanssa ja perheen yleisiä tunnelmia nuuskimaan. Kenties Rurikin mieliala ei aivan korkeimmissa pilvissä juuri sillä hetkellä liihottele, mutta siinäpä saattaa olla syy, miksi hän lähtee käytännössä ventovieraalle naapurille avautumaan haaveistaan ja ahdistuksistaan. Pääajatuksena on ollut lähteä maaseudun rauhaan kaupunkia karkuun kokemaan uudenlaista elämää. Kun on viettänyt 16 vuotta virkamiehenä, niin vähitellen arki on alkanut kaatua niskaan toivon hiipuessa samalla. Välillä kuitenkin jokin onnellinen sattuma voi kehityksen kulkuun puuttua, ja niin on Rurikillekin käynyt hänen voittaessaan suurehkon summan arpajaisrahaa, mikä taas on mahdollistanut irtioton ja unelmien jahtaamisen, johon kuuluu vuosi maalla ilman huolia tai murheita.

"Hamsteri rakastaa lämpimästi kaikkia kirjoja, joissa puhutaan monenmoisista varastoista. Robinson Crusoe on ollut hänen elämänsä valovoimaisin johtotähti poikavuosista alkaen. Luettuaan kirjan sataan kertaan hän yhä vieläkin elää säteilevin haavesilmin nuo hetket, jolloin Robinson melkein kirjaimellisesti raahaa koko haaksirikkoutuneen laivan autiosaarelleen. Miten kuvaamatonta tyydytystä hän tunteekaan yhdessä Robinsonin kanssa löytäessään erinomaisia liinaisia merimiespaitoja, sokeroituja hedelmiä, musketinluoteja ja kokonaisia ruutitynnöreitä, puhumattakaan jamaikalaisista rommitynnöreistä. Suurenmoisen jännittävää hänestä on, kun hänen sankarinsa ottaa talteen purjelaivan köysistön ja enimmät lankut. Hamsteri kouristelee innoissaan sormiaan ja kotkottaa mielihyvästä, kun kunnon Robinson hakkaa piilukirveellä suurta lyijymöhkälettä ja vie sen pala palalta lautalle. Hänen poskensa punastuvat yhäkin sulasta riemusta, kun Robinson ja Perjantai korjaavat sadokseen ohraa ja riisiä kaksisataakaksikymmentä bushelia. Koska busheli on 36 litraa, tekee sato noin kahdeksantuhatta litraa."

Tieto mittavasta rahavoitosta kohottelee Hamsterin uteliaisuutta entisestään, vaan ei niinkään kateuden kannalta, vaan miekkonen jo mielessään näkee valtavat mahdollisuudet toista autellen myös omien haaveiden toteuttamiseen, ja siksipä siis hän uskaltautuukin Rurikilta kysäisemään, että millainenkohan mahtaa olla perheen talvivarastojen tilanne. Samassa yhteydessä hän jo itsensä ilmoittaa vapaaehtoiseksi asiantuntija-avuksi, joka kyllä niksit ja keinot näissä kiemuroissa tietää ja mielellään kokemattomampia opastelee vaikkapa marjaretkellä. Tarjous tuntuukin houkuttelevan Rurikia ja tässä vaiheessa Hamsteri näkee parhaimmaksi vetäytyä omaan mökkiinsä rauhassa mietiskelemään perheen kulutusta erilaisten elintarvikkeiden ja esineiden suhteen talvikauden aikana. Mielessä kihelmöi ja kuohuu, kun pitää pähkäillä ja pohtia, paljonko vaikkapa sokeria sekä säilykkeitä viisihenkinen perhe suuhunsa syö ennen kuin kesä jälleen koittaa. ...Ja entäpä jos Rurik sattuisi vieläpä suurjuomari olemaan, niin miten isoja tynnyreitä pitäisikään tilailla kellariin? Kaikenlaista ja monenmoista pitää nyt huomioida näitä määriä summaillessa, eivätkä uhkakuvatkaan mitään aiheettomia huolia ole, sillä kyllähän siihen pitää varautua, jos luonto vyörytteleekin valtavat voimansa pohjoisen päälle kuukausien ajaksi, kuten Huovinen hupaisasti kovia kurimuksia kirjassaan kuvailee:

"Kuuletteko pauketta, puut halkeilevat. Ei tuulen henkäystäkään. Heräätte aamulla ja peräännytte kauhistuen ikkunasta. Taivas on kuin tulessa. Se polttaa, polttaa kylmänä tulena! Lämpömittarin sininen spriipatsas karkaa alaspäin nopeammin kuin lattianrakoon pakeneva hiirenhäntä. Kouristelette tuskaisesti käsiänne ja rukoilette: pysähdy jo, elä enää! Mutta ei, tunti tunnilta se painuu järkähtämättömästi. Kaikki jäätyy ja tätä jatkuu viikkokaupalla. Talvi on kerännyt kaikki voimansa, sen jäinen silmä tuijottaa vihamielisesti ja valkoinen käsi nousee armoniskuun. Liikkumaton, uhkaavan rauhaisa on maisema. Kuka voisi täällä elää, miten voisi pysytellä elossa, saatikka sulana?"

"-Eikö luonto ole liian ankara Pohjolan asukkaille, tekee mieli joskus kysyä, sanoo Hamsteri tuskan vääristäessä hänen kasvojaan. -Ympärillä jäiset, mykät metsät, maa jäässä, ilma jäässä! Pieniä mökkejä viluiset savupatsaat hormien päissä horjumassa. Ei helkä laulu. Harvoin kuulee iloista naurua. Viluisia, kalpeita ja voipuneita kasvoja. Kuunnellaan jäykistyneinä pakkasen pauketta ja lumimyrskyjen ulvontaa. Huolta ja pelkoa kasvoilla: mummo katsoo ukkoon, nainen vilkaisee mieheen, pieni tyttö luo aran silmäyksen veljeensä. Sitten, kuin yhteisestä sopimuksesta katseet painuvat alas, ja alakuloinen huokaus puistattaa ihmisruumista."

Sanottakoon tähän väliin, että ainakin ensimmäisen jakson perusteella Hamsterit sarjanakin onnistuu paremmin nappaamaan mukaan juurikin näitä hymyilyttäviä hetkosia sanailun sekä yleisen velmuilun osalta kuin mainittu Huovisen lyhyet erikoiset, vaikka kyllähän siinäkin tietyissä jaksoissa saatiin melko hyvin rupattelut vauhtiin ja olennaisesta kiinni. Paljon on kuitenkin pitänyt karsia esimerkiksi juuri Hamsterin päänsisäisistä mietinnöistä, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää, koska sellainen pyörittely ei tietenkään mitään eläväisintä televisioviihdettä edustaisi ja onneksi edes osa höpöttelyistä ja hajatelmista on saatu ujutettua sekaan, ja lyhennettyinäkin nämä kohtalaisesti hauskuuttavat. Näistä poistoista johtuen kyllä itse kallistun melkoisen helposti kirjan kannalle, koska kuvailut runsaista ja monipuolisista varastoista myönteisine haaveiluineen sekä tunnelmoinnit erämaiden kovista oloista ja suurien saaliiden palkitsevuudesta ovat minusta tarinan parhaita puolia. Kun näitä lähdetään louhimaan pois sekä tiivistämään, niin samalla hahmoa käydään melko rankasti karsimaan, eikä ruudulla heiluva tyyppi tunnukaan lainkaan niin kiehtovalta kaverilta kuin sivuilla seikkaileva vastineensa. Kirjassa Hamsterin tarkoitusperiä ja pyrkimyksiä pohjustellaankin kattavammin, vaan eipä lainkaan pitkästyttävästi. Itse väittäisinkin, että Huovinen onkin näissä yleensä hiukkasen omituisten ukkojen mielenliikahdusten maalailuissaan parhaimmillaan ja välillä villiintyy vallan hersyvästi hehkuttelemaan.

"Mutta palatakseni vielä myöhäissyksyyn, oikeastaan alkavaan talveen, niin taivaanrannassa on jotakin uhkaavaa. Kuin kurtistettu otsa ja synkeät silmät! Talven tulo täällä päin on hirvittävä näytelmä, kauhukuvaelma ankaran luonnon käytettävissä olevista voimista. Hirvittävät myrskyt liikkuvat metsissä, kaatavat puita ja katkovat käsivarrenpaksuisia oksia sirotellen niitä mielivaltaisesti poluille ja metsävainioiden reunamille. Puut huokailevat surumielisesti. Koivujen latvat ovat harsuja, läpinäkyviä, ne ovat märkiä, kurjia haamuja pitkin alakuloisten soiden laitamia. Yhtenä aamuna tuuli jäykistyy lopullisesti pohjoiseen."

"-Ajattele, tuuli vonkuu, puunoksa lyö ikkunaan ja kinokset peittävät melkein koko talon. Mutta, sanon vakaumuksella, kellarisi ja aittasi ovat täynnä, halkopinot nousevat jylhästi takapihalla ja vahvan villapuseron pystykaulus sanalla sanoen nostaa leukasi pystyyn. Hoi, vihellät myrskyille, naurat uhmaavasti pakkaselle! Rasvapitoinen liha ja keltainen voi antaa verellesi ankaran vastustuskyvyn kylmyyttä silmällä pitäen. Marjoissa ja juurikasveissa asustavat vilkkaat, terhakat vitamiinit virkistävät sanomattomasti, eikä elinvoimallasi ole mitään ääriä. Nopsasti nousee jalka, lumilapio ei paina mitään käsissäsi, ja hirmumyrskynä luo luuta tien aitalle, saunalle, jopa portille asti, jos niin haluat. Mutta voitpa päiväkausia levätä sisälläkin pimeänä sydäntalvena, sillä ei mikään pakota sinua ulos! Voit kuten karhu hautautua kinokseen, korvissasi tuiskun mahtava laulu."

"-Tiedäthän nuo talvi-illat: keskuslämmityspatteri hohkaa lämpöä ja takassa räiskää äsken sytyttämäsi honkavalkea. Luet kirjaa, joka kuvailee mursunpyytäjien kamppailuja Frans Josefin maan koillispuolella. Vieressäsi tupakkapöydällä höyryää kuppi tulista, mustaa kahvia. Pojat lojuvat lattialla mahallaan ja katselevat omia kuvakirjojaan. Koira tappaa kirppuja takakäpälästään ja käy aina nuolemassa kättäsi. Ulkona revontulet leimuavat."

Kirjassa Rurikia viekoitellaankin varastointiin ja houkutellaan hamstraukseen vähintään pykälää pontevammin, mistä osa on lievästi muunneltuna onneksi televisioversioonkin käsikirjoiteltu, kuten esimerkkinä juuri syksyn sekä talven armottomilla riepotuksilla säikyttely, mutta toisaalta taas hekumointi riittävien ruokavarastojen tuomalla turvalla ja autuaalla ololla toimii mielekkäänä vastapainona. Vaikka itse ei mikään himohamstraaja olisikaan, niin kyllähän näitä turinoita mielessään makustelee ja näissä jutusteluissa kirja tosiaan vie voiton selkeästi, mutta onhan sarjassakin hyvää yritystä, eikä lainkaan ole haluja lähteä lyttäilemään esimerkiksi Siimeksen ja Vilhusen yhteisiä ajatuksenvaihtoja. Jos versioiden eroista näihin asioihin liittyen vielä mutista tahtoisi, niin mielestäni kirjassa lähdetään jo varhaisessa vaiheessa siihen suuntaan, että kaverusten välille on syntymässä syvempää yhteisymmärrystä tavoitteineen ja jopa ystävyyttä, mikä ei sarjan puolella aivan samaa tahtia ole kehittymässä. Toisaalta lienee kamalan varhaista lähteä jakelemaan lopullisia tuomioita ensimmäisen jakson kohdalla, eli varmaan pitää palailla myöhemmin asiaa tutkimaan. Sen kuitenkin sanon, että oikeastaan jo ensihetkistä lähtien Hamsteri vaikuttaa alkuperäisteoksessa selvästi sydämellisemmältä tyypiltä, jossa on ripaus suloisuutta ja herttaisuuttakin, mikä korostuu ensimmäisillä sivuilla hepun viettäessä aikaa hiiriystäväisensä kanssa ja lupaillessa tälle hiukkasen hassujakin syyspuuhia:

"-Niin, kunhan syksy tulee, teen sinulle pieniä kirjoja ja sanomalehtiä. Ja sitten opetan sinut lukemaan. Katsohan, syysmyrskyjen raivotessa, räntäsateisena iltana, syöt itsesi niin kylläiseksi, että häntä tärisee mielihyvästä. No, sitten menet sänkyyn ja otat sanomalehden. Tuet poskea etukäpälällä ja heität toisen jalan toisen polven päälle. Sanalla sanoen lueskelet rauhallisesti, kun sade rummuttaa ikkunaan ja ulkona on kuvaamattoman synkeää. Kuulehan, kun minä sen näen, niin minä nauran mielissäni, senkin vekkuli! Mitä arvelet tästä?"

