Kuukauden alussa viimeistellessäni viime vuoden summailuja, piti pikkuisen elokuvalupauksiakin harrastella ja yhdeksi kohdaksi valikoitui satavuotisjuhliaan viettävän Suomen jonkinlainen huomioiminen katseluvalikoiman puolellakin. Useinhan itsenäisyyttä muistellessa ymmärrettävistäkin syistä sotaisempaan maanpuolustukseen liittyvät teokset ponnahtavat pintaan, mutta itse ajattelin jättää nämä polut väliin ja kurkistella historiaan hiukkasen rauhanomaisempien puuhien kautta, eli ei pelkkää pyssyjen pauketta, vaan opettavaisia juttuja ja katsaus osittain kadonneeseenkin kansanperinteeseen olisi kiikarissa. Apuun tulee Suomen Kulttuurirahasto, joka on näitä vanhoja lyhytdokumentteja julkaissut kohtalaisen kasan, kuten sivustolla kerrotaan:

"Kansatieteellinen Filmi Oy:n toiminta on elokuvamme 100-vuotisen historian komeimpia lukuja. Kuudessa vuodessa yhtiö valmisti katoamassa olevaa kansanperinnettä taltioiden yli 30 lyhytelokuvaa. Asetetun tavoitteen täyttäen useimmat niistä olivat aiheenkäsittelyltään tieteellisen tarkkoja mutta samalla esteettisesti nautittavia taideteoksia.

Suomen elokuva-arkisto aloitti vuonna 1972 tämän ainutlaatuisen nitraattifilmeille kuvatun materiaalin pelastamistyön, joka jatkuu edelleen. Elokuviin on talletettu viime hetkillä katoamassa olevia työmenetelmiä ja käsityötaitoa, kuten kaskenpolttoa ja yksipuisen ruuhen veistoa."

Blogin aiheeseen sopien näin tulee samalla sivuttua kotimaisen elokuvankin kehitystä, mitä ei lainkaan pahalla katsella. Suomen Kulttuurirahasto onkin koonnut viisi erillistä DVD-julkaisua näistä dokumenteista Isien työt -nimikkeillä, jotka sisältävät yhteensä noin 30 elokuvaa ja lisämateriaalit päälle. Näitä levyjä pystyy käsittääkseni edelleen maksutta tilaamaan, mutta kiekkojen koko sisältö on myös sivuston kautta vilkuiltavissa, mikä on arvostettavaa toimintaa. En ole aivan varma vielä tässä vaiheessa, tuleeko näitä kaikkia vuoden aikana tutkittua ja kommentoitua tai onko se ylipäätänsä erityisen mielekästä, mutta ajattelinpa kuitenkin tällaisia parin tai kolmen dokumentin pieniä annoksia ripotella harvakseltaan vuoden ajalle. Tavallaan tämä homma linkittyy viime vuoteen, jolloin tammikuussa myös kotimaiset vanhemmat lyhytdokumentit kiinnostivat. Tuolloin tosin enemmän Lappi-aiheisina, ja kohtalaisen antoisaksi muodostunut reissu lähti käyntiin Petsamon kuvilla. Epäilemättä monenkirjavaa ja mielenkiintoista asiaa nämäkin kokoelmat esittelevät, joten napsautanpa ensimmäisen kotelon auki.

Haaparuuhen synty (Building of a Punt of Aspen Wood / The Making of a Logboat)

Otsikosta pystynee hyvin päättelemään, millaista ohjelmaa olisi seuraavien seitsemän minuutin ajalle luvassa. Aivan Suomen itsenäistymisvuosille ei sentään peruutella, vaan pysähdytään vuosiluvun 1936 kohdalla, jolloin dokumentti on kuvattu. Tosin Elonet tietää kertoa, että varhainen alkuperäinen versio ei enää ole saatavilla, vaan nykyisin kierrossa oleva on viimeistelty vuonna 1950, mutta tuskinpa se suurempi häiriötekijä on. Lyhyet alkutekstit listaavat suunnittelijaksi Eino Nikkilän ja kuvaajaksi Eino Mäkisen. Kertojana äänessä on Carl-Erik Creutz ja hänen juttunsa ovat lähtöisin Kustaa Vilkunan kynästä. Creutz lähteekin heti juttelemaan, että miten yhdestä isosta haapatukista koverretaan ja käsitellään kulkukelpoinen vesimenopeli. Tarvittaviin esineisiin ja elementteihin kuuluvat kirves, telso, tuli ja terva, eli kyseessä lienee ennemmin taitolaji kuin välineharrastelu ja sitä näppäryyttä, vakaata kättä ja tarkkaa silmää vaaditaankin ainakin juttujen perusteella.

Kuvausaikanakaan tällainen veneperinne ei enää erityisen elinvoimainen ollut, vaan lähinnä Satakunnassa Siikaisten, Ahlaisten, Noormarkun ja Pomarkun seuduilla harjoitettiin ja eläviä ammattitaitoisia mestareita oli kolmisen kappaletta. Ensin aletaan tukin pinnasta naputtelemaan karkeampaa muotoa esille, jonka jälkeen käydään sisustan kimppuun. Sieltä pitkävartisella telsolla naksutellaan lastuja pois, mikä on hidasta ja kärsivällisyyttä kysyvää touhua. Aluksi voi tosin muksautella rohkeammin, kun ei vielä ole pelkoa laitojen tärvelemisestä liian rohkeilla napsautuksilla. Mestarin asiantuntemus laitetaan punnittavaksi, kun laitoja arvioidaan ilman mitään valmiita mittoja silmin ja korvin. Kunhan runko saadaan koverrettua, niin tarvitaankin kuumaa tervaa seuraaviin vaiheisiin. Venettä työstävät miekkoset sytyttelevät paikalle vielä pitkän nuotion, josta saadaan koko pituudelle hehkuva hiillos pehmentämään laitoja ja tätä kautta mahdollistamaan taivuttelua. Parhaan tuloksen takaa se riittävän pitkä pätkä hiillosta ja ruuhen sisään voidaan asettaa isompia kiviä auttelemaan taipumista, kunhan toimitaan ripeästi.



Rungon pehmennyttyä ja taivuttua riittävästi, naputellaan lopullinen muoto kaaripalojen avulla. Kertoja tietää myös mainita, että aikoinaan on taivuttelussa käytetty myös lämpöistä järvivettä apuna ja upotettu tuleva paatti useammaksikin päiväksi, jolloin pitkä liotus on ajanut saman asian kuin kuumennus. Kaarten jälkeen on vielä vuorossa parraslaudan naputtelu, minkä myötä urakka alkaa olla valmis. Kevyt ja ketterä vene voidaankin vesille tuupata testattavaksi. Perinteisesti sillä on edetty meloen kajakin tapaan ja käyttötarkoituksiltaan se on ollut monipuolinen kapistus. Kalastukseen kelvollinen tietenkin, mutta onpa haaparuuhia käytetty myös rehuhommiin, sillä kortteita ja kaisloja on vesistöistäkin karjalle kerätty. Loppusanoiksi Creutz jutteleekin, miten haaparuuhi liikkuu ahtaissakin puroissa ja on kaunis näyte kätevyydestä. Työvaiheet ja näppäryys saadaan kivasti katsomon puolellekin välitettyä ja tekemistä on kiinnostavaa näin sivustakin seurailla. Eteneminen on selkeää sekä napakkaa ja väittäisin, että kuviinkin on panostettu monipuolisuuden ja yleisen viehättävyyden suhteen. Näinpä Haaparuuhen synty onkin oikein oiva alku tälle dokumenttirupeamalle.

Ruuhi (Wikipedia)

Haaparuuhen synty (1936) (IMDB)

Haaparuuhen synty (Elonet)

Hämeenkyrön heinänteko (Mowing the Hay in Old Finnish Fashion)

Edellisen elokuvan lopussa hieman niitä niittopuuhia kaislikossa touhuiltiin ja samalta vuodelta peräisin oleva seuraava dokumentti myös näissä aihepiireissä liikkuu, vaikka ei niinkään venevetoisesti. Mitä tulee heinänteosta kertovan yhdeksänminuuttisen tekijöihin, niin kuvaajana jatkaa Eino Mäkinen ja ainakin IMDB:n puolella Kustaa Vilkuna on listattu ohjaajaksi sekä kirjoittajaksi ja toisena kirjoittajana toimii Ilmari Kohtamäki. Näitä juttuja katsojille selostelee taas Kaarlo Marjanen, joka puhelee ehkäpä astetta vakavammin kuin Creutz, mutta onhan hänenkin turinoissaan tunnelmoinnin tavoittelua paikoitellen kuultavissa, eli ei sentään ihan kuivalla asialinjalla mennä.

Ennen kuin lähdetään heiniä hutkimaan, niin laitetaan välineitä kuntoon, ja tässä asiassa on syytä kiinnittää tarkemmin huomiota terien tilaan. Kylän osaavan sepän kunnia-asia on laittaa viikatteet parhaaseen iskuun. Työkaluissa on kuitenkin vähän enemmänkin säädettävää, koska terän ja varren välille pitää kiertää tiukka pajusidos, ja samalla säätää kulma tarkasti kohdalleen. Nämä siis ovat varsinaista heinäpäivää edeltäviä hommia, sillä silloin ei enää ole aikaa valmisteluihin, mitä nyt aamuvarhaisella eväslaukut ehditään pakkailemaan. Täytyyhän mutusteltavaa riittävästi varata, sillä edessä odottelee pitkä ja raskas päivä. Valmistelujen jälkeen väki kokoontuu yhdeksi porukaksi talon pihaan ja ennen kuin heinämaille astellaan, otetaan urakkaan sekä tositoimiin valmentava perinteinen aamuryyppy puhtia antamaan. Marjanen puhelee, että työ on raskasta, mutta samaan aikaan mielekästä, kun kaunis luonto tuoksuineen piristelee tekijöitä.



Siinäpä sitten ihastellaan tehokasta ja rytmikästä leikkuutyötä. Hiukkasen myöhemmin on haravaryhmän vuoro tulla perässä ja sepä vasta hikistä hommaa on, koska tämä työvaihe ajoittuu päivän kuumimpaan hetkeen, mikä on kuivumisen kannalta optimaalista. Aivan yhteen putkeen ei tarvitse itseään henkihieveriin uurastaa, vaan ahertajat ovat taukohetkensä ansainneet ja kamerakin malttaa seisahtua tarkkailemaan evästelyä, jonka yhteyteen myös pikkuinen unitovi sopii, sillä näin kaadettu ja haravoitu heinä saa rauhassa kuivua. Virtaa on hyväkin keräillä, koska eipä päivän saaliin kantaminen latoon mikään kevyt vaihe ole. Aurinko alkaa jo painua mailleen, jolloin myös kovan urakan huhkinut joukkio pääsee kohti kotia käpsyttelemään. Marjanen vielä jutustelee, ettei iltapalalla enää niinkään ole ylimääräistä tarmoa sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaan siinä vaiheessa yhdellä ja toisellakin on ennemmin mielessä vuodelepo, josta haetaan voimaa ja virkeyttä jokapäiväiseen raadantaan.

Hämeenkyrön heinänteko (1936) (IMDB)

Hämeenkyrön heinänteko (Elonet)

No, ehkä vuodenkiertoon niitä rennompia hetkiä tuolloinkin mahtui, mutta joka tapauksessa on jälleen kiva seurailla ihmisiä työnsä äärellä. Omasta mielestäni kuitenkin Haaparuuhen synty on näistä kahdesta antoisampi kokonaisuus, mutta eipä tämä heinäurakkakaan tunnelmia latistelemaan käy. Ennemmin näistä syntyy mukava tunne, että kuluva vuosi tulee tämän kotikatsomon kautta koettavan kansanperinneprojektin puitteissa tarjoamaan lukuisia muistettavia ja kiehtovia tuokioisia sinänsä arkisten aiheiden parissa. Luultavasti mukaan mahtuu niitä puisevampiakin pätkiä, mutta näin alkuvaiheessa odotukset ja toiveet kuitenkin ovat kohtalaisen korkealla ja tarkoituksena olisi tosiaan näistä epäsäännöllisin väliajoin tarinoida tänne.

Näinkin nopsasti heräilivät mielihalut jatkaa opettavaisia elokuvahetkosia kansanperinnettä esittelevien lyhytdokumenttien kautta. Perinteisiin puuhiin perehtyminen lähti liikkeelle dokumenttikaksikolla Haaparuuhen synty ja Hämeenkyrön heinänteko, joista etenkin ensimmäinen oli minulle varsin kiehtova näyte sinänsä yksinkertaisesta, mutta taidokkaasta venerakentamisesta. Heinähommat eivät ihan samalla voimakkuudella vetäneet puoleensa, mutta kyllähän siinäkin urakassa niitä mielenkiintoisempia juttuja oli myös mukana. Nimien perusteella näyttää siltä, että pari seuraavaa teosta esittelevät luonteeltaan ja vaatimuksiltaan hyvinkin erilaisia tehtäviä. Ensin laitetaan keho kovan rääkkäyksen kohteeksi tukalissa olosuhteissa, jonka jälkeen taas kysytään enemmän näppäryyttä ja luovuutta. Monipuolista aherrusta ja väkerrystä lienee luvassa, mutta ensin siis metsää matalaksi ja puuta polttoon.

Kaskisavun mailta (On the Land of Wildfire)

Kuten otsikko vihjailee, niin kohti kaskisavuja tämä noin 14-minuuttinen dokumentti vie, vaan ruudun välityksellä koettuna keuhkot eivät niin koville joudu kuin aukean laidalla ihmetellessä tai tulityön keskellä touhuillessa. Lähelle liekkejä ja rankkaa raadantaa katsojan kuljettavat tällä kerralla kuvaaja Eino Mäkinen, kirjoittaja Ahti Rytkönen ja kertoja Kaarlo Marjanen. Laiskaa kirjoittajaa jälleen Wikipedia pikkuisen alkuun auttaa, koska sieltä löytyy ihan hyvä pohjustus siitä, millaisesta maanviljelysmenetelmästä on kyse ja mitä sillä on tavoiteltu:

"Kaskiviljely on alkukantainen maanviljelytekniikka, jota käytetään metsäisillä alueilla, mutta sen merkitys on nykyään hyvin pieni kehittyneempien maanviljelytekniikoiden korvattua sen. Kaskettaessa metsä hakataan ja sen jälkeen puut poltetaan, jolloin puuhun sitoutuneet ravinteet päätyvät maaperään hedelmällisen tuhkan muodossa ja tämä mahdollistaa maanviljelyn ilman lannoitteiden erillistä levittämistä."

"Suomen kaskiviljely alkoi Varsinais-Suomessa jo vasarakirveskulttuurin aikoihin, noin 2400–2000 eaa.[1] Suomessa kylvettiin perinteisesti ohraa tai ruista kahden vuoden aikana, myöhemmin yksi tai kaksi satoa naurista, kauraa tai tattaria. Myös pellavaa kasvatettiin kaskissa, koska silloin päästiin vaivalloisesta rikkaruohojen kitkemisestä. Yleistä oli myös useamman kasvin kylväminen yhtä aikaa, esimerkiksi nauriin ja ohran ja jopa ohran, nauriin ja rukiin. Tällöin maa pystyttiin käyttämään tehokkaasti, kun ensin korjattiin ohra, sen jälkeen syksyllä kasvoi nauris, ja seuraavana kesänä saatiin vielä ruissato."

Kaskiviljely



Aivan noin kauas vuosituhansia taaksepäin ei tarvitse lähteä, vaan dokumentti on ilmestynyt vuonna 1937, eli noin kahdeksan vuosikymmentä sitten kamerat tapahtumia taltioivat, mutta onhan siinäkin ajassa tekniikka jos toinenkin ehtinyt muuttumaan, kuten vaikkapa vertailu nykyaikaisiin viljelymenetelmiin osoittaa. Hämeenkyrön heinänteko käynnisteltiin työvälineiden huollolla ja samaan tapaan tärkeää on laittaa tarvikkeet kuntoon myös kaskitouhuja ennen. Kukapa sitä mielikseen tylsällä kirveellä kuusen kimppuun kävisi tai huonolla vesurilla loputonta koivuvesakkoa hutkisi... Heinähommiin vertaillessa työn kuormittavuus taitaa mennä helposti ohi, joten tietysti runsaat eväät on hyvä varata matkaan. Sitten porukka jo pääseekin marssimaan kohti työmaataan. Rupeama aloitetaan taukopaikan valmistelulla, kun suurempikokoisen kuusen juurelle tehdään varjoinen alue ruokatarvikkeille ja tietysti myös pakopaikka auringolta hikisen uurastuksen uuvuttamille.

...Ja sitä urakkaa sitten riittääkin, koska käytännössä koko lehtipuuvaltainen alue hutkitaan käsityökalujen avulla aukeaksi, eli isompaa sekä pienempää risua ja runkoa lakoaa maata kohti jatkuvaan tahtiin. Isompia puita voidaan myös kaulata runsaan metrin korkeudelta rungosta tai kuoria enemmänkin, mikä nopeuttaa kuivumista. Kirvesmiehille kovimman vastuksen näyttävät antavan suurimmat kuuset monine oksineen, mutta kunhan lukuisat käsiparit saavat viuhua ahkerasti päivän läpi, niin lopputuloksena puuta pötköttää runsaasti maassa makoilemassa, mikä tarkoittaa, että tulevalle tulimyrskylle ruokaa riittää. Sitä evästä myös kaatajat ja karsijat kaipaavat, joten lepohetki heillekin tietysti suodaan. Lapselle tehdään kätevästi riippumattoviritys nuoreen koivuun, jossa tuuli tuuditelkoon torkuille ja kyllähän vanhemmatkin saavat silmiään hiukan lepuuttaa.



Puiden kaataminen tietenkin on tässä vaiheessa kaskeamishomman pääurakka, ja oikeastaan sen eteenpäin vieminen jatkuu vasta vuoden tai parin kuluttua. Tässä tapauksessa liekkien vuoro tulee ilmeisesti seuraavana kesänä raivuutyöstä, jolloin rungot ja oksat ovat ehtineet riittävästi kuivua. Tuolloinkin tosin vielä jonkin verran pitää heilutella karsintatyökaluja ja keräillä risuja kasoille. Suunnilleen aukean keskelle tehdään isompi sytytysrovio, johon kuivaa puuta kannetaan kunnollinen keko. Jotta tuli pysyisi hallinnassa, eikä lähtisi kaoottisesti tuulten tuivertamana leviämään minne sattuu ja tahtoo, niin kasataan myös pienempiä nuotioita ottamaan vastaan vyöryävä liekkimeri. Kunhan nämä palopesäkkeet saadaan syttymään ja yhtymään isommaksi roihuksi, niin alueen ylle nousee sankkoja savupilviä kertomaan, ettei ihan mistään nakkinuotiosta ole kyse.

Jos rankojen lyöminen maahan edellisenä kesänä oli raskas urakka, niin uskoisin, että polttovaihe menee siitäkin vielä yli. Muutamasta metsäaukean kulotuksesta on omakohtaistakin kokemusta ja niissäkin olo oli käydä tukalaksi, vaikkei edes tarvinnut minnekään liekkien joukkoon lähteä vääntämään. Jotta kaskeamisessa päästäisiin toivottuun tulokseen, niin pitää porukan urheasti mennä keskelle kovaa kuumuutta ja hengitykselle haitallista savua. Luvattomat palot pitää huiskia sammuksiin, missä käytetään pienemmistä puista valmistettuja hosia, eli eräänlaisia luutia. Luultavasti vielä enemmän voimia ja kestävyyttä kysyy kasken kääntäminen hyvän palotuloksen varmistamiseksi. Tästä touhusta on myös Eero Järnefelt 1800-luvun lopulla ikuistanut maalauksensa Raatajat rahanalaiset, joka viestittelee, ettei siitä vielä ole niin pitkää pätkää aikajatkumossa vierähtänyt, jolloin leipäviljan eteen piti tässäkin maassa uurastaa käsivoimin metsät maan tasalle ja siitä viljelyskuntoisiksi pohjiksi vääntää vaativissa olosuhteissa, missä kysyttiin kuntoa ja kaipa sitä kuuluisaa sisuakin.



Roihujen riehuttua ja maan viilennyttyä hieman jatketaan työskentelyä tulevien hyvien satojen eteen. Alueelta voidaan kasailla muokkauksia ja kylvöä haittaavia irtokiviä kasoiksi, ja näitä kaskiröykkiöitä on nykyäänkin löydettävissä. Kylvöpalstat hahmotellaan tämän jälkeen ja arvioidaan sopivat siemenmäärät, jotka lopulta käsin viskotaan alueelle. Palaneelle ja paikoin kovalle pinnalle heitetty siemen ei siitä noin vain kasvuun lähde, vaan niitä yritetään kyntää ja äestää syvemmälle maahan juurtumaan. Muokkausvälineet eivät ihan mitään tavallisia peltotyökaluja ole, vaan tehty juurikin epätasaisten ja kovien metsäpohjien haasteisiin vastaamaan. Tosin välillä vastaan tulee niinkin hankalia alueita, että pitää luopua hevosvetoisista välineistä ja ottaa käsityökalut taas käyttöön. Lisäksi kiville ja kannoille päätyneitä siemeniä yritetään luutia maahan, että saataisiin mahdollisimman paljon arvokasta ruokaa. Kolmisen viikkoa myöhemmin muokkaus- ja kylvöoperaatiosta onkin jo orasta nähtävissä ja kesän kuluessa kaskiruis komeaksi kasvaakin.

Käytettyjä työkalujakaan ei aivan vain maininnan tai lyhyen väläytyksen asteelle jätetä, vaan tehtävät ja tarkoitukset tulevat selviksi ja joistakin annetaan vielä kiitettävänkin havainnollistava esitys. Polttopuuhia ennen näppärästi työstetään tuohesta tossut, eli virsut tai tässä yhteydessä lötöt, jotka ovat kestävät ja kevyet paloaukealla työskentelyyn. Runsasoksaisista kuusista taas naksutellaan pitkäpiikkinen äes, jota ilmeisesti jossakin päin Suomea on itikaksi kutsuttu, idässä taas karheksi, mutta yleisempi nimitys taitaa kuitenkin olla risuäes. Suomen maatalousmuseon sivustolla kerrotaan, millaisia eroja työkalussa on ollut maan länsi- ja itäosissa. Mainitaanpa siellä myös, että karheksi kutsuminen tulee karhun turkista, johon on nähty paksujen piikkien kohdalla yhtäläisyyksiä. Dokumentissa nähdään nopsasti, miten tällainen äes kasataan kuusta, koivua ja katajaa käyttämällä kertojan kehuessa, että vankka ja toimiva työkalu saadaan kätevästi aikaan ilman rautoja tai nauloja. Helsingin yliopiston sivustolle taas on koostettu katsaus vanhoista äkeistä ja sielläpä on risukarhellekin oma paikkansa, josta napsaus:

"Karjalaisesta astuvasta kehitettiin Savossa suurkaskille soveltuva tyyppi, joka oli esikuvaansa tiheä- ja pitkäpiikkisempi ja muutoinkin painavampi. Se tunnettiin nimellä karhi, josta saatiin koko itäsuomalaiselle alueelle risuäkeen ja astuvan yhteisnimeksi risukarhi.

Mallista riippumatta työväline oli tasaisilla pelloilla liian kevyt ja epäkäytännöllinenkin. Silti risukarhi pysyi itäisellä kulttuurialueellamme eräänlaisena yleistyökaluna 1800-luvun lopulle saakka, joskin sen rinnalle oli paikoin noussut kehittyneempiäkin välineitä. Sisä- ja Itä-Suomessa risuäkeellä putsattiin vielä 1900-luvulla perunamaata rikkaruohoista."

Näitä dokumentteja ja Järnefeltin aiemmin mainittua maalaustakin katsellessa tulee helposti mieleen, että on hyvinkin harhaanjohtavaa puhua miesten tai isien töistä, koska näissäkin talkoissa nähdään lapsia, aikuisia, vanhuksia ja jättiroviota ovat työstämässä muutkin kuin miespuoliset. Mitä näiden dokumenttikokoelmien nimeen tulee, niin varmaan ennemmin on tarkoitettu aiempien sukupolvien töitä, eikä niin kirjaimellisesti juuri isien. Välillä kuitenkin näkee, että tahdotaan historiaan katsella karkeita työjakoja tehden, mitkä usein menevät reippaasti metsään. Kaskeaminen on siitä hyvä esimerkki, että se tosiaan kuului luultavasti niihin hommiin, joissa fyysinen jaksaminen laitettiin monellakin tavalla koetukselle ja talkoisiin tarvittiin väkeä laidasta laitaan. Mainitaanpa vielä, että Helsingin yliopiston sivulta löytyy runsaaseen kymmeneen osaan jaettu napakka ja dokumentin aukkoja mukavasti täydentävä tietopaketti aiheesta. Siellä voi itsensä klikata alkuun vaikkapa tuota kautta:

Juuret raivauspoltossa

"Telkkämäen alueella on kaskettu vähintään viimeisen 300 vuoden ajan - mahdollisesti pitempäänkin, sillä Kaavin alueella on ollut pysyvää asutusta 1620-luvulta saakka.

Telkkämäen luonnonsuojelualue on saanut nimensä Telkkämäen tilasta (torppa), joka on sijainnut paikalla jo vuosina 1828 – 1830. Varsinainen Telkkämäen tila on perustettu vuonna 1870.[3] Tilalla on kaskettu vielä sotienkin jälkeen. Maata on viljelty 1960-luvulle saakka.[7]

Metsähallitus on kaskennut metsää Telkkämäessä vuodesta 1993 lähtien. Kaskiviljelyssä käytetään perinteisiä työvälineitä ja -menetelmiä. Telkkämäen maisemaan kuuluvat olennaisesti merkit alueen kaskikulttuurista: runsaiden lehtimetsien lisäksi maastossa on kiviraunioita ja nauriskuoppia."

1900-luvun kuluessa kaskiviljely on kuitenkin Suomessa ja yleisesti maailmallakin vähentynyt, mitä en osaa niinkään huonona hommana pitää, koska toimenpiteet päästöineen ovat melkoisen rankat muutaman kasvukauden satohyötyyn nähden ja maailman nykyisen väestön ruokkiminen tähän tyyliin olisi melko varmasti johtanut katastrofaaliseen metsien hävittämiseen. Aivan täysin kadonnutta kansanperinnettä kaskeaminen ei Suomessakaan ole, vaan esimerkiksi Telkkämäen perinnetilalla pidetään tekniikkaa käytännönläheisellä tavalla hengissä siten, että kiinnostuneilla on mahdollisuus toimintaan tutustua. Samalla tavoitteena on luoda kaskikulttuurille ominaiselle eliölajistolle otolliset olosuhteet. Kaskeaminen onkin jatkunut alueella jo vuosisatojen ajan, kuten Wikipediassakin kerrotaan ja ehkä polttopuuhista puhelu onkin sopivaa päätellä summaillen, että aikoinaan merkittävä viljelytekniikka on pitkälti korvautunut vähemmän ihmisiä ja ympäristöä kuluttavilla menetelmillä.

Kaskisavun mailta (1937) (IMDB)

Kaskisavun mailta (Elonet)

Rauman pitsit (Rauma Laces)

Riehuvien ja räsähtelevien rovioiden jälkeen voidaan vaihteluksi kurkistella toisenlaisia taitoja ja mittavaa mielenmalttia vaativan käsityöskentelyn suuntaan. Pikaisen seitsenminuuttisen kurkkauksen pitsitaiteen saloihin antavat kirjoittaja Kustaa Vilkuna sekä kuvaaja Eino Mäkinen. Ilmeisesti alkuperäisessä versiossa Vilkuna toimi myös kertojana, mutta elokuvan lopusta löytyy huomautus, että levylle laitettu versio on vuonna 1977 entisöity ja siihen äänitettiin selostus uudelleen ja höpöttelyt hoituivat tuolloin Tauno Pajukallion toimesta. Rauman vanhat puutalot kuvissa vilahtelevat, mutta eipä näitä minuutteja niiden isompaan ihmettelyyn haaskailla, vaan kertoja puhelee, miten Italiassa huimasti kehittynyt pitsinnypläys saattoi nunnien mukana kulkeutua Suomen suuntaan ja myös Raumalle 1600-luvulla. 1700-luvun puolella Raumalla oli niinkin paljon toimintaa, että tavaraa riitti ulkomaillekin, sillä etenkin Ruotsin vallan aikana pitsikauppa kävi myös rajojen ulkopuolelle. Parhaimmillaan 1800-luvun alkuvuosina tätä arvokasta kauppatavaraa tuotti Raumalla ammattimaisesti satoja henkilöitä (Wikipedian luku 600), mutta tämä kultakausi oli jo aikaa sitten ohitettu dokumentin ilmestyessä vuonna 1938.

"Pitsi on langasta tehtyä verkkomaista koristetta, jossa erikokoiset silmukat tai pistot muodostavat kuvioita.[1] Se on usein nauhamaista ja kiinnitetään liinavaatteen tai vaatekappaleen reunaan, mutta voi olla myös itsenäinen esine (pitsiliina), vapaamuotoinen koriste esimerkiksi upotuksena, tai kangasmainen (esimerkiksi morsiushuntuna).

Pitsiä tehdään käsin muun muassa ommellen eli neulalla kirjontaa muistuttavalla tekniikalla, mutta myös irrallisena ilman pohjakangasta, virkkaamalla, nypläämällä, tai neulomalla. Aluksi pitsiä tehtiin ommellen Italiassa, Ranskassa ja Flanderissa. Flanderissa kehittyi myös nypläys, jossa puisiin nypylöihin kiinnitettyjä lankoja solmitaan ja palmikoidaan yhteen."

Pitsi


Samaan aikaan kuvissa näytetään, miten näppärästi tämä käy taidot hallitsevilta ja kokeneet pääsevät opettamaan nypläyksen niksejä nuoremmille. Jutuista päätellen nuorella iällä täytyykin niitä alkaa harjoittelemaan, koska kehittyminen vie huomattavasti aikaa ja se saattaa vaatia veronsa muun elämän suhteen. Pelkkä ajallinen uhraus ja ahkera harjoittelu eivät silti riitä, vaan alan huipuilla on tarkkuuden ja kärsivällisyyden lisäksi myös luovuutta, jolla koristekuvioiden rikkaassa maailmassa voi edukseen erottua. Mitä aikauhrauksiin tulee, niin Pajukallio juttelee, ettei parhailla ollut aikaa puolisolle ja perheelle. Rahakaan ei ainakaan kaikille mikään hirmuinen houkutus ollut, koska usein pitkästä päivästä tuli pieni palkka. Vaativista kuvioista tietysti sai parempaa hintaa, mutta näiden taituroiminen vastaavasti oli selvästi hitaampaa ja viikon urakka saattoi olla esimerkiksi noin metrin verran valmista tavaraa. Kameralle väläytelläänkin useampia erilaisia kuvioita ja samalla huomattavaa sorminäppäryyttää vaativaa tekniikkaa. Vähän apuvälineitäkin tehdään tutuiksi, mutta ei sentään lähdetä esimerkiksi erilaisten lankojen maailmaan syventymään.

"Rauman Pitsiviikko on vuosittainen pitsiaiheinen kulttuuriviikko Raumalla. Alun perin pitsinäyttelyiden ympärille kudottu tapahtuma on vuosien saatossa kehittynyt kaupunkitapahtumaksi, joka vaalii edelleen pitsinnypläyksen ja käden taitojen perinnettä. Kulttuuriperinnön ystävien suosima viikko tarjoaa pitsiohjelman lisäksi laajan kirjon erilaisia näyttelyitä sekä musiikki - ja teatteriesityksiä."

"Raumalla on pitkät perinteet pitsinnypläyksessä. Historialliset lähteet mainitsevat Rauman pitsinnypläyksen ensi kertaa 1740-luvulla. Tällöin nypläys on ollut täällä jo täysin opittu taito. Vuonna 1754 mainitaan, että Rauman pitsinnypläystä on pidettävä teollisuutena.

"Suurin ansio pitsinnypläystaidon ylläpitäjänä on ollut paikallisilla voimilla. Raumalla on pidetty kursseja ja näyttelyitä, yritetty helpottaa lankojen ja välineiden saantia, julkaistu pitsimalleja ja oppikirjoja sekä edistetty pitsien markkinointia. Rauman Kansalaisopiston ohjelmassa pitsinnypläys on ollut lähes viisi vuosikymmentä. Vuodesta 1971 on Raumalla heinäkuun lopulla vietetty Pitsiviikkoa, jonka pitsinäyttelyt keräävät alan harrastajia ympäri Suomea ja kauempaakin."

Rauman Pitsiviikko

Rauman pitsit (1938) (IMDB)

Rauman pitsit (Elonet)


Kuten yläpuolelle napsaistuista lainauksistakin selviää, niin vuosisatojen taakse juoksevaa pitsihistoriaa muistellaan Raumalla juhlavaan tapaan vuosittain, eikä tässä tapauksessa voi mistään kuolleesta perinteestä puhella, vaan taitajia sekä taiteesta kiinnostuneita riittää, mistä Pitsiviikonkin kävijämäärät osaltaan muistuttelevat. Liekö sitten siitä johtuvaa, ettei omalla kohdalla mielenkiinto kovimmilla kierroksilla käy pitsiaiheen kohdalla, koska näistä kahdesta dokumentista tulisia ja pätsimäisiä näkyjä esittelevä maatakin myllertävä kaskeamisurakka vetää paremmin puoleensa. Syynsä saattaa olla siinäkin, että kuvissa on enemmän monipuolisuutta ja toimintaa, kun taas pitsinnypläys on luonteeltaan täysin toisenlaista touhua, johon vauhdin ja vaaran taikominen taitaisi olla enemmän keinotekoista keppostelua. Huono sekään kurkistus ei ole ja varmaan osa katsojista on käänteisellä kannalla, mutta omasta mielestäni kaskiviljelystä kertovaan pätkään on saatu niputettua kiitettävästi ja ennen kaikkea kiinnostavasti aiheeseen liittyviä ja isompaan kuvaan yksityiskohtaisempaa antia tuovia sivujuonteita. Näistä esimerkkeinä vaikkapa tuohitossujen väkerrys ja risuäkeen kasailu. Nämä tällaiset koukerot selkeästi ja ymmärrettävästi esitettyinä innostavat helposti etsimään aiheesta lisääkin tietoa ja siinä vaiheessa sopii sanoa, että dokumentti on onnistunut kiitettävästi kiehtomaan mieltä ja kaipa samalla silmiäkin viehättämään.

Jaa-a, näyttääpi siitäkin olevan jo noin puolitoista vuotta, kun viimeksi huvittavasti hölmöilevän Stig-Helmerin toilailuista ja reissuista höpöttelin. Tuolloinkin kyseessä oli lähinnä tekijöiden haastatteluista koostuva dokumentti I Stig Helmers fotspår (Stig-Helmerin jalanjäljillä), eli eiköhän pitäisi päästää miekkonen matkaan tauon jälkeen, kun on tullut kokoelmaa senkin osaston suhteen täydennettyä. Elokuvat ohjannut ja pääosaa esittänyt Lasse Åberg on aiemmin mukavissa merkeissä vienyt katsojat joululomalle eteläisen Euroopan lämpöön rantalötköilystä nauttimaan, hilpeät hiihtolomahassutukset kokemaan huimilla huipuilla lasketellen sekä muutenkin viiletellen ja keskikesän juhlisteluja kohelluksineen seurailemaan Ruotsin kauniiseen saaristoon.

Nuo kolme ovatkin mielestäni oikein mainioita, iloisia ja kepeitä lomakomedioita, jotka kestävät kertailuakin kivasti ja niitä edelleen suosittelen, jos vain tällainen hömppä yhtään huvittaa. Kun tultiin 1990-luvulle, niin alkoi tuntua siltä, että porukka on jo hiukkasen reissuissaan väsähtänyt, sillä golf-touhuista pikkuisen pirteyttä uupui. Eihän sekään vielä minusta kehno tai kamala ollut, mutta kyllä ne huvitukset harmittavasti harvemmiksi jäivät ja minuutteja olisi voinut jokusen nipsiä. Leppoisaa menoa kaverukset edelleen saivat aikaiseksi, ja suunnilleen samanlaista hyväntuulista lötköilyä toivon terveysaiheiselta reissultakin, mutta pienoiset epäilykset kuitenkin laatutason suhteen ovat. IMDB:n pistekeskiarvojen perusteella voisi helposti olettaa, että viides osa Stig-Helmerin saagaan olisi selkeästi huonoin ja suorastaan surkea. Ehkei nyt aivan näin ankein odotuksin matkalippuja tilailla, mutta vähän varovaisesti ennakkotoiveet asetellaan.



Lieköhän kyse siitä, että ensimmäisestä matkasta miltei kaksi vuosikymmentä on jo kulunut, kun otsikko vähän vihjailee, että huvitusten sekä hurvittelujen sijaan laitetaankin kehoa kuntoon? Eihän Stig-Helmerin seikkailuja oikein voi sellaisena rämäpäisenä remuamisena pitää, että reissailu olisi miekkosen rähjäistänyt, vaikkakin tulee muistaa, että onhan kommelluksissa kopsauksiakin kertynyt ja niveliä nyrjähtänyt hassuissa sattumuksissa. Vaikka vanhat kolhut eivät niinkään vaivaisi, niin ikää kuitenkin on kertynyt siinä määrin, ettei enää ihan nuorukaisia olla ja ehkä se rentouttava makoilu jossakin kauniin luonnon ympäröimässä hyvinvointikeskuksessa onkin huomattavasti houkuttelevampi tarjous kuin toiminnallinen seikkailuloma? Yleensä osaan suhtautua näin pimeänä talvikautena varsin suotuisasti löysempiinkin reissuihin, mutta tarkoituksena siis olisi tarkastella, miten noista lähtökohdista komediaa kehitellään ja hauskuuttaako terveysasioilla vitsailu katsomon puolella, vai käykö puuduttamaan...?

Ennen kuin tähän kysymykseen ehditään vastausta etsimään, niin ruudulle lävähtää teksti, jossa sanaillaan, miten huumorissa piilee vaara, että ihmiset voivat luulla esittäjän pilailevan, eli epäilemättä vakavasta asiasta on kyse. Samalla saadaan lyhyt vilkaisu kaukaisempiin aikoihin Taalainmaan tukkiuiton muodossa, mutta nopsasti kamera kohoaa tuolloiseen nykyhetkeen esitellen pohjoisten metsien loppukesäistä kauneutta ilmakuvien kautta. Hetkisen liideltyään kuvauslento lopahtaa ja laskeudutaan maaseutukartanon kohdalla. Granhedsgården on paikan nimi ja suomennoksessa se kääntyy Kuusikartanoksi. Kyseessä on syrjäinen terveellisiin elämäntapoihin keskittyvä hoitokeskus maaseudun rauhassa, jossa salaattipöydät notkuvat vihertäviä ja vähäkalorisia herkkuja niitä arvostaville...tai kenties myös puolipakosta pureskeleville.



Popsimisen pariin päästäänkin ja kuten ystävällisesti henkilökunta muistuttelee, niin oikeaoppinen puraisumäärä on tärkeää pitää mielessä. Ei se hyvinvointi ilmeisesti ihan vain puolihuolimattomasti haukkaillen tule, vaan töitä on tehtävä! Laitoksen keittiössä kuoriutuukin valtava porkkanavuori hyvää vauhia, vaikkakin näyttää siltä, että urakassa ahertava heppu on vähintään pari kappaletta liikaa veistellyt, koska ilme alkaa kertoa tympiintymisestä. Tulee myös selväksi, että Kuusikartanolla on suurempiakin huolia läheisessä tulevaisuudessa, sillä vieraita käy enää vain pari viikossa ja edessä odottelee joko konkurssi tai uudistuminen. Henkilökunnan puolelta ehdotellaan, että jospa yksinkertaisella nimenvaihdoksella pystyttäisiin taloudelliset huolet selättämään, mutta paikan pyörittäjä vaikuttaa suhtautuvan ajatukseen vähintään skeptisesti ja kenties kaipailee vähän räväkämpää ilmeen päivittelyä.

No, elokuva jättää Kuusikartanon muutosideat muhimaan ja poistutaan hetkiseksi Ruotsin rajojen ulkopuolelle, jonne Stig-Helmer (Lasse Åberg) edellisessä osassa jäi, eli Skotlanti kutsuu. Herra ei itse siellä tosin ole enää vuosiin vaikuttanut, kuten paikallisessa pubissa puhellaan. Aiempien jatko-osien tapaan Stig-Helmer on elokuvien välissä eronnut puolisostaan ja kuviot ovat palautuneet jossakin määrin erakkomaisen arjen suuntaan. Edellisessä elokuvassa Stig-Helmer jäi tosiaan työttömäksi ja sittemmin golf-välineiden valmistuskin on lopahtanut Fionan lähdettyä teilleen. Käsiin jäänyttä runsasta joutoaikaa herra ei ole mihinkään tuikitärkeään hyötykäyttöön laittanut, vaan onpa kulutellut päivänsä löhöillen. Rasvaiset ja suolaiset herkut maistuvat, eli onpa siinä syöpötellessä kasvanut keskivartalon kohdille melkoinen talvivarastokin. Kyse ei enää ole välttämättä pelkästä satunnaisesta napostelusta, vaan käpälät täynnä nakkisämpylöitä ja perunalastuja miekkonen hipsii kaupasta kotia kohti televisiotarjontaa vahtimaan.



Makupaloja monenlaisia suu ahmii jatkuvasti ja asunnolla vieraileva äitikin huolestuu poikansa tilasta. Ehkä on jonkinlainen syömisriippuvuus pikkuhiljaa hiipinyt osaksi elämää ja tyhjiä päiviä täytetään tällaisella toiminnalla. Ehkei Stig-Helmer aiemminkaan mikään maailman reippain menijä ollut, mutta jossakin vaiheissa varkain mieleen on pesänsä pieni alakulon poikanen tehnyt ja vienyt lopunkin puhdin pois. No, pitäähän sitä sohvalta välillä nousta, koska naapuriin muuttanut Rebecka Melin (Anna Norberg) tulee pyytämään apua, sillä sänky pitäisi saada parhaiden värinöiden taitekohtaan siirreltyä, eikä se yksin suju. Samalla selviää, että Rebecka on myös virallinen noita, joka tarjoaa hieman värikkäämpiä hengellisiä terapiapalveluja. Hän huomaakin heti, että Stig-Helmerillä on seikka jos toinenkin pikkuisen pielessä ja tämän tapaamisen seurauksena myöhemmin yöllä unikuvissa pyörivät hurjat noitakeitokset negatiivisine energioineen, eli jokin on ainakin lähtenyt kytemään alitajunnassa.

Aamulla vanha tuttu reissukaveri Ole (Jon Skolmen) pirisyttelee ovikelloa. Tapojensa mukaan hän on jälleen moderneja vimpaimia mennyt hankkimaan ja tällä kerralla ojentaa ystävälleen kehittyneen punnituslaitteen, jonka olisi tarkoitus neuvoa kalorikulutuksen suhteen. Siinä missä Stig-Helmerin työttömyys jatkuu, eikä niitä tilaisuuksiakaan oikein horisontissa näy, niin Ole pyörittää edelleen mainostoimistoaan. Sitä kautta saadaankin takaisin edellisessä osassa ylimielisesti yrmyillyt Bruno Anderhage (Mats Bergman), sillä tämän sijoitusyhtiö on päätynyt broileribisnekseenkin ja tilannut Olen porukalta kanamaisen mainoksen, jolla lähdettäisiin kilpailemaan tanskalaista hintoja tiputtavaa tuotantoa vastaan. Mainoskuvaukset kuitenkin takkuilevat, sillä kansallishenkisyyttä kotkottelevan kanakuvaston taltioiminen tökkii pahasti, mikä kai stressiä entisestään lisäilee. Myöhemmin kesken kuntosalisession Olella alkaa vasen käsi oireilla ja viestitellä, että on aika käväistä lääkärin vastaanotolla.



Sydänkohtauksesta ei sentään ole kyse, mutta lääkäri juttelee, että nyt alkaa olla liikaa kiirettä, hoppua ja huolta elonpäiviä painamassa, joten pitäisi ottaa askeleita rentoutumisen edistämiseksi. Vaikkapa viikon loma, johon sisältyisi runsaasti ulkoilua, eikä Ole ole suureen vastarintaan nousemassa. Stig-Helmerillä taas on menossa varsin itsepetoksellinen punnitustuokio, koska eihän sitä välttämättä tahtoisi itselleen myöntää, että huonoon suuntaan ollaan menossa ja pitäisi kokeilla korjausliikkeitä herkut hyläten. Tietenkään hän ei ole Ruotsin ainoa ihminen, joka kokee painohuolia, kun samaan aikaan suuri osa kansakunnasta on erilaisten terveystrendien vietävänä. Esimerkiksi Brunon vaimo Camilla (Ia Langhammer) tuskailee myös kertyvien kilojen kanssa ja toistaiseksi tuntee saaneensa hyödyttömiä neuvoja kalliiseen hintaan.

Yhdellä jos toisellakin olisi siis terveysasioidensa suhteen tehtävää ja sattuupa sopivasti, että rajusti uudistuva Kuusikartano kaikenlaisia palveluja näihin huoliin tahtoo kaupata. Uutena tuotteena tarjotaan eheän ihmisen viikkopakettia, johon näyttäisi sisältyvän kaikenlaista ja monenmoista fyysistä touhua, hengenravintoa sekä ruokasuuntausta. Ole tietysti vainuaa näitä tuulahduksia tehokkaasti ja aiempien elokuvien tapaan suostuttelee kaverinsa matkaan. Camilla on myös menossa ja tukemaan lähtee ystävätär Inger (Pia Johansson). Rebecka taas on saanut mahdollisuuden tarjota omia terapiapalvelujaan Kuusikartanon tiloissa ja saadaanpa samojen seinien sisään tuttu tohtorikin. Melkein pari vuosikymmentä aiemmin ensimmäisessä osassa lentopelkoja hoitanut ja pimeillä rahoilla mökkikauppoja keplotellut Levander (Magnus Härenstam) tekee paluun porukkaan. Kuusikartanon tiloihin kokoontuu siis monia tuttuja kasvoja ja tietysti ihan uusia tyyppejäkin. Toisilla toiveena on kohottaa kuntoa ja ottaa ensiaskeleita terveellisempää loppuelämää kohti, mutta onhan joukossa niitäkin, jotka kuumeisesti pohtivat, miten pääsisivät muiden huolilla ja haaveilla rahastamaan. Saapi nähdä mitä tulee, eli onko kyseessä silkka hukkareissu vaiko elämää mullistava kokemus koettelemuksineen...?



Odotukset eivät tosiaan tässä vaiheessa enää erityisen korkeiksi kohoilleet, koska kahdeksan vuotta varhaisemmat golf-taituroinnit jo taipuivat vaiko vaipuivat vähäsen väsyn puolelle, eikä käväisy Kuusikartanossa ainakaan suurempia kehuja ollut katsojilta saanut. Karkeasti voisinkin jaotella, että ensimmäisen kolmanneksen ajan tunnelmat eivät erityisen hilpeät ole, vaikka hienoista huvittavuutta paikoin tavoitetaan. Lähinnä katsellessa alkoi näyttää siltä, että tällä menolla painonpudotuspuuhista on puhti kokonaan pois ennen kuin puoliväliin ehditään ja tekijät olisivat voineet antaa heppujen nauttia eläkepäivistä kameroiden tavoittamattomissa. Alku ei sinänsä siis paljoakaan lupaillut, mutta harvemmin tulee elokuvia kehnouden takia keskeytettyä. Tietysti sekin kannusti jatkamaan, että kolmesta ensimmäisestä elokuvasta enemmänkin tykkäilen ja lisäksi sympaattiset kaverukset saavat hyvää mieltä aikaiseksi, vaikka paras pirteys olisikin jo poissa.

