Heinäkuun kesäisiin päiviin tuli tuossa ainakin hetkiseksi muutosta viileämpään suuntaan ja ulkotiloissa huomasi paikoin jopa hytisevänsä, mikä taas lisäili houkutusta seikkailla elokuvien maailmaan ja kenties näistä naputtelemaankin. Jos viimeksi kuului kinastelevan koitoksen kirvoittamaa kiroilua retkeilyreissulla Pulkkinen: Don't Push the River pöllöilevän patikkaporukan säheltäessä, niin nytpä taitaa korviin kantautua pikkuisen sympaattisempaa vuhistelua, kun tuttu pentuviisikko pitäisi päästää aarteenmetsästyksen kiehtovaan ja toiminnalliseen touhuiluun. Edellisessä eräkoitoksessa sitä keskinäistä kinastelua ja rähistelyä riittikin, mutta suloinen hauvaporukka haukahtelee ystävällisempään sävyyn, jos aiemmin vilkaistujen kolmen osan perusteella pystyy jotakin ennakoimaan. No, luultavasti siellä pikkuisen pilkkaa harrastellaan ja muutama ivaileva vitsi murjaistaan, mutta melkoisen kevyttä ja kilttiä hömpötystä lähinnä tämä katselija koiraseikkailulta odottelee ja toivoo.

Itsehän tutustuin näihin vähän vallattomiin vipeltäjiin vajaa vuosi sitten, kun viime syyskuun loppupuolella seitsemään osaan venähtäneen elokuvasarjan ensimmäisestä osasta pikkuisen puhelin. No, sinänsä ihan kiva kertakatseltava Air Buddies ei mitään lähtemätöntä lumousta langetellut, eikä ainakaan vielä ole tarvinnut mahdollisia kertailuja päässä pyöritellä, mutta eipä se mitään allergiaakaan aiheutellut. Vaikka kyseessä onkin tavallaan oma elokuvasarjansa, niin olettaisin, että se yhdistyy varsin vahvasti vuonna 1997 elokuvalla Air Bud käynnistyneeseen koirasaagaan, mutta ehkäpä tämän tekstin puitteissa pentuporukan vanhempien metkut ja matkat jätetään rauhaan. Edellisen lokakuun puolella talvisten näkymien saapumista jouduttelin lähtemällä loputtomien lumikenttien seikkailuja sekä kisailuja kokemaan samaisessa seurassa, ja olihan Snow Buddies pennuillekin ensimmäinen kaukomatka tutun ja turvallisen kotikaupungin ulkopuolelle sekä tietysti elokuvasarjassa järjestyksessä toinen teos. Ehkäpä maisemavaihdoksesta tai muuten pirteämmästä menosta johtuen tykkäilinkin jatkosta selvästi ensimmäistä enemmän, vaikka eihän sekään mikään hauvahömpötysten merkkiteos mielestäni ollut.



Kolmattakaan koitosta en malttanut hirmuisen pitkää aikaa vartoilla, koska joulumaahan osittain sijoittuva seikkailu oli tietenkin luontevaa vilkaista näiden juttujen ollessa ajankohtaisia. Santa Buddies yhdisteli pentujengin puuhia samojen tekijöiden myöhemmin kuvaamiin Santa Paws -elokuviin (The Search for Santa Paws ja Santa Paws 2: The Santa Pups). Joulukoirailut jäivät kuitenkin ainakin toistaiseksi näihin kolmeen, enkä näkisi, että sitä samaa luuta olisi pakottavaa tarvetta enää lähteä lisää jäytämään, vaan eiköhän ne legendat ja huolet jouluhengen tärvelemisestä jo tullut käsiteltyä noissa riittävän kattavasti. Joka tapauksessa myönnän näistäkin kohtalaisesti tykkäilleeni, vaikka jokaisesta osasta halutessaan saisikin varmaan aikaiseksi melkoisen puute- ja mäkätyslistan, mutta eivät nämä joulukauden hauvailut onneksi sellaisia ankeuspurkauksia näppäimistöltä kirvoitelleet, vaan aika kului mukavissa merkeissä ja kaipa sitä lämminhenkisyyttäkin pari ripausta saatiin sekaan.

Joulumaiden taikamaiset ihmeellisyydet sekä Alaskan hyytävät lumimyräkät olisi nyt kuitenkin tarkoituksena vaihdella aivan toisenlaisiin maisemiin ja siitä jo ensimmäiset kuvat antavatkin esimakua, sillä hiekkadyynejä levittäytyy kilometrikaupalla silmien eteen, eikä vilu ole huolista suurimpia, kun taivaalla möllöttelevä kultainen aurinko ennemmin tahtoo porotella olosuhteet paahteen puolelle. Jostakin hiekkamassojen keskeltä löytyy linnakemainen pieni asutuskeskittymä, jossa torielämä ainakin vaikuttaa vilkkaalta vilinältä, ja touhuileepa siellä muiden seassa veijarimainen apina. Nimeltään tämä kujeileva kaveri on Babi ja hetkosta myöhemmin hän pääsee kertoilemaan sukulaispojalleen Babulle huikeita taruja ajoilta menneiltä, ja tokihan toinen niitä mieluusti kuuntelee, ja kaipa nämä jutut katsomon puolellakin pikkuisen kiinnostavat.



Selvästi erilaiset kimaltavan kultaiset aarteet vetävät Babia puoleensa ja nuorempi oppipoika taas kovin tahtoisi kuulla erinomaisista seikkailuista, jollainen taitaa tarinavarastosta löytyäkin. Nimittäin Babi on onnistunut vähän enemmänkin kuin vain sivusta seurailemaan sellaista, sillä aikoinaan hän on päässyt kuuluisaa pentujengiä auttelemaan pulasta...vai mitenköhän asia mahtoi ollakaan? Jotta päästäisiin tarinan varsinaisille juurille, niin pitäisi pinkaista vuosituhansia taaksepäin legendojen lähteille, mutta Babi kelailee kalenteria vain sellaiset neljä vuosikymmentä taaksepäin, jolloin tunnettu seikkailija ja aarteenetsijä Thomas Howard oli hauva-apurinsa Diggerin kanssa arvoesineen jäljillä. Tähtäimessä oli himoittu Kleokatin kätkö ja vainukin alkoi jo olla varsin vahva, mutta kävipä kuitenkin niin, että vuodet vierivät ja siinä samalla suunnitelmat muuttuivat ennen lopullista läpimurtoa.

Thomas (Richard Riehle) vähitellen ikääntyi ja päätyi asustelemaan Fernfieldiin, jonne hän perusti museon ja sukukin jatkui, koska kuviin löydetään Thomasin lapsenlapsi Pete (Mason Cook). Myös Diggerille aikoinaan jälkikasvua ilmestyi, sillä sattuupa olemaan niin, että hän oli pentujengin isoisä. Tässä koitoksessa ei kuitenkaan ole päätarkoituksena setviä sukupuiden suuria saloja tai muutenkaan perhesuhteita perinpohjaisesti penkoa, joten tekijöillä on tarvetta laittaa pikaisesti seuraavaa aarrejahtia käyntiin, eli pitää saada uusi sysäys, joka palauttaisi kipinän Kleokatin mysteerin suhteen ja sellainen toki saadaan. Vaikka Thomas olisikin jo luopunut tästä haudatun aarteen haaveesta, niin joillakin polte sen löytämiseksi kuumottelee voimakkaammin, ja niinpä päivänä eräänä Philip Wellington (Edward Herrmann) astelee museon toimistoon ehdotuksensa kanssa.



Philip on itse löytänyt parhaana johtolankana toimivan esineen puolikkaan ja toinen puolisko on ollut vuosikymmeniä Thomasin hallussa. Nämä yhdistämällä ja Thomasin asiantuntemuksen avulla mahdollisuudet päämäärän saavuttamiseen tietenkin moninkertaistuisivat, ja taitaapa tämä Thomasiakin kiehtoa. Tarjouksena on yhteinen matka Egyptiin ja myös Pete on erittäin tervetullut reissukaveriksi aarreseikkailua kokemaan, mutta pentujengi pitäisi kuitenkin jättää kotiin, koska Philipin lemmikkikisu Ubasti taitaa olla vähän koiraherkkä tapaus. No, Kleokatin legenda tavallaan liittyy hyvinkin kiinteästi kissojen ja koirien ikiaikaiseen kinasteluun ja asemaan ihmisten maailmassa, sillä etsinnän kohteena olevalla korulla pystyisi muuttamaan näitäkin järjestyksiä. Ubastilla saattaakin olla kiero suunnitelma käyttää näitä taikavoimia hyväkseen ja työntää koirakunta lopulliseen epäsuosioon.

Tulevien hylkiöiden asema ei tietenkään nuoria sekä urheita hauveleita niinkään innosta ja tarkoittaapa se samalla, että pentujen pitää vaivihkaa livahtaa mukaan matkaan estämään näitä pahuuden puuhasteluja ja auttelemaan ystäviään. Tälläkin kerralla kilometrit taitetaan lentokoneen lastiruumassa ja paljonkin turistiluokkaa räjähdysherkemmässä tilassa pötkötellen dynamiittipötkylöiden päällä. Posahdusvaara ei ole ainoa edessä odotteleva haaste, sillä armoton aurinko epäilemättä laittaa paksuturkkiset kaverukset koetukselle ja voinee olettaa, että vastassa on hurjan hikoiluttavia hetkiä, jolloin Alaskassa hytistyt pakkaset ovat viilentävä muisto vain. Ennen pitkää tiet risteävät Babin kanssa, kun tulee vähän erimielisyyttä siitä, missä kohdin vedellään rajoja lainojen ja näpistysten välille. Kaipa siinä samalla jonkinasteista kaveruuttakin ollaan alulle laittamassa ja hetkistä myöhemmin joukkoon liittyy nuori kameli Cammy, joka on vastentahtoisesti äidistään erotettu. Näin saadaan perusviisikkoa kasvatettua seitsemään seikkailijaan ja pitäisi vähitellen kirmata kunnolla aarteiden perään ja tietysti auttamaan Peteä ja Thomasia ennen kuin on liian myöhäistä...



Kovinkaan kummoisia kykyjä ennustamiseen ei vaadita, että pystyy tämän koitoksen kiemuroita hyvissä ajoin arvailemaan. Onhan se jo aiemmin nähdyistä osista tullut ilmi, että ohjaaja-kirjoittaja Robert Vince ei ihan hirmuisesti ole uuden ja ihmeellisen perään, vaan melkoisen tuttuun ja turvalliseen menoon näissä seikkailuissa luottaa. Osittain varmaan on kyse siitä, että nuorimmillekin lapsikatsojille tahdotaan tarjoilla selkeää menoa, joka etenee vauhdikkaasti jännät paikat sekä hassut huvitukset esitellen. Olisikin hiukkasen hölmöä lähteä vaatimaan historiallisissa yksityiskohdissa jumittelevaa tai monimutkaisia juonikyhäelmiä kasailevaa tarinaa, mutta eipä myöskään tee mieli päästää kynäilystä vastaavia kirjoittajia ihan noin vain, sillä jälleen on pikkuisen laiskuutta ja laimeutta havaittavissa käänteiden sekä kommellusten suhteen.

Varsinaisena tarkoituksena ei ole aloitella valitusvyörytystä kliseiden kimpuista, mutta enpä yhtään ihmettelisi, jos joku kokisi katsellessa tympäisevän tuokion tai toisenkin, kun sävelet ovat hieman turhankin selkeät, hahmot hitusen stereotyyppisiä ja Egyptin mystisemmät vivahteet vaikuttavat enemmän halpatoritavaralta kuin harvinaisuuksilta. Oikeastaan jo nuoremman Thomasin ja Diggerin alkukohtaus temppelin uumenissa viestittelee, ettei muilta lainailua ole lähdetty karttelemaan, sillä seinät seikkailijoiden niskaan romahduttava avaus saattaa tuoda mieleen elokuvamaailman erään tunnetumman aarrejahtaajan koitokset. No, Treasure Buddies on kuitenkin kohtalaisesti nuoremmalle ylöisölle suunnattu, joten vauhdin ja vaaran asteita ei tietenkään kohotella samalle tasolle, eli piinaavin jännitys ja ankarien ansojen karut jälkiseuraamukset pitkälti nipsitään pois kuvista. Oikeastaan erään onnettoman kätyrin kohtalokas harha-askel pääsi jopa yllättämään muuten kiltin menon keskellä, vaikkakin toki turmion hetket jätetään kuvien ulkopuolelle.



Jos klikkailee itsensä IMDB:n puolelle, niin tällä hetkellä elokuvan keräilemä pistekeskiarvo on sellaiset 4,7/10, mikä tarkoittanee monen summailevan nämä menot ja melskeet melkoiseksi surkeudeksi. Itse en kuitenkaan näe aihetta lähteä lyttäämään pentujen aarrepuuhasteluja kamalaksi kuonaksi, joka olisi syytä haudata jonnekin Saharan hiekkoihin ikiajoiksi, vaan ennemmin se on sellaista odotuksia vastaavaa kohtalaisen kivaa perheviihdykettä. Ehkeivät ne kaverusten vitsinmurjaisut niin hulvattoman hauskaa hupia edelleenkään ole tai yleensäkään kunnolla sovi hauvojen suihin, mutta eipä toisaalta käy rasittamaankaan ja mieleen kyllä muistuu moniakin muita koko perheen koitoksia, jotka ovat käyneet hermoille huomattavasti rankemmin. Voihan lempeämpi suhtautuminen johtua etenevän kesän jokseenkin laiskasta katselutahdista, jolloin keskinkertaisemmatkin viritelmät saattavat näyttää pikkuisen paremmilta, mutta eihän se sinänsä haittaa, koska harmittomaksi kesähuviksi Treasure Buddies tulikin napattua. Lisäksi luulisin, että sekin auttaa paljon, ettei tässä elokuvasarjassa mielestäni liiallisesti kallistuta äänekkään älämölöhuumorin puoleen. Omalla kohdalla meno muuttuu usein melko nopsasti vastenmieliseksi, jos tuntuu siltä, että joku on keksinut huutamisen ja jatkuvan remuamisen olevan itsessään hauskaa. Onneksi Buddies-elokuvat eivät niinkään siihen raastavaan riekkumiseen panosta ja moninkertaisesti mieluummin omat korvat ottavat vastaan niitä vähän vaisumpiakin vitsejä kuin väsähtäneen väkinäistä älyttömyyttä.

Muutakin potentiaalista valitettavaa tietysti olisi, mutta eivät nämäkään puutteet ja kauneusvirheet hirmuisia paasaushaluja nostattele. Lisäksi elokuvasarjan aiemmat osat ovat tavallaan totuttaneet silmät vähän muovisiin ja tönkköihin tehosteisiin ja halpaan visuaaliseen ilmeeseen yleensäkin. No, kun nyt kuitenkin seikkaillaan höpöttelevien hauvojen muutenkin satumaisessa maailmassa muinaisten aikojen myyttien perässä, niin ehkei todellisuutta orjallisesti toistava ulkokuori ole huolista suurimpia. Kuitenkin se vähäsen viehätystä vauhtihurjastelusta vie, kun tehosteissa taso ei kovin korkealle nouse. Tästä toimikoon hyvänä esimerkkinä loppupuolelta löytyvät jahtijaksot kissa-armeijan kera, koska tämän porukan herääminen henkiin on vähän niin ja näin. Vähemmän liikettä sisällään pitävissä kohtauksissa ote pitää paremmin, eikä ole isompaa tarvetta lähteä yksittäisistä kuvista motkottelemaan. Oikeastaan sanoisin mieluummin, että nääntymyksen partaalla olevien poloisten rankka aavikkovaellus sisältää ihan nättiäkin näkymää noin karumman kauneuden kulmasta tutkittuna. Enpä siis menisi miksikään mahalaskuksi tuomitsemaan elokuvaa tälläkään osa-alueelta. Mielestäni silti Snow Buddies lumisine maisemineen ja Santa Buddies joulumaailmoineen ovat ainakin hitusen isompi ilo silmille, mutta aavikkoreissun näen kuitenkin mukavana vaihteluna joukkoon.



Ennalta-arvattavasta etenemisestä ja vähän kulahtaneista koitoksista huolimatta taival halki auringon käristämän aavikon ja perillä odotteleva ansoitettu temppeli tarjoavat lajissaan keskisarjan kilttiä seikkailuhömppää. Jälleen on mukava huomata, että hauvaporukka saa runsaasti ruutuaikaa, eikä heitä tuupata sivuun ja keskitytä seurailemaan ihmisystäväisten jaarituksia. Luulisin, että pienemmät katselijat vieläpä saavat persoonallisten pentujen kepeistä metkuista ja huulenheitosta enemmän iloa irti, ja onhan näiden seurailu hiukkasen iäkkäämmällekin sohvanököttelijälle ihan kelvollista vaihtelua, vaikka koiruleiden kuittailu pikkuisen puhditonta olisikin. Harmitonta on hauvojen höpöttely, eikä jutustelua ole lähdetty oikeastaan edes vihjailevilla kaksimielisyyksillä hivuttamaan roisimpaan suuntaan.

Treasure Buddies onkin noin kokonaisuutena selvästi tahdottukin pitää myös nuorelle yleisölle sopivana, sillä satunnaiset luurangot ja käärmeiden kohtaamiset toteutetaan melko lyhyinä välähdyksinä, ja näiden kotvasten pelottavuutta ei todellakaan ole lähdetty maksimoimaan. Varsinaisesta väkivallasta ei oikein voi puhua, vaikka jahtia harrastellaan ja pienimuotoista kamppailuakin saadaan aikaan, joten siinäkin mielessä melko puhtoista seikkailuviihdettä elokuva edustaa. Onneksi pitkälle polulle mahtuu kuitenkin vaihtelevasti haasteita seikkailijoiden voitettaviksi, mikä ehkäisee tylsistymistä. Välillä pitää nousta taivaille tuulahdusten avulla kilometrejä taittamaan, tuokiona toisena armoton hiekkamyräkkä räyhää päin kuonoja ja siihen vielä pyramidin pulmat päälle tiukkoine testeineen. Kaikkiaan siis ihan kohtalainen koitos, vaikka välillä mystiikka ja eksotiikka vaikuttaakin pahasti irralliselta ja ideaköyhältäkin. Nyt olisi siis katseltuna ja kommentoituna ne elokuvasarjan neljä osaa, joita ennakkoon pidin kiinnostavimpina. Voipi siis olla, että tämä reissu Egyptiin saa jäädä omakohtaisen Buddies-urakoinnin päätepisteeksi, mutta enpä mene varmaksi julistamaan. Nimittäin onhan tässä jo pariin otteeseen tullut kaupassa hyppysissä hypistelyä joukkion kolmisen vuotta vanhempaa avaruusseikkailua. Nähtäväksi jää, viekö Space Buddies minutkin pentujen matkassa irti kotiplaneetan painovoiman otteesta avaruuden ihmeellisyyksiä vilkuilemaan, vai oliko tämä nyt tässä...?



Treasure Buddies (2012) (IMDB)

Kyllä se nyt vain taitaa niin olla, että pitää loppukesän paljonkin aiottua pidempää kirjoittelutaukoa laittaa poikki vekkulimaisessa hauvaseurassa ja lähteä avaruusmatkailun vietäväksi. Ei sille mitään voi, kun kaukokaipuu vyöryy päälle, eikä painovoimakaan suostu pidättelemään. No, viimeksi samaisen joukkion aarreseikkailusta höpötellessäni alustavasti puhelinkin, että Space Buddies on pariinkin kertaan ollut hankintaharkinnassa ja sittenpä se jo ostoskoriin kopsahti kaupan hyllyltä sopuhintaan. Enpä malttanut tätä pätkää pidempään hyllyssä makuutella, koska tuumailin, että pitäähän alkusyksyn elokuvareissuihin yksi kotiplaneetan ulkopuolellekin viilettävä kohkaus mahduttaa, ja kaipa kepoinen hauvahömppäily sopii siihen tarkoitukseen. Tuskinpa siis vakavamman ja raskaamman tieteisfiktion ystäville tällä vuhistelulla on paljoakaan tarjottavanaan, mutta jos odotukset on aseteltu hattaraisempaan söpöstelylaitaan, niin kenties juttu jos toinenkin kliksahtelee kohdilleen.

Yleisestikin voinee väittää, että vaikka Buddies-porukka kotonakin rakkaiden ihmisystäväisten seurassa viihtyy, niin kyllähän koiruleilla myös seikkailunjano polttelee paikoin vahvasti, ja toistaiseksi on itse tullut kohtalaisesti viihdyttyä mukana menossa, kun on viiletetty ympäri maailmaa jäätäviltä seuduilta paahteisiin paikkoihin. Buddies-elokuvasarjan vuonna 2006 käynnistänyt Air Buddies tosin vielä piti joukon kotikontujen läheisyydessä, mutta pari vuotta myöhemmin tekaistu Snow Buddies jo tuuppasi kaverukset kohti Alaskan lumimaisemia pakkasineen. Vuoden 2009 Santa Buddies: The Legend of Santa Paws tavallaan jatkoi vielä osittain samansuuntaisissa näkymissä, mutta heitti sekaan isomman ropsauksen satumaisuutta sekä lämminhenkisyyttäkin. Ehkäpä on tosiaan seikkailupaikkojen suhteen haettu hiukkasen vastakohtaisuuttakin, koska heinäkuun lopulla katseltu ja kommentoitu Treasure Buddies tosiaan viritteli aarrejahdin Egyptin kuumotteleville aavikoille aurinkoisen varmistellessa, ettei ainakaan viluisena tarvitse värjötellä. Joka tapauksessa kolkka jos toinenkin on käyty koluamassa, joten katsellaanpa tässä välissä millaista iloa ja ihmettelyä retki tummaan ja tuntemattomaan ulottuvuuteen tuokaan tullessaan. Avaruudessa kukaan ei kuule haukkuasi...?


Tie tähtösiin ei tutulle viisikolle ihan alkuminuuteilla aukene, mutta aiemmin nähdyistä osista tutuksi tullutta kaavaa noudatellaan, koska katsojalle tarjotaan lyhyt välähdys tulevasta kohteesta. Kaukana tumman taivaan syövereissä kelluu jo jokseenkin ikääntynyt venäläinen avaruusasema, jonka ikkunasta kohtalaisen yksinäiseltä vaikuttava koira kaipailee kotiin jäänyttä perhettään puhellen unelmien olevan kuin tähtiä, mutta hänen kaukaiset haaveensa taitavat kuitenkin ennemmin liittyä paluumatkaan. Maasta taas tähystellään kaukoputken kautta ylös tähtiin, jolloin toiveet taitavat olla sinne suuntautuvia. Kuuta kohti haikeasti katsellaan ja pienen pojan unelmana olisi saada tuota melkeinpä tavoittamattomissa nököttävää kohdetta koskettaa omin kätösin. Sattuupa sopivasti, että kirkas tähdenlento singahtaa läpi taivaan pojan ja koirakaverin silmien edestä, eli mahtavatkohan ne toiveet olla toteutuvaisia?

Taitaisi olla ihan liian satumaista, jos poika välittömästi kuukyydin itselleen löytäisi, mutta kenties sekin läheltä liippailee, kun jo seuraavana päivänä ohjelmassa on koulun luokkaretki avaruusmatkailun kehittämiseen ja erityisesti sen helpottamiseen keskittyvään yritykseen. Porukalle olisi luvassa kunnollinen kierros näissä tiloissa ja pääsevätpähän ainakin näkemään oikean avaruusaluksen läheltä. Harmi vain, ettei rakkaita lemmikkejä toivotella tervetulleeksi näihin ympyröihin, mutta viekkailla nelijalkaisilla on tietysti omat metkunsa mielessä. Lasten kuullessa aamulla koulukutsun, tulee lemmikeillekin kiire ja olisi parasta laittaa vipinää tassuihin. Onhan se jo aiemmin katsotuista seikkailuista selvinnyt, että jos pentuporukka tahtoo mukaan matkaan, niin keinot keksitään ja hitaasti sulkeutuvista ovista nopsat jalat huomaamatta livahtavat uusia paikkoja etsimään...



Opettajan tietämättä retkiseurue siis kasvaa viidellä ja keskuksen pihassa hänellä onkin täysi työ yrittää pysyä kirjaimellisesti yli vyöryvän lapsilauman johdossa sekä sitä seuraavan kaaostilan hillitsemisessä. Viisi pientä salamatkustajaa pääseekin pujahtamaan avaruusteknologiaa tutkimaan noin vain näppärästi. Lapsille on luvassa alkujalkailun jälkeen napsakka esittely paikan henkilökunnasta ja samalla selviää, että joukossa on uteliaisiin nuoriin hyvinkin nihkeästi suhtautuva heppu, jolla ei ole pienintäkään intoa edes piilotella opastetun kierroksen pakkopullamaisuutta. Kovasti avaruusjutuista kiinnostunut Sam (Nolan Gould) huomaakin heti Finkelin (Kevin Weisman) ärähtelyistä, ettei tämä kaveri kenties olekaan niitä miekkosista mukavimpia. No, kunhan päästään peremmälle valvontahuoneeseen, niin alkaahan sitä ystävällisempää ilmettä ainakin muiden kasvoilta löytymään. Etenkin operaation teknisenä johtajana toimiva Pi (Bill Fagerbakke) hiljaisuudestaan huolimatta vaikuttaa melkoisen tyytyväiseltä, että avaruusmatkailu nuorempaakin väkeä kiehtoo.

Koululaisten opettavaisen luokkaretken jatkuessa toisaalla, saa vallaton pentuporukka oman tilaisuutensa päästä leikkimään mittojen mukaan avaruuspukuja tehtailevan vimpaimen kanssa, ja hetkosta myöhemmin koko viisikolla onkin jo yllään avaruuskelpoiset asusteet. Mitä nyt siinä sivussa pari huulta heitettäväksi löytyy ja hiukan hajuhaittaakin syntyy, mutta pääasia on, että aletaan olla noin varusteiden puolesta valmiita marssimaan tai paremminkin kiitämään kohti suurta seikkailua. Sisätiloissa jatketaan tutustumista tekniikan ihmeelliseen maailmaan, mutta pihan puolella hauvat askeltavat kuin mitkäkin avaruuden sankarit kohti tärkeää tehtäväänsä...mikä se sitten ikinä liekään? No, pitäähän hömppäisempiinkin avaruushassutteluihin yrittää heittää ylväämpää jaloittelua lajityypin pikkuisen vakavammalla naamalla tehtyjen teosten vastaaville hetkosille vinkkaillen, eli ehkei hidastetuista kuvista ole syytä muristelemaan lähteä. Edessä odotteleekin menopeli, jossa riittää hevosvoimia kuljetella kaverukset mittavimmalle matkalleen, ja onhan se selvää, että kun on autot, lentokoneet ja sensellaiset testailtu, niin täytyyhän sitä kerran elämässään avaruusaluksen kovempaa kyytiä päästä kokemaan...



Ehkei tarkoitus kuitenkaan ole noin vain kohti suurta ja tummaa tuntematonta syöksähtää, mutta uteliaat sekä vähemmän harkitut vilkaisut voivat taipua odottamattomiin käänteisiin, kuten tässäkin tapauksessa. Turhapa näissä elokuvissa on matkoja loputtomiin pohjustella pikkutarkkuuksia läpikäyden, vaan komento kuuluu, että käynnistäkää moottorit, ja huristelu tähtiä kohti voi alkaa. Siinäpä saavat nelijalkaisetkin kokea, että ilmakehästä irtautuminen on tällaisiin touhuihin tottumattomille melkoisen hurjaa höykytystä. Riepsotuksesta huolimatta mieliala ei käänny valittelun ja vaikeroinnin puolelle, vaan vitsejä edelleen murjautellaan, vaikka vatsaa vääntää ja päätä huimaa. Kunhan lähtöponnistuksista selvitään, niin lopulta painovoima irrottaa otteensa, mikä onkin aivan uudenlainen elämys, kun tarjolla olisi vapaata kelluntaa aluksen sisätiloissa. Tässä tapauksessa tekijöillä mielikuvitusta on heppoisen hassuttelevaisesti venytelty mukailemaan Kubrickin avaruusklassikkoa, eli sanoa sopii taas kerran, etteivät ne kekseliäisyyden välkähdykset aivan loistokkaina vain suostu välkehtimään tämän elokuvasarjan puitteissa, koska väittäisin, että kyseistä tuokiota musiikkeineen on aiemminkin väännetty uusiksi.

Onneksi hommassa on muutakin tavoitetta ja tolkkua kuin vain vääntää pikkuisen tylsämielisiäkin vitsejä tunnetumpien teosten kustannuksella, mikä taas tarkoittaa, että olisi syytä leiskauttaa muutama merkki uhkaavista vaaroista ilmoille. Konkreettisemmin asiaa tarkastellessa suurimpana pulmana on, että yksi avaruusaluksen tankeista on syystä tai toisesta jäänyt täysin tyhjäksi, josta taas seuraa, ettei aiottua ohjelmaa voida viedä suunnitellusti läpi. Tässä vaiheessa toki pentujen livahtaminen kuukyytiin on myös tietoa tuntematonta keskuksen väelle sekä tietysti hauvojen perheillekin. Näyttääpi siltä, että ainakin eräs heppu olisi hyvinkin halukas perumaan tehtävän heti ongelmien ilmaantuessa sen suuremmin vaihtoehtoja miettimättä, mutta muut eivät jaa intoa lopettaa reissua alkuunsa, eikä siihen oikeastaan ole syytäkään, sillä polttoainetta kuitenkin on niinkin paljon, että voidaan kymmenenkin tuntia mietiskellä, olisikohan jotakin vielä tehtävissä, vai onko pikainen paluu sittenkin paras ja turvallisin ratkaisu. Päivän venyessä kohti pimenevää iltaa huomataan myös, että pieniä tassuttelijoita on jossakin karkuteillä, kun taas toisaalla keksitään mahdollisuus käydä lainaamassa menovettä vanhalta venäläiseltä avaruusasemelta. Seikkailuun siis saadaan uutta koukeroa ja kenties se varsinainen määränpää lopulta kaukomatkaajia kutsuu. Yksi pieni askel koiralle...



Kai sitä pitää jättää pikkuisen pulmia ja koitoksia pimentoonkin, vaikka väittäisin, että melkoisen arvattavaan tapaan tämänkin tarinan kaari lopulta katsojan silmien eteen levitellään. Siihen on jo aiempien osien aikana ehtinyt tottumaan, joten hampaiden ylenmääräinen kiristely ja omaperäisyyden puutteesta vinkuminen tuntuisi hiukan hölmöltä hommalta. Etenkin, kun tietää, että samat tyypit pitkälti ovat tätä elokuvasarjaa tiuhaan tahtiin tuotantolinjalta kotikatsomoihin väsäilleet ja silti eräskin hiippari niitä vain kaupasta kaappeihin kantaa... IMDB:n puolella Space Buddies juhlii kirjoitushetkellä niinkin laimealla pistekeskiarvolla kuin 4,5/10, eli voinee päätellä suloisten vuhistelijoiden saaneen osakseen enemmän haukkuja kuin päänsilityksiä. Kyllähän se hieman vääntää suupieliä jokseenkin epäuskoiseenkin hymyyn, kun miettii, miten tällaista etupäässä katsomon nuoremmalle laidalle suunnattua hömppäistä hupailua lähdetään tiukemmin torumaan vaikkapa uskottavuusongelmista ja vastaavista heikkouksista. Itse mietiskelisin niin, että jos pääosissa on porukka puhuvia ja vitsailevia koiruleita, niin kenties ei välttämättä kannata ihan sitä kireintä pipoa päähän sovitella ja lähteä terävin kynsin tekelettä teurastamaan.

Space Buddies onkin selkeästi nuoremmille kohdistettua avaruusseikkailua, mutta eipä se silti ole syy antaa anteeksi ihan kaikkea laiskaa löysyyttä elokuvanteon suhteen. Myönnän kyllä, että niitä närästeleviä seikkojakin ilmenee, ja jos lähtisi tosiaan näitä tarkoituksella kaivelemaan, niin eiköhän saisi kepeästi kohtalaisen kohtuuttoman ryöpytyksen aikaiseksi. Tarinan sekä hahmojen osalta suurin osa kökköyksistä suhteellisen sujuvasti silmien ohi vilahtelee ilman sen suurempia päänsärkykohtauksia. Yleisesti kuitenkin edelleen vähän ihmetyttää löysä ote koko touhuun ja vaikutelma siitä, että keskinkertaisuus olisi jo lähtökohtaisesti ollut varsinainen maali. Pöhköimmästä päästä tyypeistä lienee venäläistä avaruusasemaa komentava Yuri (Diedrich Bader), jonka räpiköinnistä ei oikein tunnu edes sitä kolmannen asteen hölmöä huvittavuutta irtoilevan, vaan kaverin kansantanssahtelut ja muut väkinäiset viritelmät taitavat tipahtaa tympeän tyhmäilyn karsinaan. Yksinäisyyden pitkät vuodet ovat tietenkin miekkosen mieltä kurittaneet, mutta eipä niitä oikein millään tavalla laadukkaaksi elokuvaviihteeksi saada käänneltyä. Liekö sitten turtumusta typeröintiin, sillä eihän tästäkään jaksa mitään isompaa itkua aloitella.



Onhan sitä muutenkin mukana pakollista pöräyttelyhuumoria ja hiukkasen harkitsematonta vitsien viljelyä, eli jos laatuhuumori lähinnä kelpaa, niin Space Buddies lienee ihan väärä valinta iltaa ilahduttamaan, koska kekseliäämmät pirteyden pilkahdukset ovat niin ja näin. Minään odottamattomana järkytyksenä tämä ei pentusarjan veteraanikatsojalle pääse tulemaan ja samaa voisi sanoa erikoistehosteosastosta, joka ei avaruusseikkailua visuaalisesti loisteliaiden efekti-ilotulitusten räiskyvään kerhoon kohottele. Harvemmin tämäkään hirmuisesti häiritsemään käy, ja onhan se kiva, kun on lähdetty kuitenkin yrittämään jokusta laajempaa kuvaa, kuten kauniin kotiplaneetan ihastelua kauempaa sekä toiminnallisempaa osiotakin. Mielikuvituksen suhteen taas on ollut rajoittimet päällä, koska löytyy tuttuun tapaan täpärää pakoa hajoavalta avaruusasemalta, hankaluuksia meterorimyrskyn muodossa, pelastustehtävää aluksen ulkopuolella ja kykyjä koettelevaa hengenvaarallista laskeutumista. Nämäkin aiemmin mainittujen mukailujen kera taas alleviivailevat, ettei Robert Vince kumppaneineen niin hanakasti ole ollut omaa ja erikoista luomassa, vaan hiukan nappaillaan ja kopioidaan sieltä sekä täältä ajatuksia. Vaikka ei lähtisikään vähintään kertaalleen nähtyjen koitosten toistelusta nurisemaan, niin edelleen motkottelisin, että ainakin toteutus voisi olla vähäsen puhdikkaampi.


Se sanottakoon, että tehosteiden toisluokkaisuus tarttuu jokseenkin väkisin pentuihinkin ja tällä tuntuu olevan yleinen jähmettävä vaikutus menoon. Kyllähän avaruuspuvuissa luontaisestikin tiettyä kankeutta toki on, mutta ehkäpä päälle tulee vielä ripaus ylimääräistä liimaa tassuihin. Onhan luvassa myös kuukävelyä ja vallattomampaa askellustakin, mutta yleisesti ottaen ja varsin valitettavasti omat silmät tahtovat väittää, että aiemmin nähtyihin osiin verrattuna pennut näyttävät nököttävän enemmän paikallaan. Tietysti silti voi höpötellä hupaisia, mutta mielestäni ohjaamossa istuskelu kankeissa puvuissa ei millään pysty kaivelemaan vilkkaasta porukasta mitään parhaita puolia esille. Kyllähän se vilkkaampi vipellys näiden kaverusten kohdalla on viihdyttävämpää seurattavaa, vaikkei sentään jatkuvasti sattuisi ja tapahtuisi. Satunnaiset kiepsahtelut ja kepeät irtiotot jäävätkin tympeämmän pönöttelyn varjoon, mutta silti sanoisin, että nelijalkaisten porukka pärjää ihmisesiintyjiä paremmin. Nimittäin näyttää siltä, että sekä aikuis- että lapsinäyttelijät hoitavat hommansa siinä määrin väkinäisesti ja nihkeästi, ettei pahemmin tarvitse alkaa kehuja kerryttämään tai kiitoksia viskomaan...

Plussapuolen kuivuessa korostuvat heikommat hölmöilyt entisestään, kuten se, että pakolliset pahistelut ovat jälleen kerran melkoisen pöllöilevää puuhastelua. Onneksi mauttomimmat häijyilyt ja ylilyödyt ilkeilyt vältetään keljuista sabotaaseista huolimatta, koska kyllähän lepsumpi ote sopii paremmin näiden tarinoiden höttöiseen linjaan. Space Buddies ei mielestäni mikään kamala saastakertymä ole, vaan ehkä omassa lajissaan lähempänä alempaa keskisarjaa. Tiedä sitten, onko toleranssi vuosien vieriessä kasvanut, mutta eipä niitä etäisestikään ärsyttäviä hetkiä montaakaan ole, vaan melko kivutunta katselua seikkailu enimmäkseen on, eikä lipsahda miksikään rasittavaksi avaruussekoiluksi. Mainitaanpa kuitenkin, että nyt kun Buddies-elokuvasarjaa on tullut viiden tekeleen verran koluttua, niin Space Buddies viimeiselle sijalle keskinäisessä kisailussa tipahtaa. Elokuvien ihmeellisessä universumissa avaruus on katsojaa kotisohvalta huomattavasti kutkuttelevammin kutsunut maailmankaikkeuden mysteerien pauloihin, mutta kenties niissä tähtäimet on aseteltu vähän muiden maalien suuntaan kuin kertakäyttöistä ja hattaraista hupia hakemaan. Joka tapauksessa on ihan kiva, että suloisten nuorten koirakaverusten joukkokin oman sankarisaattueensa lopulta saa ja siihen kaupanpäällisenä perinteiset juhlistelut. Herkemmän hempeilyn ja sydämellisyyden suhteen tulee kyllä selkeä ohilaukaus, mutta kaikkiaan Space Buddies menetteleväiseksi hömpötykseksi muovautuu vikoineenkin.



Space Buddies (2009) (IMDB)

Hiukkasen hiljaisen elokuvasyksyn taival vie avaruudesta ankkailuun, sillä voihan tähän harrastelutouhuun kenties tätä kautta yrittää kaivattua räväkkyyttä löytää ja tietysti toivotusti siinä sivussa runsaasti erinäisten sotkujen seurauksena kiehahtavista raivokohtauksista ammentavaa huumoria. Viimeksi Akun varhaisista lyhytelokuvista tuli rupateltua helmikuussa, jolloin aiheina olivat kokkailut ja vapaaehtoishommat. Samaisen tekstin yhteydessä laitoin The Chronological Donald Volume 1 -lyhytelokuvakokoelman 37 teosta oman mielen ja maun mukaiseen löyhään paremmuusjärjestykseen. Viimeinkin sain hyllyyni hommailtua jatkoa, eli seuraavan osan Akun varhaiseen saagaan, joka kattaa vuodet 1942-1946. Tuolloin maailmalla raivosi suuri sota ja kyllähän se varsin viihdyttävään tapaan ankkojen arkeenkin vyöryi. Eiköhän näistä päästä jossakin vaiheessa puhelemaan, mutta sepä riippunee siitäkin, miten pitkäksi projektiksi parin levyn koluaminen ja käsittely tällä kerralla lipsahtelee. Ensimmäisessä kattauksessa meni miltei neljä kuukautta, koska en viitsinyt ihan yhteen pötköön noita ahtaa. Käsittääkseni tässä toisessa paketissa lyhytelokuvia on pikkuisen vähemmän, mutta toisaalta eipä näistäkään ole aikomuksena mitään minimaratonia viritellä vauhtiin...

Bellboy Donald (Aku Ankka hotellipoikana)

Se suuri sota tosiaan raivoaa vielä suurten merten takana maissa kaukaisissa, mutta Akun pään sisällä olematon itsehillintä käy jatkuvaa sekä loputonta epätoivoista taistoaan ulkoisia ärsykkeitä vastaan ja niistä tunnelmista hotellikoitosta käynnistellään. Ankkasankarimme nimittäin saa kuulla kunniansa varsin tylyyn tyyliin lausahdettuna ja käsiksikin kehtaa mokoma komentelija käydä marmatuksiaan tehostaakseen. Tiivistetymmin ongelmana on se tunnettu taipumus tulistumiseen ja ellei luonnevika siitä korjaudu, niin potkut uhkaavat. Kyllähän se Akunkin ainakin hetkiseksi laittaa hiljaiseksi ja jatkossa pitäisikin napata itseään niskasta sekä omaksua asiallisempi ote asiakaspalveluun. Uutta tilaisuutta ei tarvitse hirmuisen pitkään vartoilla, sillä ovella odottelee parivaljakko uusia tulijoita, mutta Akun kannalta hivenen huonompi homma on, että kyseessä on tietty Pekka poikineen.