Toinen selkeä kirjailijan vahvuus on leikitteleväisen tunnelmoiva luontokuvaus, mikä ei läheskään aina löydä paikkaansa ruudulle tai valkokankaalle sovitelluissa versioissa. Hamsterit ei Huovisen tuotannossa mikään varsinainen luonnon ihmeellisyyksien ihastelu ole, mutta sitä puoltakin kivasti tilaisuuden tullen väläytellään ja tokihan se sekaan sopii, kun kyse kuitenkin on hahmoista, joita omavarainen elely houkuttelee. Sarjassakin toki ämpärit kätösissä marssitaan marjametsälle ja Hamsterilla riittää tietoa sekä tarinaa turistavaksi. Risuleikit saadaan käyntiin ja osiltaan uuvuttavakin luontoelämys suolla seikkaillessa, eikä sen seurailu kotisohvallakaan mitään nihkeää touhua ole. Laittaahan se hykertelemään, kun Siimes pääsee vauhtiin tunnelmoidessaan lakkojen ominaisuuksista ja kaikesta siitä suuresta, mitä pienen marjan sisältä lopulta löytyykään. Kenties haavekuvat ja todellisuus eivät täysin kohtaa toisen hehkutellessa menemään, mutta kaikilla kivaa tuntuu olevan, ja hyvien höpötysten värinät välittyvät katsomoonkin. Mielestäni siis vähintään menetteleväisesti näitä on näyttelijöiden urakoitavaksi sivuilta siirrelty, mutta vähemmän häikäisevissä kuvissa ei pystytä niitä Huovisen tavoittelemia näkymiä loihtimaan ja ruutuversio näyttää väkisinkin vähäsen lattealta, jos samalla muistelee, miten kirjailija sanansa asettelee kaivellessaan suon luonnetta lukijoiden iloksi:

"Sää on kirkas ja lämmin, sellainen armas elokuun aurinkopäivä, jolloin murjotuinkin mieli saa rauhan, jopa riehahtaa iloiseksikin. Suolla on omat salaperäiset keinonsa kiehtoa vaeltajansa; se uhoaa voimakkaita tuoksuja runsaista varvuistaan. Suolla on sadat vuosikertansa kuten hyvällä viinilajilla, sen aikojentakaiset maatuvat kasvustokerrokset tuovat sanoman menneistä kesistä ja auringoista, menneistä sateista ja kukoistuskausista. Kaikki on siihen säilötty: auringonpaiste ja pilvi-illat, jolloin viklo lentää valittaen suon salmesta kohti sateista kaukaisuutta. On siinä syksykin; ensi pakkasen himmeä kuura ja sinivalkoinen teerenpeli keltaisella saravainiolla. Ja entä puronvarren koivuvesakon tuoksu, kun ukkospilvi yön myrskyttyänsä väistyy koillisen avaruuteen, ja lounaasta näkyy selkeän taivaan kuulas äärettömyys.

Kuuluu asiaan, että suo kasvattaa kaksi erikoislaatuista marjaa. Näistä karpalo, tuo kirpeä peijakas, on ottanut itseensä suon happaman mieliharmin; pistävien syyspakkasten, mutaveden ja kiitävän lumituiskun tuottaman ärtyisyyden. Mutta lakka on kesän ja auringon marja. Kun maistelee hartaasti suomuuraimen aromia, niin tulee mieleen helteisen poutapäivän kultaiset kiharat suurien rämemaiden yläpuolella ja värisevä auer tuolla suonsalmessa, jossa vedet juoksevat alaspäin toisille soille. Melkeinpä kuulee kaukaisen kurjen huudon ja aistii vanhat pitkospuut, rytmikkäät vaeltajanaskeleet, hien ja janon."

Oivaa tarinaniskentää kyllä ruudullakin päästään harrastelemaan, vaikka melko paljon maukkaita paloja onkin pitänyt karsia pois, mutta kaikkiaan itse ainakin olin tästä ensimmäisestä 45-minuuttisesta iloisestikin yllättynyt, koska sovituksesta vastaavilla tekijöillä ei selvästikään ollut mitään suurempaa painetta lähteä vääntämään verkkaista ja puhelevaista tarinaa merkittävästi toiminnallisempaan muotoon. Perusidea onkin säilynyt ihan hyvin ja samoin niitä yksityiskohtiakin pystytty säästelemään menettelevästi. Itse tykkään kovin kuunnella, miten Siimes kääntelee pimeän vuodenajan kylmän koitoksen varaston turvaamaksi rauhan onnelaksi, jossa kelpaa harrastella leppoisaa kotoilua pakkasen paukkuessa ja viluisten viimojen vallitessa ulkopuolella. Ehkei se mitään loppuunsa viilailtua käsikirjoittamisen huippua edusta, mutta ne kepeässä hengessä etsityt ja löydetytkin aatokset ihmiselon ihmeellisyydestä ja kummallisuudestakin kyllä mieltä lämmittävät. Siksi onkin hyvä homma, ettei näiden hetkosten ohi aivan täydellä kiireellä pyyhälletä, vaan annetaan aikaa ajatuksillekin ja siinä sivussa hitaalle huumorille.

"Onhan kyllä tarjolla joku rupinen omena tai nahistunut appelsiini sekatavarakaupan nurkassa. Ostat päärynän ja syljet kiviä niin että tapetit ropisevat. Syöt banaanin, ja sen pirulliset kuoret ovat ikuisesti haittanasi, tupakkapöydällä, lattialla, ompelulipastossa, en tiedä missä! Mutta säilykepurkissa tuoksuvat tropiikin ihanimmat hedelmät, siellä humisevat lauhojen merten rantapuut, sinne peltikuoren ja etikettien simpukankuoreen on talletettu sadonkorjaajien eksoottinen laulu ja muu rupattelu. Tellu, mistä otat tuoreen persikan, yhtä mukavan siloisen kuin puolimaailman naisen poski, ja mistä löydät kirsikan tai ananaksen sydäntalvella, mistä aprikoosin tai suolatut pähkinät?"

Keskimmäisessä jaksossa epäilemättä lähdetään tarkkailemaan, miten varastoja aletaan kerryttämään, sillä ensimmäisen osan lopussa Hamsteri onnistuu toisiin tartuttelemaan poltteen notkuvista hyllyistä ja hamstrauksen hartauden. Tellu ei niin helposti ole säilykkeiden viekoiteltavana, joten mainion mainosmiehen pitää vielä viimeisille minuuteille viskaista astetta villimpää tarinaa, miten nämä melkeinpä taikamaiset purkit tuovat terveisensä maailman laidoilta ja päälle tietysti monenkirjavat uhkakuvat, joihin juuri säilykkeet ovat täsmälääkettä ja pelastavat monet poloiset maailman myllerryksiltä. Juuri tällaista rupattelua olisi tuo aiemmin pariin kertaan mainitsemani jokusen vuoden uudempi sarjakin kaipaillut enemmän, sillä aika rullailee rattoisasti hiukkasen käsistä karkailevia höpötyksiä kuulostellessa ja useinpa siinä huomaa hymyilevänsä, vaikkei varsinaisesta vitsi-ilottelusta olisikaan kyse. Siispä siis innokkain mielin tässä jossakin vaiheessa lähden toisen osan vietäväksi ja tarkkailemaan, miten niihin viikkokausien pakkaskurimuksiin ja vihamielisesti päälle vyöryvään talveen lähdetään varautumaan ja valmistautumaan. Epäilemättä luvassa on mielenkiintoista asiantuntemusta, kun kaikki mahdolliset maailman metkut ja luonnon oikut kestävä talvivarasto koostellaan kasaan. Ei pidä antaa pelolle valtaa, vaan  ennakoiden tehdään tarvittavat toimenpiteet ja yritetään suunnata katse kaukana piileskelevään kevätaurinkoon, jota kohti johdattelee se toiveikas talvimieli, kuten Huovinen kauniisti tekstissään tätä olotilaa kuvailee:

"-Elämä ei ole toivotonta, kun ihmisellä on hyvät talvivarastot! Runsaat - ei silti kohtuuttomat - ruoka-ainevarastot, joihin lähinnä sisällytän lihan, kalan, erilaiset juurikasvit, säilykkeet ja marjat, sekä näiden kanssa käsi kädessä kulkevat oivalliset asusteet, luovat yhdessä pohjan kolmiyhteyden viimeiselle jäsenelle, joka on nimeltään toiveikas talvimieli. Näillä seuduin talvi asettaa erinomaiset vaatimukset sille, joka tahtoo kunnialla kestää lumen ja jään paineen ja nähdä hyvissä voimissa kevätauringon."

Hamsterit (1982) (IMDB)

"-Palatakseni vielä hiukkasen turkisliiveihin, niin sanon, että se on talvivaatetuksen rautaisannos, panssari keuhkoja ja kurkkua uhkaavia vaaroja vastaan. Kävellessä kädet heiluvat, jalat ponnistelevat ja saavat siten lämpönsä, mutta aina on vilu hiipimässä selkään ja rintaan. Ei ole kuitenkaan nähty pakkasia, jotka mahtaisivat mitään turkisliiveille!"

"Keskipäivän aurinko täplittää valolla polun ja kangasvarvikon. Jokin männynrunko ruskottaa kuin vaski tuolla ylhäällä harjun laella. Tuuli on lämmin ja puhdas. Vielä kesä viipyy hetkisen, vielä aurinko lataa voimaansa vehreään sydänmaahan. Enimmät kesän linnuista tirskuvat vielä lehvistössä. Kiireinen on yhäkin muurahaisen askel. Ja tuolla mättäiden takana teeriemo ajelee poikasiaan pois Hamsterin ja Rurikin jaloista."

"-Polttopuumäärä kytkeytyy talven ankaruuteen, sanoo Hamsteri. -Mutta jos ennusmerkit eivät petä, on odotettavissa tuikea talvi. Voihan olla, ettei pakkanen kuukausimääriin juuri pistäydy lauhemmalla puolella kolmeakymmentä tai sanotaan nyt kolmeakymmentäviittä astetta. Kylmyys hiipii permantolaudoituksen alle, se menee seiniin, nurkkiin, en tiedä minne. Naulojen päät ovat kuurassa ja lauantaimakkara jäätyy ruokakomerossa. Rurik, en puhu vielä koivuhaloista, vaan hongista. Arvioni häilähtelee tuossa kymmenen, viidentoista metrin seutuvilla."