Hyväntuulisuuskin oli tosin aluksi vähän kyseenalaista, koska tuntui siltä, että ensimmäisellä kolmanneksella vitsailussa painottui leppoisaa hölmöilyä enemmän ilkeily ja yleinen kireys. Aiemmista elokuvista olen senkin takia pitänyt paljon, että tällaista tympivämpää osastoa on katsojien suuntaan maltillisemmin annosteltu ja keskitytty hakemaan hauskuutukset harmittomammista höpsöilyistä. Onhan edellisissäkin lomakoitoksissa nähty niitä jäkättäväisiä ilonpilaajia, mutta painotukset ovat kuitenkin mielestäni selkeästi olleet positiivisempien mielialojen suuntaan. Onneksi katkera kärvistely ei vahvimmaksi voimavaraksi pääse muodostumaan, vaan kunhan ehditään kunnolla Kuusikartanoon pulmien kimppuun, niin alkaa vähitellen hyvä henkikin löytymään ja minusta toinen puolikas onkin suunnilleen kaikin puolin nautinnollisempaa hömppäviihdettä. Ehkei aiempien reissujen taikaa tavoiteta, mutta tuntuu siltä, että Åbergin ja kumppanien tähtäimessä on ollut kyhäillä hiukan muunlainen viritelmä kuin vain kivojen kepposten ja hassujen sattumusten sarja. Onnistuminen ei mikään napakymppi ole, vaan löysää löytyy ja toiveita jää täyttämättä, mutta siitä huolimatta kaverukset lopulta plusmerkkisesti tästäkin seikkailustaan selviytyvät ja kohtalokin tuntuu taustalla hääräilevän, eikä pelkästään epäonnenpotkuja kenkien.



Vaikka silmäni tahtovat tietoista jäähdyttelyä ja kierrosten alentamista havaita, niin eipä silti silkkaan seesteisyyteen tuudittauduta, vaan pitäähän kavereille vähintään lyhykäinen irtiotto rankemman porhalluksen parissa tarjota. Tai eihän sitä niinkään hakemalla haeta, vaan kunhan nyt sattuu kohdalle, kuten niin monesti Stig-Helmerille aiemminkin. Tällä kerralla selviytymiskurssi ei menekään ihan suunnitelmien mukaan, vaan melonnan aakkosia opetteleva parivaljakko päätyy painelemaan kanootillaan hurjempia koskia, eli suoremmin sanottuna hupsista vain vesiputouksesta alas. Näinpä sitä saadaan puolihuolimattomasti aikaan hieman todellisempi selviytymistaitojen testaus, mikä samalla tuo päähenkilöstä uusia puolia esille ja kai myös ystävyyttä lujittelee, eli ihan hyvää menoa, kun kerran lämminhenkistä kaverikomediaa pohjimmiltaan väsäillään. Kyllähän niitä reippaampia repäisyjä muitakin mukaan mahtuu, kun esimerkiksi Anderhagella alkaa ahneus riistäytyä pahemmin käsistä, mikä lopulta ajaa kohti vaarallisiakin hämäräpuuhia. Yleisesti kuitenkin sanoisin, että fyysiset kommellukset ovat vähäisemmässä roolissa, etenkin jos ottaa vertailukohdaksi lasketteluriehan tai saaristolomailun.


Kaatuilujen ja kömmähdysten väheneminen ei automaattisesti tarkoita vitsien kuivahtamista, vaan kyllähän aihepiiristä yritetään iloa irti revitellä. Käsittääkseni Ruotsissa oli edellisen vuosituhannen jälkipuoliskolla terveysintoilu erikoistuotteineen ja paikoin hiukkasen hörhöilevine hoitoineenkin suuressa suosiossa ja sille Hälsoresan - En smal film av stor vikt tahtoo pikkuisen ilkkua. Huumorin tyylilajiksi ei ole mikään pikimusta pilkka valikoitunut, vaan elokuvan alkupuolta lukuun ottamatta kohtalaisen kiltiksi sävy taas asetellaan, mikä on mielestäni linjassa hahmoihin ja aiempiin elokuviin. On selkeästi tahdottu jättää julmemmat raatelut muiden hommiksi ja keskitytty kepeämpään naureskeluun. Jos erilaiset terveellisten elämäntapojen oikotiet tai aihepiirin ympärillä pyörivä hölynpölyinen hömpötys eivät innosta tai huvita, niin luulenpa, että elokuva ei montaakaan naurua tai hymyä herättele ja siinä tapauksessa suosittelisin jättämään väliin.

Jos kuitenkin mielenkiintoa erilaisiin terveystemppuihin löytyy, eikä asenne haudanvakava aiheeseen liittyen ole, niin luulisin, että ainakin paikoin tyyppien pöhköilyt onnistuisivat huvittamaankin. Omasta mielestäni Bergmanin esittämälle Anderhagelle olisi riittänyt jo se yksi elokuva, koska eipä kyseessä mikään erityisen riemastuttava hahmo ole ja tyypin toilailut edustavat minusta elokuvassa sitä väkinäisempää laitaa. Sen sijaan pitkän paussin jälkeen palaava Levander kyllä on tervetullut, sillä muiden painohuolilla tienaamaan pyrkivä tohtori tuntuu olevan elementissään. Yhdessä Anderhage ja Levander kehittelevät kohtalaisen kyseenalaisen terveystuotteen ja liiketoimintaa voisi kuvailla vähintään raadolliseksi rahastukseksi. Toki Levanderin kikkakirjasta muitakin jekkuja paljastuu, sillä hänet on palkattu paikan terveysexpertiksi ja hepun listalta löytyy henkihoitoa monenmoista unohtamatta ravitsemusneuvontaa lemmikeille.



Laitokseen on toki hommattu muitakin alojensa asiantuntijoita ja sessiot ovat paikoin lievästi ilmaistuna korkealentoisia. Välillä tavoitellaan ydinlankoja jostakin kehon ja mielen epämääräisestä välimaastosta, toisena hetkenä eheydytään puita halaillen. Tuhansien kilometrien takaa löydetään oppaat saattelemaan sielut oikeille poluille, ja kunhan riittävästi seteleitä pinotaan, on hengellisyys helposti kaupan. Hiukan hyminää ja yksinkertaista mantraa, niin kyllä se siitä lähtee luistamaan, jos vain maksut on ajallaan maksettu. Noin muuten Kuusikartanossa vallitsee tiukka kuri, kun päihteet ja herkut on ehdottomasti kielletty. Sipsejä ja nakkeja ahminut Stig-Helmerkin laitetaan ankealle paastokuurille, eikä kaveri ihan onnen huippuvuorilla tunnu hiippailevan hörppiessään parsakaalin keitinlientä, mutta mitäpä sitä ei tekisi liikakiloista päästäkseen ja kehon puhdistaakseen...namnam! Aivan kaikkia lomailijoita ei täysin ehdoton kituuttelu kiinnosta, vaan tuumaavat, että saahan sitä pikkuisen nautiskellakin kaiken terveystouhun ohessa. Stig-Helmerin kohdalla ei pelkkä parsamehu riitä, vaan pitäisi mielen sopukoista löytää ne esteet, jotka ovat mukavan miehen alakulon poluille laittaneet talsimaan ja sulkeutumaan. Terapiatuokioissa kurkistellaan lyhyesti lapsuusvuosienkin suuntaan, mutta löytyyköhän niistä muistoistakaan avainta, jolla voisi koko kehoon levinneet jännitteet vapauttaa ja päästää kasaantuneet aggressiot ulos...?

Aiemminkin olen höpötellyt, että Stig-Helmer on omaa sydäntä lähellä ja hyvinkin samastuttava hahmo toikkarointeineen, eli omalla kohdalla ei erityisen helposti heräile mielihaluja lähteä näitä teoksia lyttäilemään. Hiihtohupailun loppupuolella heppua luonnehditaan lapselliseksi, kömpelöksi, epävarmaksi, araksi ja mitä vielä, mutta samaan aikaan hyvinkin pidettäväksi, minkä ehdottomasti allekirjoitan. Åbergin luomus onkin kohtalaisen kaukana ruotsalaisesta ulospäin suuntautuneesta, itsevarmasta ja sosiaalisesta menestyjästä, mutta ilmeisesti tällaiselle tönkölle ja hiljaiselle hepulle on myös länsinaapurissa ollut tilausta elokuvasarjan venyessä ja kerätessä katsojia. Itseäni näissä miellyttää sekin, että vaikka Stig-Helmerille kaikenlaista sattuukin, niin ei hänestä silti tehdä mitään epäonnenmagneettia, jota elämä potkii päähän kerta toisensa jälkeen, vaan ennemmin kyseessä on hapuilevin harha-askelin etenevä kaveri ja vaikka välillä kömmähdykset eivät niin mielekkäitä olisikaan, niin silti usein reissuissa iloisia yllätyksiäkin tulee vastaan ja onni hymyilee. Olen osana on pikkuisen potkia kaveriinsa seikkailuintoa, mutta kunhan liikkeelle päästään, niin yleensä elämä tahtoo myös niitä mukavampia puoliaan tarjoilla.



Kuten mainittua, niin viidennen osan alussa ollaan tilanteessa, että se elämänhalu on jo hiukan hukassa ja pienoinen luovutusmieliala valloillaan. Elokuvan edetessä alkaa vahvistua, että Åberg ja kumppanit alkavat valmistella monta matkaa kokeneille kaveruksille onnellista loppua ja kyllähän sen mielellään näille ystävyksille suo. Aiempia osiakaan ei mihinkään murheisiin ole päätelty, vaan päinvastaisesti hyvinkin mukaviin hetkiin, vaan nyt alkaa näyttää siltä, että laitetaan palaset paremmin paikoilleen. Tuntuu myös siltä, että sähelteleväisen sympaattinen sankari löytää vihdoin ja viimein sen oman paikkansa kummallisesta maailmasta ja siinä samalla kestävämmän onnen. Kommelluksia tähän reissuun tosiaan mahtuu vähemmän ja vauhtia muutenkin jarrutellaan, mutta jos on näihin tyyppeihin tykästynyt, niin en usko, että ratkaisut hirmuisesti närästelisivät, vaan ennemmin veikkailisin, että viimeiset minuutit voivatkin taikoa lämpöistä hymyä kasvoille ja sydämeen. Silmäkulmia ei sentään tarvinnut alkaa pyyhkimään, mutta tunnustanpa kuitenkin, että etenkin nihkeän alun jälkeen hyväntuulinen ja rauhallisesti onnea etsivä lopettelu pääsi yllättämään iloisesti. Samalla mieleen jää tunne, ettei enää tarvita uutta reissua, mikä on minusta ehdottomasti parempi päätös mukaville matkaajille kuin edellisen elokuvan loppu.


Sopii samalla pitää mielessä, että Åberg palasi vielä kerran aiheeseen yli kymmenen vuotta terveysreissun jälkeen elokuvassa The Stig-Helmer Story, mutta käsittääkseni siinä kurkitaan enemmän hahmon nuoruusvuosille. Eiköhän jossakin vaiheessa tule sekin katseltua ja kommentoitua, onnistuvatko tekijät tuossa kuudennessa lisäyksessä lässäyttämään ne hyvät värinät, mitkä viides koitos jättää ilmoille, vai tuleeko sieltä jotakin ihan muuta. Joka tapauksessa ruotsalaiset hömppäiset komediat alkavat käydä kokoelmasta vähiin ja hankintoja pitäisi tehdä. Åbergin varhaisempi komedia Repmånad eller Hur man gör pojkar av män (Kertausharjoitukset) jossakin määrin kiinnostaa. Armeijatouhuilut eivät sinänsä suurinta herkkua ole, mutta sopivan rennoin rantein maanpuolustuspuuhatkin saattavat kelvolliseksi komediaksi kääntyä, joten eiköhän tälle tule mahdollisuus tilaisuuden tullen annettua. Listalle on myös päätynyt vuoden 1981 oletettavasti kepeä venehurjastelu Göta kanal eller Vem drog ur proppen? (Kanavaralli - eli Kuka poisti tapin veneestä?). Tälle on myöhemmin tekaistu parikin jatko-osaa yli 20 vuotta myöhemmin, eli Göta kanal 2 - Kanalkampen ja Göta kanal 3 - Kanalkungens hemlighet. Lyhyiden lukemisten perusteella nuo uudemmat viritelmät taitavat kuitenkin olla turhia turauksia tai jopa sietämätöntä saastaa, mutta ensimmäisen ainakin tykkäisin katsella. Toistaiseksi olen kuitenkin tyytynyt odottelemaan, josko siitä ilmestyisi suomeksi tekstitetty levyjulkaisu...

Jos tilanne olisi sellainen, että toivelistalta löytyy lähinnä viihdyttävää ja vauhdikasta hömppää, niin eipä Hälsoresan - En smal film av stor vikt mielestäni sitä tilausta täytä, koska tahti tosiaan on varsin rauhallinen ja osa maaleista muualla. Siinä missä vitsailun suhteen paikoin laahustetaan ja ensimmäinen kolmannes vedetään muuten hieman heikommin läpi, niin ainakin omalla kohdalla sydämellisyyden tavoittelu paikkailee ja noin sataminuuttinen jättää hyvälle tuulelle, vaikka kaverusten parhaiden reissujen veikeää virnistelyä ei tavoitetakaan. Samalla pikkuisen pilaillaan ja katsellaan kriittisin silmin ostettuja oikoteitä onneen, joilla keplottelijat pyrkivät hyväksikäyttämään herkkäuskoisuutta ja epätoivoa. Elokuva tekee tämän kepeän komedian keinoin, eikä lähde liian raskaasti saarnailemaan, miten toivottu olotila voidaan kaivaa ilman parsamehuja tai kalliita guruja.

Aiempien elokuvien tapaan teoksen värikäs visuaalinen maailmakin on kohtalaisen rikas kuviltaan ja muutakin kiintoisaa vilkuiltavaa löytyy kuin vain vitsailevia päitä. Kesäinen seesteisyys ja selkeys yhdistyy välillä vinkeästi räikeämpään lavastukseen, kun Stig-Helmerin mielikuvitus keittelee kaikenlaista vähän huuruistakin houretta hykerreltäväksi. Nämä sinänsä kivat kikkailut eivät kuitenkaan varsinaiseksi vetonaulaksi nouse, vaan kyllähän elokuvan parissa viihtyminen pitkälti riippuu siitä, miten mielellään näiden kavereiden seurassa oleilee. Itse ainakin heistä tykkäilen niinkin paljon, että tapahtumiltaan verkkaisempi matkailukin maistuu ja muutamat tökkivämmätkin osuudet sietää. Jotenkin tästäkin yrityksen ja erehdyksen sävyttämästä kokemuksesta tulee mieleen lausahdus, jonka edellisessä elokuvassa nähtävä golf-koitoksen selostaja heittää ilmoille, eli mukaillen jotenkin niin, että välillä pitkässäkin pelissä voi olla vain yksi kunnollinen lyönti, mikä kuitenkin riittää koko homman voittamiseen. Jotakin sellaista mielessä liikkuu, kun kaunista maisemaa katsellessa lopputekstit pyörähtävät käyntiin, eikä siitä osaa lainkaan pahoillaan olla.



Hälsoresan - En smal film av stor vikt (1999) (IMDB)

Mieltä tuli virkistettyä ja kehoa kuntoutettua terveysreissulla Stig-Helmerin kanssa ja sitä ennen perehdyttyä muutaman lyhytdokumentin verran kansanperinnepuuhiin, joten eiköhän tähän väliin taas sovi sujauttaa animoitua ankkailua, koska Aku-urakka on ensimmäisen varhaiskokoelman osalta vielä pikkuisen kesken. Tahti on viime vuoteen vertailtuna selkeästi tipahtanut, mutta niinhän oli ajatuksenakin monipuolistaa valikoimaa, eikä kirjoitella kuukautta putkeen samoista jutuista. Tammikuun puolelle mahtui yksi iltama ankkaviihdettä, missä Aku kieltämättä oli jopa erinomaisessa iskussa, vaikka en kaikkia kolmea tarinaa laittaisikaan listan kärkipäähän. Ensin oli ajatuksena hakea hupia pelisalin puolelta, eikä sekään ihan Akun juttu tuntunut olevan, koska kuumotteleva tanssi jäi pienoiseksi pettymykseksi, kamppailu palkintohärvelin kanssa tuotti karvaan tappion mielipahan ja lopulta lentolaite päätteli hurvittelukierroksen reippaalla höykytyksellä. Toisessa pätkässä yritettiin mennä ajoissa nukkumaan, vaan eipä sujunut sekään, koska hermot odotetusti menivät ja siinä samalla suuri osa asunnon irtaimistosta tuli tuhottua noin oheisvahinkona. Kolmas koitos taas laittoi Akun veljenpoikiaan vastaan, sillä sankari oli ottanut osakseen koulupoliisin hommat ja karkulaisten kanssa vääntäminen pääsi paisumaan varsin häikäilemättömäksikin taistoksi, mutta sellaistahan se on, kun ei periksi tahtoisi antaa...

Akulla olisi taas uudenlaista uraa ja harrastetta yritettävänä, sillä näyttää siltä, että maanviljelyksellä olisi aikomuksena tienata ja valokuvaus kiinnostaa kovin. Monilahjakkaasta ja toimeliaasta tyypistä on ehdottomasti kyse, vaan olematon kärsivällisyys ja herkkä hermostuminen taitavat suurimmat kompastuskivet olla menestyksen tiellä, koska useampikin lupaava urapolku on katkennut totaaliseen täysräjähdykseen. Voinee myös kepeästi ennustella, että tulevat yritykset toistavat menneitä virheitä, mutta sehän ei suurempi surku noin katsojan näkökulmasta ole. Nythän näitä lyhytelokuvia on blogiin kertynyt jo päälle kolmekymmentä, mikä tosiaan on vasta pieni osa Akun seikkailuista elokuvamaailmassa, mutta jo tuossa ajassa on ehditty lukuisia hyvinkin vaihtelevia ammatteja kokeilemaan, eli yrittämisen puutteesta ei todellakaan voi syytellä ja touhujen viihdyttävyyskin on usein ollut hyvin hallussa. Jos noita eri alojen osaamisia nopsasti muistelisi, niin Akuhan on jo tähän mennessä ehtinyt antamaan näyttönsä putkimiehenä, juna-aseman hoitajana, pohjoisten seutujen pyyntimiehenä, poliisina, rakennustyömaan niittaajana, koirapesulan pyörittäjänä, mainosjulisteliimaajana, ikkunanpesijänä, palopäällikkönä, metsurina, kananmunatuottajana, koulupoliisina ja juuri piakkoin olisi tarkoitus maatilaa lähteä hoitamaan. Tuohon voidaan vielä lisäillä monenkirjavat harrastelut päälle, niin summaukseksi saadaan, ettei tämä ankka todellakaan mikään turha tyhjäntoimittaja ole, vaikka usein lopputulos lipsahtaakin sellaiseksi, että kenties olisi pitänyt pysytellä sängyssä.

Old MacDonald Duck (Aku Ankka farmarina)

Siellä patjojen päällä ei kuitenkaan auta pitkään aamulla torkkua ja nuokkua, jos tahtoo maatilansa työt sekä toimet ajoissa ja kunnolla hoitaa. Yllättävän pirteällä mielellä työn raskaan raataja näyttää olevan ja jopa hyppelehtii ilmaan tuttua sävelmää laulellessaan. Riemua rinnassa selvästi on ja kanat saavat jyväsensä nokkaistaviksi, vaan vuohen kanssa onkin jo käydä köpelösti, mutta ripeät räpylät pelastavat puskemiselta. Possuporukkakin vaikuttaa varsin onnelliselta, eli huolet ja murheet taitavat oleilla jossakin muualla...ainakin toistaiseksi. Seuraavaksi Aku alkaa huhuilla Clementine-lehmää, joka jostakin merkillisestä syystä on kivunnut puuhun latvusta laiduntamaan. Voisihan sitä hiukan ihmetellä, miten kiipeily sorkilla sujuu, mutta Clementine osoittautuu muutenkin merkilliseksi märehtijäksi, sillä kutsuttaessa höyhenkevyesti korkealta oksaltaan liitelee lypsylle.

Kovin leppoisalta ja rauhalliselta siis vaikuttaa, mutta eihän se sentään sovi, koska kyseessä kuitenkin on Aku-animaatio ja jonkinlainen konflikti kärhämineen pitää saada aikaan. Tässä tavoitteessa avustavaksi kiusankappaleeksi lentelee paikalle paarma, joka ensin piinailee Clementineä, mikä johtaa pienimuotoiseen ketjureaktioon ja Akukin saa tuiman huiskaisun häirikköä hätyyttelevästä hännästä. Kiukun kiihtyvyys ei ole aivan huipussaan, vaan ensimmäiset vastoinkäymiset vielä selvitään hillityin hermoin. Sinnikäs suristelija ei kuitenkaan luovuta ja lopulta kummallinen kiusanhenki saa lypsäjän räyhäämään. Jälleen onkin omalaatuinen kamppailu kehitteillä, ja tarkkaan lasketuista täsmäpommituksista huolimatta lienee tämä yhteenotto niitä taistoja, joista ei oikein selkeää voittajaa ole arvottavissa. Mitään erityistä ei ole saavutettavissa ja kumpikin härnääjistä saa kolhuja koettavakseen. Harmillisesti katsojan kannalta vähän löysältä tämä rieha tuntuu kaikkiaan ja muutenkin vaikuttaa siltä, että Aku on haluttu vain huiskaista uusiin taustoihin hääräilemään. No, eivät ne kaikki muutkaan edesottamukset niin luontevilta ole vaikuttaneet, eikä Akun lyhyt seitsenminuuttinen ura farmarina erityisen räikeästi silmiin pistä, mutta onpa mielestäni niitä vaisumpia kokeiluja.

Old MacDonald Duck (1941) (IMDB)

Donald's Camera (Aku valokuvaajana)

Ennen seuraavia hurjistumisia, ilmaantuu Leonard Maltin ruutuun muistuttelemaan lyhyesti, että Aku taas tuliaseilla tolkuttomasti ja vastuuttomasti telmii, mikä voi nykyään aiheuttaa ihmetystä katsojissa. Samoin hän mainitsee, että kaukomailta inspiraatiota saanutta hammastahnapilaa ei luultavasti ole tarkoituksella loukkaavaksi tehty. Intron jälkeen Aku pääsee toteuttamaan itseään noin kahdeksan minuutin ajaksi ilman näitä jälkikäteen ilmaantuneita korrektiuden kahleita. Ankka löydetään tavailemasta kylttiä, jossa kehotetaan ikuistamaan luontoa mieluummin kameran avulla kuin esimerkiksi kiikaritähtäimen kautta tiiraillen ja eläimiä hengiltä räiskien. Metsästysharrastus selvästi Akua suututtelee ja mielessä kuohahtaa aseita kauppaavan urheiluliikkeen kohdalla. Paheksuvasti tuhahdellen Aku itsekseen saarnailee, miten mokomakin raakalaismaisuus tulisi kieltää kokonaan.

No, kiihtyvistä mielipiteistä huolimatta kamera kädessä käpsytellään metsään etsimään vaikkapa sitä rauhaa ja tietysti kauniita kuvia. Ensimmäinen otollinen kohde on orava, joka kuitenkin osoittautuu liian vikkeläksi liikkeiltään. Seuraavaksi tarkat silmät löytävät pupusten porukan, vaan loiksis ja toinen nämä pikkuiset piiloihinsa pomppivat ja innokas kuvaaja löytääkin luolasta löyhkää. Ikimuistoiset luontokuvat eivät noin vain suostu ikuistumaan ja siitäkös Aku sisuuntuu ja päättää, että puuta tuimasti takovasta punapäätikasta otos napsaistaan vaikka väkisin. Erityisen yhteistyöhaluinen tämäkään siivekäs ei ole, mutta mato maukas selvästi nakuttajaa houkuttaa ja näitä haluja Aku aikoo hyödyntää. Niksilistalta kaivellaan hämäysyritys hytkyvällä hammastahnapötköllä. Toisen hölmistynyt hämmästyminen tahnan haukkaamisesta saa Akun tapojensa mukaan vahingoniloisena ilkkumaan, mikä lopulta johtaa molemminpuoliseen kallojen kopsautteluun sekä muihin jatkuvasti jyrkentyviin toimenpiteisiin. Kiukun kasvaessa unohtuvat ylevät ajatukset metsästyksen hirvittävyydestä ja kimpaantuneena kirmataan kaupasta haulikkoa hyppysiin ja varmuuden vuoksi järeämpääkin arsenaalia. Vähän erikoista luontoihastelua se kieltämättä on, kun lopulta ihmetellään, että suursotako lopulta pitää metsän suloiselle väelle julistaa...?

Donald's Camera (1941) (IMDB)



Tulipas nyt vähän lyhyempi tuplatuokioinen vuoden 1941 loppupuolelta, mutta kyllähän sekin kerta-annoksesta käy. Akun lypsyhommia on ollut Carl Barks kirjoittelemassa, mutta eipä tosiaan tämä juttu oikein lähde kiitelemään keskitasoista korkeammalle tai onnistu edes lopussa kunnolla vimmaisesti villiintymään, mutta saahan niitä vähän jäähdytteleviä välipalojakin esiintyä. Toisessa taas kinastellaan paljonkin puhdikkaammin, kun kaikki on jälleen kerran pakko tehdä vaikeimman kautta. Korkkia isketään nokkaan ja jäyniä kostellaan aina vain rajummin ottein, kunnes päästään tosissaan punnertamaan tukkeja vastaan. Aku osoittaa taas, ettei ole kovinkaan monen mutkan takana sekään, miten ihastuttavaksi aiottu valokuvausretki luontoon muuttuu hermoja raastavaksi riitelyksi ja väännöksi, jossa ei vain yksinkertaisesti voi antaa periksi. Menköön kamerat ja vaikkapa henkikin siinä samalla, mutta päätä pitää seinään tai tässä tapauksessa paremminkin puuhun kopsia, koska luovuttaminen ja sovinto nyt vain sattuvat olemaan jo lähtökohtaisesti poissuljettuja vaihtoehtoja. Toisin sanoen Donald's Camera on siis hyvä pikkupätkä hassua kiukuttelua!

Viihdehömppä ja pikkuisen vakavampi asiasisältö vaihtelevaisesti kotikatsomon talvisia iltoja ilahduttavat ja kaipa jostakin pätkästä saattaa jopa jotakin hyödyllistä tietoa päähän pinttyä. Niinpä tupla-akuilun jälkeen sopii taas pyöräyttää parin lyhytdokumentin verran edellisen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla kuvattua kansanperinnettä. Mitä näitä nyt on toistaiseksi tullut katseltua, niin eiväthän nämä tuokiot mitään tappavan tylsää jauhamista ole edustaneet, vaan paikoin touhu ja tekeminen nappaa helposti mukaansa seurailemaan osittain kadonneitakin käsityötaitoja. Viimeksi tuli puheltua kaskeamisesta ja pitsinnypläyksestä ja näistä dokumenteista erityisesti ensimmäinen oli minusta mainio, monipuolinen ja kiehtova katsaus nykyään jo pitkälti syrjäytettyyn maanviljelysmenetelmään. Tokihan tässä on muutakin elokuvaviihdettä väleihin tullut soviteltua, eikä edelleenkään tarkoituksena ole näitä urakkatahdilla ahmaista, vaan verkkaisesti annostella ja kolmannella kerralla ohjelmistossa olisi talvista verkkokalastusta ja monenkirjavaa urheilullista liikehdintää, joten sananen ja toinenkin niistä...

Rymättylän talvikalastus (Winter Fishing in Rymättylä)

Verkkoja vesille on periaatteessa ajatuksena, mutta talvikauden vallitessa hommassa on kesäkuukausia enemmän haastetta, koska laskettava nuotta on kooltaan melkoinen ja sattuu siinä laskijoiden ja veden välissä olemaan kohtalainen jääkerroskin. Kuten pikkuisen alle yhdeksänminuuttinen dokumentti osoittaa, niin hidasteista huolimatta kalastus käy näppärästi, kunhan porukkaa on riittävästi ja kukin tietää, mitä tekee. Aiemmista dokumenteista tuttuja tyyppejä on ollut näitäkin talvisia touhuja taltioimassa, eli kuvaamassa Eino Mäkinen ja kirjoittajana Kustaa Vilkuna. Ilmeisesti alkuperäisenä kertojana oli Kaarlo Marjanen, mutta vuoden 1939 version ääniraita jouduttiin äänittämään uudelleen ja tuhoutuneen selostuksen puheli uudelleen Tauno Pajukallio vuonna 1977. Tällä porukalla lähdetään lounaisen Suomen rannikkoseudulle ja samalla ajassa taaksepäin melkeinpä kahdeksan vuosikymmentä, jolloin Rymättylän rantojen tuntumassa perinteinen nuottakalastus oli merkittävässä asemassa, varsinkin, kun sotavuosien seurauksena alueen väkimäärä kasvoi:

"Sota-aikana Rymättylässä oli kuusi kansakoulua. Evakkoon saapuneet ihmiset hankkivat elantonsa kalastamalla ja siihen aikaan Rymättylässä oli yhdeksän suurta nuottakuntaa. Sodan päätyttyä suurin osa evakoista muutti lähemmäs kotiseutujaan ja vain pieni osa heistä jäi asumaan sijoituspaikalleen."

Rymättylä



Turun länsipuolelle siis lähdetään ja kertoja juttelee Rymättylän olevan Suomen silakkaisin kunta noin miljoonalla vuosittain kalastetulla kilollaan. Jyrkkärantaisten ja kallioisten saarten välimaastosta löytyy merenpohjaa, jossa on silakalle suotuisia talvehtimispaikkoja ja näitä nuottaporukat pyrkivätkin hyödyntämään. Ainakaan aikoina ammoisina täysin mielivaltaista hommaa ei näistä parhaista apajoista kisailu ollut, vaan tekemiseen liittyi ahnehtimista rajoittavia ja etuilua estäviä sääntöjä. Oli päätetty, että aikaisintaan aamukahdeksalta sai sännätä valtaamaan ryhmälleen aluetta ja parhaista paikoista kehkeytyi pienimuotoisia kisailujakin, joissa ainakin kertojan mukaan jäynäilyä ja keljuiluakin toisinaan harrasteltiin. Mistään laajamittaisesta sabotaasista ei sentään tilitellä, vaan lähinnä samaa paikkaa kohti laukkaavan kilpailevan ryhmän valtaushenkilöä saatettiin hidastaa hiukan vähemmän herrasmiesmäisesti. Samoihin sääntöihin oli merkkailtu myös, että yksi nuottakunta sai kiskoa jäiden alta enintään kaksi apajaa vuorokaudessa.

Pelkkää sääntöjen luettelua dokumentti ei tietenkään tarjoile, vaan kuten aiemmissakin jutuissa, niin tässäkin käytännön tekeminen menee teoriaosuuden edelle. Kertoja toki jatkuvasti avaa sitäkin puolta toiminnan edetessä ja näin verkkokalastukseen perehtymätönkin saa kohtalaisen selkeän käsityksen, mitä milloinkin ollaan yrittämässä. Tällä kerralla varsinaisia alkuvalmisteluja ei lähdetä sen suuremmin valottelemaan, vaan käytännössä joukkio on jo reissussa jäällä kameroiden käynnistyessä. Nuottakunnat eivät mitään parin hengen ryhmittymiä ole, koska useista verkoista yhdistelty nuotta painoineen ja muine tarvikkeineen vaatii tässä tapauksessa seitsemän hevosta kuljetukseen ja kymmenisen ihmistä käsittelemään kokonaisuutta. Ryhmässä on muutamaan luokkaan jakautuva arvojärjestys, minkä perusteella eri hommia osallistujille jaetaan. Fyysiset voimavarat ja työvaiheen kuormittavuus vaikuttavat paljon siihen, mihin kohtaan asteikolla kukin kuuluu lopulta.



Sopivaa verkkopaikkaa etsivän pitää olla pätevä hommassaan, koska avomeri on lähellä, paikoin jää on hyvinkin ohutta ja perässä tulee hevoskaravaani, jonka yhteispaino ylittää helposti tuhannen kilon rajan. Dokumentissa tätä polunraivaajaa kutsutaan nuottakuninkaaksi, jonka eteneminen tapahtuu tunnustellen. Kun lupaavalta vaikuttava paikka löytyy, pitää tehdä ensimmäinen avanto, jota laskimeksi kutsutaan. Siitä lähdetään vähitellen ujuttelemaan satojen metrien mittaista nuottaa, jota kärsivällisesti ja näppärästi pienempien reikien avulla kuljetetaan eteenpäin kohti suurta nostoavantoa. Hevosavusteisesti pitkä yhteen liitetty nuotta vedettiin suoraksi ja sen laskeminen kuului ryhmän vanhimpien vastuulle. Nuorempien miesten ja hevosten hommaa oli kiskoa ja vääntää vetotynnyrin avulla raskasta köyttä verkkoineen jään alta laskimelta toiseen päähän. Rankinta raadantaa tekeville suotiinkin voimia palautteleva mittavampi evästyshetki ja samoin kovin kiskovat heppaset haukattavansa saivat. Sitten tarvittiinkin enemmän väkivoimaa, kun silakkaa hopeana välkehtivä verkkoviritelmä lopulta pyrittiin takaisin jäälle kiskomaan. Kertoja tietää mainita, että aina ei ole hevosia hyödynnetty, jolloin on tarvittu vieläkin enemmän työteliäitä käsipareja kiskomaan ja vääntämään. Suuresta saaliskasasta kalat kahmittiin lopulta haaveihin ja jaettiin urakkaan osallistuneiden kesken.

Tästä kalastustavasta dokumentti onnistuu antamaan tosiaan napakan ja seikkoja selvittelevän kuvauksen. Itse en niinkään kalastuksesta ole viehättynyt, mutta kyllähän tämän kevyesti katselee, kun mukana mielenkiintoisia yksityiskohtia on ja tekeminen on saatu selkeästi kuviin ikuistettua. Myös talvisista näkymistä kiittelen. Nykyään menetelmiä on kyllä kehitetty, eikä enää tarvitse läheskään niin paljon käsivoimiin nojaten tehdä, mutta ainakin Rymättylän jäillä tahdotaan talvisin pitää perinteisiä tapojakin hengissä, kuten vaikkapa seuraavassa jutussa kerrotaan:

"Kyseessä oli perinteinen nuotanvetonäytös, josta vastasivat Rymättylän-Merimaskun lionsklubin jäsenet. Nuottaa on päätetty vetää aina samalta kohdalta Röölän rannan kupeesta, jonne ihmisten on helppo tulla. Samalla on hyvä toivoa, että jokunen hopeakylkikin uiskentelisi apajapiirin sisällä.

Lauantain tapahtumassa kävi järjestäjän arvioiden mukaan tuhatkunta ihmistä. Heistä valtaosa tuli lähiseuduilta, mutta mukana oli ulkomaisiakin vieraita Japanista ja Englannista saakka."

Rymättylässä vedettiin lauantaina talvinuottaa perinteiseen tapaan

Silakka

Nuotta

Rymättylän talvikalastus (1939) (IMDB)

Rymättylän talvikalastus (Elonet)

Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä / Kansanomaista urheilua Ruovedellä

Yhdessä hujauksessa talven lumet, merelliset viimaiset tuiskut ja jäät ovat mennyttä aikaa ja muutenkin toiminnan luonne muuttuu leikkisämpään suuntaan. Sanottakoon sekin alkuun, ettei fyysinen reuhaaminen ja repiminen silti taakse jää, vaan näissä kisoissa pitää myös pinnistellä, kun käsi- ja jalkavoimien riittävyys laitetaan koetukselle. Dokumentilla on mittaa hieman vajaat yhdeksän minuuttia, mutta tekijäjoukko vaihtuu edellisiin teoksiin verrattuna. Kirjoittajina ovat Sakari Pälsi ja Heikki Asunta, kuvauksesta vastaa Olavi Gunnari ja tapahtumia selostelee Esko Mannermaa. Ennen kuin varsinaisesta sisällöstä saa parempaa kuvaa, niin vaikutelmaksi muodostuu, että nämä filmikelat on kaiveltu jostakin toisesta arkistosta, koska kuvanlaadussa tapahtuu selkeä romahdus. Pitää muistaa, että kyseessä on kuitenkin vuonna 1940 kuvattu dokumentti ja ilmeisesti osa näistä elokuvista on joutunut kovia kokemaan, kun on pitänyt myöhemmin paikkailla ja äänitellä uusiksi.

"Kirkkovene on pitkä puinen soutuvene, jota Suomen järviseuduilla erityisesti käytettiin ennen vanhaan kirkkomatkoilla. Kirkot sijaitsivat usein saarilla turvassa mahdollisilta hyökkääjiltä.

Kirkkoveneiden ensimmäinen esikuva lienee viikinkien käyttämissä veneissä, minkä vuoksi niistä ulkomailla, lähinnä Kanadassa, onkin käytetty nimitystä Viking Boat. 1600-luvun uskonpuhdistuksesta lähtien kirkko alkoi vaatia veneiden ylläpitoa, mikä selittää kirkkoveneiden laajan levinneisyyden. Kirkkoveneen rakennutti ja omisti tavallisesti usean talon muodostama veneyhtiö, jonka osakkaita olivat maalliset talonpojat. Jokainen osakas omisti airon tai airoparin. Veneyhtiön johtaja ja veneen peränpitäjä oli yleensä vanhin isäntä. Tilattomat saivat lunastaa paikan veneessä maksamalla korvausta, osallistumalla kustannuksiin tai soutamalla."

"Nykyään kirkkoveneet ovat suosittuja kilpasoudussa, jolla myös on perinteet entisajan kirkkomatkoissa. Nykyaikainen kirkkovene on yllättävän merikelpoinen, sillä on soudettu muun muassa Reinjoella ja Inkoosta Suomenlahden yli Tallinnaan."

Kirkkovene

Joukkueurheilua olisi ensimmäiseksi tarjolla ja tässä tapauksessa kilpavälineiksi ovat valikoituneet jykevätekoiset ja kooltaan suuret kirkkoveneet, joiden alkuperäinen tarkoitus ei niinkään ollut etsiä paremmuutta eri kylien soutajien välillä, mutta niinpä vain kehitys kisatilanteisiin vääjäämättä johdatteli. Sekä soutajien että veneiden ominaisuuksia näissä koitoksissa testailtiin ja paattia ohjaavan sekä tahtia ylläpitävän perämiehen homma oli yleensä varattu kylän merkkihenkilölle. Kertojan mukaan tavallista oli, että kylällä oli pari venettä kirkkomatkoja varten ja kilpakäyttöön soveltuvaan yleensä istui miespuolista ja kunnoltaan paremmassa iskussa olevaa porukkaa, kun taas toisessa veneessä olivat kylän naiset ja heikommat henkilöt. Kuten yläpuolelle lainatuista otteistakin ilmenee, niin veneiden rakennuttaminen ja huoltaminen oli yhteistä hommaa. Kylien torpat ja talot olivat velvoitettuja osallistumaan kuluihin ja veneen omistavaa sekä sitä huoltavaa hoitokuntaa kutsuttiin lahkoksi. Suuriin veneisiin saatiin sopimaan 25 ihmistä, mutta kertoja mainitsee myös, että Ruovedelläkin oli nähty melkein sadan soutajan vene, joka tosin oli jo ehtinyt tuhoutumaan. Kun suuri porukka yhdessä tahdissa kiskoi, niin kyllähän siinä vauhtia kertyi ja lisäksi veneitä voideltiin vaihtelevin materiaalein liukkaampien liukujen toivossa. Ruoveden kirkkomatkoista ja niiden aikana käydyistä venekisoista voi lueskella lisää vaikkapa tuolta:

Venelahkot



Noin viiden minuutin kohdalla veneilyt töksähdellen huiskaistaan pois kuvista ja tilalle tulee kiekonlyöntiä kesäisillä hiekkateillä. Taistotantereina olivatkin yleensä tiet ja kedot, joilla usein juuri eri kylien kesken miteltiin. Kiekko ja lyöntivälineet olivat puusta tehtyjä ja kun kovaa pelivälinettä hutkittiin sekä heiteltiin, niin ruhjevaarakaan ei ihan pieneksi jäänyt. Kertojan mukaan ainakin Ruovedellä ja Hämeessä kiekonlyönti oli suosittu laji. Sen saloja ei kuitenkaan ehditä selvittelemään suuremmin, vaan kohta vaihdetaan vähän hurjempaan keinahteluun. Jos oli näyttämisenhalua urheuden suhteen, niin vauhtia, viiletystä ja vaaraakin sisältävä isolla keinulla täysympyröiden pyörähtely sellaiseen kieltämättä mahdollisuuden tarjoili. Väitetäänkin, että joku oli 300 kertaa yhtäjaksoisesti kieppunut ja silti säilyttänyt kävelykuntonsa. Jotta saadaan seitsenottelun verran erilaisia lajeja kyhäiltyä kasaan, niin dokumentin lopussa tahti kiihtyy entisestään. Näytteet esitellään peukalotikun vetämisestä, miehennostosta, kinttupainista ja päättäjäisnumerona toimii leipien heittely järven rannassa, mikä oli ehkäpä enemmän poikien juttu. Joka tapauksessa monenkirjavaa urheilupuuhaa kuviin lopulta saadaan ja kaipa näitä erilaisissa yhteyksissä heräileviä kisailuhaluja voisi sitenkin summailla, että samasta hengestä on kaiveltavissa myös perusta kansan väitetylle urheiluhulluudelle.

Ruovesi

Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä (1940) (IMDB)

Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä (Elonet)

Vaikka verkkokalastuksen viehätys ei omalla kohdalla kummoinenkaan ole noin yleisesti, niin siitä huolimatta sanoisin, että dokumenttivalikoiman ensimmäinen on pykälää parempi ja etenkin, jos aihetta painottelee vähemmän ja keskittyy muuhun jälkeen. Jälkimmäinen vaikuttaa hiukkasen siltä, että yht'äkkiä veneilyosuuden jälkeen iskee päälle hirmuinen hoppu ja sitten lätkitään runsas kourallinen vaihtelevia urheilullisia koitoksia katseltavaksi, mikä tekee lopputuloksesta väkisinkin töksähtelevän. Kiireen myötä tulee tunne, että on tehty parikin eri elokuvaa ja tuupattu ne yhteen, kun ensin rauhallisesti ja kohtalaisesti taustatietojakin valotellen puhellaan kirkkoveneisiin liittyvän kisailun menneisyydestä ja muusta, kun taas lopuissa lajeissa jokunen lause on katsottu riittäväksi. Katselinpa levyltä perään monissa näissä teoksissa työskennelleen Kustaa Vilkunan lyhyen pariminuuttisen haastattelun, joka löytyy valikosta nimellä Elokuva kansantieteen tallentajana. Se taas on alkujaan nipsaistu laajemmasta kokonaisuudesta, eli YLEn vuoden 1978 televisio-ohjelmasta Uhattu elokuva. Haastattelun otsikointikin vihjailee, mistä Vilkuna puhelee ja hän onkin vankasti sillä kannalla, ettei valokuva ole lainkaan niin kätevä ja kattava väline tekemisen ja tekniikan taltioimiseen kuin elokuva, jolla saadaan liikkeet sekä työvaiheet sulavasti osaksi kokonaisuutta. Vilkuna näkeekin, että tällaiset dokumentit tarjosivat arvokkaan keinon taltioida jo hämäriin häipyvää historiaa eläväisellä tavalla. Itsekin uskon, että eiköhän näiden parissa tule mielenkiintoisia hetkiä kuluvan vuoden aikana jatkossakin vietettyä, koska vielä olisi neljän kokoelmalevyn verran läpikäytävää...

Vihdoin ja viimein tulee Akun uskomattomasta ja vuosikymmeniä jatkuneesta saagasta pieni pala puraistua, kun The Chronological Donald -kokoelman ensimmäisen osan loputkin lyhytelokuvat tulee lätistyä läpi. Viime kerralla Aku testaili osaamistaan maatilan isäntänä ja lopputuloksena oli osittain laimeahko kamppailu paarman kanssa, eikä siitä sodasta oikein saa ikimuistoista taistoa, vaikka miten kääntelisi tai vääntelisi. Taannoisen tuplailtaman toisena viihdykkeenä oli ilmeisesti rennoksi luontokävelyksi aiottu valokuvausreissu metsän otuksia ihmettelemään, ikuistamaan ja ihastelemaan, vaan niinpä vain kärsivällisyys jälleen lopahti alkuunsa ja piti päästää raivo valloilleen. Käsittämättömäksi kärhämäksi kasvanut turha vääntö onnistui kyllä ilahduttamaan ja kyllähän tuollaista toikkarointia mielellään vilkuilee. Eihän edellisestä ankkailusta vielä ole montaakaan päivää, mutta ajattelin nyt hoitaa homman pakettiin, koska tässä vaiheessa lokakuussa alkaneen urakan ensimmäisten teosten suhteenkin vielä kohtalaisen kirkkaita muistikuvia mielessä välkehtii. Siltä pohjalta voisin tekstin loppuun pienoisen summauksen näistä nähdyistä raapustella, mutta tärkeimmät ensin, eli aluksi katselemattomien kimppuun...

Chef Donald (Aku kokkina)

Sekasortoa ja mieletöntä hävitystä sitä tälläkin kerralla olisi tarjolla, vaikka tavoitteena olisi paistella parit makoisat vohvelit. Aku löydetään liimailemasta lisäyksiä reseptikirjaansa, mutta ohje paahdetun ankan valmistukseen paheksututtaa ja mokomakin joutaa pois sivuja pilaamasta. Taustalla pauhaava radio lähettelee Mamma Mallardin ruoanlaitto-ohjelmaa, jossa houkuttelevasti höpötellään kullanruskeista vohveleista lisätyllä rasvalla, mikä laittaa Akun hekumoimaan herkuilla, namnam! Melkeinpä kaikki tarvikkeet löytyvät, mitä nyt pitää pihakanalasta pikaisesti kipaista pari munaa, mutta siis nopsasti päästään vatkailemaan. Huolimattomasti huiskien taikinan sekaan lupsahtaa runsaasti erinäisten asioiden liimailuun paremmin sopivaa töhkää, mikä odotetusti osoittautuu melko hankalaksi noin lopputuloksen toimivuuden kannalta. Taikinassa kyllä sitkeyttä on ja irvistellen Aku vääntää kelvottoman mötkäleen kanssa. Periksiantamattomuus nousee jälleen pintaan, koska vohvelirauta odottaa kuumana ja hyvää haukkailtavaa tekee mieli. Siinähän sitä samalla tulee kepponen jos toinenkin kokeiltua ja kaikki karkaa käsistä, kun touhuilun ohessa rakenteista löytyy heikko kohta, mikä on romahduttaa koko talon. Omia virheitä ei tietenkään tule myöntää, vaan ennemmin vaikkapa voi rientää täydellä kiukulla muksimaan näihin käänteisiin täysin viattoman kokkailuohjelman henkilökunnan. Sellainen vekkuli se Aku osaa olla, kun vihantunne käy vastustamattomaksi...

Joulukuussa 1941 ilmestynyt seitsenminuuttinen Chef Donald olikin samalla Akun viimeinen elokuvaesiintyminen kyseisen vuoden puolella, mutta loistokas ura toki jatkui vuodenvaihteen jälkeen, ja kuten aiemmin höpöttelin, niin tuolloin maailman sotaisat käänteet tempaisivat Akunkin mukaansa kamppailuihin ja armeijatouhuihin. Keittiössä ei kuitenkaan pyssyillä paukutella, vaikkakin alkaa näyttää siltä, että halua järeämpien aseidenkin käyttöön kyllä olisi. Peruskaava pysyy sinällään samana, kun yksi huolimaton erhe johtaa jälleen kasautuvaan kaaokseen, järkikulta ottaa taukovapaata ja siinäpä sitä jälleen riehutaan. Pitelemättömät tuhovoimat vapautetaan valloilleen keittiöön ja herkullinen vohvelivälipala saa siirtyä raivopäisen rymistelyn tieltä. Pari kolausta kulhosta ei laita Akua luovuttamaan, vaan tukehtumisen ja palovaaran uhallakin painetaan älyä vailla kohti vääjäämätöntä hävitystä. Carl Barksin kynästä tämäkin melskaus on osittain lähtöisin ja voi helposti väittää, ettei tylsiä hetkiä juuri tarvitse kärvistellä, vaan kokonaisuudesta kokkaillaan maukas kamppailu nautiskeltavaksi. Happi on loppua, pyrstö käristyy ja tuleepa talokin melkein tuhottua, mutta näinpä saadaan jälleen yksi omituinen luku lisää Akun omalaatuiseen sankaritarinaan.

Chef Donald (1941) (IMDB)

The Volunteer Worker

Tämän viidelle kuukaudelle jakaantuneen ja 37 lyhytelokuvaa käsittävän rupeaman viimeiseksi teokseksi valikoitunut The Volunteer Worker on vuotta varhaisempi kuin muutama edeltänyt lyhytelokuva, eli ilmestynyt jo 1940. Sinänsä se ei oikein näiden muiden joukkoon ihan saumatta sovi, koska kyseessä on ennemmin mainosjuttu hyväntekeväisyystyön ja yksityisten lahjoitusten puolesta. Aku toki päähenkilönä toimii, mutta minusta kyseinen tekele ei noin piirrosviihteenä erityisen ansiokas tapaus ole ja kestoa ei ole edes puolta siitä kuin mitä kokoelman animaatioilla keskimäärin, sillä jäädään hiukkasen alle kolmeen minuuttiin. Liekö sitten näistä syistä johtuvaa, että ensimmäisessä The Chronological Donald -kokoelmassa The Volunteer Worker löytyy toiselta levyltä piilotettuna bonuksena. Sellaisena se kieltämättä on ihan kiva ja kiinnostava lisä, mutta kiekkojen varsinaiseen sisältöön nähden valjumpaa menoa. The Volunteer Worker on laitettu bonukseksi myös kokoelmalle The Chronological Donald Volume 2, tosin siinä tapauksessa ei enää ole tätä tuokioista kätketty kuvien taakse.