Kärsivällisyys laitetaankin tiukkaan testiin, eikä Aku näistä koitoksista yleensä läheskään puhtain paperein ole selvinnyt ennenkään, mikä toki plussaksi katsojan näkökulmasta kirjattakoon. Hymyhän siinä vähän väkisinkin vääntyy kasvoille, kun näyttääpi siltä, ettei päästä edes pihaa peremmälle ennen kuin kärhämä onkin jo orastavassa alussa. Kohteliaisuudet ja muut tarpeettomat käytöstavat ovatkin hyvää vauhtia viskautumassa romukoppaan, kun kaverukset ottavat kovemmat keinot käyttöön. Pekka ei tuttuun tyyliinsä suopein silmin suostu seurailemaan kömpelöä kompurointia, vaan vahingotkin maksetaan vähintään samalla mitalla takaisin ja tässä touhussa Akulta lähtee vaatetuksesta puolet pois. Erityisen lupaavasti tarkkaan valvottu uusi koeaika ei siis tahdo käynnistyä ja piina on vasta aluillaan, koska selkeästikin asiakkaat tahtovat hankaliksi heittäytyä...



Nautittavan tuokioisen laadun takeena on taas lista tuttuja nimiä, eli seitsenminuuttisen hotelliriehan ohjauksesta vastaa Jack King, kun taas hykerryttäviä kiukkukohtauksia ovat ideoineet Carl Barks sekä Jack Hannah. Ehkä poikkeuksena aiemman kokoelman parissa nähtyihin Akun ja Pekan yhteisiin kovakouraisiin vääntöihin verrattuna tässä tapauksessa alkunahistelun jälkeen Pekka itse poistuu kuvioista ja poika ottaa riiviön roolin itselleen, eikä aio päästää Aku-parkaa lainkaan helpolla, vaan toinen saa kestettäväkseen melkoista höykytystä ja riepotusta. Viimeistään hissihupailun päästessä vauhtiin, kaivautuu jostakin mielen hämäristä muistikätköistä esille ajatus, että taitaapa olla tämäkin jostakin varhaisesta lapsuudesta tuttu tekele. Ehkei Akun punoittava peräpää tai pompottelu hissin sisuksissa sinänsä mitään ikimuistoista animaatiokultaa ole, mutta onpahan vain taltioitunut omalla kohdalla johonkin tomuiseen holviin. Joka tapauksessa vähintään hiljaista hekottelua nämä kommellukset edelleen aikaiseksi saavat, eikä muutenkaan montaakaan aihetta valitteluille tule mieleen, vaan vauhdikkaasti sekä hassusti porhalletaan kolhusta toiseen koko pikkupätkän ajan.

Bellboy Donald (1942) (IMDB)

Donald's Garden (Akun puutarha)

Hotellihommat karkailivat varsin mallikelpoisesti puolimielisen raivoisan sekä väkivaltaisen revittelyn puolelle, kuten odottaa sopii, mutta mitenkäs puutarhurointi tuittupäiseltä ankkaystäväiseltä mahtaakaan sujua...? Joillekin kasvien parissa verkkaiseen tahtiin harrastelu on rauhallista ja palkitsevaakin puuhaa tarjoten sekä maukasta haukattavaa että mukavaa mielenrauhaa. No, ehkeivät aivan kaikki vipeltäjät tämän pallon päällä onnistu näiden positiivisten puolien saavuttamisessa, vaan ainahan räjähdysherkkiä erityistapauksia onneksi sekaan sopii. Aluksi kuitenkin näyttää siltä, että iloa ja onnea olisi tuloillaan, kun Aku laulellen toimiaan hoitaa ja vesimelonit näyttävät kovin pulskistuvan. Muutenkin satokauden antimet ovat runsaassa ja rehevässä kasvussa, mutta aina sitä jostakin tuntuu esteeksi ilmaantuvan sekalaista kiusaa sekä harmia...

Vastoinkäymisiä ei lähdettä kauempaa tarvitse pinkaista hakemaan, sillä kaivo ja kannu heittäytyvät hankaliksi kasteluaskareiden tökkiessä merkittävästi. Hetkistä myöhemmin vesi virtailee aivan vääriin paikkoihin ja ruudun toisella puolella voi todeta taas kerran, ettei se nyt kummoistakaan yllykettä vaadi, että verenkeitin napsahtaa päälle ja sitten mennäänkin vailla tolkkua itsehillinnän hennosta otteesta irtaantuneena. Vähän laimea otteluhan siitä tulisi, jos päävastuksena toimisi kelvoton kastelukannu, joten maan alta kaivellaan esille toisen viljelysmaita ahnain silmin vahtaileva myyrä, jolla tuntuisi riittävän sekä ruoka- että tappeluhalua. Eihän sitä tee mieli hyvästä saaliista ilman mittelöä luopua. Muiden vaikeuksien kanssa painiva puutarhuri ei heti havaitse viekasta varasta, joka pääseekin huomaamatta käymään omalupaisiin sadonkorjuutöihin. Ensin kutsuu herkullinen retiisirivi, mutta ilmeisesti sipulit ovat raakana tujumpaa tavaraa puraistavaksi. Ehkäpä makeat melonit palauttaisivat suuhun miellyttävämmät maut, mutta siinä vaiheessa alkaa Akulla olla hiukan vastaansanottavaa, eli eipä voi mitään, vaan taas on taiston aika.



Mitään totaalista sotaa ja hirmuista hävitystä ei tästä asetelmasta kiihdytellä käyntiin, vaan kaipa kaverusten kärhämöinti ennemmin menee pienimuotoisemman nahistelun karsinaan. Eipä ole kerta ensimmäinen ja tuskinpa viimeinenkään, kun Akun lupaavasti alkaneet toimet menevät pahemman kerran mönkään vallattoman vipeltäjän tullessa tielle. Kertailevasta kierrätyksestä en ala miinuspisteitä mahdottomasti merkkailemaan, mutta senpä sanon, että Donald's Garden noin yleisesti on kohtalaisen vaisu ja laimeakin tapaus, eikä saa kierroksiaan kovin kuumiksi, vaan lähinnä liikutaan rutiinimaisen kertaviihdykekärttyilyn luokassa. Kyllähän ne seitsemän minuuttia näinkin ihan kivuttomasti kuluvat, mutta onhan siinä välimatkaa niihin mestarillisempiin möykkäilyihin, joissa päreet roihahtavat kerralla lopullisesti ja riehutaan malttia vailla romppeet romuksi. Akun kamppailu hillitöntä hotkijaa vastaan taas summautuu menetteleväksi matsiksi.

Donald's Garden (1942) (IMDB)


Siispä siis sellainen parivaljakko vuodelta 1942 tähän väliin napattiin rähistelemään, eikä mitään erityisen tiukkaa taistoa synny, jos näiden paremmuutta lähtee miettimään, sillä Bellboy Donald melkoisen kevyesti voiton vie. Meno on siinä napakkaa, toiminnallista, hauskaa, eikä pääse edes yleisestä siloittelusta napisemaan. Viimeiseen seikkaan liittyen tämä tarina tarjoileekin hiukan kyseenalaistakin kovistelua loppupuolellaan, sillä Akun menettäessä hermonsa jälleen kerran, alkaa olla Pekan poikaparalla itku lähellä. Rajuistakin otteista voisi hyvinkin nykymaailmassa tulla sanottavaa, mutta tällaista tuhmurointia lapsille suunnatusta animaatioviihteestä siistivä herkistely ei ilmeisesti 1940-luvulla vielä ollut voimissaan. Akun naamastakin näkyy, että yläkertaan pääsee käskyttämään ja riekkumaan varsinainen raivopiru, eikä siinä vaiheessa jarrujen painelusta enää ole suurtakaan hyötyä ja potku-uhkakin on varsin laimea pelote. Puutarhurointipuuhissa ei tosiaan valitettavasti yhtä vinhaan vyörytykseen yllytä, mutta ihan kelvollista keppostelua kuitenkin vihannesmaallakin väännetään. Loppusanoiksi voisi tässä välissä huikata, että selvästikin puolivuotinen tauko Akun vauhdikkaista vaiheista on tehnyt hyvää ja kiukkuinen kohellus maistuu jälleen varsin makoisalta!

Syksyinen elokuvaharrastelu nyt vain tökkii muiden kiireiden takia edelleen kohtalaisesti, mutta ehkei siitä tarvitse paasailla sen enempiä. Lokakuussa kuitenkin on pienoista piristymistä pimenevien ja viilenevien iltojen myötä ilmennyt, koska on tullut tuijoteltua melkeinpä yksi rymistely jokaisen päivän päätteeksi. Lähinnä kuitenkin olen suosinut toimintapainotteista tykittelyä ja vieläpä uusintojen muodossa näitä olen ahminut, eikä noista ole aiemminkaan ihan hirmuisesti tullut tänne tekstailtua, joten niinpä nytkin tapahtuu mittava loikka koko sinänsä viihdyttävän räiskyttelykasan yli ja meno jatkuu ankkailulla. Tämän uuden urakan alkupäätä puraisinkin edellisen kuukauden puolella lyhytelokuvatuplalla Bellboy Donald ja Donald's Garden, jolloin muistaakseni mainitsin, että tämä toinen levykokoelma Akun varhaisista vaiheista tuli hankittua hiukkasen höpsöjenkin sotajuttujen takia, koska sen aikajana tosiaan sijoittuu pitkälti toisen maailmansodan päälle.

Donald Gets Drafted (Aku armeijassa)

Näihin vääntöihin ja hirmutekoihin Akukin nyt viskaistaan, koska jokaisella on kova osansa tehtävänä, mutta ainakin alkuun varsin innokkaana ankkana tuttu ystäväisemme läpsyttelee värväystoimistoa kohti. Katuja koristelevat mainosjulisteet vielä nostattelevat taistelumielialaa ja laittavat entistä enemmän vipinää räpylöihin. Siinä samalla selviää paperista kutsua vilkaisemalla katsomon suuntaan ensimmäistä(?) kertaa Akun keskimmäinen nimi Fauntleroy, mutta myös hienoista vihjausta mahdollisesta epäonnesta on samaisesta lappusesta löydettävissä. Mainoksissa ratsuväki karauttelee yli esteiden, iskujoukot etenevät vinhasti ja jalkaväki kuntoilee, eli seikkailua, vauhtia ja vaaraa olisi luvassa, jos tähän porukkaan lähtee mukaan. Liekö sitten kyseessä aivan Akulle sopiva elämys, onkin jo aivan toinen seikka...

No, saattaahan sitä hieman muutakin olla tarjolla kuin täydellisen rämäpäistä rellestystä kiväärit kätösissä, sillä lupaillaan myös, että kaikki sotilaasta kenraaliin ovat kavereita keskenään ja henki niinkin hyvä, että aamiainen tarjoillaan sänkyyn. Plus päälle sekin, että komeasti sotapukuun itsensä kietonut sankari voi hyvinkin huokua haluttua vetovoimaa. Sotaa, seikkailua, herkuttelua ja kenties romanssiakin olisi siis mainosten mukaan luvassa, mutta noinkohan vain armeijan arkitodellisuus kenties pikkuisen harmahtavampaan ja hohdottomampaan menoon kääntyy? Joka tapauksessa Akulla mielikuvitus haaveineen kiitää jo korkealla, kun hän ovesta sisään astelee ja kovasti haluaisi itselleen omien siipien lisäksi korkealla pilvien keskellä kiitelevän tuhokoneen komennettavakseen.



Sepä ei kuitenkaan ihan riitä, että hetkisessä huutelee haluavansa lentäjäksi ja kohti seikkailuista suurimpia, vaan ensin olisi selvitettävänä testi jos toinenkin. Ensimmäisenä pakollisena pahana on kovakouraista käsittelyä ja kiskomista sisältävä terveystarkastus, eikä ihmekään, jos sydän käy kiivaammin jumpsuttelemaan ja hermot hiljalleen kiristyvät. Pikakäsittelyn päätteeksi otetaan vielä suurpiirteisesti mitat muistiin ja päälle sovitellaan armeijamaisen tehokkaalla ja karkealla tavalla sopivat vaatteet, eli tarkempi kokojen valikoiminen on aivan turhaa hienosäätöä, eikä muuta kuin hattua päähän ja leimaa pyrstöön, eli olisi taas yksi ankka valmiina taisteluun! Armeijan arki on tosiaan alkuun hiukkasen vähemmän huikaisevaa kuin mainosmateriaalien rakentelemat mielikuvat ja sen saa Akukin omakohtaisesti huomata, että vaikka miten tahtoisi ylhäällä muristelevien koneiden kyytiin, niin voikin joutua tylsämielisesti päivästä toiseen tamppaamaan samaa kenttää raskaat kantamukset niskassa...

Aiempien akuilujen yhteydessä onkin useampaan kertaan tullut mainittua, että muutama näistä armeija-aiheisista lyhytelokuvista on jäänyt jopa poikkeuksellisen hyvin lapsuusvuosilta muistiin. Luultavasti niitä silloin ihasteli hiukan toisenlaisin silmin, mutta kyllähän meno vieläkin maistuu. Tästä vuoden 1942 Akun sotilasuran käynnistävästä yhdeksänminuuttisesta pätkästä vastaavat tutut nimet, eli ideapuolella Carl Barks ja Jack Hannah, kun taas ohjaajaksi on merkitty Jack King, ja kyllähän tämä trio repii huvitusta vaikkapa niistä puuduttavista marssiharjoituksistakin. Etenkin, kun kersantiksi käskyttämään on valikoitu Akun vanha kiistakumppani Pekka, eikä heppujen yhteistyö tässäkään koulutuskoitoksessa ihan rauhanomaisesti suju, ja hyvä niin. Akuhan odotetusti hetkessä huitoo, viuhtoo ja koheltaa itsensä ilkeämmän komentelijan silmätikuksi ja siinähän sitä taas mennään jääräpäisesti kohti väistämätöntä purkausta ja kovien kallojen yhteenottoa.



Mitä nyt vuosien takaisiin muistikuviin on luottamista, niin väittäisin, ettei Donald Gets Drafted vielä ole kovinta kamppailua Akun ja Pekan välillä armeijan joukoissa, vaan sanoisin, että myöhemmissä väännöissä kaksikko pääsee hieman lohduttomampiinkin tunnelmiin, kun asetellaan kirjaimellisesti pistoolia ohimolle. No, varmaankin näistäkin katkerista kokemuksista pääsen jossakin vaiheessa puhelemaan, mutta Donald Gets Drafted antaa kuitenkin hyvää esimakua siitä, mitä on jatkossa luvassa. Pekka melkoisen nopsasti huomaa, ettei kiväärinsä kanssa räpeltävästä Akussa välttämättä ole ainesta eliittijoukkoihin, eikä niskurointi paranna yhtään ankan asemaa, vaan kovaa kuritustahan siitä seuraa. Tuskien testi ja toivoton taistelu kivuliaine kohtaloineen muurahaisten armeijaa vastaan olikin hyvin muistissa, ja Akun ponnistelut huvittelevat edelleenkin. Suoritus sujuu niinkin surkeasti, ettei luvassa ole minkäänlaisia ansiomerkkejä mainiosta toiminnasta, vaan tilapäinen siirto perunatalkoiden puolelle, mutta sieltähän on taas hyvä ponnistaa ylöspäin!

Donald Gets Drafted (1942) (IMDB)

Donald's Gold Mine

Ihan heti perään ei lähdetä Akun sotilasarvoon nostetta hakemaan, vaan painutaankin maan uumeniin kimaltelevien rikkauksien perässä. Jos ei kunniallista sankaruutta sotilaspuvussa saavutetakaan, niin kenties tilalle saadaan kovaa käteistä kukkaroa pulskistuttamaan...? Sopiihan se ainakin katsomon puolella, koska vaihtelu on kivaa ja useinhan näistä Akun rikastumishaaveista ihan hyvää hupia aikaiseksi saadaan. Seitsemään minuuttiin tämä kaivosurakka tiivistyy ja toisena kirjoittajana on taas toiminut Carl Barks, eli tiivistahtista ja kekseliästä vipellystä uskaltaa ennakkoon odotella. Tositoimiin loikataankin suunnilleen heti kättelyssä, kun raskaat ja rankat koneet kiskovat syvältä kallioiden kätköistä arvometalleja. Akulla kuitenkin näyttäisi olevan hieman alkeellisemmat ja siinä samalla voimia vaativat menetelmät käytössä, eli hakku heiluu ja hiki virtaa.

Raadannan raskaudesta huolimatta mieli vaikuttaa olevan pirteä ja laulu raikaa, mitä nyt aasiapuri on omaksunut itselleen kovin pilkallisen asenteen toisen ponnisteluja kohtaan, eikä yhtään häpeile sitä ääneen ilmaista. Ivallinen hirnahtelu saa hetkistä myöhemmin lisäpotkua, kun Akulle sattuu pienoinen vahinko heilutellessaan hakkua varomattomasti, ja sähellyksestä seuraavat vatsavaivat vaikuttavat kieltämättä erittäin pulmallisilta. Kyllähän siinä hörötettävää riittääkin, sillä tämä omituinen kamppailu ei ole aivan heti löytämässä loppuaan, vaan oikeastaan saa edetessään entistä kummallisempia muotoja ihan kirjaimellisestikin. Onhan näitä Akun touhuja seuraillessa tottunut siihenkin, että jostakin tietystä esineestä tai vekottimesta yritetään repiä mahdollisimman paljon toimeliasta kohellusta, ja usein homma onkin hyvin hanskassa, mutta tässä tapauksessa alkaa jo raja näkyä, eli hakkuhuolet kepposteluineen ovat menossa yliajalle ja katsoja alkaa hieman muutakin mukaan kaipailla.



Onneksi myös tekijät tuntuvat olevan vaihtelun kannalla ja niinpä Akun touhuilut saavat jälkimmäisellä puoliskolla huomattavasti lisää kierroksia. Kaveri nimittäin epäonnensa keskellä kopsauttaa kunnollisen kultasuonen auki ja arvometallia satelee niskaan. Jälleen voisi sanoa sanasen hetken kestävästä riemusta, sillä Akulla pikainen vaurastuminen näyttää sekoittavan harkintakyvyn täysin, eikä vaarallinen kaivostyömaa välttämättä ole paikoista paras tolkuttomaan toikkarointiin tai muuten vain äkkipikaiseen sekoiluun. Ahneus kultasateen alla on kyllä onni katsojalle, sillä sen myötä tuleva pään pehmentyminen tuo toimintaan selvän piristysruiskeen. Väärälle linjastolle joutuvia arvokimpaleita jahdatessa vauhtia plus vinhaa vipellystä vyörytellään kiitettävästi ja siinä sivussa pelkän hakun kanssa nysvääminen korvautuu kekseliäällä laitteistolla, jonka keskelle Aku puolipökertyneenä päätyy hortoilemaan. Kovasta kalliosta arvometalleja erotteleva koneisto saattaa olla elävälle olennolle tyly sekä armoton, mutta eihän Akulle tietenkään täysin köpelösti käy, mutta sen uskaltaa sanoa, että kolhujen kokoelma saa merkittäviä lisäyksiä ennen kuin kultaisena kimalteleva loppu häämöttää. Jälkimmäisen puoliskon ansiosta Donald's Gold Mine nouseekin omalla listalla näiden lyhytelokuvien parhaaseen kolmannekseen, mutta silti laittaisin reipashenkisen armeijatoheloinnin hiukkasen senkin edelle. Katsellaan taas, jatkuuko seuraavaksi ankkailu sotaisissa merkeissä, vai onko Akulla muuta projektia mielessä...

Donald's Gold Mine (1942)

Nähtäväksi jää, tuleeko lokakuussa paljoakaan muuta juttua blogiin kerrytettyä kuin näitä Akun lyhykäisiä remustelevaisia raivoiluja. Elokuvaseikkailut toki edistyvät myös muissa maailmoissa, kun vaikkapa tuossa pari iltaa sitten tuli kertailtua pitkän tauon jälkeen James Cameronin edelleen kolmisen vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen erinomaisenkin vimmaiselta vaikuttava ja hengästyttävä vuoden 1986 Aliens pidempänä versiona. Ajatuksena oli vilkaista suurin osa tästä saagasta lokakuun aikana, sillä tällainen hyytävä synkistely tuntuu kyllä helposti löytävän paikkansa pimeistä syysöistä. Luontevaa on sekin, että väliin tahtoo kevennykseksi jotakin hiukkasen harmittomampaa hassuttelua ja siinä vaiheessa onkin hyvä marssittaa Aku taas kotikatsomoon räyhäämään. Viimeksi ankkaystäväinen päätti lentäjäsankaruuden innoittamana värväytyä armeijaan, mutta huimien seikkailujen sijaan syntyikin sähellystä marssikentällä ja palkkioksi perunaröykkiö kuorittavaksi. Voinee väittää, ettei kaverin kullankaivuu paljoakaan paremmin sujunut, mutta katsojalla kyllä oli kivaa tätä varsin viihdyttävää tuplaa tuijotellessa, ja samaa sekoilua tietysti lisääkin tahtoisi...

Donald's Snow Fight (Akun lumisota)

Aivan niin pikaista paluuta armeijan arkeen ei ole tarvetta tehdä, etteikö välillä vähän lumisemmallekin harrastelulle olisi tilaa, mutta kuten nimikin kertoo, niin siitä huolimatta tavallaan sotaisissa merkeissä näitäkin leikkejä puuhastellaan. Talvi onkin tuiskutellut komeat kinokset Akun asumuksen ympärille, eikä tämä ankka ainakaan lunta erityisemmin inhoa, vaan ennemmin intoilee talviharrastelumahdollisuuksien lisääntymisestä. No, ehkei hyinen viima niinkään ihastuta, sillä jo ovea availlessa pakkanen hönkii nokan jäähileeseen, vaan sepä ei vielä lumiriehaa pilaa, eli pikkuisen paksumpaa pusakkaa ylle ja vaikkapa pulkkamäkeä kohti käpsyttelemään!

Korkean kukkulan huipulle Aku kiiturinsa perässään kiskookin ja alhaalla avautuu vauhdikkaan laskun lisäksi myös mahdollisuuksia kiusantekoon, ja tälläkin kerralla Akun on miltei mahdotonta vastustaa houkutusta. Alempana rinteessä nimittäin tuttujen sukulaispoikien kolmikko on omien talvitouhujensa parissa väsäämässä näyttävää lumiukkoa. Hauskaa heilläkin on, mutta eipä sille voi mitään, jos yksi kokee kutsumuksekseen ilonpilaajan osan, kun pirullisempi puoli puskee pintaan ja pulkkaa aletaan tähtäilemään kohti nuorison lumitaideteosta. Kuin kanuunankuula kiitelee kiusantekijä korkeuksista, jolloin toisten työ tehdään sekunnissa tyhjäksi ja maailmaan hetkistä aiemmin syntynyt lumiukko lössähtää lumisohjoksi. Akulla ja pojilla on toki yhteistä historiaa vastaavista koitoksista ja kyllähän härnäily sodanjulistuksesta käy...



Kerta ei ihan ensimmäinen ole, kun Aku ja pojat ottavat yhteen lumisissa merkeissä, sillä esimerkiksi kolmisen vuotta varhaisemmin kiskaistiin luistimet jalkaan ja kisailtiin varsin vauhdikkaasti tarinassa The Hockey Champ. Ainakin minulle nämä talviset touhuilut kyllä kelpaavat, eikä lumirieha tuohon aiempaan verrattuna sentään mitään tympäisevää toistoa ole, vaan kyllähän kepposia on mukavasti kehitelty lisää. Keljulla kelkkarallilla alkava hurjastelu intoutuu edetessään poikien tarjoillessa takaisin kovan kopsauksen ja siinä sitä taas mennään. Tälli onkin tuima, mutta taitaapa tulla ihan Akun itse tilaamana, mutta kun täystyrmäystä ei saavuteta, niin pitäähän kostonkierrettä jatkaa. Kohta ollaankin upeassa lumilinnoituksessa ja Aku taas näppäränä ankkana väsää tuosta vain kasaan poikien muureja moukaroivan taistelualuksen. Raivo nousee, ilma täyttyy jäätävistä kuulista sekä kuumista nuolista ja kumpikin puoli saa höykytystä osakseen. Antautuminen ei todellakaan ole rankkojen ankkojen hommaa, vaan kekseliäitä keskityksiä ja sarjatulta satelee niskaan osapuolten hakiessa viimeistä ratkaisevaa jytkyä, eikä katsomossa ainakaan tarvitse tylsäillä toisten taistellessa.

Näin reippaasta temmellyksestä ja loppua kohti hyvinkin kiihtyväisestä kamppailusta kääräistään helposti kasaan viihdyttävä seitsenminuuttinen. Jos nimiä mainitaan tekijäpuolelta, niin taas Carl Barks on ollut kilvoittelua ja lumisotaa ideoimassa ja Jack King lyhytelokuvan ohjannut. Jos oikein muistelen, niin Tupu, Hupu ja Lupu ovat noin kymmenisen kertaa toistaiseksi näissä aiemmin kommentoimissani pätkissä käväisseet Akun arkea ilahduttamassa. Viime kerrasta on tosin jo vierähtänyt useamman kuukauden rupeama, koska Truant Officer Donald tuli tammikuussa katseltua. Akun riehakas ja jokseenkin höyrypäinen koulupoliisitouhuilu huvitti silloin mukavasti ja kehuvalla linjalla saa jatkaa, koska mielestäni Donald's Snow Fight on niinkin sujuvaa sekä pirteää vilkuiltavaa, ettei paljoakaan tarvitse valitella ja jatkuvasti kovenevat panokset kasvattelevat hymyä entisestään. Vääntö tietysti paisuu vähäsen vallattomaksi, mutta eipä näissä niinkään lie järkeä uskottavuudesta napista, vaan kunhan homma toimii, niin pienet ylilyönnit ovat pelkkää plussaa ja niinpä Donald's Snow Fight on ainakin toistaiseksi minusta nelikon parhaita kärhämöintejä ja yleisesti kuvitukseltaan kaunista katseltavaa.

Donald's Snow Fight (1942) (IMDB)

Sky Trooper

Leikkimielisemmistä sotahommista otetaan seuraavaksi askel tositoimia kohti, vaan eipä sentään vieläkään veristen taistojen tuiskeeseen päästä syöksähtämään. Jos Akun armeijauraa käynnistellyt Donald Gets Drafted päättyi perunahommiin, niin samoista merkeistä ilmavampaa menoa lupaileva Sky Trooper lähtee liikkeelle. Pottu jos toinenkin olisi Aku-paralla työstettävänä, mutta kaipuu korkeuksiin on valtava ja se purkautuu surkeana vaikerointina. Ikkunan toisella puolella lentokoneet tekevät huimapäisiä syöksyjä, mikä korostaa oman tilan yleistä ankeutta perunakasojen ympäröimänä. Siinä surkutellessaan Aku päätyy vahingossa veistelemään Pekan hatustakin lentokonekoristeen, eikä tämä kova käskyttäjä osaa täysin arvostaa toisen taiteellista silmää ja kädentaitoja, vaan ennemmin näyttää siltä, että taas olisi yhteenotto keräämässä lupaavasti kierroksia.


Pekka tuntuu olevan jokseenkin kiusivaisella tuulella ja ilkkuen vyöryttää toisen niskaan uuden perunaröykkiön lupaillen, että kunhan siitä selvitään, niin saadaan ne haikaillut siivet alle. Tämähän tietysti laittaa Akuun huikeasti puhtia työtehon kasvaessa silmissä, eli kohta onkin jo valmista. Aivan noin vain ei koneeseen silti pääse, vaan pitäisi pari testiäkin pystyä läpäisemään, ja sanotaanpa vaikka siten, ettei tasapainoa tutkiva koe ihan nappiin mene ja kun tulee upseeria tuikattua neulalla takapuoleen, niin menestys alkaa jälleen olla kyseenalaisempaa luokkaa. Pekka päätyykin palkitsemaan nämä räpelöinnit hieman ilkeämielisellä kepposella komentaen Akun juuri lähtöä tekevään koneeseen. Toinen ilmeisesti odottaa saavansa mukavan ja turvallisen lentomatkan, mutta ohjelmistossa olisikin laskuvarjohyppyä kylmiltään.

Edellisen armeijahupailun tapaan myös taivaiden taisto oli jäänyt lapsuusvuosilta hyvin mieleen ja oikeastaan kaikki kohtaukset alusta loppuun tuntuivat miellyttävän tutuilta. Yllätyksiä ei sinänsä siis silmille syöksähtänyt, mutta eiköhän niitäkin näiden koitosten puitteissa ole vielä luvassa. Mielestäni akumainen ote sopii hyvin armeijairrotteluihin, kun jokseenkin ryppyotsainen ja kuria kunnioittava laitos saa kärsittäväkseen äksyilevän ja äkkipikaisen ankan, joka ei punaista nähdessään paljoakaan ole ylempiään kumartelemassa. Tässäkin esimerkkitapauksessa tohkeissaan touhuillaan vähän mitä sattuu ja kunhan homman henki selkeytyy, niin pelko painaa päälle ja siinä vaiheessa komentoketjussa korkeammalla olevan käskyttäjän jäkätykset eivät voisi vähempää kiinnostella. Hengenvaarallista leikkiä käydäänkin kilometrien korkeudessa viihdyttävästi vääntäen. Pekka uhittelee jo tulevilla murhatöillä ja hetkistä myöhemmin puuhastellaan paukahtelevaisten pommiarpajaisten parissa. Kaikenlaisia kivoja kommelluksia ovat taas Carl Barks ja Jack Hannah paperille kirjoitelleet ja näistä Jack King on jälleen näppärän sekä sujuvan seitsenminuuttisen animaation ohjastellut. Eipä se ihan uskomatonta ole, jos yllätyspaukku yläilmoista lopettelee lentelyt ja palauttelee nahistelevan kaksikon perunankuorinnan huomattavasti tapahtumaköyhempään maailmaan, mutta eiköhän sieltä taas tilaisuuden tullen saada jotakin vähän räväyttävämpääkin aikaan...?

Sky Trooper (1942) (IMDB)

Jokseenkin mielikuvitoksettomasti ja hitusen hitaastikin blogissa elokuvamaailman tekeleiden tutkiminen jatkuu ankkailevissa merkeissä, kuten jo muutamassa edeltävässäkin tekstissä peräkkäin, mutta voipi olla, että näistä näppäilyyn on tuloillaan pienoista taukoa ja siirtoa muunlaisesta menosta höpöttelyyn. Joulukin sieltä jo vähitellen kurkistelee ja hyllyihin on kerrytetty talviseen juhlaan soveltuvaa hömpötystä ja ehkä hivenen vakavampaakin katseltavaa, mutta jospa ei vielä ole syytä singahtaa asioiden edelle, kun ihan mielelläni Akun sähellyksiäkin tosiaan seurailen ja selvittelen. Viime kerralla oli menossa hurjaksi koitokseksi yltyvää lumisotaa ja tietysti Akun jokseenkin takkuileva armeijataivalkin sai jatkoa. Mielestäni kyseinen lyhytanimaatiopari olikin mainiota menoa ja vauhdikasta hassuttelua, eikä lainkaan haittaa, jos tohelointi yhtä pirteänä jatkuu. Tämän kokoelman puitteissa olisi aika Akun sovitella kolmatta kertaa sotilaspukua ylle, ja saapi nähdä, joko alkaa sujumaan vai kääntyykö taas käsittämättömän koheltelun puolelle...?

The Vanishing Private

Voinee hyvinkin väittää, ettei Aku ainakaan minään huimapäisenä laskuvarjojoukkojen sankarina loistanut, kun Pekka hänet puoliväkisin viskaisi koneesta pudotukseen tarinassa Sky Trooper. Kovapäinen kaksikko päätyikin vaihteeksi perunahommien pariin, mutta ilmeisesti armeijalla on vielä toivoa Akunkin suhteen, eli keittiökomennuksesta ei ainakaan toistaiseksi ole mitään ikuista uurastusta tulossa. Kaveri onkin laitettu naamiointihommiin, eli mahtava tykkimötkäle pitäisi värjäillä maastoon sulautuvaan malliin. Akukaan ei ole edellisistä takaiskuista lannistunut, vaan uutta puhtia on jälleen löytynyt ja laulellen pensseliä ripeästi heilutellaan. Käskynjaossa on kuitenkin tainnut mennä jotakin pahasti ohi ymmärryksen, sillä värivalikoima on loistokkaan räikeä, eikä varsinaisesta naamioinnista oikein voi puhua.

Näilläkään näytöillä ei se sotilusura ole saamassa siipiä alleen, vaan sanomista sekä tylympää palautetta tulee taas, kun Pekka on kirjaimellisesti kurkussa kiinni. Armeijan riveissä ei erityisemmin arvosteta erikoista visiota, omalaatuista otetta ja väriloistokasta taiteilua, ja tuloillaan onkin ohjeistuksen kertaaminen, eli kanuuna näkymättömiin...mars mars! Aku käpsytteleekin läheiseen halliin, josta löytyy mielenkiintoista kokeellista maalia ja sillä näyttäisi saavan aikaan haluttuja tuloksia. Eipä muuta kuin pensseliä huiskuttelemaan ja kohta koko tykki onkin hyvin hankalasti havaittavissa. Hyvästä yrityksestä huolimatta kiitokset jäävät jälleen odotetun vähiin...



Kuten tunnettua on, niin Akun kärsivällisyys ei loputtomiin veny ja kiittämätön sekä kovakourainen käskyttäminen käy hermoille ennen pitkää, mikä herättelee mielessä pirullisemmat puolet jälleen kerran. Onkin tullut aika maksella keljuuksia takaisin ja siitäpä sitä sekoilua seuraa...jopa siinä määrin, että vastapuolen mielenterveys asetetaan hyvinkin kyseenalaiseksi. Tiedä sitten, miten paljon esimerkiksi Universalin vanhempi kauhistelu The Invisible Man on Carl Barksia ja Jack Kingia innoittanut Akun näkymättömien temppujen osalta, mutta jälleen näistä kommelluksista käännellään ja väännellään vauhdikas seitsenminuuttinen rähinä. Mikään ei suju suuttumatta ja silmissä sumenee entisestään kenraalin seuraillessa sivusta epäuskoisena tätä surkuhupaisaa törttöilyä. No, pääseehän päällystökin lopulta ottamaan osaa sekoilevaiseen säntäilyyn, kun kukkakimput vaihtuvat kranaatteihin. Perinteistä hassuhkoa loppuriehaa kaverukset katsomoon taas tarjoilevat, mutta kenties tällä kerralla osat vähän vaihtuvat?

The Vanishing Private (1942) (IMDB)

The Village Smithy (Aku kyläseppänä)

Jos edellinen edesottamus laitettiin liikkeelle laulelemalla reippaasti, miten armeijalle on koittamassa aika uudenlainen, niin sepän hämyisessä pajassa taas avauspuheenvuoro on pykälää mahtailevampaan suuntaan. Vastoinkäymiset eivät selvästi ole vieläkään voittoa sinnikkäästä ankasta viemässä, vaan kuuma paja laittaa Akun tunnelmoimaan rankan fyysisen työn palkitsevista puolista. Hän on suorastaan voimiensa tunnossa huhkiessaan hehkuvan hiilipesän edustalla ja kehuskelee karuilla kourillaan sekä mahtavilla muskeleilla. No, kenties katsomon suuntaan näyttää kuitenkin siltä, että pikkuisen olisi kehonrakennusharrastelua suoritettavana ennen kuin kannattaisi lähteä isommin käsivarsilla pullistelemaan, mutta jokainen tavallaan...

Kunhan karskit puheet on pidetty, niin olisi aika vaihtaa toiminnan puolelle ja kokeilla, miten kuuma metalli tottelee takojansa tahtoa. Tässä tapauksessa on jo pienoista ennakko-olettamaa, ettei varmaan ihan suunnitellusti työskentely sujukaan ja heti ensimmäinen projekti osoittautuu ongelmalliseksi. Tarkoituksena olisi korjailla kärrynpyörää, eivätkä osaset tahdo kupruilematta toisiinsa sopia ja sekös sepän rajallista kärsivällisyyttä käy heti riepomaan. Pari kertaa Aku viitsii rauhallisemmin yrittää, mutta sitten tuleekin jo raja vastaan, mikä tarkoittaa käytännössä koko kapistuksen hävitystä. No, onhan pajassa toki muutakin puuhasteltavaa, eli eipä tekeminen ja tohelointi siihen lopu.



Melko perinteisellä rakenteella tämä Carl Barksin kirjoittama ja Dick Lundyn ohjaama seitsemään minuuttiin venyvä lyhytanimaatio on tekaistu. Vääntö kurjan pyörän kanssa toimii tuttuna alkupuraisuna ja eräänlaisena temperamentin lämmittelijänä pätkän päävastusta varten. Tässä tapauksessa isompia vaikeuksia tuo tullessaan kengitettävä aasi, jolle ei tunnu millään löytyvän mielestä jalkinetta. Sanoisinpa, että aikamoisen tutunoloista touhuilua kaksikon kärhämöinti on, kun Aku saa osakseen nöyryyttävää kiusantekoa kera ivailun ja siihen vastailee itse tuimemmalla otteella. Väitän, ettei pajaympäristöä lopulta kovin mielikuvituksellisesti tai monipuolisesti lähdetä hyödyntämään ja oikeastaan vastahakoisesta kengityksestä katoaa paras puhti jo ennen lopettelua ja muutenkin kokonaisuus tuntuu muutaman edellisen reippaan menopalan perään vähän keskinkertaiselta sekä huitaistulta välihupailulta. Siksipä mielestäni The Village Smithy onkin tämän toisen The Chronological Donald -kokoelman heikoin tekele ainakin toistaiseksi ja kenties on ihan hyvä ottaa tähän väliin ainakin pieni tauko akuiluihin.

The Village Smithy (1942) (IMDB)

Beethovenin ja muiden karvaisten kaverien plus ihmisystäväisten neljäs koirailu saattaapi edustaa pikkuisen epätodennäköistä paluuta blogin sähköisille sivusille, koska aiemmissa tekeleissä laatu lähti nopeasti laskuun ja muistaakseni etenkin kolmannesta koitoksesta oli miltei kaikki hyvä maku kulahtanut pois, jolloin tulikin lähinnä valiteltua. Kolmannen seikkailun katselusta on vierähtänyt kohta viitisen vuotta ja voinen myös sanoa, ettei niin hirmuinen ikävä ole tässä välissä käynyt kimppuun, että lisää olisi ollut pakko hamstrailla hyllyyn. Ennemmin tämä touhuilu menee herätehankintojen osastolle, koska satuin löytämään kahdeksaan elokuvaan venäytetyn hauvasaagan kokonaisuudessaan yhteen koppaan niputettuna kirpputorilta hieman yli parin euron hintaan. Siinäpä sitä taas oltiin, eikä tietenkään voinut vastustaa, sillä voihan näkemättömissä olla vaikka mitä höpsöä söpöilyä...vaan miten mahtaakaan oikeasti olla?

Mielessä kävi myös idea, että kun aiempien katselusta on jo näinkin pitkä tauko, niin voisihan kolme ensimmäistä elokuvaa ottaa kertaukseen, mutta eipä se suunnitelma kovinkaan kuumotellut, koska tosiaan en kyseisen elokuvasarjan suurimpiin ystäviin lukeudu ja taitaisi mennä pelkäksi pakkopullaksi ja täydellisen tympiintymisen puolelle, eli katsomattomilla eteenpäin. No, sen verran tahdoin kuitenkin edellisten kohokohtia palautella mieleen ja muutenkin muistia virkistellä, että kurkistin levyltä löytyvät trailerit... Jos pikaisesti summaillaan, niin vuonna 1992 ilmestynyt ja kohtalaiseksi menestykseksikin noussut Beethoven tutustutti katsojat melkoisen siivottomasti käyttäytyvään, mutta pohjimmiltaan varsin rakastettavaan koirakaveriin. Vaikeuksia tietysti ilmeni voitettavaksi, kun sydämettömästi häijyilevät heppuset nappailivat hauvoja julmiin kokeisiinsa. Tokihan Beethoven siinä sivussa laittoi oman perheensäkin koetukselle ja etenkin Charles Grodinin esittämän George-isän hermoromahduksen partaalle. Joillekin tämä sinänsä hyväsydäminen koirahömpötys on kohoillut jopa pikkuklassikoksikin, mutta vaikka itsekin olen siihen aikoinaan varsin nuorena tutustunut, niin isompi ihastus jäi väliin ja liikutaan enemmän osastolla ihan kiva tapaus.