"-Niin, ainainen tuli palaa yleensä keskuslämmityskattiloiden alla neljän armottomimman talvikuukauden aikana, sanoo Hamsteri. -Kerkeästi nakkelee Rurik halkoja tulipesään, juoksee kuulostelemaan yläkertaan, että onko täällä lämmintä, ja palaa sitten kellariin lisäämään roihua. No, mitä kummaa, jos helmikuun puolessa välissä havaitseekin kauhukseen, että viimeiset halkomurenet on kopisteltu kattilan alle! En voi ilman säälin tunnetta kuvitella sitä. Vältä murhenäytelmä, hyvä Rurik, ja hanki kuusikymmentä metriä helisevää koivupuuta! En muuten sanoisi, mutta lapset, lastesi tähden!"

"-Se on viisas ja mietiskelee kaikenlaisia asioita aikansa kuluksi. Opettakaa sille aakkoset, niin jouluna se jo lukee sujuvasti ainakin poikien kirjoja! Antakaa sille shakkilauta eteen ja jo neljännellä siirrolla huomaatte olevanne häviöllä. Näettehän sen otsan?

Sekä Hamsteri että Rurik näkevät selvästi, että tuo koira on paljon mietiskellyt asioita."

"Muistanpa kerran nuoruudessani, kun olin tuolla pohjoisessa, silloin minulla oli hieman onneakin. Eräänä aamuna ajelin hevosella tunturin alla ja pian huomasin, miten kinoksesta nousi sakea hengityshuuru. Ahaa, karhunpesä, tuumailin minä! Mutta kivääri oli jäänyt taloon. No, yhtäkaikki, olihan minulla puukko, enkä tuossa liioin siekaillut, vaan sukelsin pää edellä karhunpesään. Kolme lujaa puukoniskua, ja siinä vuodatti hurmettaan kolme komeaa mesikämmentä. Kuinka lienenkään siinä taistelun tuoksinnassa iskenyt pesän seinään, mutta joka tapauksessa se murtui. En ole ennen kummempaa nähnyt, sillä seinän takana oli toinen karhunpesä. Kas vain, tuumailin, ja loikkasin sisään. Summamutikassa jakelin iskuja puukollani ja sain vielä kolme karhua. Näistä suurin painoi kolmesataa kiloa. No, minä nostelin karhut rekeen ja ajelin pois poikkeensa kotiin tunturin alta. Ajattelin että sattuuhan näitä, kun kerran on sattuakseen."

"-Rurik, koirasi saa kalsiumia, magnesiumia ja vitamiineja riittävästi. Sen silmät loistavat ilosta, kun kapistelet tätä herkkua koiran kuppiin vanhalla lusikalla tai puutikulla. Olet Luppakorvan epäjumala ensimmäisen purkin loputtua! Toisen purkin puolivälissä Luppakorva tekee sinusta uskottunsa ja kertoo surullisesta ensirakkaudestaan. Mikään ei voi enää horjuttaa keskinäistä luottamustanne. Kuljette käsi kädessä kohti elämän iltaruskoa, sinä ja Luppakorva!

-Me uskomme toisillemme kaikki huolemme, kuiskaa Rurik liikuttuneena. -Ja kun talvimyrskyt käyvät majamme yli, tuntee Luppakorvakin elämänsä turvatuksi.

-Kaunista on elämä, sanoo Hamsteri. -Suurta on toiveikas talvimieli. Neiti, nyt haluaisimme hedelmäsäilykkeitä."

"Hamsteri auttaa Rurikia kantamaan tarvikkeita kellariin. Kahdelle pitkälle hyllylle kertyykin mainio rivistö. Liikuttuneina he ihailevat työnsä tuloksia. Ei tarvita nyt sanoja. Katse vain työtoverin silmiin, ja he ymmärtävät. Suuren hetken tunnelma ympäröi heidät kuin auringon punaama utu. Sen voi tuntea, sitä voi melkein käsin kosketella. Kellarissa on kotoisaa. Lantut ja porkkanat tuoksuvat. Niistä saa lanttu- ja porkkanalaatikkoa! Perunat ovat tallessa laarin sisällä. Marjapurkit ovat kuin vitamiiniakkuja. Ja miten kauniisti loistavatkaan nuo uudet säilykepurkit!"

"On jo sinänsä suuri ilo tuntea omistavansa toistakymmentä pullonhenkeä. Katsohan, iskemällä lopullisesti korkki tällaiseen pulloon sinne on suljettu kokonaisen seutukunnan persoonallinen luonnonlämpö: maaperän muodot, kasvustojen rehevyys, tuulten lento ja auringon lempeys. Joka tipassa on historiaa ja kansatiedettä. On kansannousuja ja kukoistusaikoja. Noihin päilyviin pintoihin kuvastuvat linnat, holvit, vehreät rinteet ja turpeen katkera savu."

"Syksy! Voi sinua, syksy! Jonakin päivänä riemastutat meitä värikkäällä kauneudellasi, ja seuraavana iltana jo teet mielen apeaksi ja peität kaiken hämäräviitallasi. Taistelet aikasi kesän kanssa, leikittelet, annat sille vähän toivoa, kunnes viimein tempaat sen kolkkoon syliisi ja viet sen mennessäsi yli järvien ja sateen piiskaamien hakamaiden, yli kellahtavien lehtimetsien yhä kauemmas tuonne, jossa vuolasta sadetta jo seuraavat lumikuurot ja pilvien matala lento.

Eikö voidakin puhua iloisesta syksystä ja sen vastapainona tuhruisesta lokakuusta. Sillä iloinen ja villi on tuo aika syyskuun alusta ohi kuukauden puolivälin. Taivaan selkeydessä ei ole toivomisen varaa ensimmäisinä pakkasaamuina. Kaikkinaiset reippaat äänet täyttävät ilman: puimakoneet jyskävät, lapset huutavat koulujen pihoilla, meijeri kaiuttaa oman tahdikkaan laulunsa kauas yli tyynien vesien ja tuolla saaren varjossa vie tukkilaiva viimeistä lauttaa. Koivut ja kukkuloiden haapapuut räiskyvät, suorastaan leimuavat taivaan sinessä ja miten komea onkaan lehtikuusen keltainen soihtu iltapäivän auringossa. Iltataivaan ruskot hämmästyttävät, ja vesi on kirkkaampaa kuin milloinkaan. Kurkia suurissa parvissa kylien ja kaupunkien yllä, nuoria kurkia, leveitä siipiä, ylhäistä matkantekoa kohti lempeämpiä seutuja.

Kunnes sitten tulevat hautovat sateet järvien salmista itätuulen tuomina. Kohta lehdet riisutaan, pian kaikki koreus repäistään pois. Viheltävä pyy nousee leppään, vilkuilee usvaan ja häilähtää kiireisin siivin puun alle. Hopeakuplat karhunsammalissa kiiltävät veden alta. Vanha vene kivikkorannalla, vettynyt ajopuu ja lahonnut verkonaina hiekkasärkällä... Tuulee. Pakastaa. Sataa. Harsuja, läpinäkyviä koivunlatvoja vaaran laella, takana harmaa pilvitaivas. Sorsat kaukana järvellä, lähtöpuuhissa nekin.

Ylitse suuren suon kiitää yksinäinen metsälintu, loittonee ja kaartaa tuonne kauas, jonne maat laskeutuvat ja jossa pilviverhon alla, taivaanrannalla nähdään painuvan päivän riutuva keltajuova. Ehkäpä siellä, oudon maiseman länsirinteellä on unohdettu niitty, leppiä, luhistunut lato ja metsään sammuva polku. Sinnekö pakeni syksyn kaunis lintu vai lammen rannalle vaaran katveeseen? Sielläkö kuuntelet ensi lumet, varvun alla, pää siiven suojassa?"

"Iloinen puheensorina ja toiveikas talvimieli täyttää huvilan keittiön. Hyvä on maa, joka kasvattaa ravintoaineita, ja hyviä ovat taitavat, ahkerat ihmiset! Näin ajattelee Rurik, näin miettii onnellinen Hamsteri. Toiset kasvattavat lampaita, toiset taas kaatavat puita. Joku työskentelee tehtaassa, joku taas tekee virastotyötä. Hallintoviranomaiset hallitsevat ja opetustoimikin hoidetaan. Iloluonteiset tai surumieliset taiteilijat viihdyttävät kansaa, ja parturi leikkaa niskatukan. Näin tulee kaikki tehdyksi ja suuri tyytyväisyys asuu kaikkialla. Kelpaapa silloin mukuttaa lammaspaistia ja verhota ruumis turkisliiveillä."

Tässä olisi taas oiva paikka paasailla, miten kesäkiireet vievät kirotusti kiinnostuksen muihin puuhiin, eikä ehdi ja jaksa samalla tahdilla vahtailla ruutuviihteen kiemuroita, mutta kaipa tämän valitusvirren voisi jättää vaikkapa lyhykäiseksi versioksi. Elokuvia on kesäkuun puolelle runsaat kymmenen kappaletta kertynyt toistaiseksi, mutta painotus on ollut niissä siihen suuntaan, ettei niinkään ole aihetta tänne tempaista. Televisiosarjojen suhteen aikaa on vienyt esimerkiksi Heartbeat alkukausien jaksoillaan, mutta sainpa myös aikaiseksi lukaista Veikko Huovisen vuonna 1957 ilmestyneen teoksen viimeisen kolmanneksen ja siinä yhteydessä tietysti myös minisarjavastineen päättävän kolmannen jakson. Näistäpä voisi pikkuisen puhella ennen kuin vallan muistikuvista lähtevät hiipumaan ja haalistumaan. Edellisiä osia ei liene syytä tässä välissä lähteä mittavammin kertailemaan, mutta jospa hiukkasen kuitenkin niitä pääpiirteitä palauttelisin mieleen. Ensimmäisessä osassa perheineen maaseudun rauhaan muuttanut Rurik (Aapo Vilhunen) ystävystyi omalaatuisen naapurinsa Hamsterin (Pentti Siimes) kanssa, ja tämä vallaton vekkuli alkoi houkutella sekä viekoitella Rurikia hamstrauksen ja talvivarastoinnin pauloihin, mikä tuottelikin tulosta yhteisymmärryksen löytyessä ja tavoitteiden tarkentuessa.

"Hyvä! Tästä se lähtee. Näin alkaa toiminta. Pääasia, ettei mietiskele myöhäissyksyllä synkkiä asioita. Ei hisahdustakaan paenneista muuttolinnuista, jotka petturimaisesti hylkäävät meidät. Ei sanaakaan autioista lehtimetsistä ja kesästä, joka taas lupasi ja kidutti ja senkin vähän otti pois. Päin talvea vain!"

Toisessa jaksossa siirryttiin suurista suunnitelmista tekoja kohti, eli kaksikko päättäväisesti lähti lähialueen tuottajilta kyselemään tavaraa tarpeellista ja pitihän ne ostohousut jalassa isompiin kauppoihinkin poiketa. No, kumpikin oli jakson loppuhetkillä varsin tyytyväinen ahkeran kauppailun tuloksiin, kun maukkaita säilykkeitä ja jokseenkin salaa osteltuja kimaltelevia pulloja ärjyine nektareineen hymyssä suin myhäillen ihastelivat. Kellari alkaa siis täyttyä, eivätkä notkuvat hyllyt enää pelkkiä haikailuja ole, mutta vielä viimeisiä palasia pitäisi paikoilleen asetella, sillä olennaisia lisäyksiä uupuu. Kaikkiaan näistä asetelmista on hyvä lähteä toivottelemaan pohjoisia eläjiä kurittelevaa talvea ankarine pakkasineen tervetulleeksi, ja kaipa siihen suuntaan tämä viimeinen 42-minuuttinen sohvalötköttelijän vie...