Mitä varsinaiseen tarinaan tulee, niin se ei ainakaan kiemuraisilla juonikuvioillaan katsojan päätä laita pyörälle. Tosin ovathan nämä akuilut yleensäkin melkoisen yksinkertaisia siinä suhteessa, mutta tässä tosiaan Aku lampsii ovelta toiselle tehtävänään pyytää ihmisiltä lahjoituksia hyväntekeväisyyteen. Kyseinen ankka lyhyellä sytytyslangallaan ei noin ihan ensimmäisenä valintana tulisi mieleen tällaiseen kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä kysyvään hommaan, mutta kaipa halutaan korostaa sitä ajatusta ja sanomaa, että kaikki pystyvät auttamaan, jos vain tahtovat. Lopussahan siitä vielä varsin suorin sanoin höpötellään, ettei tarvitse paljoakaan antaa, vaan kukin kykynsä mukaan osallistukoon. Ennen onnistumisen iloja Aku saa kuitenkin monta tylyä vastaanottoa ja kaveri alkaa toistuvien vastoinkäymisten jälkeen hiukkasen hiiltyäkin ja asenne on jo menossa siihen suuntaan, että ne vapaaehtoiset lahjoitukset kiskotaan kohta vaikka väkisin. Tuliseen tuittuiluun ei kuitenkaan tässä tapauksessa yllytä, vaikka ovia lätkitään päin näköä ja koirakin puraisee pyrstöhöyheniä. Pätkä ilmeisesti tahtoo myös viestiä, että vapaaehtoistyöntekijän urakka onkin välillä varsin epäkiitollista puurtamista ja vastassa on loputon eieieieieieieieieiei!-litania töykeään sävyyn lausuttuna. Siinä jokseenkin lannistuneessa mielialassa ja särkevin räpylöin viimein löytyy yksi ymmärtäväinenkin ystävällinen ihminen ja tämä kohtaaminen tuo uutta puhtia jatkamiseen.

The Volunteer Worker (1940) (IMDB)



Sinänsä siis hyvän asian puolesta tämän parivaljakon jälkimmäinen minipiirretty julistelee, mutta luulenpa silti, että suurin osa hauskaa hupia ankka-animaatioista etsivistä arvostaa enemmän kovaa koitosta keittiönurkkauksen puolella. Epäonnekkaat kokkailut supersitkeiden vohvelien parissa eivät nekään ihan kokoelman kärkihuippua tavoita, mutta minusta ainakin siinä määrin mallikkaasti onnistutaan leppoisa leivontahetkikin kääntämään kiukkuiluksi, että pitäähän hyvä yritys vähintään kakkossarjaan kohotella. Tekstin alussa lupailinkin, että voisin näille 37 lyhytanimaatiolle jonkinlaisen löyhän laatuluokituksen kyhäillä ja neljä lokeroa mielestäni riittää tässä tapauksessa. Mainittakoon sekin, että timanttisten mestariteosten ja samalla täyssurkeiden tapausten osiot pystyy jättämään pois, koska yhdessäkään ankkailussa ei mielestäni ollut ainesta aivan huipulle ja toisaalta syöksyt surkeuteenkin jäivät kokematta.

Jos katselee lyhytelokuvien keräämiä pistekeskiarvoja IMDB:n puolelta, niin suuri osa osuu välille 6-7,5, mikä minusta kertoo osaltaan myös siitä, ettei isompia notkahduksia ole päässyt sattumaan. Monesti näissä tasalaatuisuus tosiaan vallitsee niinkin vahvana, etten edes lähtenyt lokeroiden sisälle arpomaan mitään tarkempaa paremmuusjärjestystä, vaan karkeampi jako saa riittää. Joku Aku-expertti varmaan pystyy näitä isommalla asiantuntemuksella lajittelemaan, mutta ne pohdinnat pitää sitten etsiä muualta. Mitään mittavampaa yhteenvetoa koostehöpötyksineen en näistä viitsi vääntää, vaan lajittelu riittäköön, sillä luulisin, että Akusta on nyt tullut puheltua ihan riittävästi. Turinoita olisi kyllä määrittelemättömän mittaisen tauon jälkeen tarkoitus jatkaa, koska näitä kivoja kokoelmia tosiaan on useampia ilmestynyt ja ainakin toinen niistä kiinnostaisi katsella ja kommentoida läpi.



Sen näkee sitten, milloin projekti jatkuu, mutta siihen saakka välitilinpäätöksenä toimikoon vaikkapa seuraava summaus ensimmäisen koosteen sisällöstä, eli tässäpä The Chronological Donald Volume I laatuluokittain ja linkeistä jaarittelut:

Tuhovimmaisen tunaroinnin ja sekalaisen sekoilun parhaat palat

Donald's Vacation (Aku Ankan kesäloma)
Fire Chief (Palopäällikkö)
Good Scouts (Partiolaisten parhaita)
The Hockey Champ (Jääkiekkosankari)
The Riveter (Aku niittaajana)
Timber (Puu kaatuu)
Truant Officer Donald (Aku koulupoliisina)

Pirteää porhallusta ja repäisevää rankka-ankkailua nämäkin

Billposters (Hessu mainosmiehenä)
Chef Donald (Aku kokkina)
Donald's Camera (Aku valokuvaajana)
Donald's Dog Laundry (Akun koirapesula)
Donald's Golf Game (Aku mestariputtaajana)
Early to Bed (Aku untenmailla)
Modern Inventions (Metkojen keksintöjen museossa)
Mr. Duck Steps Out (Hra Ankka juhlii)
Officer Duck (Aku poliisina)
Polar Trappers (Pohjoisnavan pyyntimiehet)
Put-Put Troubles (Aku Ankan moottorivene)
Sea Scouts (Merten sankarit)
Self Control
Window Cleaners (Ikkunanpesijät)

Hiukkasen hyytyneet hytkytykset, mutta kelpaavat kyllä

A Good Time for a Dime (Aku tivolissa)
Beach Picnic
Donald and Pluto (Aku Ankka ja Pluto)
Donald's Nephews (Akun veljenpojat)
Golden Eggs
Old MacDonald Duck (Aku Ankka farmarina)
The Autograph Hound

Vaisumpaa viihdettä

Don Donald (Aavikon Aku)
Donald's Better Self (Akun parempi minä)
Donald's Cousin Gus (Hansu-serkun vierailu)
Donald's Lucky Day
Donald's Ostrich
Donald's Penguin (Aku Ankan pingviini)
The Fox Hunt (Ketunmetsästys)
The Volunteer Worker
The Wise Little Hen (Viisas Kana Kananen)

Hyytävien ja hytisyttävien pakkasten paluu vaatii vastatoimia, eikä esimerkiksi ankkailusta välttämättä ole kovinkaan suurta helpotusta vilusteluun. Romanttinen ja lämpöinen höttö toisaalta on jo talvina taannoisina toistuvasti testattu ja todettu tepsiväksi lääkkeeksi tällaisiin olotiloihin. Tiedä sitten, miksi tämän vuoden puolella ei vielä ole kesäistä kauneutta katsomoon tuovien teosten kimara nytkähtänyt liikkeelle, vaan vielähän tässä olisi ihan hyvin aikaa nautiskella nätistä maisemaherkusta ja toivottavasti siinä samalla myös ihmisotusten sisäisestä suloisuudesta, jota sopii tietysti näissä purkaa postikorttikuvaston lisäksi ihasteltavaksi. Ainakin omasta mielestä näissä sopii lipsahtaa hupsujenkin höpötysten puolelle, eikä klisee tai toinenkaan ole yleensä mitään elämystä tärvelevää allergiakohtausta käynnistänyt, eli antaa palaa vaan. Voihan olla, että My Summer in Provence toimii vuoden 2017 lähtölaukauksena ja tätä kuvastoa alkaa jälleen blogiin putkahdella lisääkin, mitä en lainkaan huonona juttuna osaisi pitää. Onhan se niitä pimeiden talvi-iltojen pieniä iloja pötköttää peiton alla hyvien herkkujen kera hehkuvista näkymistä ja tunnetiloista nautiskellen.

Kyyti kesää kohti alkaakin heti, kun eloa ruudulle ilmenee, eli eipä tässä ole aikaa isommin pohjustella ja kaipa tarkoituksena on ollut tuupata katsoja vauhdissa mukaan, niin riittää pähkäiltävää jatkoon enemmän. Juna matkaajiaan vie ja alkutekstien ajan näytetään käytännössä lähinnä penkillä torkkuvaa pientä poikaa, kun samaan aikaan ikkunan toisella puolella näkymät vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Kilometrejä taivalletaan tuosta vain ja silmissä vilisevät pellot, metsät ja vesistöt kaikki niin kauniin vehreinä, että melkeinpä malttamattomana odottelee päätepisteeseen saapumista. Ensi-ihastusta ja toiveita tulevien hetkosten suhteen voimistelee myös musiikkiraidalla kuultava avauskappale. Simonin ja Garfunkelin The Sounds of Silence ei tietenkään ensimmäistä kertaa ole elokuviin tunnelmia tuomassa ja luomassa, mutta eipä ainakaan omissa korvissa ole vielä puhki päässyt kulumaan ja toimiipa herkkä laulu tässä yhteydessä mainiosti.



Unistelujen aika alkaa olla ohi ja pitää vähitellen availla silmiä. Nuori Théo (Lukas Pelissier) ei ole reissussa ihan yksinään, vaan matkassa mukana ovat vanhemmat sisarukset Adrien (Hugo Dessioux) ja Léa (Chloé Jouannet) sekä kolmikon isoäiti Irène (Anna Galiena). Kaikki eivät osaa iloita aluillaan olevasta kesälomasta, vaan Adrien ja Léa olisivat tahtoneet nämä kuukaudet viettää Pariisissa. Mukaan on pakkailtu virikkeitä korpieloon tuovia selviytymispaketteja, mutta noinkohan vain niistäkään helpotusta löytyy...? Lasten äiti Émilie on vähän hätäisesti joutunut lähettämään kolmikon omien vanhempiensa luokse, sillä perheessä on meneillään kriisi, mikä vaatii selvittelynsä. Ehkei tätä kuviota ja hätäratkaisua ole ihan loppuun saakka mietitty tai tohdittu edes pintapuoleisesti kaikille asianomaisille tiedotella, koska isoisä Paulille (Jean Reno) ei ole näistä vieraista mitään mainittu, eli pienoinen yllätys kaveria odottelee...

Paul vartoilee juna-asemalla lähinnä Irènen paluuta, mutta tajuaa nopsaan, että väkeä on tulossa vähän enemmänkin. Näkeminen ja vastaanotto on ennemmin mallia jäätävän viileä kuin lämmin tai sydämellinen. Yhdessä kuitenkin lähdetään huristelemaan kohti isovanhempien maaseutuasumusta ja upeiden maisemien halki mutkitteleva hiekkatie kulkeekin. Autossa kuitenkin on sen verran kireä tunnelma, ettei Paulin kaahaillessa kukaan innostu näkymiä kehumaan tai muutenkaan erityisen iloisella mielellä ole. Paul ilmeisesti arvostaa omaa rauhaa, vaikka ei mikään täyserakko olekaan, niin lähimpiin naapureihin taitaa kohtalaisesti kilometrejä kertyä syrjäisellä seudulla. Nuorison odotukset synkkenevät entisestään, kun alkaa näyttää siltä, että Paulin tontilla puhelinverkkojen kattavuus on heikohkoa, mutta onneksi sentään edes talon tietyissä huoneissa jonkinlainen vaimea signaali laitteisiin saadaan.



Vähitellen lasten vanhempien tilannettakin valotellaan, eli 17 vuotta kestänyt avioliitto alkaa olla lopuillaan ja erotilanne ulkomaanmatkoineen on lähettänyt lapset evakkoon. Tilanne ei siis ole oikein kellekään mitenkään miellyttävä ja siihen omat haasteensa tuo sekin, etteivät lapset ole missään vaiheessa tutustuneet edes etäisesti Pauliin. Isoisä on menneisyyden takia pysytellyt täysin erossa näiden elämästä ja nyt pitäisi yht'äkkiä tutustua sekä sen lisäksi tulla toimeen saman katon alla kahden kuukauden verran. Hankalia aikoja ja kiristyviä hermoja on siis epäilemättä edessä, mutta tuskinpa kesästä sentään pelkkää piinaa ja painajaista muodostuu.

Lapsillekin selviää, miten äidin ja Paulin välit ovat katkenneet käytännössä kokonaan lähes kaksi vuosikymmentä aiemmin ja siitä lähtien on ollut olematonta yhteydenpitoa. Émilie odotti 17-vuotiaana Adrienia, eikä Paul hyväksynyt pojan isää, vaan laittoi tyttärensä tiukan valintatilanteen eteen, mikä ei sitten mennytkään ihan siten kuin Paul oli toivonut, vaan Émilie lähti teilleen ja opiskelusuunnitelmat muuttuivat siinä samalla. Vaikka Paul oli hyvinkin ehdoton vaatimuksissaan, niin Irène ei lähtenyt tähän välien katkomiseen mukaan, vaan jatkoi tyttärensä ja tämän lasten tapaamisia, eli voinee olettaa, että tätä kautta Paulkin on jonkinlaisen käsityksen saanut kasvavasta perheestä. Totuttelua uuteen arkeen kuitenkin olisi paljon edessä ja ainakin alkuun näyttää siltä, että kyllähän niitä riitoja sekä kinoja selviteltäväksi syntyy milloin mistäkin erheestä tai töppäyksestä.



Hiukkasen ylikierroksilla tuntuu yksi jos toinenkin käyvän, ja erityisesti Paulin ja vanhempien lasten mielipiteet törmäilevät toistuvasti, eikä oikein tunnu löytyvän suopeutta ja armollisuutta etsiä toisesta osapuolesta niitä parempia piirteitä. Keskenään Adrien ja Léa päivittelevätkin, miten ihmeessä isovanhemmat ovat voineet pysyä 40 vuotta yhdessä ja miksi Irène voi kyseistä jöröä ja yrmyä ukkoa sietää. Tällä kaavalla välit saadaankin parissa päivässä kiristeltyä siihen pisteeseen, että lähtö takaisin kaupunkiin häämöttää jo edessä, mutta Émilie on sitä mieltä, ettei se yksinkertaisesti sovi, vaan nyt pitää yrittää tulla toimeen, vaikka tuntuisikin siltä, että yhteiselo on tuomittu tuhoon. Läheisessä kylässä jo ehditään muodostamaan virhepäätelmä, että Paul on viimein saanut sovittua tyttärensä kanssa pitkäksi venähtäneen riidan. Siihen on vielä matkaa ja paljon tehtävää, mutta toisaalta onhan koko pitkä kesä aikaa muutoksille, jos vain tahtoo antaa niille mahdollisuuden...

Ennen kuin päästään kunnolla edes käsiksi ajatukseen, että olisi tällaistakin tilaisuutta sattumien yhteenkasautumana tarjolla, niin pitää pikkuisen äksyillä ja totutteluvaiheeseen näyttäisi kuuluvan enemmän kinaa sekä riitaa kuin sopua. En lähde väittämään, että My Summer in Provence nämä hetkensä huippumielenkiintoisesti hoitaisi, vaan eiköhän ole helppo arvata, miten koukerot lähtevät kiemurtelemaan ja lopulta jännitteet purkautumaan. Haastavat evästelyt monimuotoisine vaatimuksineen ovat vasta alkua, mutta sanoisin, ettei känkkäränkkää ja kiukuttelua viedä edes katsojaa kiusaavan rasittavuuden lähistölle. Eripuraista muristelua pitää pikkuisen harrastella ja tuleehan niitä ärhäkkäämpiä törmäyksiäkin, mutta siinä sivussa heräilee uteliaisuutta, minkä mukana suopeus, ymmärrys ja ystävällisyyskin lopulta lampsivat vaivihkaa mukaan yhteiseen arkeen ja elämänmenoon. Ainakin tätä katsojaa ilahduttelee tunne, ettei ole pakonomaista tarvetta kiristellä liikaa ja löysää sekä nautiskelevaa joutokäyntiä löytyy myös. Loukkausten ja satuttavien möläytysten lisäksi on huolehdittu, että nauru ja hymyt kulkevat läpi elokuvan myös mukana, millä on iso osansa yleisessä hyvässä ilmapiirissä.



Tosiaan tutulta polku vaikuttaa, kun ensin pitää kinastella ja vähitellen saadaan kiinni ajatuksesta, ettei se ensivaikutelma kenties kokonaisuudesta kummoistakaan viipaletta väläyttele ja jyrkkien mielipiteiden muodostaminen epäedullisissa olosuhteissa saattaa mennä metsään rapsakasti. Mielestäni My Summer of Provence onnistuukin melkoisen näppärästi ja myös viihdyttävästi tasapainoilemaan huolien ja kevyempien hetkosten välillä, ja nämä puolet sulautuvat sujuvaksi sataminuuttiseksi. Kireästä lähtötilanteesta huolimatta ei oikeastaan tunnu lainkaan raskaalta tai siltä, että katsojaparan kestettäväksi tahdottaisiin kasata kaikki maailman murheet märehdittäviksi, jolloin kyyti olisi lähinnä ankeussävytteistä kituuttamista ja toivotonta lopputekstien vartoilua, vaan tuleepa osoitettua, että erilaisten persoonallisuuksien törmäilyjä voi kepeämminkin kuvailla ilman, että olisi pakko ihan hassuksi hötöksi heittää. Välillä ehdottomuus elämäniloa vastaan vääntää ja kuuma kesäloma kuohauttelee tunnekirjoa, mutta kärsimysnäytelmien kovimmat koettelemukset kuitenkin kierrellään.

Jean Renosta yleensä tykkäilen, mutta tässä tapauksessa hahmo hiukkasen epäilyttää alkuun, kun kaveri hössöttää vähän mitä sattuu ja säheltelyt sekä tökeröt töppäilyt tuntuvat jatkuvan alkumetrien tuolle puolen. Erimielisyyksiä ja sukupolvia halkovia kuiluja lähdetään silloittamaan ja sovittelemaan yhteisellä puuhastelulla. Sehän ei liene maailman salaisuuksista suurimpia, että tekeminen ja kokeminen yhdessä luo siteitä sekä mukavia muistojakin, ja nämä tuokiot värähtelevät kohti katsomoakin mielihyvää tuotellen. Paulilla on polttavaa halua opettaa viljelyniksejään sekä tietotaitoaan nuoremmille polville, ja ainakin itse olisin tykkäillyt kuunnella kaverin höpöttelyä oliivitarhassa enemmänkin. Kivaa ja värikästä väkertelyä suvantokohtiin sovitellaan ja Renokin siinä sivussa voittaa helposti puolelleen, mikä kääntelee samalla painopistettä siihen suuntaan, että Paulista kasvatellaan elokuvan sydäntä. Äreästä ja tontilleen jämähtäneestä ukosta alkaa tulla avoimempi ja yleisesti ystävällisempi, mikä on kiva kehityskulku, sillä hahmosta olisi vähän vahingossakin voinut vääntää vastenmielisenkin torvelon.



Kenties ihminen ei elääkseen niitä Mistral-tuulen tuomia tuiverruksia kaipaa samalla tavalla kuin oliivitarha, mutta voipi olla, että jotakin muuta oleellista pitäisi löytää ennen kuin pystyy sopusointuisesti elämään ja olemaan, ja sille polulle Paul palautellaan tämän yllätyksellisen ja monessakin mielessä lämpimän kesän myötä. Jos näitä Paulin ja kumppanien onnenhetkiä lähtisi lajittelemaan ja jälkikäteen yksityiskohtaisemmin muistelemaan, niin vanhojen ystävysten jälleennäkeminen kyllä on varsin mainio makupala. Kliseille ja häpeilemättömälle herkistelylle allergiset saattavat saada näistä kohtauksista ikävämmän reaktion, mutta onneksi ne voi toisinkin kokea. Siinäpä sitä lämmitellään vanhoja ystävyyksiä, luodaan uusia, laulellaan Dylanin haikeitakin lauluja viinittelyn ohessa iltanuotiolla. Ainakin omasta puolestani tämä tunnelmallinen kesäyö olisi saanut yhteislauluineen venyä muutaman minuutin mittavammaksikin, koska hyvät tuulahdukset puhkuvat erityisen voimakkaina näissä kuvissa ja melkoisen unelmainen sekä herkistävä osuus siitä saadaan aikaiseksi, joka nousee ehdottomasti elokuvan huippuhetkien joukkoon. Mitä haaveita niitä olikaan...vaan niihinkin silloin tällöin liittyy koviakin kolhuja.


Ehkä siitä syntyisi ihan liian leppoisa lomailu, jos vastaavissa hehkuvissa ystävyyden värähtelyissä teos loppuunsa vietäisiin, joten viimeisellä kolmanneksella pitää muuttaa suuntaa kohti karikkoja. Pakolliset vastoinkäymiset täytyy tietysti selvitellä ennen kuin voidaan varsinaista sopuisaa yhteistä tulevaisuutta tavoitella. Nämäkin haasteet tietysti osaa ennakoida, mutta onneksi samaan aikaan tarjoillaan ohessa seurailtavaksi huvittavampaa hömppää, kun kuntoa kohotellaan kovissa koitoksissa komediallisemmissa sävyissä. Vakavampi puoli alkaa korostua lopun lähestyessä, mutta surujen synkimpiä syövereitä kartellaan ja onni tuntuu jossakin kulman takana jo kurkistelevan ja hyviä huomisia lupailevan. Lopetteluakin pitäisin onnistuneena ja liikuttavanakin, vaikka siinä pidetäänkin pieni etäisyys, eikä lähdetä täyttä tunnetykitystä vyöryttelemään. Ennemmin katsoja jätetään omassa rauhassaan makustelemaan vahvaa lupausta lukemattomista hyvistä hetkistä, joita hahmoilla oletettavasti on yhdessä koettavanaan, ja sehän kelpaa vallan mainiosti.

Tarinaa ei siis välttämättä tee mieli ihan taivaisiin saakka hehkutella, mutta kaikkiaan ihan tyydyttävä se vähintään on ja edukseen erottuvien hyvien hetkien ansiosta voi jo katselunautinnosta rupatella. Näitä tuntemuksia vahvistelevat kameran eteen etsityt upeat näkymät, jotka talvisiin katuihin tottuneita silmiä mahdottomasti piristelevät. Paulin viilettäessä vauhdikkaasti kohti kotiaan saadaan jo ensiminuuteilla pikainen silmäys taloa ympäröiviin seutuihin ja niitä toki ehditään myöhemmin hiukkasen hartaamminkin ihastelemaan. Myös vierailut kylällä tuovat kuvastoon omat värinsä ja värähtelynsä. Jos näyttää siltä, ettei tunnin aikana ole saatu ujuteltua vielä riittävästi postikorttiotoksia ja muita ihanuuksia taustoille tai silmille syösty tarpeeksi vehreyttä ja viherrystä, niin nuorukaisten ratsastusreissu tavallaan varmistelee, ettei tällaisista puutteista tarvitse alkaa napisemaan. Samoihin aikoihin Paul ja Adrien kohottelevat kuntoa kukkuloilla pyöräillen, mikä antaa hyvän tekosyyn kaunistella kohtauksia korkeammalle kohoilevilla näkymillä. Tällainen toiminta toki laittaa nostamaan molemmat peukut pystyyn, eikä ole tarvetta lähteä purnailemaan, vaan aurinkoiset hetkoset nytkäyttävät kesäkaipuun kasvuun.



My Summer in Provence ei tietenkään ole ensimmäinen katsomani kesäinen eteläiseen Ranskaan sijoitettu draama, vaan onhan noita nähty ja mieluusti toki tilaisuuksien tullen lisääkin ihmettelen, koska kauneus yhdistettynä kiireettömyyteen ja silloin tällöin elämäniloiseen kepeään tunnelmaan nyt vain sattuu olemaan melkoisen erinomainen kaava rintaan mukavasti hehkua tuovalle talviselle elokuvaelämykselle. Nämä ominaisuudet yhdistyvät mielestäni loistokkaasti elokuvissa My Father's Glory ja My Mother's Castle, joissa toki hiukan on haikeampaakin puolta, mutta yleisesti elonpäivien ihania puolia näissä esitellään varsin vetovoimaisesti ja pelkästä muistelusta tulee hyvä mieli, mistä taas uusintahalut heräilevät, mutta ehkä nämä herkut kertailen vasta seuraavana vuonna. The Well Diggers Daughter taas ei aivan yhtä ihastuttavaa ja kaunista elokuvamuistoa onnistunut luomaan, mutta siitäkin ehdottomasti tykkäilin ja varmaan toistekin kokeilen.

Nuo kolme ovat siis Marcel Pagnolin tarinoiden pohjalta valkokankaalle soviteltuja, kuten ovat myös blogin alkuvaiheissa kommentoidut Gérard Depardieun ja Daniel Auteuilin tähdittämät kovempiakin takaiskuja tarjoilevat draamat Jean de Florette ja Manon of the Spring. Jos höttöisempiä ja ennen kaikkea harmittomampia onnentuntemuksia tavoittelee, niin tuo hiukkasen tummasävyisempi kaksikko saattaa päästä riipaisemaan toivottua syvemmältä. Muistuttelen kuitenkin, etteivät nuo listatut iloisemmatkaan teokset mitään tyhjänpäiväistä huihai-hattaraa ole, vaan kyllähän niidenkin tuottelema tunne-elämys on paikoitellen kiitettävä sekä kirjavakin, mutta painotukset tosiaan vähän eri suuntaan. Tätä viimeksi mainittua kaksikkoa kaupittelisin ennemmin, jos tahtoo nähtäväkseen eteläisen Ranskan kumpuilevien kallioiden sekaan sijoittuvia hiukkasen viiltävämpiä draamoja, eikä sattuisi ahneuden innoittamaa ilkeilevää juonitteluakaan välttelemään.



Onhan noissa viidessä listatussa Pagnol-filmatisoinnissa romantiikkaakin vähintään ripaus mukana, mutta jos tahtoo sitä puolta enemmän painottelevaa Välimeren näkymiin sijoitettua ja kenties pikkuisen siirappisempaa rakkausviihdettä, niin kyllähän niitäkin tuosta vain voisi suosituslistalle kirjailla. Ehken lähde tätä naputtelurupeamaa niillä aivan mahdottomaksi paisuttelemaan, mutta mieli tekee nimetä muutama makupala hienoilla maisemilla kaunistettuja ihastumisia. Osittain kotimaisin voimin väännetty The Italian Key on kerännyt murskaavampaakin palautetta, mutta omissa muistikuvissa parinkin kertailun jälkeen sympaattinen satu on viehätysvoimansa säilyttänyt ja hyvä niin. Toinen myös mielestäni turhankin haukuttu hömppäily on Letters to Juliet, joka ei pyrikään mitään uutta ja ihmeellistä esittelemään, mutta onpahan silmiä ja sydäntäkin miellyttävään pakettiin kääräisty. ...Ja jos siihen elokuvamuotoiseen rakkauspakkaukseensa kaipaa vielä pirteästi positiivista ja tarttuvaa musiikkia, niin Abba-musikaali Mamma Mia! on kaikin puolin mahtava ja energiaansa ruudun toisellekin puolelle hönkivä kekseliäs sekä vauhdikaskin ilotulitus, eikä niitä aurinkoisia tuokioisiakaan minnekään unohdeta. Lisää lämpösäteitä ja rantaa voi nautiskella vaikkapa hiukan edellistä tykittelyä hiljaisemmasta nuorisoromanssista Nicostratos le pélican, mihin mahtuu mukaan myös erikoisempaa ystävyyttä siipirikkojen ja muiden haavojen hoitamisineen.

Moni muukin elokuva on omalla kohdalla osoittanut, että verkkaisen eheytymisen seurailu idyllisessä ympäristössä on mainiota elokuvailoa. Vaikka usein myönnetysti onkin selviä samankaltaisuuksiakin, niin kyllähän näissä vieläkin valtavasti vetovoimaa riittää ja parhaita katselee mielellään montakin kertaa. Esimerkiksi Russell Crowen ja Ridley Scottin A Good Year lähtee hakemaan vuosikymmenienkin taakse jääneitä onnentuntemuksia takaisin ja karkotteleekin kolkkoutta tehokkaasti tieltään. Kestosuosikkien kerhoon kuuluu myös Diane Lanen tähdittämä murheellisista lähtökohdista käynnistyvä hermoloma kohti Italiaa, eli Under the Tuscan Sun. Vaikka tämä yllättävä tapahtumien ketju vaikeutensakin haasteeksi heittää, niin elokuvan ilmapiiriä ei kovin pitkään tahdota pitää surusteluvoittoisena, vaan kirkasta hehkua kuviin tuupataan ja lopputuloksena onkin iki-ihastuttava hyväntuulen lähettiläs. Aivan yhtä voimakkaita väreitä ei The Shadow Dancer (Shadows in the Sun) synnytellyt, mutta tahtoisin kyllä senkin jossakin välissä vilkaista toistamiseen. Samoin Enchanted April on viime aikoina pyörinyt mielessä potentiaalisena kertailtavana, mutta saa sitten nähdä, millaiseksi kevättalven ohjelmisto kotikatsomossa lopulta muokkautuu.



No, joka tapauksessa tuossapa siis olisi runsaat kymmenen osittain samansuuntaisia elementtejä sekä kuvastoakin tarjoilevaa teosta, joista melkeinpä kaikkia lämpöisesti suosittelen lajin ystäville. Mielestäni myös tämä My Summer in Provence kelpaa kerhoon etenkin siinä tapauksessa, että sydän sykkii draamakomedian alalajille, jossa eteläisellä auringolla on vahva merkityksensä tunnelmien taikomisessa ja kauniiden kesänäkymien loihtimisessa. Katsojakohtaistahan se pitkälti on, miten hyvin taika on toistettavissa tai onnistuvatko upeiden kuvien luomat loitsut silmät ja sydämen viekoittelemaan, mutta höpinöiden edetessä varmaan on jo tullut selväksi, että tämä katsoja on helposti kaapattavissa kyytiin. Siitähän My Summer in Provence toimii myös oivana osoituksena, koska kyllähän päälinjat ja tulevat suuret kuviot ovat nähtävissä ja arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa, vaan eipä se suuremmin katseluiloa käy nakertamaan. Suosituslistan perusteellakin väittäisin, että itsellä viehätyskynnys on kohtalaisen matalalla näiden suhteen ja ehdottomasti hyvä niin, koska tällaisten teosten kautta on tullut paljon iloa elämään ja ovathan nämä myös voimauttaviakin välähdyksiä, jos mielentila sattuu olemaan vaikkapa tilapäisesti alamaissa.

Aivan kaikenlaiset karkelot eivät tietenkään mielialaa kurjuudesta korkeuksiin kohottele, mutta kunhan ei mitään täysin väsähtänyttä vänkäystä aleta syöttämään, niin sisäistä ja ulkoista loistoa yhdistelevät teokset onnistuvat varsin vaivatta ihastuttamaan ja herkistämäänkin siinä määrin, että jokunen kyynelkin saattaa karkailla. Mukavan usein ne ovat tässä elokuvamaailman aurinkoisessa alalajissa vieläpä onnellisten tuulahdusten tuottelemia ilonpisaroita. Jos elokuvaan mahtuu vaikkapa pari tällaista voimakkaasti myönteisiä tunteita sekä aatoksia herättelevää hetkosta, niin saa se samalla lopputuloksen taltioitumaan kauniiden muistojen joukkoon huomattavasti helpommin ja niillä tunteikkailla tuokioisilla on usein sellainenkin sivuvaikutus, ettei tee paljoakaan mieli jäkätellä satunnaisista töksähtelyistä tai paasailla heikoista lenkeistä liikoja. Siksipä siis My Summer in Provence muodostelee mielihaluja puhella positiivisista seikoista, vaikka luulisin, että elokuvan kimppuun voisi käydä kynnet teroitettuina ja aloittaa raatelutoimenpiteet vaikkapa niistä kuluneista kohdista. Minulle tämä liiankin lyhyeksi jäänyt kaunis kesäloma ei onneksi tällaisia himoja herätellyt, vaan tyydyn toteamaan mieluummin, että tuttuine polkuineenkin ja vähemmän viilailtuine sanailuineen lopputuloksena on herkullista hattaraa ja hyvää hehkua pimeään pakkasiltaan.



My Summer in Provence (2014) (IMDB)

Helmikuulle on syystä sattuneesta tällainen erikoispäivä merkkailtu, jolloin olisi oletettavasti ihan huomaavaista ystäviä kenties jollakin kauniilla eleellä muistaa, vaikkakin sopisi tietysti vastaavia tempauksia muulloinkin harrastella. Olen muutamana menneenä vuotena pyrkinyt jostakin teemaan sopivasta elokuvasta tämän päivän kohdalla puhelemaan, vaikka ehkei ole mikään maailman tuikitärkein seikka löytää juuri ystävänpäivälle räätälöityä ruutuviihdettä. Joka tapauksessa 2014 oli heppavetoista ystävystymistä ja vaikeuksien voittamista elokuvassa Flicka 2: Friends Forever, joka ei valitettavasti onnistunut edeltäjänsä tapaan herkistämään, mutta kyllä se silti tarkoituksensa täytti ja vähintään pienoisesti mieltä ilahdutti. Sitä seuraavan vuoden Smitty myös hyvin sopi ystävänpäiväohjelmistoon, kun vaikeaa vaihetta elävä nuori poika sai apua ongelmiinsa nelijalkaiselta ja hyvinkin söpöltä kaverilta, vaikka vastahakoisuutta ilmenikin. Teemat siis loksahtelivat paikoilleen, mutta laatutaso taas jätti toivomisen varaa paljonkin. Viime vuonna näihin aikoihin vuoronsa saivat Nalle Puhin ja suloisten kaverusten kerhon koitokset koosteessa Winnie the Pooh: Un-Valentine's Day / A Valentine for You, jossa noin 50 minuuttiin mahdutettiin pari pidempää satutuokiota ja yksi lyhykäisempi nipsaus. Näistä rakentuva kokonaisuus ei mitään Puolen hehtaarin metsän parhaita tarinoita edusta ja tuolloin odotukset olivatkin korkeammalla. Puhistelun ystäville luulisin paketin kuitenkin tarjoilevan ihan kivoja hetkiä, vaikka suurin sydämellisyys jääkin uupumaan.

Olisihan tällekin vuodelle hyllystä luultavasti löytynyt osuvampikin valinta, koska esimerkiksi lapset ja eläinystäväiset -osastolla olisi vielä paljonkin läpikäytävää ja kaipa noita muitakin kaverijuttuja nököttelee vuoroaan vartoilemassa, mutta teki mieli pitkästä aikaa vilkaista jotakin Hugh Grantin höpötteleväistä höpsöttelyä ja tuumailin, että eiköhän jokin vähintään peruslämpöinen romanttinen komediakin näitä ystävyysasioita edistelisi. Ensin mietin jonkin Grant-kestosuosikin uusimista, mutta ennen kiekon syöttämistä kieputtimelle mieleen muistui, että joulukuussa tuli tosiaan hankittua hyllyyn toistaiseksi näkemätön teos ja vieläpä herran tuotannon tuoreemmalta laidalta. Vähäisten ennakkotietojeni perusteella osa ja aihe yleisestikin tuntui kaverille sopivalta, eli eipä kai ole tähdellisiä syitä makuutella levyä pidempään pölyjä keräilemässä. Toiveita kohottelee sekin, että Grantin ja ohjaaja Marc Lawrencen aiempi musiikkimaailmaan sijoittuva yhteistyö Music and Lyrics ihan hyvin viihdytteli, joten luultavasti kaksikko elokuva-aiheestakin jokusen hykerryttävän hetkosen kykenee kehittelemään. Toisaalta Lawrence ja Grant ovat onnistuneet huomattavasti heikompaakin jälkeä taikomaan, sillä vajaa vuosi sitten vilkaistu Did You Hear About the Morgans? oli mielestäni melkoisen keskinkertainen ja monin paikoin väsähtänyt, eikä tarvinnut ainakaan pelätä, että nauru-uupumus iskisi. No, ehkä The Rewrite jälleen palailee pirteämmille poluille, ja ainakin toivottavasti tuo tökerökin tunarointi on helppo voittaa, mutta senhän näkee kohta...



Tulikin jo tuossa mainittua Lawrencen ja Grantin seitsemän vuotta varhaisempi yhteistyö Music and Lyrics, joka tulee elokuvien ja erityisesti käsikirjoittamisen maailmaan sijoitetun uudemman yrityksen alusta mieleen. Nimittäin Grantin esittämä Keith Michaels näyttää kiertävän tapaamisesta toiseen tavoitteenaan saada uudelle elokuvaidealleen tuotantoporukka ja rahoitus, mutta vähän tervaiselta tarpomiselta nämä kohtaamiset vaikuttavat. Mielessä muhinut kyhäelmä on Keithin mukaan kovemmankin hauskuutuspotentiaalin sisältävä hulvattomuus, vaan onkin asia erikseen saada muut vakuutettua samasta, eivätkä nämä kaupittelukierrokset lainkaan putkeen mene, kun selittelevistä selvittelyistä huolimatta komedian ja herkkyyden yhdistävä loistokas tarina...no, ei vain loista. Menneisyydestä menestystä kyllä löytyy, sillä Keithin ansiolistalle on merkitty Oscar-palkinto parhaasta käsikirjoituksesta 15 vuotta aiemmin, mutta sittemmin onkin jo taikatempun toistaminen tökkinyt enemmänkin.

Siinä määrin niitä torjuntoja ja vastoinkäymisiä on kestettäväksi koitunut, että aivan muutkin hommat miekkosta jo alkavat kiinnostamaan. Epäonnistumisten putken jälkeen Keith illalla rupatteleekin puhelimessa agenttinsa kanssa tulevaisuuden suunnitelmista ja tällä tosiaan olisi ehdottaa täysin toisenlaista työrupeamaa, eli Binghamtonin yliopisto New Yorkin osavaltiossa etsii pikaisesti opettajaa käsikirjoituskurssille. Agentti yrittää esittää homman hyvänä mahdollisuutena tauolle nykymenolle, joka ei ole paljoakaan iloa tai tuloa viime aikoina tuotellut ja kenties tällainen paussi ja samalla irtiotto Los Angelesista aloittaisi uuden luovan kauden. Tilille se ainakin tekisi hyvää, mutta kaikista paremmista puolista huolimatta Keith ei ole lainkaan innostunut, vaan ennemmin valittelee, miten näkee opettajat yleisesti eräänlaisina surkimuksina ilman aitoa osaamista.

No, arkitodellisuus kuitenkin kolkuttelee karusti ja muistuttelee elämän olennaisuuksista, ja sähköjen mennessä poikki sitä saattaa uusin silmin omaa vaatimuslistaansa ihmetellä. Onkin tullut aika tutkiskella Googlen kautta, miltä mahdollinen määränpää vaikuttaa ja välimatkaa ainakin löytyy, sillä aurinkoiselta länsirannikolta pitäisi porhaltaa noin 4400 kilometriä itää kohti ja vieläpä yhteen Yhdysvaltojen sateisimpaan kolkkaan. Lisäksi Binghamton ei mikään varsinainen tapahtumakeskus ole, vaan ennemmin rauhallinen ja pienehkö yliopistokaupunki, josta New Yorkiin kertyy kuljettavaa sellaiset 300 kilometriä. Mikään näistä ei erityisemmin viehätä tai ilahduta Keithia, vaan ensivaikutelma perille päästessä meneekin reippaasti lannistumisen sekä ankeuden puolelle. Kalifornian kaukainen aurinko on vain yksi pieni pulma muiden joukossa, koska sään ja etäisyyksien lisäksi sopetumista muutenkin riittää roppakaupalla.



Ennen kuin Michaels lähtee etsimään asuntoaan ja työpistettään päättää hän hiukan haukata evästä ja kenties siinä samalla pähkäillä, että mihin ihmeeseen on tullut lupauduttua. Pitkään ei rauhallinen tuokio pohdiskeluineen saa jatkua, sillä naapuripöydässä istuskelee Karen (Bella Heathcote) kahden ystävänsä kanssa ja pian onkin jo selvillä, että ystävykset opiskelevat yliopistolla ja Karen on tulossa piakkoin alkavalle Keithin kurssille. Sattuupa Karen kovin tykkäämään Keithin taannoisesta menestyselokuvasta, eikä tämä tuttavuus jää ravintolarupattelun asteelle, koska aamulla yhdessä herätään ja taitaapa Keith ainakin hetkellisesti tuumailla, että ehkä opetushommissa ne hyvät hetkensäkin ovat...

Töihin pitäisi lampsia ja kunhan kaveri pääsee perille, niin luvassa olisi pikainen esittelykierros laitoksen johtajalta. Hal Lerner (J.K. Simmons) antaakin napakin opastuksen ja ohjeistuksen tuleviin toimiin, eikä näköpiirissä mitään rentoa laskettelua uusiin saappaisiin ole, vaan heti pitäisi ryhtyä tositoimiin. Kurssille on nimittäin hakenut noin 70 opiskelijaa, joista jokainen on toimittanut oman käsikirjoituksensa arvioitavaksi. Tämä komea kopallinen pitäisi pikaisesti lukaista läpi ja sieltä seuloa soveltuvimmat ja kyvykkäimmät osallistujien joukkoon. Aikataulun mukaan ensimmäiset tunnit pitäisi hoitaa reilun vuorokauden kuluttua, eli siinäpä sitä aherrettavaa alkuun. Muutenkin pahasta motivaatiovajeesta kärsivä Michaels päättelee urakan toivottomaksi ja lähtee mieluummin työhuoneesta ulos haukkaamaan happea ja tutustumaan paikkoihin.

Pihan puolella työtaakka ei ainakaan ole keventymässä, koska nopsaan seuraan lyöttäytyy Holly Carpenter (Marisa Tomei), joka myös tahtoisi saada mahdollisuuden päästä kurssille näinkin myöhäisessä vaiheessa ja ojentaa oman käsikirjoituksensa Keithin jo valmiiksi paisuneen pinon päälle. Miekkosen motivaatio alkaa olla olemattomissa lukemissa ja hän katsoo, että lusmuilun tie on tässä vaiheessa huomattavasti houkuttelevampi ja helpompi vaihtoehto. Opiskelijoiden hengentuotokset jätetään tylysti lukematta ja tilalle lätkäistään huomattavasti kevyempi valintaprosessi, mikä käytännössä tarkoittaa, että Michaels kuvahakujen perusteella valikoi vaaditun määrän, minkä seurauksena lopullisessa kurssiporukassa nuoret naiset painottuvat voimakkaasti. Kun ei kiinnosta, niin ei sitten kiinnosta ja sama linja jatkuu ensimmäisen kokoontumisen aikanakin. Uusi opettaja päättää kieroilla itselleen kuukauden verran lötköttelylomaa antaen opiskelijoille kotitehtäväksi kokonaisen käsikirjoituksen. No, selväähän on, ettei tällainen pilipalitouhu kovin pitkään voi jatkua, vaan piakkoin Keith joutuu huomaamaan, että pitäisi pöhköilyjä selitellä ja sitten katsotaan, jääkö ura opettajana lopulta parin päivän mittaiseksi vai löytyisiköhän sisältä puhtia ja ryhtiä...?



Suunnilleen pätevää perusmenoa saa ihmeteltäväkseen ja kyllähän touhu runsaat sata minuuttia kohtalaisen viihdyttävänä pysyy, vaikka sekaan parikin vitsien suhteen hiljaisempaa suvantoa sujautellaan, eikä muutenkaan ole pakonomaista tarvetta painaa kaasua pohjaan, mitä tulee yleiseen etenemiseen. Vastapainona ovat sitten pirteämmät vaiheet tukalampine tilanteineen ja sekaannuksineen. Missään tapauksessa The Rewrite ei mielestäni mitään mestarillista lajissaan tarjoile, vaan edustaa ennemmin sitä varman päälle pelattua sarjaa. Teos tuntuu lähinnä laskelmoidun Grantin tyylistä tykkäilevien varaan, koska suurin osa huvituksista yritetään irrotella hänen näppäristä sanailuistaan ja satunnaiset sekoilut sekä muiden toikkaroinnit jätetään vähemmälle huomiolle. Kyllähän kaverilta edelleen hymyilyttäviä heittoja tulee tasaiseen tahtiin ja muutenkin rupattelu luistaa, mutta mitä miehen suoritukseen tulee, niin kaipa lopulta tämän päädyn kirjailemaan roolitöiden keskikastiin.

Onhan Hugh aina ollut juttujaan jossakin määrin ilmeilyillä korosteleva heppu, mutta viime vuosien aikana tämä ilveily on jo käynyt hiukan häiritsemäänkin. Onkin alkanut vaikuttaa siltä, että yritystä on sillä osastolla hiukan liikaa ja kasvoja vähän väkinäisesti yritetään väännellä outoihin irvistyksiin. Etenkin tuossa tekstin alkupuolella mainitussa tökkivämmässä kohkailussa Did You Hear About the Morgans? nämä naama-akrobatiat pistivät silmiin selvästi, eikä erityisen myönteisessä mielessä ja kyllähän Grant tässä uudemmassakin ilmeilee turhankin runsaasti. Hermot toki helposti hassuttelun kestävät, mutta vähemmänkin olisi riittänyt, koska usein tämä näyttää ennemmin kummalliselta kuin hauskalta. Eihän minustakaan tarvitse jatkuvasti naama peruslukemilla kohtauksesta toiseen toikkaroida, mutta noin tehokeinona venyttely ja vääntely käy nopeasti kulahtamaan, etenkin, kun ei Grant loppujen lopuksi siinä lajissa mikään mestari ole.



Jos kuminaamaisuudesta ei erityisesti tee mieli kiitellä, niin verbaalinen suorittaminen hoituu pariakin pykälää paremmin, vaikka sopiikin pitää mielessä, että onhan Grantilla varhaisemmissa jutuissaan ollut terävämpääkin tarinaa puheltavanaan. Michaelsin saappaihin loikatessaan Hugh pääsee ainakin alkuun möläyttelemään vähän mitä sattuu, kun kaveri tosiaan toisenlaisista ympyröistä tempaistaan jokseenkin vastentahtoisesti opettamaan. Edelliset vaisummat vuodet omassa kuplassa ovat vielä vieneet hepun huumorintajua hivenen katkeroituneen ja kyynisen heittelyn sekä piikittelyn suuntaan. Elokuvan alkupuolella Keith saakin muilta vastineeksi lähinnä hiljaista tuijotusta tai kohteliasta hymyä juttujensa perään, ja kyllä hän itsekin tokaisee, että taisi vielä vuosina menneinä osata vitsailla. Hyvänä esimerkkinä toimikoon vaikkapa iltakokoontuminen tulevien työtoverien kanssa, jossa Keith päätyy paasaamaan harkitsematonta ja hölmöäkin Austen-kritiikkiä kera kömpelön irvailun kollegalle, joka on omistautunut enemmänkin Austenin teosten tutkimiselle. Elämäntyön halventaminen ja väheksyvä töksäyttely alkaakin haiskahtaa sodanjulistukselta ja siihen päälle Michaels vielä jäkättelee feminismin rasittavasta tuputtamisesta ja täpäköiden tyttöjen tympivyydestä. Hyvin siis menee, mutta menköön, eikä tukea tovereilta tule tai ole itselläkään ymmärrystä lopettaa lörpöttelyä, sillä pitäähän se kuoppa loppuunsa saakka kaivaa.