No, paljon dollareita tuotellut hömppä sai pikaisesti jatkoa, ja Beethoven's 2nd ilmestyikin jo seuraavana vuonna. Mukaan laitettiin paljon sitä, mistä kai yleisesti arvioitiin yleisön pitäneen, eli reilu ropsaus jokseenkin pakollista huippukohtien toistelevaa mukailua ja vaihteluksi taas maisemanvaihtoa sekä tietysti pentupaljouden vyöryttäminen Georgen painajaiseksi. Muistaakseni en nähnyt aiheelliseksi lähteä lyttäilemään jokseenkin mielikuvituksetonta jatkoa sentään saastaiseksi surkeudeksi, mutta selvästi oli vähän innotonta kertailua havaittavissa ja kokonaisuutena kohtalaisen keskinkertaista katseltavaa, johon pentusöpöstelykään ei lopulta niin hirmuisesti hurmaavuutta tuonut. Menestyskin jäi käsittääkseni selkeästi laimemmaksi ja luultavasti siksikin kolmas koirailu ilmestyi vasta vuosituhannen vaihteessa ja vieläpä suoraan videolevitykseen. Alkuperäinen perhe kirjoitettiin tarinasta vähän tönkösti ulos, kun George ja kumppanit lähtivät Eurooppaan lomailemaan, niin Richard-veli perheineen otti Beethovenin hoitoonsa. Reissu toki oli heilläkin mielessä ja niinpä päästiin yhdessä nauttimaan leppoisasta asuntoautomatkailusta. Vähemmän yllättäen Richard otti Georgen osan vääntäessään kärsivällisyytensä rajamailla Beethovenin kanssa ja samoja koiruuksia lämmiteltiin uudelleen. Valitettavasti vain hyvinkin paljon puhdittomammin ja turhaan pitkitetty sekä yleisesti väsähtänyt pöhköily jättikin lähinnä huonon maun jälkeensä. Mutta miten sitten on neljännen osan kohdalla...?

Jotta katsojaparka ei vallan vieraantuisi tutuksi tulleesta menosta, niin elokuva aloitellaan Beethovenin aiheuttaessa pienimuotoista harmia. Juomatapoja ei vieläkään ole viilailtu aivan hienostuneiksi, vaan janoa sammutellaan vessan puolella ja roskatkin kiinnostavat kovasti, eikä Richard (Judge Reinhold) siitä yhtään ihastu. Jälleen on siis käynyt niin, että George-veli perheineen reissailee ja toisten pitää sitten pyörittää koirahoitolaa. Taloudenpito onkin kiepsahtanut enimmäkseen Richardin vastuulle, sillä Beth-vaimo (Julia Sweeney) käy muualla töissä, kun taas Richard pystyy hoitamaan maalaushommansa kotistudiossaan. Lapset Brennan (Joe Pichler) ja Sara (Michaela Gallo) ovat aloittelemassa uutta kouluvuotta, mikä ei patisteluitta suju. Saadaanpa siis perinteiset sotkut ja sekaannukset heti alkuminuuteille, eli varsin varhain näyttää siltä, ettei neljäskään osa lähde hämmästyttävän uusilla ajatuksilla juhlistelemaan.



Samassa kaupungissa asustelee myös Sedgewickien kiireinen perhe, joka vaikuttaa tehokkaasti aikatauluttavan jokaisen minuuttinsa ja melkoisen tärkeältä näyttää sekin, ettei montaakaan hetkosta vietetä yhteistä rauhallista aikaa, vaan mennään paikasta sekä tilaisuudesta toiseen. Isä Reginald (Matt McCoy) vaikuttaa täysin uppotuneelta työasioihinsa, äiti Martha (Veanne Cox) keskittyy harrastuksiin ja sosiaaliseen vaikuttamiseen, kun taas tytär Madison (Kaleigh Krish) tuntuisi kaipailevan huomiota, eikä yksinäinen ylellinen elämä siihen täysin tepsivää lääkettä ole. No, onhan hänellä koirakaveri Michalangelo, joka saa myös ruhtinaallista kohtelua ja sattuu olemaan melkeinpä Beethovenin täydellinen kaksoisolento. Tosin lähinnä ulkomuodoltaan, sillä käytökseltään tämä hauva on hyvinkin hillitty ja hienostunut.

Toisaalla taas tämä käytösongelma on nousemassa hyvinkin merkittäväksi huoleksi, kun Newtonin perheen menot ovat suorastaan syöksähtäneet nousukiitoon, ja viimeisenä pisarana tuntuu olevan Richardin maalausnurkkauksen täydellinen hävitys Beethovenin tehdessä tuhotöitään. Pitäähän sitä tietysti vähän jahdata, jos kissa kiusii, mutta muu perhe ei välttämättä asiaa aivan samalla tavalla näe. Vanhemmat jo ehdottavatkin, että Beethoven toimitettaisiin tutulle maatilalle, jossa olisi mahdollisuuksia ja tilaa temmeltää vapaammin, mikä taas laittaa koiraan kiintyneet lapset vakaviksi. Kaksikko alkaakin pohtia, millä voitaisiin tilanne vielä pelastaa, ja yhdeksi vaihtoehdoksi nousee koirakoulu, joka lupailee erinomaisia tuloksia. Jospa siis Beethovenkin kurinalaisessa opetuksessa vielä vanhoilla päivillään oppisi elelemään hieman siivommin...?



Perheet siis ovat pikkuisen erilaisten haasteiden edessä, kun Newtoneilla Beethoven alkaa näyttäytyä lähinnä rasittavana ongelmakoirana ja Sedgewickeilla keskinäinen kommunikointi ja yhdessäolo muutenkin tökkii pahemman kerran. Asioita olisi siis opittavana, mikä ei mitenkään eriskummallista kepeän komedialliselle koko perheen elokuvalle ole. Heitetään mukaan koirien vaihtuminen vahingossa, mikä laittaa Newtonit lopulta pohtimaan, onko siinä kaiken sotkevassa ja raatelevassa riesassa sittenkin omanlaistaan viehätystä. Sedgewickeille vaihto tuo etäiset välit ja vieraantumisen niin näkyvästi esiin, ettei enää voi piilottaa ongelmia itse tilattujen kiireiden taakse, vaan pitää järjestää sitä yhteistä aikaa perheen kesken. Minulla ei ole mitään tarvetta lähteä haukkumaan elokuvaa tällaisten pyrkimysten takia, mutta yleinen ote valitettavasti on jokseenkin löperö ja samalla melkoisen mielikuvitukseton. On siis kohtalaisen vaikea alkaa näistä kuvioista kehuja kaivelemaan, kun samansuuntaisia ajatuksia on muissa yhteyksissä välitetty katsomon suuntaan huomattavasti sujuvampaan ja koskettavampaankin tapaan.

Kaipa siellä tekijöiden kesken tuumailtiin myös, ettei elokuvasarja voi perinteisiä pöhköjä pahiksiaan hylätä ja niinpä sekaan on kynäilty varsin typerä sivujuoni koirakaappaukseen liittyen. Paras puoli tässä sekoilevassa rötöstelyssä onkin, ettei elokuvan ensimmäisellä puolikkaalla siihen keskitytä juuri lainkaan. Mitä enemmän tätä hätäisesti kyhäiltyä ja tympäisevästi typeröivää huttua alkaa tulla sekaan, niin yleinen vaivaantuminen lisääntyy vastaavasti. Säheltäväisten nappaajien näyttelijöistäkin näyttäisi huokuvan sellaista tunnetta, ettei tässä nyt ihan paras pesti ole kohdalle osunut. Onneksi ei sentään lähdetä näistä mitään yli-ilkeitä hyypiöitä kehittelemään, koska se ei sopisi höttöiseen henkeen enää yhtään. Alkuperäisen elokuvan pahikset muistaakseni häijyilevät julmemmin, mutta kyseisessä elokuvassa on mielestäni muutenkin tummempi puoli orpoine koirineen ja kovine kohtaloineen läsnä, mikä tekee asioiden yhteensovittelusta hiukan helpompaa.



Joka tapauksessa väittäisin, että mitä tulee yleiseen viihdyttävyyteen, niin jokseenkin hullunkurinen koirakoulu rullailee pikkuisen pahistelua paremmin, kun Beethoven pääsee vääntämään kovapintaisen kouluttajan kanssa ja kyllähän siinä voimia koetellaan. Jokseenkin laimea maku tästäkin touhusta kuitenkin jää, mutta korosteleepa kuitenkin, että elokuvasarjassa edelleen huumorissa painotetaan vahvasti fyysisempää puolta. Jos ei siis kömmähdyksistä ja kohelluksista innostu, niin varmaan kohkaus muodostuu nopsasti rasittavaksi sähellykseksi. Onhan mukana vitsailuakin, mutta mielestäni höpöttelyt ovat pääsääntöisesti vielä yhdentekevämpää laatuluokkaa, kun vaikkapa Martha tohkeissaan puuhastelee ympäristönsuojeluporukkansa kanssa. Beethovenin muutto uuteen kotiin taas tuo hyvin hoidettuun kartanoon kaaoksen aikakauden, vaan kun jo neljättä kertaa hurttahävityksen parissa liikutaan, niin onhan näitä jo nähty ja jotenkin vaikuttaa siltä, ettei tekijöitäkään ole hirmuisesti kiinnostanut lähteä kunnolla revittelemään. Mitä nyt vähän järsitään tyynyä ja harrastellaan yleistä possuilua siellä sekä täällä. Toiveena ei tietenkään ole, että jokainen hetki pitäisi tunkea täyteen täysin päätöntä sekoilua toiseen potenssiin kohotettuna, mutta eipä vaisu ja ideaköyhä mukailu sekään erityisen riemastuttavaa seurailtavaa ole...

Sama laimeus toteutuksen suhteen on hyvin nähtävissä myös loppukohelluksissa, kun sinänsä on sattuvinaan ja tapahtuvinaan, vaan katsomoon välittyy jokunen huitaistu otos säntäilevistä koirista ja kaatuilevista ihmisistä. Mitä tulee fyysiseen hassutteluun, niin Reinhold pääsee heittäytymään kirjaimellisesti mutaan yrittäessään villiinnyttää vaihtuneen koiran innoittavaksi yksilöksi. Tiedä sitten, onkohan kyseessä mikään varsinainen huippukohta miekkosen uralla, kun hän tonkii roskia ja ärhentelee postinkantajalle, mutta voisi ainakin olettaa, että katsomon pienimpiä pöhköily edes jossakin määrin ilahduttaisi. Koiratähdessä itsessään kyllä kieltämättä on rakastettavaakin ryökälemäisyyttä, mutta valitettavasti tämä elokuva ei kovinkaan kaksisesti onnistu sitä hyödyntämään. Eipä se kovin suuri yllätys ole, että kun kameran edessä ja takana on paljon samoja tyyppejä kuin edellisessä osassa, niin pikaisesti tehty jatko ei välttämättä paljoakaan paranna menoa. Käsittääkseni viidennessä elokuvassa väki taas vaihtuu ja saapi nähdä, että tuoko tämä tullessaan pikkuisen pirteyttä. Kolmas ja neljäs ovat kuitenkin mielestäni keskenään melkoisen tasalaatuista tavaraa ja valitettavasti varsin kehnohkoa sellaista, kun omaperäisyys pitkälti uupuu ja väsykin vaivaa.




Beethoven's 4th (2001) (IMDB)

Voisihan sitä pohtia, että ollaankohan tässä vähän turhan varhain kauden ensimmäistä vierailua joulupukin talvimaan suuntaan tekemässä, mutta kaipa on ihan perusteltua aloitella hyvissä ajoin, koska jouluista katseltavaa tosiaan on kohtalainen kasa kertynyt, kun taas kirjoitustahti on lipsahtanut jokseenkin laiskahkoksi. Muutenkin siinä saattaapi tulla aiheeseen liittyvä kyllästyminen, jos näitä lähtee parin viikon sisällä enemmän ahmimaan. No, avauksena saa tällä kerralla toimia kymmenisen vuotta sitten ilmestynyt komedia maailman rakastaman ja ihaileman joulupukin vähemmän tunnetusta, eikä ihan niin leppoisasta veljestä. Odotukset eivät mahdottoman korkealle kohoile senkään takia, että onhan noita samoihin aikoihin tekaistuja äänekkäästi sekoilevia ja jopa vastenmielisiäkin typeröintejä tullut jokunen tuijoteltua ja ainakin kannesta hieman huokuu vähän vastaavaa värähtelyä. Ehkäpä kuitenkin on ennakkoluulot viritetty pikkuisen turhan tiukille ja Fred Claus osoittautuu kelvolliseksi hassutteluksi...


Kohtalaisen kaukaa sekä ajan että paikan suhteen aloitellaan, sillä silmien eteen avautuu satumainenkin maisema metsämökkeineen ja kertoja vahvistelee vaikutelmaa selostelemalla, että näinhän ne kertomukset usein alkavat, vaan tämäpä ei silti ole tarinoista tavallisin. Onnelliseen perheeseen on juuri syntymässä poikavauva, joka heti maailmaan putkahdettuaan hohottelee ja saa nimekseen Nicholaksen. Vanhempi veli Frederick on ainakin alkuun kovin haltioissaan Nicholaksesta ja haluaa olla mahdollisimman tunnollinen ja välittävä isoveli, mutta hyvistä aikomuksista huolimatta elämä alkaa jo varhaisessa vaiheessa kuljettaa kavereita erilleen. Nicholas syntyy valtaisan antamisen- ja auttamisenhalun kanssa ja tämä polte on niin voimakas, että se purkautuu jatkuvasti. Omat lahjat viedään orvoille ja muita huomioidaan jatkuvasti, mikä saa vanhemmat aivan ihastuksiin nuorimman pojan hyväsydämisyydestä, mutta siinä samalla Fred jää ikävästi veljensä varjoon.

Vuodet kuluvat ja pojat kasvavat, mutta siinä samalla välit viilentyvät jatkuvasti ja Frederick jo ääneenkin pohtii lintuystäväiselleen, ettei tahtoisi veljeään vihata, mutta hankalaksi menee. Nicholaksen innokkuudella ei tunnu olevan rajoja, kun taas isoveljen mielenmaisema murheellistuu ja synkistyy samaa tahtia. Viimeisenä pisarana on kun Nicholas hieman harkitsematta kaataa Frederickin suosikkipuun perheen joulukuuseksi. Muun perheen iloitessa joulukuusen katveessa takan lämpöisessä valossa nököttää Frederick synkkine aatoksineen yksikseen ja on antamassa mielessään vihalle vallan. Eipä enää menekään pitkään, kun veljesten polut erkanevat ja perhe hajoaa. Nicholas kuitenkin jatkaa kiihtyvään tahtiin lahjojen ja hyvien tekojen sarjaansa, mikä lopulta sinetöi hänet pyhimykseksi ja suo hänelle ikääntymättömyyden lahjan, mikä lankeaa myös lähisukulaisten ylle.



Näinpä saadaan ainakin hieman tavanomaisesta joulupukkitarinasta poikkeavat lähtökohdat elokuvalle, mutta alkujohdannon jälkeen on aika loikata kaukaisesta satumetsästä nykyaikaiseen suurkaupunkiin arkisempaa elelyä ihmettelemään. Frederick Claus (Vince Vaughn) on ennen ikääntymättömyyden siunaustaan ehtinyt varttumaan mieheksi ja jossakin välissä nimikin lyhentynyt kätevästi Frediksi. Jos pikkuveli on valinnut antamisen tien, niin pikaisesti voisi päätellä, että Fred on tahtonut talsia aivan päinvastaiseen suuntaan, sillä näyttäisi työskentelevän ulosottofirman hommissa ja on ryhmineen perimässä takaisin suurehkoa televisiota. Kaverien hoitaessa kantamisen, jakelee Fred auliisti neuvojaan perittävän perheen tyttärelle siitä, mitä on vastuullinen elämä valintoineen, mutta voipi olla, ettei ulosottomiehen paasaus ole juuri sillä sekunnilla mukavinta kuultavaa...

Jouluinen vuodenaika lähestyy hyvää vauhtia, eikä laulujen sekä koristeiden ylitsepursuava tarjonta ihan kaikille sitä suurinta herkkua ole. Turhapa taitaa olla ihmetellä sitäkään, ettei Fred mikään riemukkain jouluihminen taustansa takia ole. Fredillä onkin muita suunnitelmia jouluaikaan, sillä tyttöystävä Wanda (Rachel Weisz) täyttää vuosia ja olisi ajatusta oman liiketoiminnankin aloittamisesta. Ideana olisi käynnistää uhkapelibisnestä keskeiselle paikalle, mutta kiinteistön vuokraamiseen vaaditut 50000 dollaria toistaiseksi uupuvat tililtä ja maksun takarajaksi asetetaan joulukuun 22. päivä, eli pitäisi jostakin kääräistä käteistä kassaan. Näppäränä ja nopsana heppuna Fred aloittaakin heti laittoman rahakeräyksen kadulla, mikä toki johtaa omanlaisiinsa ongelmiin ja kohta onkin riehakas joulupukkitakaa-ajo vauhdissa, mikä vielä hurjistuu joukkotappeluksi tavaratalossa. Rahapulaan liittyvät pulmat eivät siis ihan näillä keinoilla ole ratkeamassa, vaan ennemmin summa on nousussa, koska putkaanhan siitä päädytään ja takuun myötä tulee kokonaispottiin jokunen tuhat lisää.



Ensimmäisenä Fred yrittää Wandaa tavoitella, mutta tämä on hurjistunut rasittavasta syntymäpäiväyllätyksestään ja sitten onkin aika kokeilla onnea Pohjoisnavan numeroa putkapuhelimeen näppäillen. Nicholas-veli (Paul Giamatti) vastaakin ja on valmis veljeään auttamaan luvaten takuurahat nopsasti perille. Fred taitaa päätellä, että nyt on helppoa rahaa jaossa ja vauhdikkaasti alkaakin kyselemään pikkuveljeltä 50000 dollarin sijoitusta yritystoimintaan, jota Nicholaksen Annette-vaimo (Miranda Richardson) ei tahdo noin vain niellä, vaan vaatii miestään pysymään tiukkana. Muille lahjoja jatkuvasti jakelevan Nicholaksen on kuitenkin varsin vaikea tylysti kieltäytyä pyynnöstä, mutta sen verran tiukkana hän onnistuu olemaan, että vaatii rahoille vastiketta. Tarjous kuuluukin, että Fredin pitää matkustaa Pohjoisnavalle joulupukin kylään auttelemaan lahjakiireissä ja työllään ansaita pyydetty summa. Nicholas vielä vetoaa nihkeään veljeensä, ettei tämä ole koko elämänsä aikana suostunut vierailemaan joulupukin maailmassa ja vähän vastahakoisesti Fred on pyyntöön myöntymässä.

Pitkälle matkalle pitäisi siis pinkaista ja sitä ennen olisi hyvä laittaa omia asioita järjestykseen, mutta näyttää siltä, että Wanda on saanut tarpeekseen Fredin venkoiluista ja epäluotettavuudesta. Asiaa ei auta, kun yht'äkkiä pitäisi lähteä kauas auttelemaan veljeä, josta ei ole ollut aiemmin mitään puhetta ja viesti onkin siihen suuntaan, ettei tarvitse tulla enää takaisin. Fred ei siis ihan hulppeimmissa tunnelmissa ole lähdössä tienestiään tekemään ja mietteitä synkistää sekin, kun naapuruston vähän vallaton pikkupoika on joutumassa joulua ennen huostaanotetuksi. No, vaikka mieli onkin vähemmän riemukas, niin iltasella Willie-tonttu (John Michael Higgins) hipsii Fredin asuntoon ja kertoo olevansa pukin luottoapuri. Tarjolla olisi porovetoista rekikyytiä kohti pohjoisen pakkasia ja matkaan pitäisi ampaista nopsasti, koska kiireet painavat päälle.



Joulupukilla on nimittäin omiakin huolia ja murheita selviteltävänä, kun koko maailman toiveikkaat lapset odottavat pakettejaan. Valitettavasti toimitusajat ovat paukkumassa ja tehokkuus on niinkin pitkälle kyseenalaistettu, että pukin jouluiseen kylään on lähetetty operaatiota tarkkailemaan Kevin Spaceyn esittämä valvoja. Aikaa aattoon on alle kolme viikkoa ja johtoporras harkitsee koko pohjoisen lahjaoperaation sulkemista ja toiminnan tehokasta ulkoistamista Etelänavalle. Jos ennen aaton lahjajakoa tulee kolme rikettä kirjattavaksi, niin siitä seurauksena olisi potkut joulupukille ja koko tonttuporukalle. Panokset pajan väellä ovat siis kohtalaisen korkealla ja muutenkin jännittynyttä ilmapiiriä tiukentaa paikalle tupsahtava Fred. Nähtäväksi jää, nouseeko kaunainen ja katkerakin menneisyys veljesten välillä uudelleen pintaan vaarantaen perinteisen joulunvieton, vai voidaanko satoja vuosia jatkuneelle perheriidalle vielä tehdä jotakin...?

Itse tykkäilen, kun ainakin alussa yritetään hieman tavanomaisesta poikkeavalla lähestymistavalla kertoa joulupukin syntytarinaa. Sattumalta kotimaassakin samaisena vuonna oli vähän vastaavia ajatuksia siirtymässä elokuvakankaita kohti, koska kaunis ja koskettava Joulutarina ilmestyi myös loppuvuodesta 2007. Ote kotoisessa joulupukkilegendassa oli selkeästi arkisempi ja tavallaan karumpikin, mutta niinpä vain syntyi paljon upeampi ja liikuttavampi joulusatu lumoavine kuvineen. No, tämä ei nyt varsinaisesti ole kotoisen vaihtoehdon kehuskelukirjoitus, mutta olisi kyllä aikomuksena uusia kyseinen teos. Fred Claus kuitenkin melko nopeasti vinksautetaan kulkemaan tavallisemman joulukomedian suuntaan ja pikkuisen tekee mieli murista, kun niissäkin puitteissa vielä livahdetaan siihen jo vähän tylsäksi käyneeseen kuvioon, että joulupukin takaama lahjaisa joulu perinteineen on maailmanlaajuisesti uhattuna. Kenties tarina eripuraisesta ja erikoisestakin veljeskaksikosta olisi voinut vähän kekseliäämpiäkin reittejä loppuaan etsiä?



Tarinassa toki väännetään veljesten menneiden ja nykyisten kaunojen parissa ja tulehtuneet välit tulevat entistä näkyvämmin esille, kun myös vanhemmat saadaan jouluiselle vierailulle. Välillä tunteet kuumenevat siihen pisteeseen, että pitää käydä kirjaimellisesti käsiksi ja kovemmat otteet koetaan tarpeellisiksi. Sivusta perheen yhteisiä hetkiä seurailevan onkin helppo huomata, että Fredin välit lähisukulaisiinsa ovat lähempänä jäätävää kuin lämpöistä, eikä vika välttämättä ole ihan pelkästään hänessä, vaan tuntuu se väheksyminen ja naljailu muultakin porukalta sujuvan. Fred vaikuttaakin viihtyvän paremmin Willien seurassa kuin perheensä parissa, mutta elokuva tarjoaa kuitenkin lopulta porukalle yhteisen ison haasteen ja kysymyksen, että olisikohan pyrkimys sopuisaan yhteiseloon ja iloon sittenkin parempi valinta kuin iankaikkinen vihanpito. Veljesten välistä kateutta ja katkeruutta yritetään avata muutenkin, kun mukaan tuodaan tällaisista tunteista kärsivien tukiryhmä, jossa esimerkiksi Frank Stallone, Stephen Baldwin ja Roger Clinton tilittelevät, miltä tuntuu elää tunnetun veljen varjossa. Idea on noin nopsasti mietittynä ihan hauska, mutta eipä lopulta mitään sen merkityksellisempää tai oikeastaan edes erityisen hymyilyttävää lisää tuo mukaan menoon.

Enpä elokuvaa katseluvalikoimaan napannut jouluisen ja komediallisen perheväännön takia, vaan lähinnä vetonaulana toimi Vince Vaughn, josta yleensä tykkäilen. Kyllähän heti huomaa, että edelleen sanailu kaverilta sujuu, mutta juttuja on ymmärrettävästi jouduttu siistimään, eikä hepulle tyypillisempää härskiä suunsoittoa paljoakaan ilmene, mitä nyt pikkutuhmasti vihjailevaa vitsailua parissa paikassa. Enimmäkseen Vaughn kiltimmän luokan ärähtelyä pääsee harrastelemaan, kun hermot menevät vaikkapa yksipuoliseen tonttumusiikkiin tai veljen kanssa alkaa olla kärsivällisyys lopuillaan. Tonttuverstaan sääntöjä hän ei tietenkään niin vain ole nielemässä, ja pääseekin villitsemään massoja reippaaseen tanssahteluun ja muutenkin kurittomaan käytökseen. Valitettavasti sinänsä sekasortoinen ja vauhdikas ilonpito ei lopulta ruudun toisella puolella täysillä tempaa mukaansa. Vaikuttaa myös siltä, että vaikka yhteyttä ja ymmärrystä kaiken melskeen ja kinastelun jälkeen haetaan Fredin ja muun väen välille, niin tavallaan puolimatkaan jäädään, eikä tunteilu juurikaan tunnu.



Tonttujen työpajassa on toki muutakin meneillään kuin vain Fredin kamppailua ja jäynäilyä, sillä maailman lapset tosiaan odottavat aina vain kasvavaa lahjaröykkiötään. Elokuvassa hieman piikitelläänkin joulun hengen ja odotusten muuttumiselle, kun pienet pyynnöt ja kauniit ajatukset ovat riistäytyneet suureksi tavarajuhlaksi. Tarinassa ei kuitenkaan ihan ymmärrettävistä syistä tahdota lähteä tästä puolesta kovin pistävää huumoria vääntämään, sillä saattaisi olla pikkuisen hankaluuksia yrittää innostaa yleisöä mukaan lopun lahjajakoon. Fredin ahdistus kiltteihin ja tuhmiin lapsiin jakoa vastaan on myös ainakin omissa silmissä pieni pilkahdus omaperäisyyden suuntaan. Noin päältä päin vilkaisten tonttuverstaassa kyllä riittää väriä, liikettä ja ääntä, eli eläväinen ympäristö siitä on saatu lavastettua, mutta enpä nyt pysty väittämään, että lopputulos hirmuisesti edukseen muista vastaavista erottuisi. Onhan näitä tonttupaljouden mahdollistamia rullaavaisia lahjalinjastoja tullut jokunen elokuvamaailman puolella nähtyä...


Juuri lahja-aherruksen ympärille on helppoa ne huolet ja haasteet vääntää konkreettisempaan muotoon ja niinpä viimeisellä kolmanneksella nähdään odotettu yritys pelastaa miltei toivoton tilanne, johon tietysti eräänlainen jouluinen ihmekin sopii sovitella. Tarkoittaa käytännössä sitä, että on pakko iskeä päälle kirjaimellinen hulivilivaihde ja liidetään ympäri maailmaa kilpaa nousevaa aurinkoa vastaan. Rankka kiertue viekin fyysisesti äärirajoille porojen pinkoessa parhaansa mukaan taivaan teitä ja voipi odottamattomia vaikeuksiakin eteen eksyä... Katsomoon tykitelläänkin vajaan minuutin aikana varmaan noin 20 kappaletta hätäisiä välähdyksiä maailman tunnetuista kaupungeista sekä maamerkeistä. Kiirettä ja huimaa viiletystä toki korostellaan, mutta minusta siinä tulee sekaiseen säntäilyyn tuhrittua mahdollisuus hieman kauniimpaan jaksoon, kun luulisin, että hoppu ja hätä olisi varmaan vähemmälläkin välittynyt.

Mielestäni potentiaalia olisi siis monessakin mielessä ollut parempaan joulukomediaan, mutta en missään tapauksessa tahdo elokuvaa lajityypin surkeimpien tapausten seuraan viskaista. Itsekin on tässä muutaman vuoden sisällä tullut vilkaistua paljon pahempaakin äklötystä. Esimerkiksi Tim Allenin tähdittämät tekeleet The Santa Clause 2 ja The Santa Clause 3: The Escape Clause kuuluvat mielestäni pukkipulmailun ja -pöllöilyn rasittavampaan laatuluokkaan. Vaughn taas jatkoi seuraavanakin vuonna joulukomedian parissa, mutta Four Christmases olikin jo selkeästi tympivämpää yritelmää ja vahvistelee omalla kohdalla vaikutelmaa siitä, ettei päätön muksauttelu, möykkä ja huonot vitsit ole paras yhdistelmä hyvälle jouluelokuvalle. Perheen hieman heikoista väleistä ja jouluisesta kilvoittelusta on myös saatu kamalaa komediaa aikaiseksi, kuten vaikka Christmas with the Kranks ja Deck the Halls hyvin osoittavat. Eihän näiden surkeus tarkoita, että Fred Claus olisi merkkiteos lajissaan, mutta kyllähän sen kohtalaisen kivuttomasti asemoi alempaan keskisarjaan ja sitä uskaltaa suositellakin.



Varsinaisella elokuvalla on mittaa levyllä noin 111 minuuttia, mutta tämä ei täyttä totuutta kestosta kerro, sillä lopputekstit laitetaan rullaamaan jo 103 minuutin kohdilla, eli en menisi siksi miksikään ylipitkäksi esitykseksi tuomitsemaan. Lisukkeista löytyvä poistettujen sekä pidennettyjen kohtausten valikoima taas todistelee, että karsintaakin on harrasteltu, eikä ihan kaikkea kivaa sentään ole sullottu mukaan. Näitä pätkiä löytyy 13 kappaletta, joille kertyy yhteiskestoa sellaiset 26 minuuttia, eli lisäkatseltavaa kyllä riittää, jos elokuvan jälkeen jää vielä nälkää pöhkölle jouluhassuttelulle. Itse vilkaisin nämä ihan mielenkiinnosta ja vaikka sillä osastolla pääasiassa tuntuukin olevan turhahkoakin tavaraa, jonka oikea paikka on poistojen kelassa, niin löytääpä parempaakin juttua, jonka olettaisin karsiintuneen lähinnä aikasyistä.

Jos lähdetään poistettujen pakettia järjestyksessä purkamaan, niin ensimmäisenä esitellään nuoren Nicholaksen joululaulukuoro, mikä lisää pienen palan jouluperinteiden legendaan sekä samalla kasvattaa katkeruutta veljesten välillä. Nuoruutta ei sen enempää kuitenkaan kuviteta, vaan seuraavana on vuorossa pukkitakaa-ajo tappeluineen pitkitettynä. Samoin saadaan saapumiskamppailu pukin henkivartijoiden kanssa venäytettynä. Myöhemmin löytyy vielä Fredin sekä samaisen kolmikon toinen kamppailu mittavampana ja vartijoiden osallistuminen lumisotaan. Jokainen näistä poistoista sekä nipsauksista on mielestäni ihan hyvä ratkaisu, koska ei tuo muksautteluhomma elokuvassa erityisen huvittavaa ole, ja etenkin apuriosasto menee liikaa noloilun puolelle. Minulle ei oikein näissä jouluelokuvayhteyksissä ole täysin auennut tällaisen nössähtävän huumoriväkivallan hauskuus. Voipi olla, että pipo kiristää, kun tuntuu siltä, ettei estoton piekseminen joulupukin lämminhenkiseen yhteisöön ihan saumatta sovi, mutta ehkäpä en lähde asiasta sen suuremmin mieltäni pahoittamaan ja paasaamaan. Valikoimassa on myös pidennettynä ensimmäinen ilta Willien kodikkaassa mökkerössä. Mielestäni elokuvassa Fredin ja Willien ystävystyminen jätetään vähän puolitiehen, mutta hieman epäilen, auttaisivatko nämä hienoisesti naljailevat lisähetkoset hirmuisesti. Samaan sarjaan menee mielestäni poistettu pätkä, jossa Fred selittelee kaverinsa kompurointia tanssiharjoitusten jälkeen.



Minuuttimitaltaan pisin poisto on perehdytyspäivä ja kierros tonttuverstaaseen, jossa jatketaan töiden merkeissä. Varsinaiseen elokuvaan verrattaessa nähdään toimintaa monipuolisemmin ja Fred saa kokeilla muitakin puuhia ja siinä sivussa miekkosen laiskempi sekä velmumpi puoli pääsee paremmin esille. Ymmärrän kyllä, jos kestoa on tahdottu typistää, mutta tästä osiosta olisi puolestani vähän saanut elokuvaan päätyä, sillä siinä on kivasti visuaalista vaihtelua ja muutenkin availee joulumaailmaa menoineen enemmän. Toinen merkittävimpiin tiivistyksiin kuuluva jakso on seuraavana nähtävä sukulaispäivällistä edeltävä neuvottelu, jossa käydään kovaa vääntöä ja esille tulee, etteivät vuosikymmenetkään ole niitä vanhoja kiistoja hautailleet. Myös tukiryhmän kokoontumista nähdään enemmän erilaisten harjoitusten ja jumppailun kautta, mutta tätä tavaraa ei oikein osaa elokuvaan kaipailla lainkaan lisää. Valikoiman turhanpäiväisempään puoliskoon kuuluu mielestäni kolme lyhyttä vaihtoehtoista esittelyä musiikkia tonttuverstaassa soittelevalle DJ Donnielle.


Kaipa tässä kaikki selittelyt suuntaan ja toiseen summaillessa pääsen siihen, että Fred Claus on sarjassaan menettelevää ja hetkittäin hymyilyttävääkin huvittelua. Pari vuotta sitten katsomani animaatio Arthur Christmas on mielestäni kekseliäämpi ja riemukkaampi tapaus, jos miettii tarinaa joulupukin valtavasta varjosta esiin ponnistamisen kannalta, mutta eihän Fred Claus noin yleisesti siihen kovin hyvin vertaudu, vaan minusta painii enemmän samassa sarjassa kuin aiemmin tekstissä mainitsemani vähän revitteleväisemmät joulukomediat. Niiden joukossa se tosiaan pärjää kohtalaisesti, eikä käy samalla tavalla rasittavaksi tai vastenmieliseksi kuin moni mainituista. Onhan mukana vähän väkinäistä pahistelua, kun vanhoja kaunoja yritetään herätellä henkiin ja öinen sabotööri hääräilee hämärähommissaan, mutta onneksi voinee sanoa, ettei tätä lähdetä ihan tylsimmän kautta ratkomaan.

Kokonaisuuteen on kieltämättä tahdottu ahtaa monenmoista, kun löytyy perhedraamaa, ujostelevan orastelevaa romanssia, tukiryhmätouhua, ilkeilyä, joulupelastusta hirmuisella vauhdilla ja tietysti runsain mitoin laadultaan vaihtelevaa hassuttelua. Ei näistä sinänsä isoa ähkyä kärsittäväkseen saa, mutta yhteensovittelu ei noin vain sujukaan ja elokuva käy väkisinkin tökkimään moneenkin otteeseen. Poistettuja kohtauksia silmäillessä kyllä tuli mietittyä, että ehkä sieltä olisi tosiaan voinut pari palaa sisällyttää mukaan, koska tietyt tärkeät tyypitkin jäävät vähän etäisiksi, eikä Fred Claus siten herkemmillä hetkillään erityisesti loista tai lämmitä. Ajoittain kuitenkin saadaan aikaiseksi sitä hupaisaakin menoa ja lisäksi yksittäisiä kauniita hetkiä sekä kuvia, kuten kaiken kiireen jälkeen seuraava yhteinen hiljentyminen ja ilo. Tuskinpa tätä tarvitsee lähteä tunkemaan jouluklassikoiden joukkoon, mutta ihan kivoihin kertakatseltaviin kelvannee.



Fred Claus (2007) (IMDB)

Vielä ei välttämättä ole oiva aika jumittua pidemmäksi rupeamaksi joulumaailman ihmeitä elokuvien kautta ihastelemaan, ja niinpä viimeksi vilkaistu Fred Claus jääkin väliaikaiseksi vierailuksi pukin tukikohtaan, mutta luulisin, että ennen pitkää tonttutouhut ja joulujuhlistelut kutsuvat takaisin. Ajattelin kuitenkin ottaa tähän väliin erään iltaman iloksi ja vaihteluksi vuhistelua, eli Beethoven-elokuvasarjan läpikäynti jatkuu jälleen. Edellisestä kohtaamisesta ei kovin kauaa vierähtänyt, koska neljäs seikkailu tuli kommentoitua jokunen päivä sitten. Kaikkia jäljellä olevia osia en ole aikonut ihan näin tiiviiseen tahtiin ahmaista, mutta pari melkein peräkkäin maistunee kyllä, ja onpa sitten aiemmat kommellukset paremmin muistissa noin vertailun kannalta. Neljännestä elokuvasta kirjoitellessa heräili nimittäin varovaisia toiveita, josko tekijäporukan vaihtuminen toisi edes hitusen uutta verta ja pirteämpää menoa kohtalaisesti nuupahtaneeseen elokuvasarjaan?


Alkutekstijakson kuvitusta katsellessa mielessä käypi ajatus, että onkohan osien välissä tapahtunut aikamoinen aikaloikka, kun nähdään nopeutetulta vaikuttavaa kaahailua ahtailla hiekkateillä menneen maailman menopeleillä Quicksilverin pikkukaupungin liepeillä. No, varsin nopeasti kalenteri käännellään nykypäivään ja siinä välissä Quicksilver on melkein nelinkertaistanut väkimääränsä, mutta on edelleen alle 2500 ihmisen pikkukaupunki. Jos ei muisti aivan kamalasti takkuile, niin toistaiseksi tällä paikalla ei ole ollut suurempaa merkitystä Beethoven-saagassa, mutta nyt kyseistä koirakaveria kuljetteleva bussi kiitelee siihen suuntaan. Beethoven löydetään katsojien iloksi luvattomia herkkuhetkiä nautiskelemasta näpistellessään naposteltavaa jonkun eväslaukusta, mistä tietysti tulee torumista. Aivan yksikseen ei hauvaa tietenkään ole reissuun tuupattu, vaan mukana on kahdessa edellisessä elokuvassa nähty Sara Newton, jonka esittäjäksi on tosin vaihtunut Daveigh Chase.

Liikutaan kaukana kotoa ja Sara hieman huolestuneena pohtii, millainen kesäinen kuukausi mahtaa olla edessä ja tuleeko vierailusta hirmuisen tylsä koettelemus. Pieni vieras paikkakunta ei saa hihkumaan ja sieltä hän tuntee ennakkoon ainoastaan äitinsä veljen, eli Freddy-enon (Dave Thomas), jota ei ole nähnyt pitkiin aikoihin. Sara jää Quicksilverin keskustaan odottelemaan jatkokyytiään ja lyhyen odottelun jälkeen Freddy huristelee paikalle erikoisemmalla ajoneuvolla. Matkalla kohti miehen kotia jutellaan vähän siitä, miksi tyttö on tulossa näinkin pitkälle vierailulle yht'äkkiä. Alkuperäisenä aikomuksena oli kuluttaa kuukausi kesäleirillä, mutta sieltä pyydettiin Saraa poistumaan kesken kaiken, kun katsottiin, ettei hän välttämättä sellaiseen touhuiluun sovi mukaan ja vanhemmat taas ovat pidemmällä matkalla Bahamalla. Näinpä siis saadaan kahden edellisen elokuvan näyttelijäporukka käytännössä kokonaan korvattua uusilla naamoilla. Freddyn luona vallitsee ainakin Beethovenin silmiin kotoisa epäjärjestyksen ja siivottomuuden tila, johon hauvan on helppo sopeutua ja Freddy näyttää heti, että hän suosii pikaisia ja suurpiirteisen tehokkaita putsauksia nurkissaan ja muutenkin elelee huolettomaan tapaan...



Freddylla on asumuksensa yhteydessä korjauspaja, jossa hän yrittää pitää Quicksilverin autokantaa toimintakykyisenä, ja hommat odottelevat, joten eno kehottelee Saraa tutustumaan kaupunkiin samaan ikäluokkaan kuuluvan Garrettin (Sammy Kahn) kanssa. Ihan pätevältä vaikuttava esittelykierros järjestyykin, vaikka Sara alkuun empii ja myöhemmin lähdetään isommalla porukalla paikalliselle järvelle onkimaan. Freddy hieman hassutellen varoittelee kalkkaroista, kaivoskuiluista ja kummituksista, joita näillä seuduilla riittää, mutta Beethoven ei ainakaan ensimmäisenä säikähdä, vaan pujahtaa puiden sekaan itsekseen ihmettelemään. Pian saavat muutkin kummastella, kun hauva palailee hyvinkin vanha kymmenen dollarin seteli suussaan. Löytöön ei kuitenkaan sen suuremmin kiinnitetä huomiota, vaan päätetään, että löytäjä pitäköön.

Myöhemmin Sara yrittää maksaa samaisella kympillä, jolloin kyläkauppiaalla herää epäily väärennetystä valuutasta. Paikallinen sheriffi Faith Ford (Julie Dempsey) kuitenkin vakuuttelee, että kyseessä on vain vähän aikaa 1920-luvulla käytössä ollut malli, jolla on arvoa enemmänkin. Juttu muuttuu koko ajan kiinnostavammaksi, kun tarinaan mukaan tulee vuosisadan alkupuolella pankkeja rosvoillut kuuluisa pariskunta. Legenda kertoo, että hurjan takaa-ajon päätteeksi pari hukkui saaliineen Quicksilverin järveen, mutta eipä löydetty ruumiita tai rahojakaan, eli olisi mysteeriä setvittäväksi uteliaille, ja niitähän tässä kylässä kyllä riittää. Nopsasti näyttääkin siltä, että suuri osa väestä tahtoo mennä öiseen metsään seteliseikkailulle ja Beethovenkin näyttää saavan paljon uusia ihailijoita, sillä porukka uskoo koiran tietävän reitin aarteen luo. Siinäpä olisi syytä vaikka koirakaappaukselle, mutta onkohan sekään sittenkään oikotie onnelliseen elämään...?