"Pitkä on odottavan aika syksyllä. Viimein kun jo perin pohjin tuskastuu, leikkaakin taivasta hanhien kiila ja joutsenpari kaartaa yli jäiden kohti tuonpuoleista järvenrantaa. Jos siis Rurik odottaakin kiihkeästi Jallua ja maanviljelijää, vaikkakin mielestään toivottoman pitkän ajan, niin tuleehan lopulta enteitä uskoa vahvistamaan."

"Parasta on sittenkin, että raitis puhuri ajaa sadepilvet tiehensä. Pakkanen puree kolmena päivänä sangen terävillä hampailla. Ja sitten pullistuu itäisellä taivaalla muhkea pilvenkylki. Kun päälle ehtii, niin pöläyttää ilman lunta täyteen. Yhdessä yössä sataa kymmensenttisen lunta, eikä hevillä lopetakaan. Metsien lumipuku on niin hohtava, että silmiä häikäisee. Valkeat metsäkanat juoksevat vilkkaina pajukoissa. Metso istuu pitkän iltapäivän mäenrinteen petäjässä ja puraisee kaikessa rauhassa neulasen silloin tällöin."

Kuten Huovinen tuossa yläpuolella kirjansa sivuille sanoja taiteilee, niin sarjankin puolella tehdään selväksi, ettei se kauan odoteltu jäätävämpi vuodenaika koetuksineen ihan noin vain saavu varastoja testailemaan, vaan syksyn jälkipuolisko voipi olla häilyväistä ja oikullistakin aikaa, mikä taas koettelee hermoja ja kärsivällisyyttä. Tokihan voi tunnelmoida vaikkapa Robinson Crusoen kovia koettelemuksia kertaillen tai Hamsterin tapaan artikkeleita arktisen retkikunnan oikeaoppisesta varustelusta kirjoitellen. Hänen puolestaan hiukkasen huolestuttaa, että siinä missä Rurikin perheen kellari suorastaan pursuaa herkkua jos toistakin, niin Hamsterilla ruokatilanne on niinkin heikko, että pitää kuivaa korppua jäytää, eikä kattavista talvivarastoista voi kuin haaveilla ja toteuttaa näitä mielitekoja Rurikin lompakon kautta. Hiukan apeissa aatoksissa tuleekin puheltua pari sanaa yksinäisyydestä, mutta onneksi on sentään Minni-hiiri synkkenevinä iltoina seuraa pitämässä.

"Eipä uskoisi, miten sää kellahtaa aivan nurinpäin. Eilen jo näytti siltä, että kunnon talvihan tästä tulee. Pakkanen napsahteli äkeästi puissa, talitiainen nokki rasvaa lintulaudalla ja Naku menetti hieman nahkaa kielestään, kun meni nuolemaan saunan ovenripaa. Taivaskin kerkesi olla kylmänkuulakka tuolla ylhäällä, missä koivumetsä värjötti huurrepuvussaan. Reenjalaskin naukui kuin piukea sopraanolaulajatar, joka on saanut vuoden verran hienoa opetusta vanhalta, kalliilta laulunopettajattarelta ja sen jälkeen valinnut ohjelmaansa maailman apeimmat ja kuivimmat laulut, niin että joka sellaista sattuu kuulemaan joko radiosta tai raollaan olevasta konserttisalin ovesta, ei toivu koskaan ennalleen, vaan laihtuu kilon päivässä ja pääsee viimein pois tästä kitisevästä elämästä. Ja natisevin nivelin liihottelee onneton kuulijavainaa taivaaseen, jossa rintatautinen enkeli vie hänet koleaan kylpyhuoneeseen ja pesun jälkeen antaa hänelle liian suuret flanellialushousut, sukkanauhat, esivaatteen ja virsikirjan."

Säiden ja niiden seuraamusten lisäksi myös muuta pulmailtavaa ja päänvaivaa tietenkin ilmenee, mutta siellä seassa on toki myös niitä mielialoja kohottelevia ilonpilkahduksiakin, joiden joukkoon lasketaan mittavat tavaratoimitukset, kun edellisen jakson tilauksia täytellään. Siinäpä sitä suut hymyssä oivia talvivaatteita sovitellaan, mutta hetkenä toisena Rurik saakin jo sanojaan harkita, sillä Tellu (Kirsti Kemppainen) osoittaa hirmuistumisen merkkejä saadessaan tietoonsa salailtuja sikahankintoja, eikä onnistuneita kauppoja seuraava maiskutteleva mässäily raakalaismaisine tapoineen sekään mitään kaunista katseltavaa tai kuulosteltavaa ole, vaan saattaapi jopa iljettämään käydä. No, joka tapauksessa toimitusten myötä aletaan olla valmiita ottamaan vastaan niitä kovempiakin pakkasia ja pimeä sekä pitkä talvi. Oikeinpa sitä hekumoiden jo ennakkoon herkutellaan, miten päästään nautiskelemaan lukemattomista herkuista hyytävien viimojen vinkuessa seinien ulkopuolella. Erityisesti miesväki tahtoo näillä ajatuksilla tunnelmoida, ja kaverukset näkevätkin itsensä mäyrinä pesissään maan alla rupattelemassa ja kulauttelemassa lämmikettä lumimyrskyjen vallitessa ja piiskatessa pohjoista luontoa. Huovinen parhaansa mukaan yrittää pienellä pilkkeellä näitä nautintoja lukijalle välitellä ja usein riveille löytyykin sopivasti huumoria kera lämminhenkisen yhdessäolon:

"-Ja jahka pakkanen alkaa kimakammin paukkua, pidetään perunakuopassa lintukekkerit. Luulenpa, ettei ole niinkään mahdotonta, ettemmekö silloin nauttisi moniaita kortteleita paloviinaa.

-Hjoo! sanoo Rurik -Istutaan siellä iltaa. Ollaan kuin karhut talvipesässä. Luppakorvalle annetaan luut.

-Kuule, istutaankin oikein tanakasti! innostuu Hamsteri. -Minä levitän lattialle olkia. Viedään sinne termospullossa kahvia. Talvitamineethan meillä onkin sellaiset, ettei juuri vilu pääse sen paremmin ylä- kuin alaruumiiseenkaan.

-Hy-hyvä ajatus! kähisee Rurik Tulisielu. -Otetaan sinne sillit ja kurkut ja hummerit. Minä poika vedän päälleni tikkurin, turkisliivit ja nahkapuseron. Sanopa, tuleeko flunssa niin vain?

-Virukset ja bakteerit pakenevat sekavana laumana kilometrin päähän! vakuuttaa Hamsteri. -Tarkemmin ajateltuani olen kallistumassa siihen, että menemmekin maan alle talven raivokkaimman lumimyrskyn aikana. Annetaan lumen peittää meidät alleen. Aukaistaan tuuletustorvi, niin saadaan kuunnella tuulen kohinaa ja möyryämistä. Mutta me, kaksi mäyrää, pakinoimme siellä muina miehinä välittämättä tuon taivaallista avaruuden ilmavirtauksista. Myrskylyhty tuikuttaa, ja me muistelemme menneitä ja tuumailemme sitä ja tätä. eikö vain?"

Siksipä siis ei ole mikään isompi yllätys, että Rurik malttamattomana niitä tuiskuja tuimia haikailee ja ensimmäinen pakkasaamu otetaan sekä kirjassa että sarjassa innolla vastaan. Kolmekin astetta miinusta voi siinä mielentilassa olla jo mitä parhain syy tempaista talvikamppeet päälle. Kyllähän kirjassakin Rurikin malttamattomuudelle hiukkasen naureskellaan, mutta ruutuversiossa tahdotaan antaa vielä vähäsen surkuhupaisampi kuva näistä touhuista, kun nähdään, miten perhe talviharrastelee ja lumileikittelee, vaikka hanget ja kinokset siinä vaiheessa ovat suunnilleen nollan senttimetrin tuntumassa. Unistelujen puolella toki saadaan koettavaksi kylmiä puhureita ja lumipukuisissa maisemissa vaeltelee lukemattomissa määrin pohjoista porokansaa. No, todellisuus taas tuuppaa siedettäväksi vettä ja loskaa, mikä vetää mieltä väkisinkin matalaksi. Hetkellistä ilonaihetta löytyy touhukkaasta kenkärasvan keittelystä onnistumisineen, mutta jatkuva sadekausi alkaa lopulta viedä toivoa valkoisen talven tulosta. Näidenkin tuntemusten osalta kirja vie omasta mielestäni voiton, vaikka sarjakin edelleen ihan hupaisaa silmäiltävää on.

"-Niin kauan kuin meillä on toiveikas talvimieli, olemme yksinvaltiaita kehässämme. Kun toista erää on kulunut neljännesminuutti, niin mitä tekee kehätuomari? Hän laskee kymmeneen ja nostaa ylös suuren nyrkkisi. Siinä kellettää pakkanen, siinä lojuu napapiirin nokimusta yö, vesisade, pimeys, mielensynkkyys; kaikki nuo vanhat, inhottavat kaalikorvat samana hervottomana myttynä."

Arkisia, mutta samalla omituisiakin ovat elon ilot, surut, huolet ja huvit tässäkin Huovisen varhaisteoksessa, eikä liiallinen vakavuus oikein missään vaiheessa käy tunnelmia ankeuttamaan, vaikka samalla sopii sanoa, että huumorikin ajoittain jokseenkin laiskasti kukkii. Enimmäkseen kuitenkin viihdyttävyys on ihan kelvollisella tasolla ja turhapa siitäkään on napisemaan lähteä, että hymyt tai hyväntuuliset hymähdykset täysin uupuisivat. Ilmapiirin myrkyttämisen tai aatosten suruistamisen sijaan kirjailijalla selvästi on jälleen ollut niitä sinisiä ajatuksia jahdattavana, ja väittäisin, että ainakin muutamaan otteeseen näistä lipevistä ja kovin helposti karkaavista mietteistä onnistutaan nappaamaan kiinni. Ehkeivät jutut sellaisia ole, että niistä tahtoisi mietelauseita seiniä koristamaan nappailla, mutta melkoisen mukavalla tavalla monesti niitä ihmiselon vaikeuksia voittoineen pyöritellään, ja siitäkin kiittelisin, että nämä aiheet sovitellaan sujuvasti ja luontevasti päähahmojen juttutuokioihin, mikä tekee sivujen selailusta varsin joutuisaa harrastetta.

"-Mies käy siekailematta käsiksi työhön, kertoo Hamsteri. -Ravistaa enimmät vedet vaatteistaan ja katselee samalla vaanien ympärilleen. Kylmä hymy vilahtaa kasvoilla, kun näkee kivenheiton päässä mursuja. Muutamia juoksuaskeleita, jo lentää harppuuna, ja kohta on neljä mursua hengetönnä. Miehemme saa mursunlihaa, ja nahkoista hän tekee majan. Mursunluusta tekee onkia ja tarvekaluja. Ottaa merestä kampelaa ja lohta. Peurannahkoista tekee turkit ja nahkasukat. Merivedestä keittää suolan, jäästä sulattaa juomaveden. Vesilintujen munista paistelee makeat omeletit ja pistelee suihinsa moskat peuran rapamahasta, ettei tulisi keripukki. Pahuksen hyvä kirja, kuudetta sataa sivua ja neljätoista kuvaa. Lue se niin pääset tunnelmaan!"