Mukana tietysti on elokuvamaailmaan liittyvää vitsailua myös ja osa näistä toimii ihan hyvin, mutta onhan joukossa löysempääkin tavaraa, mikä ei ihan maaliinsa löydä ja melko monet näistä näppäryyksistä unohtuvatkin pikaisesti. Tätä puolta yhdistellään useimmilta osin ihan sujuvasti Michaelsin opetusuran nihkeään alkuun, eikä tyypistä ihan mitään mukavinta miekkosta tahdota heti lähteä kuorimaan esille, vaan piilottelemattoman ylenkatsovalla asenteellaan pestiään ja työtovereitaan oppilaitoksen uusin vahvistus kohtelee. Keith ei anna sen häiritä, että oma tietämys on kohtalaisen suppeaa ja kapea-alaista, mikä tarkoittaa, että ennen pitkää edessä on parikin oppituntia nöyryydestä ja muiden huomioimisesta, mikä saattaa karistella isoimmat ylimielisyydet pois. Grant kieltämättä sopii tyypiksi, joka on muutaman opettavaisen näpäytyksen tarpeessa ja hänen venkoiluaan on kivaa katsella. Mitään myötähäpeän hurmiota ei sinänsä etsiskellä, mutta sillekin puolelle maltillisesti kurkkaillaan vaikkapa kohtalaisen tervaisten ensimmäisten luentojen kohdalla, kun pohjatyöt ovat täysin tekemättä ja varsin nopsasti selviää, ettei läsnäolijalistan läpikäymisellä voi montaakaan minuuttia lopulta voittaa.  Hätäiset valheet ja juksailut ovat tietysti laiskan kaverin varasuunnitelma B, vaan sekin polku porhaltelee kohti pienimuotoista katastrofia ja sanomista tulee taas.



Vitseistä en siis välttämättä vinkuisi suurempaan ääneen, mutta romantiikan pienoisista puutteista tekisi mieli tilitellä, koska ainakin itse olettelin, että sitä osastoa olisi tunteikkaammin tarjolla. Kovinkaan kummoista kihelmöintiä ei valitettavasti pääse kokemaan, koska tapailut Karenin kanssa käydään läpi yleensä melko nopesti ja Hollyyn Keith on vasta tutustumassa, joten sekin jää pahasti vaiheeseen. Holly onkin enemmän eräänlainen innoittaja, joka tuuppii Keithia pois polulta, joka on tekemässä hänestä tympivän sekä piittaamattoman tyypin. Toisaalta esimerkiksi se Music and Lyrics oli edelleen siinä määrin eloisana muistikuvissa, että tuli tuumittua senkin liikkuneen vähän vaisummalla linjalla romanttisen hutun suhteen ja setvineen enemmän päähenkilön kamppailua tämän yrittäessä saada elämäänsä jälleen paremmille raiteille. Oikeastaan The Rewrite melko pitkälti toistaa tämän kuvion, mitä nyt vaihtaa vanhan hittikappaleensa varassa roikkuvan tyypin tilalle vieläkin 15 vuoden takaiseen tähtihetkeensä haikaillen katselevan Michaelsin. Silloin tällöin olenkin maininnut, että on ihan kiva, jos romanttisissa komedioissa keskitytään muuhunkin kuin tavallisen kaavan läpikäymiseen, joissa ihastumista seuraa vihastus, minkä jälkeen viimeinen kolmannes käytetään lämmön löytämiseen. Siinä mielessä tällaiset toisia puolia painottelevat tapaukset ovat mukavaa vaihtelua, mutta jos sitä hehkua ei edes alkuunsa löydetä, niin kenties tarjonta romantiikkaosastolla on turhankin niukkaa. Tulikuumia rakkausroihuja hakevien kannattaneekin kurkkia muita teoksia, sillä The Rewrite voipi jättää viileän vaikutelman.

Elokuva onkin ennemmin pikkukiva sanailupainotteisella huumorilla varustettu tarina sisäisen kipinän sytyttelystä uudelleen liekkiin ja vakuutteleepa siinä samalla, että laiminlyönneistä sekä rikkomuksista huolimatta torveloiville tumpeloillekin saatetaan niitä toisia tilaisuuksia tarjoilla, vaikka lepyttelylahjukset olisivatkin vähän niin ja näin. Virheitä myönnetäänkin lopulta ja omia puutteita paikkaillaan, jolloin jututkin alkavat vähitellen kohtaamaan. Sinänsä ei siis kovin kiemuraisia kyhäelmiä juoniosaston puolella esiin putkahtele, eikä päätä hirmuisesti tarvitse rasitella, vaan helppoa hömppäähän The Rewrite pohjimmiltaan on. Sivuhahmotkin on ilmeisesti tahdottu pitää hiukan hillitysti elämänmakuisina ja räikeimmin revittelevät tyypit pysyvät kuvista poissa. Parhaiten mieleen jäävät Keithin työtovereista J.K. Simmonsin esittämä paikan pomo ja sitten Allison Janney professorina, jonka kanssa uusi tulokas on ajautumassa sotapolulle Austen-irvailujen takia. Muutenkaan elokuvassa ei isompia ylilyöntejä tai meuhkaavaisia tempauksia huumorihetkien suhteen harrastella, mutta sitä puolta Grant-komedioissa yleensäkin on niukemmin, enkä usko monenkaan möykkärevittelyä näiltä ensisijaisesti etsivän. Kun nämä kaikki ammattitaitoisesti yhdistellään, niin lopputuloksena on riittävästi vaihtelua ja vivahteita sisältävä koitos, jonka parissa en ainakaan itse tylsistynyt. Samalla sopii kuitenkin todeta, ettei The Rewrite lähelläkään mitään lajinsa kekseliäintä huippuhupiakaan ole ja jos tahtoo ystävänpäivän tunnelmia nostatella elokuva-avusteisesti, niin siihen tarkoitukseen se on myös vähäsen vaisu teos.



The Rewrite (2014) (IMDB)

Edellisellä kerralla elämä vei Hugh Grantin esittämää käsikirjoittajaa ennakoimattomiin suuntiin romanttisiakin sävyjä sisältävässä komediassa The Rewrite ja luulenpa, että tämäkin elokuvatuokioinen esittelee tavallisuudesta poikkeavia elämänpolkuja. Stig-Helmerin (Lasse Åberg) ja Olen (Jon Skolmen) viides yhteinen reissu tuli tuossa tammikuun lopulla koettua ja pienistä peloista huolimatta osoittautui ihan kelvolliseksi komediaksi, johon oli lämpöisempääkin tunnelmointia hitunen jos toinenkin ripoteltu. Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) alkoi kylläkin vähän nihkeämmissä merkeissä, mutta kaverusten päästessä viettämään eheän ihmisen viikkoa ja siitä erkanevia sivujuonteita koluamaan, niin alkoi mukavan leppoisa hölmöily paluutaan tehdä ja verkkaisen hiljainen lopettelu oli niinkin iloinen yllätys, että elokuvasarja olisi voinut puolestani vaikkapa seisahtua siihen. Elokuvat ohjannut, osittain kirjoittanut ja tähdittänyt Lasse Åberg oli ilmeisesti asiasta eri mieltä ja päätti ainakin kerran vielä hahmon nahkoihin hypätä ja lähteä 12 vuotta myöhemmin selvittelemään Stig-Helmerin eriskummallisia edesottamuksia. Olen käsittänyt niin, että tämä teos poikkeaa aiemmista ja katsetta suunnataan enemmän päähenkilön nuoruusvuosia kohti. Jos viimeksi odotukset olivat varovaiset, niin tämä tekele epäilyttää ennakkoon sitäkin enemmän, mutta ainahan toivoa voi, että jotakin mielekästä ihmeteltävää elokuvasarjan ystävälle pystytään luomaan ja loihtimaan. Esirippua ylös siis.

Stig-Helmerin elämän varrelle on siis useampiakin kertailemisen ja muistelemisen arvoisia mukavia reissuja kömmähdyksineen mahtunut, mutta ehkäpä aikomuksena on uuttakin virikettä katsojille kehitellä, eikä lähdetä vain menneistä menoista mutisemaan. Saatesanoissa elokuva kohdistetaan kaikille lapsellisille miehille ja ymmärtäväisille naisille, enkä aiempien yhteisten koettelemusten perusteella lähtisi väittämään, että ajatuksessa kovin pahasti metsään mentäisiin. Muutamassa sekunnissa maailmanmatkaaja saadaankin kuviin, eikä rakas pienoisjunaharrastus ole ainakaan vielä tylsäksi käynyt, koska puksuttaja on juuri Malmön asemalle saapumassa asianmukaisin kuulutuksin. Selvästi on vuosia vierähtänyt sitten viime näkemän ja Stig-Helmeriä tullaan ovelle muistuttelemaan, että nämä meluisat leikit tulisi jättää varhaisemmille tunneille, koska yhdeksän jälkeen pitäisi viettää jo hiljaisuutta. Tiedä sitten, mikä ajatus mielessä välähtää, mutta Stig-Helmer tarttuu puhelimeen ja pirauttelee vanhalle tutulle ystävälleen.



Liekö yhteisiä reissuja suunnitteilla vaiko jälleennäkemistä muuten vain, jää myöhempien aikojen mysteeriksi, koska uuden päivän koittaessa pitää terveyskeskuksessa käväistä puhelemassa pikkuisen voinnista ja kuntoasioista. Innostunut lääkäri hurjasti viuhtoen suositteleekin sauvakävelyn aloittamista, koska verenpainekin on hiljalleen hiipinyt turhankin korkeaksi, eli välinekauppaan, mars-mars! Siellä myyjä yrittääkin tohkeissaan kaupitella viimeisimmän villityksen mukaiset sauvat kätöseen ja laittaa Stig-Helmerin vaihtoehtoja testailemaan juoksumatolle. Ehkeipä kaveri tiedä, ettei potentiaalinen ostaja ole erityisen innostunut kaikenlaisista modernin maailman metkuista ja uusimmista uutuuksista oheisvarusteluineen. Seuraillessa Stig-Helmerin rauhallista käpsyttelyä ja huvittunutta ihmettelyä kadun puolella vaikuttaakin ennemmin siltä, että hurjaa kiitoa kehittyvä maailma on jo aikoja sitten pyyhältänyt miehestä ohi, mutta onkohan sillä lopulta hirmuisen suurta merkitystä...?

Minnekään tylsämielisyyteen ei ikävuosien myötä ole taannuttu ja ainakin ne junat edelleen kovin kiinnostavat. Aiheeseen liittyen jokunen sananen alan liikkeessä vaihdetaankin ja samalla Stig-Helmer pääsee väläyttelemään tietämystään. Välillä asioilla on tapana kehittyä omituiseen suuntaan, kun terveyskeskusreissun ja kauppakäynnin jälkeen herra huomaa harrastelevansa pienimuotoista vandalismia tai vähintään töhertelyä. Kummallinen tapahtumaketju päättyy siihen, kun poliisipartio ilmestyy paikalle, vaan eivät pidättäjät erityisen armottomia ole, koska lähinnä korjaavat miekkosen parempaan talteen. Asemalla pitää kuitenkin käydä pyörähtämässä, missä odottelee uusi yllätys, koska kuulustelun hoitava poliisi on lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu Biffen (Stig Engström).



Puolen vuosisadan takaisten naapurusten tavatessa tuleekin paikka lyhyelle lapsuusmuisteloinnille ja siitä selviää, että tyypit näkevät taannoiset tapahtumat hiukan eri sävyissä. Siinä missä poikavuosien kolttoset Biffenia hymyilyttävät, muistaa Stig-Helmer ne ankeana aikana, jolloin oli poikaporukan piinattavana. Taitaapa hänellä olla jotakin hampaankolossa ja valmiutta tehdä pientä jäynääkin kostoksi kiusaamisista. Biffen taas haluaa päästää vanhan tutun vähällä, eli eipä maalitaiteilijaa sentään koppiin lukita, vaan nuhtelut hoidetaan kiltillä sävyllä ja mukaan muistoksi muodollinen sakko tihutöistä. Hetkistä myöhemmin olisi luvassa lisää muistelemista, koska poliisiaseman ulkopuolella Ole jo odottelee vähän naureskellen, että mikä kriminaali kumppanista on varttuneilla vuosilla kuoriutunut. Kaverukset lähtevätkin rauhalliseen tahtiin vaeltelemaan ja Stig-Helmerille selvästi on heräillyt halua kertoa menneisyydestään uskotulle ystävälle.

Ensimmäinen paussipaikka on pitseria, joka Stig-Helmerin nuoruudessa kauppasi toisenlaisia tuotteita, sillä aikoinaan se oli Julius Janssonin musiikki- ja soitinliike ja samalla Stig-Helmerin ensimmäinen työpaikka. Hieman haikea tiirailu vuosikymmenten taakse lähtee lämpimissä merkeissä liikkeelle, eivätkä kaverukset ole miksikään tosikoiksi kalkkeutuneet. Aikoja sitten suljettuun musiikkipuotiin liittyy muitakin miellyttäviä muistoja, koska Stig-Helmer kertoo tavanneensa siellä ensimmäisen tyttöystävänsä. Hän tunnustaakin olleensa nuorena miehenalkuna (Tobias Jacobsson, Stig-Helmer 20 vuotta) hyvinkin rakastunut Annika Jönssoniin (Ida Högberg). Tiedä sitten, onko se kutkutteleva ensirakkaus vai mikä Olea kiehtoo, mutta hän kuitenkin ilmoittaa haluavansa kuulla Stig-Helmerin koko tarinan alusta lähtien ja sitäpä kyllä katsomossakin kaipaillaan.



Melkeinpä syntymään saakka kalenteria käännellään ja kastetilaisuuden kohdalla pysähdytään. Näyttää siltä, ettei sekään ihan suunnitellusti sujunut, koska Stig-Helmer ei ollut alkujaan vanhempien keksimä nimi, vaan huonomuistinen pappi keksi sen viime hetkillä Sten-Helmerin tilalle. Lapsuuttaan Stig-Helmer muistelee huolien ja pelkojen täyttämäksi ajaksi, koska äiti oli ottanut asiakseen varoitella suunnilleen kaikista maailman asioista ylisuojelevaisessa hengessä. Noin kymmenvuotiaana pojan (Filip Arsic-Johnsson) mielenkiinto junia kohtaan heräili, kun Julius-eno antoi joululahjaksi pienoisveturin. Vuodet kuluivat ja Stig-Helmer varttui yksinäisenä sekä hiljaisena poikana, jolle kehittyi omissa maailmoissa omintakeinen mielikuvitus, mutta samalla kohtalaisen vakava mielenlaatu. Mies muistelee, että poikapäivistä noin kymmenisen vuotta myöhemmin hän päätyi antamaan rakkaan veturinsa Annikalle lahjaksi, mikä taas saa Olen innostumaan ajatuksesta, että jospa yhdessä etsittäisiin Annika jututettavaksi.

Yllättäen Stig-Helmer on ehdotukseen suostuvainen, vai olikohan jopa niin, että koko muisteluhomman taka-ajatuksena oli lähteä Annikan jäljille...? No, joka tapauksessa se vaatii pikkuisen aivotyötä, koska Annikan perheen vanha talo on purettu, taannoisia yhteisiä tuttuja oli vähän ja lisäksi sellaiset 40 vilistellyttä vuotta voivat muistille tehdä kepposen tai parikin. Googlestakaan ei huomattavaa helpotusta ole, koska nimihaku listailee noin 400 mahdollista tapausta tutkittavaksi, eli jotakin toista kautta pitäisi päästä pureutumaan Annikan jäljittämiseen. Stig-Helmerin muisti kyllä tietyiltä osa-alueiltaan toimii erinomaisesti ja pähkäilyn sekä kelailun kautta johtolankoja alkaa löytyä. Nähtäväksi jää, millaisen seikkailun kaksikko onnistuu salapoliisihommastaan muodostamaan, mutta jos ei muuta, niin onhan se tosiaan hyvä syy kertailla nuoruusvuosia...



Elämänvaiheita monia siis päästään ihmettelemään, mutta jo tässä välissä uskallan huikkailla, että jos ei Stig-Helmeriin ole aiempien koitosten kuluessa tykästynyt isommin ja päässyt kiinnostusta syntymään, niin tällä elokuvalla on lopulta hyvin vähän tarjottavanaan ja luulisin, että tylsäilyn puolelle lipsahtaisi. The Stig-Helmer Story ei nimittäin toimi kummoisestikaan sellaisena viihdyttävänä satunnaisena höpsönä hassutteluna kuin vaikkapa varsinaisten reissuelokuvien kolme ensimmäistä osaa. Itsehän myönnän hyvinkin suuresti tästä hivenen omalaatuisesta matkailevasta kaksikosta pitäväni, mutta siitäkin huolimatta muistelointi vuosikymmenten taakse alkoi kysellä kärsivällisyyttä, vaikka kesto jää alle sataan minuuttiin. Alkupuolella vielä oli mieliala positiivisen puolella, kun näytti siltä, että voihan Annikan etsimisestä sivujuonteineen ihan lämminhenkinen ja huvittava pienimuotoinen salapoliisiseikkailu kehkeytyäkin, mutta mitä enemmän paneuduttiin nuoruusvuosiin, niin siinä samalla tympivyys lisääntyi ja viimeisiä käänteitä katsellessa pitkästyneisyys pääsikin jo voitolle selkeästi.

Edellisessä osassa läpikäyty eheän ihmisen viikko jo pikkuisen kurkkaili tosiaan Stig-Helmerin lapsuusvuosiin ja vihjaili, etteivät ne päivät mitään ilon ja naurun täyttämää onnellisten aikaa olleet ja samaa kuvaa vahvistelevat nämä muistot myös. Oikeastaan kymmenvuotiasta Stig-Helmeriä kuvaavat pätkät keskittyvätkin pitkälti näihin ankeampiin asioihin, mutta kiusaamistilanteita ei lähdetä mihinkään ääripäähän viemään. Näissä takaumissa toki onnistutaan taustoittamaan ylisuojelevaa äitiä, joka vielä aikuisvuosinakin pyrkii pojan tekemisiin sekaantumaan. Samalla tietysti luodaan pohjaa luonteenpiirteille ja juurrutetaan kiinnostus juniin sekä muitakin seikkoja Stig-Helmerin elämäntarinasta kiinnostunut pystynee näistä kohtauksista napsimaan. Eri asia sitten, onko tämä elokuvaviihteenä kovinkaan kummoista, ja valitettavasti itse sanoisin, ettei anti ainakaan laita käsiä yhteen läpsyttelemään. Tarkoituksellisen haalistetut sävyt kuvissa ja vähennetyt värit myös voimistavat vaisua vaikutelmaa. Sopii tietysti hiukkasen hiipuneisiin muistoihin noin ajatuksen puolesta, mutta aiempien elokuvien kirjavaan kuvastoon tottuneelle tämä on vähemmän mieluinen uudistus.



Lapsuuden päivät tuntuvat lähinnä pakolliselta osuudelta, mikä lyhyesti vilkaistaan muutamassa pätkässä ja varsinainen pihvi purtavaksi ovatkin parikymppisen Stig-Helmerin edesottamukset ja etenkin ensi-ihastumiseen liittyvät tapahtumat. Sinänsä kyllä ihan ymmärrettävä aikomus lähteä ankkuroimaan elokuvaa niille seuduille ja olisihan siinä potentiaalia sydämellisyydellekin, vaan ikävä kyllä pirteyttä puuttuu enemmänkin kuin ripaus ja juttu laahaa monessakin mielessä. Yleensä kyllä tykkäilen tarkoituksellisesta viipyileväisyydestä ja verkkaisuudesta, mutta tässä tarinassa niistä en oikein viehättynyt, vaan nuo seikat kääntyvät elokuvanautinnon esteiksi, koska on kohtalaisen vaikea innostua sen syvemmin hitailla hetkillä herkuttelemaan, jos ei vain yksinkertaisesti saa niistä edes vaimeaa värähtelyä irti. Sitten tuli vielä ennen pitkää sekin pulma, ettei tämä nuorempi Stig-Helmer omassa päässä millään tahtonut yhdistyä siihen miekkoseen, johon reissuelokuvia katsellessa olen tykästynyt. Ei sillä, että Tobias Jacobsson tekisi huonoa työtä ja Åberg itse on kai pyrkinyt helpottamaan siltojen syntymistä, sillä on omalla äänellään puhunut nuorukaisen vuorosanat. Jälkiäänityskikka ei ainakaan omalla kohdalla juurikaan tepsinyt, eikä yrityksestä huolimatta kliksahtanut kohdilleen. Tarinan edetessä ja kolmen eri ikäkauden kieputuksessa alkoi vain vieraantuminen koko henkilökohtaiseen historiikkiin lisääntymään, eikä siitä voi syytellä vaiheiden monimutkaisuutta, koska lopulta melkoisen yksinkertaista tarinaa taivutellaan.

Tietyistä näkyvistä yhtäläisyyksistä huolimatta tuntuu pohjimmiltaan siltä, että jostakin ihmeellisestä syystä parin eri tyypin tarinat tahdotaan yhdistellä yhdeksi elokuvaksi, ja monin paikoin kohtalaisen takkuilevasti. Kyllähän ihmiset ikääntyessään muuttuvat ja löytyy vaiheita monenlaisia menneisyydestä ja usein vanhemmilla vuosilla saattaa painotella eri tavalla tiettyjä tapahtumia. Sinänsä siis voisi uskoa, että ihan hyvin nämä kaikki ovat voineet kaverille sattua ja ehkä joku toinen katsoja kokee tapahtumat aidompina sekä koskettavampina, mutta minulle salaisuuksien verhon raottelu nuoruusvuosien suhteen näyttäytyy valitettavasti väkinäisenä touhuna, joka kehittyy pienoiseksi pettymykseksi vaatimattomista toiveista huolimatta. Vaikka taso yleisen iloisuuden ja viihdyttävyyden suhteen tipahtaakin selkeästi aiempiin elokuviin nähden, niin täystylsäksi kurjisteluksi ei sentään vieläkään mennä, vaan vähän räväkämpää otetta nuoruusvuosien touhuun tuo Stig-Helmerin serkku Hjördis (Tove Edfeldt). Ensin hän auttelee arkaa sukulaistaan tietovisavalmisteluissa, mutta asioiden edetessä alkaa rohkaisemaan Stig-Helmeriä myös Annikan suhteen. Hjördiksen kautta myös lapsuuden kiusanhenki Biffen tekee paluun, mutta kostoa enemmän kiinnostaa voittaa Annikan sydän, mikä tietysti oikein onkin.



Harmi vain, ettei tämä romanssi katsomon puolella suurempia tuntemuksia sytyttele, minkä takia varsinainen lopettelukin jättää tyhjähkön tunteen jälkeensä. Lämpöistä loppua kyllä halutaan ja haetaan, mutta hätäiseltä ja väkisin väännetyltä arkista satumaisuutta tavoitteleva finaali lähinnä vaikuttaa. Ilot, hymyt, naurut, onnentuntemukset ja mitä näitä nyt onkaan, niin pysyttelevät kaikki piiloissaan. Minusta edellinen osa onnistuikin päättelyssään paljon paremmin ja tämä melkoisesti sitäkin vesittelee, kun hyvät värinät korvautuvat väsyneellä venkoilulla. Olisi ollut paljon kivempi hyvästellä Stig-Helmer tunturien keskelle, mutta saadaanhan tämän viimeisen osan myötä miehen taival elokuvamaailmassa venähtämään yli 30 vuoteen ja sanoisin, että se riittää kyllä ja tuli pikkuisen liikaakin. The Stig-Helmer Story on ensimmäinen kuudesta teoksesta, joka ei jättänyt jälkeensä sitten minkäänlaisia kertailuhaluja ja senkin pohjalta väittäisin, että elokuvasarja näyttäytyisi vahvempana ilman viimeistä lisäystä, vaikka ne kaksi edellistäkään eivät mitään erityisen hersyviä komediaherkkuja olekaan. Maansurun ehkä saan vältettyä, mutta onhan se hiukkasen harmi lopetella hyväntuuliset ja hassut sekä eriskummalliset seikkailut hyvinkin lässähtäneisiin tunnelmiin. Toivottavasti edes osalle maistuu paremmin, mutta esimerkiksi IMDB:n 4,4 pistekeskiarvo kertoo osaltaan, että arvostajat ovat vähemmistössä.


Jos jotakin hyviä puolia ennen lopettelua listaisin, niin olihan The Stig-Helmer Story vallan mainio tekosyy kertailla aiemmat seikkailut, mitä nyt Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) oli niinkin hyvin muistissa, ettei ihan vielä ollut uusintahalua sen suhteen. The Stig-Helmer Story ei tosiaan juurikaan noita varhaisemmissa elokuvissa nähtyjä vaiheita käy läpi ja viittaukset niihin pidetään vähissä. Jos siis sellaista kertailukoostetta toivoisi, niin anti jäisi kovin kuivaksi. Nähdäänhän esimerkiksi penkillä istuskelemassa ja huutelemassa pari varsin tuttua heppua ja esimerkiksi Stig-Helmerin pitkäaikainen työpaikka Toastmasterkin tulee selvitetyksi, mutta kaikkiaan lista konkreettisemmista linkeistä edeltäjiin jää varsin lyhykäiseksi. Varmaan tämän myöhäismuistelon jälkeen Stig-Helmeristä höpöttely blogin puolella löytää loppunsa, joten kaipa tähän sopii uusintojen pohjalta vielä väsäillä summaus varhaisemmista seikkailuista.

Vuonna 1980 ilmestynyt Sällskapsresan eller Finns det svenskt kaffe på grisfesten (Seuramatkat - Eli Missä ovat possujuhlat?) lähetteli hiljaisen miehen matkalle, kun Ruotsin tuleva talvi laittoi haaveilemaan aurinkorantojen lämmöstä, mikä sopi sinänsä kotikatsomonkin tunnelmiin, koska uusinta-ajankohtana sattui ulkona vallitsemaan tammikuun paukkupakkasjakso. Hyvinhän aika edelleen kului Stig-Helmerin ja Olen tutustumista sekä hiukkasen hölmöjä toilauksia katsellessa, kun kaverista yritetään tietämättään tehdä ties mikä kuriiri pimeille mökkirahoille. Huvittuneisuudesta huolimatta en vieläkään suostu nimeämään avauselokuvaa sarjan parhaaksi tekeleeksi, vaikka kolmen kärkeen tietysti menee kevyesti. Rantaloma oli elokuvateattereissa melkoinen menestys, joten pitihän jatkoakin vääntää. Tosin Lasse Åberg on dokumentissa myöntänyt, ettei se ihan luontevasti sujunut, vaan hyvien ideoiden puutteen vuoksi tuotantoakin lykättiin vuodella ja lopulta Sällskapsresan II - Snowroller (Seuramatkat 2 - hassunhauska hiihtoloma) ilmestyi vasta 1985. Vauhdikasta viiletystä ja muutakin kohellusta, ihastumista, kansansuksien omituista markkinointia ja sekalaista pöllöilyä esittelevä alppiseikkailu on omalla listalla melkoisen tasavahvasti jaetulla toisella tilalla edeltäjänsä kanssa. Kummastakin kovin tykkäilen vieläkin ja luultavasti katselukertoja molemmille lisääkin on luvassa.



Eniten minua kuitenkin viehättää vuonna 1988 ilmestynyt SOS: En segelsällskapsresa (SOS - purjehdusreissu), jossa keskikesää maltetaan juhlistella kotoisemmissa maisemissa ja sanoisinkin, että kun on käyty joulua viettämässä etelän auringossa ja huikeilla huipuilla hiihtolomaa lasketeltu ja hurjasti hurviteltu, niin kauniit saaristopäivät kelpaavat siihen väliin mainiosti, eikä kaukokaipuu pääse iskemään. Tiedä sitten, kertooko se surullisen seikan jos toisenkin omasta huumorintajusta, mutta tunnustan taas, että kyllähän kaverusten veneilyt ja muut puuhat naurattivat ihan ääneenkin useampaan otteeseen plus tietysti muiden kokemattomien toistaitoisten saaristovieraiden toheloinnit päälle. Hyväntuulisten ja hassujen kesäkomedioiden joukossa tämä onkin mielestäni parhaimmistoa ja siitä lähtikin jo melko selkeä alamäki, mitä tulee elokuvasarjan laatutasoon.

Väsy alkoi jo paikoin enemmänkin vaivata vuoden 1991 urheiluaiheisessa komediassa Den ofrivillige golfaren (Golffari), jossa sopivan reissukohteen löytäminen ei niinkään ole päänvaivoista suurimpia, vaan työpaikan menetys miestä mietityttää. Vahingossa hän päätyykin taituroimaan golf-kentälle ja sitä kautta kotimaan ulkopuolellekin päästään vierailemaan, koska Skotlanti kutsuu. Vaikka eroa edelliseen paljon tuleekin erityisesti naurujen ja hymyjen määrässä mitattuna, niin kyllä itse tuostakin koitoksesta tykkäilen ja loppupuolella lausuttu toteamus siitä, miten vain yksi kunnollinen lyönti voi riittää koko pitkän pelin voittoon tavallaan summailee tämän sinnikkään seikkailijan toikkarointeja noin yleisestikin. Noin kuukausi sitten ensimmäistä kertaa näkemäni terveysaiheinen Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) vuodelta 1999 taas huolestutti jo enemmänkin etukäteen ja elokuvan ensimmäinen kolmannes vaikutti siltä, että väsynyttä pakkopullaa lienee luvassa. Niinpä vain homma alkoi huvittaa, kunhan päästiin eheytymään erikoisissa merkeissä ja positiivisena yllätyksenä tuli, että hiljainen onnellinen lopettelu onnistui pienimuotoisesti liikuttamaankin, ja tosiaan siinä kohdin olisin ihan mielelläni hyvästellyt mukavat kaverukset. Näiden viiden elokuvan lisäksi on tullut aiemmin blogissa puheltua runsaan tunnin mittaisesta dokumentista I Stig Helmers fotspår (Stig-Helmerin jalanjäljillä), joka ilmestyi kaikkien noiden jälkeen 2004. Syntyvaiheista ja hahmoista siinä höpötellään, mutta myös elokuviakin pikkuisen eritellen ruoditaan. Ymmärrettävästi ensimmäiset osat saavat suurimman huomion, kun taas pari viimeistä kiirehditään melkoisella hopulla ohi.


Hyviä hetkosia on siis Stig-Helmerin matkoja seuraillessa tullut koettua ja kiva kasa mukavia elokuvamuistoja siinä sivussa syntynyt. Näin uusintojen jälkeenkin nuo vielä hyvää mieltä ja huvitusta saavat helposti aikaiseksi, vaikka viimeisin lisäys tosiaan melko selkeästi pettymyksen puolelle kallistuukin. Muistelointiosan edetessä ne kivat kotvaset tuntuvat vain harventuvan, mikä ei sinänsä mikään omituinen kehityskulku ole, vaan ennemmin tyypillinen komedioissa nähtävä hiipuminen. Tässä tapauksessa se sattuu vain pistämään enemmän silmiin, koska edes se parempi ensimmäinen puolikas ei noin huumorin suhteen kovinkaan kaksisia toilauksia tarjoile. Piristely-yritykset jäävät melkeinpä järjestään tehottomiksi ja elokuvasarjasta tutut mielikuvituksen keppostelutkin putoavat poikkeuksellisen laimeiksi ja irrallisilta tuntuviksi, mikä taas korostelee väkinäistä ilmapiiriä. Stig-Helmer saa pikaisen esiintymisvuoron koomikkona, mikä on korostellun kankeaa vitsinvääntöä. Hetkenä toisena mielikuvitus taas laukkaa vuoden 1909 Antarktikselle, kun taas villin lännen hengessä kehitellään kummallista kostoasetelmaa. Loppupuolella vielä nähdään melkoisen tarpeettoman tuntuinen Casablanca-virnuilu, mikä osaltaan viestittelee, että puhti alkaa olla poissa ja ideat lopuillaan.

Nämä tekstipätkäni näemmä täyttyvät tällä kerralla lähinnä valitusvoittoisesta paasailusta, mutta eipä The Stig-Helmer Story silti ole elokuva, jota sydämestäni inhoaisin. Ikääntyneissä kavereissa on kaikesta huolimatta vielä pienoinen pilkahdus jäljellä ja kyllähän Olesta välillä välähtelee se rakastettava leikkimielinen jekuttaja, joka sopii mainiosti Stig-Helmeriä piristelemään. Valitettavasti jokusesta kivasta kohtauksesta huolimatta kokonaisuus jää vaisuksi lämmittelyksi ja tuskinpa satunnainen katsoja saa paljoakaan irti, vaan pitää sitten olla kohtalaisesti Stig-Helmerin vaiheista villiintynyt. Hupaisien vitsien vähyyskään ei suurimmalta miinukselta vaikuta, vaan se, että koko koitos tuntuu turhalta ja tympäisevältäkin paluulta, joka olisi voitu jättää tekemättä. Onhan täyttä ympyrää etsiskelevä tarina laimea loppulässähdys koheltelevaisen sympaattisen matkaajan saagalle, ja ainakin minusta kaverukset olisivat ansainneet hengeltään hilpeämmät ja muutenkin puhdikkaammat jäähyväiset.



The Stig-Helmer Story (2011) (IMDB)

Seikkailuja elokuvamaailmassa vietiin viimeksi siihen suuntaan, että Stig-Helmerin yli kolmeen vuosikymmeneen ja kuuteen elokuvaan venähtänyt valkokangasura tuli (toivottavasti) päätepisteeseen saakka käsiteltyä, kun muisteloivasta ja valitettavankin puhdittomasta sekä turhalta tuntuvasta viimeisestä lisäyksestä höpöttelin. The Stig-Helmer Story haaleine sävyineen ja yleisestikin väsähtäneenä tarinana innoittikin kaivelemaan hyllyistä jotakin väreillä reippaammin räiskäyttelevää ja muutenkin kenties vähäsen vauhdikkaampia käänteitä tarjoilevaa teosta. Edelleen olen vahvasti sitä mieltä, että talvi-iltaan iloa helposti kesäisistä komedioista irtoilee ja ainakin kansi tässä tapauksessa lupailee auringonpaistetta ja muutakin lajille ominaista taustaa sekä tapahtumaa. No, mitä joskus aikoinaan jokusen kommentin muilta olen onnistunut lukemaan, niin niistä on päässyt syntymään vaikutelma, ettei The Way Way Back mitään jatkuvan ilon kesäonnelaa kuvaa. Ennakkoon siis katsomossa asettaudutaan mielentilaan, ettei ihan heppoisinta hattaraa ole luvassa, vaan tuskinpa toisaalta täysin toivotonta lomapainajaistakaan.

Mukavinta ja leppoisinta ilmapiiriä kivalle kesälomalle ei ainakaan heti lähdetä hakemaan, sillä autossa on kova tenttaustuokio meneillään, kun Duncanilta (Liam James) tivataan, että minkä arvosanan hän itselleen antaisi asteikolla yhdestä kymmeneen. Poika selkeästi haluaisi jättää vastaukset antamatta ja jatkaa matkantekoa hiljaisuudessa, mutta äidin miesystävä Trent (Steve Carell) ei millään tahdo antaa periksi, vaan edelleen sinnikkäästi haluaa arvion kuultavakseen. Lopulta kyllästynyt Duncan lausahtaa, että kutosia kai ollaan, mutta Trent tylyttelee vastaan puhellen, miten kolmonen kuvaisi paremmin pojan tilaa. Piina ei niin helposti ole ohi, vaan mies jatkaa epämiellyttävää keskustelua kertoen, että Duncanista puuttuu yritystä yleisesti ja muutenkin tämä viihtyy liikaa yksinään kotona ulkoilmaharrastusten ollessa vähäisiä. Samalla hän lupailee, että koittava kesä rantatalolla tuonee toisenlaisia tilaisuuksia kukoistavammalle sosiaaliselle elämälle. Selitteleepä hän myös, miten edessä olevat päivät ovat tärkeitä koko porukalle, koska kenties ollaan yhdeksi perheeksi muuttumassa. Duncan tosin ei ole ilosta tai innosta hihkumassa, vaan näyttää lähinnä tahtovan kauas pois.



Ensimmäisten minuuttien aikana tehdäänkin selväksi, etteivät välit erityisen loistavat mahdollisen tulevan isäpuolen kanssa ole, eikä mies ainakaan helpolla tahdo nuorukaista päästää. Tuleekin vähän mieleen kymmenisen päivää sitten kommentoitu My Summer in Provence, jossa myös hypättiin katsomon puolella suoraan kesälomakyytiin, eivätkä siinäkään tapauksessa kaikki olleet kovin innoissaan reissusta ja yhteisestä ajasta. Siinäkin tosin välit ja asiat alkoivat kirkkaammiksi kehittyä, mutta eri asia sitten, päätyykö tämä perhe vain entistä pahempaan pulaan sekä kireämpiin tunnelmiin? Varsinainen rantakaupunki kyllä vaikuttaa mukavalta ja viihtyisältäkin, eli paistetta ja plusasteita kyllä pitäisi riittää, mutta kenties ongelmat ovat ihan toisaalla kuin merellisten mahdollisuuksien niukkuudessa.

Yhteen autoon kamppeineen pakkautunut porukka kääntääkin kohti jo kesätalon pihaa, eikä edes ehdi kunnolla kuormaa purkamaan, kun jo naapurista tullaan rempseään tyyliin esittäytymään ja räväkämminkin vitsailemaan. Dunacanin äiti Pam (Toni Collette) joutuukin hiukan hämilleen, kun Bettylla (Allison Janney) juttua riittää, eikä tarinoita häveliäisyys ainakaan ole rajoittamassa, vaan melkoisen avoimesti sekä tuttavallisesti hän ventovieraallekin käy höpöttelemään. Samalla tulee esitellyksi Bettyn tytär Susanna (AnnaSophia Robb), joka ei ole lainkaan äitinsä kaltainen suupaltti. Niin paljon olisi kaikenlaista kerrottavana, että eihän siinä voi toisille antaa aikaa rauhassa asettua aloilleen, vaan tärkeimmät tilitykset pitää heti päästä laukomaan ilmoille. Vähitellen kuitenkin siirrytään sisätiloihin ja Trentin tytär Steph (Zoe Levin) suunnittelee lähtevänsä kavereiden kanssa rannalle, mutta mukaan pitäisi ottaa myös Duncan, mikä ei ilmeisesti kumpaakaan osapuolta oikein innosta.



Siinä Duncanin kököttäessä ja nököttäessä yksikseen hyljeksittynä rannalla, voinee jo todeta, ettei sopeutumisesta helppoa ole tulossa, josko sujuu juuri lainkaan ennen kuin kesästä loppuvat päivät kesken. Toisaalta hukassa oleva nuorukainen ei tunnu viihtyvän perheen parissa lainkaan sen paremmin, sillä omaa rauhaa ei talosta oikein löydy. Trent kutsuu kaverinsa Kipin (Rob Corddry) ja Joanin (Amanda Peet) purtavaa popsimaan sekä hiukan tölkkejä kallistelemaan, mikä tietää jatkumoa Duncanin tukalille ja kiusallisille tilanteille. Hytkytyksen kohteena kaveri kai pohtiikin, että kova ja koettelevainen kesä taitaa olla tulossa noloine tuokioineen. Ehkei edessä silti ihan erakkomaista sielunmaisemaa lohduttomassa alakuloisuudessa ole Duncanille tarjolla, sillä naapurin Susanna käy läpi samantapaisia murheita, eikä ilottelu rannalla tutussa porukassa ole mitään houkuttelevinta hupia. Vaatii tosin töksäyksen, jos toisenkin, että tämä kaksikko pääsee sen syvemmin ajatuksia vaihtamaan.

Paetessaan nihkeitä yhteiselon hetkosia kaupunkiin happea haukkaamaan, törmää Duncan kahvilassa hätäisesti Oweniin (Sam Rockwell), joka kuuluu vähän varttuneempaan ikäluokkaan. Owenilla onkin jo kiire hommiinsa, vaan ehtiipä hän hiukan naljailemaan Duncanin mielikuvituksesta tai paremminkin sen puutteesta, eikä kyseessä muutenkaan näytä mikään vakavissa mielenaloissa jatkuvasti liikuskeleva tyyppi olevan. Myöhemmin päivän perheen puolipakollisena ohjelmana on yhteinen veneilymatka, mikä paljastaa, että epäilyksistään huolimatta Pam noin vuosi sitten uskalsi alkaa tapailemaan Trentia ja vähitellen ollaan etenemässä kohti tiukempaa sitoutumista. Näitä juttuja etäämmältä kuunnellessaan Duncan ei edes yritä kätkeä kurjaa oloaan. Aurinkokaan ei taida painajaiselta pelastaa ja ilmeisesti poika olisikin paljon mieluummin viettämässä aikaa isänsä luona, vaan turhaa haikailua se tässä vaiheessa on.



No, päivänä eräänä Duncan polkaisee pyöränsä kaupungin vesipuistoon, jossa tapaa uudelleen Owenin. Tämä sattuu olemaan siellä hommissa, vaan eipä rupattelutuokio vieläkään kunnon keskusteluksi pääse kehittymään, mutta myöhemmin törmätään taas. Silloin onkin jo aikaa paremmin ja Owen lähinnä heittelee levottomia juttujaan samalla päätellen, että juttukaveria vaivaa paha puutos huumorintajussa ja kaikki tuntuu menevän täysin kirjaimellisesti läpi, olipa kyseessä vaikkapa huuruinen vaihtoehtohistoriikki vesipuiston ydinasevarusteluun liittyen. Vaikka Owen uudelle tuttavuudelleen avoimesti kaikenlaista kuittaileekin, niin taitaapa hän silti olla aidostikin huolissaan Duncanin henkisestä hyvinvoinnista ja vitsailunsa lomassa tarjoaakin tälle piristykseksi apumiehen paikkaa vesipuistossa. Voipi hyvin ollakin, että hauskanpidon ympärillä pyörivistä työpäivistä ripaus iloakin tarttuisi Duncaninkin arkeen, mutta ensin pitää selviytyä ensimmäisen päivän omituisesta ja tukalasta tulikasteesta, joka kysyy kenties tanssitaitoja enemmän hyviä hermoja. Vaikka lyhyt loistokkaampi hetki ei lyttyyn lyötyä Duncania saisikaan heti puhkumaan itseluottamusta, niin onpahan se kuitenkin vähintään pieni käännekohta, jonka jälkeen tulevat päivät eivät enää samanlaiselta päättymättömältä piinajaiselta vaikuta, vaan kesälomaan saattaa jopa hauskoja hetkiäkin mahtua...

Suunnilleen sellaisen kesäisen elokuvaelämyksen katseltavakseen sain kuin olin ennakoinutkin, eli melko arvattavaan tapaan Duncanin kesään alkaa niitä pilkahduksia tulla sekä tietysti pakolliset törmäykset, jotka laittavat välejä koville. Siitä huolimatta en näe tarvetta lähteä näistä jäkättelemään isommin, koska yksityiskohdista löytyy omalaatuisempaa otetta. Kehuisin sitäkin, ettei ole lähdetty viemään tarinaa oikeastaan missään kohdin mihinkään yli-ilkeilyn puolelle, vaan ahdistava olotila saadaan syntymään ilmankin. Samaan hiukkasen hillitympään linjaan sopii lopettelu, joka odotetusti onnellisen puolelle kallistuu, mutta eipä pistä silmiin minään siirappitykittelynä. Yksi ja toinenkin seikka näyttäisi viimeisillä minuuteilla kehittyvän parempaan suuntaan, mutta itse näkisin, että tehdään ihan oikein, kun asiat jätetään vähän vaiheeseen ja useammallakin hahmolla on sulattelemista rantaloman jälkiseurauksista. Mielestäni siinä määrin uskottavan draamakomedian parissa liikuskellaan, että voinee väittää menoa arkiseksi, vaan sepä ei tylsyyttä tarkoita tässä tapauksessa.



Aikoinaan, kun nimen ensimmäistä kertaa jossakin näin tai kuulin, niin mieleen tuli välittömästi jokin väsähtänyt parodiaviritelmä, mutta hiukkasen outoa otsikkoa selittää siis se, että alkujaan käsikirjoitus valmistui vuonna 2007 nimellä The Way Back. Elokuvaa lähdettiin kuvaamaan huomattavasti myöhemmin ja siinä välissä ehti vuonna 2010 ilmestymään Peter Weirin ohjaama kova ja pitkäkin pakomatka vankileiriltä, eli The Way Back. Hyvin erilaisesta elokuvasta on kyse, mutta kaipa silti oli ihan järkevää edes vähän eroa tehdä nimiosastolla ja niinpä päädyttiin nykyiseen muotoon. Tarkoituksena on siis viitata joissakin farmarimallisissa autoissa tavaratilan puolella olevaan takapenkkiin. Heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Duncan löydetään sieltä istuskelemasta selkeästi muusta porukasta erillään ja katsekin suunnattuna tulosuuntaan, mikä korostelee jo alkuun eristäytynyttä asetelmaa ja vihjailee, että kenties toinen on tuupattu pois jaloista jonnekin sivuun tulevan perherakentelun tieltä. IMDB:n triviaosastolta löytyy nippelitietona, että toisen ohjaajan ja kirjoittajan, eli Jim Rashin mukaan yhtenä merkittävänä elokuvaidean innoittajana oli vastaava kolkko keskustelu oman isäpuolen kanssa 14-vuotiaana. Siinä mielessä siis varsinkin lähtökohta teokselle vaikuttaa hyvinkin henkilökohtaiselta.

Avauskohtauksessa asetellaan myös Trentin ja Duncanin kireät välit, ja mielestäni Carellin homma onkin jokseenkin epäkiitollinen, koska Trentista tehdään jo esittelyssä hiukan haasteellinen heppu noin pidettävyyden suhteen. Eihän hänestä mitään muita terrorisoivaa ja mielipuolisesti rääkkäävää häijyläistä väännetä, mutta elokuvan edetessä kaverista jatkuvasti paljastuu nurjempia puolia, ja eräänlaisia miinusmerkintöjä tasaisesti kertyykin. Näiden takaa vähitellen alkaa hahmottua ikävän tyypin muotokuva ja jälleen näyttää siltä, että kovimpaan ääneen sääntöjen pikkutarkkaa noudattamista muilta vaativa sekä vinkuva on samalla se kaveri, joka on ottamassa itselleen myös eniten erivapauksia. IMDB tietää myös kertoa, ettei Carell aluksi ollut halukas elokuvaa tekemään, koska oli suunnitellut lomailevansa kesän perheensä kanssa, mutta kuvauspaikat olivat sen verran lähellä, että asiat aikatauluineen järjestyivät ja lisäksi Carell sai oman osuutensa hoidettua noin kymmenen kuvauspäivän aikana.



Omissa silmissä Carell noin yleisesti näyttäytyy lähtökohtaisesti mukavana tyyppinä ja hyvänä heppuna, mistä on jossakin määrin hyötyä elokuvalle, koska jos saman roolin hoitaisi näyttelijä, joka kallistuisi keljummalle puolelle, niin homma menisi pari astetta mustavalkoisemmaksi. Carell Trentina ei ole hahmo, jota alkaisi laiminlyönneistä, naljailuista ja muista tekosista huolimatta heti sydämestään inhoamaan, vaan mukana on edelleen vivahteita, mikä osaltaan helpottaa ymmärtämään, miksi Pam on häneen ihastunut ja yhteistä tulevaisuuttakin kohti kulkemassa, vaikkakin epäillen. Itselle kuitenkin vahvana plussana toimii se tällaisissa arkisemmissa draamoissa, ettei niinkään ole tarvetta kuoria kaverista täysin vailla parempia puolia olevaa pahista. Onhan se läpi elokuvan selkeää, ettei Trent paljoakaan Duncania arvosta ja poika taitaa lähinnä olla pakollista päälliskauppaa perhekuviossa, mutta siitä huolimatta malttia on mukana ja vaikka välillä räiskähteleekin, niin mitään kammottavan räikeitä ylilyöntejä ei minusta ole kuviin kaappailtu.

Jos superpahikset pidetään poissa, niin myös sankaritarjonta on hillitympää osastoa ja sitä viittaa lähdetään tarinan edetessä sovittelemaan Owenin hartioille, koska tämä saa kiinni Duncanin tilanteesta ja pystyy oman menneisyytensäkin kautta toisen hankalia hetkiä myötäelämään. Ensivaikutelma lähinnä on tyypillisen elämää jonkin verran nähneen, mutta rennon asenteensa säilyttäneen ja hiukkasen hulivilimäisen nuoren miehen suuntaan. Myönnän, että alkupuolella joidenkin juttujen perusteella mielessä kävi, että Owen Wilson olisi saattanut olla sopivampi tähän tyyliin vitsailemaan, vaan niinpä vain tarinan kääntyessä toiselle puoliskolleen, kasvaa Rockwell hyvin Owenin nahkoihin ja tyypistä kehittyy varsin pidettävä isovelihahmo pulassa, pinteessä sekä muutenkin hukassa olevalle nuorukaiselle. Etenkin loppuun saadaan hivenen yllättävääkin sydämellisyyttä tätä kautta, mutta nekään hetket eivät näyttäydy siinä valossa, että maksimaaliset kyyneltulvat tahdottaisiin katsojasta kiskoa. Muuten Owenin ympärille on kertynyt omalaatuisten työtovereiden lisäksi omituisten seuraajien joukko hyörimään ja pyörimään, mutta varmaan elokuvan lyhyehköstä kestostakin johtuen nämä saavat tyytyä satunnaisiin näyttäytymisiin sivuhahmoina.