Vanhalle koiralle ei välttämättä lähdetä mahdottoman paljon uusia temppuja opettamaan, mutta maisemia kuitenkin vähän vaihdetaan ja onhan aarrejahtikin sinänsä uutta puuhaa. Setelien perässä painelu kyllä omiin silmiin näyttää varsin ihmisvetoiselta, ja vaikka nimikkohauvaakin yritetään mukana kuvioissa pitää, niin järkevän sekä luontevan tekemisen kehittely karvaiselle tähdelle vaikuttaa vähän väkinäiseltä. Välillä Beethoven onkin käytännössä kateissa kuvista pitkiäkin aikoja ja näkyvimmin mukana kaoottisemmissa kohkauksissa, mutta monesti muuten vilahtaa lyhyesti tai pönöttelee taustalla. Onhan se sinänsä ihan ymmärrettävää, ettei Beethovenilla ole sanaa sanottavana, kun muu porukka vaikka mietiskelee, kuka jokseenkin epäilyttävistä kaupunkilaisista voisi olla eniten kadonneesta ryöstösaaliista kiinnostunut.

Selvästi menoa on tahdottu piristää heittämällä kylään ainakin kourallisen verran puolikajahtaneita tyyppejä. Löytyy omituista sukeltajaa, pahasti peliongelmaista säheltäjää, kummallinen kirjastovirkailija, vainoharhainen viinankeittäjä ja epämääräinen joukko muutakin väkeä, joka ehkä on saanut aivotoiminnan kannalta haitallisen annoksen paikkakunnan runsaista elohopeavaroista, mutta väittäisin, että omalaatuisuus tuntuu monen kohdalla melkoisen päälleliimatulta ominaisuudelta, eikä näissä erikoispiirteissä ainakaan tämä katsoja hurmaavaa huumoriarvoa näe. Alussa vähän säikähtää, että kuuluukohan Freddy myös itsetarkoituksellisten omituisuuksien joukkoon, mutta ennemmin kaverille halutaan antaa vähän räväkkä esittely. Onhan hänellä rentoa otetta elämään ja lastenkasvatukseen, vähän taipumusta porsasteluun sekä tietysti sattuu ja tapahtuu, mutta tyypin touhuissa ei mennä minusta onneksi minnekään rasittaviin älyttömyyksiin. Lisäksi voisi mainita, että kun Freddya edeltävät miekkoset ovat suhtautuneet jokseenkin nihkeästi Beethovenista huolehtimiseen, niin Freddyn asennetta vinksautetaan mukavasti toiseen suuntaan. Uusi nelijalkainen ystävä tuntuukin kelpaavan erinomaisesti seuraksi ja myös korjausapuriksi kaikesta kuolaamisestaan ja kommelluksistaan huolimatta.



Yölliset retket tuovat mukanaan lievästi jännittäviä elementtejä, kun legendoihin sekoitellaan levottomia aaveita ja muuta kummallista, mutta nämä jutut pidetään melkoisen kesyinä ja annostellaan lyhyinä otoksina. Elokuva kuitenkin on tehty hyvin nuorillekin katsojille, niin siksipä kummitusjutut loppuvat melkeinpä heti alkuunsa, eikä lähdetä niistä mitään painajaismateriaalia kasaamaan. Suunnilleen sama lähestymistapa on käytössä toimintatuokioiden suhteen, eli kevyttä ja kilttiä hurjastelua saadaan hiukkasen aikaiseksi. Pahistelukin alkaa olla jo silkan pelleilyn puolella, eli isompaa ahdistusta ei ole siltäkään suunnalta luvassa, mutta silti täytyy se pakollinen perinteinen koirakaappaus suorittaa, ei voi mitään.


Runsaan vuosikymmenen aikana saatiin siis tekaistua viisi Beethoven-elokuvaa, ja sitten tuli jälleen pidempi paussi näiden tuotantoon. No, saagaa ei kokonaan tahdottu haudata, vaan viiden vuoden (luovan?) tauon jälkeen ilmestyi Beethoven's Big Break, jossa käsittääkseni tekijät ja hahmot vaihtuvat melko pitkälti taas. Kuudes koitos kiinnostaa siinä mielessä pikkuisen enemmän ennakkoon, että siihen kai sekoitetaan mukaan elokuvamaailman kiemuroita. Muutama vuosi väliä ja 2011 ilmestyikin jouluseikkailu Beethoven's Christmas Adventure, jonka ehdinkin jo kolmisen vuotta sitten vilkaisemaan välistä. Koirien muuttaminen höpötteleviksi hauvoiksi ei mielestäni mikään kummoinenkaan kikka ole, mutta muuten jouluerioinen on mielestäni edukseen keskimääräistä Beethoven-elokuvaa söpösteleväisempi ja herkisteleväisempi, joten ainakin omassa paremmuusjärjestyksessä se tällä hetkellä päihittää kolmannen, neljännen ja tämän viidennenkin viritelmän, eli sanoisin senkin todistelevan, ettei elokuvasarja nyt mitään yhtämittaista ja tasaista alamäkeä ole tullut, vaan pieniä nousujakin löytyy. Siitäkin haluttiin vielä jatkaa, joten vuonna 2014 valmistui kahdeksas ja toistaiseksi viimeinen osa Beethoven's Treasure Tail. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin Beethoven jatkaa siinä elokuvien ihmeellisessä maailmassa ja kuvausten lisäksi pääsee uudelle aarreseikkailullekin...

Eiköhän noista lopuistakin tosiaan tule vielä höpistyä, sillä vaikka viidennen osan tuoma parannus ei mikään mullistava tai mahtava edellisiin osiin nähden olisikaan, niin näkisin, että sen myötä laatukäyrä kuitenkin kääntyy parempaan suuntaan ja osaltaan innostelee katselemaan ne loputkin näkemättömät...kunhan pienen tauon malttaa välillä pitää. Ainakin elokuvan ensimmäinen puolikas hujahtaa ihan mukavasti ohi ja tuntuu pirteältä, vaikkei sinänsä vielä kunnolla päästä arvoituksiin ja aarteisiin käsiksi. Sanoisin myös, ettei toinen puoliskokaan mitään kamalaa sukellusta tai mahalaskua tee, minkä seurauksena olo ei ole yhtä uuvahtanut tai jälkimaku niin laimea kuin pariakin edellistä osaa päätellessä. Kulahtaneimpia toistoja on minusta jossakin määrin karsittu, mikä onkin ihan suotavaa. Tokihan täytyy saada hieman sotkua ja sekoilua aikaiseksi, mutta yritetään ainakin vähän vaihtelun vivahdetta sujauttaa mukaan, eikä vain laiteta Freddyä käymään ja kärsimään samat koiruudet läpi kuin pari edeltäjäänsä. Niin tai näin, eipä Beethoven's 5th pienoisista positiivisista puolistaan tai parannuksistaan huolimatta mikään häikäisevän kirkas tähti eläimellisti hupailevien perhe-elokuvien joukossa ole, ja parhaimmillaankin seikkailee kyseisen kerhon kelvollisella keskitasolla. Jos hömppäiset koirakomediat sattuvat sydämen lähellä liikkumaan, niin luulisin, että helpommin Beethoven's 5th hymyilyttää kuin kiukuttaa, mutta suuria tai ikimuistoisia elämyksiä ei millään uskalla luvata.



Beethoven's 5th (2003) (IMDB)

Jouluilu ja koirailu tässä tuntuvat vuoroaan vaihtelevan, kun viimeksi Beethoven viidettä kertaa jo jolkotteli katsojien riemuksi, vaiko sittenkin riesaksi ja sitä ennen Pohjoisnavan tonttuverstaalla puuhailtiin jokseenkin eripuraisissa sekä katkerissakin tunnelmissa jouluvalmisteluja Vince Vaughnin tähdittämässä komediassa Fred Claus. Taitaa tähän talviseen juhlaan kurkistava katseluvalikoima olla siihen pisteeseen nähty, ettei ole oikein mahdollisuuksia yhdistellä mainittuja elementtejä suloiseksi joulukoirailuksi, mutta ehkä tällaisen pienen puutteen kanssa pystyy silti jotenkin sinnittelemään ja elelemään. Toisaalta, jos tahtoisi menneitä näissä merkeissä muistella, niin voisi mainita, että onhan niitä söpöjä hauvoja tullut joululähettiläinä nähtyä esimerkiksi seuraavissa elokuvissa: The Search for Santa Paws, Santa Paws 2: The Santa Pups, Santa Buddies: The Legend of Santa Paws ja onhan se Beethoven toki myös jouluiseen menoon mukaan tempaistu touhuilemaan, eli kyseessähän on hiukan hupsu vuhistelu Beethoven's Christmas Adventure. Luulisi, että noista löytyy ainakin alkuun ihan kelvollistakin katseltavaa, jos tätä lajia tahtoo nähdä. Yritän itsekin pitää silmiä auki, jos olisi näitä lisää napattavaksi kokoelmaan, mutta ehkäpä unohdan koirakaverit hetkeksi ja höpöttelen hiukan vähän arkisemmasta jouluisesta draamakomediasta...


Juttu vaatii ensin pientä pohjistelua, eli alkuun saadaan nopea vilkaisu aikaan, jolloin Boyd oli vielä joulupukkiin uskova pieni poika aattoyönä uteliaana ja malttamattomana hipsimässä lahjojaan ennakkotarkastamaan. No, Mitch-isä (Robin Williams) taas oli päättänyt samaisena iltana ryypiskellä kunnolla, ja päätyi paasaamaan pojalleen tuiman tujauksen elämän valikoituja faktoja, joista ei välttämättä niitä mukavimpia joulumuistoja muodostunut. Siitä hypätään aikaan, jolloin Boydilla (Joel McHale) onkin jo oma perhe, eikä hän tahdo ikinä tehdä vastaavaa tylyä temppua lapsilleen, vaan jouluilu menee monessa mielessä ennemmin yliyrittämisen puolelle. Lapsista Vera (Bebe Wood) jo kyseenalaistaa joulupukin, mutta nuoremmalla Douglas-pojalla (Pierce Gagnon) on ainakin ripaus uskoa jäljellä. Meneillään on historian lämpimin vuosi, mikä tarkoittaa, että tekolunta tarvitaan jouluisen ulkokuoren luomiseksi, mutta se ei ole Boydin huolista suurimpia. Illalla hän tilitteleekin vaimolleen Luannille (Lauren Graham), että mitenköhän monta aidosti taianomaista ja jännittävää joulua kuusivuotiaalla pojalla mahtaa olla enää edessä...?

Muiden murheiden lisäksi Boydin vähän etääntynyt nuorempi veli Nelson (Clark Duke) soittelee ja kertoo, että on tavallaan saanut lapsen ja tahtoisi järjestää hänelle ristiäiset. Taitaa olla juuri tarkoituksella päiväksi valittuna jouluaatto, mikä ei lainkaan miellytä Boydia, koska käytännössä pitäisi viettää joulua vanhempien luona, eivätkä huonot välit isään ole ilmeisestikään lainkaan tervehtyneet. Vaikeahan kutsusta kuitenkin on kieltäytyä, eli siitäpä vain suunnitelmia muuttelemaan... Mitchin kotona käydään Donna-vaimon (Candice Bergen) kanssa sävyltään vähän vastaavaa keskustelua, eli eipä tämä järjestely isääkään innosta, kun vaatelias poika perheineen tunkee nurkkiin rajoittamaan omaa paheellista elämää. Kummaltakin puolelta löytyy siis vastustusta, mutta Nelson ilmeisesti tahtoo koko perheen samaan pöytään pitkästä aikaa joulua viettämään, eli lumeton suurkaupunki jääköön taakse ja auto kohti talvisempaa Wisconsinia. Mielialaa piristämään Boyd onnistuu vielä matkalla hurjastelemaan itselleen ennakkojoululahjaksi 450 dollarin ylinopeussakon, ja siitä on hyvä jatkaa kohti tulevia taistoja.



Ilta ehtii hämärtymään ennen kuin vanhempien luo päästään ja suunnilleen samalla sekunnilla sekoilu alkaa, kun Boyd onnistuu tuikkaamaan lahkeensa liekkeihin. Isä sentään sammuttelee housut, mutta muuten tunnelma ei erityisen ystävällinen ole, vaan ennen niitä kunnon kärhämiä pitäisi siellä kirkossakin käväistä, jossa myös hieman kiusaantuneina ja hölmistyneinä istuskellaan kuuntelemassa Nelsonin juttuja. Lapsi ei nimittäin ole ihan perinteisimmässä mielessä Nelsonin ja kaverin tilannetajukin taitaa pikkuisen tökkiä, mutta koko porukka selviää sentään yhteiselle aattoillalliselle, joten piikittely voikin kunnolla alkaa. Ainakin osalla tuntuu olevan tarvetta päästä vähän sanallisia kirveitä kokeilemaan ja Boydin käsitys pahasta virheestä vain vahvistuu. Luann kuitenkin vetoaa häneen, että lapset viihtyvät mainiosti muun perheen seurassa, eikä Mitch ole pienemmille lainkaan niin ilkeilevä, joten olisi syytä yrittää sinnitellä näiden parin päivän läpi.

Nihkein mielin Boyd suostuu ensimmäisten kolhujen jälkeen jäämään saman katon alle, mutta vielä olisi luvassa paljonkin siedettävää. Douglasin joulupukkiusko joutuu kovalle koetukselle, kun vanhemmat leikkikaverit vähän kertoilevat juttuja, eivätkä muutenkaan ole jouluilusta niin viehättyneitä. Aattoillan lähestyessä jo yötä tajuaa Boyd yht'äkkiä, että Douglasin lahja on unohtunut kauas kotiin ja se viimeistään veisi pojan jouluilot tiehensä. Kömmähdyksestä kuuleva Mitch melkeinpä ilkkuen huutelee pojalleen kehnohkoja korvike-ehdotuksiaan ja siinäpä alkaa olla jo nujakointikin lähellä. Ehkäpä tämä pilkkaaminen osaltaan nostelee Boydin sisua, sillä hän tahtoo lähteä väsyneenä ajamaan pitkää matkaa noutaakseen paketin pojalleen. Luann ei ole lainkaan ilahtunut ajatuksesta huristella kahdeksan tuntia pimeillä talvisilla teillä ja vieläpä puoliunisena. Boyd kuitenkin on päätöksensä tehnyt ja lähtee reissuun, mutta koko yritys on kaatua autohuolien takia heti alkuunsa. Aivan niin tökerösti ei seikkailu tietenkään seisahda, sillä Mitch tulee auttelemaan poikaansa ja lupaa kyydittää tämän perille saakka. Vaikuttaakin siltä, että jo ennakkoon pitkästä ja uuvuttavasta yöstä tulee kummallekin aiottuakin raskaampi ajelu. Mennäänkö kohti lopullista välirikkoa, vai löytääkö kaksikko juttuihinsa lopulta jonkinlaista sopuisampaa sävyä...?



Mitään suuria yllätyksiä ei tämä epätoivottu yhteinen taival oikeastaan tuo katsojan iloksi, mutta lähtee varsin nopsaan toteuttelemaan ensimmäisten kohtausten kohottelemia ennakkopelkoja. Matkasta ei todellakaan ole mukavinta katselukokemusta tahdottu tehdä, mutta jos hyviä puolia miettii, niin voisi mainita, ettei se noin minuuteissa mitattuna ole ylitsepääsemättömän pitkä, siinäpä se suurin plussa jo taisikin tulla. Elokuva kaikkiaan kestää siis 78 minuuttia, josta vielä melkein kahdeksan kulutetaan lopputeksteihin, eli suorastaan lyhyt rykäisy tämä räyhäys lopulta on. Siitäkin huolimatta kävi kertaan jos toiseenkin mielessä ennenaikainen keskeyttäminen, mutta niinpä vain sinnikkäästi silmäilin loppuun saakka. Uurastuksesta tosin sai palkkioksi lähinnä vaivaantuneisuutta sekä pahaa mieltä, eli niinkin onnistunut jouluelokuva A Merry Christmas Miracle omalla kohdalla oli.

Ylenpalttista pirteää jouluisuutta on ilmeisesti tietoisestikin lähdetty karttelemaan, mikä näkyy jo ennen Boydin perheen saapumista, kun pukkinukkea hutkitaan sekä piestään armotta ja muutenkin pidetään yllä ankeahkon äreää ja naljailevaa tunnelmaa. Vaikutelmaa vahvistelee osaltaan visuaalinen ilmekin, eli väripaletti on sävyltään tummempaan suuntaan, havaittavissa on tietynlaista koruttomuutta ja yleisestikin ahtaan televisioelokuvamaista kuvaa tahdotaan esitellä. Vaikka välillä jokunen kaunis ja kiltti sananenkin saadaan sujautettua sekaan, niin mielestäni elokuva ei missään vaiheessa ikävää ilmapiiriään pysty karistamaan. Tarjolla olisi huutoa ja rähinää plus ilkeilevää piikittelyä ja jos sekään ei riitä, niin kaupanpäälliseksi voipi saada vielä satunnaista hutkimistakin. Näiden turhankin tarmokas toisto takaa, ettei jokunen tönkkö ja typerä väärinkäsitys tai muu kommellus perusvirettä juuri pirteämpään suuntaan onnistu kampeamaan.


Mitchin osassa känkkäränkköivä Robin Williams ei ehtinyt elokuvan ensi-iltaa nähdä, sillä hän menehtyi vuoden 2014 elokuussa ja loppuvuodesta ilmestynyt A Merry Christmas Miracle onkin siten ensimmäinen hänen kuolemansa jälkeen tupsahtanut teos. Väittäisin, ettei Williams ole lainkaan parhaimmillaan ilkeilyssään tai naama väärällään karjuessaan, ja vaikka en miehen isoimpiin ihailijoihin ole missään vaiheessa lukeutunut, niin tuntuu ikävältä, että leppoisana ja hauskana maailman elokuvayleisöille tutuksi tullut kaveri joutuu jättämään jäähyväisiä näinkin ankeissa merkeissä. Hiukan mietityttää, että onkohan tämän takia elokuvaa lähdetty leikkaamaan uuteen muotoon, koska IMDB ilmoittaa kestoksi 88 minuuttia ja lisäksi samaisen sivuston triviaosastolla tiedotetaan, että Williamsin kunnioitukseksi olisi editoitu, mutta eipä sen tarkemmin kerrota, mitä muutoksia olisi tehty. Minua ei pahemmin haittaa, jos onkin päätetty lyhentää, sillä tosiaan nykymitassakin on jo purtavaa ja voisin arvailla, että kenties jotakin Mitchin kiukkuilua tai karkeuksia olisi siistitty? Kaipa näitä yksityiskohtia voisi yrittää nuuskia jostakin, mutta syystä ja toisesta ei kiinnosta kovinkaan paljoa asiaan perehtyä.


Niinpä tämä talvinen tuskien taival onkin enimmäkseen kohtalaisen kamalaa katseltavaa, eikä voi sanoa, että vain pari pientä juttua pitäisi korjata, vaan on helpompi heittää koko haiseva kasa sitä itseään roskiin. Matkalla muistellaan raivolla vanhoja kaunoja ja siihen vielä itsesäälittelyt päälle, jolloin sohvanököttäjän tolkuton piina vain pitkittyy. Tiedetään, tiedetään, kyllä sieltä vielä se hilpeä ihme on tulossa, kun kaikki lopulta ymmärtävät ja hyväksyvät toistensa nurjat puolet. Minusta sitä ennen joutuu kuitenkin kärsimään kohtuuttoman kauan, eikä loppulässytyksillä ole paljoakaan pelastettavissa, koska samat tyypit ovat hätäsuunnitelmineen ja muine sekalaisine töppäyksineen sen verran häikäilemättömiä ja häijyjäkin, että on pikkuisen liikaa pyydetty, jos paria minuuttia myöhemmin pitäisi katsomon puolella kyynelehtiä lämpöistä jouluihmettä. Sinänsä sanoma anteeksiannosta ja virheiden myöntämisestä on ihan hyvä, mutta liian moni juttu on yksinkertaisesti pahasti pielessä ja koko homma tökkii siinä määrin, ettei parin hetkosen hymistelyillä koskettavaa joulutaikaa ruudulle tekaista.

Nimi tosiaan lupailee kyllä sitä iloista ihmettä, joka jouluiseen aikaan mainiosti sopisikin, mutta suoraan sanottuna tämä lopulta lämminhenkisyyttäkin tavoitteleva tekele on sarjassaan intoa ja iloa vailla ankeasti eteenpäin tumpeloiva irvikuva, josta sitä yhtäkin onnellista hymyä saa etsimällä etsiä, eikä edes joulun ihme suostu sitä kaikenlaista kärsineelle katsojalle suomaan. Onhan se selvää, etteivät kaikki voi viettää pelkän ilon ja onnen kyllästämiä kiiltokuvajouluja, mutta tällä teoksella ei valitettavasti tunnu olevan mitään kunnollista potentiaalia lähteä yhdistelemään rosoa lämpöön ja siten koskettavaa kokonaisuutta luomaan. Menneiden virheiden kohtaaminen, myöntäminen ja anteeksianto käydään ikävä kyllä hyvin pintapuolisesti ja kaavamaisen pakollisesti läpi, eikä siis ole ihmeistä suurimpia, kun eivät kyyneleet valtoimenaan virtaile. Jos tahtoisi lähteä tunteita sanoiksi laittamaan, niin jälkeen jää ennemmin jokseenkin vaivaantunut olo nolosta sekä kehnosta onnellisen lopun yrityksestä ja rasittunut mieli elokuvan yleisestä kurjuudesta lukuisine epähauskoine elämöinteineen. Surkeita jouluelokuvia on tullut niin monta nähtyä, etten nyt uskalla väittää, että A Merry Christmas Miracle olisi selkeä pohjanoteeraus, mutta liioittelematta menee viiden kamalimman joukkoon, enkä sitä tahtoisi kenenkään pakettiin sujauttaa. Lopputekstien jälkeen saadaan vielä yllätyksenä ylimääräinen turaus vastenmielistä mölinää ja sen perään on kehdattu laittaa muistolause menehtyneelle Williamsille. Oikeastaan melkoisen osuvasti tämä tökerö ele summaa sekä kruunaa kamalan kokonaisuuden ja varmistelee katsojaparalle pahan mielen. Hou-hou-hou tai ehkäpä ennemmin hyi-hyi-hyi-yökötys...



A Merry Christmas Miracle (2014) (IMDB)

Tekstailenpa pitkästä aikaa yhden lisäosan näihin kulissikatsauksiinkin, ettei nyt ihan kuivahtamaan sekään puuhastelu pääse. Marraskuun jälkipuoliskolla katsomani Fred Claus oli lähinnä keskiverto joulukomedia, eikä nyt niin kiinnostava, että siitä olisi ollut pakko päästä tällaista kirjoitusta vääntämään. Levylle kuitenkin oli laitettu ohjaaja David Dobkinin kommenttiraita, ja päädyin sen sitten lopulta kuuntelemaan läpi, koska tuli jo elokuvaa ihmetellessä pohdittua, että ei tämä tarina ihan välttämättä hänelle osuvinta materiaalia olisi ollut aiemmin katsomieni ohjausten perusteella ja tahdoin kuulla, millä mielellä Dobkin oli lähtenyt hommaa hoitamaan. Tosiaan aikaisemmin katsomiini lukeutuvat vuoden 2003 toimintakomedia Shanghai Knights, jossa Jackie Chan Owen Wilsonin kanssa mätkii ihan mallikkaasti menemään, 2005 ilmestynyt romanttisempi komedia Wedding Crashers kera samaisen Wilsonin ja Vince Vaughnin sekä uusimpana nähtynä on vuoden 2014 draamaa ja oikeussalijännitystä yhdistelevä The Judge.

Jos näistä lyhyttä kommenttia laittaisi, niin häärevittelystä sähellyksineen tykkäsin kyllä, ja etenkin sen pidennetyn plus pikkuisen siivottomamman version parissa tuli useampaankin kertaan naureskeltua. The Judge taas laittoi Robert Downey Jr.:n ja Robert Duvallin paljonkin vakavampien asioiden eteen isänä ja poikana huonoja välejään korjailemaan sekä vastailemaan kohtalokkaisiin kysymyksiin. Onhan Dobkin toki muutakin puuhaillut, mutta kaikki näistä kolmesta mainitusta tuntuvat huomattavasti onnistuneemmilta teoksilta omissa lajeissaan, kun taas Fred Claus on minusta vähän puolivillainen yritys, jossa on puutteita sekä huumorin, draaman että jouluhömpänkin suhteen. Siksipä siis ajattelin selvitellä, miten hän itse näkee jouluisen veljeskomediansa, ja kyllähän Dobkinilla juttua riitti, joten päätin näpytellä höpöttelyistä pienen koosteen.



Elokuvan alkuun sujautettu satumetsämäinen jakso ansaitsee pari sanaa ja Dobkin juttelee tavoitelleensa leikkisää sävyä sekä lämpöistä tunnelmaa. Tällainen kiepsahdus keskiajalle tuntui muutenkin hyvältä idealta ja siinä samalla tulee mainittua, että varsinainen alkusysäys koko tarinalle tuli, kun toinen kirjoittaja Jessie Nelson kertoi iltasatua tyttärelleen, joka taas alkoi kysellä joulupukin perheestä, mistä saatiin pohjaa elokuvalle. Nelson ei yksin koko tarinaa ideoinut, vaan mukana kehittelyssä oli käsikirjoittamisesta vastannut Dan Fogelman. Dobkin kehuukin, miten Fogelman onnistui ujuttelemaan näppärästi yleistä joulupukkimytologiaa tähän syntytarinaan.




Jo alussa ennen tulevia maailmankiertueita mittavine lahjajakoineen nähdään jännitettä veljesten välillä, eikä näitä taistoja tahdottu vesittää liian komediallisiksi, ettei tunne karkaisi. Siirtymä keskiajan hämäristä nykypäivään aiheutti myös pohdiskelua, että pitäisiköhän tätä jaksoa näyttää tarkemmin ja seurailla Fredin varttumista, mutta lopulta päätettiin jättää näiden vaiheiden kuvitteleminen katsojan hommaksi. Siirtymän jälkeen haluttiin esitellä veljesten erilaiset polut, sillä siinä missä joulupukki antaa loputtomasti, niin Fred on valinnut alakseen tavaroiden lunastamisen takaisin. Vince Vaughn pääseekin ensimmäisessä kohtauksessaan tekemään sitä, minkä osaa, eli höpöttämään vallan vauhdikkaasti. Dobkinin mukaan Vaughn kynäilikin itse suuren osan jutuistaan. Hieman piti kuitenkin rajoittaa, mitä suustaan päästelee, koska esimerkiksi tämä Fredin puheenvuoro tytölle aiheutti jo huolta, onkohan jouluelokuvassa sopivaa paasata lapselle tähän tapaan.

Roolittaminen on Dobkinille tärkeä osa elokuvantekoa ja kommenttiraidan puheiden perusteella Vaughn ja Paul Giamatti olivat melko selkeitä toiveita alusta saakka. Käsikirjoituksia lukiessaan hän yrittää kuvitella hahmojen välistä jännitettä sekä kemiaa, ja tässäkin tapauksessa mieleen tuli nopsasti Rachel Weisz esittämään Fredin kumppania, koska Dobkin aavisteli, että tällä kaksikolla saattaisi juttu luistaa yhdessä hyvinkin mallikkaasti ja muutenkin vuorovaikutus olisi luontevaa, eikä näitä valintoja tarvinnut katua. John Michael Higgins oli ensimmäisenä toiveissa joulupukin pääapuriksi, mutta tekniseltä kannalta järjestely ei mikään helpoin ollut, sillä homman toteutuminen vaati kahden näyttelijän yhteistyötä, kun Higginsin pää yhdistettiin pienikokoisemman esiintyjän kehoon. Vastaavaa haastetta kyllä ilmeni joidenkin muidenkin tonttumaan asukkien kohdalla. Myös Kevin Spacey tarinan manipuloivana riidankylväjänä oli näitä ykköstoiveita. Spaceyn esittämän Northcuttin taustoja tai motiiveja ei kuitenkaan haluttu lähteä liikoja selittelemään. Roolin ja esiintyjän kohtaamisessa taas vaikeutena lähinnä olivat aikataulujen törmäilyt, koska Spacey oli tuohon aikaan kiinni Lontoossa näytelmässä, mutta pulma saatiin kierrettyä siirtämällä kuvauksia siihen suuntaan. Näinpä ainakin päänäyttelijöiden osalta Dobkin pitää itseään erinomaisen onnekkaana, kun melkein kaikki ensisijaiset toivomukset roolitukseen liittyen toteutuivat. Dobkin tahtoi pohtia tarkkaan näyttelijävalintoja myös niihin hieman toissijaisempiin osiin liittyen, sillä vähäisemmästä ruutuajasta huolimatta merkitys voi näissäkin olla kokonaisuuden kannalta suurikin.



Hahmovetoisemmista ja vähäeleisistä kohtauksista veljesten välinen puhelinrupattelu kuuluu ohjaajan omiin suosikkeihin, vaikka kyse onkin lähinnä parista lähikuvissa puhuvasta päästä. Myöhemmin hän juttelee myös, ettei halunnut yleensäkään hukuttaa elokuvassa tunnetta tehosteiden alle. Oli myös tärkeää, että näyttelijät pääsivät mahdollisimman paljon kohtauksia kuvatessaan tekemisiin toistensa kanssa ja aitoon vuorovaikutukseen. Erilaisia seikkoja täytyi tietysti huomioida, kuten vaikkapa, että Giamattin olemusta huomattavasti suurentava pukkipuku oli kantajalleen varsin rasittava kapistus. Siinä pystyi esiintymään kerrallaan noin 25 minuuttia, kun taas pukemiseen meni puolisen tuntia ja riisumiseen noin 20 minuuttia. Näistä syistä tiettyjä kuvauspäiviä piti suunnitella puvun ja sen haasteiden ehdoilla. Fredille järjestetyssä interventiokohtauksessa sivutaan näitä joulupukin painoon liittyviä vaivoja vähän naljailevallakin tavalla, ja Dobkin puhelee, että alkujaan kyseinen osuus oli vielä yksityiskohtaisempi terveyshuolien suhteen, mutta nämä olivat niitä juttuja, jotka katsottiin perhekomediaan jossakin määrin sopimattomiksi.

Teemojen joukossa yhtenä tärkeänä johtoajatuksena oli, ettei niitä tuhmia lapsia ole ja Dobkinille oli merkityksellistä lähteä katsomaan joulua juuri tällaisen tuhmaksi tuomitun lapsen näkökulmasta ja kyseenalaistamaan tätä karkeaa jakoa. Mitä sisältöön muuten tulee, niin miettimistä aiheutti myös, voiko tarinaan tuoda tummempia teemoja, mutta ei tätä puolta lopulta lähdetty liikaa arastelemaan. Dobkin on sitä mieltä, että monet lastenkin rakastamat elokuvat sisältävät synkempiä puolia, joista hyvinä esimerkkeinä ovat vaikkapa lukuisat vanhemmat Disney-klassikot. Joulupukille haluttiin toisen näytöksen loppuun varsinainen pohjakosketus erottamisineen. Myöhemmin seuraavaa juttutuokio joulupukin ja Northcuttin välillä oli myös elokuvan tärkeitä hetkiä, joka kommenttiraidan perusteella pysyi suunnilleen muuttumattomana ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta valmiiseen elokuvaan saakka. Joulupukin päätyessä pahaan pinteeseen, joutuu myös Fred vähän pohtimaan valintojaan, ja päätyy tätä kautta veljeskateudesta kärsivien tukiryhmään. Elokuvassa nähdään tässä yhteydessä muutamia oikean elämän esimerkkejä, kun ringissä juttelevat Frank Stallone, Roger Clinton ja Stephen Baldwin. Dobkin tahtoi kehitellä tätä ajatusta vielä eteenpäin ja niinpä mukaan menoon on haalittu kuuluisuuksien kuvitteellisia veljiä kaksoisolennoiksi. Esimerkkeinä heistä mainitaan Morgan Freemanilta ja Johnny Deppiltä ulkoisesti näyttävät kaverit porukan joukossa. Ohjaaja kertoo myös, että Baldwinin raivoaminen oli yksi eniten yleisöä naurattanut kohtaus, ja vaikka lapset eivät välttämättä näiden hahmojen taustoja niin ymmärtäisikään, niin tämä oli siitäkin huolimatta nuorempiakin katsojia huvittanut hetki.



Dobkin juttelee jo heti kommenttiraidan alussa olevansa varsin tyytyväinen elokuvan visuaaliseen ilmeeseen. Menossa ja melskeessä oli ilmeisesti ajatuksena yhdistellä rähinää sekä rauhallisuutta, koska Dobkinin mukaan hän tahtoi esimerkiksi rekikyytiin enemmän hävittäjämäistä kiitoa kuin mitään leppoisaa jolkottelua, kun taas yleisesti ottaen Pohjoisnavan tonttukylästä haluttiin luoda yhteisöllinen ja ihastuttava ilmestys. Tavoitteena olikin luoda samaan aikaan katsojille ennennäkemätöntä ihmeteltävää, mutta samalla paikan haluttiin herättävän nostalgista tuttuuden tunnetta ja muutenkin saamaan aikaan halua poiketa juuri tällaiseen taikamaailmaan. Lavastuksen suhteen jatkuvana pulmana oli pitää mielessä asioiden koot ja mittakaavat. Pohjoista ja satumaista maailmaa ohjaaja tahtoikin esitellä kameralle mahdollisimman paljon ja sen hengessä haluttiin korostaa yhteisön perheyrittäjämäisyyttä asettamalla inhimillisyys vastakkain rahan, tehokkuuden sekä säästöjen kanssa. Kyllähän tonttuporukkaan Fredin mukana vähän muunlaistakin eloa laitettiin, kun uusi tulokas villitsee väen tanssahtelemaan kesken aherruksen. Kyseiseen joukkotanssiaiseen Dobkin tahtoi aluksi Red Hot Chili Peppersin kappaleen Give It Away, mutta musiikkivalinnat ja -toiveet eivät aina olleet ihan ongelmattomia. Myöhemmin nähtävään Fredin ja Willien väliseen harjoitteluhetkeen The Rolling Stonesin Beast of Burden tuntui luontevalta laululta. Kyseinen kömpelösti kompastuva jakso onkin Dobkinin omia suosikkeja senkin takia, että siinä sivussa Fred alkaa kehittyä hahmona hiukan epäitsekkäämpään suuntaan.

Tanssien lisäksi tarvittiin tappelujakin edes vähän, ja elokuvan alkupuolella nähtävä pukkijahti Chicagon keskustassa oli noin järjestelyjen kannalta haasteellista hommaa. Säät olivat viileitä ja piti sulkea useampikin katuja, jolloin kuvauspäiviä kertyi jokunen. Jahtia seuraavaa muksautteluosuutta kuvattiin taas ostoskeskuksessa öisin paikan ollessa kiinni. Pohjoisnavalla epäilyttäviä vieraita kovaotteisesti kopuloiva henkivartijatrio oli Fogelmanin lisäyksiä tarinaan. Tappeluja työstämään päätyi Dion Lam, joka on luonut uraa ja mainetta varsin menestyneidenkin toimintaelokuvien parissa sekä Yhdysvalloissa että Aasiassa. No, tässä tapauksessa päädyttiin kuitenkin nipsaisemaan Fredin ja kovistelevan kolmikon toisesta yhteenotosta nujakointia pois. Ohjaaja ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että mättäminen olisi sinänsä kehnoa ollut, mutta tarina toimi paremmin pienemmällä pieksemisellä.



Niitä vähemmän nyrkkivetoiseksi touhuksi meneviä kohtauksia Dobkin kertoo mielellään päättelevänsä pieniin kysymysmerkkeihin, eikä koe tarvetta lähteä laittamaan selkeitä pisteitä paikoilleen ennen elokuvan loppua. Hän katsoo myös, että niihin tunteellisiin hetkiin voi lisätä huumoria, kuten vaikkapa loppupuolella nähtävä maininta tipahtaneesta lompakosta herkän puheen perään. Ennen koko homman onnistunutta paketointia piti tietysti heittää hahmoille vielä viimeinen haaste virtojen katkaisemisen muodossa, mikä teki muutenkin hirmuisen hektisestä lahjakierroksesta entistäkin kovempaa kyytiä. Pienenä pulmana oli Spaceyn hahmon rooli näissä koitoksissa, kun tavallaan haluttiin, että hänen mielenmuutoksensa tulisi merkittävästi esille, muttei tämän panoksen kautta vietäisi Fredin ansioista liikoja pois. Kulisseissakin näiden kohtausten kuvaus oli varsin vauhdikasta touhua, kun saman päivän aikana käytiin läpi useita lavasteita varapukin yöllisten vierailujen puitteissa. Maisemat maailmalta taas jälkikäsiteltiin ja menon yltyessä nämäkin näkymät saivat lisää vilskettä sekaan reen viuhuessa vinhana viivana paikasta toiseen.

Kamalan kiireen ja hurjan hoppuilun jälkeen Dobkin halusi järjestää koko tonttukylän väelle yhteisen koskettavan ja hiljaisemman hetken porukan tarkkaillessa ihastuneina maailman iloa ja onnea. Hieman se ohjaajaa mietitytti, että miten aitona ja liikuttavana tällaiset tuokiot pystyy katsomoon siirtämään, mutta ilmeisesti lopputulokseen oltiin tyytyväisiä. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa ajatuksena oli, että Fred koitoksensa päätteeksi adoptoisi pienen kaverinsa, mutta Dobkinin mielestä tämä oli jo vähän liikaa ja tuntui tyydyttävämmältä ratkaisulta jos Fred olisi osaltaan auttamassa poikaa löytämään itselleen välittävän perheen. Muutenkin pyrkimyksenä oli, ettei lähdettäisi aivan kaikkia kiistoja silottelemaan onnellisen lopun tieltä, ja tästä esimerkkinä mainitaan Fredin ja äidin näkemyserot, eli ei vielä olla samaa mieltä kaikesta, mutta perheen kannalta katsottuna välit ovat kuitenkin huomattavasti paremmat kuin alussa. Viimeisenä ripauksena nähtävä linnun palaaminen tuntui kovin tärkeältä jutulta elokuvan hengen kannalta. Taika taisi tulla mukavassa mielessä takaisin, ja tämä katsoja yrittää keksiä Dobkinin höpöttelyjen perään lisää kivaa jouluista katseltavaa...

Luulisin, että edellisen kirjoituksen myötä tuli tarpeeksi kattavasti käsiteltyä Vince Vaughnin johdolla suoritetut törttöilevämmät tonttuilut joulupukin puolipakollisena apuna. Näitä ennen nähty A Merry Christmas Miracle taas lähinnä kunnostautui yleisessä ankeudessa ja väsyneessä menossa, eikä jouluista iloa tai ihmeellisyyttä näyttänyt löytyvän sitten yhtään pientäkään hippusta katsojan onneksi. No, tätä kamaluutta ei kuitenkaan venytetty kestoltaan kuin hieman yli tuntiin, mutta olihan siinä sitä surkeutta senkin verran jo, että piti jouluisia katsomissuunnitelmia laittaa uuteen järjestykseen. Nimittäin aikomuksena oli jatkaa ajankohtaan sijoitetulla ymmärtääkseni myös vähän tummempia sävyjä sisältävällä draamakomedialla So This Is Christmas, mutta sitä lajia kehnosti katettuna tuli jo annos hetkellisesti täyteen, joten voipi olla, että tämä tekele jää vartoilemaan vuoroaan seuraavaan kauteen...

Aiemmat ankeilut herättelivät siis nälkää selkeästi pirteämmälle puuhastelulle ja huvittelulle, joten eiköhän Aku, Mikki ja muu riemukas väki siihen ole kykeneväisiä. Akun toikkarointeja onkin tässä tullut tuijoteltua sekä alku- että loppuvuoden puolella, joten on mielestäni ihan luontevaa ottaa mukaan ohjelmistoon myös jouluisempaa piirrosviihdettä näiltä keppostelevilta kaveruksilta. Suomennettu nimi vihjailee seitsemästä vuosien 1932 ja 1952 välissä julkaistusta lyhytelokuvasta koostettua levyä varsin Aku-vetoiseksikin, mutta eiköhän tässä monia muitakin veikeitä vekkuleita tosiaan talvisissa touhuissa nähdä myös, ja kenties niistä lumileikeistäkin harhaudutaan muihin aikoihin ja paikkoihin? Ainakin nimien perusteella seitsemän seikkailun joukosta löytyy itselle entuudestaan vierastakin melskettä ja osa taas on nähty niin kauan sitten, että muistot ovat jo haalistuneet ja uusinta kyllä kelpaa.