Minään varsinaisena tuikeana selviytymiskamppailuna en lähtisi tätä tarinaa kellekään kaupittelemaan, koska pääsääntöisesti sävy on hyvinkin leppoisa hassutteluineen ja kovimpien kurimusten tunnelmia jokseenkin naureskellen tavoitellaan. Kirja tosin ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1957, eli rankat sota-ajat ja jälleenrakennuksen niukat vuodet eivät silloin kovin kaukana vielä olleet, joten voisi olettaa, että kuutisen vuosikymmentä sitten lueskeltuna Hamsterit hamstrauksineen saattoi näyttäytyä ehkäpä pisteliäämpänä hassutteluna. Ajan viuhuessa niistä lumoavista säilykepurkeistakin on hiukkasen hohtoa karissut pois ja samalla sopii sanoa, ettei hengeltään kepeä perustarpeiden pähkäily ja puntarointi välttämättä täyttä terävyyttään pysty pitämään, sillä hahmot haasteineen näyttäytyvät kenties turhankin höpsöinä nykysilmin tutkittuina. Onneksi ajan hammas ei kulutuksestaan huolimatta ole kyennyt kaikkea hupia haukkaamaan ja jäytämään pois. Heppujen touhuilusta sitä innokkuutta välittyy, vaikka välillä meneekin pikkuisen pöhköilyn puolelle, mutta sellaiset satunnaissekoilut on helppo antaa anteeksi.

"Yhtä kaikki; koko napaseutu on kuin äänetön uhkaus. Jäävuorten solissa ja armottomien vuonojen pohjukoissa käy sihinä kuin oluttehtaan mäskisammioissa. Näkymättömät voimat järjestelevät lunta valmiusasemiin. Sillä lunta on kaikki tuo merenpintaa hipovien pilvien käsittämätön paljous. Auta armias, kunhan tuulenhenki alkaa kuljettaa näitä varastoja johonkin ilmansuuntaan!"

"Joutavaa epätietoisuutta! Skandinavian ihminen tietää lumen kulkusuunnat. Mihinkäs muualle maailman lumet tippuisivat, jolleivät skandinaavin pelloille, maanteille ja kuistien lattioille. Pohjoismaiden asukkaat tuumivat katkerina, että nämä Pohjoismaat ovat kuin mikäkin lumenkaatopaikka. Toisten lumia saa lakaista yhtenä luutana ja aurata teitä karvalakki märkänä. Kun yhdet lumet saa pois tulee jo toiset, ja lopulta kevät tekee turhaksi koko lumityön."

Pitäähän niitä taistoja nääntymistä ja hurjia petoja vastaan sekä jäätäviä pakkasaikoja paikka paikoin pyöritellä ja murehtia, että turvallinen kotoilu vankan mökin seinien suojassa valtavien ruokavarastojen keskellä entistäkin makeammalta maistuisi. Kelpaapa sitä köllötellä lämpöisessä pesässä nautiskellen kuulostellen ulkona jylläävien voimien ankaruutta. Kyllähän Huovinen tuntuu helposti vauhtiin pääsevän, kun lähtee pohjoisten maiden luonnon hurjistumisia sanoiksi asettelemaan. Etenkin kirjan puolella jostakin Norjan vuonojen salakätköistään karjuva pakkasherra mahtavine kätyreineen tuntuu olevan voimissaan, kun taas sarjaversiossa samainen osuus on selkeästi töksähtelevämmällä tavalla typistellen soviteltu. Kyseinen jakso herrojen omituisen näytelmän kera onkin koko sarjassa niitä selkeimmin silmiin pistäviä kohtauksia, eikä niinkään myönteisessä mielessä.

"Mutta lämpimissä majoissaan hamsterit viettävät rauhallista elämää. He tulevat nyt hyvin toimeen ja odottavat kevättä, joka herättää taas kaikenlaisia toiveita kuten kaikki keväät. Mutta sinne on vielä aikaa, joten tärkeintä on toiveikas talvimieli, joka edellyttää vankkoja elintarvikevarastoja ja villavaatteita, kuten Hamsteri sanoo."

Jos sitä jäkätteleväisempää palautetta tahtoisi lähteä jakelemaan, niin minusta yksi selkeimmistä paikoista on kummankin version puolella lopussa. Huovinen päättelee alkuperäistarinansa niinkin töksähtäen, että lukija saattaa epäillä, että omasta kirjasta on jäänyt uupumaan useampikin sivu. Tuleehan se tyyppien tavoite tavallaan saavutettua, mutta näin pikaisesta paketoinnista jää kohtalaisen laimea jälkimaku ja tuntuu lähinnä siltä, että tuli kiire pistää juttu poikki, eikä ollut kiinnostusta antaa hahmoille kummoisiakaan hyvästejä. Onkin siis hyvinkin ymmärrettävää, ettei television puolella lähdetty tätä lopettelua suoraan toistamaan, vaan päätettiin kokeilla jotakin hieman enemmän merkitystä ja tunnetta sisältävää viimeistelyä. Itse en senkään puolesta lähtisi hihkumaan, koska jotenkin hapanta ja alakuloista viimeistä kohtausta ruudulle viritellään. Unelmien ja haaveiden hyvästely jokseenkin murheellisissa merkeissä tuntuu omasta mielestäni menevän niinkin paljon tarinan yleistä henkeä vastaan, ettei päättelyä tee mieli sen suuremmin kehua. Hiljaisen katkeran kalkin ripottelu ennemmin sitä etsiskeltyä toiveikasta talvimieltä jäytää, ja vaikka kyseessä ei mikään ankeuden täyslaidallinen katsomoa kohti olekaan, niin olisihan niihin viimeisiin kuviin voinut vähäsen lämpöisempää hehkua ja iloista elelyä loihtia.


Onneksi noin yleisesti Hamsteri, Rurik ja kumppanit eivät tuntejaan tuhlaile lohduttomuudessa velloen, vaan muistutellaan, ettei myöhäissyksyllä sovi synkkyyksiä mietiskellä ja muutenkin menosta tuntuu helposti löytyvän se hilpeämpi puolensa. Väittäisin, että kirjan sivuilta on runsaammissa määrin löydettävissä tätä tavaraa, sillä sarjasta on kokonaan nipsaistu muutama leikkisämpi makupala pois. Esimerkiksi Rurikin, Hamsterin ja Tellun herkistävä musiikkipitoinen iltama laittaa haaveet hassusti siivilleen ja pohdiskelut pääsevät liitelemään vapaammin, eikä juttu jämähdä pelkästä tavarapaljoudesta unelmoimiseksi. Hetkenä toisena hunajainen viini viekoittelee ja taikoo hymyjä muuten mustaan joulukuuhun. Eräs näkyvimmistä ja samalla valitettavimmista poistoista on Luppakorva-hauvelin sydänsuruisen ja riuduttavankin romanssin ohittaminen. Olisihan se toki ollut hiukkasen hankalaa laittaa ruudulle, mutta joka tapauksessa rakkaushuolien setviminen koiramaisella vivahteella on kirjan viimeisen kolmanneksen parhaita kohtia. Huovinen toisaalta väläyttelee ilakoinnin hetkilläkin sitä itselleen tyypillistä piruilua, joka paikoin pilkahtelee melko räikeästikin pintaan. Asioiden ytimessä tavallaan ollaankin, kun lähdetään hetkiseksi pähkäilemään suomalaista kansanluonnetta, joka usein tuntuu onneensa vaativan vaikeuksien vyöryn voitettavaksi. Hieman liioitellusti, mutta kaikkiaan hupaisasti häilytään tuhon enteiden mailla, kun mietiskellään, mitä kaikkea sisukkaan kansan kestettäväksi ja päihitettäväksi onkaan viskaistu. Tästä kulmasta käydään pikkuisen piikikkääseen tapaan puntaroimaan suomalaisen ilon olemusta:

"Mutta kovin usein suomalaiseen iloon liittyy jotain synkkää - mitä tuo lieneekään - jotakin julmaa, ikään kuin nauru voitetulle vastustajalle, lumelle, nälälle, pakkaselle ja synkkyydelle. Ikään kuin ihmettelevä, tuskastunut hörähdys, että tuokin kurja suonnurkkaus muka kasvatti vehnää ja tuokin laiha vasikka eli yli talven ilman heiniä. Että tuokin kärrytie vei perille, vaikka hevonen rypi mahaansa myöten ja akseli katkesi. Vielä nytkin elää tuo painajainen, elämänehtojen jo ratkaisevasti parannuttua. Ei siitä niin vain irti pääse. Muisto entisistä, sylintäyteisistä vastustajista on sitkeästi elossa. Kuolevatko milloinkaan sellaiset olennot kuin halla, nälkä, pedot ja vainolaiset? Jos joskus unohtuvatkin, niin onpa jäljellä vielä talvi ja älyttömän paksut hanget. Kevättäkin saa odottaa tuskastumiseen saakka, ja mikä on tuo kesä: sääskiä, tulvia, metsäpaloja ja tappavia salamoita ainaisista ukkospilvistä. Helle kuivaa nurmet ja raesade pieksää viljapellot päin maata. Maito happanee ja lautatarhat palavat, niin että Pohjanlahti on savua täynnä.

Voitaneen siis arvata millainen ilo siitä syntyy.

Anna suomalaiselle sitruuna, ja selvän hän siitä tekee. Repii kuoret irti, syö irvistellen ja nauraa hyvillään: "Sainpas sinusta voiton, senkin pirullinen ja hapan hedelmä." Kun saa viinapullon tyhjäksi, niin särkee riemuissaan sen iltamatalon nurkkaan ja hamuilee puukkoa saapasvarrestaan.

Mutta oikein on Luoja tehnyt, kun johdatti suomalaiset tänne Suomeen, sillä tuskin täällä muut kansat yhtä hyvin viihtyisivätkään."

Huovisen tyylistä ja sanailusta tykkäileville sekä kirja että sarja ovat minusta suositeltavaa selailtavaa ja seurailtavaa, eikä niiden läpikäynti näinkin lähekkäin mielenkiintoa nolliin latistele, vaan mukavasti aika kuluu. Kaikkiaan kuitenkin kirja monipuolisemman tuokioisen onnistuu kaverusten koitoksista kasailemaan, koska pikkuisen päälle parituntinen sarja karsii niitä hyviäkin vivahteita, eikä visuaalisilla kikoillaan oikein onnistu poistoja paikkailemaan. Tuskinpa toistuva päivittely vaikkapa päälle hyökyvistä ja kirpsakat pakkaspäivät pois pyyhkivistä räntärintamista jaksaa kaikkia hymyilyttää, ja jos tällainen verkkaisesti etenevä sekä toistellen turiseva ja hyväntuulisesti hymistelevä tarina ei omalta jutulta tunnu, niin luultavasti pitkästyneisyys käy paljon pahemmin kimppuun kuin talven töitä tekevät näkymättömät hyytävät voimat. No, jos taas ajatus tunnelmoinnista loimuavan takan läheisyydessä lämpimän peiton alla maukkaista herkuista nautiskellen hykerryttää, niin siinä tapauksessa Hamsterit lienee ihan hyvää huvitusta.

"Mutta oravat nukkuvat naavapesissään herttaiset hännät pörhöllään. Milloin päähän pälkähtää, pistäytyvät käpyvarastoillaan. Metsähiiret makailevat selällään, toinen takajalka heitettynä toisen polven päälle ja pureskelevat puolukoita lounaaksi ja päivälliseksi. Niiden päällä on paksu hanki, mutta sitä hauskempaa on lepäillä lahokannossa ja käydä salatunnelia pitkin marjakasalla. Varpuspöllö, joka pitää säätä ontossa puussa, on kerännyt ortensa täyteen riistaa. Milloin parhaaksi näkee, sieppaa urpiaisen tai hömötiaisen ruokakomeronsa hyllyltä, syö sen makeisiin suihinsa ja ehtoopuolella katselee viisaasti ulos oviaukosta. Myös Minni-hiiri Hamsterin kirjahyllyssä voi hyvin. Se on oppinut lukemaan. Robinson Crusoen koululaispainos on puolivälissä menossa. Kahina käy, kun se kääntelee kirjanlehtiä; puoli sivua tunnissa, mikä onkin sopiva annos pienelle hiirelle. Laivakissa ja englantilaiset mitat pelottavat sitä, mutta muuten se pitää kirjaa varsin mielenkiintoisena."