Duncanin kasvutarina on kipukohdistaan huolimatta hyväntuulista katsottavaa, kunhan vaikeuksista aletaan päästä vähäsen voitolle ja saadaan elämästä kavereiden kautta kiinni. Owenin lisäksi tukea tarjoilee Susanna, mutta valitettavasti tämä ystävystyminen kelataan turhankin pikaisesti, vaikka pitäähän sekin sisällään vähintään pari verkkaisen lämpöistä hetkeä, joissa myös aidonoloista kömpelyyttäkin välähtelee. Sadan minuutin aikana saadaan kaverin yleisilmettä ja olemusta paljon pirteämmäksi, koska alkuvaiheessa Duncan tosiaan on mielialoissa, jotka purkautuvat avoimena jurotuksena, mikä taas näyttäytyy jonkinlaisen hiljaisen sekä murheellisen mielenosoituksen ylläpitämisenä. Tilanne ei ihan niin helpolla korjaudu, että joku huikkaa, miten pitäisi pitää paremmin puoliaan, mutta kunhan sekaan saadaan välähdys ja toinen onnesta, niin sittenhän sitä herkkua haluaa lisää ja rohkeuskin nousee siinä sivussa. Veikkailenpa, että suuri osa katsojista kykenee samaistumaan Duncanin ja tietysti myös Susannan kokemaan tunteeseen ulkopuolisuudesta ja siihen ahdistukseen, mitä kaikenlaiset kitkat sekä tavoittamattomat odotukset tuovat tullessaan. Siksipä siis onkin helppo hymyillä, kun palaset pikkuhiljaa paikoilleen loksahtelevat.

Uusperheen muodostamisen ongelmakohtia myös nostetaan kohtauksiin paikoin kohtalaisesti korostellenkin, mutta mielestäni varsinaiset ylilyönnit kitkojen sekä kireiden henkilökemioiden suhteen jäävät vähiin. Ainoa este onnelle ei ole Duncanin ja Trentin jokseenkin jäätävät välit, sillä näkymät ovat vähemmän lupaavat, mitä tulee mahdollisten sisarpuolten yhteiseen elämään saman katon alla. Pelkästään perheen nuoriso ei oireile, vaan onhan se vanhemmuuskin hiukan hukassa, koska kesälomailun kepeämpi puoli kiinnostaa enemmän ja huolet huiskaistaan pois silmistä. Onhan se jatkuva juhlahumu juopotteluineen tietenkin hauskempaa hupia, mutta alkoholihuuruinen juhla ei voi loputtomiin jatkua, vaikka kuuma kesä janojuomansa vaatii. Välinpitämättömyys kasautuessaan johtaa siihen, että ukkospilviä kertyy muuallekin kuin vain yläilmoihin. Ilmapiiri kehittyykin vähitellen painostavaksi ja tulevaa myrskyä sekä rähistelyä ennakoivaksi. Lopulta ilakoiminen töksähtääkin karulla tavalla päätökseensä, jolloin pitää jo pikkuisen pohtia, että hupsis-hei, mitä nyt, vai onko jo myöhäistä korjausliikkeille...?



Vakavammista teemoista huolimatta yleinen ote kuitenkin on sen verran kepeä, että alakuloisuudet vähän pehmistyvät ja kokonaisuudesta sulautuu nautittavakin kasvutarina, jota ei tee mieli miksikään uuvuttavan raskaaksi luonnehtia. Kriisiä toki tielle tulee ja lomakin näyttää lopahtavan aiottua aiemmin, mutta onhan tullut nähtyä lukuisia huomattavasti kömpelömpiä yrityksiä samojen seikkojen setvimiseksi. Irrallisempaa ilottelua saadaan kätevästi mukaan, kun täytyyhän sitä työpaikan laitteissa riehakoida tilaisuuden tullen. Olisihan se kovin kuivaa, jos noin muutenkin merellisissä puitteissa ei vähän vetisesti huviteltaisi ja sinne outojen sekä uskomattomien urotöiden sekaan sopii tietysti sujautella uutta sankaritarua vesipuiston legendoja paisuttamaan. Päälle tietysti yöseikkailut piilopirskeineen, niin eipä tee mieli elokuvan yleisilmettä miksikään yksipuolisen apeaksi kuvailla. Itse olisin toki tykkäillyt, jos kuviin olisi runsaammin saatu aurinkoisia kesävälähdyksiä. Kyllähän näitäkin näkymiä toki tarjoillaan, kun rannalla vietetään aikaa, kaupungilla pyöritään ja sitten vesipuiston touhut siihen päälle. Voinee myös olettaa, että säät pikkuisen kiusivat tekijöitä, koska IMDB:n triviaosastolla on siihen viittaavaa mainintaa, joten senkin takia on mielestäni tarpeetonta heittää valitusvirren puolelle. Kaikkiaan The Way Way Back miellyttää kovasti, eikä paljoa purnailtavaa jää päähän pyörimään. Siis jos jotakin kesäistä sekoilukomediaa tahtoisi, niin siihen sarjaan teos ei oikein sovi, mutta lievästi liikuttava ja elämänmakuinen elokuva iloineen ja murheineen on kyseessä.



The Way Way Back (2013) (IMDB)

Jos ei nyt ihan upouutukaisen, mutta kuitenkin varsin tuoreen kesäisen draamakomedian The Way Way Back jälkeen voisi olla kivaa vaihtelua tihrustella melkeinpä sinne vuosisadan taakse ja siinä samalla pitää ajankohtaisena blogin Suomen juhlavuoden teemaa. Tarkoituksena on siis jatkaa Isien työt -levyjulkaisujen ja samalla toki kotimaan historian läpikäyntiä, mutta tällä kerralla kyseessä ei ole noiden menneiden vuosikymmenten varsinaisten dokumenttien kurkistelu, vaan ensimmäiselle kiekolle laitettu noin 19-minuuttinen lisuke vuodelta 2006, jossa tutkitaan teosten taustoja ja puhellaan, mikä alkujaan innosti useammatkin taitavat elokuvantekijät tällaisia perinteitä filmille taltioimaan jälkipolvien ihmeteltäväksi. Tarkoituksena oli laittaa tästä taustadokumentista höpöttely jonkin varsinaisen elokuvan liitetekstiksi, mutta juttu vähän venähti jälleen kerran ja muutenkin tuntui siltä, että pätkästä saa ihan itsenäisenä tekstinäkin toimivan sepustuksen.

Aihetta availlaan kertoillen, miten mielenkiintoisen kansantieteellisen aineiston taltiointiin ryhdyttiin melkeinpä vuosisata sitten. Varhaisimmaksi säilyneeksi esimerkiksi kaivellaan vuonna 1918 ilmestynyt Tervanpolttoa Lapissa, joka tosiaan tätä naputellessa on jo 99 vuotta vanha. Sittemmin monenkirjavaa materiaalia on talletettu kymmeniin dokumentteihin. Selostaja myös toteaa, että kyseinen elokuva osoittaa, miten uutta tekniikkaa osattiin hyödyntää taitavasti näissä projekteissa jo kauan sitten. Samoihin aikoihin tutkimusmatkailija Sakari Pälsi päätti ottaa kameran tulevalle pitkälle reissulleen mukaan ja tästä tuloksena oli Arktisia matkakuvia. Elokuvallinen ulottuvuus antoi mahdollisuuden kaapata alkuperäiskansojen elämäntapoja Siperian pohjoisosista ja kaipa ajatuksena oli, että nämä kohtaukset saadaan samalla pidemmiksikin ajoiksi ihmisten ihmeteltäväksi, mutta pysyvyys oli kuitenkin kyseenalaista, koska dokumentti katosi pitkiksi ajoiksi, mutta löytyi 1970-luvun lopulla. Ihan unholaan Arktisia matkakuvia ei muutenkaan hiipunut, vaan oli ilmestyessään harvinainen tapaus, joka keräsi huomiota ympäri maailmaa.



Itsenäistyneen Suomen ensimmäiseksi varsinaiseksi kansantieteelliseksi elokuvaksi nimetään Häiden vietto Karjalan runomailla vuodelta 1921, joka nimensä mukaan tarjoaa kuvauksen karjalaistesta hääseremoniasta. Dokumenttia oli suunnittelemassa professori U.T. Sirelius ja ainakin osittain kohtauksia päädyttiin lavastamaan. Tällainen dokumentointi ajautui kuitenkin mittavampaankin hiljaiselon vaiheeseen, koska kansantieteellinen elokuvaus jatkui noin 15 vuotta myöhemmin. 1930-luvun alkupuoliskolla tuotantoyhtiö Aho & Soldan oli noussut merkittävimmäksi lyhytelokuvien tuottajaksi ja aiheetkin olivat melkoisen monipuolisia. Kesällä 1935 yhtiö panosti myös kansantieteellisiin dokumentteihin ja yhtenä tunnetumpana esimerkkinä mainitaan Kaakko-Junnon paranemistaikoja, jossa kuvaajana toimi eräs Eino Mäkinen.

Jo seuraavana vuonna, eli 1936 perustettiin Kansantieteellinen Filmi Oy, joka otti tavoitteekseen taltioida katoavaa kansanperinnettä ja muodostaa materiaalista arkisto tutkijoidenkin käytettäväksi. Mäkisen lisäksi yhtiön merkittäviin henkilöihin kuuluivat Kustaa Vilkuna, Sakari Pälsi, Esko Aaltonen ja Martti Haavio. Heti ensimmäisenä kesänä sännättiin jo kuvauspuuhiin ja tuloksena syntyivät samana vuonna ilmestyneet dokumentit Karjalaista kyläelämää, Haaparuuhen synty ja Hämeenkyrön heinänteko. Alusta lähtien aihetta valmisteleva asiantuntija ja elokuvantekijä toimivat saumattomassa yhteistyössä. Teknisen toteutuksen suhteen katsottiin 35 millin filmitekniikan vastaavaan tarpeisiin sekä tavoitteisiin, mutta paikoin käytettiin 16 millin filmiä kustannussyistä. Yhtä lukuun ottamatta elokuvat olivat mustavalkoisia. Yhtiön tarkoitus ei ollut panostaa pelkästään liikkuvaan kuvaan, vaan kohteet myös valokuvattiin ja arkistoitiin, ja tämä arkisto kasvoikin vauhdilla. Ensimmäisille elokuville järjestettiin ensiesitys elokuvateatterissa ja vastaanotto oli lupaava, mutta hyvästä alusta huolimatta yhtiön tulevaisuus näytti vähemmän varmalta.



Nimittäin osakepääoma oli pitkälti käytetty kesän projekteissa, eikä valtio tuolloin suostunut jakamaan tukimarkkoja näiden teosten kuvaamiseen. Porukka ei noin vain tahtonut antaa periksi, joten talvella 1937 Mäkinen kehitteli kulttuuriarpajaiset, jotka osoittautuivat taloudelliseksi menestykseksi. Yhtiö pääsikin veloistaan eroon ja pystyttiin myös tekemään kalustohankintoja. Seuraavan kesän mittavin ja merkittävin tuotanto oli Kaskisavun mailta, mikä vaati ponnistuksia valmistelujenkin osalta, koska kuvauksia järjestettiin neljällä paikkakunnalla. Täyspitkästä versiosta tulikin yli 40-minuuttinen, joten aiemmin kommentoimani levyltä löytyvä pätkä on vain pieni osa kokonaisuudesta ja kyseessä olikin yhtiön laajin dokumentti. Talven ja kevään kohdatessa vuonna 1938 Mäkinen ja Vilkuna ottivat määränpääkseen pohjoisen Petsamon, jossa oli aikomuksena paneutua kolttaväestön perinteiseen elämänmenoon alkuperäisillä asuinalueilla. Suonikylän talvielämää olikin tavallaan viimeisiä tilaisuuksia tällaiseen taltioimiseen, koska talvisota ei enää ollut kovin kaukana ja se ajoi koltat evakkoon näiltä seuduilta. Suonikylän talvielämää on siinäkin mielessä erikoinen tapaus, että se on säilynyt lähes siinä muodossa kuin missä se alkujaan esitettiin ennen joulua 1938. Saman vuoden kesällä matkattiin jo ihan toiseen suuntaan, sillä Viron Inkerissä kuvattiin kaksi dokumenttia.

Kesällä ehdittiin toki kotimaassakin kameroita surisuttaa, ja yksi dokumenteista oli Rymättylän kesänuotta, jolle haluttiin laajempi levitys. Joistakin yhtiön teoksista muokattiinkin lyhyempiä versioita ja kertojaksi pestattiin Kaarlo Marjanen. Vaikka kiirettä oli riittänyt jo ensimmäisinäkin vuosina, niin 1939 vaati vielä enemmän aherrusta ja kuvauksia oli käynnissä samaan aikaan kolmellakin taholla. Vetelin elonkorjuu ja riihenpuinti oli yksi vuoden 1939 projekteista, ja kyllähän pohjoisemmaskin päästiin, mutta niille töille aika ei erityisen suosiollinen ole ollut. Eräästä kalastusdokumentista on jäljellä vain kuvauksissa napsitut valokuvat, koska filmikelat tuhoutuivat jatkosodan pommituksissa. Enontekiön porolappalaisten parissa ei sentään ihan samalla tavalla ole pyyhkiytynyt pois, mutta elokuvan alkuosuus tuhoutui kokonaan, kuten myös lopun osalta parempilaatuiset lähdemateriaalit. Lähestyvät olympialaiset taas olivat yksi innoittaja hieman erilaiselle liikunnalliselle koosteelle Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä. Töitä tehtiin siis paljon ja ahkerasti monenkirjavien aiheiden parissa vuonna 1939, mutta talvisota esti pitkälti yleisöesityksiä.



Sakari Pälsin työstämät dokumentit Puukolla ja kirveellä sekä Tammelan sianteurastus olivat ilmestymisvuotensa onnistuneimpia yhtiön tuotantoja. Niitä käytettiin opetuselokuvina vielä 1960-luvulla. Kyseinen vuosi oli kuitenkin jo Kansantieteellinen Filmi Oy:n viimeinen, koska jatkosota käytännössä katkaisi kuvaustyöt kesäkuussa 1941 ja samalla yhtiö sortui kasaan. Useat avainhenkilöt saivat komennukset eri paikkoihin ja niinpä yhteinen dokumenttiurakointi jäi vain viiden vuoden taipaleeksi. No, tuossakin rupeamassa saatiin aikaiseksi noin 30 valmiiksi saakka työstettyä dokumenttielokuvaa ja lisäksi useita keskeneräisiä projekteja. Vuosikymmeniä vieri ja lopulta vuonna 1972 Suomen elokuva-arkisto alkoi aineiston pelastamisurakan. Tuohon mennessä tosin moni teoksista oli joko osittain tuhoutunut tai kadonnut kokonaan. Alkuperäisten dokumenttien tekijöitä otettiin mukaan pelastustyöhön ja esimerkiksi Mäkistä ja Vilkunaa haastateltiin projektin puitteissa. Kadonneita elokuvia alkoi löytymään ja tuhoutuneita selostuksia ääniteltiin uudelleen. Yhtiön valokuvat olivat säilyneet paremmin vuosien kurimuksesta ja niistäkin oli apua tässä työssä. Samoista kuvista oli jo vuonna 1943 Mäkisen ja Vilkunan toimesta julkaistu tunnettu sekä suosittu valokuvateos Isien työ.

Vaikka yhtiön taru lopahti jo 1940-luvun alussa, niin mainitun valokuvakirjan lisäksi aineistoa kohti kiinnostusta löytyi, minkä seurauksena Suomi-Filmi Oy teki uudelleenäänitetyt versiot neljästä dokumentista vuonna 1950, mikä tavallaan johti kansantieteellisen elokuvauksen uuteen starttiin. 1950-luvun puolivälissä Suomi-Filmi Oy ja Kansallismuseo ryhtyivätkin yhteistyöhön näiden aiheiden parissa ja sitä jatkettiinkin noin pari vuosikymmentä vuoteen 1975 saakka. Tiedä sitten, tuleeko blogin puolella ikinä siihen aineistoon pureuduttua, koska urakkasuunnitelmana tosiaan on toivottavasti tämän vuoden aikana kahlailla läpi ja kommentoida näiden viiden Isien työt -kokoelmalevyn sisältöä ja ne käsittääkseni kattavat enimmäkseen juuri Kansantieteellinen Filmi Oy:n tuotantoa, mutta onhan sitä silmäiltävää siinäkin pinossa jo melkoisesti. Joka tapauksessa aiheen parissa tulen seuraavinakin kuukausina jatkamaan, ellei sitten täydellinen tylsistyminen sattuisi käymään kimppuun, mutta sellainen vaihtoehto tuntuu ainakin tässä vaiheessa epätodennäköiseltä, koska toistaiseksi kiehtovissa merkeissä minuutit ovat näiden parissa vierineet.

Kevätkuukausien lähestyessä puutarhapuuhat pikkuhiljaa alkavat kuumotella ja siihen voinee etsiä lääkettä moneltakin suunnalta vaikkapa kasvikirjoja tutkimalla, tulevia satoja suunnittelemalla tai nautiskelemalla elokuvien sekä sarjojen antia aiheeseen liittyen. Kirjallisuutta onkin läpi talven tullut kiitettävästi tutkittua, joten vaihteluksi ihan mielellään kelpaa seikkaperäinen esitys eläväisempien kuvien tukemana. Erilaisia puutarhadokumentteja ja -sarjoja maailmassa kyllä riittäisi, mutta valitettavasti omissa hyllyissä on pahoja aukkoja niiden suhteen, enkä edes kehtaa sanoa, että kokoelma olisi sen lajin osalta edes varsinaisesti alkuun nytkähtänyt. Talvi-iltoihin sinänsä hyvin sopivien hömppäisten höttöjen sekaan tahtoo silloin tällöin sujautella tiukkaa asiaa ja ainakin ennakkotietojen pohjalta tältä dokumentilta uskaltaa runsasta sisältöä odotella. Epäilemättä kiehtovasta esityksestä ajattelin pikkuisen tietopaketin tännekin napsutella sekä tietysti samalla elokuvastakin rupatella, eli siispä siis sananen, jos toinenkin hyötypuutarhuroinnista.

Nimensä mukaan The Market Gardener's Toolkit lähtee tarjoilemaan napakkaan tapaan monipuolista tietoa pienimuotoisesta viljelystä, eli jos tunnelmapaloja tavoittelevaa turinaa tahtoo, niin voipi olla tämä 79-minuuttinen paketti vähän liiankin asiapitoinen vyörytys. Dokumentti on jaettu selkeästi kymmeneen viljelyä käsittelevään lukuun, joissa käydään läpi eri aiheita pitkälti vuoden työjärjestyksen mukaan, mikä mielestäni on ihan looginen ja katsojan kannalta ymmärrettävyyttä lisäävä lähestymistapa. Lisäksi mukana ovat lyhyet osuudet esittelylle sekä johtopäätöksille, mutta nuo haukkaavat kokonaiskestosta vain jokusen minuutin. No, ennen kuin kertojan ja asiantuntijan hommista pitkälti vastaava Jean-Martin Fortier päästetään ääneen, niin dokumentti omistetaan pienviljelijöille, joilla on suuria haaveita. Lisäksi mainitaan, että siinäkin mielessä yhteisöllisestä projektista on kyse, koska joukkorahoituksen avulla on budjettia keräilty kasaan.



Mustien ruutujen väistyessä saadaan nopsa silmäys viljelypalstaan ilmakuvien kautta ja kamera löytää Fortierin esittelemään koko touhun taustoja ja pääideaa. Tavatessaan toisensa Fortier opiskeli puolisonsa Maude-Hélène Desrochesin kanssa ympäristötieteitä yliopistolla ja kumpaakin yhdisti halu sekä tarve tehdä myös konkreettisia asioita. Jos oikein ymmärsin, niin WWOOF-jakso luomutilalla työskennellen sytytteli kipinää viljelyyn, missä alkoi näkyä mahdollisuus elantoon ja siinä sivussa myös viehättävältä vaikuttava elämäntapa pientilalla. Alkuvaiheessa kumpikaan ei tiennyt paljoa käytännön asioita viljelystä, mutta pari oli halukas oppimaan. He päätyivät yhdessä ostamaan nykyisen pienen maatilansa vuonna 2004 ja siitä kehitelty kauppapuutarha sai nimekseen Les Jardins de la Grelinette. Tekemistä riittikin, sillä maa-ala oli aiemmin ollut aivan muussa käytössä kuin vihannesviljelyssä. Kauppaan kuului yhteensä yhdeksän eekkeriä, eli noin 3,6 hehtaaria maata, josta kaksi eekkeriä (0,8 hehtaaria) oli eräänlaista preeriaa ja seitsemän eekkeriä (2,8 hehtaaria) metsää. Urakka siis oli kova, että nämä alueet saataisiin tuottavan viljelystoiminnan piiriin, mutta molemmat nuoret viljelijät uskoivat vahvasti itseensä ja ajatukseensa.

Esittelyosiossa pikaisesti kerrotaan myös, että kartalla tila sijoittuu melkoisen pohjoiseen, mikä laittaa omat rajansa ja lyhennyksensä kasvukaudelle. Tarkemmin sanoen Les Jardins de la Grelinette löytyy Kanadasta Quebecin lähistöltä, mutta haasteista huolimatta toiminta on vuosien vieriessä kääntynyt hyvinkin tuottoisaksi. Viljelymaaksi koko tilaa ei ole muokattu, vaan kokonaisalasta vain noin 0,6 hehtaaria on peltokäytössä ja kyseinen osuus on jaettu kymmeneen yhtä suureen lohkoon. Samansuuruisuutta haetaan ja niinpä jokaiselle lohkolle on perustettu 16 pysyvää viljelypenkkiä, joiden leveys on 30 tuumaa (noin 76 senttimetriä) ja pituus sata jalkaa (noin 30 metriä). Tuotantorakennus elintarviketiloineen taas sijaitsee kokonaisuuden keskellä, jotta se olisi saavutettavissa noin minuutin kävelyllä peltojen jokaisesta kolkasta.



Fortier jo alkuun tokaisee, että viljelykausi tietyillä apuvälineillä ja kikoilla näillä seuduilla on käytännössä huhtikuusta joulukuuhun, mutta aikaa ja alaa pyritään hyödyntämään mahdollisimman tehokkaasti, mikä onkin toiminnan ydinajatuksia. Kasvit sekä työvaiheet suunnitellaan ja mietitään tarkkaan, että saadaan pienestä alasta paljon irti. Näkemystensä tueksi Fortier puheleekin, että tilan viljelymyynnit ovat viimeisten 6-7 vuoden ajan pyörineet 150000 Kanadan dollarin luokassa, eli noin 105000 eurossa, mistä pariskunta on saanut itselleen hyvän toimeentulon. Ajan kuluessa heille onkin muodostunut vetävä markkinointiverkosto tuotteilleen, koska kumppanuusmaatalouden (CSA) kautta säännöllisinä asiakkaina on 140 perhettä, joiden lisäksi tila osallistuu kaksi kertaa viikossa viljelijöiden torimyyntitapahtumiin ja tietyt ravintolat ostavat tilalta salaattisekoitusta. Tuloa ei siis ole laskettu yhden kanavan varaan ja muutenkin monipuolisuutta tavoitellaan. Pariskunnan lisäksi tilalta tuloa saavat kaksi kausityöntekijää, jotka ovat hommissa huhtikuusta marraskuuhun. Näiden lisäksi mukana on yleensä kaksi harjoittelijaa. Fortier kertoo tosin, että neljä henkilöä sinänsä selviytyisi tilan töistä, mutta he haluavat antaa mahdollisuuden ihmisille tutustua näihin töihin sekä elämäntapaan käytännönläheisesti. Näillä lohkoilla eivät suuret koneet jyllää, vaan tekeminen on hyvinkin käsityövoittoista. Pienet työkalut tarkoittavat edullisia investointeja, mutta niitä pitää sitten osata myös käyttää tehokkaalla tekniikalla, jotta työt tulisivat tehdyiksi ja tuottavuus säilyisi.


Pikaisen johdannon jälkeen olisi aika vaihtaa seikkaperäisempään tutkailuun ja satovuoden kannalta luontevaa tietysti on lähteä höpöttelemään kasvihuonehommista. Lyhyen kasvukauden vallitessa taimikasvatus on olennaisen tärkeä osa kokonaisuutta, jotta vuoden lämpöinen puolikas saadaan kunnolla hyödynnettyä. Kiinteämmän taimitilan lisäksi pelloille pystytetään pari pienempää kausikasvihuonetta, joiden avulla saadaan pidennystä esimerkiksi salaattikauteen ja suotuisa kasvuympäristö kurkuille. Monipuolinen varhaissato on korkealla tavoitelistalla ja siihen pyritään tekemällä ensimmäiset kylvöt helmikuussa. Tuolloin suuren kasvihuoneen lämmityskustannukset ovat vielä melkoiset, joten ensimmäiset varhaiskasvatukset toteutetaan asuinrakennuksen puolella. Maaliskuussa voidaan jo siirtyä kasvihuoneeseen, jonne taimet siirretään ja uudet kylvökset tehdään. Pyrkimyksenä on taimikasvattaa mahdollisimman suuri osa peltosadosta, koska tämä tapa varhaistaa satoa ja onpa siinä samalla itävyyskin paremmin kontrollissa.

Pelkkää puhelua Fortier ei katsojille tarjoile, vaan antaapa hän pari lyhyttä työnäytettä kylvöpuuhiin ja välineiden käsittelyyn liittyen. Hän myös painottaa kylvöseoksen ja kasvualustan laadukkuutta. Tilalla on päädytty hankkimaan tämä materiaali ulkopuoliselta, mikä on ennen kaikkea nopeampi tapa ja ovatpa viljelijät lopulta kaikkien seikkojen summauksena päätyneet mieltämään sen edullisemmaksikin. Esittelyssä on alkuun yksinkertainen kylvölaite, joka ei näyttäisi hirmuisesti käsikylvöä suurempaan nopeuteen yltävän. Näppäränä kaverina Fortier on kehitellyt pölynimurista voimansa ottavan osittain automatisoidun vempeleen, joka on myös sovitettu valmiiksi käytettäviin kennokokoihin. Kasvavat taimet kastellaan kahdessa vaiheessa, koska taimia suihkutellessa vasta toisella kierroksella päästään veden kanssa syvemmälle juuristoon. Uusia kylvöksiä ja taimieriä tuotetaan kevään edetessä, mutta ilmojen lämmetessä taimikasvatusta siirretään ulkotiloihin. Ylimääräisiä taimia myös myydään, jotta saadaan tuloa muuten sadottomalle välivaiheelle. Taimikasvatuksen muuttaessa pihan puolelle, ei kasvihuone jää tyhjänä nököttämään, vaan sinne laitetaan satoa tuottamaan tomaattikasvusto, joka osaa kuumuutta arvostaa.



Toinen luku viekin jo kasvihuoneen kuumuudesta happea haukkaamaan, koska aletaan kertoa tilan, jos ei aivan ainutlaatuisesta, niin ainakin poikkeuksellisesta peltoviljelyjärjestelystä. Paikkaa pyöritetään tosiaan ilman varsinaista traktoria tai järeitä maanmuokkauslaitteita ja suuritehoisin työkone on kaksipyöräinen "sarvitraktori". Fortier kertoo, että sen käyttöön kuluu hieman yli 200 euron edestä polttoainetta vuodessa, eli fossiilisten voimavarojen käyttö on tässä suhteessa melko minimaalista. Muutenkin maanmuokkaus syvemmältä pyritään tarkoituksella pitämään vähäisenä ja on päädytty vuodesta toiseen säilytettäviin kohopenkkeihin. Niiden hyödyntäminen tosin vaatii tarkkaa suunnittelua, mutta samalla pluspuoliakin on löydettävissä. Ylimääräinen vesi valuu penkeistä pois matalammille käytäville, maa lämpenee keväällä nopeammin ja yleisesti ottaen tiivistymistä tapahtuu vähemmän, eli hyödyt ylittävät haitat. Näiden lisäksi ravinteet pystytään helposti kohdistamaan penkkeihin, eikä tarvitse ruokkia joutomaata. Nopeiden työsuoritusten varmistamiseksi tarvitaan riittävän leveät käytävät ja tilalla on päädytty noin 45 senttimetrin leveyteen. Töiden jouduttamiseksi monet yleisimmistä työkaluista on hankittu penkkien standardileveys mielessä. Yhtenäinen pituus läpi lohkojen taas helpottaa kastelujärjestelmien kokoamisessa ja siirtelemisessä.


Toiselle luvulle ei kerry mittaa kuin nelisen minuuttia, mutta penkkien parissa jatketaan, koska kolmannen kappaleen aiheena on niiden valmistelu viljelykuntoon, mikä onkin äärimmäisen tärkeää onnistumisen kannalta. Syvämmällä tapahtuva maan vääntely ja kääntely tahdotaan erityisesti minimoida, ettei maaperän pienelämä häiriintyisi turhaan. Yksi esivalmisteluvaiheista on penkkien peittäminen mustilla pressuilla, millä on parikin myönteistä vaikutusta. Se nimittäin hävittää jo itämään ehtineet rikkaruohot estäen valon täysin ja samalla peite lämmittää maata jatkotoimenpiteitä varten. Pysyvistä penkeistä puhellaan toki, mutta ihan ilman mitään vaivaa eivät ne muotoaan säilytä, vaan joka toinen vuosi niihin jyrsitään lisää maa-ainesta, koska muuten ne vähitellen tasoittuisivat käytäville. Ajatuksena on jyrsiä käytävältä multaa penkkiin sarvitraktorin lisälaitteella, joka heittää maan sivuun.

Aivan ensimmäisinä vuosina viljelijät pyrkivät voimakkain kompostilisäyksin parantamaan penkkien kasvualustaa ja niinpä jokaiseen 30-metriseen pätkään ajettiin vuosittain viisi tai kuusi kottikärryllistä laadukasta orgaanista ainesta. Mittavan maanparannusurakan jälkeen ei enää tarvita vastaavia vuosittaisia lisäyksiä, vaan kompostia kippaillaan penkkeihin joka toinen vuosi. Myös muita lisälannoitteita hyödynnetään ja nämä muokataan kevyesti penkkien pintamultaan. Näihin töihin sarvitraktori sopii hyvin ja Fortier kehuukin, että monipuolisine lisälaitteineen se onkin varsin näppärä työkalu pientilalle. Käytännössä kaikki tähän koneeseen tilalla liitettävät muokkauslaitteet käsittelevät maata muutaman senttimetrin kerrokselta. Puheiden perusteella leveä talikko onkin tilan työkaluista ainoa, joka pureutuu merkittävästi syvemmälle, eli noin 30 senttimetriin. Penkkejä valmistellessa tämän apuvälineen kanssa kevyesti väännetään maata, jotta vuosien tuoma väistämätön tiivistyminen vähenisi, mutta mistään kyntämisestä ei voi puhua.



Ennen kuin valmisteltuja penkkejä lähdetään täyttämään satokasveilla, niin on hyvä höpötellä niihin liittyvistä valinnoistakin vähän, joten neljännen kappaleen aiheena onkin viljelykierto. Edellistä osuutta kuitenkin sivutaan, sillä juttua aloitellaan kompostista kertomalla. Fortier on kumppaninsa kanssa ostanut alusta lähtien valmiin kompostin ulkopuoliselta asiantuntijalta ja tilalla on pyritty hankkimaan parasta saatavilla olevaa laatua. Hän suositteleekin, että jos ei ole aikaa tai osaamista kunnollisen kompostin valmistamiseen, niin kannattaa luottaa asiantuntijaan. Varsinainen viljelykierto on suunniteltu sillä johtoajatuksella, että tilan satokasvit on ryhmitelty viiteen eri kerhoon. Kasvien suvut sekä ravinnetarpeet ovat olennaisia seikkoja ryhmittelyssä. Myös torjuntatarpeet ja vaatimukset kastelun suhteen huomioidaan luokittelussa.

Ensimmäiseen porukkaan kuuluvat ruokasipulit, purjot ja valkosipulit, toisessa kiertävät erilaiset kaalikasvit, kolmannessa kimpassa ovat kurkut ja kurpitsat, neljäs koostuu koisokasveista, joista mainitaan munakoiso, paprika ja tomaatti. Viides rykelmä onkin sitten jo sekalaisempi kasauma, jota yhdistää vähäisempi ravinnetarve, eli mukana on papuja, salaatteja, herneitä ja kriteereihin sopivia vihanneksia. Viljelykierron päätarkoituksina on vaikeuttaa tautien ja tuholaisten pesiytymistä lohkoille kasvien vaihtuessa ja toki myös yksipuolista viljelyä vältellen vähentää maan köyhtymistä tiettyjen ravinteiden suhteen. Perusajatus toteutuksen suhteen on, että joka toinen vuosi viljelykasvi valitaan lohkolle vaateliaammista ryhmistä, jolloin tietysti mukaan laitetaan annos uutta kompostia, kuten on aiemmin mainittu. Joka vuosi yksi lohko omistetaan kokonaan valkosipulille ja dokumentissa esitetään pikaisesti yksi mahdollinen useamman vuoden kattava viljelykiertovaihtoehto eri lohkoille.



Suunnitteluun sekä toteutukseen haasteensa heittää viherlannoitus, joka myös on kuvioissa mukana. Yhtenä tavoitteena on tiettyjen kasvien avulla toteuttaa typensidontaa, eli napata ilmakehän typpeä maaperään. Esimerkiksi palkokasvien ja apiloiden juuriin muodostuu tiettyjen maaperän bakteerien ansiosta juurinystyjä, joiden avulla tämä lannoitusmenetelmä mahdollistuu. Kyseessä onkin merkittävä typpilisä ja etenkin luomuviljelyssä suosittu välivaihe viljelykiertoon. Viherlannoitusta voidaan käyttää yhtenä keinona rikkakasvien torjunnassakin, mutta hyötyjen lisäksi löytyy niitä hankaluuksia myös. Koska puhutaan erittäin pienestä maatilasta, niin viherlannoituskasvusto vie helposti merkittävästi aikaa ja tilaa varsinaisilta satokasveilta, minkä lisäksi se vaatii omat työnsä.

Viherlannoituskasvusto pitää lopulta kuitenkin silputa penkkeihin ja vihermassan päälle jyrsitään vielä käytäviltä multaa nopeuttamaan maatumista, mikä vie vähintään sellaiset pari viikkoa. Hajoamista voidaan nopeuttaa vetämällä pressut päälle kahdeksi tai kolmeksi viikoksi, mutta etenkin viileämpinä vuodenaikoina vihersilpun maatumisessa menee helposti neljäkin viikkoa, kun pieneliötoiminta on jo hidastunut. Suunnitteluosasto joutuukin tilalla pähkäilemään, miten saataisiin soviteltua viherlannoitukset satokasvien lomaan, mutta vähintään tyydyttäviä ratkaisuja on löytynyt. Ennen kuin talvi tuo lumensa ja jäänsä peltojen päälle, niin tilalla pyritään jättämään jokin peitekasvusto maahan, eikä vain paljasta pintaa. Näin voidaan vähentää eroosiota sekä kevään sulamisvesien aiheuttamaa ravinnehävikkiä.



Kunhan penkkejä on riittävästi valmisteltu ja kevät aurinkoineen tuonut suotuisat lämmöt, voidaan jo vähitellen vaihtaa istutustöiden pariin. Niinpä viidennen osuuden otsikkona onkin taimien siirto lopullisille kasvupaikoille. Tässäkin tulee jälleen tavoite tehokkuuteen monessakin mielessä esille. Ensinnäkin pieni viljelyala pyritään hyödyntämään maksimaalisesti, mikä tarkoittaa, että käytetään huomattavasti pienempiä rivi- ja taimivälejä kuin tavallisesti. Kasvit tulevat niin lähekkäin, että kasvaessaan nopeasti koskettavat toisiaan, mistä muodostuu penkkiin peite. Viljelykasvien muodostama yhtenäinen kerros estääkin tehokkaasti valoa pääsemästä maahan, mikä tukahduttaa pienemmät rikkakasvit ja estää uusien itämisen. Samalla syntyy kosteutta pitävä pienilmasto. Poikkeuksellisen tiheistä väleistä Fortier ottaa esimerkiksi porkkanan, jota laitetaan 76 senttimetriä leveään penkkiin vierekkäin viisi riviä. Tyypillisesti samalle alalle ei välttämättä tulisi kuin yksi rivi, jos menetelmä olisi perinteisempi.

Kasvien tiiviillä sijoittelulla on sekin hyöty, että tietyn määrän peittäminen vaikkapa suojaharsoilla käy moninkertaisesti nopeammin ja tietysti pieneltä alalta saadaan intensiivisellä taktiikalla suuri sato. Aiempien lukujen tapaan viidennessäkin työskentelyllä yritetään tehdä menetelmiä selkeämmiksi. Fortier esimerkiksi näyttää, miten rivi- ja taimivälit saadaan yksinkertaisin käsityökaluin helposti ja nopeasti määriteltyä, minkä jälkeen ei enää istuttajan tarvitse pähkäillä oikeita paikkoja. Luotisuorat linjat eivät niinkään ole tavoitteena, vaan tarkkoja etäisyyksiä haetaan ja tällaisella pikaruudukolla ne on näppärästi hahmoteltu. Ennen varsinaista istutusta taimet saavat vielä kunnollisen kastelun ja myös penkkien riittävästä kosteudesta huolehditaan. Fortier on sillä kannalla, että istutustyön tulee olla ripeää, eli pari liikettä per taimi ja sitten siirto seuraavaan.



Pari päivää istutusten jälkeen on tarpeellista tarjota taimille riittävä vesi, eli kastelun kautta yritetään varmistaa suotuisat olosuhteet alkutaipaleelle. Ainakin osa peltoon sujautetuista taimista kaipailee vähän muutakin päänsä päälle kuin vain avotaivaan. Siinä vaiheessa mukaan menoon tulevat siirrettävät kaaritunnelit, jotka ovat rakenteiltaan yksinkertaiset ja kevyet. Fortierin mukaan kaksi ihmistä pystyy purkamaan, siirtämään ja kokoamaan tällaisen rakennelman parissa tunnissa. Ne on lisäksi suunniteltu siten, että korkeutta voidaan kasvukauden tarpeiden mukaan muutella helposti. Keväällä ja syksyllä ilmasto on viileämpää ja tuulet kovemmat, niin tunnelit pidetään melko matalina. Kesäkauden koittaessa ja kuumuuden kasvaessa kattoa viedään ylöspäin ja samalla saadaan lisää työskentelytilaa. Pitkän kasvukauden vaativia kasveja ei laiteta suoraan maahan, vaan penkit peitetään vahvalla ja kestävällä suodatinkankaalla, jota voidaan myöhempinä vuosina käyttää uudelleen. Kangas pitää rikkakasveja loitolla ja varsinaisille satokasveille poltetaan kankaaseen sopivat istutusreiät.


Istutusniksien läpikäymiseen käytetään dokumentista poikkeuksellisen pitkä pätkä, eli melkeinpä kymmenen minuuttia, jonka jälkeen siirrytään peltokylvöjen salaisuuksia selvittelemään. Tilalla tosiaan on pyrkimyksenä esikasvattaa suuri osa kasveista taimina ennen peltovaihetta, mutta aivan kaikkien kohdalla se ei ole mahdollista tai kannattavaa, joten kylvölaitteiden ja -tekniikkojen taitaminen on toivottavaa. Ensimmäisinä vuosina Fortier vaimonsa kanssa kylvi siemenet ihan käsin ja vaikka sorminäppäryyttä ilmeisesti löytyikin, niin siitä huolimatta myöhemmin hankitut kylvökoneet ovat helpottaneet urakkaa huomattavasti. Tarkkuuskylvökoneet tosin ovat herkkiä välineitä ja penkkien pitää olla puhtaita, tasaisia ja vankkoja sekä maan riittävän kuivaa, etteivät laitteet tukkeutuisi. Koneita voidaan säätää siementen mukaan, mutta siitä huolimatta tilan monipuolista ja laajaa valikoimaa varten on hankittu useampia erilaisia tarkkuuskylvökoneita, joiden vahvuudet ja soveltuvuudet vaihtelevat siementen kokojen ja muotojen mukaan. Kylvössä voidaan ottaa ohjelmaan myös sekaviljely (intercropping), eli samaan penkkiin kylvetään kaksikin kasvilajia ja voidaan saada pari eri aikoihin sijoittuvaa satoa samalta alalta, mikä jälleen lisää pienen palstan tehokkuutta ja valikoiman monipuolisuutta.


Seitsemännen osuuden aiheena on kastelu, mutta vaikka kirjaimellisesti elintärkeästä kokonaisuuden osasesta onkin kyse, niin dokumentissa se kiirehditään parissa minuutissa läpi. Luomuviljelyä harjoitetaan, vaan se ei tarkoita, että huihai-asenteella jätettäisiin arvokkaat sadot pelkästään luontoäidin suomien sateiden varaan ja armoille. Niinpä kastelujärjestelmät pitää laittaa hyvissä ajoin kuntoon, koska kylvön jälkeen pitää varmistaa itämiselle olennainen kosteus. Sen verran Fortier availee yksityiskohtia, että pelloilla lähinnä käytetään suuruudeltaan erilaisia aloja kattavia sadettimia, mutta muovipenkkien alla luikertavat tihkukasteluletkut. Jälkimmäiset vaativat selkeästi enemmän työtä ja siirrettävyys on huomattavasti heikompi kuin sadetinlinjastoilla. Kasteluvesiä varten tilalle on kaivettu lampi, joka sijaitsee noin 150 metrin etäisyydellä puutarha-alasta, ja josta vettä vyöryttelee janoisten kasvustojen suuntaan sähkökäyttöinen pumppu.


Vesi, lämpö ja muut elämän edellytykset laittavat viljelykasvit vauhtiin, mutta samoista elementeistä voimansa nappaavat myös ne vähemmän toivotut vieraat, eli rikkakasvit, joille kahdeksas kappale omistetaan. Aiemmin mainittu satokasvien muodostama elävä peitekerros toki auttaa, mutta rikkakasvit ovat monesti niinkin nopsia sekä sinnikkäitä, ettei pelkästään tällaisen tempun varaan voi laskea, vaan käytännössä jokaista satoa kohti vaaditaan pari mekaanista käsittelyä. Penkkien valmistelun yhteydessä tosiaan varhaiset vieraat vitsaukset tukahdutetaan mustilla pressuilla, mutta kyllähän niitä siitä huolimatta myöhemmin putkahtelee pintaan maan suuresta siemenpankista. Joillekin kasveille tehdään mustasta biohajoavasta muovista yksivuotiset katteet, jotka käytännössä vähentävät kitkentätarpeen lähelle nollaa ja koska materiaalit ovat luonnollisia, voidaan kate kauden päätteeksi muokata maahan. Luonnonmukaisempiakin vaihtoehtoja hyödynnetään paikoin ja esimerkiksi valkosipulilla käytetään olkikatetta kitkentäpainetta poistamassa.

Mitä tulee varsinaisiin kitkentätyökaluihin, niin suurimpiin suosikkeihin kuuluvat erilaiset harat ja kertomusten perusteella ahkerimmassa käytössä ovat selkää säästävät pitkävartiset ja samalla kaksiteräiset harat. Myös muita haroja tarvitaan, koska esimerkiksi eri kasveilla taimivälit jonkin verran vaihtelevat ja pitää löytää teräleveydeltään sopivat työkalut. Teristä onkin huolehdittava säännöllisesti, jotta hyvä haraustulos varmistuisi. Lopputuloksen onnistumista voi myös auttaa ajoittamalla operaationsa oikein, eli liikkeellä pitäisi olla silloin, kun rikkakasvi on vielä hento ja herkemmin haavoittuva. Käytännössä siis vähän sen jälkeen, kun epätoivottu vieras tupsahtaa pinnan päälle. Aurinkoinen, kuiva ja kuuma sää vielä auttaa huomattavasti kiusankappaleiden nuupauttamisessa.



Fortier painottaa, ettei rikkakasviongelmiin sovi suhtautua leväperäisesti ja siitä saa itselleen moninkertaisen ongelman ja vuosiksi harmia, jos päästää rikkoja siementämään, joten harojen on hyvä viuhua ripeästi oikeisiin aikoihin. Harauksesta on myös muita hyötyjä satokasveille, koska terät muokkaavat kevyesti maata rikkoen mahdollisesti kuivettuneen pintakerroksen, jolloin happi ja kosteus löytävät tiensä sujuvammin syvemmälle. Tilalla on käytössä myös kevyt liekitin, jolla voidaan käsitellä kylvökset juuri ennen kuin varsinaiset satokasvit ilmestyvät pintaan ja tätä kautta päästään eroon yhdestä rikkaerästä. Liekittimen kanssa pitää tosin tietää, mitä on tekemässä, koska väärin ajoitetulla toimenpiteellä tekee helposti huomattavasti enemmän haittaa kuin hyötyä. Yleisenä ajatuksena kaikkiaan on se, että mitä enemmän rikkoja pystyy ennakkoon torjumaan, sitä parempi lopputulos ja vähemmällä työllä pääsee.


Rikkakasvien lisäksi monenkirjavat tuhohyönteiset aiheuttavat huolta ja harmia ja niistä pulmista onkin luontevaa puhella perään, eli yhdeksännen luvun aiheena ovat haittahyönteiset. Silloin tällöin näkee väittämiä, että kunhan kasvusto on terve ja hyvin hoidettu, niin se jotenkin itse pystyisi pitämään tuholaiset kurissa, mutta Fortier ei kuitenkaan näihin juttuihin usko, vaan toteaa, ettei ole ikinä moista ihmettä todistanut. Käytännössä aina satokasvien riesaksi jokin eläväinen ilmestyy osaansa haukkaamaan ja näihin epätoivottuihin vieraisiin pitää varautua hyvissä ajoin sekä selvittää tarkasti, mikä torjuntakeino tepsii mihinkin. Tilalla erilaiset harsot ja tiheäsilmäiset verkot ovat suosiossa, mutta niissäkin on tiettyjä haittoja sekä rajoituksia. Siinä missä keväällä ja syksyllä harsojen tuoma lisälämpö on lähinnä pelkkää plussaa, niin kesäkaudella voipi kuumuus käydä harson alla aivan liian tukalaksi. Siinä onkin yksi syy, miksi helteiden vallitessa kaivellaan harsojen tilalle hengittävämpiä verkkoja.

Lämpö ei ole ainoa mahdollinen haittapuoli harsoissa, vaan usein ne estävät pölytystä merkittävissä määrin, mikä tarkoittaa, että jotakin muuta pitää keksiä, koska tiettyjen kasvustojen pitää olla hyönteisten saavutettavissa kukinta-aikana. Keinot eivät missään nimessä näihin mekaanisiin katteisiin rajoitu, mutta tarkkuutta ja tarkkaavaisuutta tarvitaan torjuntatarpeen selvittelyyn. Fortierin mukaan näin pienellä tilalla yleensä riittää noin 15 minuutin mittainen aamulenkki lohkoilla, niin asiansa osaava saa siitä jo hyvän käsityksen, että missä mennään ja mitä tulisi tehdä. Biologiset torjunta-aineet ovat käytössä viimeisenä keinona, eikä Fortier pidä niitä lainkaan ideaalisena vaihtoehtona, mutta kun suuret satomenetykset uhkaavat, niin ruiskutuksiakin tehdään. Kasvihuoneiden puolella taas vastaavaa työtä tekevät torjuntaeliöt. Luonto siis haluaa monenmoisia haasteita heittää ratkaistavaksi, mutta jos osaa toimia monimuotoisuutta suosien, niin saattaapi saada luontoäidiltä vähän apua tuholaisongelmien torjumiseen. Les Jardins de la Grelinette sijaitsee tavanomaisten peltojen keskellä omanlaisenaan kirjavana luomukeitaana, jossa panostetaan monimuotoisuuteen kasvattamalla aitoja, pensaita, puita ja perennoja. Tällainen lajien runsaus tuo alueelle lisää pölyttäjiä, lintuja ja muita hyötyhyönteisiä, ja tekeepä se samalla paikasta viihtyisämmän noin olemisen ja elämisen kannalta.