Santa's Workshop (Joulupukin paja)

Järjestyksessä lähdetään liikkeelle, eikä joulupukin paja varmaan mikään epäsopivin paikka ole tällaisen kokoelman käynnistelyyn. Kestoltaan noin kuusiminuuttisessa pikavierailussa ei tosin ole aikaa isommalle vitkuttelulle tai jahkailulle, vaan laulellen katsojaa kiidätetään kohti ahertavaa tonttujoukkoa. Suuri lahjojen juhla on jo miltei käsillä, mutta paljon näyttää olevan tehtävää jäljellä, eikä maisemissa joutilaita juuri näy, vaan vilskettä ja vipinää kyllä riittää. Rankka uurastus ei kuitenkaan ole porukkaa uuvuttanut, eikä taida stressikään ihan hirmuisen rankasti mielessä riehua, sillä vaikka seinäkalenteri jo aattoa osoittelee, niin ahertelut hoidellaan vihellellen ja laulellen. Siinä missä tonttuväki laittaa ulkopuolella paikkoja kuntoon ja putsailee poroporukankin hyvin harjaillen edustuskuntoon, niin joulupukki itse näyttäisi tavailevan vielä viimeisiä lahjakirjeitä sisätiloissa.

Vierailun päätarkoitus ei tietenkään ole tuijotella toivelistan tarkistelua, vaan se, miten näitä pyyntöjä pajan puolella yritetään parhaan mukaan saada toteutumaan. Suururakan onnistumisen eteen rehkiikin satojen tonttujen joukko, ja pihan puolelta tuttu hyväntuulinen sekä musikaalinen ahertelu onkin täydessä vauhdissa leluvalmistuksenkin parissa. Lukuisten lelujen sarjatuotanto hoidetaankin kaikin puolin sujuvasti, reippaasti ja rytmikkäästi iloisessa ilmapiirissä. Keinuheppasia syntyy liukuhihnalta tuosta vain lauma toisensa jälkeen ja ennen pitkää onkin pukin pulskaan lahjasäkkiin omatoimisesti marssimassa värikäs joukko mekaanisia kapistuksia ja aletaan olla valmiina lähtöön kiitämään kohti yötaivasta.



Santa's Workshop oli epäilemättä 85 vuotta sitten aiheena paljon omaperäisempi, mutta sittemmin kymmenet elokuvalliset elämykset ovat samaan suuntaan katselijaa johdatelleet, joten nykysilmin nähtynä puuhastelu ei sitä leukaa lattiaan loksauta, vaikka ihan kiva kurkkaus joulupukin valtakuntaan onkin. Santa's Workshop onkin siis valmistunut jo vuonna 1932, eli mitä tulee omaan Disney-historiaan, niin tämä tapaus lienee vanhimpia ikinä näkemiäni Disneyn lyhytelokuvia ja varmuudella uskallan väittää, että aikuisiällä katsotuista se on tällä hetkellä näiden animaatiojuttujen ikäkuningas. Disneyn Silly Symphonies -lyhytelokuvien sarja oli tosin nytkähtänyt liikkeelle jo kolmisen vuotta varhaisemmin ja nopsalla tahdilla tehtynä oli saatu valmiiksi ja julkaistua 32 pätkää ennen tätä tonttupajan touhuilua, jos siis Wikipedian listaus näistä pitää paikkansa. Omakohtaisesti ei ainakaan toistaiseksi ole tullut suurempaa halua hamstrailla hyllyyn tätä lyhytelokuvasarjaa, eikä Santa's Workshop mieltä juuri muuttele keräilyhimojen suhteen. Pieninä annoksina ja valikoituina paloina kelpaa kyllä, mutta toistaiseksi näyttää siltä, etteivät nämä sinänsä harmittomat hassuttelut omille silmille ja korville suurinta herkkua ole.

Santa's Workshop (1932) (IMDB)

The Night Before Christmas (Aattoilta)

Melkein tarkalleen vuotta edellisen tarinan jälkeen ilmestynyt The Night Before Christmas on käytännössä suoraa jatkoa lahjapajan puuhastelulle ja sinänsä ihan tarpeellinen lisäys, sillä muutenhan koko homma jäisi pahasti puolimatkaan. Joulupukki siis ehti ennen heippoja nousemaan kauniin kuutamon valaisemalle taivaalle luotetun poroporukan vetämänä ja sieltä hän jatko-osan alussa lähtee laskeutumaan oikeaa osoitetta kohti, ja niitähän riittää, jos aikoo koko suuren maailman toiveisiin lähteä vastailemaan. Ehkäpä on kuitenkin näin kahdeksanminuuttisen lyhytelokuvan puitteissa parempi, ettei oteta tavoitteeksi koko kierroksen kattamista, koska lopputuloksena voisi olla lähinnä hätäilty sekamelska sotkuineen. Ajatuksena ennemmin on keskittyä ilon sekä onnen levittämiseen yhden lapsiperheen piiriin.

Joulupukki sujuvasti sujahteleekin savupiipusta sisään ja alun hartaamman laulelun tuomia tunnelmia lähdetään pikkuhiljaa vaihtelemaan pirteämpään menoon. Tietysti ei sovi päättömästi möykätä kuusen luona, kun yläkerrassa unistelee valtaisa lapsilauma aamua odotellen, mutta kyllähän sitä silti voi vähän hauskaa pitää lelujaon yhteydessä. Tarkoittaa siis sitä, että pajan puolella nähty eläväinen leikittely laitetaan jälleen liikkeelle, kun lahjat käytännössä jakavat itsensä ja hilpeän auttavaisesti hoitavat koristelunkin siinä sivussa. En lähtisi valittelemaan siitä, että tonttujen leluväkertely olisi ollut tylsää katseltavaa, mutta minusta jatkossa on pikkuisen enemmän potkua ja tiettyä toistoa taas vähemmän, joten täyden palvelun joulutoimitus onkin vähän väkisinkin hymyilyttävää seurailtavaa. Joulupukki itse ei paljoa turhia puhele, mutta hilpeyttä riittää juttua enemmän, ja onhan se nähtävissä, että kovasti hohottelevainen heppunen työstään täysin rinnoin nauttii joulusukkia täytellessään.



Kyllähän siitä hyvästä mielestä mukava viipale siirtyy katsomonkin puolelle, kun silmäilee, miten joukko lapsosia heräilee iloisina jouluaamun lukuisista riemuista nauttimaan. Samalla voinee todeta, ettei se ole pelkästään pintapuolista huvitusta, vaan kyllä se muistuttelee omista lapsuuden lämpöisistä jouluista, mikä takaa vähintään pienen liikutuksen, kun pukki on jo teilleen kiidellyt ja perhe jätetään puuhiensa pariin. Siksi sanoisinkin, että onkin ollut hyvä ajatus käynnistellä kokoelma tällä varhaisella animaatiokaksikolla. Kumpikin kyllä toimisi yksinkin, mutta yhdessä näistä muodostuu kiva kokonaisuus, jonka jälkimmäisen piirretyn pari viimeistä minuuttia tekevät koskettavaksikin. Vaikka vuosikymmenet ovat viuhuneet ohi ja seikka jos toinenkin muuttunut, niin kaipa näissä tarinoissa ja tuntemuksissa on myös jokunen ripaus ajattomuutta, koska ei vaikuta lainkaan siltä, että aika olisi päässyt niitä kelvottomiksi jäytämään. Ehkäpä tekee ennemmin mieli sanoa, että osittain vanhahtavuus on tässä tapauksessa viehätystä lisäävä rikkaus. Toisaalta taas kummastakin piirretystä on sittemmin sensuroitu ja nipsitty pois tiettyjä nykyään epäkorrekteiksi katsottuja elementtejä, mikä on tavallaan ymmärrettävää, muttei minusta siltikään kovin kannatettavaa toimintaa. Loputon suo siellä edessä häämöttelee, jos pitää lähteä siistimään edesmenneinä aikoina tehdyt taiteet vastaamaan nykymaailman aatteita...

The Night Before Christmas (1933) (IMDB)

On Ice (Liukkaalla jäällä)

Tokihan näissä parissa ensimmäisessäkin tarinassa pirteämpiä puolia on nähtävissä, mutta vuonna 1935 ilmestynyt kauniin talvipäivän iloja sekä riemuja rämäpäisestikin esittelevä On Ice kuitenkin kohottelee kierrokset korkeammalle kuin yläilmojen ylhäisyydessä kiitävä porovaljakko. Ennen yksityiskohtaisempia ilotteluja saadaan pikainen yleissilmäys, jonka perusteella on selvää, että isommalla joukolla on lähdetty urheilullisten harrastusten parissa viettämään reipasta yhteistä aikaa. Disneyn alkuvaiheen tunnetuimpiin tähtiin kuuluvat Mikki, Aku, Hessu, Minni ja Pluto ovat menossa mukana ja IMDB:n triviapuolen mukaan tämä viisikko nähdäänkin ensimmäistä kertaa samassa tarinassa. Tälläkin lyhytelokuvalla on minuuttimittaa vain vähän alle kahdeksan minuuttia, eli ei siinä nyt hirmuisesti hetkiä ole haaskattavaksi, mutta eiköhän jokainen pääse omat kuvionsa esittelemään.

Ensimmäisenä vauhtiin päästetään Mikki, joka on kiskaissut luistimet jalkoihin ja näyttöhaluja kyllä vaikuttaa löytyvän. Erinomaisesti hän esiintyy ja näyttääkin temppuvalikoimastaan selviävän, kun jalat vääntyvät ja venyvät vaikka millaisiin mielikuvituksellisiin kiemuroihin. Vipinää riittää, eikä hiirikaveri halua millään pelkästään jään päällä pysyä, vaan ilmavampaa viiletystä haetaan, mutta lopulta yliyrittäminen palkitaan melkoisella molskahduksella. Riemumielinen Mikki kuitenkin näyttää tuumailevan, että hui-hai, mitäpä näistä ja sattuuhan sitä taitavallekin. Seuraavana kuviin köpöttelee Hessu, joka hoilailee maailman olevan hänelle velkaa ja toivoo pilkkiavannosta löytävän sen haikailemansa makoisan aterian. No, kalastustyyli on pikkuisen normaalista poikkeava, kun käytetty menetelmä perustuu purutupakkaan ja sitä seuraavaan nuijanukutukseen. Onhan Hessu omanlaisensa epeli, joten kyllä tämäkin kikkailu sinänsä yleiskuvaan sopii, vaan kalaisia saaliita tai muitakaan tuloksia sekava säheltely ei niinkään takaa...



Hessu jätetään hoopoilemaan kala-apajansa äärelle ja vaihdetaan vuoroon Aku, jolla onkin mielessä kierouksia erään koirulin kiusaksi. Pluto siis on lähistöllä unistelemassa nuotiovahtina, kun Aku päättää aloittaa jäynäilynsä ja pian hauva on täysin hukassa, sillä luistimet ovat tassuihin sovitettuina hieman luonnottomat kapistukset ja kohti avantoa tämä epätoivoisesti kompuroiva jatkumo poloista koiraa viepi. Taustalla tietysti raikaa vahingoniloinen räkätys Akun nauttiessa keljujen keppostensa seuraamuksista ja sitä hupia on luvassa lisää, kun Pluto onnistuu viilentelemään polttelevaa peräänsä pikkuisen liikaakin. Sielläpä se pahan palkka kuitenkin jo vartoilee parin mutkan takana ja lopulta saadaan käyntiin vallan vauhdikas pelastusoperaatio kunnon kopsauslopetuksineen.

Mielestäni On Ice onkin miltei tauotonta vilistelyviihdettä ja vieläpä mallikasta sekä kekseliästä sellaista. Toiminta etenee sulavasti ja on melko kaunista katseltavaakin, johon kaverusten vaihtelevat kikkailut sekä kepposet tuovat paljon iloista eloa. Tuossa vaiheessa Aku oli valkokangasvuosissa mitattuna vielä varsin nuori ankka, koska ensiesiintyminen oli tapahtunut edellisenä vuonna ilmestyneessä pätkässä The Wise Little Hen, josta runsas vuosi sitten hiukan höpöttelin ja akumaisen lyhytelokuvaurakan aloittelin. On Ice on Wikipedian listan perusteella Akun seitsemäs elokuvaesiintyminen ja omalla kohdalla tällä hetkellä toiseksi vanhin näkemistäni ja blogiin päätyneistä kommelluksista. Voinee vähäisistä vuosista huolimatta todeta, että Aku oli jo päässyt elokuvaurallaan hyvään kiitoon, eikä isompi suosio ja kuuluisuus enää kovin kaukana maailman rakastamaa ankkaa odotellut. On Ice taas on erinomainen ja ennen kaikkea hauska varhainen esimerkki siitä, että Aku ystävineen saa helposti makoisia hassutuksia aikaiseksi ja näitä herkullisia huvihetkiä lienee luvassa lisää, kunhan vain ehtii ja innostuu käymään kokoelmaa läpi.

On Ice (1935) (IMDB)

The Cookie Carnival (Kakkukarnevaali / Pikku leipurit)

Joulupukin, tonttujen, lahjojen ja reippaan talviurheilun jälkeen kokoelma tahtookin tarjoilla puolivälin kohdille aivan jotakin muuta, eikä vaihtelu ole tässä tapauksessa mielestäni ainakaan pelkästään positiivista. Akun ja kumppanusten revittelevästä kisailusta tie vie jonnekin vallan eriskummalliseen herkkumaailmaan, jossa olisi tarkoituksena juhlavan kulkueen päättäjäiseksi valita valtakuntaan kuningatar. Monenkirjavassa joukkiossa tallustelee kieltämättä värikästä väkeä, mutta aivan kaikki karkkimaan asukkaat eivät ole saaneet iloisista tunnelmista kiinni, sillä hieman syrjempänä eräs kovin murheellisena toteaa, ettei häneltä löydy paraatiin sopivia koristeita, mutta onneksi avulias heppu haluaa näyttää, että kyllähän nämä puutteet korjataan, kun vähän näppäryyttä ja kekseliäisyyttä löytyy. Tuhkimomaiseen tyyliin tämä viime hetkillä mukaan ehtinyt neitonen voittaa muihin ehdokkaisiin pettyneet tuomarit hetkessä puolelleen, mutta eteen tulee seuraava valintapulma, eli mistäpä sopiva kuningas rinnalle?

Vuonna 1935 ilmestynyt The Cookie Carnival on aiemmin mainitsemani listan mukaan järjestyksessään 53. Silly Symphonies -lyhytelokuva ja siellä mainitaan piirretyn olleen kunnianosoitus 1920- ja 1930-lukujen kauneuskilpailuille, mikä osaltaan tekee sen julkaisemisen joulukokoelman seassa entistä omituisemmaksi. Jouluna toki herkkuja monenmoisia haukkaillaan ja niistä haaveillaan, mutta yhteys kyllä on mielestäni hattaraisen hatara ja tämä tarina on selkeimmin väärässä paikassa. Silly Symphonies -sarjan hengessä katsojien riemuksi marssitetaan massoittain laulavaista ja tanssivaista väkeä, mutta reipas räminä hassuine tyyppeineen ei itsessään vielä mitään kummoistakaan vaikutusta pääse synnyttämään. Vauhdikasta, vikkelää ja värikästä elely karkkimaassa selkeästi on ja siinä suhteessa touhuilu vertautuu kokoelman kahden ensimmäisen elokuvan lelujen kulkueisiin ja kommelluksiin. Siinä missä tonttupajan touhut ja taikainen jouluyö sopivat levyn teemaan miltei saumattomasti, niin The Cookie Carnival kuitenkin tuntuu irralliselta sivuloikalta satunnaisine huveineen. Onneksi herkkukulkue ei mitään katkeraa jälkimakua jätä, vaan kyllä noin kahdeksan minuuttia suhteellisen sutjakasti seikkaillaan läpi. Ihan totisenakaan ei tarvitse kärvistellä, koska myönnän, että ainakin sopivaa puolisoa etsittäessä esiintyvä toikkaroiva renttuosasto ja muut kummalliset kaverit saavat hienoista hymyä aikaiseksi.

The Cookie Carnival (1935) (IMDB)

Pluto's Christmas Tree (Pluton joulupuu / Pluton joulukuusi)

Rytmikkäiden hytkytysten ja nytkytysten jälkeen pitäisi taas siirtyä jouluisempaa menoa kohti ja se tarkoittaa samalla sitä, että Mikki ja Pluto pääsevät pieneltä paussilta takaisin kuviin. Tokihan muitakin mahtuu mukaan, eikä heistä lainkaan vähäisimpinä kujeileva maaoravakaksikko Tiku ja Taku. Kyseinen parivaljakko oli ehtinyt aloittaa elokuvauransa melkein vuosikymmentä varhaisemmin ja seikkailemaan lähes 20 koitoksessa ennen näitä joulukuusikommelluksia. Käsittääkseni Pluto's Christmas Tree kuuluu kuitenkin ystävysten suosituimpien satujen joukkoon ja mielestäni se onkin ansainnut asemansa osana Disneyn joulukoosteita ja -erikoisia. Tämän kokoelman kohdalla vuonna 1952 ilmestynyt lyhytanimaatio on koko porukan uusin ja se seikka näkyy helposti piirrosjäljessäkin. Etenkin hahmojen ulkomuodossa on huomattavaa eroa, jos ottaa vertailuun melkein pari vuosikymmentä varhaisemman teoksen On Ice ja pääosin parempaan suuntaan on tässä kehityksessä mielestäni menty.

Mikillä ja Plutolla on siis mielessä kuusi jouluista kotia kaunistamaan ja läheisestä metsästä sellaista pinkaistaan hakemaan ja toinen vauhkoontuu jo menomatkalla lumipaljoudesta. Samoissa maisemissa touhuilevat oravat taas tahtovat innokasta hauvaa hieman härnäillä ja yllyttävätkin tämän vinhaan jahtiin. Loputtomille lumileikeille ei ole aikaa ja kun sopiva kuusi löytyy, niin Mikki laittaa kirveen viuhumaan ja pian puu jo mätkähtelee maahan. Harmi vain, että samainen kuusi on muidenkin mieleen ja näin kaupanpäällisinä tulee pari pientä salamatkustajaa. Kunhan kotiin päästään, niin koristeluhommat ja muut jouluvalmistelut pitävät Mikin kiireisenä, mutta Pluto vainuaa, että kuusen uumenissa tapahtuu epäilyttävää toimintaa. Nenäkkäät oravat eivät ole noin vain karkuun kirmaamassa, mikä taas johtaa siihen, että Pluto laittaa liikkeelle vuhistelevaisen sekä muristelevaisen rähinän. Siinäpä sitä mennään ja kohta on lyhytikäinen joulukuusi kaunis muisto vain...



Seitsenminuuttinen kuusitarina ei noin juoneltaan mikään monimutkaisin vyyhti ole ratkottavaksi, mutta melko usein näissä Disneyn lyhykäisissä saadaan yksinkertaisista asioista isompaakin iloa ja ikimuistoisia elokuvahetkiä aikaiseksi, ja juuri siihen kerhoon Pluto's Christmas Tree mielestäni kuuluu. Ehkä joku voisi sanoa, ettei Pluton käynnistämä hävitys ja kauhistus välttämättä ole sitä lämpöisintä joulumielen välittelyä, mutta parista muksauksesta ja kopsauksesta huolimatta juttu pysyy melkoisen kilttinä ja hyväntuulisena, etenkin kun ennen mitään peruuttamatonta katastrofia vaihdetaan selkeästi säveltä, mihin taas sopii varsin luontevasti ovelle ilmestyvä hyvien ystävien joululaulukuoro. Ilmeisesti Pluto's Christmas Tree on tullut lapsena tiirailtua lukuisia kertoja, koska nyt pitkän tauon jälkeen nähtynä se tuntuu aivan alusta loppuun saakka täysin tutulta tapaukselta ja suunnilleen kaikki kohtaukset ovat säilyneet kirkkaina mielessä. Luultavasti se siis aikoinaan on ollut yksi jouluisista suosikeista, eikä arvostus paljoakaan ole himmennyt, sillä kelpuuttaisin tämän tohinan kokoelman kahden parhaan lyhytelokuvan joukkoon. Mikin, Pluton ja kumppanien valmistautuminen jouluun onkin hauskaa nähtävää ja mielestäni siinä yhdistyy sopivassa suhteessa ajankohtaan osuva mukava puuhastelu rellestävämpään kirmailuun, mutta eipä sentään villiinnytä silkaksi tuhovimman ylistyslauluksi, mihin vaikkapa Akulla on välillä tapana hirmustua.

Pluto's Christmas Tree (1952) (IMDB)

Donald's Snow Fight (Akun lumisota / Suuri lumisota)

Heti perään saadaankin sitten omalla listalla toinen tämän kiekon huippuhetkistä ja siinä samalla juuri sitä osastoa, mistä edellisen kappaleen lopussa olikin puhetta. Siispä siis taas tahdotaan kiristellä erään ankan hermoja, kun keljuilevasta kelkkalaskettelusta kiihdytään kohti täysimittaista lumisotaa, jossa Aku tahtoo näyttää veljenpojilleen, että hän aikoo näissä taistoissa lopullisen voiton viedä. Itsehän vilkaisin tämän vilskeen vajaat pari kuukautta sitten ja silloin siitä kirjoittelin (Donald's Snow Fight), eli kyseessä on tavallaan pikauusinta. Ainakin toistaiseksi nähtyjen joukossa tämä taistelu on parhaita Akun ja poikien yhteisiä koitoksia, joten kyllä se kevyesti nopsan kertailun kestää. Mukana kuitenkin on niinkin runsaasti kekseliästä kieroilua ja kujeilua, etteivät hymyt yhteen katseluun missään tapauksessa hyydy ja toisto vain vahvistelee vaikutelmaa, että lumihöykytys kuuluu parhaiden ankkailujen sekaan. Lokakuun lopulla tuli kuitenkin napulteltua tästä seitsenminuuttisesta sodasta sen verran, ettei ehkä nyt ole isompaa tarvetta lähteä samoja uudelleen sanailemaan ja yksityiskohtaisemmat kehut voinee lukaista aiemman linkin kautta.

Donald's Snow Fight (1942) (IMDB)

Ferdinand the Bull (Härkä Ferdinand / Ferdinand-härkä)

Talvipäivän kuumiksi käyneet tuntemukset pyritään vaihtelemaan leppoisampaan mielenlaatuun, kun kokoelman viimeinen valinta tahtoo välitellä katsomoon tarinan rauhaa janoavasta ja jokseenkin poikkeuksellisesta nuoresta härästä. Maisemakin muuttuu samalla melkoisesti, kun komeat lumikinokset korvautuvat kuumottelevalla Espanjan auringolla ja lämpimillä kukkakedoilla. Näistä näkymistä löydetään Ferdinand perheineen ja kertoja lähtee selittämään, miksi Ferdinand on joukossaan eräänlainen erikoisyksilö. Siinä missä muut härät ovat vauhdikkaiden ja vaarallisten leikkiensä lumoissa, istuskelee yksi elelystään nautiskellen suosikkipuunsa alla kaikenlaista haaveillen ja kukkia haistellen. Kilvoittelujensa ohessa toiset jo mielissään valmistautuvat vastaamaan suuren kaupungin härkätaisteluareenan hurjiin haasteisiin, mutta nämä tällaiset kamppailut eivät ole lainkaan Ferdinandin haaveita ja niinpä hän vain haluaa jatkaa rauhanomaista unelmointiaan. Sattuupa kuitenkin väärässä paikassa pillastuminen ja näin Ferdinandia ollaan jo tuuppimassa taistojen tielle, mutta noinkohan vain maailman lukuisia kauneuksia hiljaiseen tapaan arvostava kaveri suostuu kauheuksiin sortumaan...?


Jos jostakin pitäisi napista, niin tällä katsojalla on hiukan vaikeuksia saada Ferdinandin satu sujahtamaan jouluisten ja talvisten tarujen sekaan ilman pienoista kitkaa, mutta sepä saattaa olla vain henkilökohtainen rajoite. Kuitenkin tätä samaista lyhytelokuvaa hyödynnetään käsittääkseni ahkerasti Disneyn joulukoosteissa ja Wikipedian mukaan etenkin Ruotsissa Ferdinand the Bull on jo pitkään ollut melko kiinteä osa Disneyn joulutervehdystä. Kyseinen kahdeksanminuuttinen kertomus on kuitenkin niin suloinen ja hyväntahtoinen, ettei tee mieli paljoakaan paheksua pintapuolisen jouluisuuden puutteesta, koska härkäpienokaisen kaipuu unelmiin ja jatkuva halu ihastella niitä maailman yksinkertaisiakin iloja sekä ihmeellisyyksiä sopii ajankohtaan vallan mainiosti sekä samalla sotaisampien koitosten perään sijoitettuna muuttelee sävyt hyvästien hetkellä varsin viehättäviksi. Kukapa sitä seivästysten ja muiden kamalien tappotouhujen pariin tahtoisi, kun maailman paras paikka löytyy kotoisasti suojaavan puun varjosta... Siten mietittynä se onkin hyvän hengen suhteen juuri oikea ja varsin liikuttava kohta päätellä tämä kokoelma.

Ferdinand the Bull (1938) (IMDB)



Disney on julkaissut levymuodossakin käsittääkseni melkoisen paljon näitä sekä vanhemmista että pikkuisen uudemmista lyhytelokuvista kasattuja joulun teemakokoelmia, ja niitä jokunen omasta hyllystäkin löytyy, mutta vielä ei ole tullut tarvetta kaikkia keräillä, koska jo pikaisella vilkaisulla näyttää, että päällekkäisyyksiä sisällön suhteen alkaa nopsasti kertymään. Ainakin pari näitä olisi vielä hyllyyn jo valmiiksi ostettuna, eli eiköhän niistä ainakin tule höpöteltyä jossakin vaiheessa. Ennakkoon näistä kolmesta kokoelmasta tämä Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends vaikutti heikoimmalta ja siksi nappasin sen ensimmäiseksi. Huonoksi en menisi missään tapauksessa laatua haukkumaan, mutta sanoisinpa kuitenkin sen, että näiden seitsemän lyhytelokuvan välillä laadussa kuitenkin on kohtalaisen paljon vaihtelua ja suunnilleen puolet näistä on mielestäni isommin ilahduttavaa tai keskimääräistä riemukkaampaa katseltavaa.


Epätasaisuuden ja näiden joutavampien valintojen takia olisikin vähän vaikea lähteä kokonaisuutena hehkuttelemaan tätä kaikkiaan noin 51-minuuttista nippua miksikään huikeaksi joulumielen luojaksi, mutta tuskinpa on syytä lyttäämäänkään lähteä. No, vaikka sisältö ei noin laadullisesti täyttä timanttia olisikaan, niin sieltä heikommalta puoliskoltakin löytyy niitä teoksia, jotka ihan mielenkiinnostakin omaan kokoelmaan sisällyttää, kuten esimerkiksi heti alussa nähtävät Disneyn kuvaukset joulupukin ja tonttujen uurastuksesta sekä vanhan maailman viehätystä vilauttelevasta lahjajaosta leikkeineen. Yhdentekevin ja samalla heikoimmin teemaan sopiva on mielestäni The Cookie Carnival, joka ei värikkäästä vauhdikkuudestaan huolimatta saa kummoisiakaan tuntemuksia aikaan ja noin viihdemielessäkin käy toistossaan tökkimään. Voisihan sitä ynnäillä yhteen, että lukuisat hyvät herkut ja riemukas hauskuus sitä jouluun kuuluvat, mutta tällä löyhällä kaavalla Disneyn talvisiin kokoelmiin voisikin sisällyttää jo melkein mitä vain, eli kenties tämän tilalle olisi voinut muutakin miettiä.

Jos siitä paremmasta puolikkaasta vielä pikaisesti tahtoisi summailla jokusen lauseen, niin On Ice tietenkin on ansaitusti Disneyn varhainen talvinen pikkuklassikko ja vauhdikkaine vipellyksineen sekä kompurointeineen kelpaa mainiosti kokoelmaan. Liikettä sekä vaihtelua riittää ja tutut tyypit pääsevät mukavasti keskenään harrastelemaan, vaikka se välillä vähän kipeää tekisikin. Tylsyyttä ei tarvitse pelätä ja hurjistelujen luoma ilo helposti välittyy ruudun toisellekin puolelle. Donald's Snow Fight vieläpä mallikkaasti lumipesee sotaisillakin leikeillään tämän vanhemman jääriehan melkoisen selvästi ja onkin mielestäni omassa lajissaan Disneyn parhaita menomelskeitä. Pluto's Christmas Tree taas on jo lapsuudessa jäänyt tarkasti mieleen ja luulisin, että se tulee jatkossakin omalla listalla pitämään paikkansa Disneyn mukavimpien joulujuttujen kärjessä. Lopusta löytyvä Ferdinand the Bull on kyllä kaunis ja koskettava tarina, minkä ansiosta sen näennäisestä jouluttomuudesta ei heräile halua alkaa isommin itkemään. Sopii siis lopetella lätinää toteamalla, että kyllä kokoelma kaikkineen ihan kiva ja touhukas napakka paketti on ja lienee suositeltavaa tutkittavaa etenkin Disneyn vauhdikkaampaa joulunviettoa janoaville.

Joulu lähestyy pikkuhiljaa tai varmaan jonkun mielestä ihan liian hirmuista vauhtia valmisteluiden ollessa vaiheessa ja kiireiden jatkuessa aina vain. Kaipa se hiljaisuus ja rauha lopulta vaihtuu vallitsevaksi olotilaksi, vaan vieläpä ei ole tarvetta muutella elokuvaohjelmistoakaan silkkoja hartauden hetkosia välittelemään. Myöhäisiltojen viihdepaloja onkin tullut poimittua hiukkasen räiskyttelevämmästä ja tylymmästä asenneilmastosta, kuten esimerkiksi jokunen päivä sitten kertailtu John Wick ja perään sen jatko-osa John Wick: Chapter 2. Näissä ei tosiaan lähimmäistä ihan sillä jouluisella rakkaudella ja hyväntahtoisuudella käydä kohtelemaan ja käsittelemään, mutta ehkei tämä kuitenkaan ole paras paikka Johnin hurmeisten kostoreissujen ja tiukkojen tappotöiden läpikäymiseen.

Puolivahingossa iltaohjelmistoon pääsi mukaan tähän Keanun kovistelevaiseen kaksikkoon hienoisia yhtäläisyyksiä sisältävä Liam Neesonin tähdittämä toiminnallinen tuokio Run All Night, jossa menneisyys piinaa jo ikääntynyttä ja parhaina päivinään säälimättömän maineen luonutta palkkatappajaa. Wickin revittelyjen tasolle ei mitenkään tämän rankan yön puitteissa päästä ja tämä Neesonin sekä kumppanien vääntö on syystä ja toisesta sijoitettu jouluiseen aikaan, mutta kyllähän ne pukit, lahjat ja koristeet jäävät armotta hurjien hirmutekojen jalkoihin ja se jouluinen ihmekin pitää sisällään runsaalla verellä punattua sävytystä. Eihän tällainen joulutaustaisuus toimintaelokuvien joukossa tietenkään mitään täysin omaperäistä ainutlaatuisuutta ole, kuten vaikkapa John McClanen seikkailuja seurailleet tietävät, mutta jos siis tahtoo nähtäväkseen jouluajan juttuja synkemmällä sävyllä koristeltuna ja kovilla otteilla toivoteltuna, niin tässäpä on yksi vaihtoehto listalle ja ainakin omasta mielestäni Run All Night on lajissaan sujuvaa sekä pätevää räiskettä ja mäiskettä.



Hartaimmat ja hempeimmät aatokset eivät siis näitä vilkuillessa niinkään mielessä pyöri, mutta eiköhän herkempienkin tarinoiden aika tässä ole jo hyvää vauhtia lähestymässä, vaan ennen kierrosten tiputtamista olisi vielä muutama kovempi koitos käytävänä. Ainakin eräs tuittuileva ja rähistelevä ankkaystäväinen tahtoisi omat paikoin äkäisetkin jouluterveisensä lähetellä ja kyllähän Akun kiukkuilut ja keppostelut edelleen kelpaavat. Viimeksi blogissa kommentoitu kokoelma Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends edustaa tavallaan samaa lajia enimmäkseen jouluisine ja talvisine tarinoineen. Sen sisältämät seitsemän lyhytanimaatiota ovat omasta mielestäni hivenen epätasaista katseltavaa, mutta mielenkiintoinen kattaus kuitenkin kaikkiaan ja nyt olisi tarkoitus testailla, miten sitten Akun joulusuosikit maistuvat. Lyhytelokuvia on ainakin laitettu jokunen lisää, eli niitä on yhteensä kymmenisen kappaletta ja kokonaiskesto venähtää siten jo päälle 70 minuuttiin, mikä lienee ihan riittävä kerta-annos tätä tavaraa. Pienoisia päällekkäisyyksiä lienee luvassa, mutta kyllä nämä yleensä toisen ja kolmannenkin tuijottelun kevyesti kestävät, eli kiekkoa koneeseen ja Disneyn talvista taikaa ihastelemaan...

The Hockey Champ (Jääkiekkomestari / Jääkiekkosankari)

Avausnumeroksi valikoitu jääkiekkomittelö viuhuvine luistimineen ei ainakaan upouudeksi tuttavuudeksi kelpaa, koska se tuli tutkittua runsas vuosi sitten Akun oman lyhytelokuvakokoelman yhteydessä ja silloin siitä enemmän kirjoittelin, eli tarkemmat turinat löytyvät lukaistavaksi vuoden 2016 marraskuulta: The Hockey Champ. Kyseinen käsittämättömyyksiäkin tavoitteleva seitsenminuuttinen kiekkorieha vuodelta 1939 kuuluukin edelleen omiin suosikkihetkiin, mitä tulee tuohon vuodet 1934-1941 kattavaan Aku-pakettiin ja onhan se ihan yleisestikin ainakin toistaiseksi yksi lukuisista huipuista näiden Disney-lyhykäisten parissa. Toisaalta, mitä Akun ja poikien yhteisiä koitoksia yritän päähäni pähkäillä, niin väittäisin, että suurin osan niistä on varsin viihdyttävää viiletystä, vaikka joukossa pari keskinkertaisempaakin vääntöä olisi mukana, ja toivoa tietysti sopii, että nämä kelpaavat jatkossakin samaan malliin.

Jos vielä sananen kiekkokisailusta, niin tarinahan siis on periaatteessa tuttua tavaraa perusajatukseltaan, eli Aku pilkkailee ja omahyväisesti härnäilee sukulaispoikiaan, eikä kolmikko noin vain tahdo kaikkea ivailua niellä, vaan sisuuntuu laittamaan kunnolla vastaan. Kiekkovääntö saadaankin vallan riemukkaasti riistäytymään käsistä, kun luistimet potkivat kohti älyttömyyksiä, eikä kenenkään yläkerrasta tahdo oikein löytyä jarruja sekoilujen seisauttamiseksi, mistä tietysti iso kiitos. Pelihaaste heittääkin silmille huvittavan ylimielistä ylivoimaa kipeine jälkiseuraamuksineen, kun räkättely vaihtuu valitteluun ja onkin muiden vuoro naureskella. Vaikka tämä talvinen tapaus olikin melko hyvin muistissa vuoden takaa, niin onhan se erittäinkin oiva ja energinen valinta alkuun, sillä eipä ehditä juuri paikoillaan jumittelemaan tilanteiden vaihtuessa ja nätit lumiset taustat näppärästi viimeistelevät kauniin pakkaspäivän leikkien välittymisen kotikatsomoon.

The Hockey Champ (1939) (IMDB)

Donald's Snow Fight (Suuri lumisota / Akun lumisota)

Jos edeltäneet jääleikit olivat tuttua tavaraa, niin kelkkailukeppostelusta alkava ja täysimittaiseksi taistoksi yltyvä yhteenotto on sitä myös. Nimittäin se on laitettu viimeksi vilkaistun kokoelman loppupuolelle räyhäämään ennen rauhoittelevaa härkäsatua ja jotta tästä saataisiin melko pikainen tuplakertailu, niin todettakoon, että lumipallot tosiaan liitelivät kohti vastapuolen linnoituksia vasta vajaat pari kuukautta sitten. Lokakuun lopulla Donald's Snow Fight olikin kattavammassa käsittelyssä, eikä ole tarvetta lähteä sitä uudelleen kääntelemään, koska ei mielipide juuri muuksi ole muuttumaan ehtinyt. Mainitaan nyt kuitenkin, että kun nämä Akun ja poikien talviset taistot näin näppärästi saadaan kokoelmalla peräkkäin, niin onhan niissä paljon samaa alkuasetelman ja kiihtyvän kahjouden suhteen, mutta väittäisin, että kolmisen vuotta uudempi seitsenminuuttinen sota laittaa pikkuisen paremmaksi, eikä kommellus kolmannella kerrallakaan mauttomaksi pääse kulahtamaan. Yhdessä näistä muodostuukin varsin reipas repäisy levyn alkuun, ja tuskinpa paljon vauhdikkaammin voisi koostetta käynnistellä...

Donald's Snow Fight (1942) (IMDB)

Rescue Dog (Pelastuskoira / Pluto ja hylkeenpoikanen)

Pudotettujen jääpommien ja upotettujen lumilaivojen jälkeen olisi aika kokeilla hieman koiramaisempaa koheltelua ja hyvästellä ankkakaverukset ainakin hetkiseksi. Luulisin, että tämä aiempien tapaan noin seitsemään minuuttiin pyöristyvä pieni arktinen seikkailu on lapsuusvuosina nähty, mutta varmaan pitäisi kääntää kalenteria sellaisen neljännesvuosisadan verran taaksepäin, eli ihan mistään pikauusinnasta ei ole kyse. Tarina kuitenkin tuntuu varsin tutulta ja ainakin pari hetkeä kilisytteli kelloja muistiluolissa muita selkeämmin. Tiedä sitten, onkohan nuorta Mikkoa aikoinaan ahdistanut Pluton tiukemmat tilanteet seikkailun loppupuolella, mutta nämä siis erityisesti tulevat mieleen ja samalla muistoista alkoi tunkea esille pätkiä jostakin toisestakin hyljetarinasta, mutta mahtoikohan siinä olla pelkästään Mikki ilman koirakaveriaan...?

Kenties nämä menneisyyden mysteerit selviävät joskus jonkin toisen levyn avulla, mutta Pluton ja pienen hylkeen yhteinen kirmailu on ihan kiva pienimuotoinen jahtia sekä vaaraa tarjoileva käväisy viluisissa maisemissa. Sen suuremmin ei ole aikaa pohjustella, että miten ja miksi ihmeessä Pluto-parka on sinne toimitettu, mutta talvisen tuiskutuksen keskeltä löytyy yksinäinen koirankoppero, jossa ystäväisemme majailee. Mistään leppoisasta joululomasta ei niinkään ole kyse, vaan Pluto on pestattu pelastuskoiran hommiin ja työpäivä taitaakin olla aluillaan. Silloin tällöin samainen hauveli saattaa vaikuttaa jokseenkin laiskalta tapaukselta, mutta tällä kerralla veltosta vetelehtimisestä ei ole tietoakaan, vaan näyttää ennemmin siltä, että Pluto melkeinpä intoa puhkuen tahtoo singahtaa pihalle kohtaamaan viileän talvipäivän.



Silkaksi pelleilyksi tai horkkaiseksi hoiperteluksi ei sovikaan tekemisiään taiteilla, sillä vaaranpaikkoja näillä seuduilla riittää ja varomaton saattaa löytyy itsensä nopsasti jään väärältä puolelta. Kovin kauaa ei tarvitsekaan odotella, että eräänlainen esimerkki tästä saadaan, kun Pluto päätyy kirjaimellisesti nenäkkäin nuoren ja varsin möykkääväisen hylkeen kanssa. Koirulin kärsivällisyys älämölön suhteen vaikuttaa miltei olemattomalta ja utelias pienokainen saakin vastaukseksi lähinnä kiukkuista räksytystä. Mukana saattaa toki olla pienoista tarkoituksellista härnäilyäkin, mikä takaa sen, että taistoksihan kohtaaminen lopulta kääntyy ja sitten viiletetään pitkin jäätikön tasankoja sekä luolia. Päätön säntäily johtaakin ensin hengenvaaraan ja melkeinpä hengenheittoon, koska Pluto joutuu huomaamaan, ettei hyytävän kylmässä vedessä jään alla noin vain uiskennella turvaan.

Rescue Dog esitteleekin omien katselujen perusteella pikkuisen tavallisesta poikkeavan Pluton, sillä näyttää siltä, että hän on poikkeuksellisen pahalla päällä alusta lähtien ja ottaa varsin tosikkomaisesti toisen velmuilut. Itse en ole kovin paljon näitä Pluton omia seikkailuja tosiaan nähnyt, joten voi olla, että hän on soolokoitoksissaan yleisestikin pikkuisen ärhäkkäämmällä asenteella liikkeellä kuin pienemmissä rooleissa isompien tähtien joukossa. Harkinnassa onkin edelleen Pluton oman varhaisvuosien kokoelman ostaminen, josta näitä sitten löytyisi enemmänkin. Rescue Dog osaltaan lisäilee hankintahaluja, vaikka se tässä joulusuosikkilevyssä tipahtaakin sinne heikommalle puoliskolle, mutta pitää sanoa, ettei mistään tylsästä ja tympäisevästä touhusta ole kyse, vaan ennemmin menetteleväistä peruspurtavaa, johon jäinen maailma tuo kuitenkin hienoista mielenkiintoa mahdollisuuksineen ja maisemineen.