Ehkäpä pitäisi olla ulkona se raivoava lumimyrsky, että oikein pääsisi tunnelmaan käsiksi, mutta kyllähän touhu näin kesän kuumotellessakin toimii. Hiljaisesta etenemisestään huolimatta tarina ei onneksi ihan yksioikoista varastointikimaraa ole, vaan sekaan sopii runsaasti hyvää höttöäkin. Olipa se sitten pötköttelyä ja rentoa joutenoloa tai tohkeissaan suunniteltua äijien iltaa syyskauden saaliista nautiskellen, niin helpostihan se mieltä piristelee, eikä epätasaisuuden töyssyt tai hutiloivammat huulenheitot mitään mittavampia vaikerointihaluja synnyttele. Askartelulla ja puuhastelulla käydään kamppailuun apeita aatoksia vastaan ja siinä sivussa päästään jälleen huovismaiseen tapaan ihmetellen kummastelemaan, miten erilaisia haaveita ja toiveita ihmiseläjien mielten syövereistä löytyykään. Näitä sitten sovitellaan paikoin mukavan omintakeisesti yhteen ja taustalle saadaan vähintään ripaus lumoavaa luontoa ja jokunen koskettavampi häilyväisen hauras miete maailman monenkirjavasta kauneudesta. Näinpä siis sanoisin, että etenkin kirjana Hamsterit osuu monesti kohdilleen ja värähtelee mukavasti mielessä, eikä se sarjaversiokaan hirmuisen hurjasti jälkeen jää...



Hamsterit (1982) (IMDB)

Laiska katselukausi saattaa kirvoitella hiukan varsinaisen aiheen viereen eksyviä jaaritteluja, ja sellaisten äärelle ollaan eksymässä juuri nyt. Nimittäin naputellessani Hamsterit-sarjan viimeisestä osasta kommentteja, lähti juttu rönsyilemään kohti Huovisen tekstien filmatisointeja noin yleisesti ja hetkisessä sanakasa alkoi hillittömästi paisua. Lopulta luovutin ja päätin nipsaista sekä muokkailla nämä sekalaisemmat filmografian läpikäynnit ihan omaksi jutukseen, johon sopii sisällyttää lyhyet summaukset jo nähdyistä sekä tietysti suunnitelmia tulevista tutkailuista plus päälle pikkuisen toiveitakin. Itsehän ilolla ottaisin vastaan muutaman uudenkin Huovisen töiden pohjalta tekaistun elokuvan, mutta näyttää kuitenkin siltä, että 1990-luvun puolivälin jälkeen näiden Huovis-sovitusten kuvaaminen on selkeästi hiipunut, eikä 2000-luvulla ole ilmestynyt enää kuin pari elokuvaa. No, toivoahan silti sopii ja uskon, ettei Huovisen kirjojen kääntäminen eläviin kuviin ihan näihin lukemiin lopullisesti jämähdä. Mutta katsellaanpa ja pähkäilläänpä tässä välissä kuitenkin niitä jo valmistuneita elokuvia, sarjoja ja vähän sekalaisempiakin pikkupätkiä.

Oikeastaan voidaan tavallaan aloittaa Huovis-filmatisoinnit heti sieltä lopusta, mikä toisaalta vie myös kirjojen ruutusovitusten alkuun. Nimittäin toistaiseksi asioiden tila on sillä tavalla, että Huovisen kenties tunnetuin sekä luetuin teos Havukka-ahon ajattelija oli aikoinaan vuonna 1971 ensimmäinen kirjailijalta televisiosarjaksi käsikirjoitettu tarina, mutta se on samalla tällä hetkellä myös viimeisin versioitu kirja, koska vuoden 2009 elokuvaversion jälkeen ei ole Huovisen tuotantoa väännelty elokuviksi tai sarjoiksikaan. Toivonpa tosiaan, ettei tilanne aivan tällaiseksi jää, vaan joku taitava tekijä saisi innostuksen lähteä taiteilemaan sopivan sutjakalla otteella sivuja eläviksi kuviksi, mutta odotellessa voi toki pureutua näihin jo ilmestyneisiin, sillä vähintään pari kourallista löytyy kahlailtavaa. IMDB listailee kaikkiaan 13 tekelettä, jotka on Huovisen kirjoitusten pohjalta väsäilty, mutta osa näistä on ehkäpä enemmän lyhytelokuvien joukkoon kuuluvaa tavaraa, eikä kaikkia noin vain pysty omaan kokoelmaan yleensäkään ostelemaan, sillä toistaiseksi levyjulkaisuja on saatavilla lähinnä tunnetuimmista ja suosituimmista sovituksista.



Blogin puolella näiden urakoinnin aloittelin tosiaan sieltä uudemmasta päästä mielestäni varsin mainiolla elokuvalla Havukka-ahon ajattelija. Katselutahtia ei voi mitenkään hirmuisen kireäksi kehaista, koska kommentoinnista on kohta aikaa sellaiset viitisen vuotta ja sittemmin olen saanut aikaiseksi naputella hajatelmat vain parista sarjasta, mutta kaipa sitä hitaamminkin perille ehtii, jos vain sinnikkyyttä löytyy... Jos muistikuvat yhtään paikkaansa pitävät, niin Kari Väänäsen ohjaamassa elokuvaversiossa pystyttiin kivasti yhdistelemään Huovisen leppoisampaa huumoria yleisen elämänmenon ihmettelyyn sekä sinne sekaan saatiin myös hiukkasen kiivaampaakin kuohuntaa, eikä hirmuisesti arkailtu päästää mielikuvitusta vapaammin kohti avaruuksia liihottelemaan. Luontoa ja sen kauneutta korosteleva sekä muutenkin pätevä kuvauspuoli vielä lisäsi elokuvaelämyksen viehätystä niinkin paljon, että silloin tällöin onkin tehnyt mieli laittaa kiekko kertailuun...

...mutta ehkäpä ennen uusimman version uusintaa, on syytä silmäillä sinne 1970-luvun alkupuolelle ja katsella samaisesta opuksesta väännetty televisiosarja, joka tietysti kulkee myös nimellä Havukka-ahon ajattelija. Kyseinen käsittääkseni 11-osaiseksi paisuteltu kokonaisuus löytyy omasta levykokoelmasta, mutta vielä ei ole ilmaantunut osuvalta tuntuvaa hetkeä, vaan eiköhän sellainen piakkoin näköpiiriin ilmaannu. Samalla sopii tietysti napata alkujaan jo vuonna 1952 ilmestynyt kirjakin hyllystä ja tutkia, miten tarkasti lähdemateriaalia on aikoinaan televisioruuduille siirrelty. Jos vain puhtia ja kiinnostusta riittää, niin olisihan siinä myös luonteva paikka uusia tuo kehumani 2000-luvun elokuvaversio ja kenties pikkuisen eroavaisuuksista puhella. Huovisen oletettavasti tunnetuin hahmo pääsi myöhemmin seikkailemaan lisääkin kirjojen maailmassa, eli eipä se sinänsä ihme ole, että vuoden 1961 jatko-osa Konstan Pylkkerö käsikirjoitettiin kuusiosaiseksi sarjaksi runsaat kolme vuosikymmentä kirjan ilmestymisen jälkeen, eli tarkemmin sanottuna vuonna 1994. Siitä myös olen onnistunut hankkimaan levyjulkaisun kokoelmaan ja kirjakin hyllyssä uusintaansa odottelee, eli eipä ole esteitä sellaisten puutosten osalta. Kumpikin näistä kohtalaisesti kiinnostaa, ja etenkin tekee mieli nähdä, millaista velmuilua Heikki Kinnunen ja Matti Pellonpää saavat kaveruksina aikaan tuossa jälkimmäisessä sarjassa.



Jos niistä henkilökohtaisesti kiehtovimmista teoksista puhellaan, niin jo mainittujen lisäksi heittäisin sekaan kolme elokuvaa, joista pari on jo kokoelmaan tiensä löytänyt samoin kuin Huovisen alkuperäisteokset, joten ehkäpä näistäkin jonkinlaiset vertailevat höpöttelyt saan sepitettyä, kunhan aika ja innostus sattuvat suotuisissa merkeissä toisiinsa törmäämään. Lampaansyöjät päätyi valkokankaille melkoisen nopsasti, sillä Huovisen kirja ilmestyi 1970 ja samainen seikkailuhenkinen reissutarina pyöri teattereissa jo vuoden 1972 lopulla, ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin veti kiitettävästi katsojia erikoista elelyä ja puuhastelua ihmettelemään. Vaikka lämpaiden nappailu ei itseä niinkään innosta, niin siinä sivussa syntyvä oheistoiminta ainakin kirjan puolella on saanut hyvinkin hymyjä nousemaan ja odotukset ovat melkoisen korkealla senkin suhteen, että Heikki Kinnusen ja Leo Lastumäen kommellukset turinointeineen vastaavia tuntemuksia tuottelisivat.

Toinen näistä kiinnostavista elokuvista on Koirankynnen leikkaaja vuodelta 2004, joka on jo vähintään pari kertaa ollut menossa soittimen kieputukseen, vaan on viime hetkillä korvautunut muilla menopaloilla, ja syitä sekä selittelyjä tähän arkailuun ja säästelyyn löytyy toki. Ensinnäkin Huovisen vuoden 1980 alkuperäisteos on mielestäni, jos ei nyt sentään synkkäsävyinen, niin vähintään murheellisia vivahteita sisältävä tarina, eikä hän mielestäni niissä hommissa ihan parhaimmillaan ole. Toisena tekijänä mainittakoon, etten ole ohjauksesta vastaavan Markku Pölösen teoksista suuremmin innostunut, mutta veikkailenpa, että näkemykset ovat jo saattaneet vinksahtaa, sillä Pölösen elokuvien vierastaminen on niitä nuoruuden nihkeiden katselujen pohjalta jämähtäneitä tunkkaisia asenteita, joita voisi varmaan pikkuhiljaa yrittää tuuletella. Siihen Koirankynnen leikkaaja toki tilaisuuden tarjoilee, ja voittihan elokuva ilmestyessään melkoisen rivin Jussi-palkintoja, eli siinä mielessä arvostetustakin sovituksesta on kyse.

Näiden kahden väliin mahtuu Lapin kultaryntäyksestä kertova Kolme miestä vuodelta 1984, ja sen tarina on minulle vieras, koska elokuva ei varsinaisesti perustu mihinkään Huovisen kirjaan, vaan hän luonnosteli tarinaa suoraan elokuvaksi, josta ohjaaja Virke Lehtinen ja Solja Kievari vielä muokkasivat käsikirjoitusta. Elonet kyllä kiitettävästi tiedottelee, millaisesta teoksesta on kyse, eli ilmeisesti tavoitteena on ollut lähteä kuvaamaan totuudenmukaisesti kullanhuuhdontaan liittyvää työtä ja tekemistä sekä panostaa myös maisemiin ja kuvauspaikkojen aitouteen. Luultavasti huumoria ja hassuttelua hakeva katsoja ei tästä kullanhimoisesta seikkailusta hirmuisesti saa irti, mutta itse tykkäisin elokuvan jo Lapin näkymienkin takia vilkaista. Elonetin sivustolle lainatuissa arvioissa kritisoidaan juuri tuota tarkkaa kuvausta tekemisten suhteen ja kansantieteellistä otetta yleisestikin, mutta itsehän olen viime aikoina viettänyt ihan mielenkiintoisia tuokioita lyhyiden kansanperinnedokumenttien parissa, joten siinäkin mielessä Kolme miestä kyllä kelpaisi hyllyyn. Harmi vain, ettei sitä taida oikein mistään olla kätevästi saatavilla kokoelmaan hankittavaksi, mutta toivonpa, että jokin taho sen levylle laittaisi.