Lopun lähestyessä ei vielä dokumentissa laiteta jäähdyttelyvaihdetta päälle, vaan yksi merkittävä osuus on vielä kahlattavana, nimittäin sadonkorjuu. Kymmenes luku onkin kaikista mittavin, eli noin 11 minuuttia. Fortierin kokemuksen perusteella noin 50 prosenttia tilan työajasta kuluu näiden hommien parissa, joten sadonkorjuun sujuvuus on ehdoton edellytys kannattavuudelle. Kuten myös monessa muussa työvaiheessa, on oikea ajoitus jälleen ratkaisevan tärkeää, sillä liian varhain tai myöhään suoritettuna työllä on negatiivisia vaikutuksia makuun ja varastointiominaisuuksiin. Tilalla sadonkorjuu pyritään aloittamaan aikaisin aamulla ja keruuta seuraa mahdollisimman nopea viilennys, jotta tuoreus taattaisiin. Fortierin mielestä tällaisessa kauppapuutarhatoiminnassa kylmiö on melko olennainen osa ja sitä suunnitellessa kannattaa ennemmin ylimitoittaa viileän tilan tarve. Jotta kuljetus ja käsittely kävisi kätevästi, niin säilytyslaatikot pitäisi myös valita tarpeita vastaavasti.

Tilalla myynti tapahtuu yleensä sadonkorjuuta seuraavana päivänä, joten senkin takia pyritään siihen, että satokasvien matka pellolta kylmiöön sujuu ripeästi. Työ jakautuu käytännössä kolmeen vaiheeseen, kun keruun yhteydessä on lyhyt väliaikaisvarastointi, tätä seuraa tuotteiden pesu elintarviketilassa ja lopulta siirto kylmiöön. Mahdolliset pakkaukset voidaan tehdä myöhemmin. Erityisen herkkiä ovat lehtivihannekset, jotka yritetään vielä ennen pesuvaihetta viilentää leikkauksen jälkeen kylmällä vedellä. Näiden sadonkorjuu onkin usein työlistalla aamun ensimmäisenä hommana. Sadonkorjuunkin suhteen mielessä pyörii jatkuva pyrkimys tehokkuuteen, eli uusia menetelmiä sekä välineitä tarkkaillaan ja testaillaan. Myös elintarviketila on suunniteltu näitä tavoitteita tukemaan, eli saadaan kuljetusmatkoja ja lastausaikoja lyhyemmiksi.



Sadonkorjuukikkojen lomassa Fortier puhelee myös, että jos joku on kiinnostunut aloittamaan tällaista toimintaa, niin ei välttämättä kannata kokeilla kaikkea kerralla heti, vaan voisi ensin keskittyä jokuseen lajiin. Yhtenä vaihtoehtona on luottaa kasveihin, jotka on helppo myydä tuoreina ja kysyntää riittää, kuten vaikkapa porkkana. Lyhyen kasvuajan vaativat lajit ovat mahdollisuus etenkin pienille aloille, koska voidaan lyhyelläkin kasvukaudella saada kaksi satoa yhdeltä lohkolta. Yksi vaihtoehto on lähteä tutkimaan tuottavampien rahakasvien maailmaa ja siitä puolesta otetaan esimerkiksi tomaatti. Vähän yllättäen Fortier kertoo, että noin 30 prosenttia tilan tuloista on tomaatin tuomia, vaikka dokumentti sinänsä painottelee vahvasti peltopuolta. No, tomaatit vaativat kuitenkin erikoisosaamista sekä paljon huomiota, joten on hyvä, jos yksi porukasta voi omistautua melkeinpä täysaikaisesti huolehtimaan niistä. Les Jardins de la Grelinette ei kuitenkaan ole yhden tuottavamman kasvin varassa, vaan valikoima halutaan pitää vaihtelevana sekä kiinnostavana ja samalla laatu erittäin korkealla.


Kun on saatu peltoasiat ja vähän muutakin puheltua läpi runsaassa 70 minuutissa, onkin loppulausuntojen ja pienimuotoisen innostuspuheen paikka. Fortier on kannustamassa uusia naamoja ammatin pariin ja rohkaisee, että vähästäkin voi aloittaa. Aika ja tila voivat myös olla luovuutta sekä tehokkuutta ruokkivia rajoitteita, jotka kannustavat etsimään toimivia ratkaisuja. Vaikka nykymaailma usein kääntyykin siihen suuntaan, että halutaan halvemmalla ja enemmän, niin ei se estä ottamasta omaksi lähestymistavaksi parempaan laatuun pyrkimistä. Vaikka miekkonen selvästi on toivottamassa uusia yrittäjiä alalle, niin sen verran hän lopussa rauhoittelee, että suosittelee ennen isompaa sitoutumista työskentelemään vaikkapa vuoden vastaavien töiden parissa. Kunhan näkee koko satovuoden kierron ja kaikki työvaiheet, niin osaa paremmin päätellä, onko kyseessä sellainen kokonaisuus, joka haasteineen ja mahdollisuuksineen tuntuu olevan omaa sydäntä lähellä. Asiapitoinen ja tiivistahtinen esitys on ihan sopivaa lopetella kepeämmällä mokakoosteella, mutta luulisin, että monia aiheita kattavasta käsittelystä huolimatta paketti jättää paljonkin kysymyksiä etenkin, jos ei ole vastaavista menetelmistä etukäteen kuullut.


Sattuupa sopivasti, että jo kolmisen vuotta dokumenttia varhaisemmin Fortier julkaisi kirjan The Market Gardener: A Successful Grower's Handbook for Small-Scale Organic Farming, jonka olen jo aiemmin onnistunut lukaisemaan. Sanoisin, että jos näiden teosten asiasisällöt laitettaisiin puntariin, niin kyllähän monessakin mielessä seikkaperäisempi kirjallinen esitys voittaisi selkeästi. En kuitenkaan lähtisi väittämään, että dokumentti olisi lähinnä mainosta tai markkinointimateriaalia kirjalle, vaikka tekstimuodossa melkeinpä kaikki asiat käydään kattavammin läpi. Dokumentti kuitenkin selkeyttää asiaa paljon näyttämällä tekemistä ja sitä, miten suunnitelmat toteutuvat konkreettisesti tilan lohkoilla. Luulisin, että etenkin vaihtoehtoisista viljelytekniikoista kiinnostunut, mutta käytännönläheistä kokemusta vailla oleva katsoja saa dokumentin selkeistä osioista paljonkin tietoa ja myös innostuneisuutta irti.

Kokonaisuushan on niin valtava, että siitä olisi helposti tekaissut kokonaisen sarjan ja jokaisesta osuudesta voisi höpötellä tuntejakin, kun käytännössä elokuvassa niistä on tiivistetty kasaan parista minuutista runsaaseen kymmeneen vaihtelevia esityksiä. Teoksesta ei kuitenkaan jää sellaista vaikutelmaa, että tekijät olisivat tyytyneet pintaraapaisuun, vaan kyllähän ajatusta toiminnan takana pyritään tuomaan useampaankin otteeseen esille ja samoin tutkitaan tärkeimpiä seikkoja tarkemmin. Koska kirja on tosiaan tuttu, niin uskoisin, että lopputuloksena olisi melkoinen infoähky, jos se olisi yritetty tunkea vaikkapa parituntiseen dokumenttiin. Yksityiskohtaista sisältöä siinä on yksinkertaisesti liian paljon, jotta sen voisi kääräistä normaalimittaiseksi ja nautittavaksi elokuvaksi. Minusta siis sekä kirja että elokuva muodostavat yhdessä hyvin toimivan ja toisiaan tukevan parivaljakon. Kirjassa tosiaan on kiitettävän tarkkaa tietoa jokaiselta elokuvassa nähtävältä osa-alueelta ja siihen reilu ropsaus yleistä viljelytietoutta kaupanpäälliseksi. Mitä näiden teosten eroja mietin, niin väittäisinpä myös, että kirjan puolella itse elämäntavasta pystytään maalaamaan houkuttelevampi kuva, kun elokuvassa taas ei oikein tunnu olevan aikaa tunnelmointituokioisille, valitettavasti.



Tietysti tällaisessa dokumentissa onkin sopivaa, että aihe ja asiapitoinen puhe menevät hötön edelle, mutta itse kyllä myönnän sitä hattaraakin usein kaipailevani. Sitä sopisikin puolestani sekoittaa puutarhanhoitoon, koska se on harrastuksena ja ammattina monien sydämiä lähellä, joten ainakin omasta mielestäni verkkaisia ja lämpimiä draamoja voisi varmaan helpostikin näihin puitteisiin sovitella. The Market Gardener's Toolkit ei tietenkään sitä suuntausta tavoittele ja nimensä mukaan onnistuneesti esittelee käytännönläheistä tietoa etenkin luonnonmukaista viljelyä harjoittaville pientiloille, mutta itsehän iltailoksi toistakin laitaa haikailen. Luultavasti niitäkin vihertäväisiä puutarhatarinoita on elokuvamuotoon tehty ja omissa tiedoissa on valtavia vajauksia, eli jospa sattuisi jollekulle tulemaan mieleen suositeltavia katseluehdotuksia, niin kiitollisena otan vinkkejä vastaan.

Tunnelmoinnista turistessa en millään malta olla muistelematta viime vuoden helmikuun lopussa kommentoimaani kotimaista loistokasta ja erittäin hyväntuulista sekä koskettavaakin dokumenttia Eedenistä pohjoiseen, jossa puutarhapuuhia lähestytään ja kurkitaan toisesta kulmasta. Siinä samalla käydään läpi pitkään yhdessä olleiden pariskuntien tarinoita ja intohimoa puutarhanhoitoon. Suunnilleen jokainen kyseisen dokumentin esittelemistä pareista tuo ilmi, että vaikka kyseessä on harrastus, niin siitä huolimatta pohjalla on huomattavasti merkittävämpi tarve kuin vain täyttää päivien joutoaikoja jollakin puuhastelulla. Eedenistä pohjoiseen onkin sekä silmille että sydämelle äärimmäisen kaunista katsottavaa ja etenkin pimeämpään vuodenaikaan sijoitettuna piristää mieltä, mutta myös liikuttaa toistuvasti. Nyt on vähän sellaisia tuulahduksia ulkoilmassa, että talvi on taistonsa häviämässä, mutta jospa kevät kuitenkin viivästyy, niin taidanpa vielä maaliskuun aikana kyseisen ihanan ja iloisenkin elokuvan kertailla.



Tulevien vuosien puutarha-aiheisia katseltavia voisi myös lyhyesti mietiskellä ja kuten alkupuolella totesin, niin erityisesti dokumenttien maailmassa tarjonta on runsasta. Esimerkiksi ohjaaja Olivier Asselin on tehnyt jo aiemmin parikin viljelyyn liittyvää juttua, eli elokuvat The Permaculture Orchard: Beyond Organic ja Permaculture Skills, joista etenkin ensimmäinen kovastikin kiinnostaa. Permakulttuuriin liittyen onkin tullut tuijoteltua ainakin kourallinen dokumentteja, joten sinänsä valinnanvaraa kyllä riittäisi, mutta melko usein olen noiden parissa todennut, ettei sisältö ole toiveita vastannut ja anti on jäänyt vaisuksi. Voisi kuitenkin olettaa, että Asselinin yhdessä Fortierin kanssa näyttämä tiukahko ja kattavakin asialinja selkeästi toteutettuna saattaisi hyvinkin tuottaa tulokseksi mielenkiintoisen ja hyödyllisenkin esityksen aiheesta.

Voisihan elokuvasta, tekijöistä ja käsitellyistä viljelymenetelmistä enemmänkin naputella, mutta eiköhän tässä taas ole yksi juttu jälleen paisuteltu ja pulskistettu ihan riittävästi. Vaikka dokumentti sinänsä onkin ehkä ensisijaisesti suunnattu luonnonmukaisia menetelmiä suosiville pienviljelijöille, niin ainakin itse näkisin, että voihan näitä periaatteita keinoineen soveltaa kotipuutarhaankin, koska tosiaan menetelmät ovat sellaisia, että käsityökaluilla pärjää pitkälle. Siinä suhteessa luulisin dokumentin olevan mielenkiintoista vilkuiltavaa myös harrastusmielessä vihannesviljelystä viehättyneille, koska mukana tosiaan on paljon Suomekin oloihin sovellettavia neuvoja. Fortierista löytyy Wikipedian puolelta tietoa, jossa samalla toki on vähän asiaa tilastakin. Samoin Wikipedia availee tätä pienimuotoista hyötypuutarhurointia artikkelissaan, mutta sanoisin, että Les Jardins de la Grelinette on jokseenkin epätyypillinen esimerkki etenkin pienen kokonsa ja melko intensiivisen lähestymistapansa ansiosta. Jos linkkilistaa vielä kasvatellaan, niin tilalla on tietysti oma sivustonsa, mutta sinne ei ole vastaavaa tietotulvaa lähdetty kerryttämään kuin kirjaan tai elokuvaan ihan ymmärrettävistä syistä. Sen verran siihen suuntaan tahdon kuitenkin vinkkailla, että työkaluosiosta löytyy videoita, kuvia ja tekstimuotoistakin asiaa välineistä, jotka dokumentissa käydään turhankin nopsasti läpi. Kun näistä lähteistä muodostaa yhden paketin, niin mielestäni kasassa on hyvä ja selkeä kokonaisuus, joka pysyy läpi linjan kiitettävän käytännönläheisenä ja jutut on osattu esittää olennaisuuksiin keskittyen. Itse koenkin saaneeni runsaasti inspiraatiota, ideoita ja sellaista tietoa, josta on hyötyä tulevaisuudessa, eli uskallanpa suositella muillekin, joilla on taipumusta nähdä pienessä suuruuden mahdollisuuksia. Noin elokuvana miksikään mahtavaksi viihde-elämykseksi The Marker Gardener's Toolkit ei tietenkään taivu, enkä sellaista etsinytkään. Joka tapauksessa mieltä kiehtovaa ja hyödyllistä juttua riittää minuuttimäärään nähden valtavasti ja onhan se noin yleisestikin kovin kivaa tällaisen innostavankin kuvaston parissa pikkuhiljaa kohti kevättä kuljeskella.



The Market Gardener's Toolkit (2016) (IMDB)

Viime kerran vihannesviljelyoppitunnin tiukan tietopaketin perään voisi taas kevyempää viihdykettä viskaista. Kansi ainakin suoraan lupaa hyviä hetkiä kera yllätyksellisyyden ja romanttisten koukeroiden, mikä tietysti kelpaa mainiosti. Löytyypä sieltä myös luonnehdintaa, ettei kyseessä mikään tavanomaisin tapaus olisi ja sen takia olenkin jättänyt ennakkoselvittelyt minimiin, jotta se yllätysmahdollisuus säilyisi. Luulisin, että jotakin näppärää ja nokkelaa on hakusessa, mikä vaistomaisesti vilunväristyksiä välillä aiheuttaa, koska jos taitoa tähän ei olekaan, niin lopputulos voikin olla katsojan kannalta sujuvasti soljuvan ja kiehtovan elokuvatuokion sijaan pitkitettyä piinaa. Katsonpa, kumpaa tulee, vai jäädäänkö vähän tylsästi jonnekin unholaan tuomitun keskinkertaisuuden joukkoon?

Kaunis kesäpäivä näyttäisi vierittelevän minuutteja eteenpäin, vaan pienoinen pahaenteisyys miltei heti kuviin hiipii, kun joukko poliiseja astelee erääseen liikkeeseen sisään ja melkeinpä siinä samassa kuuluu laukauksia. Katsojalle ei ainakaan heti tahdota tiedotella, mitä tässä oikein on meneillään, koska pian perään tapahtuu aikaloikka, mikä kelailee kalenterin edeltävään sunnuntaihin. Tuolloin ilmeisesti samassa liikkeessä onkin huomattavasti kepeämpi ilmapiiri ja päivän aikaisempaa työvuoroa myyntitiskin takana hoitava Todd (Daniel Eric Gold) yrittää parhaansa mukaan taikoa hymyjä asiakkaiden kasvoille, vaan eipä huulenheitto oikein tunnu toivottuja reaktioita herättelevän. Ensisilmäyksen perusteella vaikuttaa siltä, että paikassa viihtyy vakiintunut ja tuttu asiakaskunta, jota lähdetään katsomon suuntaankin esittelemään.



Nähtävästi huolestunut poliisi (Clayton Prince) käväisee kyselemässä ilmeisesti ongelmiin ajautuneen serkkunsa perään, joka on myös Toddin tuttuja. Muutaman metrin etäisyydellä syrjäisemmässä pöydässä aikaansa tappaa taas porukka, joka juttujen perusteella onkin lain ja järjestyksen täysin toisella puolella. Ryhmän johtohahmo on selkeästi Glenn (Jamie Kennedy), eikä hänen haaveenaan ainakaan ole maailman mukavimman tyypin palkintoa voittaa, koska taipumusta tylyttelyyn tuntuu löytyvän. Seuralainen hänelle tahtookin hiukkasen naljailla, ettei Glenn mikään ilopilleri tai hyvien tuulahdusten tuoja ole ja vastaukseksi tulee kitkerää kuittia, että jos meno ei miellytä, niin voipi vaikka poistua pysyvästi kuvioista.

Jos siirrytään pari metriä toiseen suuntaan, niin yhdestä pöydästä tavataan Craig (Hubbel Palmer), ja hän onkin yleiseltä olemukseltaan huomattavasti säyseämpi heppunen kuin takarivin kireä sekä ilkeä Glenn. Aivan huoletta Craigin taukohetkonen kahvikupposen äärellä ei ole kulumassa, koska kannettavan näytölle ilmestyy salaperäinen tuntematon tyttö, joka esittelee itsensä Ellyksi (Madeline Carroll). Näyttää siltä, että syystä satunnaisesta Craig on valittu eriskummallisen viestin vastaanottajaksi, eikä mikään ihmekään, ettei hän maailmoja mullistavaa ilmoitusta ole noin vain nielemässä, vaan menee lähinnä tämän odottamattoman juttutuokion seurauksena hämilleen. Paikalle polkaisee henkilökuntaan kuuluva ja ilmeisesti paremmin iltavuoroissa viihtyvä Claire (Jennifer Love Hewitt), eikä Todd malttaisi millään omaa vuoroaan lopetella, vaan yrittää suostutella työkaverinsa myöhemmin illalla konserttiinsa. No, Claire on kuitenkin sitä mieltä, ettei tällainen yhteinen vapaa-ajan viettäminen ole ajatuksista parhaita ja Todd saa jäädä nieleskelemään pettymystään.



Tutut ja tuntemattomat pienehkössä kahvilassa törmäilevät ja päivät vaihtuvat vähitellen, mikä tarkoittaa, että hiljalleen elokuvan alussa nähtävä poliisin suorittama väliintulo lähenee. Ihan viimeisten minuuttien täydelliseksi mysteeriksi siihen liittyvien tyyppien arvuuttelua ei tahdota jättää, vaan vahvasti vihjaillaan todennäköisten osallisten suuntaan. No, tämä toiminnallisempi osuus on kuitenkin yksi sivujuonne kokonaisuudessa, joka lähinnä keskittyy seurailemaan erilaisten ihmiskohtaloiden lomittumista, uusien suhteiden syntymisiä sekä vanhempien kumppanuuksien vahvistumisia. Toisin sanoen siis on parasta varautua siihen, että vähäsen vajaat sataminuuttinen vietetään pitkälti aivan muissa merkeissä kuin rankkoja rynnäkköjä jännäillen. Toisenlaisen salaperäisen arvoituksen lätkäyttää ratkaistavaksi Craigin sinnikäs vieras, jonka sanat ja teot kyseenalaistavat käsityksen arkitodellisuudesta, mutta enpä lähtisi tätäkään miksikään mielen pahasti solmuun vääntäväksi kehitelmäksi kehumaan.

Sinänsä siis pureksittavaa ja ainakin ajatuksen tasolla mielenkiintoista rönsyilyä riittäisi, mutta valitettavasti ideat löytävät elokuvallisen muodon mielestäni kohtalaisen valjusti ja heikosti ainakin omalla kohdalla silmät ruutuun nauliutuivat. Sen uskaltaa heti huikkailla, että selkeää ja napakkaa juonenkuljetusta kaipaavalle Café voisi olla jopa pienimuotoinen painajainen, koska tahti on vähintään löysä, eikä johdonmukaisesti pisteestä toiseen paineleminen ole tärkeysjärjestyksen kärjessä. Itse en suostu tunnustamaan, että ainakaan periaatteessa hyvinkin keskusteluvetoisia elokuvia vastustaisin, vaan väittäisin, että kun juttu näissä tällaisissa luistaa, niin kotikatsomossa kyllä nautin sanataiteesta. Tulikin seuraavana iltana napattua hyllystä lukuisia katseluja kestänyt Glengarry Glen Ross osoittamaan, että kunhan pätevät tyypit ovat turisemassa ja käsikirjoituksessa on vetovoimaa, niin eipä siinä tarvitse vetistellä fyysisemmän toiminnan perään, vaikka tapahtumapaikkojen vaihtuvuuskin olisi vähäistä.



Valitettavasti Café ei läheskään samalla tehokkuudella kyytiinsä kaappaa, vaan jo ensimmäisellä puolikkaalla alkaa tulla hohhoijaa-hetkosia, eikä jälkimmäinenkään minusta juuri pirteydessä petraile. Aivan alussa pikkuisen jo säikähtää, että meneekö sittenkin piinajaiseksi, kun se huulenheitto ei vain tunnu sujuvan ja oma naama yrittää etsiä vastaavaa tympiintymisen ilmettä kuin väsähtäneellä asiakkaalla ensimmäisten minuuttien aikana. Varmaan osa keskustelujen takertelusta ja töksähtelystä on ihan haettua arkielämän kangertelua, mutta vaikka loppu pikkuhiljaa lähenee, niin eipä vain tunnu lähtevän edes matalaan liitokiitoon, vaan käypi ennemmin uuvuttelemaan. Mitään ikimuistoisia juttutuokioita ei korville rupatella, sillä ennemmin seurailtavaksi saa joutavanpäiväistä sössötystä. Yleisen laimeuden suuntaan vihjailee sekin, ettei noista oikein edes saa mitään närästystä, mitä tässä pitäisi päästä purkamaan. Sekalaisen porukan kohtaamisia syrjemmältä seurailee kirjailija, jonka tunnelmoivampi ote oikeastaan unohdetaan jo alkuvaiheessa. Eipä sillä, että tarina varsinaista kertojaa kaipaisi, mutta pientä potkua vallitsevaan latteuteen kylläkin.

Mainittakoon sekin, ettei kasvolähikuvien ahkera käyttö ole minulle erityisen ihastuttavaa vilkuiltavaa, ja sitähän riittää. Elokuvan puolustukseksi toki se sanottakoon, että ilmeisesti kuvasuhdetta on muuteltu levyjulkaisuun ja siinä lienee syy, miksi kuvitus näyttää paikoin kamalan ahtaalta ja huonosti rajatultakin. No, joka tapauksessa visuaalinen herkuttelu on vähissä ja jos toivoo viekoittelevia otoksia höyryävistä kahvikupeista tai muuta samankaltaista tunnelmapalaa, niin saalis jäänee laihaksi. Isompi ongelma kuitenkin on, ettei oikeastaan yhdestäkään hahmosta saa siinä määrin kiinni, että sydän näiden iloille tai suruille suuremmin sykähtelisi. Voimakkaammin kallistutaan kohti yhdentekevyyttä, mikä tekee loppulätinöistä kohtalaisen teennäisen tuntuisia, kun tuputetaan ihanaa valoa pilkkopimeyden perään ja muistutellaan vaikeuksien välttämättömyydestä osana kokonaista ihmiseloa. Hurjan kamala kurjuus Café ei mielestäni siltikään ole ja kaipa sieltä paikoin pystyy kaivelemaan kutkuttelevaisempia sekä kiehtovampia kohtia, mutta kaikkiaan ainakin omalla kohdalla aaltopituus jää saavuttamatta, mikä tarkoittaa, että ne onnenhetketkin lipuvat ohi ilman mainittavampia tuntemuksia, eikä sitä lässähdystä pelasta monesti irralliselta tuntuva omituisuuskaan. Tarinan alkupuolella makusteltu kitkeränmakea ja monipuolinen sekoitus jääkin ikävä kyllä ruudun toisella puolella paljonkin lupailtua laimeammaksi. Elokuvataika onkin monessa mielessä kateissa ja teokselle voi ennustella melkoisen pikaista hiipumista unholan harmauteen, ja kun pari vuotta myöhemmin yrittää muistella, mitä tulikaan tuijoteltua, niin tiukkaa saattaa tehdä.



Café (2011) (IMDB)

Jokseenkin lattean ja joutavan kahvilakäynnin jälkeen olisi ohjelmassa paluuta perinteiden pariin ja toivottavasti siinä samalla napakka parin lyhytdokumentin mittainen tietoisku. Helmikuun lopulla sain ensimmäisen Isien työt -levyjulkaisun tutkittua loppuun ja näitähän olisi vielä neljä jäljellä, joten urakoiti jatkukoon. Tosin vaihtelen vähän järjestystä, koska toinen kiekko sisältää neljä Sakari Pälsin ohjausta, jotka kuuluvat Kansantieteellinen Filmi Oy:n tuotannon viimeisten julkaisujen joukkoon, mitä tulikin sivuttua, kun viimeksi näistä naputtelin. Ehkäpä ne on mielekkäämpää vilkaista projektin loppupuolella, niin pystyn selkeämmin tarkastelemaan, miten tekijöiden taidot matkalla kehittyivät, eli nappaanpa tähän väliin varhaisempaa materiaalia. Kaksikon vanhempi teos onkin tuotantoyhtiön ensimmäiseltä vuodelta, mutta merellinen katsaus kalastukseen taas hiukan uudempaa materiaalia. Eiköhän näistäkin ihan mielenkiintoinen runsas 20-minuuttinen tupla muodostu, koska esitellään hengellisempääkin sävyä sisältävää kirkastussunnuntain viettoa ja sen perään veneillään Kalajoen kohdilta noin 20 kilometriä ulkosaaristoon, jossa aaltoja vastaanottavat Kallankarit, mutta ensin siis sisämaan rientojen vietäväksi.

Kirkastussunnuntain vietto Luopioisissa

"Jeesus vie Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen vuorelle, jossa opetuslapset todistavat Jeesuksen kirkastuvan (kreik. metamorfoomai). Kreikankielinen verbi viittaa sananmukaisesti metamorfoosiin. Jeesuksen kasvot “loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo”. Opetuslapset näkevät kuinka Elia ja Mooses ilmestyvät ja keskustelevat Jeesuksen kanssa, ja taivaalle ilmestyy pilvi, josta kuuluva ääni sanoo: “Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!".[3]

Suomen evankelisluterilainen kirkko viettää tapahtuman kunniaksi Kirkastussunnuntaita aina kahdeksantena sunnuntaina helluntaista.[4] Kristuksen kirkastuminen on myös yksi ortodoksisen kirkkovuodensuurista juhlapäivistä.[5] Katolisessa kirkossa kirkastuminen kuuluu ruusukko-rukouksen valoisiin salaisuuksiin."

Jeesuksen kirkastuminen

Kuten yläpuolellakin lainauksen kautta kerrataan, niin dokumentin aiheena olevilla juhlisteluilla on vankka uskonnollinen tausta, mutta ainakaan dokumentintekijöillä ei ole kiirettä pureutua näiden taannoisten tapahtumien selvittelyyn. Asiantuntijana toimiva Esko Aaltonen lähteekin kuvaaja Eino Mäkisen kanssa viemään katsojaa kohti heleintä Hämettä, joka on kauneudellaan kuuluisuutta keräillyt. Mittavissa alkuteksteissä mainitaan satasaarinen Kukkia-järvi, jonka pohjoisten rantojen läheisyydessä edelleen sijaitsee Luopioisten vuonna 1813 valmistunut puukirkko. Vesien läheisyys ja kylien hajaantuminen on tarkoittanut, että matkoja on kirkkoveneillä taitettu. Kirkastussunnuntai oli Luopioisten seurakunnan merkittävimpiä tapahtumia, sillä kolmipäiväiseksi venytettyä juhlaa viettämään saapui suuremmissakin määrin väkeä heinäkuun lopussa. Veneitä siis rantautui enemmänkin ja kirkko täyttyi, mutta tämä noin 11-minuuttinen dokumentti vuodelta 1936 ei niinkään sitä hengellistä puolta tai kirkonmenoja pyri taltioimaan, sillä vähäsen vauhdikkaammat oheisohjelmat tuntuvat kovemmin kiinnostaneen.



Nimittäin, jos kurkataan läheiseen Aitoon kylään, niin siellä näyttääpi hartaus ja hiljaisuus korvautuvan riehakkaammalla hauskanpidolla, koska paikallinen palokuntajuhla painottelee fyysisempää tekemistä. Pelejä, leikkejä, kisailua ja tanssahtelua on juhlakansalle luvassa ja kuvien perusteella vaikuttaa siltä, että moni kirkastussunnuntainsa näinkin tahtoi viettää. Sunnuntai-illan loppuun oli säästelty tanssit, mutta monipäiväinen juhlinta ei niihin lopahtanut, vaan maanantai oli kirkastuksen runtu, eli vapaapäivä, jonka aamulla käynnistettiin kello kymmeneltä uudet tanssit, jotka jatkuivat keskiyön kohdille. Muuten ihmiset viettivät vapaansa kyläillen ja mainitaanpa myös, että erityisesti miesväki oli tämän ylimääräisen lepopäivänsä taipuvainen ryypiskelemään.

Pälkäneen puolelle Kukkolan kyläänkin katsetta kohdistellaan, koska sieltä löytyy taas toisenlaista vauhtikyytiä antavaa vetonaulaa. Leikkisä henki Kukkolassakin on valloillaan ja etenkin kuuluisa kelakeinu tarjoaa huimapäisyyteen taipuvaisille kiepsauksen jos toisenkin. Dokumentissa kerrotaan, miten aikoinaan tämä oli niinkin suosittu härveli, että vieraita saapui kauempaakin keinahtelemaan. Muutakin ajanvietettä keksitään kuin vain lennokasta kieputtelua, koska tanssi, erilaiset ainakin etäisesti tutuilta vaikuttavat leikit ja pelit myös vieraita viihdyttävät. Tarkkuus on haussa, kun viskotaan, heitellään ja lyödään mitä lie mursuja ja muita puuhia touhuillaan. Kuvien perusteella varttuneempi väkikin saa näiden harrasteiden parissa aikansa mainiosti kulumaan ja kun viimeistä paria kuulutellaan uunista ulos, niin alkaa dokumentin loppukin jo lähestyä.

"Aitoon kirkastusjuhlat on rockfestivaali, jota vietetään Pirkanmaalla Pälkäneen kunnassa (ent. Luopioinen) Aitoon kylässä. Juhla on paikallisen VPK:n vuosijuhla, ja sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1882. Nimi kirkastusjuhla tulee siitä, että juhlaa vietettiin alun perin aina kirkastussunnuntaina, joka on Luopioisten kirkkopyhä. Nykyisin juhlaa vietetään yleensä heinäkuun toisena viikonloppuna, koska vielä silloin yöt ovat valoisia, mikä helpottaa järjestyksenpitoa. 1960-luvulla juhlista tuli kansallisesti huomattava tapahtuma, jossa esiintyvät eturivin rock- ja iskelmämusiikin artistit. Yleisöennätys on vuodelta 2005, jolloin juhlilla kävi yhteensä noin 15 000 henkeä. Suurimmat yksittäiset tapaukset juhlien historiassa ovat The Renegades -yhtyeen esiintyminen vuonna 1965 ja Dingon esiintyminen vuonna 1985."

Aitoon kirkastusjuhlat

Maailma on muuttunut paljonkin runsaassa 80 vuodessa ja kuten yläpuolella tiedotellaan, niin kirkastussunnuntain juhlintakin on päivien kuluessa muotoaan hakenut, eikä jämähtänyt paikoilleen, mutta ilmeisesti perinteikäs tapahtuma edelleen on hengissä. Sen sanoisin, ettei Kirkastussunnuntain vietto Luopioisissa toistaiseksi nähtyjen lyhytdokumenttien joukossa omalla listalla kovin korkealle nouse. Kertojaa tai muutakaan ääntä ei ole mukana ja kuviltaankin teos on muutamaan muuhun verrattuna vähemmän häikäisevää vilkuiltavaa. Varsinaiset kirkkoasioiden käsittelyt jäävät tosiaan vähiin, mutta alussa selvennetään, miten kylien yhteisissä kirkkoveneissä on joka talolle tarkoin määrätyt paikkansa. Omistusoikeuden vakuudeksi on jokaiselta puumerkki kirjattu ja airoa kohti valitaan pari soutajaa. Ennen vauhdikkaampia kisailuja nähdään myös pari välähdystä palokunnan liehuvin lipuin suoritetusta juhlakulkueesta, mutta minusta dokumentti kaikkiaan painottelee urheilullisia osuuksia enemmän. Sisällöstä mieleen tuleekin noin kuukausi sitten kommentoimani Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä, jossa myös ensin jutellaan kirkkoveneisiin liittyvistä seikoista, joista sitten siirrytään arkipäiväisten urheilulajien ja muiden koitosten pariin. Vähän sama juttu sen suhteen, eli ei nyt mitään mahdottoman mielenkiintoista katseltavaa sekään. Kyllähän mukaan näitä vaisummin kiinnostusta kohotteleviakin pätkiä toki mahtuu ja pysyypä valikoima ainakin monipuolisena, mutta huippuhetket löytyvät muualta.

Luopioinen

Kallankari

"Kallankarit eli Maakalla ja Ulkokalla sijaitsevat Perämeressä 16 kilometriä mantereelta[1] Kalajoen kaupungin edustalla. Saarilla on yhä kalastajien tukikohta, ja kesäisin ne ovat suosittuja matkailukohteita.

Kallankarien erikoisuus on niiden luonnon lisäksi saarten itsehallinto, jonka "ylintä päätäntä- ja tuomiovaltaa" käyttää karikokous. Itsehallinto on peräisin Ruotsin vallan ajalta ja pohjautuu kuningas Aadolf Fredrikin vuonna 1771 säätämään hamina-ordningiin, jossa karien hallinto määrätään kalastajien huostaan. Karikokous kokoontuu vuosittain Jaakon-päivää, 25. heinäkuuta, lähinnä olevana sunnuntaina."

Kallankarit

Syvältä sisämaasta pitäisi seuraavaksi pinkaista läntisen rannikon myrskyisille ja karikkoisille vesille kalastuspuuhia katselemaan. Oppaina toimiva pääporukka koostuu jälleen tutuista nimistä, koska asiantuntijaksi on merkkailtu Kustaa Vilkuna ja kuvaajana toimii hänen luottoparinsa Eino Mäkinen. Mittaa dokumentilla on melko tarkasti kymmenisen minuuttia ja kansi tiedottelee, että kuvaukset olisi tehty vuoden 1938 aikana, mutta tämä versio olisi ilmestynyt 1940. Edellisestä tietoiskusta poiketen saadaan kertoja takaisin kuvioihin, mikä on minusta parempi homma kuin etenemistä töksäyttelevät tekstimuotoiset selostukset. Kalajokea kohti siis ja heti alkuun mainitaan, miten nämä tyrskyiset kivikkorannat olivat ainakin tuolloin Pohjanmaan rannikon tärkeintä silakanpyyntialuetta, eli ihan halutuista kala-apajista oli kyse. Näiden kahden melko pienen kivikkoisen saaren rantakiviä päin lyövät kovat aallot ja saaret saavuttaakseen piti 20 kilometrin mittainen venematka taittaa, mutta nämä haasteet eivät väkeä paikalta poissa pitäneet. Välimatkaa saarilla on nelisen kilometriä, ja suurempi sekä korkeampi näistä on Maakalla noin viiden hehtaarin pinta-alallaan. Tosin dokumentissa kerrotaan, että maankohoaminen on kasvattanut alaa, joten voinee olettaa, että noin 80 vuoden aikana sitä on lisää merestä noussut.



Vielä 1930-luvun loppupuolen vilkkaimpina kesinä Kallankareilla hääräili säännöllisesti melkeinpä 40 eri venekuntaa. Parhaisiin päiviin verrattuna lukema olikin jo merkittävästi laskenut, koska 1800-luvun puolivälissä venekuntien määrä oli yli sata ja väkimäärässä mitattuna yli 300 henkilöä. Niinkin houkuttelevina nämä vedet nähtiin, että porukkaa tuli noin 150 kilometrin etäisyydeltä rannikon puolelta ja myös syvemmältä sisämaasta lähdettiin viettämään kesää saarille. Kalastustoiminta keskittyi Kallankareilla lähinnä loppukesään ja alkusyksyyn, eli heinäkuusta syyskuuhun saarilla oli asutusta ja toimiva kalastajayhteisö. Yleensä syysmyrskyt karkottivat viimeisetkin sinnikkäät vakituisten kotiensa lämpöön syyskuun loppuun mennessä. Sydäntalvella seutu autioituikin, mitä nyt kevään korvilla maaliskuussa saattoi Kallankareilla liikuskella hylkeenpyytäjiä, mutta kesäiseen vilskeeseen vertailtuna hiljaiselo oli tuolloinkin valloillaan.

Kesän ja syksyn aikana saarilla asuvat venekunnat muodostivat tiiviin ja melkoisen itsenäisen yhteisön, jolle oli annettu vapauksia hieman tavallisesta järjestyksestä poikkeavaan menettelyyn. Sepä ei tarkoittanut, että saarilla villi vallattomuus ja vahvimman laki olisivat vallinneet, vaan yleistä järjestystä valvoivat yhdessä valitut luottohenkilöt, joista tärkein ja suurimman sanavallan haltija oli haminavouti. Jokaisella oli kuitenkin oikeus osallistua karikokoukseen, joka järjestettiin kuvausaikaan noin 260 vuotta vanhassa Maakallan kirkossa. Venekunnilta perittiin karirahaa yhteisten asioiden pyörittämiseksi ja sen suuruudesta päätettiin kokouksessa. Uusien venekuntien tuli ilmoittautua haminavoudille, jolta anottiin aluetta. Saarilla tilaa oli siinä määrin niukasti, että maat mitattiin tarkasti ja uusi venekunta laitettiin alkuun eräänlaiselle koeajalle. Yhteisössä pyrittiin pitämään tiukahkoa kuria ja järjestystä, kun esimerkiksi alkoholi oli kiellettyä ja juopottelusta sakotettiin epätoivotun toiminnan ehkäisemiseksi.



Ainoastaan edellisten vuosisatojen kalastajayhteisön järjestäytymistä dokumentti ei tietenkään käsittele, vaan selostetaan myös varsinaisten kalastuspuuhien toteutusta. Niidenkin suhteen mentiin yhdessä sovituilla säännöillä ja esimerkiksi vesille ei saanut lähteä ennen iltarukousta, mikä muodosti vähintään pienoista ruuhkaa aamenen vapauttaessa innokkaat kalastajat kohti haluamiaan apajia. Verkot laskettiin pohjia kohti ja sitten voitiin alkaa väsäilemään illallista. Kuvien perusteella ainakin näyttää siltä, että kahvittelu kiikkuvassa veneessä oli omanlaisensa haaste. Evästelyn jälkeen vartoiltiin alkavaan yöhön, jolloin verkkoja tarkistettiin ja mahdollisesti siirreltiin. Näiden toimenpiteiden jälkeen vuorossa oli ankkurointi yöksi ja voimia palauttava lepo aaltojen keinuttelevassa kannattelussa. Aamulla aloiteltiin verkkojen nostolla, mutta saalis käytiin kunnolla läpi vasta rantakallioiden puolella. Kertoja jutteleekin, miten hyvän ja runsaan saaliin kanssa kului helposti päivä pitkälle, kun taas muutaman keittokalan kiskominen vaivalloisten valmistelujen jälkeen oli selkeä pettymys. Myrskyisinä päivinä ainakin useimmat jäivät suosiolla rannalle parempia ilmoja odottelemaan.

Ulkokallan majakka

Kallan karit: Maakallan ja Ulkokallan Saaret

Kallankari (1940) (IMDB)

Kallankari (Elonet)


Helmikuussa tuli vilkaistua Rymättylän talvikalastus ja onhan näillä dokumenteilla ripaus yhteistä asiaakin, mutta pienet päällekkäisyydet eivät pitkästyttävyyden puolelle mene. Lisäksi Kallankari kertoo kiinnostavasti, vaikkakin nopsasti omanlaisestaan yhteisöstä ja samalla merellisiä sekä kesäisiä kuvia tarjoilee ihasteltavaksi. Dokumentissa jutellaankin kehuvaan sävyyn, miten säät suosivat ja kuvaukset sujuivat joutuisasti. Tosiaan jo 1930-luvulla toiminta oli kertojan mukaan huippuvuosista laantunut, mutta vielä nykypäivinäkin karikokous kerääntyy päättämään yhteisön asioista heinäkuun lopulla ja saarilla liikkuu myös matkailijoita, eli Kallankarin perinteet ja kiinnostus niitä kohtaan ovat vielä hengissä. Kalastus varsinaisesti ei tälle katsojalle aiheena mikään maailman mielenkiintoisin ole, mutta merellinen elämä kyllä helposti viehättävänä näyttäytyy. Samalla tätä lyhytdokumenttien paria summailisin siten, että noin elokuvanakin Kallankari on huomattavasti sujuvampi ja eheämpi. Yksittäisiä otoksiakin ihmetellässä väittäisin, että Kallankari vie voiton, koska kirkastussunnuntain juhlistelujen kuvastosta ei ainakaan omien silmien mukaan mitään erityisen ikimuistoista erotu, vaikka keinut kovasti viuhuvatkin.

Tuossa taannoin haikailin hyvää ja tietysti myös hykerryttävääkin höpöttelyä, mutta tähän nälkään katseltu Café ei toiveisiin kummoisestikaan vastaillut, vaan lähinnä latteaan lätinään melkoisen unohdettava elokuva lopulta kallisteli. Nyt kun tuli jälleen asiapitoisempi dokumentti-iltama vietettyä, niin voi jälleen vaihtaa hömppäviihteen puolelle ja edelleen mieli tekee pirteästi puhelevaa komediaa, ja tämän lajin Woody Allen toki taitaa, joten nappaanpa pitkästä aikaa nämä koukerot hallitsevalta luottomieheltä kenties vähemmän tunnetun hassutten tähän väliin. Mistään herran kuolemattomasta klassikosta ei siis ole kyse, vaan mennään pari pykälää löysemmän B-korin tarjontaa tutkimaan. Runsas vuosikymmen sitten ei Allen sanailuvoittoisella huumorillaan vielä henkilökohtaisesti innostanut yhtä paljon kuin nykyään, ja tuolloin Small Time Crooks tuli vilkuiltua televisioesityksenä jokseenkin puolivaloisesti ja kuitattua kohtalaisen kivaksi keskisarjalaiseksi, jos oikein muistelen. Odotuksissa ei ole, että uusinta huiman hypyn laatuasteikolla saisi aikaan, mutta luulenpa, että hiukkasen toiseen tahtiin tolloileva ryöstely kera keksibisneksen kykenee näinä päivinä hymyilyttämään.

Juuri nämä hölmöyden puolelle lipsahtelevat rötöstelyt kannustivat tätä sähellystä seurailemaan, mutta onhan se selvää, että mukaan mahtuu myös suhdevääntöä ja yleistä vänkäystä milloin mistäkin. Ray (Woody Allen) löydetään kuljeskelemasta kaupungilta, eikä aivo-osasto taida ihan joutokäynnillä hurista, vaan selvästi jotakin raksuttelua tapahtuu ja arvokuljetus kiinnostaa kaveria kovin. Ehkei tämä heppu kuitenkaan aivan niin suoran toiminnan miehiä ole, että tuosta vain ylimääräistä käteistä kävisi kaappaamaan, vaan Ray lähinnä ostelee suklaata kotiinviemiseksi. Kunhan hän pääsee kotioven toiselle puolelle, niin innostusta ei oikein voi hillitä, sillä Ray varsin tohkeissaan turisee aivoituksiaan kumppanilleen Frenchylle (Tracey Ullman). Pikarikastumissuunnitelma siis kiikarissa kimaltelee mahdottoman houkuttelevana ja nyt pitäisi saada toinenkin näkemään vastustamaton tilaisuus, vaikkakin se sitten tarkoittaisi lipsahtamista suoranaisiin laittomuuksiin.



Rayn harmiksi Frenchy ei kuulemastaan lähde lainkaan hihkumaan ja vielä hankalammaksi menee, koska yhteiset säästöt pitäisi törsäillä valmisteluihin, eikä sekään riittäisi. Ray ei ihan ensimmäistä kertaa ole rikosten polulle astelemassa, mikä lienee yksi syy Frenchyn nihkeään suhtautumiseen, ja tämä muistutteleekin odottaneensa miestään pari vuotta edelliseltä vankilareissulta. Korkeat muurit kaltereineen eivät siltikään ole Rayn päätä kääntämässä, vaan suunnitelman avaaminen jatkuu. Tarvittaisiin siis yhteensä 18000 dollaria, mikä käytännössä tarkoittaa, että vanhojen tuttujen pitäisi myös osallistua touhuihin. Denny (Michael Rapaport) ja Tommy (Tony Darrow) ovat ehkä Rayn silmissä kyvykkäitä luottomiehiä, mutta Frenchy ei yhtään piilottele omaa käsitystään kyseisestä kaksikosta, eli hän pitää näitä tyyppejä suoranaisina idiootteina. Ray vielä yrittää ottaa kovemmat uhkaukset käyttöön, eikä sekään oikein tepsi, mutta alakuloisempi puhelu unelmien romuttamisesta löytää herkemmän paikan Frenchyn sisältä ja hän suostuukin lopulta Rayn ideat kuulemaan kunnolla.

"The Brain. That's what the guys used to call me, right?"

"But, Ray! That was sarcastic!"

Suoraa rynnäkköä kohti pankin kultakasoja ei ole tarkoituksena toteuttaa, sillä sellainen ei Rayn vahvuuksiin lukeudu, joten pitäisi yrittää pikkuisen ovelampaa kikkaa. Kuvaan tuleekin mukaan pankin naapurissa oleva entinen pitseria, joka olisi vuokrattavana ja josta voisi kaivella vaikkapa tunnelin pankin holviin aarteiden kimppuun. Epäilykset olisi aikomuksena estää käynnistämällä liiketoimintaa liiketilaan, eli aidommat kulissit pystyyn, mikä selittää sitäkin, että operaatio vaatii kohtalaisesti alkukassaa. Koko aivotyö on mennä ensimetreillä hukkaan, koska näyttääpi siltä, että joku jo ehti vuokraamaan samaisen kohteen, mutta eipä Ray lannistu, vaan lähtee selvittelemään, kuka oikein tahtoo kukkakaupan juuri samaan osoitteeseen perustaa. Salanimen takaa löytyy vanha tuttu Benny (Jon Lovitz), jolla on yhteistä vankilahistoriaa Rayn kanssa. Bennyllä pyörii mielessä vakuutuspetos, mutta Ray kannustaa häntä liittymään ennemmin ryöstöporukkaan, mistä mahdollisuus aukenisi kohti miljoonien dollarien tuloja.



Porukka pulskistuukin yhdellä yllätysjäsenellä, mutta vielä pitäisi riittää rahakasaa jaettavaksi, kunhan kaikki saadaan sujumaan. Raylla toki on vankka luotto omiin taitoihin ja erityisesti siihen, että yläkerrassa hurisevat vähintään pienoisen rikollisneron hoksottimet, mutta osa kavereista suhtautuu hivenen naureskellen näihin näkemyksiin. Yrittämään sitä silti pitää lähteä, eli rautakaupan kautta poraa, puutavaraa ja muuta tarpeellista tarviketta ostoskärryyn, eikä tietenkään sovi unohtaa jytkypatukoita, koska näissä puuhissa saattaa olla tilausta kovemmillekin paukuille. Jonkinlaista näkemystä ryöstöjen suunnitteluvaiheeseen ilmeisesti löytyy, mutta kun tulee käytännön toteutuksen vuoro, niin rähmäkäpälöintiä on luvassa, eikä sähellys ihan alkukangerteluilla ole selitettävissä, koska sama sekoilu tuntuu vain jatkuvan.

Rayn ja kumppanien törttöillessä kellarikerroksessa, alkaa Frenchyn pyörittämään leipomoon ilmaantua vähitellen ihan toisenlaista vilskettä, koska keksiresepti on niinkin maukas, että asiakaskunta näyttää paisuvan varsin mukavasti. Eteen tuleekin tilanne, että kysynnän tyydyttämiseksi pitää palkata apuvoimaa myymälään ja sitä kautta joukkoon liikkuu hiukkasen höperöltä vaikuttava May (Elaine May). Menestyksestä voidaan jo puhua, kun herkkuja haikailevien asiakkaiden jonot vain kasvavat ja mediahuomiotakin alkaa kertyä, mikä taas ei niinkään innosta hämärähommissa väkertävää joukkiota. Vahingossa huippusuosioon noussut leipomotoiminta yhdistettynä miltei kohtalokkaaseen erehdykseen kaivuutouhuissa johtaa jyrkkään muutokseen suunnassa ja käytännössä tuuppaa koko joukon ihan muiden puuhien pariin. Siinä samalla yhden jos toisenkin elämä joutuu myllerrykseen ja mullistukset voivat tuoda tullessaan epätoivottujakin käänteitä...