Rescue Dog (1947) (IMDB)

Chip an' Dale (Tiku ja Taku)

Pluton sooloiluille ei tällä levyllä ole enempää tilaa ja niinpä saadaan Aku takaisin kuviin, mutta tällä kerralla sukulaispojat seikkailevat toisaalla ja tilalle tulee ankkaa pikkuisen kiusiva, mutta samalla suloinen maaoravakaksikko. Tiku ja Taku aloittelivat uransa lyhytelokuvissa neljä vuotta aiemmin, mutta IMDB:n triviapuolen mukaan tämä 1947 ilmestynyt kolmas elokuva olisi kaverusten ensimmäinen isompi esiintyminen. Wikipedian puolella taas tiedotetaan, että kuusiminuuttinen lyhytelokuva olisi samalla oravien ensitapaaminen Akun kanssa. Talvisissa merkeissä tätä tutustumista lähdetään laittamaan vauhtiin, kun taas tuiskuttelee taivaan täydeltä ja lämpöasteet ovat tipahtaneet sen verran, että ankkapoloinen hytisee sängyssään. Peitto ei riitä alkuunkaan ja ulkopuolelta puskee kirjaimellisesti lunta tupaan, eli jotakin pitäisi tehdä...

Reippaana kaverina Aku nappaa kirveen kätöseen ja lähtee metsään etsimään kuivaa puuta takkaan viskaistavaksi lämpöä luomaan. Oiva pystyynkuivunut pätkä löytyykin, eli sitäpä sitten hutkimaan, mutta sepä sattuu samalla olemaan oravien pähkinävarasto. Kohta onkin toisten kotoisa kolo napattu kantoon ja kaverukset vipeltävät perään pelastaakseen arvokkaan talvivarastonsa. Nopealle toiminnalle olisi tilausta, kun vilusta kärsivä Aku etsii jo tikkujaan laittaakseen takan leimuamaan. Estely alkaa pienemmällä sabotaasilla, mutta kuten yleensä näissä Akun koitoksissa on tapana, niin tälläkin kerralla sovun sijaan tapahtumat lähtevät paisumaan kohti vääjäämätöntä suurempaa rysäystä. Toiset eivät aio tietenkään luovuttaa ja hyökkäyksiä suunnitellaan milloin mistäkin ja lopulta katsotaan tarpeelliseksi laittaa suuret voimat vyöryämään valtoimenaan. Sanoisinkin, että melko tavallisen kaavan kautta kamppailut käydään alusta loppuun, mihin olen jo toki tottunut, mutta Akun sekä Tikun ja Takun ensitaisto ei kuitenkaan mitään häikäisevämpiä tai erityisen huvittavia hetkosia mielestäni pääse kehittelemään. Kivaa kujeilua toki ja viihdyttävää menoa, mutta onhan tämä selkeästi eri laatuluokassa kuin esimerkiksi levyn kaksi ensimmäistä koitosta veljenpoikien kanssa.

Chip an' Dale (1947) (IMDB)

Winter Storage (Talven varalle)

Talvivaraston katoaminen oli edellisessä tarinassa oravaystäväisten suurena huolena ja samoissa teemoissa liikutaan, kun kaksikko jatkaa vipellystään pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä seitsenminuuttisessa teoksessa, jonka Wikipedia listaa Tikun ja Takun järjestyksessä viidenneksi lyhytelokuvaseikkailuksi. Jos viimeksi vaivalla valmiiksi viimeistelty varasto napattiin tylysti polttopuuksi, niin tällä kerralla vaikeuksia ilmenee jo keräilyvaiheessa. Kaveruksilla on ilmeisesti eroavia näkemyksiä siitä, miten myöhäiseksi hamstrailun voi jättää, ja niinpä Taku tahtoisikin torkkuilla ja loikoilla, koska elellään vasta lokakuuta. Tiku kuitenkin ottaa varaston kerryttämisen vakavammin ja huolestuneena muistuttelee viluisesta joulukuusta, joka on ihan pian jo tuloillaan. Niinpä päätetäänkin jatkaa urakkaa, että purtavaa riittäisi varmasti läpi talven, mutta...

Jotakin kummallista on tapahtunut, kun puusta ovat terhot kadonneet ja jäljellä ovat enää pelkät kannat, mutta mikään ikuisuuksien mysteeri ei ole kyseessä, koska selviää, että eräs ankka hääräilee samalla metsäpalstalla ja hänen hommanaan on uudistaa aukkopaikka taimia kasvamaan, mikä tietysti vaatii kohtalaisen kokoisen pussukan terhoja. Aku näyttäisi tekevän työtään huolellisesti, mutta Tikun ja Takun tärkeysjärjestys taas on hivenen toisenlainen ja ensin pitää miettiä talven nälkäisistä kuukausista selviämistä sekä muristelevia masuja kuin tulevien vuosikymmenten komeita tammimetsiä. Yht'äkkiä Akun kantamus salakavalasti keveneekin ja asetelma alkaa taas olla valmis vietäväksi kohti räyhääväistä loppua.

Toiset eivät aio mahtavasta saaliistaan enää luopua ja Aku taas ottaa ansakikat käyttöön, mutta eihän koitosta auta pitkäksi aikaa miksikään laatikossa nököttämiseksi seisauttaa, vaan edellisen tapaan pitää isompaa finaalia viritellä viimeisiin kuviin. Jos kolmikon ensitapaaminen paketoitiin mittavalla lumimätkäyksellä, niin kolmas kohtaaminen päättyy lamaavaan terhovyöryyn. Kumpikaan näistä sinänsä pirteistä kamppailuista ei katselun aikana tuntunut erityisen tutulta, eli jos on joskus nuorena tullut nähtyä, niin sitten ovat kyllä melko täysin päässeet lipsahtamaan unholan puolelle. Lisäksi nämä talvisen purtavan pulmia pähkäilevät piirretyt ovat minusta melko tasalaatuisia, eli sinänsä sujuvaa sähellystä ja hymyilyttävääkin jäynäilyä, mutta ei mitään klassikkomateriaalia kuitenkaan. Se sanottakoon myös, että tämä tammenterhojuttu jättää vielä talvenkin kuvien ulkopuolelle tulevaisuuteen, eli lumettomuudessaan teos erottuu selkeästi levyn muusta sisällöstä.

Winter Storage (1949) (IMDB)

Toy Tinkers (Tikun ja Takun joulutohinat / Akun leikkisota)

1949 oli aiempiin verrattuna kiireinen vuosi maaoravakaksikolle, kun lyhytelokuvia ilmestyi kaikkiaan kolme kappaletta ja jokaisessa vastassa oli jo aikoja sitten Disneyn suurimpien tähtien joukkoon noussut Aku. Toy Tinkers oli näistä viimeisin ja ilmestyi kyseisen vuoden joulukuussa, mikä on ihan ymmärrettävää, kun tarinassa monenmoisten joululahjojen ja lelujen kanssa puuhastellaan. Myös Akulle Toy Tinkers oli vuoden viimeinen koitos elokuvakankaalla ja hänelle esiintymisiä kertyi tuolloin kahdeksassa lyhytelokuvassa, eli kohtaisesti Akulle tekemistä ja vientiä riitti valkokangasvipellyksen puolella, mutta määrällisesti suunta oli tuolloin kääntynyt jo hiipumaan, sillä 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun huippuvuosina Akulle kirjattiin noin kymmenisen lyhytelokuvaa ellei enemmänkin vuosittain. Wikipedian listauksen mukaan 1940-luku oli Akun kultainen vuosikymmen ainakin määrällisesti, koska esiintymisiä kertyi lyhytelokuvissa lähemmäs 90 kappaletta, ja mitä itse olen näihin päässyt toistaiseksi tutustumaan, niin ei keskimääräisessä laadussakaan sen suurempaa napistavaa ole.


Jälleen siis Akun, Tikun ja Takun polut risteävät talvisissa merkeissä, sillä joulun lähestyessä pitää tietysti pinkaista kuusta etsimään. Tällä kerralla ei sentään oravien kotipuuta kirvestetä maahan, mutta toisten onnellinen kuorsailu kolon suojassa kuitenkin häiriintyy Akun mätkiessä menemään lähistöllä. Unisteluistaan heräävät kaverukset rientävät tarkkailemaan, mitä ihmettä naapurustossa taotaan ja uteliaina kiirehtivät kuusta kotiinsa kuljettavan Akun perään. Ikkunan takaa kurkistellessa kauniiksi koristeltu tupa lämpöisine valoineen vaikuttaa niinkin kodikkaan houkuttelevalta, että sinnehän mieli alkaa muidenkin tehdä ja varsin näppärästi kaverukset sisään pujahtavatkin tilaisuuden tullen. Etenkin pulska pähkinäpussukka viehättää kovasti, mutta löytyyhän Akun talosta paljon muutakin mielenkiintoista tutkittavaa. Pähkinäkaappaus näyttäisi käyvän helposti ja huomaamattomasti, mutta eipä vierailua voi millään ihan niin lyhyeksi jättää ja olisihan se katsojan kannaltakin hivenen tylsä käväisy, joten kaverukset poikkeavatkin pakettiröykkiön pariin ihmettelemään, löytyisiköhän lelujen joukosta jänniä kapistuksia.

Joulukiireidensä parissa puuhaileva Akukin huomaa lopulta kutsumattomat vieraat, eikä niinkään suopein silmin tahdo pähkinävarkaita nurkissaan sietää. Ennen täysimittaista sodanjulistusta ankka kuitenkin tahtoo pilailla oravien kustannuksella, mutta jälleen saa todeta, ettei matka hyväntuulisesta hassuttelusta päreiden polttamiseen ole Akun kohdalla kovinkaan kummoinen, sillä pari tovia myöhemmin varsin tylysti toisia revolverilla uhitellaan. Sotahan siitä ennen pitkää seuraa, kun aseita käsiin kaivellaan, joten kumpikin puoli pääsee linnoittautumaan ja kehittelemään omia hyökkäyksiään. Tiku ja Taku turvaavat itselleen tykkiaseman, kun taas Aku suosii toisenlaista taktiikkaa, mutta lopputuloksena joka tapauksessa on hurja tulitus, jossa ei mitään ihan levollisinta ja lämminhenkisintä joulumieltä taideta tavoitella. Väittäisin, että lelutaisto yltyykin selvästi vimmaisemmaksi kuin nuo pari edellistä kolmikon keskinäistä kiistaa ja muistuttaa ennemmin levyn alusta löytyviä Akun ja sukulaispoikien taisteluja, etenkin sitä suurta lumisotaa. Meno onkin niin raivokasta sekä reipasta, että seitsemän minuuttia viuhahtaa hujauksessa ohi, eikä tarvitse valitella puuduttavuudesta, vaikka näennäisesti jämähdetäänkin asemiin hetkiseksi. Omille silmille tämä yhteenotto onkin yleisesti näyttävämpää ja värikkäämpää viiletystä kuin nuo pari edellistä pätkää, eli kelpaa kevyesti kokoelman paremmalle puoliskolle.

Toy Tinkers (1949) (IMDB)

Corn Chips (Kornisota / Tiku ja Taku ja popcornit)

Kokoelman kolmas yhteinen koitos Akulle, Tikulle ja Takulle yltyi tosiaan varsin hurjaksi höykytykseksi, mutta eipä se silti mikään lopullinen voitto tai päätös kinastelulle ollut, vaan lisää olisi luvassa taas sopivan seitsenminuuttisen verran. Talviset työt ja herkut edelleen kiinnostavat, mutta ehkeipä niistä nyt kehitellä ihan yhtä sotaisaa loppuhuipennusta. Koristeellinen jouluaika vaihtuu samalla arkisemmaksi aherteluksi, kun Akun pitäisi saada pihatie puhtaaksi lumesta ja kerrosta ylempänä oravien kotioksalla on vastaavaa lumipulmaa ratkottavana. Kaikki näyttävätkin tekevän osuutensa ahkerasti, kunnes Aku saa vahingossa lunta niskaansa ja tajuttuaan tilanteen, huijaa oravat hoitamaan omankin urakkansa loppuun. Tiku ja Taku ovatkin hetken hivenen hölmistyneinä, kunnes raikuvan pilkkanaurun myötä ymmärtävät tulleensa jekutetuiksi, ja kyllähän Akun räikeä vahingonilo pienoista katkeruutta nostattelee pintaan, eli niinpä sitä taas mennään kohti yhteentörmäystä.

Corn Chips ei kuitenkaan ole täyttä tulitusta alusta loppuun, sillä lyhyen uhon ja kiukkuisen sodanjulistuksen jälkeen tulee paikka pienelle hengähdyshetkelle herkkutuokion muodossa. Akulla nimittäin on suunnitelmissa uurastuksen päätteeksi napostella kulhollinen juuri poksauteltua popkornia, mikä saa oravatkin uteliaiksi. Heille kyseisen herkun salat eivät olekaan samalla tavalla selkeitä, eivätkä kuivat maissinjyvät suussa mitään mahtavinta makunautintoa saa aikaan. Takkaan siis joutavat mokomat kivikovat nappulat ja näinpä vahingon kautta popkornien olemuksesta päästään jyvälle. Kyllähän siinä kaikenlainen kostonhimokin laantuu, kun voisi kinastelun sijaan keskittyä syöpöttelyyn, mutta näitä suunnitellessaan kaverukset tulevat melkein itsekin paistetuiksi ja alkaa kova kisa siitä, kuka pääsee lopulta herkut haukkaamaan. Edelliseen verrattuna tulee tosiaan hienoista viilennystä vipellyksen vimmaisuuteen, enkä edes tahdo väittää, että jatkuvasti pitäisi olla suuret sodat käynnissä, vaan melkoisen mukavasti arkisemmistakin kommelluksista saadaan huvitusta aikaiseksi ilman tauotonta taistoakin. Henki on siis enemmän siihen suuntaan kuin noissa talvivarastoinnin pulmiin liittyvissä aiemmissa pätkissä, eikä se silti mitään väsynyttä jäähdyttelyä tarkoita, ja loppuun saadaankin varsin komea popkornposaus huvittelujen hienoksi kruunuksi.

Corn Chips (1951) (IMDB)

On Ice (Liukkaalla jäällä / Aku jäällä)

Tikun ja Takun kanssa ehdittiin neljän lyhytelokuvan kautta 1950-luvun alkuvuosille, mutta kun väkeä laitetaan vaihtoon, niin palaillaan ajassa runsaat 15 vuotta taaksepäin, mikä näkyy selvästi animaatiossa ja hahmojen piirteissäkin. Jos oravakaksikon vierailut olivat omalla kohdalla pääsääntöisesti joko kokonaan vierasta katseltavaa tai muistikuvista ajan hampaan jäytämiä, niin kestoltaan kahdeksaa minuuttia lähentelevä On Ice taas menee pikauusintojen pariin, koska se sattuu löytymään Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends -kokoelman ensimmäiseltä puolikkaalta. Linkin kautta löytyykin siis suhteellisen tuore mielipide tarkempine selostuksineen tästä Disneyn varhaisesta ja pidetystä jääilottelusta, joten en lähde sitä tässä toistamaan, mutta toteanpa kuitenkin, ettei tämäkään mikään kertakatselun jälkeen kulahtava tapaus ole.

Oikeastaan toisinnolla näkee näppärästi, että ainakin parit kuviot on napattu levyn alusta löytyvään Akun omaan jäätaiturointiin, kun The Hockey Champ laittaa Akun esimerkiksi matkimaan Mikin vauhdikkaan jääpuikkokiepsauksen. Myös täpärä tilanne vesiputouksella ja jäälautat napataan uusiokäyttöön, mutta sanoisin, ettei kyse sentään ole mistään mielikuvituksettomasta kopioinnista, vaan ehkä ennemmin muokkailusta ja mielestäni näihin laitetaan vielä kivasti kierroksia lisää Akun ja poikien koitoksessa. Kyllähän On Ice hurjistuu myös lopun lähestyessä ja villiintyy varsin ilmavaksikin kaaokseksi, mutta yleisesti ottaen kyseessä on vauhdistaan huolimatta selvästi leppoisampi talvipäivä kuin mihin ankkojen jääkiekkorieha pääsee kiihtymään. Kumpikin näistä on silti nautittavaa talvista taiturointia, jossa liike soljuu sulavasti, eikä realismin anneta liikoja rajoittaa mielikuvituksen iloista sekä kepeää liitokiitoa.

On Ice (1935) (IMDB)

Alpine Climbers (Alppikiipeilijät)

Seuraavaksi talvinen kokoelma laittaa luistimet takaisin kaappiin ja lähtee viemään porukkaa kohti korkeuksia, kun pitäisi vuorenhuippuja valloitella. 1930-luvulla jatketaan ja tarkemmin vuodessa 1936 mennään, jolloin käsittääkseni Mikki oli vielä Akua selkeästi vetovoimaisempi tähti Disneyn animaatiosuosikkien joukossa, joten tämäkin yhdeksänminuuttinen pätkä on aikoinaan julkaistu Mikin nimen alla. Sinänsä onkin ihan mukavaa, että tulee tällaisten sekakokoelmien kautta omaankin hyllyyn ainakin valikoituja parhaita paloja siltäkin osastolta, koska en toistaiseksi ole erityisen innostunut niitä Mikin omia koostelevyjä hankkimaan. Alpine Climbers onkin erityisen mukava lisäys, sillä se on ehdottomasti yksi lapsuuden suosikeista näiden joukossa ja luulisin, että keveästi päälle kymmenen kertaa katseltu aikoinaan ja kyllähän senkin mielellään vilkaisee pitkän tauon jälkeen uudelleen.


Väki tosiaan vähän kutistuu luistelupäivästä, sillä mukana menossa ovat Mikki, Aku ja Pluto, eli yksi aikakautensa perusporukoista, mutta toki vierailevia vipeltäjiä nähdään ja kuullaan reissussa rähisemässä. Hiukkasen omituisin menetelmin kolmikko kiipustelee kohti korkeuksissa siintävää huippua, mutta mikäpä siinä, kun matkanteko sujuu nopsasti ja niinkin mielekkäästi, että laulellen nytkähdellään ylöspäin. Pluto ei tosin paljoakaan joudu panostamaan kiipeilyyn, vaan lähinnä raahautuu jälkijoukkona perässä. Kunhan päästään tasaisemmalle kalliolle, niin Aku säntää alppitähtiä keräilemään ja Mikillä taas on aikomuksena napata evästä läheisestä pesästä. Kummallakaan eivät suunnitelmat suju ihan toivotusti, kun Akulta haukataan kimppu kädestä ja Mikin projekti huojuvalla oksalla kotkan kanssa kamppaillen vaikuttaa varsin tuhoon tuomitulta koitokselta...

Näinpä saadaan viriteltyä parikin vauhdikasta kahakkaa käyntiin, koska eihän Akulta löydy yhtään ymmärrystä luvattomalle napostelulle ja siitä väännetään vaikka isommankin pässin kanssa. Mikki puolestaan joutuu torjumaan rajumpaakin ilmahöykkäystä käydessään kamppailua lopulta liitäjien laumaa vastaan villissä tulituksessa. Plutoa ei tietenkään unohdeta kokonaan taustalle nököttelemään, vaan kyllä hänkin saa osansa toiminnasta ja epäonnisen kompuroinnin kautta koira on kohta yksi iso jääkalikka, joka kaipaa tulikuumaa kupposta sisäänsä kohmetta sulattelemaan. Oikeastaan jokainen näistä osuuksista toimii mukavasti ja kaikkien kommellukset olivat säilyneet hyvin muistojen holveissakin. Akun kiukkuileva riehuminen on jälleen hymyilyttävää hommaa, kun kaksi kovaa kalloa kohtaa kipeässä muksauksessa, eikä Mikin ilmava tappelu pesäoksalla paljoa jälkeen jää. Pluto saa ruutuaikaa vähiten, mutta siitäkin huolimatta hauvan höpsöilyt lopulta huvittavat eniten. On melkoisen vaikea olla nauramatta, kun parikin hiprakkaista ja kujeilevaa koirulia nenät punaisina ja silmät sekavina ulvovat ja mölyävät koitoksen päätökseensä. Voipi siis väittää, ettei lopettelu varmaan ole sieltä silotelluimmasta päästä humalaisine horkkineen, mutta onpahan ainakin hilpeää henkeä hauvoissa havaittavissa!

Alpine Climbers (1936) (IMDB)

The Art of Skiing (Hiihtämisen taito)

Toistaiseksi joulusuosikkikokoelma on jokseenkin laiminlyönyt aina sympaattista Hessua, vaikka kyllähän On Ice hänetkin päästää mukaan menoon kalaisan saaliin toivossa, mutta niinpä vain Hessu päätyykin kalauttamaan Akua kalloon. No, jos ei Mikin, Akun ja Pluton kiipeilyihin ehtinytkään, niin viitisen vuotta uudempi laskettelureissu vie Hessunkin vuorimaisemiin ja tällä kerralla on kyse noin kahdeksanminuuttisesta soolosuorituksesta, jossa toteutustavaksi on valittu hassutteleva opetusvideo selostushöpötyksineen. Joku voisi väittää, ettei Hessu ole mikään luontevin valinta, jos pitää muita neuvoa ja opastaa harrastuksen salojen pariin, mutta eiköhän siitä kelvollista animaatiohupailua helposti synny...?

Hessu ei näihin opastusvelvoitteisiinsa ole ihan pirteänä aamuvirkkuna heräilemässä, vaan kuorsailee mukavasti lämpöisessä sängyssä, eikä sieltä ylös vääntäytyminen ja suksiin sujahtaminen ilman kangerteluja tai kompurointeja onnistu. Pätkässä saadaankin heti alussa kiinni hyvällä tavalla höpsöilevästä hessuilusta ja taas muistuu mieleen, että kyllähän se The Complete Goofy taitaa olla tulevaisuuden pakkohankintoja, niin pääsee näistä kummallisista kommelluksista mittavammin nautiskelemaan. Kunhan viimein rinteeseen päästään viilettämään, niin katsoja saapi odotetusti todeta, ettei Hessu tosiaan ole mikään malliesimerkki laskettelutaiturista tai hiihtohirmusta, sillä kaveri kiepsauttelee itsensä nättiin solmuun ennen kuin pääsee varsinaisesti vauhtiinkaan. Lempeästä ja aloittelijalle soveltuvasta rinteestä lähdetään, mutta kohta jo haastetaan pujotteluradan tiukkoja kurveja sekä liidetään ylväänä mäkikotkana taivaita vasten, vaan millaiseen mäiskäykseen kaikki päättyykään... Hessun lyhyehkö hiihtokoulu on hassua hupailua ja vaikkei niinkään ääneen naurattaisi, niin vähintään hiljaa mielessä näille Hessun hoopoiluille höröttelee. Kivaa hyväntuulista tohelointia, kuten Hessulta odottaakin ja vielä pirteän lumisissa vuorimaisemissa.

The Art of Skiing (1941) (IMDB)



Kaikkiaan kokoelma on mielestäni varsin onnistunut ja ennen kaikkea vauhdikas sekä hauska paketti, johon on napattu melko monipuolisesti sekä Disneyn rakastettuja hahmoja että talvisia touhuja. Lyhytelokuvia ei olekaan lätkitty peräkkäin vuosilukujärjestyksessä, vaan jaoteltu ensisijaisesti osallistujien mukaan ja sitten tämän jaon sisällä vanhimmasta uusimpaan. Tietysti samojen tyyppien seikkailut ja osallistumiset erilaisin painotuksin takaavat, ettei kyseessä ole mikään aukoton järjestelmä, mutta mielestäni ihan toimiva ratkaisu kuitenkin. Pienoisia päällekkäisyyksiä on aiemmin mainitun viimeksi katsellun kokoelman kanssa, mutta eipä se suuremmin häiritse, koska on ihan ymmärrettävää, että tiettyjä aiheita ja teemoja pyöritellessä ja niihin sopivia teoksia valikoidessa näitä sattuu. Ennemmin valittelisin siitä, ettei levyltä löydy tekstitystä suomeksi ja jos tahtoo kotoisella kielellä nämä talvipuuhat tutkia, niin pitää tyytyä suomenkieliseen ääniraitaan. Mikään hirmuisen suuri puute tämäkään ei mielestäni lopulta ole, mutta hyvä mainita kuitenkin. Sitäkin välillä tulee mietittyä, että voisihan näistä yrittää tehdä väliosuuksilla ja johdannoilla varustettuna kiinteämmän kokonaisuuden, koska nyt kyseessä on käytännössä nippu toisistaan irrallisia lyhytelokuvia, ja onhan Disney toki tätäkin tyyliä välillä käyttänyt.

Jos ensisijaisesti jouluista kuvastoa tahtoisi katseltavakseen, niin sitten varmaan olisi harkinnan paikka, koska kyllä mielestäni muut pakkaspäivien aktiviteetit menevät tässä edelle ja jouluilu jää enemmän taustapuuhasteluksi. Siinä mielessä Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends olisikin varmaan osuvampi ostos, vaikka siihenkin on sekaan eksynyt pikkuisen teemasta poikkeavaakin ajanvietettä. Tunnelmien tavoittelussakin on tässä toisessa nipussa ripauksen enemmän vaihtelua, kun löytyy vanhahtavaa viehätystä hohkaavaa leikkimistä, musikaalisempia jaksoja, tietysti myös vinhempaa vipellystä ja lopetteluksi vielä rauhaisan onnellisuuden etsiskelyä kauniin härkäsadun puitteissa. Yleisen laadun ja viihdyttävyyden kannalta Donald Duck's Christmas Favourites kyllä minusta voittaa selkeästi ja määränkin suhteen se kirmaa edelle. Siinä missä jouluisempi koostekiekko on sinänsä kiva, muttei erityisen välttämätön lisä omaan kokoelmaan, niin Donald Duck's Christmas Favourites taas sisältää useammankin hienon ja hullunkin repäisyn, joiden takia se on kokonaisuutena mainio pakkaus hyllyyn sujautettavaksi. Jos nämä yhteensä runsaat 70 minuuttia kellottelevaa kymmenen pikkuista piirrettyä tahtoisi paremmuuden mukaan löyhästi luokitella, niin omat karsinat saattaisivat näyttää seuraavilta:

Kolme kovinta:

Alpine Climbers
Donald's Snow Fight
The Hockey Champ

Hyvää hurjastelua:

Corn Chips
On Ice
The Art of Skiing
Toy Tinkers

Ihan kivat:

Chip an' Dale
Rescue Dog
Winter Storage

Jokseenkin Disney-vetoisesti on blogin puolella joulua kohti käpsytelty, ja väittäisin, että vieläpä varsin vauhdikkaissa merkeissä, vaikka mukaan kyllä mahtuu muutama lyhyt tunnelmapalakin. Etenkin noin viikko sitten kommentoitu kymmenestä lyhytanimaatiosta koosteltu Donald Duck's Christmas Favourites oli reipasta viiletystä suunnilleen alusta loppuun. Tiukkaa jääkiekkovääntöä, hurjaa lumisotaa, vaaranpaikka jään alla, talvivaraston kaappaus pelastuksineen, tammenterhojen rohmuaminen, suuri lelusota, popkorniriehaa, luistelutaiturointia vesiputouksen partaalla, rämäpäistä vuorikiipeilyä ja kaiken päätteeksi vielä sähelteleväinen hiihtokoulu, eli sellaiset 70 minuuttia varsin vaihtelevaa talvista piirrosviihdykettä vuosilta 1935-1951. Itsehän kovastikin tykkäilin kokoelman sisällöstä, mutta tuli jo kirjoitellessa mainittua, että se jouluisuus kyllä jäi varsin selkeästi taustapuuhailuksi, kun kavereilla olivat lähinnä muut talviset harrastelut mielessä. Varhaisemmin vilkaistu kokoelma Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends ei pyrkinyt aivan yhtä huimapäiseen kiitoon, vaan yritti sujautella jouluisempaa kuvastoa runsaammin sekaan sekä muutenkin hivenen hiljaisempaa tunnelmointia, mutta osa valinnoista jätti vähän viileät tuntemukset jälkeensä, enkä kyseistä seitsemästä lyhytelokuvasta kasattua pakettia pysty kokonaisuutena hirmuisesti ylistämään.

Näin joulupäivien lähestyessä halusin höpötellä hiukkasen herkemmistä elokuvahetkistä ja onneksi siihenkin tarpeeseen Disney-kokoelma tarjoilee tyydyttävän vaihtoehdon. Olisihan noita muitakin kiehtovia sekä teemaan sopivia tapauksia valmiina odottelemassa, mutta pienen aasin ja pojan tarina tuntui juuri oikealta. The Small One on lapsuudesta tuttu, koska se muistaakseni oli osana Disneyn jouluerikoisia, mutta eipä ole tullut vuosikausiin tai paremminkin -kymmeniin sitä silmäiltyä. Lisäksi tämä verkkaisempi ja paikoin alakuloinenkin kertomus saattoi lapsena tuntua pikkuisen tylsältä, mutta jossakin vaiheessa se on alkanut mielessä elämään varsin lämpöisenä ja suloisenakin tapauksena. Olikin iloinen yllätys, kun tuossa vähän aikaa sitten tajusin, että tämä noin 25-minuuttinen jouluinen teos on puolivahingossa eksynyt omaan elokuvahyllyyn erään Disney-kokoelman mukana, mutta siinä käytetty suomennettu nimi Tuuma yhdistettynä huolimattomaan perehtymiseen pääsi tavallaan kätkemään teoksen joksikin ajaksi. Voipi kuitenkin todeta, että kyseessä on melkoisen iloinen jouluyllätys, kun täysin vieraan nimen takaa löytyy ajoittain paljonkin haikailemani tarina!



Ilmapiiri on heti alusta saakka selkeästi hartaampi ja haikeampi kuin noissa viime aikoina katselluissa kommelluksissa, kun tarinaa käynnistellään laulelemalla pienen paikasta suuressa maailmassa ja vähitellen siirrytään kivikkoisen sekä hiekkaisen maiseman ympäröimään syrjäiseen aasitalliin, jossa ollaan uuteen aamuun heräilemässä. Eräs tallin asukki tahtoisi kovin mielellään venyttää ihanat unistelut mahdollisimman pitkiksi, kun taas joidenkin vatsat jo murisevat aamupalaa sisäänsä. Pikkuiseksi nimetty aasi loikoileekin varsin mukavasti pahnaisella pedillään, ja hirmuisesti vielä haukotuttaa ja väsyttää, kun tullaan herättelemään. Poika tuokin kaikille neljälle aasille pikkuisen purtavaa ja onpahan siinä tovi aikaa kaverusten kesken leikkisästi loikkiakin, mutta ennen pitkää isä jo huutelee tallin ulkopuolelta porukkaa pihalle, sillä päivän työt ja uurastukset tekijöitään vartoilevat.

Isän, pojan ja aasilauman hommana on kierrellä päivän ajan läheisiä seutuja etsien polttopuuta ilmeisesti myytäväksi ja pienimmänkin kantajan selkään kasataan melkoinen röykkiöllinen raahattavaa. Kapuloista sekä kepakoista muodostuukin raskas taakka, jota poika yrittää parhaansa mukaan keventää, sillä häntä selvästi huolestuttaa vanhan aasiystävän jaksaminen. Työpäivä saadaan lopulta päätökseen ja saalis kotiin, mutta huolet, murheet sekä surut eivät siihen ole loppumassa, vaan isällä on suorastaan kamalia uutisia kerrottavanaan. Hän on tullut siihen tulokseen, että Pikkuinen syö enemmän kuin työnteollaan ansaitsee, mikä taas vie vaikeiden päätösten äärelle. Maltillisesti hän yrittää pojalleen selittää, että Pikkuinen on jo vanha ja sen voimat ovat vähissä, eikä perheellä ole varaa pitää sitä joutilaana, ja onhan se jo eläintäkin kohtaan väärin, että toinen joutuu vieläkin raatamaan jaksamisensa rajoilla.



Lopulta isä saa suru-uutisensa kerrottua, eli Pikkuinen pitää myydä ja jo heti seuraavana päivänä, eli eipä jää paljoakaan aikaa sulatella tai sopeutua. Poika järkyttyy ymmärrettävästi kyyneliin, mutta saa sen verran sanottua, että haluaa itse lähteä viemään rakasta ystäväänsä jäähyväismatkalle. Näyttää pahasti siltä, että yhteiset mukavat hetket ovat hurjaa vauhtia hupenemassa, mutta poika yrittää surunsa keskelläkin miettiä luopumisen mahdollisia parempia puolia lohdutukseksi. Raskaan päivän ja sitäkin ikävämmän illan päätteeksi ystävykset painautuvat haikean hyvän yön laulun saattelemana kylki kyljessä nukkumaan. Aamulla pitäisi olla jo varhain liikkeellä käpsyttelemässä kohti kauppakaupunkia, eikä matkasta ole oikein missään mielessä luvassa kevyt tai helppo, vaan surun lisäksi olisi useampikin vastoinkäyminen voitettavaksi...


Wikipedia tietää kertoa, että tämä Charles Tazewellin vuonna 1947 ilmestyneeseen samannimiseen novelliin perustuva "keskipitkä" lyhytelokuva ei niinkään Disneyn animaation kultakauteen osunut, vaan ennemmin vihjataan, että piirrososastolla oli isompaakin murrosta meneillään, sillä menestyneistä varhaisista klassikoista vastanneet animaattorit alkoivat olla jo uransa loppupuolella ja osa menehtyneitäkin. Jos katsoo vaikkapa 1970-luvulla ilmestyneitä studion animaatioelokuvia, niin varsinaisia sekä virallisia Disney-klassikkoja ei saatu oikein kourallistakaan kasaan ja edellinenkin vuosikymmen oli mennyt niin hiipuvissa merkeissä, että listaa lukemalla voinee todeta 1960- ja 1970-luvun olleen ainakin määrällisesti klassikkojen osalta studion nihkeintä aikaa. Sittemmin on toki jo toivuttu ja kohottu uuteen kukoistukseen, mutta epäilemättä tuolloin tilanne näytti tulevien tuotantojen osalta paljonkin synkemmältä.

Missään nimessä tuottoisaa animaatio-osastoa ei haluttu ajaa alas ja linkitetty artikkeli selvittää, että The Small One olikin yksi osa yrityksessä nostaa nuorempaa väkeä vastuullisempiin asemiin. Esimerkiksi ohjaajaksi otettiin 1960- ja 1970-lukujen klassikoissa animaattorina ja apulaisohjaajana toiminut Don Bluth, joka tosin lyhytelokuvan ilmestyttyä lähti melko nopeasti Disneyn riveistä muihin hommiin, ja kenties Bluth muistetaankin paremmin näistä, kun ansiolistalta löytyvät vaikkapa monien rakastamat piirroselokuvat An American Tail, The Land Before Time ja The Secret of NIMH. Aivan mutkitta ja murheitta ei sukupolvenvaihdos sujunut, sillä veteraanianimaattori Eric Larsonin vetämä ohjelma tulevaisuuden kyvyille lopulta aiheutti Wikipedian jutun mukaan 25 lupaavan taiteilijan värväämisen lisäksi myös katkeria tuntemuksia, kun valtaa ja vastuuta lähdettiin jakamaan uudelleen. Linkin kautta ja epäilemättä Disney-historiaa käsittelevistä teoksista löytyy tarkempaa tietoa, mutta Wikipedia siis väittää, että Larson joukkoineen olisi halunnut työstää tätä eräänlaista välikauden lyhytelokuvaa valmiiksi saakka, eivätkä päätökset välttämättä olleet aivan loppuun saakka harkittuja ja aiheuttivat pahaa mieltäkin:

"According to Mattinson, the team left on Friday for the weekend, and returned on Monday to have their work tossed out because studio management had decided to give the project to Don Bluth to direct.[1] Then-animator Betsy Baytos claimed Larson, in reaction to the news, "just shook his head and knew that he wasn't being appreciated. He felt the old days were gone."

Jos siis tarinassa poika aasiystävineen joutuu kulkemaan vastoinkäymisestä toiseen, kestämään häijyä kohtelua, pilkkaa sekä kovaakin höykytystä ja lopulta vaeltelemaan päät painuksissa pimeän kaupungin tyhjillä kaduilla, niin eivät tunnelmat kulisseissakaan ilmeisesti hilpeimmät mahdolliset olleet. Eihän tarinasta ole lähdetty luomaan mitään pahistelun juhlaa tai synkeyden huipentumaa, mutta melkein alusta saakka mukana seurailee haikea pohjavire ja paikoin lohtu on lähellä loppumistaan ja toivo himmenemässä hiljaiseen yöhön. Pahaenteistäkin sävyä vihjauksineen ja uhkaavine käänteineen kyllä löytyy, mutta enimmäkseen murheellinen tunnelma luodaan aina vain lähestyvän luopumisen hetken kautta, ja ulkoiset vaaratekijät jätetään lopulta vähemmälle huomiolle, mikä mielestäni on ihan hyvä homma, koska kestoa tosiaan on alle puoli tuntia ja se sydämellisyys löytyy juuri kaverusten yhteisestä raastavastakin taipaleesta, johon ei kannata liikaa lähteä häiriöitä kehittelemään. Töykeiden, tylyjen ja pelottavienkin kohtaamisten lomaan laitetaan komedialliseksi kevennykseksi markkinatorilla ahkerasti hääräilevä kauppiaskolmikko, joka laulellen ylistelee omia myyntikykyjään. Hiukkasen heppujen räikeän riehakas meno pistää muusta sisällöstä silmiin, mutta eipä kyseessä mikään anteeksiantamaton kauneusvirhe lopulta ole, mutta kuitenkin kyseinen jakso tuntuu jostakin toisesta teoksesta tempaistulta.

Ymmärrän helposti, miksi mahdollisesti nuorempana elokuva on käynyt pikkuisen pitkästyttämäänkin, mutta nykysilmin nähtynä verkkaisempi herkkyys haikeuksineen osuu kyllä varsin tarkasti kohdilleen, eikä minulla paljoakaan pahaa sanottavaa tästä liikuttavasta matkasta ole. Kuviltaan The Small One ei missään tapauksessa edusta Disneyn hohdokkainta hehkua, vaan tuskinpa on tarkoituskaan ja sanoisin, että uskonnollinen vivahdekin pidetään kokonaisuuden kannalta siinä määrin hillittynä, ettei siitäkään irtoile inspiraatiota paheksuvalle paasailulle. Katsellessa tuli muutenkin mieleen, että nähtyjen elokuvien perusteella Disney on yleisestikin kohtalaisen harvoin ja hienovaraisesti ottanut näitä suoraan uskontoon liittyviä juttuja käsittelyynsä. No, jos kaikki kristinuskoon viittaava närästelee ja aiheuttaa allergiaa, niin tuskinpa tämän tarinan lopettelu mitään erityisiä hyvän mielen tuntemuksia tai tuulahduksia saa aikaan. Itse kuitenkin tykkään kovastikin ihan vaihtelunkin kannalta ja lisäksi sanoisin, että kaiken kurjemman koettelemuksen jälkeen saadaan aikaiseksi toiveikasta värettä välittelevä oikeutettu onnellinen loppu, jossa erkanemisen tuoma suru ja lupaus jossakin odottavista paremmista päivistä kohtaavat suloisen haikeissa ja lämminhenkisissä tunnelmissa. Siihen onkin vallan mukavaa päätellä lyhyehköä, mutta kovin kaunista, koskettavaa ja sydämellistä elokuvatuokioista teemalaulua herkin korvin kuulostellen:

"Small One, Small One
Don't look so blue
Somewhere a friend
Is waiting for you
Someone still needs you
To brighten his day

There's a place for each Small One
God planned it that way

Time is passing
Days are few
Give what you can
To one smaller than you
All things living
Great and small
Each brings a gift
That is needed by all

Small One, Small One
Don't look so blue
Somewhere a friend
Is waiting for you
Someone still needs you
To brighten his day 

There's a place for each Small One
God planned it that way"

The Small One (1978)

Näiden vähän karumpaakin kauneutta huokuvien kuvien ja suloisten sanojen jälkeen toivottelen oikein iloista ja lämpöistä joulua kaikille!