Elokuvien joukkoon tässä yhteydessä kelvatkoon Marjatta Koivulehdon ohjaama sekä osittain käsikirjoittama runsaan tunnin mittainen dokumentti Latvoilta jokisuulle vuodelta 1988. Jälleen informaatio elokuvaan liittyen on IMDB:n puolella niukkaa, ellei jopa miltei olematonta, vaan jälleen Elonet tiedottelee tarkemmin. Siispä siis Huovinen ei varsinaisesti tässä teoksessa ollut mikään varsinainen voima tarinan takana, vaan enemmän dokumentti on ohjaajansa teos, sillä Koivulehto oli ollut uittotyöstä ja sen muutoksista kiinnostunut jo pitkään ja kerännyt aiheeseen liittyvää materiaalia. Huovinen taas kirjoitti dokumenttiin selostustekstin, joka myöhemmin sovitettiin Koivulehdon ja Huovisen yhteiseen elokuvaprojektin pohjalta syntyneeseen valokuvavoittoiseen vuoden 1993 kirjaan Viimeinen uitto. Aiheensa puolestakin Latvoilta jokisuulle kyllä kiehtoo ja Elonetin sivustolta löytyvät kehut entisestään katseluhaluja kohottelevat. Kokoelmasta löytyy kuitenkin aukko sekä elokuvan että kirjan suhteen ja valitettavasti dokumentin saatavuus taitaa olla jokseenkin nihkeä. Ehkäpä se vaikkapa jossakin vaiheessa tulee YLEn kautta tutkittavaksi tai epätodennäköisesti jopa omaksi julkaisukseen, mutta kirjaa kuitenkin käytettynä liikkuu, eli siinäpä olisi yksi kiva lisäys Huovis-osastolle.

Yleisesti ottaen näitä elokuvasovituksia on Huovisen teoksista väännetty harvakseltaan, mutta siihen sivuun on tekaistu pidempiä sekä lyhyempiä televisiosarjoja. Itsehän sain juuri jokunen tovi sitten katseltua ja kommentoitua vuoden 1982 kolmiosaisen ja kaikkiaan pikkuisen päälle parituntisen minisarjan. Hamsterit hamstrailuineen kyllä vähintään kivasti huvitteli, vaikka tulikin kirjoitellessa useampaan otteeseen todettua, että siinä samaan tahtiin kertailtu kirja kyllä oli parempi ja antoisampi paketti. Erityisesti verkkaisempien huumoripalojen ja hiukkasen haikeidenkin luontokuvausten suhteen Huovisen alkuperäisteos vuodelta 1957 vei mielestäni voiton helposti, mutta tekihän televisiosovitustakin mieli kehuskella paikoin. Ihan tarinoista tavallisin ei tämäkään irtiotto maaseudun rauhaan ole, vaan leppoisa joutenolo vaihtuu vähän pakkomielteiseenkin talvivarastojen kartuttamiseen. Maalle perheineen muuttava miekkonen saa uudelta naapuriltaan kipinän kantaa kellarinsa niin täyteen herkkua ja haukattavaa monenmoista, että niiden turvin voisi tunnelmoida vaikkapa hurjimpienkin talvikurimusten läpi. Ainakin omasta mielestäni hyvää menoa ja höpöttelyä riittää jokaiseen jaksoon, kun jokseenkin omalaatuisesti suunnitellaan tarpeellisten tarvikkeiden hankintoja ja samaan aikaan luonto näyttää, ettei niinkään ole ihmisen oikkuja tai toiveita aina noin vain tottelemassa...



Kolmisen vuotta myöhemmin ilmestynyt kymmenosainen Huovisen lyhyet erikoiset onkin mielestäni jo sekä laadultaan että sisällöltään sekalaisempi kokoelma. Kaikkiaan kestoa sarjalle kertyy lähemmäs neljä tuntia, enkä voi väittää, että kaikki jaksot isompia ylistyksiä ansaitsisivat, vaan joukkoon on päässyt mukaan melkoisen heikkoa ja keskinkertaistakin televisioviihdykettä. Pitää tosin mainita, että osa näistä lähdemateriaaleiksi haalituista Huovisen lyhyttarinoista edustaa ainakin omalla listalla kirjailijan tylsempää ja vähemmän oivaltavaa tuotantoa. Hiukkasen tuli ihmeteltyä, että Huovisen lukuisten lyhytjuttujen joukosta oli niitä melkoisen tympäiseviäkin tapauksia poimittu televisioon siirreltäviksi, mutta toivottavasti joku niistäkin tykkäilee.

Se sopii kuitenkin sanoa, että kyllähän näistä varsin kirjava kasa kummallisiakin tarinoita kertyy, kun ruudulla vilahtelee omintakeisia heppuja, joilla erikoisia oikkuja ja pyrkimyksiä onpi haaveenaan. Joillakin on palava polte lähteä kätkemään viinoja pitkin pohjoista, toisilla taas tarve vetäytyä syrjään pahan pettymyksen tuottaneesta yhteiskunnasta, eikä lainkaan kuivin suin, kuten sarjan viimeinen jakso Kahden juopon joulu osoittaa. Myös kotimaan poliittinen kenttä pitää lytätä siinä sivussa omaa etua tavoitellen, kun taas tovina toisena kuorsauspulmat kiusaavat ja vievät yöllisen hermoromahduksen reunamaille. Sarjan puolivälissä junalla yritetään tuoda rauhaa sotahimoiseen maailmaan, vaan näitäkään kauniita pyrkimyksiä ei sovi täysin jättää ilman irvailua, ja kun tuohon vielä heittää päälle muut kummalliset kommellukset, niin sinänsä vaihteleva jaksopaketti on kasassa. Harmi vain, että vähintään kolmannes kokonaisuudesta jättää hykerryttävämmät hetkoset vähemmälle ja poikkeaa puuduttavuuksien puolelle.



Omasta kokoelmasta löytyisi myös kolmiosainen vuoden 1990 minisarja Lentsu, joka on jäänyt vuoroaan vartoilemaan, eikä sen niskaan ole mitään suurimpia ennakko-odotuksia viskaistu. Kirjana Lentsu: kertomus suomalaisten räkätaudista ilmestyi 1978 ja itse olen sen muistaakseni kertaalleen lukaissut, eikä se silloin ainakaan sen suurempaa vaikutusta tehnyt, mutta luulenpa kuitenkin, että kertailun kestää, eikä sitä tiedä, jospa vaikka sarjan yhteydessä lueskeltuna tulisi pienoinen positiivinen yllätys. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, ettei niljakas nuhastelu ja voimat vievä flunssailu kirjailijaa ihan terävimpään huvitteluun tai vinoiluun saanut villiintymään, mutta on vähintään mielenkiintoista nähdä, miten näitä arkisia harmeja sekä kiusallisia vitsauksia pystytään televisioruudun puolella katsojan iloksi vääntelemään...

IMDB listailee 1980-luvun lopulta ja 1990-luvun alusta Huovisen filmografiaan vielä kolmisen kappaletta aiheiltaan sekalaisempia teoksia ja siihen päälle Elonet tahtoo tarjoilla vielä toiset kolme tarinaa, joissa Huovinen on ollut mukana kirjoittamassa ja/tai ohjaamassa. Vuoden 1984 metsän luontaisesta uudistumisesta ja toki muutenkin puista kertovasta kirjasta Puukansan tarina olen paljon pitänyt, mutta jostakin syystä se suosikkien joukkoon kuulumisestaan huolimatta kirjahyllystä uupuu. Joka tapauksessa sen asiasisältöä hyödyntäen on tuotettu myös alle 20-minuuttinen lyhytdokumentti Puukansan tarina vuonna 1987, mikä tietysti katsellaan, jos vastaan tulee. Lyhyempien sekalaisten joukkoon menee myös televisiosarjassa Mollen löytötavaraa vuonna 1990 esitetty 16-minuuttinen jakso Soittelijapoika. Samanniminen tarina oli alkujaan lähtöisin Huovisen vuoden 1986 novellikokoelmalta Matikanopettaja. Kyseinen keppostelu ja puhelimen pirisyttely ei ole mieleen minään huippujuttuna jäänyt, joten kiinnostus televisiotulkinnan suuntaankin on melkoisen maltillinen. Sitten tarjottaisiin vielä purtavaksi Saatana kun yskittää eli Suuri paneelikeskustelu vuodelta 1993, joka käsittääkseni esitettiin alkujaan näytelmänä ja myöhemmin televisioitiin. Elonet listaa näytelmälle kestoa 85 minuuttia, mutta varsinaiset tiedot sisällön suhteen ovat niukkoja. Kaipa senkin katselisin tilaisuuden tullen, mutta omaan kokoelmaan en osaa niinkään kaipailla tätä väittelyä.



Elonet laittaa Huovisen filmografiaan mukaan peräkkäisinä vuosina 1986 ja 1987 ilmestyneet teokset Leipätyö ja Kivinen tie. Näistäkään ei paljoa kerrota, ja hiukan mietityttää, onkohan kyse jostakin ihan toisesta Huovisesta niiden kohdalla, mutta tulevatpahan listatuiksi mukaan. Vielä viimeisimpänä joukkoon pääsee vuoden 1982 novellikokoelmalta Ympäristöministeri napsaistu ja seuraavana vuonna televisioitu nimikkotarina. Sen kyllä vilkaisisin ihan mielelläni siitäkin syystä, että tekijöinä taustalla on ollut paljon samoja tyyppejä kuin noissa muissa 1980- ja 1990-luvun sarjoissa, eli Pauli Virtanen ohjaajana, Panu Rajala käsikirjoittajana ja näyttelemässä vaikkapa Heikki Kinnunen ja Aapo Vilhunen. Tuskinpa tuosta erillistä julkaisua lienee luvassa, mutta kenties jonkin mittavamman teoksen kylkiäiseksi hyvinkin sopisi. Ainakin muistelen tykkäilleeni Huovisen alkuperäistarinasta ja luulisin, että mainittu porukka siitä ihan kelvollisen hupailun on saanut aikaan ruutuviihteeksi.

Siinäpä sitä tuli pienimuotoista yhteenvetoa katselluista Huovis-filmatisoinneista, kokoelmassa vilkaisua vartoilevista ja hiukkasen niistäkin, joita on nihkeämmin saatavilla. Voisihan hänen kirjoistaan lukumietteitä toki erikseenkin näppäillä, kun noita opuksia silloin tällöin tulee selailtua, mutta luultavasti sopii aiheeseen paremmin pysyttäytyä niissä liikkuviin kuviin sovitelluissa tarinoissa ainakin toistaiseksi. Sekin sanottakoon, että jos jollakulla sattuu olemaan tietoa noista vähän hämärämmistä listalle päätyneistä sovituksista tai niiden mahdollisista julkaisuista, niin sellaista tietysti arvostaisin, koska tosiaan melkoisen niukasti tietyistä jutuista infoa tuntuu löytyvän. Joka tapauksessa luettavaa ja katseltavaa siis riittää jatkossakin näissä merkeissä ja toivottavasti jollakin taitavalla alan ammattilaisella innostuksen kipinä polttelisi filmaamaan lisääkin näitä letkeää huumoria hersyileviä tulkintoja Huovisen teoksista tai vaikkapa kääräisemään pätevän dokumentin kirjailijan elämästä ja töistä katsojien iloksi. Omalta toivelistalta ainakin löytyy muutama herran kirja, jotka ihan mielellään elokuvina tai sarjoina näkisin. Niitä haikaillessa voi toki noita mainittuja vilkuilla ja aikomuksena on vielä tämän vuoden puolelle jokin kokoelmasta jo löytyvä mahduttaa, mutta luultavasti yksipuolisuuden ehkäisemiseksi on parasta pitää pieni tauko näistä horinoista ja tutkia vaihteeksi muita elokuvamaailman ihmeellisyyksiä.