Vaikka suunnitelmia löytyykin, niin otteen saadessaan sattuma vie ja välillä niitä keljumpiakin oppitunteja elämästä lätkäyttelee, kun sinänsä rehtien rikollisten liepeille alkaa ilmaantua ties mitä luihuja omaa palaansa kavaltamaan. Muitakin yllättäviä huolia ilmenee, koska rahapaljoudesta huolimatta alunperin tavoiteltu huolettoman vapaa, rento sekä onnellinen elämä iloineen ei automaattisesti seuraakaan, kun uusi menestyksekäs arki tarjoaakin kiirettä, velvollisuuksia ja ahdistusta. Seurapiirielämä menettää etenkin Rayn kohdalla nopeasti viehätyksensä ja haaveet letkeiden päivien suhteen pysyttelevät niin kovin kaukaisina, eikä kimalteleva kulta suostu mielenrauhaan vaihtumaan. Allenille tyypillisesti näitä huolia, murheita ja kohtalon kolhuja ei vakavasti synkistellen käydä kääntelemään, vaan ote on totutun leikkisä, mutta tuttua kyynisyyttä kylläkin löytyy roppakaupalla. Suunnilleen siis sellaista sutkauttelevaista säheltelyä kuin odottaa sopiikin, eikä tätä soppaa ihan täysveriseksi rikoskomediaksi tee mieli tyypitellä, koska mukana on ripaus romantiikkaa sekä ropsaus yleismaailmallisempaa tilittelyä.

Elokuvan ensimmäinen kolmannes on mielestäni ainakin pikkuinen poikkeus perinteiseen hyvinkin sanailuvetoiseen Allen-menoon, koska kaveruksille muutama fyysisempi kömmähdyskin pääsee sattumaan. Tunneliurakan puolella nimittäin jälki vastaa ammattitaitoa, mikä tarkoittaa vedenpaisumusta kellarikerrokseen porausurakan käynnistyessä. Sekoileva kerho on näissä jutuissa muutenkin elementissään ja tuntuu siltä, että se Rayn säkenöivä äly on joko rajusti liioiteltua tai sitten hohtaa aivan muiden puuhien puolella. No, joka tapauksessa nämä pöllöilyt ovat mukavan viihdyttävää katseltavaa. Onhan noita toistaitoisten kelmien kyseenalaisia touhuiluja toki tullut ennenkin nähtyä, mutta kyllähän tässä siitä huolimatta mielenkiinto pysyy yllä. Kasaan saadaan sympaattinen ja hauska porukka reppanamaisia rötöstelijöitä ja onkin hiukkasen harmi, että tietyt tyypit häivytetään taka-alalle, kunhan päästään ensimmäisen puolituntisen tuolle puolen.

"What would you say if I told you that you were married to a very brilliant man?"

"I'd say I'd have to be a bigamist."

No, siinä missä toisia tuupitaan kuvista pois, niin uusia tyyppejä tulee tilalle ja yksi näkyvimmistä on Hugh Grantin esittämä lipevä luihu. Erityisesti Frenchy kaipaa sielulleen sivistystä ja David tuntuu juurikin oikealta kaverilta hengenravintoa annostelemaan. Iso elämänmuutos on edessä, eikä siihen välttämättä ihan yhteisymmärryksessä olla loikkaamassa, mutta joka tapauksessa pikakurssituksessa museot, teatteri ja kirjallisuus tehdään tutuiksi. Yksi ahmii uusia elämyksiä, toinen tuskailee ja kolmannella mieltä kiusivat helpot suuret setelit. Pariskunta on ajautamassa erilleen ja tylyhköäkin kyytiä on luvassa, mutta sanoisin, ettei paasaustahti miksikään armottomaksi hurjistu, eikä piikkejäkään ole ihan huipputerään viilailtu. Jos vitsitulvaa määrällisesti mittailisi, niin kuivat kaudet pienoisesta vakavoitumisestakin huolimatta jäävät lyhyiksi ja tyypilliseen tapaan Allen itse ei malta pitkään pitää suutaan supussa, vaan asiaa riittää ja ihan hyvä niin. Tiukimmat verbaaliset tykittelyt kuitenkin uupuvat, mutta vähintään kohtalaisella keskitasolla liikuskellaan ja ainakin itse olen Allenilta väsähtäneempääkin turinaa kuullut.

Ne huumorin huipuille nousevat teokset olivat muutenkin Allenilla vähissä 1990-luvun lopulla ja uuden vuosituhannen alussa, eikä Small Time Crooks tuon hiukkasen vaisumman jakson selkeänä helmenä edukseen erotu. Taannoin tuli suhtauduttua herran näiden vuosien töihin vähän nihkeämmin, mutta sittemmin tämä laimeampaa arvostusta nauttiva luomiskausi on alkanut näyttäytymään myönteisemmässä valossa ja etenkin näitä vähintään kelvollisia ja hupaisan hölmöjä elokuvia sinne ainakin jokunen mahtuu, joten voinee vähintään ihan hyvistä välipalaviihdykkeistä jutella niiden osalta. Tasossa toki on vaihtelua ja omasta mielestä esimerkiksi muutaman vuoden verran uudempi Anything Else on hivenen heikompi esitys. Samalla tuli mieleen, että oma Allen-kokoelma kaipailisi ajantasaistamista, koska viimeisin hankinta taitaa olla vuoden 2013 Blue Jasmine, jonka jälkeen on ainakin kolme elokuvaohjausta ehtinyt ilmestymään. No, eiköhän näissä tule viimeistään houkuttelevien tarjousten kohdalla kunnostauduttua, etenkin, kun olen näkemistäni Allenin viimeisen kymmenen vuoden sisällä ilmestyneistä hassutuksista suunnilleen poikkeuksetta pitänyt. Eivätkä ne hieman sitä aiemmatkaan komediat tosiaan puhditonta pöhköilyä noin pääsääntöisesti edusta. Small Time Crooks minusta hyvinkin sujuvasti ensimmäisen kolmanneksen rullailee, mutta toinen puolikas jo hiukan hiipuu, mikä pudottaa kokonaisuuden sinne keskisarjaan. Lumoavia kuvia tai muitakaan ikimuistoisia ihanuuksia ei tämä hömpötys silmille visko, mutta kaikkiaan kuitenkin hymyilyttävää höpöttelyä ja kohtalaisen kummallisen kaveriporukan muutkin keppostelut ihan kivasti mieltä piristelevät.



Small Time Crooks (2000) (IMDB)

Jokseenkin toistaitoisten ja reppanamaisten rötöstelijöiden toilailut olivat jokunen päivä sitten juttujen kohteena, kun summailin tuntemuksia Woody Allenin hupsusta ja hyvällä tavalla hölmöstä elokuvasta Small Time Crooks. Kepeämpien huvitusten jälkeen voisi tulla maaliskuun toinen tupla kotimaan historiallista kansanperinnettä vaikkapa tähän väliin. Viikko sitten se kuukauden ensimmäinen annos toi kotikatsomon ruudulle katsauksen Kallankarien kalastajayhteisön elämänmenoon 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja sisämään puolella ihmeteltiin kirkastussunnuntaihin liittyviä pelejä, leikkejä, tansseja sekä sekalaisia voimankoetuksia. Aihepiiri vaihtuu kohti taannoista ruoantuotantoa, koska metsiä viljelymaiksi muokkaavien liekkien loimuja ja kaipa vähän jälkiseuraamuksiakin olisi asialistalla, eli katsellaanpa, miten tuli tuo maaperään uutta voimaa kasvattaa kansalle jokapäiväistä leipää jäydettäväksi. Ensin astellaan kaskiaukean pätsiä kohti ja sen jälkeen päästään raskaan raadannan hedelmistä, vaiko sittenkin nauriista nauttimaan...

Sienapoltto

"Naiset, vanhukset ja varttuneemmat lapset katkaisivat kesän alussa kaskenkaatajan edeltä vesat, pensaat ja isompien puiden alaoksat vesureilla (kassara, kärkkö) niin korkealta kuin kukin ylettyi. Kaskialue näyttikin ennen kaatamista ”englantilaiselta puistolta, eritoten jos sattumalta jotkut kapeat polut sitä puhkoivat”. Koivunoksat jätettiin paikalleen tai osasta tehtiin tarpeen mukaan saunavastoja tai lampaille rehuksi kerppuja. Kaadetuista puista otettiin talteen myös pahkat ja luonnonväärät puut, jotka soveltuivat tarvekaluiksi. Varsinainen kasken kaato seurasi aikaisintaan juhannukselta tai vasta syyskesällä, joka tapauksessa vasta sitten, kun puussa oli jo täysikokoinen lehti, joka lisäsi myöhemmin suoritetun polton yhteydessä muodostuneen ravitsevan tuhkan määrää ja antoi myös maksimaalisen kuumuuden. Ylimalkaan soveliainta kaatoaikaa olivat rahvaan mielestä vanhan kuun viimeiset ja uuden kuun ensimmäiset päivät. Kaadettu puusto sai kuivua maassa vähintään pari kuukautta, toisinaan seuraavaan vuoteen asti, jolloin voitiin tehdä runkojen karsinta ja latvominen. Runkojen oksijoina menettelivät kirvesmiesten ohella myös vesureilla varustetut naiset ja lapset.

Kaski kaadettiin kirveellä. Kaatajina toimivat kirvesvarteen pystyvät täysikasvuiset miehet. Keskiajalla karjalais-savolaisen kaskikauden yhteiskunnassa ´kirvesmies´ merkitsikin kaskenviljelyyn pystyvää miestä, talonpoikaa. Talon varallisuus laskettiin sen mukaan, kuinka monella kirveellä se kaatoi kaskimetsää. Samalla kaskialueella saattoi työskennellä koko sukukunta eli osakkaina olivat usean talon miehet. Kaskeaminen suosi suurperhejärjestelmää työvaltaisena viljelymuotona. Kasken vaatima miestyöpäivämäärä oli peltoon nähden noin kahdeksan kertainen. Yhtiökaskien sato jaettiin raivaukseen osallistuneiden talojen kesken kirveiden eli kirvesosuuksien mukaan."

Kaato ja karsinta



Taaspa olisi siis tarkoituksena tutkia, miten tuli muuttaa puuainesta tuhkaksi ja sitä kautta lisää maan ravinteikkuutta luoden toiveita hyvistä sadoista. Yläpuolelle linkitetyltä sivustolta löytyykin paljon seikkaperäisempää ja mielenkiintoista tietoa aiheeseen liittyen, mutta eiköhän tällä alkujaan vuonna 1938 tehdyllä runsaat 13 minuuttia rullailevalla dokumentillakin ole myös jotakin antoisaa esiteltävää kaskipuuhista. Asiantuntijana toimi tuolloin Ahti Rytkönen ja kuvauksesta vastasi Eino Mäkinen, mutta kertojaääntä ei näille otoksille taltioitu, joten mykällä linjalla edetään. Sanottakoon heti alkuun, ettei Sienapoltto lähde koko kaskiurakkaa käymään vaiheittain läpi, mihin on ihan järkeenkäypiä syitä olemassa. Nimittäin Rytkönen ja Mäkinen olivat toteuttaneet jo vuotta varhaisemmin samasta aiheesta kertovan kattavamman ja mielestäni varsin mainion dokumentin Kaskisavun mailta, jota tuli runsas kuukausi sitten kehuttua. Siinä käydäänkin varsin ansiokkaasti perusteita ja toiminnan tavoitteita läpi, eli siinä mielessä sopii oikein hyvin katselujärjestyksessä tätä pikkuisen uudempaa tekelettä edelle, mutta samoja perustietoja pystyy toki lukaisemaan vaikka tuolta mainitulta Helsingin yliopiston sivustolta.

"siena, sienat, seuna, seunat = kaskenpoltossa käytetyt, viiden kirvesvarren pituiset pölkyt, jotka poltettiin - pölkyt järjestettiin sienarinnoiksi telojen päälle, ja tätä systeemiä siirretliin palavana, käyttäen viertovankua"

Pieni kaskisanasto

Kaskisavun mailta on tosiaan selkeästi kattavampi, mutta Sienapoltto lisäilee siihen kivasti täydentävää tietoa. Ehkä aiheen alalajista puhuminen olisi hivenen virheellistä, mutta yltä löytyvään selitykseen viitaten jutustellaan vaikkapa lisäyksistä reunoille. Alkuteksteissä pohjustellaan, että mainittu laajempi kokonaisuus oli kuvattu Karttulan ja Varpaisjärven seuduilla vuoden 1937 kesällä ja seuraavan vuoden puolella tekijät jatkoivat urakkaa Varpaisjärvellä. Tuolloin kuitenkin oli pääajatuksena taltioida, miten toimitaan jo kertaalleen kasketulla alueella, jonne ei vielä ole ehtinyt kasvamaan järeämpää metsikköä. Sepä vaatii hieman enemmän valmisteluja, koska edeltävänä talvena pitää kaadella muualta puustoa, lähinnä vieläpä kookkaita havupuita. Näitä nimitetään tässä yhteydessä seunapuiksi ja kaadetut järeät tukkipuut katkotaan noin viiden kirvesvarren pituisiksi pölkyiksi, jotka ajetaan lumiseen aikaan varsinaiselle kaskialueelle. Siellä ne pinoissaan kuivuvat kevään aikana ja palavat keskikesän kohdilla mainiosti.



Kertojan puuttuminen verottelee tästäkin teoksesta mielestäni elokuvallista sujuvuutta, koska toteutus on käytännössä sellainen, että alkuun melko mittavan johdantotekstin kautta lätkäytetään asiasisältö tiivistetysti luettavaksi ja sitten lähdetään esittelemään, miltä toiminta käytännössä näyttää. Katselukelvottomuutta se ei tietenkään tarkoita, vaan tuttu selkeä ote työvaiheisiin on tallella, mutta yksityiskohtaisemmat seikat ja taustatiedot jäävät väistämättä vähäisemmiksi tällä tyylillä. Kuvissa kuitenkin kirves kuusta puraisee ja homma heilautetaan liikkeelle vauhdikkaalla pystykarsinnalla, minkä jälkeen saakin hartiavoimia hyödynnellen hutkia entistä rajummin, kun pitää vääntää puujättiläiset maata kohti pötköttämään. Varsinainen karsiminen näyttää kahden tekijän toimesta sujuvan melko näppärästi ja sen jälkeen laitetaankin kuusitukki pölkyiksi ja vielä vähän kuorta pois pinnasta kuivumisen nopeuttamiseksi. Kirvestämisen jälkeen reki ja hevoskyyti kuljettelevat valmiit pätkät hankien halki tuleville palomaille, jossa ne pienissä pinoissa kuumottelevaa kevätaurinkoa odottelevat.

Dokumentilla on tosiaan pituutta niinkin rajatusti, ettei ihan hirmuisesti ole varaa jahkailla sitä aurinkoa odotellessa, vaan ykskaks lumet ovat menneen talven juttuja ja röykkiöt lieskojaan kaipailevat. Kaskialuetta pitää toki muutenkin valmistella, kuten mainitussa varhaisemmassa dokumentissa esitellään, mutta varsin vauhdikkaasti saadaan tuohta tassuun ja lähdetään tuikkaamaan tulta tukkien alle. Kuvista jälleen välittyy kuuman ja muutenkin olosuhteiltaan rankan urakan fyysinen puoli. Liekkien läheisyydessä hellelämmöistä hipsaistaan hetkessä ohi ja siihen tulee kaupanpäällisenä vieläpä hengittelyä entisestään tukaloittava savuverho, joka tiedottelee kauemmaskin, että jotakin muutakin käryää kuin vain nuotio nokipannukahvin alla. Kaiken rehkimisen palkkiona on mustasta tuhkasta uutta ravintoa saava viljelyalusta. Se tosin vaatii vielä paljon vääntöä ja työtä ennen kuin muokkaukset kylvöineen on tehty ja voidaan vartoilla toivottavasti pulskaa satoa. Niitä seikkoja ei tässä pätkässä lähdetä enää availemaan, mutta kenties seuraava tuokioinen siitä kasken sadonkorjuusta jotakin kertoo...

Sienapoltto (1938) (IMDB)

Sienapoltto (1938) (Elonet)

Kaskinauris / Kaskinauriin korjuu

"Juurikasveista yleisin oli nauris. Sitä kasvatettiin yleisesti 1800-luvun puoliväliin asti kaskissa, myöhemmin pelloissa. Vanhin lajike oli muodoltaan pitkulainen ja teräväkärkinen. Huolimatta erinomaisesta kestävyydestään tämä lajike joutui väistymään muodoltaan litteämmän ja maultaan makeamman lajikkeen tieltä 1800-luvun puoliväliin mennessä. Kaskinauriin juuria voitiin käyttää sekä ihmisten ravinnoksi että eläinten rehuksi, jonka lisäksi naateista saatiin maakuopassa hauduttamalla säilörehua, pantiota."

"Naurista kylvettiin töpehtien sylkemällä, jolloin siemen sai alkukosteuden ja levisi hyvin harvakseltaan maahan."

Kylvö

Liekö sitten Rytkönen ja Mäkinen Kansantieteellinen Filmi Oyn kaskeamispuuhiin erikoistunein parivaljakko, mutta joka tapauksessa kaverukset tämän nauriin sadonkorjuuseen liittyvän dokumentinkin takaa löytyvät. Ilmestymisvuodeksi on kirjattu 1939 ja pituutta löytyy suunnilleen kahdeksan minuuttia. Edelliseen verrattuna yhtenä merkittävänä erona on, että Kaarlo Marjanen saa suunvuoron, eikä meno ole enää yhtä mykkää. Samalla hiukkasen tunnelmointiin ja sanoilla leikittelyyn taipuvainen kerronta värittää yleistä ilmapiiriä edellisen asiapitoiseen tekstivyörytykseen nähden. Tietysti mukana myös kiehtovaa sanallista ja kuvallista tietoa on, sillä eihän kevennetty rupattelu automaattisesti infotarjontaa nollaile ja hyvä niin. Tosin äänestä huolimatta tässäkin tapauksessa on päätetty tuikata alkuun tiedotetta tekstimuodossa, mutta sen jälkeen luotetaan lähinnä kuvien ja äänen yhdistelmään.



Palavien pätsien ja hehkuvien hiillosten kääntelyt ja vääntelyt ovat tämän dokumentin alkaessa jo taakse jäänyttä uurastusta, koska loikataan nopsasti nyhtämään ravitsevia juurikasveja kasketusta metsäpohjasta ja varsin mahtava nauris maasta näytekappaleeksi tempaistaankin. Dokumentin mukaan nauris on vanhin suomalainen viljelykasvi ja ennen perunan saapumista sekä kansansuosiota se oli myös tärkein juurikasvi. Kerrotaanpa myös, että rukiin tavoin nauris viihtyy tulen korventamalla maalla ja tuhkalla ravittu kasvupohja antaa runsaan sekä maukkaan sadon. Syys- ja talvikäyttöön tarkoitetun nauriin kylvöpuuhilla ei ole kiirettä, vaan siemenet voidaan ripotella kesäkuun lopulla Pietarin päivän lähistöllä, joten kasken valmisteluun ja polttamiseen on hyvin aikaa käytettävissä kehnoina sekä kosteinakin kesinä. Sadonkorjuuhetki taas ajoittuu syyskuun loppupuolelle, jolloin sato nyhdetään maasta. Perinteisesti varastointi taas hoidettiin kaivamalla viljelyalueen lähistöllä olevaan rinteeseen maakuoppa.

Aivan näin nopsasti ei kuitenkaan ole tilapäisten maakellarien vuoro, vaan kaskialueella nauriskasat kasvavat korjuuväen tuhtoessa ja kyllähän siinä nälkäkin saattaa vatsassa vierailla tunti toisen perään huhkiessa. Päivän päättymiseen saakka ei tarvitse kärvistellä, vaan voidaanpa tuoreesta sadosta käydä korjuun yhteydessä nauttimaan. Nimittäin yksinkertainen kiviuuni naurispaistikkaiden valmistamiseen kasaillaan näppärästi ja sinne voidaan laittaa nauriit kypsentymään. Avonuotion päälle taas viritellään naateilla peitelty kattila kiehumaan, niin tarjolla on sitten keitetty vaihtoehto myös. Kertoja tiedottelee, että jälkimmäiseen tarkoitukseen haudikkaiksi sopivat parhaiten pienet ja kuoriltaan ohuet nauriit. Muutenkin koko sato korjataan ja ihmisravinnoksi turhankin pienet voidaan valmistaa vaikkapa lehmille popsittaviksi.



Ennen varastoimista nauriista listitään nopeasti nahistuvat naatit pois, mutta näillekin on käyttöä, koska niitä voidaan kuivata kotieläinten rehuksi. Kaskialueelle pystytetäänkin puukepeistä kuivausteline, mutta mainitaan myös, etteivät naatit kuivattuinakaan erityisen pitkään käyttökelpoisina pysy. Näytetäänpä myös pikaisesti, miten se nauriiden talviasunto valmistuu, kun työmaan lähistölle kuoppaa kaivellaan. Sepä ei välttämättä ihan kevyt urakka olekaan, koska suuri sato vaatii kohtalaiset varastotilat ja maa puolestaan on kivistä, kovaa ja juurakkoista, eli siinä on kädet ja kaipa sisukin koetuksella, kun lähdetään nauriskuoppaa työstämään. Projekti on muutenkin työläs, koska reunalle tehdään tukevammista rungoista kehikko, jonka päälle kattopuiksi asetellaan puolitettuja puupötköjä. Nämä saavat niskaansa vielä kerroksen sammalta, multaa ja lopuksi havuja. Homma on syytä tehdä huolella, jotta monia suita läpi talven ruokkiva arvokas sato säilyisi ankarissakin pakkasissa. Ennen lopettelua pitää vielä pikkuisen rakennella, eli kyhäillään kasaan havumaja väsyneiden yösijaksi. Edelleen sanoisin, että Mäkisen ja Rytkösen Kaskisavun mailta on kattavampi ja kiinnostavampi dokumentti kaskeamiseen liittyen, mutta edellisen tuokioisen tapaan Kaskinauris on mielestäni täydentävine tietoineen suositeltavaa katseltavaa kumpaisenkin kaveriksi. Itse ainakin tykkäilen myös kovin Mäkisen kuvista ja usein sinänsä arkista aherrusta esitteleviin otoksiin saadaan kauneuttakin. Muutenkin elokuvallinen ote on hyvä, sillä lyhyet minuuttimäärät hyödynnetään tehokkaasti, mutta kuviin ja kerrontaan on selkeästi panostettu. Työjäljen ihastelu innostaakin osaltaan jatkamaan näiden teosten parissa ja samalla herättelee kiinnostusta tekijöiden muita tuoreempia tuotantoja kohtaan.

Kaskiviljely

Nauris

Kaskinauris (1939) (IMDB)

Kaskinauris (1939) (Elonet)


Näiden pätkien perään katselin vielä Isien työt IV -kokoelman lisukevalikoimasta löytyvän Eino Mäkisen noin viisiminuuttisen haastattelun vuodelta 1985, joka on taltioitu pari vuotta ennen Mäkisen kuolemaa. Ansioitunut kuvaaja oli tuolloin jo sairas ja mainitaankin, että hän oli myös sokeutunut, mutta muisti toimi kuitenkin. Mäkinen aloittelee kertailemalla alkutaipaleen materiaalisia rajoitteita ihan konkreettisesti käytettävistä filmimetreistä rupatellen. Taustatiedoksi tekstitellään, miten vuoden 1935 aikana saatiin aikaiseksi puolisen tusinaa väljästi kansantieteellistä dokumenttia. Nämä harjoituselokuvat saivat huomiota asiantuntijapiireissäkin ja toiminta nähtiin siinä määrin merkityksellisenä, että lähdettiin saattamaan kuvauspuuhia vakaammalle pohjalle. Niinpä vuoden 1936 kevätkaudella perustettiin Kansantieteellinen Filmi Oy, jonka tekemisistä tuli turistua helmikuun lopulla. Mukana perustamassa olivat Kustaa Vilkuna, Ahti Rytkönen, Sakari Pälsi, Martti Haavio, Esko Aaltonen ja Mäkinen. Mäkistä lukuun ottamatta muut olivat tunnettuja kansantieteilijöitä. Siitäkin syystä asiantuntijapiireissä projekteihin suhtauduttiin suopeasti, koska expertit olivat aina elokuvantekijöiden kanssa tiiviissä yhteistyössä. Mainitaan, että Vilkunalla oli merkittävä rooli aiheiden valikoimisessa ja niiden valmistelussa.

Porukan yhteisenä päämääränä oli tallettaa vanhaa ja katoavaakin kulttuuria ja Mäkinen muistelee, että Haaparuuhen synty oli yhtiön ensimmäinen valmistunut teos, joka yllättävästi on kokonaisuudessaan säilynyt ajanhampaan kulutukselta. Hän tosin mainitsee myös, että ihan alkuperäiseen versioon on sittemmin lisätty pikkuisen kuvaa soutuosuuksista. Ensimmäisiä julkisia näytöksiä elokuvateattereissa kuvaaja muistelee myös lämmöllä, mutta lyhyt haastattelu kuitenkin käytännössä pysäytellään siihen. Loppusanoista vastailee Mäkisen kanssa samoihin aikoihin vaikuttanut toinen arvostettu elokuvaaja, ohjaaja ja yleensäkin alan monitoimimies Erik Blomberg, joka kovin tuntuu Mäkisen otetta arvostavan. Kumpaisenkin herran töitä on tarkoituksena tulevaisuudessa ihastalla ja ihmetellä, mutta kenties taas jotakin muuta väliin ja perinnekulttuuriin pariin takaisin, kunhan siltä tuntuu. Nämä levyn bonuspätkän jutustelut on siis napattu YLEn tuottamasta ja Lauri Tykkyläisen työstämästä televisio-ohjelmasta Suomalaisen lyhytelokuvan vuosikymmeniä, joka julkaistiin vuonna 1986.

Kyllähän edellisessäkin elokuvarupeamassa kaskiaukean kuumat ja tukalatkin tunnelmat kiitettävästi välittyivät ruudun toisellekin puolelle, mutta vieläpä ei ole viilennyksen aika. Toiveissa tosin olisi, että ne lämpöisemmät hetket löytyisivät vaikkapa sielujen sopukoista ja eteläisen auringon kaunistamista maisemista kuin jättimäisistä liekkimeristä. Romanttista hömppää kera kauniiden maisemien olen lähinnä hakenut, kun Wide Sargasso Sea on aikoinaan ostoskoriin päätynyt, mutta odotuksia ei silti tee mieli näidenkään puolien osalta taivaisiin kohotella, koska kyseessä kuitenkin on BBC:n televisiotuotanto, mikä käytännössä laittanee tiukemmat rajat sekä puitteiden että sisällonkin suhteen kuin mitä suuremmille valkokankaille tähdätyillä teoksilla on painolastinaan. Eipä sillä, että se automaattisesti elokuvasta heikon tekisi, mutta vähän varauksia kuitenkin kohottelee.

Silmiä ei ainakaan ihan heti lähdetä värikkään aurinkoisilla kuvilla ilahduttelemaan, sillä ruudun täyttävät huomattavasti synkemmillä sävyillä värjäillyt otokset. Ilmapiiri ei juuri sen hilpeämpi ole, kun Antoinette Cosway (Rebecca Hall) joutuu kuuntelemaan melkoisen ankeassa huoneessaan, miten maailma on nuorelle naiselle pimeä sekä kylmäkin paikka ja vain seinien sisältä turvaa saa. Näitä sanoja seuraavat haahuilut kolkolta vaikuttavassa kartanossa eivät juuri sen suurempaa pirteyttä tavoita, mutta jossakin muistinurkkauksissa vielä välkehtii pätkiä paremmista päivistä ja ennen kaikkea onnellisemmista ajoista. Siinä sivussa pääsee kehittymään kohtalainen katastrofi, mikä ei tunnu Antoinettea lainkaan liikuttavan. Elokuva kuitenkin päätyy päästämään katsojan nopsasti näiden tummien ja murheellisten tuokioisten piinasta, kun lähdetään katselemaan, miten tähän lohduttomaan pisteeseen on päädytty.



Alkutekstien aikana näkymät vaihdellaan huomattavasti ihastuttavampiin, vaikkakaan eihän sekään pahaa enteileviä ensimmäisiä minuutteja nollaile, kun jo osaa varautua siihen, ettei lopussa ilo ja onni ylimmillään välttämättä ole. No, kuvat kirkastuvat joka tapauksessa ja pitkän matkan valtavien merten läpi taivaltanut Edward Rochester (Rafe Spall) on uupuneena päässyt päämääräänsä, eli Jamaikalle. Lepo kaveria tuntuukin kovin kiinnostavan, mutta kyse taitaa olla vähän muustakin kuin vain matkaväsystä, koska viikko hujahtaa tuosta vain kuumeisesta sairaudesta toipuessa. Ikävän alun jälkeen Edward pääsee pikkuhiljaa tutustumaan saareen ja uusia tuttavuuksia luomaan. Esittelijänä toimii Antoinetten velipuoli Richard Mason (Alex Robertson) ja samassa tunnelmiltaan jokseenkin kireässä tapaamisessa istuu myös näiden Cora-täti (Victoria Hamilton). Vaikka kaikki eivät siltä istumalta parhaiksi ystäviksi alkaisikaan, niin ainakin Edward ja Antoinette tulevat hyvin juttuun keskenään ja saattaapi ilmassa olla vähän muutakin kuin pelkkää kaveruutta.

Antoinette kertookin koko ikänsä saarella asuneena miettineensä paljon, millaista Englannissa oikein mahtaakaan olla ja kirjeiden perusteella elämä siellä vaikuttaisi unelmalta. Toisaalta lämmin Jamaika herättelee Edwardissa vastaavia tuntemuksia. Edwardia tosin taitaa kotimaassa ahdistaa vähän muutkin seikat kuin vain viluinen ja sateinen ilmasto, koska ilmeisesti hän ei ole oikein onneaan löytänyt siellä. Vanhempi veli on paremmassa asemassa perheessä ja isä ei ilmeisesti suuremmin huomiota kuopukselle suo, joten tämä onkin vastahakoisesti häipynyt pois jaloista omaa tietään kulkemaan. Voihan sitä valoisaa tulevaisuutta toki Jamaikallakin yrittää itselleen etsiä veljensä varjosta, eipä siinä mitään. Edward ei ole ainoa, jolle perhevälit ovat hankala paikka, sillä Antoinettelta tuntuu löytyvän synkempiä salaisuuksia, eivätkä kipeät kohdat kovin kaukana pinnan alla taida olla, vaikka nuori nainen jaksaakin melkeinpä jatkuvasti nauraa ja hymyillä. Aikoinaan Antoinetten isällä on ollut saarella plantaasi ja orjia, eikä näitä päiviä vielä ole historian hämäriin survottu, vaan pahaa verta ja katkeruutta edelleen esiintyy, eikä edes erityisen piilevänä.



Kumpikin kuitenkin tahtoisi katsoa kohti aurinkoisempia päiviä ja syystä tai toisesta Richard tuntuu kovin innokkaasti ajavan kaksikkoa avioliittoon. Melkoisen pikaisesti asiat etenevätkin, mikä saattaa niitä tummiakin pilviä tuoda, koska Edwardia jäytää ajatus velvollisuuden sanelemasta ratkaisusta, koska näin hän ei enää olisi harmiksi ja häpeäksi isälleen. Samaan aikaan Cora kylvää epäilyksen siemeniä Antoinetten mieleen varoituksillaan, eli liittoa ei olla solmimassa onnellisimpien tähtien alla. Urkkivainen ilmapiiri tuntuu Edwardia ahdistavan, eikä arki lainkaan helpotu, kun salaperäinen vieras varoittelee häntä Coswayn suvun pimeisä puolista ja surullisesta menneisyydestä, joka voi vielä toistua. Kummalliset väitteet jäävät väkisin mieltä piinaamaan ja myllertävien tunteiden lisäksi kuumuuskin alkaa käydä päätä sekoittamaan, eli siinäpä sitä mennään jo hyvää vauhtia tummaa tulevaisuutta kohti, eikä siltä pimeydeltä taida mikään kirkas sinitaivas enää pelastaa...

Voin myöntää ennakkoon toivoneeni, että niitä ilonpäiviä olisi hiukkasen runsaammin annosteltu, ja kyllähän siinä pieni pettymys kimppuun käy, kun onni lähtee rakoilemaan ja vanhat katkeruudet pääsevät pintaan oikeastaan jo ennen kuin on kunnolla ehtinyt kyytiin. Jälkimmäisellä puoliskolla inhottavat sävyt pääsevät voitolle ja uusia riitoja saadaan aikaiseksi, jolloin yhteiselo kovin kolkoksi käy. Riipaisevampien romanssien ystäville Wide Sargasso Sea saattaakin tietyin varauksin olla suositeltava tekele tutustuttavaksi, mutta itsellä värähtelyt jäävät vähiin, kun kostoa sekä vihaa lietsotaan ja katkeruuden lieskat saavat polttoainetta lisääntyvästä juopottelusta. Miksikään kauniiksi rakkaustarinaksi ei siis teee mieli luonnehtia, vaan tämä tie vie turmioon ja kauheuksia kohti. Onnellisten loppujen ystävällekin saalis on melkoisen laiha ja voinee väittää, ettei sydänparka ainakaan herkistelyistä pääse ylikuormittumaan, vaan tarjolla olisi tylytteleväisempää päätöstä.



Onhan ensimmäisellä puoliskolla iloisempaakin otetta nähtävissä, kun toisiinsa tutustuva tuleva pari ihmettelee hassuja unelmia ja saadaanpa sekaan muutama mukava muistelointikin. Valitettavasti ainakin jälkikäteen lyhyet jutustelut yökukista tai muista ihanuuksista eivät ole päällimmäisenä mielessä, vaikka tuskinpa on tarkoituskaan. Luulisin, että ainakin omalla kohdalla synkempi puolisko olisi päässyt syvemmältä koskettamaan, jos siihen hyvään höttöön olisi hiukkasen paremmin panostettu, sillä vähän puolivaloiselta huiskimiselta monin paikoin ihastumisosuus vaikuttaa. Ennen suuria suruja ja synkkyyksiä välkehtivät silloin tällöin kynttilöiden kauniit valot ja kovin kivasti toiveita haaveineen huomiselle sekä sitä seuraavillekin päiville makustellaan. Minusta näissä tuokioisissa olisi pikkuisen enemmänkin ollut potentiaalia, eikä hätäilystä ole kuin haitaksi, sillä palaset jäävät loksahtamatta paikoilleen ja jutusta vieraantuu jo ennen kuin raastavimpiin riitoihin yleensä päästään.

Orastavia tunnelmapaloja olisi siis voinut vähän venytelläkin, koska uintireissut ja hekumalliset yöt jäävät läpi elokuvan tynkämittaan. Esimerkiksi Antoinetten hehkuttama maailman ihanin paikka ei ylistettyä taikaansa pääse kameroiden kautta katsomoon toistamaan. Kumpuilevammalla seudulla sijaitseva mökki on hänelle toiminut pakopaikkana hellejaksojen aikana, mutta samalla tarjonnut turvallisen leposijan sielulle murheiden kertyessä. Lempipaikkaa kohti ratsastellaan lupaavasti vehreiden metsien halki ja sinänsä kauniisti rupatellaan, mutta toteutus jää pahasti puolimatkaan, eikä näistä tuokioista pääse sen suuremmin haltioitumaan ja toisluokkaisesta tunnelmoinnistakin puheleminen tuntuu lievältä liioittelulta. Osaltaan viehätystä vievät omiin silmiin kamalan ahtaat kuvat, joita vielä turhan sekavalla leikkaamisella sotketaan ja samaan aikaan elokuvallinen hehku hiipuu varsin mielikuvituksettoman kuva-asettelunkin takia. Kuuman ja kiihkeän romanssin roihauttelu jää petihetkien osalta myös hiukkasen vaisuksi. Olettaisin, että televisiotuotannonkin takia paljaan pinnan suhteen on pitänyt pikkuisen arastella, eikä ole lähdetty aivan estoitta vilauttelemaan. Sopii kuitenkin mainita, ettei näitä sentään niin kainostelevaisella linjalla ole kuvattu, että kaikki pitäisi piiloon peitellä. No, enpä mitään hillitöntä rietastelua odottanutkaan ja näissäkin hetkosissa enemmän vaivailee, ettei vain tunnu yhteys kliksahtelevan kohdilleen.



Samasta tarinasta on tehty ilmeisesti varhaisempikin versiointi, eli vuoden 1993 samanniminen Wide Sargasso Sea, ja ainakin kyseisen teoksen ikärajan perusteella voisi veikkailla rohkeampaa otetta. Aiheeseen liittyen vuonna 1991 on tehty draamadokumentti Sargasso: A Caribbean Love Story, joka käsittääkseni myös sivuaa tätä tarinaa, mutta samalla sisällyttää lyhyeen kestoonsa dramatisointia kirjailija Jean Rhysin elämästä. Ehkäpä vuoden 1993 versio saattaisi esitellä viehättävää maisemakuvastoakin anteliaammin, sillä uudemman tulkinnan suhteen sanoisin, ettei nättejä näkymiä ainakaan sarjatulella tykitellä. Jamaikalla ilmeisesti on käyty kuvaamassa, mutta meri tuskinpa kuvissa käväisee ja muutenkin visuaalisten ilojen puoli on paikka huomioiden kohtalaisen niukkaa ja näivettynyttä. Tekstin yhteydessä olevat kuvakaauppaukset saattavat johtaa hieman harhaan monipuolisuuden suhteen. Usein nämäkin otokset kärsivät mainitusta ahtaudesta ja lisäksi monesti ovat vieläpä varsin nopeita välähdyksiä. Kenties jälleen niitä pienemmän budjetin rajoitteita, mutta kyllähän kohtalaisesti kauniimpaa kuvitusta tarinalle toivoin.

Voipi olla, että jos mainittu varhaisempi Wide Sargasso Sea sattuisi kätevästi hyppysiin, niin saattaisinpa katsellakin, miten se nämä kiemurat hoitaa. Toisaalta kuitenkin nämä sydämiä ja sieluja rankemmin höykyttelevät romanssit eivät lopulta ole niinkään ihan sitä, mitä itse tältä lajityypiltä haikailen. Kyllähän noitakin katselee, mutta kuten tässäkin tapauksessa, niin vaikutus helposti jää toivottua vaisummaksi. Kyllähän kovin kyynelöidään, kun kaikki näyttää tuhoon tuomitulta, mutta samaiset tunnetilat jäävät katsomon puolella kokematta. Kenties ne jäätävämmät tuulahdukset päästetään liian varhain puhkumaan ilot ja hymyt pois, jolloin jäljelle jää lähinnä turhautunut turtuneisuus. Samaan aikaan sitten tökkii vielä pari muutakin seikkaa, niin auttamatta jämähdetään menettelevään keskinkertaisuuteen ja se Sargassomeri tuntuu muutenkin kuin vain fyysiseltä etäisyydeltään kovin kaukaiselta. Joka tapauksessa suloinen höttöannos kannattaa suosiolla hakea muualta, joten hipsaisen tästä jatkamaan etsintöjä.



Wide Sargasso Sea (2006) (IMDB)

Jamaikan auringon alle ei Wide Sargasso Sea valitettavasti aivan sellaista suloista lempeä roihautellut kuin toiveissa oli, joten jääköön Sargassomeren katkeruuteen kallistunut tuhoisa romanssi taakse ja kurssia kohti hilpeämpiä elokuvahetkosia...ainakin toivottavasti! Vuoden 2001 The Curse of the Jade Scorpion ei suinkaan mikään uusi tuttavuus ole ja aiempien vilkaisujen perusteella sanoisin myös, että henkilökohtaisella Allen-asteikolla se tipahtaa selkeästi sinne häntäpäähän, ellei jopa ihan viimeistä paikkaa pitämään. Samalla sopii myös huomauttaa, etten ole Woodylta yhtään sysisurkeaa ohjausta nähnyt, eikä tämäkään jokseenkin löysähkö rötöshassuttelu sellaiseksi ole kirjautunut. Edellinen Allen-iltama tarjoilikin kieroilevia konnia ja kummallista keksibisnestä, joten ajattelin jatkaa vielä toistaiseksi hämärähommien parissa. Samoinhan miekkonen itse taisi 2000-luvun alussa tuumailla, koska Small Time Crooks ilmestyi vuonna 2000 ja seuraavana vuorossa tosiaan oli jalokivien näpistelyä ja salaperäistä hypnoosihommaa herkullisten leivosten tilalla.

Tuttuun tyyliin turiseva kaveri löydetään tällä kerralla kuviin vakuutusyhtiön palveluksesta ja hänen hommanaan on tutkia arvokkaiden sekä tietysti kalliiseen hintaan vakuutettujen kohteiden katoamisia. CW Briggs (Woody Allen) tuntuukin olevan työssään varsin etevä ja luontaista vainua kataluuksien paljastamiseen löytyy, mikä taas kerran tuo kiitosta ja ylistystä. Menestyksestään ja arvostuksesta huolimatta hän ei onnensa kukkuloilla tunnu oleilevan, vaan tuttujen työkaverien joukkoon on pestattu uusi lisäys, joka sattuu enemmänkin närästelemään, eikä Briggsilla ilmeisesti ole suurempaa tarvetta piilotella inhoaan. Siinä missä hänen päätoimenaan on epäilyttävien tapausten tutkinta, niin Bettyn (Helen Hunt) työnkuvaan taas kuuluu yhtiön toiminnan yleinen tehostaminen, eikä Briggs näitä muutoksen tuulahduksia lainkaan mieluusti ole ottamassa vastaan, vaan tapoihinsa jämähtänyt kaveri kiukkuilee mappien siirtelystä ja uhittelee muksauttavansa, ellei meno muutu ja perinteitä palautella.



Muutenkin Betty tuntuu sukupuolensakin takia ylivoimaisen vaikealta palalta Briggsin sulateltavaksi, vaan eipä kaveri suurista luuloistaan huolimatta ole siinä asemassa, että voisi epämiellyttävän työtoverin kadulle kenkiä. Siispä siis kinastelua ja kärvistelyä seuraa, mutta onneksi katsojan iloksi ainakin osa jutuista tuo sitä hymyäkin huulille, kun rauhallinen yhteiselo ei vain ole vaihtoehto ja pitää jatkuvasti uhitella sekä nokitella. Hienotunteisuutta uupuu, mutta Briggs ei kuitenkaan ole yrityksestä huolimatta saanut samaa myrkyllistä mielialaa levitettyä koko porukan päihin, vaan etenkin paikan pomo Chris Magruder (Dan Aykroyd) on tyytyväinen Bettyn otteisiin. Paha veri ei aivan yksipuolistakaan ole, sillä Betty kuuluu harvalukuiseen joukkoon, jossa Briggsin erityistaidoille ei arvoa anneta, vaan hän ennemmin ihmettelee tyypin suosiota.

Hetkiseksi olisi kuitenkin hyvä kiistat ja kärhämät laittaa tauolle, koska olisi yhteistä iltaohjelmaa tiedossa, eikä työtoverin juhlissa oikein sopisi sotimisia jatkaa. Yhteen pöytään päästäänkin ja jonkinlaiset käytöstavatkin pystytään säilyttämään. Ravintolassa illan erikoisnumerona onkin hypnoosihepun temppuja ja esityksestä vastaava Voltan (David Ogden Stiers) pyytelee yleisöstä vapaaehtoisia avustajia lavalle. Briggs ja Betty pääsevätkin hypnoosin pyörteisiin, kun silmien edessä heilahteleva jadeskorpioni vie tahdonvoimaiset mielet muualle ja tuo tilalle täydellisen tottelevaisuuden syvemmässä transsissa. Tietäähän sen, millaista tilittelyä tulee, kun eripuraiselta työparilta kysellään tuntemuksia toisesta, mutta seuraavana hetkenä Voltan jo näyttää, miten paljon pystyy tahtoon vaikuttamaan, kun suunnilleen sormia napsauttamalla vihamielisyydet kaikkoavat ja ärhäkäs vääntöpari onkin toisiinsa täysin hullaantunut.

"You know, there's a word for people who think everyone is conspiring against them."

"I know, perceptive."

Esitys loppuu aikanaan ja joukkio juhlivainen tallustelee kohti kotiaan, mutta Briggs ei ainakaan heti pötköttelemään pääse, kun puhelin piristelee, eikä toisessa päässä tahdota mitään hyviä öitä toivotella, vaan hämärähommia olisi tiedossa. Tämä taitaa olla niitä tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä, koska koodisanan lausuessaan Voltan palauttaa Briggsin transsitilaan. Enää ei huihai-hassuttelut kiinnosta, vaan jadeskorpioni komentaa yöllisiin kataluuksiin kähvellyksineen. Täydellisessä tottelevaisuuden tilassa ei paljoa vastaan sanota ja pimeiden tuntien raadantaan on lähdettävä. Aamulla heräillessään Briggs ei tietenkään muista kyseenalaisista reissuistaan mitään, ja joutuupa vielä itse tuoretta varkautta tutkimaan. Valitettavasti Voltan ei yhteen korusaaliiseen ole tyytymässä, joten ennen pitkää skorpionin käsky käy uudelleen. Taidokkaita varkauksia ilmaantuu poliisin lisäksi selvittelemään pari yksityisetsivää ja vähitellen Briggsin tilanne alkaa käydä tukalaksi. Tyyppi ei edes tiedä olevansa onneton välikäsi ryöstöjen sarjassa ja onhan se kieltämättä kuumottelevaa, kun kertyvien todisteiden myötä voipi vuosikymmenten tuomiokin alkaa tulla ajankohtaiseksi pulmaksi...

Edellisestä vilkaisusta ehti kulua mitä lie pyöristettynä miltei vuosikymmen, mutta sanoisin silti, että käänteet sekalaisine vääntöineen hiukkasen liiankin hyvin vielä muistissa olivat. Tässäkin tapauksessa avauspuolikas kulkee ihan kohtuullisen kivasti ja sujuvasti, vaikka kaukana silloinkin liikutaan Allenin tuotannon paremmasta päästä. Kyllästyminen kuitenkin hiipii kiusimaan, ja vaikka kestoa ei elokuvalla olekaan kuin 98 minuuttia, niin siinäkin tuntuu olevan ainakin reilu kymmenminuuttinen liikaa. Sinänsä The Curse of the Jade Scorpion painottelee enemmän niitä näpistyksiä kuin viimeksi ihmetelty Small Time Crooks, eli sisällöltään se on lähempänä varsinaista rikoskomediaa, jos sillä sattuisi olemaan merkitystä. Jälleen mukana on tietysti muutakin sivupolkua setvittäväksi ja valitettavasti pitää todeta, että jokseenkin hajanainen kokonaisuus näistä kasaillaan. Allenille tietynlainen rönsyily on toki tyypillistä, etenkin jutustelujen suhteen, mutta melkoisen monta kertaa hän on niistä huomattavasti napakamman ja piukemman paketin väsäillyt.



Pari vähän haahuilevaista koruryöstöä ei vielä kovin kummoista rikosviihdykettä takaa ja siihen sotkettu hypnoosiosuuskin jää hiukkasen heppoiseksi mausteeksi. Näiden kautta ei kyetä loihtimaan mitään isompaa huvitusta esitteleviä kohtauksia ja vaikka muutama hymy kähvellyksiä katsellessa sattuisikin syntymään, niin yleisvaikutelma on löysemmän ja lievästi tympäisevänkin puuhastelun suuntaan. Jokunen minuutti suodaan hämyiselle toimistoromantiikalle ja suhdekriiseille, mutta samoja seikkoja on setvitty huomattavasti herkullisemmin lukuisissa Allenin ohjauksissa ja väittäisinkin, että melko vähiin ne kunnolliset osumat jäävät ja valtaosa jutuista liikkuu semihupaisien höpöttelyjen osastolla. Aikakausi kyllä on kameroiden eteen lavastettu nätisti, eli Allen kääntelee kalenteria ihan onnistuneesti vuoteen 1940, eikä paheitakaan ole piiloon siistitty, vaan ennemmin korostetun tarmokkaasti laseja kallistellaan ja savua hengitellään. Vähän vetämätön sisältöpuoli kuitenkin verottelee visuaalista voimaakin ja esimerkiksi kymmenisen vuotta uudempi ohjaus Midnight in Paris kaappaa katsojan aivan toisella tavalla menneiden vuosikymmenten vietäväksi ja niiden ihmeitä ihastelemaan.