Jouluisista elokuvista kirjoittelu on ollut vähän laiskanpuoleista tänä vuonna, eli annanpa pikkuisen jatkoaikaa aaton toiselle puolellekin ja kenties vuoden vaihduttua sitten muita mainioita teoksia tutkimaan. Samalla voinee summailla, että jokseenkin Disney-voittoisesti nämä sinänsä vähäiset jouluaiheiset elokuvahetkoset ovat tänä vuonna sujuneet, sillä tosiaan näitä lyhyempiä toilauksia on toistaiseksi ehtinyt kertymään ihan komea kasa, ja jos vielä hiukkasen intoa riittää, niin jatkoakin saattaa seurata. Ensin Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends tarjoili seitsemän lyhytelokuvan verran vaihtelevaista menoa, kun tarjonnassa oli sekä räväkämpää että rauhallisempaa puuhastelua ja aiheissakin kohtalaista vaihtelua. Jokunen päivä myöhemmin porukka pääsi hurjistumaan entistä huimempiin suorituksiin, sillä kymmenen pätkän kooste Donald Duck's Christmas Favourites painotteli pääasiassa vauhtia ja talvista toimintaa jouluisuuden sekä rauhallisemman tunnelmoinnin jäädessä pienoiseksi sivuseikaksi. No, ankoilta ja kaveruksilta lumisodat, luistelunäytökset ja muut viluisen vuodenajan harrasteet sujuivat niinkin viihdyttävästi, että ainakin itse kovin kyseistä kokoelmaa arvostan ja melkeinpä mieluummin sitä lähtisin lahjana tarjoamaan kuin ensin mainittua.

Vauhdikkaampikaan animaatioviihde ei automaattisesti mitään närästyskohtausta laukaise, kunhan jokin touhun kasassa pitävä tolkku säilyy mukana tai menoa viedä vastenmielisen jatkuvan möykkäävän metelöinnin suuntaan, eikä yksikään noiden kokoelmien lyhyistä tarinoista mielestäni sitä sarjaa onneksi edusta. Jouluun kuitenkin kuuluu mielestäni muutama hieman hiljaisempi ja verkkaisemmin kauniita ajatuksia tavoitteleva teos ja siihen joukkoon viimeksi kommentoitu The Small One kyllä kelpaa mainiosti. Jossakin murheen, haikeuden ja onnellisuuden epämääräisillä rajoilla tasapainoileva pienisuuri tarina laittaakin melkein väkisin hymyä huulille ja lämpimiä tuntemuksia sisuksiin. Kuvastoltaan se ei ehkä ainakaan pohjoista joulunviettoa hohkaa, mutta sanoma osuukin loistavasti kohdilleen ja eiköhän tätä herkkää tarinaa tule jatkossa kertailtua. Samaiselta kokoelmalevyltä löytyy toinenkin tällainen pidempi noin 27-minuuttinen lyhytelokuva, josta olisi myös tarkoitus hiukan höpöttää. Ennakkokäsitysten perusteella se ei vastaavia hiljaisen haikeita sävyjä tavoittele, vaan kuningaskunnan kohtalo taitaa vaatia toiminnallisempaa otetta...



Yritin ennen katselua pinnistellä muistiani, mutta eipä sieltä oikein mitään irronnut ja kun ensimmäiset kuvatkin vielä varsin vierailta vaikuttivat, niin luultavasti tämä Mikin ja kaverusten yhteinen koitos on jäänyt lapsuusvuosina väliin ja ensikatselu tapahtuu näin 27 vuotta ilmestymisen jälkeen. Varsinainen tarinahan hipsaisee paljon tuotakin lukemaa kauemmas menneisyyden varjoihin, jossa niitä hämäräpuuhiakin harrasteltiin, ja röyhkeimmät suorittivat katalat tekosensa vieläpä keskellä kirkasta päivää. Mikäpä siinä estäisi, kun valvova silmä sattuu kuulumaan samalle tyypille, joka valtakuntaa kurjistavaa ryöstö- ja rötösretkeä johtaa... Kertoja siis tiedottelee, että aikoinaan onnellista Englantia johti hyvä ja viisas kuningas, jolloin tyytyväisyys ja vauraus vallitsivat kansalaisten keskuudessa, mutta johtajan sairastuessa vyöryi pimeys maan ylle.

Toisen heikkona hetkenä näki eräs julma ja ahne miekkonen tilaisuutensa tulleen ja lähti kansakunnan tilannetta käyttämään häikäilemättä hyödykseen, jonka seurauksena käynnistyi loppumattomalta piinalta vaikuttava ryöstelyn sekä terrorin aalto. Hirmuvallan ja väärinkäytösten jatkuessa alkoi näyttää siltä, että toivo paremmasta hiipuu lopulta kokonaan, eikä onnellisten aikojen pelastajaa mistään löydy kurjuuden kierrettä katkaisemaan ja laittamaan korruptoitunutta kapteenia kätyriarmeijansa kanssa kuriin. Välillä kuitenkin niitä odotettuja suuria sankareita löytyy epätavallisista paikoista, eikä tässäkään tapauksessa välttämättä ihan heti arvaisi, että kerjäläinen koirineen päätyy olennaiseksi osaksi maata mullistavaa tapahtumaketjua.



Mikki ja Pluto siis viettävät tämän tarinan puitteissa pikkuisen vähävaraisempaa elämää kuin missä kaverukset yleensä tavataan ja melko nopsasti saadaan mukaan menoon Hessukin, joka itselle ominaiseen ja hiukan hassuun tapaan yrittää kaupitella jäätelötötteröitä reippaassa lumituiskutuksessa. Perustarpeiden ja muidenkin materialististen seikkojen suhteen kolmikolla siis selkeästi on tiettyjä puutteita, mutta yhteishenki on siitä huolimatta varsin hilpeää luokkaa, kun herkuista haaveillaan ja laulellaan kuninkaallisen elelyn ylellisyydestä. Iloinen hoilotteluhetki kuitenkin löytää loppunsa nopsasti, kun kolmikolle tulee kirjaimellisesti lunta niskaan viilentämään unelmointia ja lähistöltä kapteeni Pekan möykkäävä seurue laukkaa kohti kuninkaan linnoitusta, jonne Pluto päättää porhaltaa hämäräporukan perään.

Mikin pitää tietysti lähteä hakemaan koirakaveriaan takaisin muurien sisäpuolelta, ja samaisten seinien ympäröimänä päiväänsä pikkuisen puuduttavaan tapaan kuluttelee sairaan kuninkaan poika, joka ei lainkaan tunnu innostuvan prinssin oppivelvoitteista ja sattuupa hän kaiken lisäksi olemaan Mikin kaksoisolento noin ulkoisesti. Pihalla Plutoa etsivä Mikki taas saa kärsittäväkseen kovempaa käsittelyä ja hieman holtittomasti säntäillessään Mikki saa aikaan sen verran möykkää, että utelias prinssi saapuu paikalle ihmettelemään, mistä kolina ja pauke johtuu. Kunhan tyypit toisiaan toljottelevat melkeinpä peilikuvina, niin pähkäiltävää riittää kumpaisellekin. Varsin nopeasti prinssi tästä yllätysvierailusta ilahtuu, kun Mikki tupsahtaa paikalle rikkomaan tylsää päivärytmiä, eikä siinä kovin pitkään aivorattaiden tarvitse raksutella, niin onkin jo suunnitelma valmiina.



Prinssi siis haluaisi irtioton arjestaan ja kokeilla huolettomammaksi kuvittelemaansa leikkisää elämää muurien ulkopuolella ilman kuninkaallisia vastuita ja velvoitteita. Mikki taas ei ajatukselle ehdotonta kannatustaan ole antamassa, koska ei ensinnäkään tiedä, miten hänen pitäisi valeprinssinä käyttäytyä. No, prinssi kuitenkin hätäisesti vakuuttelee, että kaikki menee hyvin ja kyse on vain lyhyestä ajasta, joten ennen pitkää tilanne saadaan palautettua takaisin normaaliksi. Näinpä Mikki saa jäädä linnaan, jossa opettajana toimii Polle ja Aku on laitettu pikkuisen kärttyisen palvelijan osaan. Prinssin huviretkestä ei tietenkään tule mitään huoletonta hurvittelua, vaan melkoisen nopsasti hän näkee kuningaskunnan surkean tilan, jossa kansalaisten elämä ryöstelyn ja pelon keskellä kurjistuu jatkuvasti. Linnassa Pekka punoo juoniaan päästäkseen vielä tiukemmin kiinni ehdottomaan valtaan, eli alkaisi olla aika nousta vastarintaan ennen katalien aikaiden toteuttamista...


Samainen tarina on luultavasti tullut useimmille tutuksi muista yhteyksistä, sillä Disneyn lyhytelokuva perustuu Mark Twainin samannimiseen kertomukseen, joka julkaistiin kirjallisessa muodossa jo vuonna 1881. Sittemmin siitä on tehty lukuisia filmatisointeja 1900-luvun alkupuolelta lähtien ja Wikipedian puolella mainitaan myös, että tunnettu tarina vaihdetuista paikoista on innoittanut lisäksi monia teoksia, vaikka ei oltaisikaan lähdetty Twainin kirjoituksia sellaisenaan siirtämään eläviksi kuviksi. Wikipedian tarkempi listaus näistä sovituksista ja filmatisoinneista ei luokittele Disneyn versiota tarkkojen ja alkuperäismateriaalille uskollisten tulkintojen joukkoon, vaan siihen porukkaan, jossa on otettu enemmän vapauksia lähdeteoksen suhteen.

Minulle suurin osa etenkin noista tarkemmista filmatisoinneista on täysin vierasta tavaraa, mutta löyhempiä juttuja on tullut nähtyä ja lisäksi Twainin alkuperäistarinakin luettua joskus aikoinaan. Vaikka muistikuvat eivät ihan eiliseltä olisikaan, niin on kuitenkin helppo ymmärtää, miksei Disneyn tulkintaa ole laitettu tarkempien versioiden joukkoon. Jo kestoninkin takia rankkaa tiivistelyä ja hahmojen tipauttelua on vaadittu sekä taustat tapahtumineen jäävät väkisinkin siinä sivussa vähemmälle huomiolle, kun keskittyminen kohdistetaan sortoa vastaan nousemiseen varsin lyhyeksi kutistetussa aikajaksossa. Loikka toisen tossuihin ja maailman näkeminen jyrkästi omasta poikkeavasta kulmasta käsitellään myös reippaasti nopeutettuun tapaan. Prinssin osuus toimii tässä mielessä minusta paremmin, sillä Mikin lyhyet hetket linnassa elokuvan ensimmäisellä puolikkaalla ovat lähinnä kepeää hassuttelua, eikä tämä sovitus oikeastaan edes yritä kunnolla napata kiinni kirjassa käsitellyistä vaihdettujen roolien monenkirjavista pulmista, vaan höttöisempi huvittelu tosiaan on lähempänä valittua linjaa..



Twainin alkuperäistarina ei oman muistini mukaan mitään kamalan kurjuuden jatkuvaa maalailua ole, mutta Disney on lähtenyt siitäkin selkeästi silotellumpaan suuntaan, ja ehkä voikin väittää, että vaikka Mikki ja ystävät köyhyydestä kärsivät, niin ei heidän elely ole aivan yhtä ankaraa ja lohdutonta kuin alkuperäisteoksessa. Elokuvassa painotetaankin enemmän Pekan ja pahisjoukon uhkaa kuin epätoivoista ja aina vain jatkuvaa arkista ankeutta, mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää, kun jo alussa Disneyn The Prince and the Pauper fanfaareineen ja kertojineen lähtee hakemaan asetelmia rohkealle taistolle väärintekijöitä vastaan. Sävyä onkin säädetty melkoisesti ja leikkisää huumoria tupsahtelee silmille melkoisen usein, mutta onneksi ei sentään silkaksi pelleilyksi lähdetä synkeähkön vireen värittämää tarinaa taittelemaan. Murheellisempia tuokioita siivoillaan kuvien ulkopuolelle, eikä tässä versiossa ole suurelle surulle niinkään kunnolla aikaa tai paikkaa, vaan tosiaan painotukset etenkin lopun lähestyessä seikkailevat toiminnallisempaan suuntaan, kun pitäisi jo päästä miekoilla vauhdikkaasti vääryyksiä oikomaan.


Mikään täyden toiminnan tykitys The Prince and the Pauper ei mielestäni ole, mutta pientä kahnausta ja yhteenottoa ahkerasti harrastellaan läpi koitosten ja kommellusten. Hengenvaaralliset hetket, lohduttoman synkät tyrmät ja kieroilevat kiristykset tulevat joukolle tutuksi touhuksi matkan edetessä kohti päätepistettään. Ennen lopullisia ratkaisuja pitää tietysti laittaa liikkeelle reipas toimintahulina, jossa onkin jo selkeämmin hurlumhei-vaihde päällä ja vakavammat sävyt tuupataan surutta tieltä pois. Viimeisessä taistossa onkin paikalla touhuilemassa sellainen erikoisheppujen ryhmittymä, että vähän väkisinkin finaali kääntyy sekoilevaiseen suuntaan. Enpä sitä sanoisi, ettei tämä toilailu hymyilyttävää hölmöilyä olisi, mutta kenties vaikkapa ne Hessun höpsöilyt ovat hiukkasen väärässä paikassa, sillä räikein huumorihuitelu tosiaan vähän verottelee sitä tarinan haikeampaa puolta.


Sen suuremmin Disneyn linjavalinta kepeämpää vauhdikkuutta suosivaan suuntaan ei ala ärsyttelemään ja onhan tällainen lähdemateriaalin silottelu sekä viihteellistäminen tuttua touhua jo studion varhaisilta vuosikymmeniltä, eli minusta The Prince and the Pauper sopii siihen kuvioon ihan hyvin, vaikkakin Mikin ja kumppanien viskaaminen kauas Englantiin menneille vuosisadoille vähän poikkeava paikka tälle porukalle onkin. Vaihtelua virkistykseksi ja mitä näitä selityksiä nyt onkaan... Mikin tuplaosuus viimeistään takaa sen, että muut sankarit saavat tyytyä selkeämmin sivuosiin, eli jos tahtoisi vaikkapa Akun ärhentelyä ihastella, niin tässä tulkinnassa nämä rähinät jätetään vähemmälle seurannalle.

Noin ulkokuoreen liittyvistä sävyistä ja värityksistä voisi sanoa, että selkeästi on lähdetty hillitsemään loistoa ja kirjoa, kun ruskeaa, harmahtavaa, tummaa ja haaleaa palettia tarjoillaan ankaran ajan koruttoman vaikutelman vahvisteluksi. Kuvakaappauksistakin kuitenkin näkee, ettei paikoin valjummasta tyylittelystä huolimatta ole sukellettu täydellisen harmaaseen ankeuteen, mutta tosiaan melkoisen kauas studion väri-ilotulitteluista tämä teos jää, mikä toki tarinaan ja henkeen sopivaa onkin. Jouluisuus on myös niitä toissijaisia seikkoja tässä tarinassa ja lähinnä tapahtuma-aika sattuu sijoittumaan talvisille päiville, joten elokuvan sisällyttämiselle joulukokoelmaan en ihan tuikitärkeitä syitä onnistu näkemään. Kaikkiaan The Prince and the Pauper on sujuvaa seikkailua, joka ei niinkään jouda arkisempaan eloon asettumaan. Aikaa on rajallisesti ja kuningaskunta pelastettavana, mikä tarkoittaa, että töppösten olisi hyvä liikkua ripeästi ja huisketta, hulinaa ja höpsöilyä harrastellaan kuitenkin niinkin pätevästi, että kyllähän se vähintään kelvollista katseltavaa on, vaikka ei olekaan syytä suosikkilistalle sijoitella.

The Prince and the Pauper (1990) (IMDB)

Mahtaisikohan joulu pikkuhiljaa olla paketissa näin elävien kuvien suhteen tältä vuodelta, kunhan tämä joulukalenteri tulee koluttua...? Aivan kaikkia valmiiksi hamstrailtuja tekeleitä en sittenkään ehtinyt tutkimaan, joten urakkaa jäi seuraavalle kaudelle ihan mukavasti ja luulisin, että lisääkin sitä lajia voi ostoskoriin tässä kuukausien kuluessa kopsahdella. Hivenen keskinkertaisuuteen kallellaan olevan komediavaiheen jälkeen meno muuttuikin varsin Disney-voittoiseksi ja sillä tiellä jatkuu jouluinen elokuvakimara loppuun saakka, sillä pitihän se kolmaskin hyllystä löytyvä talviseen juhlaan liittyvä kokoelma käydä läpi, vaikka hetken verran kävikin mielessä säästely seuraavaan vuoteen. Mitä olen kauppojen tarjontaa tutkinut, niin onhan näitä vastaavia virityksiä vielä ostettavissa lisääkin, eli eivät ole kesken loppumassa. Ainakin Samu Sirkan klassinen jouluinen tervehdys olisi mukava saada jonakin versiona kokoelmaa kaunistamaan ja ehkä tännekin juttujen aiheeksi.

Kertailen noita aiempia koosteita vielä pikaisesti, eli lyhykäisin näistä oli ensimmäisenä vuoroon päässyt seitsemästä vuosiväliltä 1932-1952 poimitusta lyhytelokuvasta runsaan 50 minuutin kokonaisuudeksi kasattu Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends, jonka kautta avautui näkymiä joulupukin pohjoiseen taikamaailmaan, Mikin sekä kaverien jääleikkeihin, kummalliseen herkkukarnevaaliin, Pluton joulukuusipulmiin, ankkojen suureen lumisotaan ja rähistelyjen jälkeen päättelynumeroksi vielä verkkaisempaa tunnelmointia kauniin härkäsadun parissa Espanjan kuumottelevan auringon alla. Donald Duck's Christmas Favourites sisältää pientä päällekkäisyyttä ensimmäisen valikoiman kanssa, joten luistelupäivä ja lumisota tulivat pikaisesti kertailtua, mutta silkaksi toistoksi ei juttu vääntynyt, kun kaikkiaan kymmenen lyhytelokuvan joukosta löytyi sitä uuttakin ihmeteltävää. Vauhtia enemmän painotteleva kattaus on kerätty kokoon vuosien 1935 ja 1951 välistä ja kuvissa käväisevät ankkaystäväiset, Mikki, Hessu, Pluto plus Tiku ja Taku, jotka pääsevätkin määrällisesti melkein puolessa näistä tarinoista hääräilemään. Mielestäni kyseessä onkin oikein oiva runsas 70-minuuttinen kokoelma Disneyn talvista touhuilua leikkisissä ja hauskoissa merkeissä, eli tälle voi kevyesti antaa suositukset, jos sattuu kaipaamaan lumisen kauden huimapäistä huvittelua Disneyn tyylillä toteutettuna. Ainakaan vielä noiden kommellusten ja koitosten jälkeen ei ole käynyt kyllästyminen kimppuun, joten seuraavaa koostekiekkoa koneeseen...

The Prince and the Pauper (Prinssi ja kerjäläispoika)

Sanottakoon heti alkuun, että tämä samainen The Prince and the Pauper tuli juuri viimeksi kommentoitua blogissa ja mielestäni riittävän kattavasti, ettei liene syytä lähteä toiseen kertaan sen koukeroita kovin yksityiskohtaisesti setvimään, vaan linkin kautta voi lukaista mietteet. Oikeastaan samasta syystä jäi uusintakin väliin, koska ensikatselusta ehti kulua vain muutama päivä, eikä kyseinen 27-minuuttinen seikkailu mielestäni niin loistokas ollut, että olisi noin nopsaan pitänyt kertailtavaksi napata. Mark Twainin samannimiseen kertomukseen pohjaava elokuva julkaistiin siis 1990 ja IMDB tietää kertoa, että aluksi sitä esitettiin elokuvateattereissa samaisena vuonna ilmestyneen Disney-klassikon The Rescuers Down Under yhteydessä.


Tiivistetysti tarinan pääajatuksena on, että keskenään melkein kaksoisolennoiksi kelpaavat nuorukaiset viettävät hyvinkin erilaista elämää samassa valtakunnassa. Toinen kerjää kadulla saadakseen päivittäisen leipänsä ja toista valmistellaan tulevan valtiaan velvoitteihin kuninkaanlinnan muurien suojissa, jossa prinssi onkin päässyt kohtalaisesti vieraantumaan kansalaisten koko ajan kurjistuvasta arjesta. Varsinaisen kuninkaan ollessa sairaana, häijy ja häikäilemätön kapteeni käyttää tilaisuuden hyväkseen ryöstääkseen armeijan avulla puolustuskyvyttömiä kansalaisia enenevissä määrin, eikä lainkaan kaunistele otteissaan. Mikki ja prinssi törmäävät sattumalta toisiinsa ja seurauksena prinssi tahtoisi heittää hetkiseksi pikkuisen puuduttavat tehtävänsä ja kadota kaduille viettämään huolettomaksi kuvittelemaansa elämää, mutta paikkojen vaihtaminen paljastaa karulla tavalla, millaiseksi ihmisten arki on ajettu ja pelko sekä puute vallitsee aiemman kukoistuskauden hyvinvoinnin ollessa mennyt haave vain. Prinssi ei voi noin vain antaa vääryyksien jatkua, vaan tahtoo nousta vastarintaan estääkseen Pekan hirmuvallan hurjistumisen ja sehän vaatii parikin napakkaa nujakkaa.

Mukana menossa ovat myös Hessu, Pluto ja Aku, ettei aivan herra Hiiren sooloiluksi lipsahtaisi, mutta kyllähän Mikki valtaosan ruutuajasta itselleen kahmaisee. Kuten aiemmin tulikin kirjoitettua, niin Twainin kertomuksesta kyllä karsitaan kuvioita sekä hahmoja rankemminkin tiivistellen ja samalla synkeähköä sävyä piristellään huumoria ja toimintaakin lisäämällä. Kaikkiaan The Prince and the Pauper on kyllä ihan mukavaa ja vauhdikasta piirrosviihdettä, mutta ehkä niitä hölmöimpiä hömpötyksiä olisi tosiaan voinut pikkuisen nipsiä, niin vakavammasta sävystä olisi saattanut jäädä suurempi siivu jäljelle. Etenkin lopun lähestyessä lisätään kierroksia ja samalla taipumus kohellukseen kasvaa myös, mutta toimiihan se pahisten taltuttaminen näinkin, vaikka miekkoja pitelevät kätöset hivenen levottomasti huiskisivatkin. Jos ei muuta, niin jouluiselle lähtölaskennalle saadaan tavallaan räjähtävä alku ja siitä on hyvä jatkaa seuraavaa luukkua availemaan...

The Prince and the Pauper (1990) (IMDB)

The Art of Skiing (Hiihtämisen taito)

Jos Mikin ja kumppanusten kamppailut valtakunnan hyvinvoinnin palauttamiseksi eivät kovin paljoa olleet ehtineet muistikuvista haalistua, niin suunnilleen samaa voinee väittää Hessun hassun hiihtokoulunkin osalta. Nimittäin tämä noin kahdeksanminuuttinen urheilevainen hupsuttelu vuodelta 1941 on tuon aiemmin katsellun kokoelman Donald Duck's Christmas Favourites lopettelujakso ja tarkempi kommentointi löytyy kyseisen tekstin yhteydestä. Uusinta näinkin nopsasti osaltaan vahvistelee, ettei kummallinen laskettelurupeamakaan mitään kertakäyttötavaraa ole, vaan Hessun omituiset opit suksisuhauttelun saloihin ja vallan vinksahtaneet koukerot kiemuroineen laittavat edelleen helposti hymyilemään. No, ehkä on katsojassa vikaa jälleen, mutta eipä toistollakaan silti mene täysin perille näiden niksien nerous, mutta niinkin kivaa kohellusta on joka tapauksessa, ettei tarvitse mutisemaan ja manailemaan ryhtyä.

Jyrkkien rinteiden ja tiukkojen kurvien peloton sankari löydetään torkkuilemasta vuoristohotellin pehmeästä pedistä ja vauhtiin pääseminen vaatii aikansa, sillä pukeutuminen ja välineiden käsittely vaikuttavat unisilmäiselle urholle hyvinkin haastavilta hommilta. Vähitellen saadaan ne housutkin kovan kamppailun jälkeen jalkaan ja voidaan pinkaista pihan puolelle kokeilemaan kuinka kulkee ja löytyykö luistoa. Mahtavat näköalat innostavat opetusvideon kertojan lausahtelemaan komeasti, kun taas Hessu kunnostautuu komeassa kompuroinnissa, mutta kukin tyylillään... Tavalliset käännökset ja liikkeet olisi varmaan hyvä hallita ennen uskaliaimpia syösyjä, mutta minkäs sille voi, jos suksien ja hiihtäjän yhteistyö ei millään lähde sujumaan? Hessu-parka laitetaan esittelemään katsojille monenmoista temppua, eikä menoa ainakaan toimintaköyhäksi sovi syytellä, koska taukoja ei pahemmin ole ja loppua kohti on selkeää hurjistumista havaittavissa. Laskettelun ja pujottelun kautta päästään hyppyrimäkeen, josta huimapäinen kiiturimme kykeneekin itsensä kiihdyttämään loistokkaaseen lentoon, jolloin koko kohellusrupeama saa mainion muksauksen kaiken kruunuksi ja siinä samalla suo sympaattiselle suksihepulle ansaitun levon. Hyvää hessuilua alusta loppuun!

The Art of Skiing (1941) (IMDB)

Alpine Climbers (Alppikiipeilijät)

Vuorien valloittelua ei sovi yhden koitoksen varaan jättää, joten heti perään saadaan seuraava esimerkki, joka löytyy myös tuon mainitun Donald Duck's Christmas Favourites -koosteen loppupuolelta. Tosin sillä kiekolla nämä kaksi ovat toisessa järjestyksessä, eli tämä varhaisempi noin yhdeksänminuuttinen seikkailu vuodelta 1936 on laitettu Hessun hiihtelyjen edelle. Pikauusintojen sarjaan siis tämäkin sijoittuu, eikä onneksi toistolla tylsäksi tapaukseksi osoittaudu, vaan edelleen pitää paikkansa oman listan huippupäässä, ainakin jos mietiskelen näkemiäni Mikin touhuja. Kolme kaverusta ovat tässä pätkässä päättäneet hipsaista hengenvaaraa halveksuen kohti korkeuksia ja heti alusta saakka kiipeily vaikuttaa hapuilevalta harrastelulta, joten kyllähän siitä odotetusti sekoilua seuraa ja pitää niitä nyrkkejäkin nostella, kunhan saadaan vauhtia päälle sekä raivoa nousemaan lakin alle.

Edellisen katselun yhteydessä tokaisin, että kolmikosta Pluto saa ruutuaikaa vähiten, mutta enpä enää olisi niin varma asiasta, eikä näin toistamiseen tarkasteltuna hauva missään tapauksessa epäreiluun paitsioon minuuteissa mitattuna jää, ja vieläkin olen sillä kannalla, että koirulin kummalliset toilailut ovat hengeltään riehakasta räksyttelyä ja loppua kohti vain rähinä lisääntyy, kun pahasti kohmeinen koira saa sisuksiinsa kuumaa kulauteltavaa mielialaa nostattelemaan. Pluto ei tietenkään ole ainoa, jolla alppirieha lähtee vähän käsistä, vaan kyllähän Aku ja Mikki onnistuvat myös luomaan itselleen varsin tukalat tilanteet, eli kärhämöintiä riittää ja kynnys mukilointiin vaikuttaa olevan varsin alhaalla. Useammallakin epelillä ovat hermot herkässä, kun Aku mittelee voimiaan nyrkit pystyssä vihaisen vuorivuohen kanssa ja Mikillä taas on vastassa kiukkuisten kotkien lentolaivue. Kivuliaita pukkauksia ja teräviä nokkaisuja saavatkin sankarimme kokea nahoissaan, mutta kyllä sitä takaisinkin osataan antaa. Piirretyn puitteissa sattuu ja tapahtuu monenmoisia mätkäyksiä ja kopsauksia, eikä oikein enempää viitsisi vaatiakaan. Hurjaa kiipeilyä ja retkeilyä kolmikko saakin aikaan ja jälleen koko pieni pakkaus on vieläpä varsin kaunista katseltavaa, eli edelleen molemmat peukut ylös kaverusten kommelluksille.

Alpine Climbers (1936) (IMDB)

Donald's Snow Fight (Suuri lumisota / Akun lumisota)

Uusinnoista on jo ollut puhetta ja päällekkäisyydet noiden kahden jo mainitun aiemman kokoelman kanssa jatkuvat, sillä Akun ja poikien talvisen päivän taisto on tällekin levylle laitettu. Ilmeisesti alkujaan 1942 ilmestynyt seitsenminuuttinen Donald's Snow Fight on kohonnut lumisen kauden klassikoksi ja näinpä se tuli nähtyä jo neljännen kerran runsaan parin kuukauden aikana. Tarkemmat kommentit löytyvätkin tuon lokakuun lopulle johtavan linkin kautta, mutta senpä sanoisin kuitenkin, että on mukava huomata, kun ahkerasta toistelusta huolimatta tuntuu löytyvän pieniä jippoja, jotka ovat aikaisemmilla vilkaisuilla vilistelleet silmien ohi. Keljun kelkkailun kautta kohonnut katkeruus vie ankkanelikon varsin mahtavaan mittelöön, jossa ei pelkkiin lumipalloihin tyydytä, vaan lopulta ilmassa viuhuu tulinuolia ja järeämpääkin mötkälettä. Paketti vaikuttaa vieläkin varsin viilaillulta ja viimeistellylyä, enkä sieltä seasta oikein onnistu löytämään tylsiä tuokioita, ja niinpä vimmainen vääntö pitää paikkansa omien ankkasuosikkien joukossa. Jospa kuitenkin mahdollinen viides katselu kuitenkin siirtyisi kauemmas tulevaisuuteen...

Donald's Snow Fight (1942) (IMDB)

Wynken, Blynken & Nod (Tuike, Välke ja Huis)

Hiukkasen kokoelman keskivaiheiden jälkeen katsojaa lähdetään kuljettelemaan kohti muita maailmoja ja utuisen unenomaisia tunnelmia, sillä vuoron saa Silly Symphonies -sarjassa vuonna 1938 julkaistu kahdeksanminuuttinen seilailu, joka ainakin minulle oli ennakkoon ihan vieras tapaus. Tällä kerralla lähdemateriaalina on käytetty Eugene Fieldin samannimistä runoa vuodelta 1889, jonka voi lukaista vaikka Wikipedian puolelta. Fieldin tekstiä kuullaankin kauniin animaation yhteydessä laulettuna, mikä lisäilee lyhyen ja omalaatuisen seikkailun viehätystä entisestään. Miksikään kovin tarinapainotteiseksi ei tätä pätkää varmaan ole viisasta väittää, vaan ennemmin se ihastuttaa katsojansa pienillä kommelluksilla ja lumoavien kuvien virralla, joka tarjoaakin mielikuvituksellisia ja toismaailmallisia maisemia.

Kuviltaan tai sanoiltaan kyseessä ei ole mikään erityisen jouluinen matka, mutta eipä siitä silti tee mieli lainkaan muristella, koska noin muuten tämä öinen purjehdus kohti tumman taivaan ihmeellisyyksiä onnistuu voittamaan helposti puolelleen ja tuntuu oikein oivalta jäähdyttelyltä edellisten koitosten perään. Eihän poikien matka ihan tyyntä kyytiä tietenkään ole, mutta miekkataistoihin, hyppyrimäkiin, vuorikiipusteluihin ja lumisotaan verrattuna kyseessä on selkeästi vähemmän rähinää ja yleistä koheltelua painottava teos. Puukenkävene vie hiljalleen nuoria matkaajiaan kohti toinen toistaan kiehtovampaa kohtaamista, kun kaverukset ensin yrittävät herkkusyöteillä narrata kujeilevia tähtikaloja haaveihinsa ja siitä jatketaan veneilyä eteenpäin. Vauhti vain yltyy, kunhan napataan komeetasta kiinni ja ennen kuin kotimatkalle päästään, niin parikin pilveä puhkuu tuulta purjeisiin, joten saadaanhan sitä myrskyä ja myräkkääkin aikaiseksi. Hetkoset soljuvat varsin mukavasti silmien ohi ja unenomainen sekä taikamainen tunnelma syntyy luontevasti jo oikeastaan ensimmäisen virran viedessä, eikä näiltä harharetkiltä ihan heti haluaisikaan herätä. Ihastuttava ja rennosti etenevä seikkailu tavoittaa ihmeellisten näkymien lisäksi myös suloisiakin tunnelmia ja osoittautuu lopulta varsin positiiviseksi yllätykseksi. Lopputuloksena onkin visuaalisesti omalaatuinen sekä miellyttäviä värähtelyjä tuova teos.

Wynken, Blynken & Nod (1938) (IMDB)

Winter Storage (Talven varalle)

Kaukaa tähtien takaa tullaan takaisin lähemmäs maata ja siinä samalla annetaan vuoro oravaystäväisille. Tikun ja Takun talvivarastotuskailut tulivat edellisen Disney-kokoelman kautta hyvin tutuiksi ja niiden joukosta tämäkin terhojahti on napattu. Pitäisi siis saada riittävä määrä popsittavaa talteen pitkän talven varalle, mutta kaksikosta toinen tahtoisi lepäillä ja loikoilla ilman isompaa murehtimista. Tarkkaan mitattu tavoite vaatii kuitenkin raskastakin raadantaa ja homma vaikeutuu entisestään, kun kaverukset huomaavat, että puustoon on iskenyt terhokato. Aku nimittäin tarvitsee samaisia siemeniä, jotta voisi metsittää aukkopaikan kasvamaan tammea, eli siinäpä olisi lähtökohtaa terhotaistolle. Kyllähän kieltämättä pienimuotoista yhteenottoa ja kopsauttelua lähdetäänkin kehittelemään, mutta linkitetyn kokoelman sisältämistä Tikun ja Takun koitoksista tämä on kuitenkin mielestäni vaisummasta päästä. Katsoja siis selviääkin ilman mitään isompaa hengästymistä, mutta loppupuolen vyöryttäminen kuitenkin koettelee Akun yläkertaa niinkin kovasti, että taitaapi ankkaparka pikkuisen pimahtaa höykytyksen päätteeksi. Kieltämättä elokuva on ihan hyvää hupsuttelua, mutta sanoisin kuitenkin, että siitä huolimatta tämän valikoiman heikompaa puoliskoa.

Winter Storage (1949) (IMDB)

The Small One (Pikku aasi / Tuuma)

Suloinen satu pojasta ja aasista tuli jouluaaton aikoihin tutkittua vähän kuin ennakkomaistiaisena tältä kiekolta, koska en malttanut odottaa ja lisäksi vanhojen sekä kultaistenkin muistojen perusteella tämä tuntui parhaalta vaihtoehdolta juuri siihen hetkeen. Vajaa viikko sitten tästä vuonna 1978 ilmestyneestä noin 25-minuuttisesta lämminhenkisestä vaikkakin haikeasta tarinasta tuli turistua enemmän ja ne jutut löytyvät siis tuolta: The Small One. Aiemman kirjoittelun yhteydessä tulikin todettua, että 1970-luku oli edeltäneen vuosikymmenen tapaan hiljaista aikaa klassikkojen suhteen, mutta on hyvä huomioida, että 1977 oli poikkeuksellinen vuosi, koska silloin ilmestyi kevään puolella The Many Adventures of Winnie the Pooh ja kesällä The Resquers. 1978 taas oli Disney-klassikkojen osalta välivuosi ja taukoa jatkuikin 1980-luvun alkupuolelle saakka. IMDB kertoo, että The Small One pääsi kuitenkin elokuvateattereihin, kun Pinocchio sai uusintakierroksen.


Varsinainen tarina vie huomattavasti kauemmas menneisyyteen kuin vain vajaat puoli vuosisataa, joten kelloa käännelläänkin sellaiset pari vuosituhatta taaksepäin ja paikaksi valikoituu syrjäinen aasitalli asukkaineen, jossa ollaan murheellisten päätösten äärellä. Joukon vanhin ja pienin aasi on vierivien vuosien aikana menettänyt voimiaan siinä määrin, ettei enää kykene täysipainoiseen taakankantoon ja isä puheleekin pojalleen, ettei perheellä enää ole varaa aasivanhusta ruokkia ja se pitäisi pikaisesti läheisessä kaupungissa myydä uudelle omistajalle, joka toivottavasti päästäisi eläkeikää lähestyvän eläimen vähemmällä raadannalla. Sanomattakin on selvää, että poika järkyttyy pahasti, mutta tahtoo kuitenkin itse lähteä taluttamaan rakasta ystäväänsä viimeiselle yhteiselle taipaleelle, eikä päivästä näytä oikein missään mielessä tulevan helppo.

Pienimuotoinen ja rauhalliseen tahtiin etenevä tarina koskettaa katsomossakin ja pojan huolissa sekä surussa on hyvin helppo elää mukana päivän kääntyessä pikkuhiljaa yötä kohti. Kaiken piinan ja häijyn kohtelun päälle näyttää olevan luvassa lohdutonta tepsuttelua hiljentyneen kaupungin pimeillä kaduilla, mikä vähän väkisinkin vetää silmät kosteiksi ja kyllä siihen pelastavaan kohtaamiseenkin liittyy surumielisyyttä, mutta sanoisin, että varsin hyvänlaatuista sellaista. Kokonaisuutena tämä tarina onkin liikuttavan haikea, kaunis sekä hellyttäväkin ja laittaa lopulta mieleen runsaasti lämpöisiä ajatuksia, mikä onkin mainio tapa lopetella jouluista elokuvakokoelmaa, eikä tätä katsojaa tympäissyt lainkaan vilkaista The Small One toistamiseen näin pikaisesti. Sivuseikkana lisättäköön, että joulupäivänä kuuntelin pitkästä aikaa Johnny Cashin teemaan sopivaa levyä The Christmas Collection, jolta löytyvä kappale Little Gray Donkey näin lähekkäin suloisen elokuvan kanssa kuultuna yhdistyikin kivasti kuviin. Noin muuten kyseisessä laulussa uskonnollinen ulottuvuus on jo paljon vahvemmin esillä ja elokuvan vahvuutena pitäisinkin, että ystävyys ja vaikea luopuminen menevät hengellisen julistuksen edelle.

The Small One (1978) (IMDB)



Lyhytelokuvien välissä avautuvien joulukalenteriluukkujen ja niiden aikana kuultavan laulun kautta tarinoita on yritetty edes löyhästi liittää toisiinsa, eikä vain pötkötetty peräkkäin, mutta eivät nämä lyhyet välivälähdykset paljoakaan lisäarvoa varsinaiseen sisältöön mielestäni tuo. Kun kaikki seitsemän tarinaa ja laulelut lasketaan yhteen, niin kokonaiskesto venähtää noin 95 minuuttiin, eli näistä joulukuun kokoelmista Countdown to Christmas on selkeästi mittavin rupeama, mikä on pitkälti ensimmäisen ja viimeisen elokuvan ansiota. Noihin kahteen muuhun levyyn verrattuna päällekkäisyyttäkin löytyy jo kohtalaisesti, koska esimerkiksi Donald Duck's Christmas Favourites pitää sisällään neljä samaa pätkää, eli voinee harkita, haluaako hamstrailla samoja seikkailuja useampaan kertaan kokoelmaan.

Itse en kuitenkaan ole toistelevaisista sisällöistä niin pahoillani, koska nuo molemmat pidemmät avaus- ja lopetusnumerot minulta aiemmin uupuivat ja etenkin herkisteleväisen aasisadun tahdon ehdottomasti omistaa. Myös utuisen kaunis Wynken, Blynken & Nod kelpaa kyllä hyllyyn, eli eipä tarvitse katumuksia harrastella, varsinkaan kun hyväkuntoinen kiekko löytyi läheiseltä kirpputorilta euron hintaan, jonka mieluusti maksaa tosiaan jo pelkästä päätösosuudesta. Mielestäni pakkaus sisältääkin mukavasti vaihtelua, eikä yhtään kehnoa kertomusta ja osa jutuista taitaa kaiken lisäksi edustaa Disneyn lyhytelokuvatuotannon vähän harvinaisempaa laitaa, jota ei ihan jokaiselle levylle ole laitettu. Näihin mietteisiin onkin hyvä lopetella Disneyn joulukoosteiden kommentointi tämän vuoden osalta, mutta eiköhän sitä heräile halua palailla seuraavan kauden koittaessa piirrettyjenkin pariin ja uusia touhukkaan talvisia seikkailuja kohti!

Ennen kuin kurkistelen kohti uusia elokuvaelämyksiä, niin ajattelin vielä vilkaista, millaista oli meno kotikatsomossa kuluneen vuoden osalta ja siitä jokunen sananen. Päätin taas pätkiä tekstipötkön kahteen osaan, ettei tulisi mitään mahdottoman pitkää lätinää ja voi näin hiukkasen enemmän ottaa mukaan kommentointiin niitäkin koitoksia, jotka eivät blogiin katselun yhteydessä päätyneet. Aiempiin vuosiin verrattuna näitä kommentoimatta jääneitä olikin luultavasti paljon tavallista enemmän, koska kesäkauden koittaessa kaikki aika tuntui karkailevan aivan muihin puuhiin kuin elokuvakirjoitteluun ja siksipä siis sivuston päivittely kuivahti miltei kokonaan. Kaipa se on ihan hyvä, että kiirettä ja tekemistä riittää, mutta hiukan kyllä nuo hiljaisemmat kuukaudet harmittavat.