Jaahas, kovien eräkoitosten edessä sitä ollaan ties monennenko uusinnan kera, kun sekalainen joukkio on lähdössä etsimään kadonnutta ryhmähenkeä korpitaipaleilta. Lopputulos taitaapi olla pikkuisen jotakin muuta kuin rentoa retkeilyä ja leppoisaa oleilua iltanuotiolla hyvässä yhteisymmärryksessä ja ystävällisessä ilmapiirissä tunnelmoiden. Itselläkin on sen verran kiireinen ja jokseenkin pyörremyrskyinen kesä meneillään ja päivät viuhuvat tuosta vain teilleen, että pakkohan sitä on turvautua toistaiseksi reissujen suhteen tällaiseen kotisohvan kautta koettuun vaihtoehtoon, mutta onhan sekin kai jotakin...ainakin parempi kuin sata jänistä. Toiveissa kyllä on päästä vielä ennen syyskylmiä itsekin vaikkapa pohjoisen poluille ihan omin jaloin käpsyttelemään, mutta nyt kuitenkin teki mieli taas kerran erään illan lopuksi heittäytyä eripuraisten ja kiivaidenkin kumppanusten matkaan sekalaisia koettelemuksia ihmettelemään. Niitähän mukaan mahtuu varsin kiitettävästi, eli eipä muuta kuin autokyydillä luontoelämyksiä ja joukkuehengen nostatusta kohti!

...Tosin sinänsä selkeät tavoitteet eivät aivan tuosta vain ole toteutumassa, koska mukana matkassa on kaikenlaista koheltajaa ja merkillisten taitojen mestaria, mutta eipä taipumuksesta sekamelskaiseen sekoiluun tee mieli katsomon puolella motkotella. Selviytymisseikkailun äänekkäin ja touhukkain tyyppi on tietenkin tuttu kaveri vuosituhannen vaihteessa kolmeen kauteen venäytetystä kotimaisesta komediasarjasta Pulkkinen. Kopiovastaavana (Jari Salmi) hänet edelleen ensisijaisesti tunnetaan, eikä se varsinainen nimi tässä yhteydessä taida niitä seikkoja merkityksellisimpiä ollakaan. Kaikkiaan pienellä porukalla ollaan liikkeellä, koska samaan autoon ovat sulloutuneet työkaveri Kirsti (Mari Rantasila), yrityksessä jonkinlaista (pakko)työkokeilua vastentahtoisesti suorittava Mikko (Juha Jokela) ja joukkiota asiantuntevasti erämaan saloihin johdatteleva Jyrki (Antti Virmavirta). Saadaanhan sitä tietysti vähemmälläkin väkimäärällä kepposta ja kokemusta aikaiseksi, eikä katsomossa yhtään ihmetytä, miksei tämä yhteinen retki ole isommin osallistujia vetänyt puoleensa.



Onneksi sentään tämä kiistainen ja kinasteleva, mutta ainakin toiselta puoliskoltaan sisukas sissiryhmä on päättänyt porhaltaa haasteita vastaan. Eri asia tietysti on, syntyykö seurauksena sopua ja iloa, vai erkanevatko tiet katkerissa tunnelmissa lopullisesti. Ainakin alkumetrit antaumuksella seikkaillaan erimielisyyksien syövereissä ja onhan sitä tuskien taivalta horisontissakin, mutta kaipa myönteisille yllätyksillekin pieniä paikkoja pitkän polun varrelle mahtuu...? Vaikka porukkaa on vetämässä ammattilainen, niin eipä tyyppien toilailua voi minään malliesimerkkinä pitää onnistuneen eräretken järjestämisestä, vaan liikutaan ennemmin sekoilevien sattumusten sarjassa, joilla toki on oma hykerryttävä viihdearvonsa. Etenkin Salmen esittämä kopiovastaava on alkutahdeista lähtien hurjassa vauhdissa, ja siinä saattaa toisilla päästä pienoinen parahdus, kun noin puolituntisen huristelumatkan päässä leirikeskuksesta lomailun auto-osuus löytää, tai kuvaavammin törmää ennenaikaiseen loppuunsa.

Poloisten reissukumppaneiden kannalta tämä vastoinkäyminen on vasta alkusoittoa, sillä tyypin kikkakirjasesta löytyy roppakaupalla kyseenalaisia niksejä ja kaikenlaista harhaista tietoutta selviytymisen saloista. Taitojen riittämättömyys ei tietenkään haittaa yhtään mitään kaverin kohkatessa milloin mitäkin muiden terveydestä tuon taivaallisia piittaamatta. Erinomaisen itsekkäästä ihmisepelistä onkin kyse ja kyllähän muiden hymyt ovat hyytyväisiä, kun tyyppi touhuilee auton pusikkoon, kanootit karkuteille, patikkatoverin jalkaa pakettiin, karttaa sytykkeeksi ja mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan. Hurjia hirviä tien tukkeena, mutkia matkassa yksi jos toinenkin plus päälle kiroilua ja kyyneliä, eli näistäkö paloista tunnelmallinen eräelämys koostellaan kasaan? Voipi olla, että moni haikailee hiukkasen rauhallisemman luontoseikkailun perään, mutta väittäisin, ettei ainakaan Salmen suunsoitosta tai muista puuhista tykkäilevä katsoja ainakaan tylsistymään ehdi, ja tämä runsas puolituntinen onkin reipasta remuamista sekä kohtalaisesti uusintaakin kestävää hupailua.



Sanottakoon silti, että ovathan useammat kertailut vähäsen viehätystä nakertaneet, mutta siitä huolimatta Pulkkinen: Don't Push the River on mielestäni oiva pikkuinen hupihetki. Joukkuehengen tiukka testi vastarannan kiiskeineen laittaa edelleen helposti hymyilemään, eivätkä pari hiljaisempaa suvantovaihdetta pääse onneksi liikoja jumittelemaan tai viihdyttävyyttä vaisuuteen vaihtamaan. Kaikenlaista pulmaa pitää tietysti selvitellä, kun monenmoista menijää mukaan mahtuu. Joidenkin suurimpana huolena on päästä ehjänä tai yleensä hengissä perille, kun taas toinen kuumeisesti kirjaa ylös uskomattomia ylityötuntejaan, joita kukaan ei ole hyväksymässä ja tietyn hepun mielenliikkeiden kartoittaminen jäänee maailman mysteerien joukkoon. Rauhallinen ja rakentava keskustelukin on etenkin elokuvan alkupuolella pelkkää toiveunta, sillä tyypeillä on taipumuksena tarjoilla ennemmin pilkallista naljailua ja siinä sivussa kiihdytellä itsensä korkeille kierroksille, mistä onkin hyvä jatkaa eteenpäin...ja saattaapa sitä muitakin kiusauksia tulla tielle, kun aurinko painuu teilleen seuraavaa aamua odottelemaan.

Voinee siis väittää, että taipaleelle mahtuu mukavampiakin hetkosia kuin vain kokemuksia kivusta ja kurjuudesta. Toisaalta koettelemukset kasautuvat niinkin tiuhaan tahtiin, että reissua vetävä Jyrkikin jo mietiskelee, onkohan touhussa järjen hiventäkään, kun eipä se hengenlähtökään täysin poissuljettu vaihtoehto tässä porukassa ole. Jokin sisäinen kipinä kuitenkin kenkii kauemmas polkuja pitkin, eikä esimerkiksi pienoinen puunkaato-onnettomuus ole tarpomiselle loppuseisahdusta laittamassa, vaan kipulääkityksen voimalla kyllä kestetään kolhut ja käsittämättömät kommellukset. Jos kehot ovat koetuksella, niin kyllähän henkistä kestävyyttäkin riittävästi testaillaan, koska eräs eräsankari ei tosiaan ole ihmisenä ihan helpoimmasta päästä, mitä tulee nautinnollisen yhteiselon järjestelyyn muutenkin hankalissa olosuhteissa. No, hermojen riekaleita voinee yrittää lääkitä vaikkapa pontikkapannusta lirautetuilla tuimilla tujauksilla tai muuten vain höyryjä päästelemällä mielipiteitä tuuletellen.



Mahtuuhan mukaan piristykseksi vielä omituinen ja omalaatuinen sankaripuhekin, joka lähinnä taitaa kummastuttaa kuulijoita, mutta joka tapauksessa näistä touhuiluista ja torveloinneista summautuu kepeä sekä hauska seikkailuhenkinen koitos. Mitään lumoavien luontokuvien palkintoa tälle lyhyelle televisioerikoiselle ei tietenkään tarvitse lähteä ojentelemaan tai muutenkaan väittää tunturitunnelmoinnin täysveriseksi korvikkeeksi, mutta siitä huolimatta pääsääntöisesti kaunista katseltavaa silmille tarjoillaan. Etenkin sisätiloja ja monesti varsin karusti lavastettuja sellaisia painottavaan varsinaiseen televisiosarjaan vertaillessa tämä luontoretki ulkoiluineen on kivaa vaihtelua. Kirjavien niittyjen tai vehreiden metsien esittely ei tietenkään ole tässä yhteydessä mikään päätavoite, mutta enpä lähtisi pienimuotoisesta taustojen kaunistelusta yhtään ulisemaan. Vaikka tyyppien touhuilut sinänsä eivät omakohtaisesti koettuina olisikaan mitään hilpeintä herkkua, niin jotenkin kokonaisuus siltikin kohottelee telttailukuumetta, mihin varmaan osasyyllisinä ovat lämpöisissäkin väreissä vilahtelevat näkymät.


Katselukerroissa mitattuna Pulkkinen: Don't Push the River taitaa olla kyseiseen sarjaan liittyvistä jutuista omalla kohdalla suosituin tapaus, mutta myönnän kyllä, että parin ensimmäisen kauden jaksoja tulee vieläkin pienissä annoksissa kertailtua, ja nekin edelleen naurattavat mukavasti. Kolmaskin kausi löytyy kokoelmasta, vaan sepä ei samalla tavalla kertailuun innosta, koska jo aikoinaan vaikutti siltä, että jaksomäärää lisättiin samaan aikaan hyvien ideoiden hiipuessa, mikä ei ollut lainkaan loistokas yhdistelmä. Siinä sivussa vielä sukellettiin aiempaa voimakkaammin ja ennen kaikkea tympäisevämmin alatyylisen huumorin väsähtäneeseen sössöttelyyn, mikä taas laittoi pohtimaan, tahtovatko Salmi, Virmavirta ja kumppanit vain kiusata katsojaparkaa. Tulipa tässä taannoin testailtua, että olisikohan nihkeä suhtautuminen näihin kolmannen kauden koitoksiin vähäsen laantunut vuosien kuluessa, mutta aika väsyneeltä vouhutukselta vaikutti edelleen ja pirteämmät pilkahdukset jäivät vähemmistöön. Don't Push the River löytyy juuri tämän viimeisen kauden bonuksista ja ainakin omasta mielestäni se onkin paljon reippaampaa sekä huvittavampaa puuhastelua kuin levyjen varsinainen jankkaava jaksotarjonta. Onkin helppoa veikkailla, että tämä hymyilyttävän epäonninen ja kovien kurimusten värittämä reissu vetää jatkossakin puoleensa. Voisihan sitä muutenkin yrittää etsiä kokoelmaan kotimaista tuotantoa näiden kohellusta ja kommelluksia tarjoilevien retkijuttujen joukkoon, koska onhan tällainen tyhmäily monenkirjavine sattumuksineen melkoisen mainiota kesäkatseltavaa.



Pulkkinen: Don't Push the River (2000) (IMDB)