"Hide in the bedroom."

"Can I sit down in there or will I catch something?"

"Germs can't live in your blood - it's too cold."

Hyvän pohjan kinastelevalle pääkaksikolle luo asetelma, jossa Huntin esittämä uusi työntekijä aiheuttaa kokeneelle konkarille hirmuista henkistä ahdistusta ja piinaa. Kiukkuilua siis seuraa, vaan kipinöinti jää hyvästä yrityksestä huolimatta vähän vaisuksi. Oman vivahteensa mukanaan tuo Charlize Theronin esittämä varakkaan perheen tytär Laura Kensington, joka kuumottelevasti yrittää laittaa Briggsin pään pyörälle, mutta joutuupa neito toteamaan, että hypnoosin mahti menee suorasukaisista viettelyistäkin ohi. Tiedä sitten, onko kyse osittain kemioiden kohtaamattomuudesta vaiko pikkuisen löysemmästä tahdista, mutta sinänsä runsas vitsitarjonta onnistuu vain paikoin kirvoittelemaan naurahduksia. Mistään ankeasta hutiloivien heittojen koosteesta ei kuitenkaan onneksi ole kyse, sillä kyllähän perusvire huvittavan puolella enimmäkseen pysyy ja siinä määrin viihdyttävää sähellystä syntyy, etteivät minuutit tuskallisesti käy matelemaan.

"It's a match made in heaven...by a retarded angel."

Woody on pitkälti tuttu teräväkielinen itsensä ja kenties pykälää tavanomaista kovempi suustaan, sillä Briggs uhittelee ties millä läiminnöillä ja kovisteluilla, mutta Allenin fyysinen olemus tekee näistä ärhentelyistä tarkoituksellisen surkuhupaisaa pelottelua. Hyviä heittoja tietysti löytyy, sillä kyllä Allen tämän lajin taitaa, eikä mistään täydellisestä mahalaskusta tarvitse puhella. Harmi vain, että joutavampaa jauhantaa löytyy myös runsaasti ja samalla suuri osa sivuhahmoista jää melko unohdettaviksi tyypeiksi. IMDB:n triviaosastolta löytyy maininta, jonka mukaan Allen pitäisi elokuvaa huonoimpanaan, koska ei olisi katsonut itseään sopivaksi Briggsin osaan. Siellä kerrotaan myös, että roolia oltaisiin tarjottu Tom Hanksille ja Jack Nicholsonille, joiden kieltäydyttyä Allen päätti hoitaa homman itse. No, ainakin Nicholson olisikin saattanut olla hyvinkin kotonaan Briggsin kengissä tyypilliseen tapaansa vinoillen ja virnuillen, mutta ehkei hänestä silti olisi aivan Allenin veroiseksi hektiseksi höpöttäjäksi.

No, levyjulkaisulta löytyvässä haastattelussa Allen ei mielipidettään elokuvan laadusta ainakaan noin ehdottomasti ilmaise, vaan ennemmin juttelee, ettei yleensäkään ole omiin osiinsa hitsautunut kiinni. Allen kertookin olevansa usein halukas antamaan oman roolinsa pois, jos joku kyvykäs kaveri ilmaisee mielenkiintoa projektiin. Usein Allenin mukaan kolmoisroolissa toimiminen ohjaajana, kirjoittajana sekä tähtenä yksinkertaistaa sekä helpottaa elämää, koska sekaannukset vähentyvät huomattavasti. Elokuvien tekeminen ei hänellä ainakaan kyseisen haastattelun aikoihin ollut ihan ylimpänä elämän tärkeysjärjestyksessä, vaan perhe ja tietyt elelyn ilot menivät edelle. Tällainen suhtautuminen tekee helpoksi antaa näyttelijöille vapauksia materiaalin suhteen ja onpa Allenilla taipumusta muutenkin laiskaan kuvaustyyliin. Hän ei jaksa aina olla kovin tarkka, että otot menisivät täysin nappiin, vaan pieniä virheitä voi jäädä kuviin, eikä niitä muutenkaan loputtomasti hienosäädetä. Muista näyttelijöistä Allen juttelee pikaisesti, ja Hunt tuntui luontevalta valinnalta nopeaälyisen ja sujuvasanaisen Bettyn rooliin. Theron taas saa ylistystä, koska ohjaajan mielestä näyttelijätär on upea ilmestys ja samaan aikaan loistava esiintyjä. Aykroydin rooli taas tavallaan kysyi hieman ylimielisyyttä ja koppavuutta, mutta tyypin tuli olla myös jossakin määrin pidettävä sekä hauska ja tämä toki Danilta onnistui.

Myös muut päästetään lisukkeiden puolella ääneen ja Hunt selittää, ettei homma vaatinut isompaa valmistautumista. Aikakauden elokuvia hän toki kertaili, mutta ilmeisesti kattavammat taustatyöt jäivät väliin. Hunt myös vahvistelee, että Allen antoi kokeilla omia ajatuksia, mutta tiettyjen osuuksien kohdalla hän oli tarkempi ja piti kiinni kirjoitetusta. Käsikirjoitukseen raapusteltujen sanojen suhteen salamyhkäisyyttäkin oli ilmoilla, koska vain osa näyttelijöistä pääsi tutustumaan tarinaan kokonaisuudessaan. Hunt sai käsikirjoituksen luettavakseen, mutta esimerkiksi Aykroyd vain omaan rooliinsa liittyviä kohtia. Aykroyd puhelee, että luultavasti tällainen tietämättömämpi lähestymistapa vaikutti esiintymiseen selvästi, mutta silti oli innoissaan tarttumassa tilaisuuteen, koska hän henkilökohtaisesti on Allenin suuri ihailija. Hypnoosista ohjaajalla ei ollut omakohtaisia kokemuksia, vaan hän piti aihetta lähinnä hauskana ja useita ihmisiä kiehtovana. Allen myös selvittää, että jutusteluiltaan nopsat ja napakat 1900-luvun alkupuoliskon komediat olivat hänelle nuoruudessa mielekästä katseltavaa. Niinpä hän tahtoi itsekin tehdä tähän aikakauteen sijoittuvan huvittelun, josta nokkelan nälvimisen lisäksi rakkauttakin löytyy. IMDB:n tietojen perusteella The Curse of the Jade Scorpion oli ilmestyessään Allenin kallein elokuva 26 miljoonan dollarin budjetillaan ja sille myös järjestettiin laajempi avausviikonloppu kuin ohjaajan aiemmille töille. Tulos kuitenkin taisi jäädä pettymykseksi ainakin taloudellisessa mielessä, enkä itse vaisumpaa menestystä suurempana mysteerinä näe. Kolmannen katselun jälkeen uskaltaneekin jo todeta, ettei hypnotisoitu hölmöily kertailuilla piristy ja kaipa tämän keskitasoisen komedian osalta uusinnat on nyt suoritettu.



The Curse of the Jade Scorpion (2001) (IMDB)

Suunnitelmana oli jatkaa vielä maaliskuisia Allen-iltamia, mutta eiköhän niitä ehdi, koska vähän räväkämpi ja luultavasti rähiseväisempikin huumori alkoi houkutella enemmän ja siinä tilanteessa sopinee raotella jälleen Jari Halosen ohjaajauraa summailevaa viiden kiekon koppaa. Näille tekeleille pitääkin löytää otollinen hetki, jolloin mielentila on muljahdellut siihen suuntaan, että mielipuolinenkin möykkä ja ärähtely vääntää virneen kasvoille, eikä hyökkää hermoille, ja tässä välissä kyseinen kyseenalainen remuaminen alkoikin vaikuttaa vetovoimaiselta vaihtoehdolta. Selväähän se lienee, että haikailu kuolevan kommunismin perään räväyttää ruutuun hiukkasen karskimpaa komediaa kuin Woodyn pikkunäppärä pöhköily hypnoosihoureissa elokuvassa The Curse of the Jade Scorpion. No, niinhän se saapi ollakin ja onhan jälleen yksi vivahteikas lisä satavuotiaan Suomen juhlisteluun, kun kotimaisen elokuvan omintakeisempaa laitaa tulee myös mukaan, eikä pelkkää kansanperinnettä. Siispä siis suuri ja mahtava Neuvostoliitto muistoissa nautiskelkaamme tästä jossakin sekopäisyyden häilyvillä rajoilla tykittelevästä tuokiosta...

Kirjaimellisesti raskassoutuisilla kuvilla pikkuisen päälle 90-minuuttinen seikkailu epäilyttävien aatteiden syövereihin nytkähtää liikkeelle. Ennen kuin selviää, mikä mystinen miekkonen rantoja kohti seilaa, niin pitääpä poiketa Leevin ravitsemusliikkeessä paikallisia tunnelmia nuuskimassa. Reima Elolla (Jorma Tommila) on meneillään tiukka tilanne, kun parisuhde on ilmeisesti ajautunut isompaankin kriisiin ja on tullut anteeksipyyntöjen vuoro. Saattaa olla, että töppäykset tai erimielisyydet ovat liian suuria, eikä aneluilla tunnu olevan toivottua vaikutusta ja uuden alun mahdollisuus näyttääkin kaverin kannalta valitettavan epätodennäköiseltä, kun kumppani toivottaa tyypin hirteen. Siitäpä seuraa pienimuotoinen tunteiden kuumeneminen ja suutahdus, mikä laittaa Reiman julistelemaan viimeistä taistoa grillin asiakaskunnalle. Tämäkin touhu tosin lopahtaa alkuunsa, kun kapitalismin kätyrit tylysti suuren kansansankarin jyräävät.



Kuppilan kärhämät ja hävitty taisto ei ainakaan yhtään tulisieluisen hepun mieltä tyynnyttele, vaan hermot ovat lähes räjähdysherkässä tilassa. Kotiin käpsytellessä lentääkin kivi naapurin ikkunasta sisään myöhäisillan räsähteleväiset tervehdykset tarjoillen, joten voinee olettaa, ettei Reima niitä kylän tykkäillyimpiä tyyppejä taida olla. Ennen ansaittuja lepohetkiä pitää tietysti jatkaa yöllistä häirintää, mutta lopulta sitä kotiin tekee mieli viimein läpsytellä, kun ei kerran kukaan kaipaile. Kaukaiset radioaallotkaan eivät korviin tuo ystävällistä ja ymmärtäväistä ääntä, vaikka miten mikrofoniin kuuluttelisi. Yön tunnit hiljalleen etenevät ja jo entuudestaan pilkkopimeältä vaikuttava mieli kehittelee väsyneessä ja maahan tallatussa tilassa synkempiä sekä lopullisia ratkaisuja ahdinkoon, eli köyttä käteen ja kohti kattoa.

Murheiden ja maailmantuskan murtaman kaverin killuessa kattohirsistä saapuu paikalle myöhäinen vieras, joka olisi kiinnostunut vuokraamaan Reiman talosta huoneen. Vladimiriksi (Taisto Reimaluoto) itsensä esittelevä miekkonen vaikuttaa myös jokseenkin omalaatuiselta tapaukselta, mutta Reima on silti halukas majapaikan tarjoamaan. Yhdessä kaverukset kanniskelevat kamppeita ullakolle, ja omituista matkalaukkua ihmettelevä Reima saa vastaukseksi, että kyseessä on ruumisarkku, mikä synnyttäisi ainakin joissakin epäilyksiä. Reima ei kuitenkaan ala uutta tuttavuutta yöhön ohjaamaan satunnaisten omituisuuksien vuoksi, vaan näkee tässä kovin kaipaamansa juttukaverin ja kenties jonkinlaiselle sielujen sympatiallekin olisi mahdollisuuksia...?



Aivan tuttavuuden alkumetreillä ei suoraan ihan hirmuisen syviin sitoumuksiin ryhdytä, vaan ensin olisi luvassa rennompaa yhdessäoloa, kun Reima tahtoo matkalaiselle esitellä kyläkierroksen muodossa elinpiiriään. Mistään verkkaisesta ihmettelystä ei sinänsä tietenkään ole kyse, koska vetäjän luonne on taipuvainen rähistelyä kohti melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa, eli kahvikupposten kallistelun ja leppoisan jutustelun sijaan seuraa vääntöä ja väkivaltaa. Kohta pienen paikkakunnan nähtävyydet on käyty läpi ja siinä sivussa pahaa verta saatu mukavasti liikkeelle, joten voidaan välillä vähän muutakin mietiskellä. Kotiseutumenestyksen ollessa varsin vähäistä välkähtää mielessä ajatus reissata pikkuisen kauemmas kaupittelemaan kovemman luokan sosialismin ilosanomaa, mutta syystä, toisesta ja kaipa kolmannestakin Reiman puuhastelu lipsahtaa jälleen rettelöinniksi, mikä alkaa jo mittavampaakin turhautumista kaivella esille.

No, pari epäonnistumista ei vielä ole riittävä syy kuopata kommunismia toivottuna valtiomuotona, mutta käytännön toteutustapoja voisi kenties viilailla, että aatteen palo tarttuisi muihinkin kuin vain suu vaahdossa paasaavaan Eloon. Onhan niitä historiankirjoihin päätyneitä vallankumouksia ennenkin kurjistakin kuppiloista käynnistelty, mutta kahdestaan se saattaapi olla pikkuisen epätodennäköistä. Kärsivällisyyskään ei oikein tunnu venyvän mihinkään järjestelmälliseen, järkevään tai kurinalaiseen pienpuoluetouhuun, vaan sakeneva sekoilu vaikuttaa olevan lähes jatkuvasti vain yhden mielennyrjähdyksen päässä. Toiminta ei siinä mielessä järin lupaavalta vaikuta, mutta Vladimirilla saattaa olla pakkaa sotkeva synkkä salaisuus yllätysjokerina. Nähtäväksi jää, riittääkö tämä suureen muutokseen, joka laittaa koko yhteiskunnan myllerrykseen ja rahavallan vapisemaan, vai onko lopputulos sittenkin osa käsittämättömien päättömyyksien sekä hullujen houreiden sarjaa...?



Back to the USSR oli Jari Halosen ensimmäinen pitkä ja teatterilevitystä tavoitteleva elokuvaohjaus, mutta pari vuotta aiemmin oli ilmestynyt televisiolle tehty lyhyempi Huolehtivainen rakastaja, jossa oli Tommilakin mukana toisessa pääroolissa. Kommunismin kiemuroita ja aatteenpalon ilmentymiä kaksikko lähti yhdessä käsikirjoitukseksi työstämään, ja kyllähän niitä ideoita ainakin tuntuu riittäneen, eikä elokuvaa ainakaan tapahtumiensa suhteen voi väittää yksipuoliseksi epeliksi. Täysin toinen juttu onkin, sulautuvatko nämä kovat käänteet ja kummalliset kamppailut yhtenäiseksi ja vauhdikkaasti rullaavaksi menopalaksi. Omasta mielestä toverusten touhuissa niinkin paljon on sitä töksähtelevyyttäkin havaittavissa, ettei ainakaan tee mieli miksikään nappisuoritukseksi noin sujuvuuden ja viihdyttävyyden kannalta kehua. Sinänsä kierrokset korkeina käyvät viimeisille hetkille saakka ja virtaa paasaukseen riittää, mutta meno siitäkin huolimatta hiukkasen hiipuu ja viimeisellä kolmanneksella vetovoima vähenee.

No, jos katsoja ennen lopputekstejä pienimuotoisen uupumisen saa koettavakseen, niin voinee veikkailla, ettei Tommila ruudun toisella puolella ole ainakaan helpommalla hommastaan selviytynyt. Jo pelkkä ilmeily itsessään vaikuttaa uuvuttavalta urakalta otoksesta toiseen, mutta kun päälle heitetään jatkuva ylikuumeneminen ja räjähdysherkkien tunnetilojen tulkitseminen, niin lienee kohtalaisen kuluttava osa kyseessä. Reiman tuntema rankka ahdistus nyky-yhteiskuntaa kohtaan ei ainakaan jää piiloon, vaan sen monimuotoiselle purkautumiselle omistetaan elokuvasta iso kimpale ja tässä työssään Tommila onnistuukin mainiosti ja vaikka mainitsinkin, että ennen lopputekstejä suurimmat huvitukset ovat hälvenneet, niin kyllähän tätä yhden miehen epätoivoista kamppailua katsellessa monta hauskaa hetkeäkin ehtii kokemaan. Hahmossa on toki selkeästi surullisempikin puolensa, kun vain harva ymmärtää yksinäisyyteen karkotetun kulkijan sieluntuskaa. Sanottavaa kyllä kaverilla riittäisi ja kumppania kaivataan, mutta kukaan ei kiinnostu, joten aina vain kapeampi kuja vie syrjäytymiseen ja sen mukana seuraaviin synkkiin päätöksiin. Toteutustapa kuitenkin on siinä määrin reippaan ylilyönnin karsinaan kelpaava, ettei Reiman tukalasta tilanteesta mielessä suurta surua synny, vaan sisukas sota tuulimyllyjä vastaan on monin paikoin hykerryttävää vilkuiltavaa.



Jälleen voinee perustellusti heittää sekaan varoittelut, että jos sattuu olemaan yliherkkä voimasanojen viljelylle ja päättömälle karkeuksien kiroilulle, niin kenties Back to the USSR ei ole korville mitään mieluisaa kuultavaa. Normaalin elokuvan kiroilukiintiö taitaa täyttyä jo ensimmäisten kymmenen minuutin aikana, eikä kova kielenkäyttö siihen todellakaan seisahda. Muutenkin kuultavakseen saa melkoista möykkää kovilla kierroksilla ja myönnän itsekin, että jatkuva pöyliminen ja äänekäs älämölö kyllä kysyy jo katselukuntoa, enkä ainakaan tällaisen huumorilajin suurimpiin ihailijoihin tunnusta kuuluvani. Onneksi välillä on vähän muutakin mielessä, joten niitä hengähdyshetkiäkin paikoitellen tulee tielle, mutta yleisesti ottaen kavereissa kyllä virtaa riittää. Riehakasta sekoilua ja toikkaroinnista toiseen tallailua on luvassa roppakaupalla, ja jos nämä kommellukset tumman huumorin sävyssä eivät sattuisi maistumaan, niin lienee parasta jättää Reiman viimeisen vinkeän koitoksen katselu kokonaan väliin.

Ennen pitkää tai oikeastaan hyvinkin nopsasti sanoista päästään tekoihin, mikä yleensä tarkoittaa vähintään jonkinasteista käsikähmää, mutta yleensä asioilla on tapana karkailla käsistä kohti hurjempia kurimuksia, mikä sinänsä kotisohvalla pötköttelevän kannalta on ihan kiva juttu. Tulee siis mukaan tiukempaakin toimintaa kummallisilla koettelemuksilla maustettuna ja kaikkea hämmentää miltei jatkuva päätön sekoilu. Ilmassa on väkivaltaista värähtelyä ja päät ties missä sosialismin huuruisissa houreissa operoidessa sattuu ja tapahtuu sivullisillekin, eikä vauhtiin päästessä ole aikaa alkaa uhreja erottelemaan. Virkavaltakin saa jäädä kommunismin uuden tulemisen pyöriin ja moni muukin joutuu tuntemaan nahoissaan aatteen nousun. Kimpaantumisten ja painivääntöjen lisäksi pitää rallitaivaltakin päästä kokeilemaan, mutta kuten Reimalla noin yleensäkin käy, niin eipä tämäkään erikoiskoe ihan putkeen mene, vaan kiihdyttely huipentuu komeisiin kieppeihin rinnettä alaspäin rullaillessa. Lannistuminen ei takaiskuista tai mustelmista huolimatta tule kyseeseen, vaan meno vain kovenee, vaikka usko aatteeseen sattuisi heikkona hetkenä hiukan horjumaan. Aina vain tuntuu jostakin löytyvän entistäkin pöhkömpi suunnitelma ja kenties niitäkin käsittämättömämmät keinot ajatusten toteuttamiseen. Mukaan vielä salaperäisiä reissuja synkille seuduille ja muuta vivahdetta, niin siinä mielessä monipuolinen ja vauhdikas viihde-elämys on kasassa. Valitettavasti toteutus ei reippaista ideoista aivan parasta lopputulosta ruudulle tuo, mutta kyllähän rellestys näinkin kelpaa.



Tällekin levylle on laitettu Halosen haastattelu, jolla on mittaa minuuteissa sellaiset 14 kappaletta ja siinä ajassa ehditään hieman avaamaan asiaa jos toistakin. Ensinnäkin elokuvaprojektiin tarttumista oli innoittamassa teatterin tekemisen hankaluus, sillä kuukausien raadannalle ei saanut kunnollista palkkiota. Elokuvien puolella taas tuntui olevan paremmin mahdollisuuksia erilaisille ideoille ja Halonen tuumii myös, että näyttelijöiltäkin pystyi vaatimaan enemmän. Tarina täytyi toki keksiä sekä kirjoittaa, ja sen hämyisempää puolta ammennettiin kotimaisen kirjallisuuden innoittamana. Tommila oli sattunut lukemaan Jarkko Laineen romaanin Vampyyri eli miten Wilhelm Kojac kuoli kovat kaulassa, mistä saatiin idea vampyyrisivujuonelle. Noin komedian kannalta nämä osiot ideoineen vaikuttivatkin lupaavilta, mutta Halosen näkemyksen mukaan varsinainen sisältö puuttui. Aiheita pohtiessa mielessä pyöri sosialismin romahdus, mikä oli aikakauden suurimpia tapahtumia. Pienoisen sattuman sekä erilaisten ajatusten törmäilyjen kautta saatiin Lenin elokuvaan vampyyriksi ja sitä kautta vihjausta, että kenties päivinä muina tinkimättömämpi sosialismikin vielä tekee toisen tulemisensa maan päälle.

Alkuvaiheessa rahoitus näytti järjestyvän varsin näppärästi ja ilman isompia kitkoja, mutta sitten käsikirjoituksesta innostunut henkilö päätyikin jänistämään ja piti katsella muihin suuntiin markkojen perään. Niitä saatiin keräiltyä kokoon kohtalaisen pieni kasa, koska Halosen mukaan tuotanto maksoi lopulta 35000 markkaa. Etenkin jälkituotannossa varojen vähyys vaivasi ja leikkaus päädyttiin toteuttamaan hätäisesti. Ohjaaja myöntää, ettei toiminta muutenkaan kaikilta osin erityisen ammattimaista ollut tuolloin, mutta juttujen perusteella hyvä joukko saatiin kasaan yhdessä tekemään. Vaikka pienellä budjetilla hääräiltiin varsin erikoisen tarinan parissa, niin lopulta porukka pääsi pikkuisen kauemmaskin elokuvaansa esittelemään ja markkinoimaan. Tuolloin Cinema Mondo oli juuri aloittanut levitystoimintaansa ja Back to the USSR sai melko maltillisen levityksen kotimaassa. Kuitenkin kävipä niinkin, että ryhmä lähti teoksensa kanssa Cannesiin erikoisen julkisuuskampanjan kanssa ja tapahtuma tuotteli levityssopimuksen Yhdysvaltoihin sekä muitakin hyviä muistoja kotiinviemiseksi.



Aika hämmentävä koettelemus kaikkineen Reiman riehumisista raapaistaan kasaan, mutta minusta Halosen muutamaa vuotta tuoreempi Joulubileet on komediana eheämpi ja läpi linjan hauskempi. Sitä tulikin joulukuun puolella kehuttua ja kenties lyhyemmästä kestosta johtuen kaverusten kesäinen joulujuhlistelu ei möykkäämisineen simahda samalla tavalla kuin Reiman tuskien taival. Kitinöistä huolimatta nämäkin harharetket ehdottomasti plusmerkkisinä mieleen jäävät ja muistoihin tallettuu useampia hassuja hetkiä sekä pöhköjä päähänpistoja, eli luulisinpa vähäsen vinksahtaneiden viihdykkeiden ystävien osaavan arvostaa kaverusten kohkauksia. Rinnassa palaa polte maailmaa muuttamaan, mutta täysin eri asia on, onko ryminässä sitä järkihippustakaan mukana. Toisaalta silloin tällöin tiettyjen pienpuoluetyyppien sekä muiden sekalaisten sitoutumattomien sankarien poliittisia mielenilmauksia ja pyrkimyksiä seuraillessa mielessä hyörii ja pyörii jokseenkin vastaavia tuntemuksia kuin Reiman suurta taistoa suu virneessä ja mieli vinksahtaneena tutkiessa. Niissäkin usein tuntuu käyvän niin, että kiihkosta ja rähinästä huolimatta tavoitteet eivät suurempaan suosioon pääse leimahtamaan, mikä sinänsä saattaa olla lähinnä positiivinen juttu noin yhteiskuntarauhan kannalta. No, ehkä aivan kaikkea ei ole todellisemman maailman paikallispolitiikassa vielä nähty, koska kunnallisvaalit tässä pikkuhiljaa lähestyvät, mutta missäpä luuraa kotikunnan kommunistivampyyri äänestettäväksi, kysynpähän vaan...?



Back to the USSR (1992) (IMDB)

Kuumottelevasta kaipuusta kommunismiin on aika siiryä kohti muita maisemia ja mielialoja, joten Jari Halosen Back to the USSR saa seuraajakseen tässä vaiheessa Norjan puolelta tulevaa peikkolegendaa. Tiedä sitten, onko kovemman sosialismin ja trollitouhun välillä jokin kätketty henkinen yhteys, vai täysin muistako syistä tällaista järjestystä tunkee blogiin? No, olihan Reiman rettelöinneissä ja remuamisissa sitä vampyyrivivahdettakin mukana, vaikkakin enemmän kahjouteen kuin varsinaiseen kauhuun kallistuvaa sellaista, mutta kuitenkin siis seikkoja salaperäisiä hämärän rajamailta. Elokuvatarjonnan synkemmillä seutuvilla on viimeisen viikon aikana tullut muutenkin iltoja vietettyä, koska uusinnassa käväisi Apartment 1303, joka tosin toisella vilkaisulla olikin jo melkoisen töksähtelevää tavaraa. Itse sentään tykkäilen aasialaisista kauhuelokuvista ja kummittelevista rakennuksista, eikä siitä huolimatta tämä tekele toisinnolla onnistunut kummoisemmin kiehtomaan. Hyytävien hetkien sijaan alkoi tulla naurettavuuksia ihmeteltäväksi. Thaimaalainen Ghost Game ei ensinäkemälläkään innostanut ja sitä tuskin tarvitsee enää tulevaisuudessa silmäillä. Kohtalaisen kehnoa ja väkinäiseltä vaikuttavaa kummittelua sai tuijotella, vieläpä tarkoituksellisen tositelevisiomaisesti toteutettuna, mistä ei ainakaan ylimääräisiä plussia tule. Kiinnostus tuntuikin kovin herkästi karkailevan kohti aivan muita aatoksia onnettomien kisailijoiden heitellessä henkiään.

Aasia-tuplan jälkeen tuli vielä jatkettua veritöiden sekä muiden kamaluuksien katselua ja laadullinen alamäki jatkui edelleen, koska uskaltaa kevyesti huudella, ettei Devon's Ghost: Legend of the Bloody Boy ainakaan tasoa missään mielessä nostanut. Uuvuttavan päivän päätteeksi tuo tuli valikoitua vähän sillä mielellä, ettei olisi niin väliksi, jos vaikka torkahtaisin kesken kaiken, mutta sinnikkäästi jaksoin loppuun saakka. Toisaalta sen verran mitätöntä menoa kyseinen reilu 80-minuuttinen esitteli, ettei mielestäni olisi jäänyt paljostakaan paitsi, vaikka unistelut olisivat kutsuneetkin. Ehkä yhtenä pirteänä positiivisuutena voisi mainita hillittömät hutkimiset tylyä tappajaa vastaan, jotka tuovat hiukkasen hupia muuten melkoisen tympeähköön ja mielikuvituksettomaan murhailuun. Voipi siis väittää, etteivät kauhuvalinnat ole viime aikoina ihan parhaalla tavalla onnistuneet, mutta luulisin, että pohjoisissa maisemissa seikkaileva Trollhunter parantaa paljonkin, eikä rimaa ainakaan ole liian korkealle tässä vaiheessa aseteltu. Samalla sanottakoon, että kyseessä on järjestyksessään blogin 666. kirjoitus, eli siinä mielessä saadaan omanlaistaan epäpyhää numerojuhlistelua, kun ikivanhat väkivaltaiset voimat vuorten uumenista tunkevat ihmisten riesoiksi.



Kyllähän minullekin on elokuvasta jonkinlainen ennakkokäsitys ehtinyt syntymään, koska ilmestyminen tapahtui jo vuonna 2010 ja omassakin kokoelmassa peikkojahti on ehtinyt pötköttelemään varmaan viitisen vuotta. Odotuksia ja toiveita ei yhtään kohottele se, että ennen kuin kuvat laitetaan vilisemään, niin tiedotellaan tekstimuotoisesti, miten elokuvan takana oleva tuotantoyhtiö Filmkameratene on saanut nimettömän lähetyksen 13.10.2008 ja paketista on löytynyt kaksi levyä kuvamateriaalia, tarkemmin 283 minuuttia. Väitetään, että tämä reilu 90-minuuttinen on siitä tiivistetty ja leikkauksessa noudatettu alkuperäismateriaalin tapahtumajärjestystä. Lisäksi tietysti vakuutellaan, että uskomattomista käänteistä huolimatta aidolta vaikuttaa. No, itselläni tällainen found footage -toteutus aiheuttaa yleensä lähinnä huonoja ennakkovärinöitä, koska siinä lajissa on tähän mennessä tullut nähtyä melkoisen kehnoja tuotoksia ja usein valittu tyyli tuntuu olevan tekosyy täysin luokattomalle kuvaukselle. Voisi siis väittää, että elokuvaseikkailu lähtee liikkeelle jokseenkin nihkeissä mietteissä.

Liian tylysti ei tietenkään tule tuomita ennakkoon, vaan kenties jopa katsella, millaisesta tekeleestä on kyse. Homman henkenä on, että Norjan pohjoisosissa tapahtuu kummallisia juttuja, jotka ovat laittaneet paikalliset metsästäjätkin mietteliäiksi. Ensinnäkin kotieläinten kimppuun on tehty tappavia hyökkäyksiä sekä muitakin tihutöitä touhuiltu. Toistaiseksi syyttävät sormet osoittavat alueen karhukantaa kohtaan, mutta näitä karhujakin löydetään hengettöminä, eikä arvoitus ole vielä ratkennut. Etenkin, kun ruumiiden läheltä löytyy jälkiä, mitkä eivät kaikkien asiantuntijoiden mukaan ihan arveltuja tapahtumakulkuja vastaa. Mielenkiintoisesta mysteeristä on kiinnostunut myös kolmen elokuva-alan opiskelijan ryhmä, joka on päättänyt lähteä reissuun dokumenttia kuvaamaan. Joukossa juontajana toimii Thomas (Glenn Erland Tosterud), äänipuolesta vastaa Johanna (Johanna Mørck) ja kameran takana työskentelee Kalle (Tomas Alf Larsen).

Melko nopeasti porukka saa alustavan käsityksen siitä, missä mennään ja kelle kannattaisi jutella, jotta kiemurat lähtisivät avautumaan ja saataisiin jotakin esittelemisen arvoista filmille. Metsästäjien mukaan seudulla karhujen riesana hääräilee taidokas sala-ampuja ja ainakin toistaiseksi kyseinen kaveri Voldan kaupungin lähistöllä liikuskelee. Mystisen hepun nimeksi osataan sanoa Hans (Otto Jespersen), mutta siihen se informaatio pitkälti rajoittuukin. Kuvausryhmän kannalta on iloinen yllätys, ettei vaikenevainen ja yksityisyytensä suhteen tarkka Hans mihinkään maan alle ole kaivautunut kätköön, vaan taustaselvittelyjen jälkeen asuntovaunu löytyy majoitusalueelta ja hiukkasen myöhemmin mies itsekin. Ongelmana ennemmin on, ettei Hans tahdo lähteä tekemisistään kameran edessä tilittelemään ja haastattelupyyntöihin suhtaudutaankin varsin nihkeästi. Noin vain ei tavoitteesta olla luopumassa, sillä Hansin ajoneuvokin vaikuttaa omituisilla tavoilla vaurioituneelta, mikä vain kasvattelee uteliaisuutta, joten kumppanit laittavat salakuuntelukoneiston käyntiin ja jäävät tarkkailuetäisyydelle.



Kovin pitkään ei tarvitse vakoilutouhuissa tympiintyä, sillä yöllinen jäljitys pääsee vauhtiin, mutta omat hankaluutensa on pysytellä tekemisensä tietävän tyypin perässä, ja niinpä saalis jää lopulta laihaksi kuvausten osalta. Porukka ei pääsekään oikein perille siitä, mitä Hans käy tekemässä ja seuraavana päivänä yksinäinen metsästäjä onkin jo jättämässä Voldan taakseen. Selväähän se, että seurata pitää edelleen ja tie vie joukkoa eteenpäin komeiden sekä jylhien vuorien väliin louhituille teille. Mahtavia vuononäkymiä enemmän kiehtoo kuitenkin, että mikä on kaiken takana ja miten saadaan Hans avautumaan salamyhkäisyyksistään. Thomas ei äreää ja jääräpäistä miekkosta ole säikkymässä ja yrittää uudelleen kysäistä tämän toimista, mutta edelleen vaitonaisuus on vastauksena. Sinnikäs takaa-ajo jatkuu ja jälleen olisi luvassa yöllistä toimintaa, mikä alkaa kehittyä siihen suuntaan, että voisi laajempia yleisöjäkin kiinnostaa.

Kuvausryhmän jäljittäessä Hansia öisessä metsässä saadaan vähän paniikkimaista pinkomista pilkkopimeydessä, kun yht'äkkiä mies juoksee vastaan karjuen, että peikko on tulossa toisesta suunnasta. Hämmentävän episodin aikana Thomas saa selkäänsä haavoja, joita Hans päätyy paikkailemaan ja siinä yhdessä oleillessa saadaan edes auttava keskusteluyhteyskin osapuolten välille muodostettua, mikä kuvauskolmikkoa toki ilahduttaa. Vähemmän riemastuttava yllätys taas on, että metsäsäntäilyn aikana auto on murskattu mystisesti mäsäksi ja romun päällä lojuu kummallista niljakasta limaa. Siinäpä olisi jälleen yksi arvoitus mietittäväksi ja Hansin erikoinen rääkäisykin herättelee kysymyksiä. Varovaisesti porukka yrittääkin tältä udella, että mahtoivatkohan kuulla aiemman peikkovaroituksen oikein. Jossakin välissä Hansin mielikin on muuttunut suopeammaksi, mitä tulee dokumentointiin ja hän lupaakin ottaa joukkion mukaansa, kunhan hommia tehdään hänen ehdoillaan.



Ennen seuraavaa yöllistä jahtia Hans edellyttää uusilta kumppaneiltaan varsin erikoisilta kuulostavia valmisteluja sekä toimenpiteitä. Ensinnäkin pitäisi käydä pesulla ja laittaa peikkolemua kainaloon ja sitten vasta menoksi. Viimeiset käänteet ja vaatimukset ovat jätteneet tyypit hiukkasen hölmistyneeseen tilaan ja epäusko peikkojen olemassaolon suhteen on edelleen varsin voimakas. Hans kehottaa kaveruksia jättäytymään jälkeen ja nämä keskenään tuumailevat, mitä mahtaa olla tekeillä. Hetkistä myöhemmin maa tärisee, suuret puut huojuvat ja lopulta niiden takaa näyttäytyy uskomaton ilmestys, mikä käytännössä samalla hetkellä muuttaa suhtautumisen Hansin juttuihin. Tosin tässä vaiheessa vaaditaan vikkelää kipittämistä, eikä ole aikaa sen syvällisemmin vielä lähteä omaa ajatusmaailmaa peikkoasioiden osalta perkailemaan. Hans hoitaa hommansa varmoin ottein ja aamun sarastaessa selittelee rauhalliseen tapaansa kameralle, miten alkaa olla työnsä uuvuttama mies ja tahtoo tuoda näitä tapahtumia suuren yleisön tietoon. Tekemistä kuitenkin vielä riittää, sillä jokin ajaa peikkoja tiuhaan tahtiin ihmisten ilmoille pahuuksiaan tekemään, joten neljään kasvanut joukko jatkaa reissujaan aikomuksenaan selvitellä, mikä lisääntyneen liikehdinnän syyksi paljastuu...

Ehkei sekalaista ryhmittymää sentään suuremmat peikkosodat odottele pohjoisten teiden päässä, eli haaveita lumisten huippujen eeppisistä taistoista ei välttämättä kannata kovin mahtaviksi etukäteen paisutella. Kovia vääntöjä toki nähdään läpi reissun, eikä ainakaan pienintä koitosta viimeiseksi ole säästelty. Peikot toki hurjia hirviöitä ovat ja aiheesta saisi varmasti hyvinkin hirmuisen hurmejuhlan aikaiseksi, mutta Trollhunter kulkee niitä vähemmän raakoja polkuja, mitä tulee ruudulla nähtävään roiskautteluun ja repimiseen. Esimerkiksi kotimaisen levyn 11 vuoden ikäsuositus melko hyvin kertoo sen, missä mennään noin visuaalisen väkivallan osalta, eli kauhuelokuvana mietittynä selkeästi siellä pehmeämmän laidan puolella, eikä ilmapiirikään mitään hyytävintä kauhua tavoittele. Itse en lähtisi yleensäkään väittämään teosta puhtaaksi kauhuelokuvaksi, sillä mukana kuitenkin on seikkailu-, jännitys- ja toimintaelokuvienkin elementtejä ja ainakin noin tarinan ja hahmojen osalta näkisin sekoituksen toimivan ihan hyvin.



Porukka pidetään sinänsä pienenä, mikä sopii hyvin tarinaan ja toteutukseen. Tyypit ehtivät kaiken kiireen keskellä edes hiukkasen toisiinsa tutustumaan, vaikka omalla kohdalla tosin jäävät lopulta siinä määrin etäisiksi, ettei paniikki iske katsomossa kimppuun, kun ruudun toisella puolella ollaan hätää kärsimässä. Mitään tiivistahtista tarinaniskentää tai muuta rönsyilevää höpötystä ei niinkään harrastella, mutta kyllähän paikoin vähän muustakin puhellaan kuin pelkästään peikoista. Jutusteluja en kuitenkaan merkkailisi tämän teoksen vetonaulaksi, vaan kyllähän ne kiehtovammat mysteerit peikkoluolista löytyvät. Mitenkään tarpeettoman pitkään mahdottomia menijöitä ei haluta varjoihin verhoilla tuo puilla piilotella, sillä jo ensimmäisellä kolmanneksella saadaan selvä silmäys siitä, millaista petoa olisi vastassa.

Ainakin kannen mainosmateriaaleissa tahdotaan painotella loistokasta tehostepuolta, mutta sen suhteen olisin hiukkasen hillitymmällä linjalla ainakin kehujen kanssa. Kyllähän kamppailuja käydään ja metsää laitetaan hyrskyn myrskyn matalaksi, mutta suuri osa tapahtuu kameran ulottumattomissa ja kuvausryhmä lähinnä ihmettelee tuhoja. Yhteenottojakin toki tapahtuu, mutta usein yön pimeydessä painellaan ja kun visuaaliseksi tyyliksi on valikoitu korostetun todenmukainen dokumentointi, niin käytännössähän tämä tarkoittaa, että kuva huojuu, hytkyy ja nytkyy vähän miten sattuu, eli tarjolla olisi juuri sellaista toimintatuokioista, jota omat silmät eivät millään tahdo arvostaa isommin. Ensimmäisiä pimeissä puistikoissa tapahtuvia karkumatkoja katsellessa alkoi vähän hirvittää, että tätäkö se nyt tulee olemaan vauhtihetkien osalta, mutta onneksi ei sentään ihan sekamelskaisella linjalla läpi elokuvan jatketa. Saadaanhan välillä välähdyksien ja sekaannuksen joukkoon selkeämpiä hetkosiakin, mutta joka tapauksessa tehosteiden osalta eväät eivät todellakaan riitä kaikenlaista nähneen katsojan hurmaamiseen tai hämmästyttämiseen. Luultavasti hektisempää kuvausta arvostavat saavatkin hämäristä säntäilyistä huomattavasti enemmän iloa ja ihmetystä irti.



Vaikka toiminnallisemmat touhuilut eivät ainakaan ihan hurjasti pääse myönteisen yllätyksen merkeissä värähdyttelemään, niin paketti pysyy mielestäni vähintään viihdyttävänä koko matkansa ajan. Välillä on luvassa varustelutuokioisia ja paikoin päästään pureutumaan peikkoihinkin. Satuja, perinteisiä taruja ja legendoja muovataan vähän vastaavasti arkisemman maailman osaksi kuin kotimaisessa synkemmässä joulutarinassa Rare Exports. Trollhunter vetää kiemuroihin myös valtion salaliitolta tuoksahtavine toimineen, sillä vaatiihan se vähäsen vaivaa, kun koko kansalta ja samalla tietysti maailmalta pimitellään peikkojen olemassaolo, varsinkin, kun osa näistä on kokoluokaltaan suoranaisia jättiläisiä. Luulisin, ettei tätä salailuoperaatiota kannata lähteä päässään enempiä pyörittelemään, sillä ensimmäiset uskottavuusongelmat eivät varmaankaan kovin kaukana vartoile.

Kun kerran tyypit dokumenttia kuvaavat, niin pitäähän alan asiantuntijalta tilaisuuden tullen udella kaikenlaisia peikkoihin liittyviä seikkoja. Hans selvitteleekin erilaisia alaryhmiä piirteineen, selittää lyhyesti peikkojen reviiristä sekä sen valvonnasta ja kertoilee myös, miten nämä otukset vanhenevat kevyesti tuhannen vuoden toiselle puolelle. Erityisen älykkäitä nämä ikiaikaiset pedot eivät ole ja jahdissa voidaan käyttää vaikkapa kristittyjen verta tai uhrilampaita houkuttimina. Trollhunter ei näiltä osin mitään täysin totista turisemista ole, vaan eiköhän ainakin pieniä pilkahduksia voi nähdä esimerkiksi byrokraattisia kiemuroita käsiteltäessä. Nimittäin näinkin hämärää alaa valvotaan tarkasti ja Peikkoturvapalvelu lomakkeineen tuntuu toimivan kuin mikä tahansa valtion virasto muiden joukossa. Minusta peikkolegendoja olisi voinut elokuvan puitteissa lähteä pulskistamaankin, mutta ymmärrän kyllä, ettei kestoa haluttu välttämättä venäyttää pariin tuntiin. Kiinnostuneille voisinkin vihjaista, että poistettujen sekä pidennettyjen kohtausten joukosta löytyy tätäkin puolta lisää, eli bonusvalikoiman kimppuun siis, jos katselun jälkeen vielä on nälkää jäljellä peikkotarinoiden suhteen ja kyllähän esimerkiksi Wikipediakin pikkuisen taustatietoja summailee.

"Jotunheimen is a mountainous area of roughly 3,500 km² in southern Norway and is part of the long range known as the Scandinavian Mountains. The 29 highest mountains in Norway are all in Jotunheimen, including the very highest - Galdhøpiggen (2469 m). Jotunheimen straddles the border between the counties of Oppland and Sogn og Fjordane.

Jotunheimen contains Jotunheimen National Park, which was established in 1980 and covers an area of 1,151 km².[1] The Hurrungane mountain range is also inside the national park with the sharpest peaks in Jotunheimen. Adjacent to the national park border is Utladalen Nature Reserve which covers the Utladalen valley and the mountain Falketind, amongst others."

"Originally there was no common name for this large mountainous area, however in 1820 the Norwegian geologist and mountaineer, Baltazar Mathias Keilhau proposed the name Jotunfjeldene "the mountains of the Jotnar" (inspired by the German name Riesengebirge). This was later changed to Jotunheimen by the poet Aasmund Olavsson Vinje in 1862 - this name/form was directly inspired by the name Jötunheimr in Norse mythology."

Jotunheimen

Maisemien suhteen odotukset olivat kenties korkeammalla kuin sen varsinaisen peikkopuolen osalta, sillä kovin kauniina ja jylhänä Norja vuoristojen sekä vuonojen vuorotteluineen omien silmien edessä näyttäytyy. Elokuvan dokumentaariseen tyyliin eivät tarkasti rajaillut ja viipyilevät herkuttelut postikorttimaisemilla ymmärrettävästi sovi, joten kuvaus vähäsen viehätystä varastelee, vaan eipä silti täysin niitä silmäniloja riistä tai näkymiä silkaksi sutuksi rumenna. Etenkin autoilujen aikana hätäisiä ja nopsia välähdyksiä monesti esitellään, mutta onhan sitä ihmeteltävää ja ihasteltavaa niissäkin, ettei pelkälle purnauslinjalle tarvitse lähteä. Vaikka pohjoisesta on tässä tullut puheltua, niin eihän tapahtumia mihinkään Norjan viluisimpaan ääripisteeseen ole viskaistu, vaan pitkän maan etelä- ja keskivaiheilla länsirannikon puolella liikutaan. Vuoria ja teräviä huippuja on toki silti runsaasti nähtävissä ja kyllähän kuvat lumisemmiksikin muuttuvat, kunhan kiidellään kohti Jotunheimenin kansallispuiston huimaavia korkeuksia upeine näkymineen.



Alkupuolella kuvausympäristönä taas toimii Volda rannikkokaupunkeineen ja kieltämättä tämä katsoja olisi siellä voinut tovin ja toisenkin kauemmin viettää. Årdal ja Luster on ainakin IMDB:n puolelle merkitty kuvauspaikoiksi ja nämä alkavatkin olla jo lähempänä mainittua Jotunheimenin kansallispuistoa. Voisinpa veikkailla, että kaikki nämä paikat pystyisi elokuvataialla vielä huomattavasti lumoavammiksikin loihtimaan, mutta maisemakuvien loistokas vyörytys ei tässä touhussa ole tavoitteena ollut. Pystyyhän niistä lyhykäisemmistäkin otoksista kauniita kohteita poimimaan ja pätkät alkavat vaivihkaa synnytellä mielihaluja hipsaista huristelemaan vuorten väliin. Tuleepa siinä samalla tyyppien reissailua seuraillessa mukavia muistojakin makusteltavaksi runsaan parin vuoden takaisista omista seikkailuista samalla suunnalla (Pako pohjoiseen ja Paluu pohjoisesta). Hiukkasen alkaa myös harmittaa, että sittemmin on jo parikin kesää sekä syksyä lipsahtanut ohi, eikä haikailuista huolimatta ole tullut lähdettyä Norjan teille kiitelemään ja ihmeellisyyksiä ihastelemaan. No, onhan tässä taas uusia mahdollisuuksia tulossa, joten jospa vaikka saisi jotakin järjestymään...

Ylimääräisen maisemaherkunkin toivossa tuli tutkittua levyn bonusvalikoima huolellisesti läpi, mutta eipä sieltä nyt oikeastaan paljoa tätä puolta tullut lisää. Poistetut kohtaukset ovat pitkälti lyhyitä ja juttupainotteisia, kun taas kulissien taakse kurkkiminen jokseenkin höttöistä ja hupailevaa puuhaa. Onneksi elokuva itsessään tyydyttelee nälkää maisemien ja merkillisten mörköjen suhteen, vaikkei mielestäni mikään täysosuma olekaan. Hommassa on myös kuivahkoa huumoria mukana, eli aivan haudanvakavalla sävyllä tarinaa ei ole toteutettu, mutta toisaalta ei minnekään pilipalipelleilyn puolellekaan mennä. Vitsailu kuitenkin on siinä määrin harvinaisempaa huvia, ettei Trollhunter mikään varsinainen kauhukomedia ole, ja esimerkiksi Rare Exports sujauttelee niitä hassutuksia mukaan menoon mielestäni selkeästi ahkerammin. Eipä tosin tullut oletettuakaan, että niinkään nauruja haettaisiin peikonpesistä ja muista kätköistä. Niissä oleilu käy ennemmin ahdistavaksi monessakin mielessä ja kyllähän sillan alla vaanivilla örisevillä örkeillä taitaa olla ihan muut aikomukset kuin vitsikästä viihdykettä tarjoilla. Kaikkiaan kuitenkin Trollhunter summautuu monestakin lajista elementtejä nappaavaksi sujuvaksi sekä antoisaksikin elämykseksi, mikä laittaa haikailemaan lisää vuoria ja vaikkapa niitä peikkoja myös. Kenties näistä tulee tulevaisuudessa turistua ja voipi olla, että Trollhunter myös toistamiseen tuijoteltua...



Trollhunter (2010) (IMDB)