Noin muuten määrän ja monipuolisuuden osalta 2017 oli kuitenkin ihan hyvä rutistus, eikä näistä tarvitse mielestäni paljoakaan valitella. Kesällä toki oli hiljaisempaa, mutta syys- ja talvikaudella katsoja kyllä viihtyi kiitettävästi ruutua kyttäämässä ja jos olen oikein kirjaillut ja laskenut, niin kaikkiaan katsottuja kertyi 411 kappaletta, jonka päälle vielä jokunen televisiosarja. Ainakin määrän osalta lukema on samassa suuruusluokassa kuin vuonna 2016, mihin olen ihan tyytyväinen. Yleisesti voisi sanoa, että paljon tuli taas uusintoja, mutta melkoisen monia ilahduttavia ensikatselujakin ja jokunen isompi elokuvaelämyskin. Mitään selkeää yksittäistä teemaa ei valinnoissa ollut, vaan sekaan sopi vähän kaikkea maan ja taivaan väliltä. Alkuvuosi oli jälleen aktiivisinta aikaa, sillä ensimmäisten neljän kuukauden aikana tuli kirjoitettua yli puolet blogin teksteistä ja samalla melkein puolet koko vuoden katseluista, eli erottelen tämän tiivistahtisemman tuijottelurupeaman vuosisummailun ensimmäiseksi osaksi ja tarina alkaa tuttuun tapaan tammikuun tiirailuista.



Tammikuussa edeltäneen vuoden tiivistelyjen (Hyvin se lähti... ja ...mutta sitten lässähti, eli elokuvavuosi 2016) jälkeen uuden vuoden vauhdittajaksi valikoitui perinteitä seuraillen Jackie Chanin tuotannosta vähintään keskinapakka nujakointi Mr. Nice Guy, joka olikin tuossa vaiheessa ehtinyt jo 20 vuoden ikään, eli eipä tullut poimittua Jackien tuoreimpien teosten joukosta, mutta toisaalta ei vanhimpien klassikoidenkaan sarjasta. Jackien esittämä kuuluisa televisiokokki päätyi jokseenkin epäonnekkaasti keskelle häijyjen ja häikäilemättömien rikollisten keskinäisiä selvittelyjä ja toki poliisivoimatkin yrittivät perässä pinkoa. Kyllähän näistä väännöistä useampikin varsin reipas ja näyttävä kohkaavanlainenkin kohtaaminen kasailtiin kokoon, etenkin, kun omasta hyllystä löytyi vain länsimarkkinoille suunnattu käsittääkseni toimintapuoleen pikkuisen enemmän panostava lyhyempi leikkaus elokuvasta.

Ainoastaan höpöttelyä ei tästä lyhyemmästä julkaisusta oltu silti nipsitty pois, vaan kuten tuossa taannoisessa tekstissä naputtelin, niin on sieltä lähtenyt myös melkoisen monta tylympää väkivaltapurkausta ja arvelisin, että tavoitteena oli markkinoida Jackieta länteen leppoisampien toimintakomedioiden tähtenä, eikä siihen menoon esimerkiksi sivullisten suruton piekseminen välttämättä niinkään sulavasti sekoitu. Väittäisin kuitenkin, ettei Mr. Nice Guy editoitunakaan näkemyksenä edusta mitään Jackien kilteintä toimintakomediaa, vaan on otteiltaan ja sävyiltään huomattavasti lähempänä kovanyrkkistä osastoa kuin vaikkapa koko perheelle tarkoitettua hassua hömpötystä. Vauhtia ja vaaraa siis löytyi mielestäni vähintään riittävästi, eikä siitä näyttävyydestäkään tarvinnut paljoa parkua, vaikka stunttaiteen huimapäisimmät huitelut tai tiukkojen potkunäytösten parhaimmisto eivät tätä teosta kaunistaneetkaan. Kaikkiaan kuitenkin komediallisena toimintaviihteenä tarjoiltiin vaihtelevaa ja vauhdikasta tuhtomista, jota ei ole liialla totisuudella tärvelty, eli kaipa kokonaisuutena Mr. Nice Guy oli sopivan hurja ja hauska alkukiskaisu uudelle elokuvavuodelle.



Joulun elokuvaurakasta jäi vähän jälkipaloja pureksittavaksi seuraavalle vuodellekin, koska kohtalaisesti tykkäämäni Rare Exports innosti käymään tammikuun puolella levyn lisukesisältöä läpi. Näinpä mukaan blogin sivuille pääsivät tätä varsinaista ja vähän vinksahtanutta tummasävyistä jouluista seikkailua edeltäneet lyhytelokuvat Rare Exports Inc. ja The Official Rare Exports Inc. Safety Instructions 2005, jotka isommalla budjetilla tehdyn pitkän elokuvan jälkeen nähtyinä eivät välttämättä parasta vaikutusta saaneet aikaan. Mielenkiintoisia ja viihdyttäviä lyhytelokuvia nämä kuitenkin olivat ja onkin ihan asiallista menoa laittaa ne julkaisulle mukaan. Noihin kahteen ei Helanderin synkähkön joulumaailman ihmettely osaltani jäänyt, vaan Rare Exports tuli kertailtua kera kommenttiraidan ja siitä syntyi pienoinen triviateksti teoksen taustoista. Kaikista noista vähintään kohtalaisesti tykkäilen, mutta en silti itseäni laske näiden tylyjen tonttujen suurimpien ystävien joukkoon. Luulen kuitenkin, että jossakin vaiheessa tekee taas mieli kurkata tänne joulun nurjemmalle ja pimeämmälle puolelle, että millaisia tuomisia pukilla ja kätyriapulaisilla olisi ojennettavanaan vähemmän kilteille lapsukaisille.

Näihin joulun jälkikatseluihin lukeutui myös How the Mole Got His Trousers, joka koostui viidestä vaihtelevilta vuosilta keräillystä lyhyestä animaatiosta. Kyseistä kokoelmaa markkinoidaan välillä mielestäni hieman harhaanjohtavasti juuri joulujuttuna, mikä on sinänsä löyhästi oikeutettua, koska paketin aloittaa tarina The Mole and the Christmas, mutta tämä tosiaan on kestoltaan vain viisiminuuttinen pikkuinen pyrähdys jouluaiheeseen, kun taas valtaosa sisällöstä liittyy ihan muihin menoihin ja levyn viimeinen nimikkotarina How the Mole Got His Trousers on selkeästi se pääjuttu, mihin kokoelman englanninkielinen nimikin viittaa. Sinänsä sympaattista ja sydämellistä touhuilua Myyrä ystävineen puuhastelee, vaikkakin välillä kyseenalaisiin keinoihin turvautuen, mutta itse en ole näiden osalta lähtenyt elokuvahyllyä pulskistamaan tämän enempää, vaikka silloin tällöin se useamman levyn kokoelmakoppa tuleekin kaupoissa varsin edulliseen hintaan vastaan. Ehkä joskus, ehkäpä ei...



Aivan ainokaiseksi animaatioksi ei tämä myyräily tammikuussa jäänyt, vaan olihan Akullakin halua jatkaa rähinöitään, joista tulikin varsin maukas mallipala, kun jatkoin edellisenä vuonna alkanutta lyhytelokuvaurakkaa kolmikolla A Good Time for a Dime, Early to Bed ja Truant Officer Donald. Näin melkeinpä vuotta myöhemmin muisteloidessa selkeästi parhaana on mieleen jäänyt mainituista viimeisin, eli Akun jääräpäinen jahti poikien palauttamiseksi koulun penkille. Sinnehän kaverukset kannetaan, vaikka henki menisi, eikä periksi anneta luikureita kovistellessa! Edelleen heittäisin tämän huvittelun kevyesti Akun huippuhetkien joukkoon. Keskitasoa parempien joukkoon kuuluu mielestäni myös varsin epätoivoinen unisteluyritys Early to Bed, jossa ankkaparka ei vain millään saa ansaittua lepohetkeään, vaan joutuu väsyneenä käymään mainion merkillisiä kamppailuja sekä koettelemuksia, eikä siltikään niitä kauniita unia toiselle suoda.

Yhtenä ajatuksena oli aloitella vanhaa kotimaista kansanperinnettä kuvaavien lyhytdokumenttien katselu vähän kuin Suomen juhlavuoden kunniaksi, koska mielestäni välillä tässä yhteydessä turhan usein muistelointi menee sotapainotteiseksi, joten edeltäneiden vuosikymmenten tehtyjen töiden ja harrasteiden katselu sekä niiden summailu blogiin tuntui sopivalta poikkeamalta. Urakka alkoikin varsin kiehtovissa merkeissä elokuvaparilla Haaparuuhen synty ja Hämeenkyrön heinänteko. Näistä etenkin ensimmäinen oli erityisen antoisaa nikkarointia ja kehuttavankin selkeästi toteutettu. Kovin pitkään en malttanutkaan jatkoa vartoilla, vaan nopsaan sai vuoronsa seuraava tupla Kaskisavun mailta ja Rauman pitsit. Jälkimmäinen ei mitään isompaa vaikutusta valitettavasti tehnyt, mutta kaskeamiseen liittyviä ponnisteluja ja raatamista savuisin sekä hikisin kuvin avaava dokumentti pitää edelleen paikkansa parhaiden joukossa. 14 minuuttiin olikin tiivistetty paljon asiaa ja paketti pysyi silti hyvin kasassa. Lisäksi arkinen aherrus oli suunnitellusti ja kauniisti taltioitu kuviin, eikä hutiloinnista ollut juuri merkkiäkään havaittavissa.



Vakavampien asioiden vastapainoksi vaaditaan usein hassua hömppää ja siinä vaiheessa kuviin kutsuttiin länsinaapurin vanhat sekä sympaattiset kaverukset Stig-Helmer ja Ole. Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) olikin ja ystävysten viides yhteinen reissu, vaan eipä viimeiseksi jäänyt, mikä onkin hieman valitettavaa, koska mielestäni terveyshupailu olisi ollut näin jälkikäteen nähtynä paljon osuvampi ja lämpöisempi lopettelu kuin selkeästi myöhemmin ilmestynyt väsähtänyt viimeistely. No, alkupuolella tosin tämä elintapamuutoskin tuntui kohtalaisen tökkivältä tavaralta, mutta lähtihän se juttu kuitenkin kavereilta luistamaan vähän varkain ja lopun lähestyessä ilokseen huomasi nauttivansa menosta melkoisesti. Luulen kuitenkin, että jos ei aiemmista koitoksista ole hirmuisesti innostunut, niin Terveysmatka on siinä tapauksessa enimmäkseen tylsää takkuilua.

Omasta mielestäkin tyyppien parhaat palat ja päivät on aiemmissa elokuvissa nähty, mutta eipä tehnyt mieli tuomita tätä lisäystä kehnoksi tai turhakkeeksi, mihin liikuttavallakin lopettelulla oli vahva vaikutus. Kauniiseen ja verkkaiseen tunturimaisemaan hyvien ystävien keskelle olisikin ollut mielestäni mitä parhain paikka laittaa päätepiste hullunkurisen ja koheltavaisen matkaajan elokuvaseikkailuille, mutta Lasse Åbergilla oli kuitenkin muita suunnitelmia luomansa hahmon jatkon suhteen. Samalla toki ilmestyi mitä mainioin tekosyy kertailla ne Stig-Helmerin varhaisemmat reissut, eli Sällskapsresan eller Finns det svenskt kaffe på grisfesten (Seuramatkat - Eli Missä ovat possujuhlat?), Sällskapsresan II - Snowroller (Seuramatkat 2 - hassunhauska hiihtoloma), SOS: En segelsällskapsresa (SOS - purjehdusreissu) ja Den ofrivillige golfaren (Golffari) pääsivät uusintakierrokselle. Kyllähän sieltä tammikuun pimeisiin iltoihin irtoilikin leppoisaa lomailua ja etenkin ensimmäinen ja kolmas huokuivat aurinkoista ja kesäistä kuvastoa kuljettelemaan pakkaspäiviä hetkiseksi pois mielestä. Osa näistä onkin mielestäni lajissaan niinkin viihdyttävää ja hyväntuulista huvittelua, että varmaan tulee vielä monia kertoja katseltua.



Blogiin saakka päätyneet sekalaiset tekeleet edustavat vain paria kourallista tammikuun tuijotteluista, sillä kokonaismäärä hipsaisi yli 70 kappaleeseen, eli tulipa siinä muutamakin myöhäisillan tunti tärveltyä. Etenkin ihan alkuvuodesta toiminta tuntui maistuvan varsin mainiosti, koska Jackien kovakenkäisten kokkausten perään lähti Tom Cruise maailmaa pelastamaan viidettä kertaa Ethan Huntina. Mission: Impossible - Rogue Nation kulkikin kivan vimmaista vauhtia parin tunnin verran, eivätkä omat silmät sieltä seasta paljoakaan purnailtavaa löytäneet, vaan näyttävää tuhoa ja tulitusta harrasteltiin ripeään tahtiin, eikä stunttien suhteenkaan vielä ollut mielikuvituksen köyhyys voittoa vienyt. Vieläkin kovemmin iski London Has Fallen, jossa kaupunki joutui rankan vyörytyksen kohteeksi terroristiporukan yrittäessä päästää päiviltä maailman merkittäviä. Otteet ja keinot olivatkin reippaita sekä riehakkaita ja pääosassa pahiksia niittävä Gerard Butler heilui kameran edessä kasvoillaan virne, joka oli viestivinään, että kaveri näistä tylyistä tappotöistään isomminkin nautti. Ehkei tämä ole kaikille mitään herkkua, mutta tiukempaa toimintaa arvostavalle saattaa hymyä nousta huulille useampaankin kertaan kuolettavia koitoksia katsellessa ja itse yritän ehdottomasti hankkia samaisen hepun ensimmäisen elokuvaseikkailun myös katseluun.

Jackien tempauksetkaan eivät tuohon mainittuun teokseen jääneet, ja niinpä hänen osaltaan tammikuun saldo kasvoi kaikkiaan neljään elokuvaan. Uudempaa laitaa näistä edusti aarteenmetsästysreissailu vuodelta 2012, eli Chinese Zodiac, joka oli onneksi parempi kuin pelkäsin, sillä kauhukuvissa oli väsähtänyt ja väkinäinen jatko edellisen vuosituhannen puolella tehdyille aiemmille osille. Toimintaa kyllä löytyi, eikä hitaita hetkiä hirmuisesti ollut, joten kaikesta vilskeestä ja vaihtuvista maisemista johtuen jälkeen jäikin varsin innostunut olotila. Tarinassa nyt oli vähän töksähtelyjä ja typeryyksiä nähtävissä, mutta sellaisia pieniä pökkelöintejä helposti antaa anteeksi, jos nujakkapuoli rullailee reippaasti. Suunnilleen heti perään teki mieli ottaa vertailuun vähän vanhempaa ja hengeltään erilaista Chan-ryminää, jolloin näppeihin tarttui Jackien hieman epäonnekaskin varhainen yritys vallata Yhdysvaltojen markkinoita. The Protector jatkaa edelleen hänen keskisarjassaan, eikä tämä uusinta tuonut merkittävää nousua tai laskua arvostukseen. Pari päivää myöhemmin uusintavuoroon pääsi Rush Hour 2, jonka arvostuksesta voisi sanoa samat sanat, eli keskitasoa, eikä mielipide kertailulla juuri muuttunut. Väittäisin kuitenkin, että Rush Hour 2 kuitenkin on Jackien moniin tuolloisiin amerikkalaisiin tuotantoihin vertailtuna ihan pirteä ja viihdyttävä tapaus, enkä lähtisi moittimaan paljoakaan edeltäjäänsä heikommaksi.



Herra Chan ei tosiaan ollut tammikuun ainoa potkusankari, sillä tahdoin kenkiä alkuvuoteen kunnolla vauhtia urheilullisessa hengessä, jolloin Chia-Hui Liun (Gordon Liu) tähdittämä Shaolin-trilogia tuli taas ajankohtaiseksi ihmeteltäväksi. Näistä pari ensimmäistä elokuvaa, eli The 36th Chamber of Shaolin ja Return to the 36th Chamber toimivat edelleen erinomaisesti. Etenkin treeniosuudet innostivat katsojaakin liikkumaan ja muutenkin molemmat kuuluvat mielestäni lajinsa merkkiteoksiin. Disciples of the 36th Chamber taas olisi voinut pudota pois tältä kierrokselta, sillä vaikka kungfuilu olikin edelleen näyttävää ja taidokasta, niin yleinen rasittavuus hahmojen puolelta verotteli voimakkaasti yleistä elokuvailoa. Kurjaan kehnouteen ei silti tipahdettu, mutta selkeästi eri laatuluokkaan kuin edeltäjänsä. Mieli teki vilkaista myös uudempaa miekkahuisketta ja siihen nälkään kelpasi Michelle Yeohin Reign of Assassins, jossa ei mitään puhtoisimpia sankaritarinoita ruudulle tuotu, vaan jonkinlaista sovitusta yritettiin löytää. Valitettavasti aivan kaikki osaset mystisimpine metkuineen eivät täydellisesti kohdilleen kliksahdelleet, mutta ihan kiva ja näyttävä teos kuitenkin oli ja se varmaan tulee toistekin tutkittua.

Kamppailulajitaitojen esittelyn lisäksi sekaan sopi muutakin toiminnallista seikkailuviihdettä, ja osittain pikkuisen kummallisiakin tapauksia. Siitä hienoista outoutta huokuvien tekeleiden sarjasta napattakoon esimerkiksi vaikkapa Johnny Deppin The Lone Ranger, joka ei niinkään tarinallaan hämmentänyt, vaan synkähköt sävyt eivät täysin onnistuneesti kohdanneet kepeämpiä hetkosia ja muutenkin ote välillä tuntui karkailevan. No, komeista lännennäkymistä ja tietyistä vauhdikkaammista jaksoista pidin paljon, mutta elokuvana kuitenkin osoittautui kohtalaisen epätasaiseksi kyydiksi. Pienen pettymyksen puolelle meni myös Pan, sillä paikoittaisesta visuaalisesta loistosta huolimatta tämä versiointi tutusta tarinasta ei kummoistakaan henkeä kuoriinsa onnistunut puhkumaan ja lopulta tuntuikin lähinnä unohdettavalta keskinkertaisuudelta. Positiivisemmin yllätti Tim Burtonin Alice in Wonderland, jota kohtaan minulla oli vähän nihkeitä ennakko-odotuksia ja siksipä se oli saanut notkua hyllyssä melko pitkään. Kuitenkin siinä yhdistyivät kivasti ulkokuoren kimallus sekä mielikuvituksellinen satuilu. Seikkailuviihteen paremmalle puoliskolle ponnahti myös uudehko näkemys vanhasta tarusta, eli The Legend of Tarzan. Upeaa kuvaa ja miltei jatkuvaa iloa se silmille esitteli, eikä toiminnastakaan muistu näin vajaata vuotta myöhemmin pahemmin mäkätettävää. Satuisemmalle osastolle kirjattakoon myös Disney-klassikko Sleeping Beauty, ja siitä oli tarkoitus blogiinkin kirjoitella, mutta naputteluhomma jäi kuitenkin seuraavaan kertaan.



Toimintaseikkailuille riitti paljon enemmänkin nälkää ja osa niistä lipsahti selkeästi fantasiamaailman ja avaruuden puolelle, mutta pääsääntöisesti tuli hyvin viihdyttyä. Warcraft ei ollut pelkkiä kehuja keräillyt, mutta itse tykkäsin kyllä näistä sodista ja kauniista ympäristöstä, joten jos jatkoa tekaistaan, niin eiköhän tule tutkittua. Terminator Genisys taas toi ruudulle varustukseltaan kehittyneempää räiskettä ja pienistä peloista huolimatta sai todeta, että kyllähän näitä vieläkin mielellään katselee, vaikka suurin into elokuvasarjan suhteen on vuosia sitten hiipunut ja tuntuu siltä, että pitää jollakin keinoilla yrittää kieputtaa alkuperäisideaa tapahtumineen uusille mutkille, eivätkä taitokset aina ihan notkeimmilta näytä. Tiedostan kyllä puksuttelevani selkeästi jälkijunassa uusien suurtuotantojen suhteen ja niinpä tuolloin tammikuussa Star Wars: Episode VII - The Force Awakens pääsi kotikatsomon ensiesitykseen, ja siitäkin mietteet olivat samaan suuntaan kuin Terminator-jatkosta, eli ilmankin olisin pärjäillyt, mutta kyllä vauhdikas ja näyttävä seikkailu silti kelpasi ja helposti sille peukkua näytti. Noita en kuitenkaan väittäisi turhiksi jatko-osiksi, mutta ehkäpä Independence Day: Resurgence sellaiseksi jo kelpaisi...? Ensimmäisestä osasta tuttu reipas tuhosinfonia toki jatkui, mutta siinäpä se plussapuoli pitkälti olikin. Kyllähän räjäytyskiintiö kiitettävällä tavalla poksauteltiin täyteen, vaan eipä tarinasta paljoa muuta mieleen jäänyt.

Pelkkää tehostehuttua eivät tammikuiset avaruusmatkat olleet, sillä The Martian toimitteli Matt Damonin Marsiin vähemmän riehakkaissa merkeissä ja tässä reissussa elämän perustarpeet menivät edelle, kun galaksien kohtalot jäivät muiden harteille. Tokihan Ridley Scottin elokuvissa yleensä se visuaalinen puolikin on erittäin nautinnolliseksi viilailtu, kuten tässäkin ja muutenkin pulmailut sekä tiukat tilanteet hoidettiin mallikelpoisesti. Mielellään tämän ottaakin uusintaan ja meni kyllä vuoden 20 parhaan elokuvan joukkoon, jonne laittaisin myös Christopher Nolanin paikoin uskomattomankin järkäleen Interstellar. Pienemmät ja suuremmat kohtalot nivoutuivat niin hengästyttäväksi ja koskettavaksi kokonaisuudeksi, ettei oikein uni tullut, vaikka menikin myöhäiseen yöhön ja lopulta piti ottaa useampikin askel kohti kotoista maanpintaa, jolloin uusin perään kotimaisen kauniin luontodokumentin Metsän tarina, jonka kautta tosiaan sai enemmänkin rauhoittelevan kuin levottomasti myllertävän mielenmaiseman. Näiden kahden upean luomuksen muodostama pitkä päälle nelituntinen elokuvayö taisikin olla vuoden antoisin noin monipuolisuuden ja tunnekuohunnankin osalta. Tammikuussa lähdin myös toisen kerran Ridleyn viemänä avaruuden vaaroja tutkimaan, koska Alien tuli uusittua uudempana ohjaajan versiona. Aikomuksena olikin katsella myös osat 2-4 pitkinä versioina perään, mutta tämä sitten siirtyikin loppuvuoden hommiksi.



Alien avaruushirviöineen ei ollut tammikuun ainokainen kauhistelu, sillä pimeät yöt olivat otollista aikaa haamuille ja muille hirmuille. Kovempaa kummittelua edustikin suuresti tykkäämäni The Conjuring 2, joka menikin parhaiden vuoden aikana nähtyjen kauhuelokuvien joukkoon. Onneksi ei oltu tyydytty vain toistamaan ensimmäistä, vaikka vastaavassa maailmassa edelleen liikuttiin. Väittäisin, että edeltäjä on puhtaasti tiukkana kauhuna tyylipuhtaampi esitys, mutta toinen tuo mukaan pikkuisen enemmän perhepainotteisuutta hahmojen osalta ja minusta onkin tämän herkkyytensä ansiosta kaksikon koskettavampi teos. Joka tapauksessa kumpikin on omalla listallani lajityyppinsä merkkiteoksia, eivätkä mielestäni paljoa parannettavaa jätä. Mielelläni kolmannenkin katselisin, jos samat tyypit vielä saavat kiehtovan kummittelun aikaiseksi, mutta erään toisen haamuelokuvasarjan osalta voisi kenties jo lopettaa, sillä ideat alkavat tuntua loppuun jäydetyiltä, minkä lisäksi touhu sukeltaa laadun osalta kohti sitä surkeampaa päätyä ja yleinen tympäisevyys lisääntyy. Ihan toimivien parin ensimmäisen jälkeen nimittäin Paranormal Activity 3, Paranormal Activity 4 ja Paranormal Activity: The Marked Ones eivät saaneet mielestäni oikein mitään kunnollista aikaan. Etenkin levyiltä löytyvät pitkät versiot tuntuivat kykenevän lähinnä satunnaisiin säikäytyksiin sekä puuduttavien olotilojen luomiseen. Kolmas ja neljäs jäivätkin mieleen kummittelemaan lähinnä tylsinä turhakkeina, kun taas noista viimeinen nihkeys heitti bonukseksi päälle parikin annosta rasittavaa roskaa. Sen jälkeen ei enää olekaan ilmennyt suurempaa halua näiden pariin poiketa.

Tammikuun yleistä elokuvailmettä väritteli kovuus ja vähän julmakin ote, jota alleviivaili kuukauden lopussa vilkaistu Coen-veljesten kohtalaisen armoton tarina No Country for Old Men, jonka jälkeen alkoikin kyllä toivoa jo hiukan hempeämpää tarjontaa kotikatsomoon. Kuukauden alussa vilkaistu selviytymisseikkailu No Escape yllätti myös tylymmällä hengellään, koska olin odotellut vähän kevyempää kosketusta, mutta kaaosta pakeneva perheparka laitettiinkin melkoisen hankaliin paikkoihin ja kokemaan kolhun jos toisenkin. Tammikuun viimeisten viihdykkeiden joukkoon lukeutui myös Outbreak, eikä oikein voi väittää, että tunnelmat olisivat hirmuisesti hilpeytyneet tappavan viruksen piinaillessa maailmaa ja tutkijoiden yrittäessä epätoivoisesti taistella leviämistä vastaan. Aiempi katselu oli muistaakseni vuosituhannen alusta ja sen verran aika hampaineen oli päässyt tehoja puraisemaan, ettei enää yhtä jännältä vaikuttanut, mutta ihan hyvää keskitasoa kuitenkin.



Voipi olla, että noista tammikuun hurjisteluista ja hirveyksistäkin johtuen blogiin valikoitui helmikuulle kommentoitavaksi selkeästi herkempää ja höttöisempää huvitusta, joista aurinkoisimmin hehkuvimpana mainittakoon Ranskan hiljaiselle maaseudulle sijouttuva My Summer in Provence. Kauniiden kuvien, sydämellisten tuokioiden ja hyväntuulisen ilmapiirin ansiosta antoi helposti joitakin tarinapuolen sekä näyttelijöidenkin kompurointeja anteeksi, eikä muutenkaan tehnyt mieli niin kriittisin silmin elokuvaa katsella. My Summer in Provence olikin monessakin mielessä oivaa ja lämmintä katseltavaa talven keskelle. Kesäisiä kuvia helmikuun vilusteluun toi myös The Way Way Back, mutta sinänsä kauniista ympäristöstä huolimatta lomailu perheen parissa ei nuorelle pojalle mitään suurinta herkkua ollut, vaan ennemmin kiusallisten tilanteiden jatkumoa. Pelkäksi piinaksi ei kaverin lomailu sentään mennyt, vaan kesätyön kautta alkoi pikkuhiljaa kertyä itsevarmuutta ja oma paikkakin hahmottumaan. The Way Way Back osoittautuikin nopeasti hengeltään positiiviseksi ja muutenkin mainioksi kasvutarinaksi.
Näin jälkikäteen kulunutta vuotta kertaillessa huomaa oikeastaan heti, että romanttisten komedioiden osasto jäi kyllä täysin laiminlyödyksi. Jokusen kuitenkin onnistuin vilkaisemaan ja yksi näistä harvoista oli Hugh Grantin The Rewrite, jossa päähenkilön kirjoitushommat tökkivät pahasti ja lopulta hän suostui laittamaan varsinaisen työnsä paussille ja kokeilemaan, josko opettamisen kautta löytyisi uutta kipinää tekstin tuotteluun. Ihan kelvolliseksi Grant-hassutteluksi muistaakseni tämän touhun totesin, mutta eipä silti tainnut olla mikään isomman riemun nostattelija. Pahempi pettymys taas oli toistaiseksi viimeisin osa matkailukomedioissa monesti ilahduttaneen Stig-Helmerin legendaan, eli The Stig-Helmer Story. Kuten aiemmin totesinkin, niin tammikuun puolella katsottu Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) olisi ollut parempi paikka laittaa piste hänen kummallisillekin reissuilleen, mutta niinpä vain elokuvasarjan ohjaaja ja tähti Lasse Åberg katsoi tarpeelliseksi tarjota katsojille kurkistuksen hahmon lapsuuteen, nuoruuteen ja samalla vielä yhden seikkailun vanhojen kaverusten kesken. Oikeastaan mikään näistä eri osuuksista ei mielestäni kovinkaan kaksisesti rullaillut tai huvitellut. Itsehän olin kovinkin tykkäillyt miekkosen matkoista, joten kyllähän tämänkin lisäyksen ihan uteliaisuudesta katsoi, että millaisia mysteerejä Stig-Helmerin menneisyydestä löytyykään, mutta eipä jäänyt paljoa plussia kirjattavaksi, eikä sinänsä onnelliseksi aiottu lopettelukaan tuntunut juuri miltään. Kun naurut jäivät melkeinpä nolliin ja meno muutenkin oli väsynyttä sekä väkinäistä, niin oli helppo mieltää homma siten, että ilman viimeistä lisäystä elokuvasarja olisi ollut parempi.



Jos Stig-Helmerin viimeiset kommellukset eivät niinkään hymyjä herätelleet, niin Aku onnistui tässä tehtävässä paremmin. Ensimmäisen The Chronological Donald -kokoelman kahlailu alkoi lähestyä loppuaan, ja helmikuussa sainkin näistä loput neljä lyhytelokuvaa katseltua parissa annoksessa. Old MacDonald Duck ja Donald's Camera ilahdutti enemmän jälkimmäisen tekeleen osalta, jossa Akun luontokuvausretki ei sujunut ihan toivotulla tavalla, vaan tappeluksi meni taas. Chef Donald ja The Volunteer Worker -tupla päätteli hetkellisesti ankkaurakan ja sekoileva kokkailu olikin varsin reipasta revittelyä. Samaisessa kirjoituksessa tuli löyhästi laatuluokiteltua näiden levyjen sisältöä, eikä sieltä kovin paljoa keskinkertaista tai puhditonta piirrosviihdettä lopulta löytynyt. Hupihetkosten lomaan vakavampaa asiaa katsomon suuntaan laittoi pari lyhytdokumenttia Rymättylän talvikalastus ja Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä sekä näiden kansanperinne-elokuvien tekemisen vaiheita tiivistelevä Isien työt - poimintoja kansantieteellisen elokuvamme perinteistä. Viimeisin oli ihan kiinnostava katsaus yhtiön vaiheisiin ja tekijöihin elokuvien takana, minkä takia sen omaksi kirjoituksekseen erittelin. Noista helmikuun varsinaisista dokumenteista Rymättylän talvikalastus oli antoisampaa ihmeteltävää ja etenkin elokuvana eheämpi sekä kauniimpaa katseltavaa.

Helmikuu oli päivissäkin mitattuna edeltäjäänsä selvästi lyhyempi ja muutenkin oli vähemmän aikaa elokuville, eli määrä tipahti runsaaseen 40 teokseen. Sitä kaipailtua aurinkoista ja hyväntuulista osastoa vahvistelin parilla uusinnalla, eli Without a Paddle ja The Darjeeling Limited. Ensin mainittu oli melko puhdas hömppäkomedia lapsenmielisellä asenteella varustettuna, mutta minulle se on kelvannut jo useampaankin katseluun. Ehkäpä se vanhojen kaverusten kokema nuoruuden hiipuminen ja keski-ikäistyminen osuu kohdalle ja kun samalla näistä tyypeistä tykkäilee sekä menokin läpi elokuvan on melko pirteää, niin eihän se kertakatselusta puhki kulu. Jälkimmäinen taas oli hiukkasen omituisempi junareissu kolmen toisistaan vieraantuneen veljeksen kesken, eikä vielä toisinnollakaan pompsahtanut omalla listalla Wes Andersonin parhaiden sekaan, vaikka kieltämättä paikoin hyvinkin hauska oli. We Bought a Zoo toi kuviin vaikeassa paikassa olevan perheen, jonka isä päättikin kokeilla aivan jotakin muuta hankkimalla joukon kodiksi konkurssin partaalla huojuvan eläintarhan. Mikään silkka ilon ja onnen ylistyslaulu elokuva ei ollut, mutta hyvinkin positiivinen koettelemus kuitenkin, josta piti pikkuisen kirjoitellakin, mutta se taisi jäädä uusinnan yhteyteen.



Onnellisempien aikojen vastapainoksi valikoitui pari pienimuotoisempaa rötöstelyä, eli Martin Scorsesen Mean Streets pitkästä aikaa ja Paul Thomas Andersonin esikoispitkä Hard Eight. Kumpainenkin oli pätevää menoa lajissaan, mutta David Fincherin tuoreempi teos Gone Girl vei jo huomattavasti synkempiin syövereihin. Uskottavuus oli paikoin vähän hymyilyttävästikin koetuksella, mutta elokuva rymisteli eteenpäin kuin mikäkin pitelemätön luonnonvoima, ja näinpä runsaat pari tuntia kuluivatkin kovassa kyydissä. Ainakaan yhtään hilpeämmäksi ei tunnelmia viritellyt korealainen kohtalaisen tummasävyinen ja lohdutonkin surmaajajahti Tell Me Something. Mitä omaan makuun tulee, niin vaikka Tell Me Something ihan pätevä esitys lajissaan olikin, niin lopulta pääsi lipsahtamaan pikkuisen turhan raskaaksi.

Aasian suunnalta tuli katseluvalikoimaan napattua myös kauhun ja jännityksen rajamailla tepsuttelevia teoksia, jotka valitettavasti laatunsa suhteen tasapainoilivat lähinnä keskinkertaisuuden ja kehnouden välillä. Näistä pari ensimmäistä oli Pang-veljesten epäonnistuneempia viritelmiä, eli puhditon suhdepiina Diary ja ennemminkin rasitteleva kauhumetsäily Forest of Death. Juuri kummoisempiakaan kehuja ei minulta saanut Tomie: Replay, vaan lähinnä vahvisteli ajatusta, ettei tällä kauhuelokuvasarjalla ole paljoakaan tarjottavanaan. Kauhua ja toimintaa taas yhdisteltiin pikkuisen vanhemmassa elokuvassa Kung Fu Zombie varsin makoisaksi ja sekoilevaksi sekasotkuksi. Menihän tuo paikoin käsittämättömäksi pelleilyksi, mutta viihdearvoa sillä riitti reippaasti enemmän kuin edellisillä kolmella yhteensä. Samaa ei valitettavasti voinut sanoa tympivästä rikosjutusta Police Woman, jossa sekä toiminta että tarina töksähtelivät ja lisäksi levyjulkaisun luokaton laatu teki katselusta vieläkin nihkeämpää. Juttua markkinoidaan Jackie Chanilla monessa yhteydessä, vaikkei hän tässä tekeleessä erityisen ratkaisevassa roolissa olekaan. Paljon paremmin maistui Jackien vanhan kaverin Sammo Hungin kungfu-tykittely The Victim vuodelta 1980. Aivan lajinsa kirkkaimpiin valioyksilöihin en vieläkään tosin suostunut sitä kirjaamaan, mutta viimeistään loistokkaat loppurähinät nostivat elokuvan selkeästi peruspotkimisia korkeammalle.



Kamppailulajitaiteilun lisäksi piti ihmetellä supersankarointia, joten uudempien Marvel-tuotantojen tutkiminen jatkui jälleen. Kovastikin kehuja keräillyt rankempi revittely Deadpool ei lopulta aivan niin suurta vaikutusta tehnyt. Liekö sitten toiveet turhan korkealla, että lopulta lievään pettymykseen päädyin. Sitä en kiellä, etteikö meno olisi ollut reippaan väkivaltaista, viihdyttävää ja erittäinkin näyttävää, mutta naamarin takaa lätisevän Ryan Reynoldsin juttuihin alkoi jossakin välissä tulla ähky ja näistä tokaisuista suurin huvittavuus karisi pois suunnilleen puoliväliin mennessä. Vuotta varhaisemmin ilmestynyt Ant-Man oli odotetusti paljon kiltimpi tapaus. Sinänsä sekin oli ihan kivaa vaihtelua hurjemmin maailmaa murjoville Marvel-filmatisoinneille, mutta selkeästi keskisarjalaisten joukossa noin laadullisesti. Voi olla, että Deadpool nostaisi pisteitään uusinnalla, mutta Ant-Man saattaisi mennä toiseen suuntaan. Paljon vähemmällä hävityksellä maailmalle melkein täydellisen stopin laittoi vanhempi tieteisklassikko The Day the Earth Stood Still, joka olikin napakka paketti, eikä näiden todellakaan mielestäni tarvitse olla mitään tauotonta toimintaa. Samassa yhteydessä piti katsella uusintaversio, joka kuitenkin jostakin syystä jäi vielä vartoilemaan hetkeään. Yksi helmikuun jälkimmäisen puoliskon ilahduttajista oli osittain omituinenkin tositapahtumiin perustuva uhkarohkea tasapainoilu The Walk, joka kaipailee ainakin toisen katselun jossakin välissä.


Maaliskuu lähti blogissa liikkeelle asialinjalla, kun The Market Gardener's Toolkit perehdytteli katsojaa tuottoisan puutarhuroinnin sekä pienviljelyn saloihin ja tehokkaisiin tekniikoihin. 79-minuuttinen dokumentti oli jaettu selkeästi aiheiden mukaan kymmeneen kappaleeseen, joissa varsin tiivistettyyn tapaan pyrittiin esittämään ajatukset sekä perustelut suositeltujen työtapojen takana. Yritin tuossa omassa tekstissä tiivistää Jean-Martin Fortierin sanomaa ja neuvoja, mutta asiaa tuli dokumentin aikana niin paljon, ettei sitä kovin lyhyeen pätkään pystynyt naputtelemaan. Lisäksi teki jo tuolloin mieli suositella Fortierin kirjaa The Market Gardener, jossa samoja seikkoja selvitellään huomattavasti yksityiskohtaisemmin. Luonnonmukaisesta vihannesviljelystä kiinnostuneelle kirja ja dokumentti muodostavatkin varsin suositeltavan paketin. Elokuva ei sinänsä suuremmin lisää asiasisältöä kirjaan nähden, mutta onnistuu havainnollistamaan työtapoja sekä innostamaan kuvillaan.

Lisää viljelyasiaa vaikkakin menetelmiltään hyvinkin erilaista sellaista tuli kuviin kansanperinnedokumenttien kautta, kun kaksikko Sienapoltto ja Kaskinauris tarjosi silmäyksen viljelypohjan valmisteluun sekä nauriiden sadonkorjuuseen. Kumpikin näistä olikin oikein kiehtovaa katseltavaa ja jälleen työvaiheet tuotiin kuvien kautta selkeästi katsomoon saakka. Maaliskuun toinen lyhytdokumenttipari Kirkastussunnuntain vietto Luopioisissa ja Kallankari ei ihan yhtä hyvää vaikutelmaa saanut syntymään, kun etenkin ensimmäinen oli minusta vähän hajanainen kooste vaihtelevaa ajanviettoa ja elokuvana melko puutteellinen. Karumpaa saaristoelämää kuvaava Kallankari taas kiinnosti enemmän ja sitä olisi kauemminkin katsellut.



Aivan kuivaa asiaa ei sentään koko kuukautta tullut täyteen tungettua, vaan hömppäosastolta kurkisteli pari Woody Allenin teosta vuosituhannen vaihteesta. Small Time Crooks ja The Curse of the Jade Scorpion olivat kuitenkin mielestäni Allenin vaisumpaa keskitasoa. Kummastakin toki löytyi hyviä hetkiä sekä hauskoja hölmöilyjä, mutta eipä noilla sinänsä erikoisilla rikosjutuilla ollut mitään asiaa ohjaajan viihdyttävimpien tai nokkelimpien juttujen joukkoon. Melkoisen yhdentekevän vaikutelman jätti jälkeensä Café, jossa yritettiin etsiä hieman murheellisiin ihmiskohtaloihin onnellisia hetkosia vähän epätavallisistakin suunnista, mutta lopputulos jäi laimeaksi ja ne pirteämmät pilkahdukset harvinaisemmaksi huviksi. Jos pettymyksistä puhutaan, niin sopii mainita myös Wide Sargasso Sea, jolta toivoin haikean romanttista menoa kauniisti kuvitettuna, mutta tämä tarina ei mitään onnellista polkua lähtenyt etsimään, vaan lopussa rakkaudesta ei ollut paljoakaan jäljellä, eikä visuaalinen ilmekään vastannut lainkaan ennakko-odotuksia, vaan oli lähempänä halpaa sekä hutiloitua televisiotuotantoa.

Kuukauden kummallisimpien koettelemusten joukkoon laittaisin Jari Halosen varhaisen ohjauksen Back to the USSR, jossa punertavan aatten palo oli kuumottavan kova ja lähenteli kiehumispistettä, kun päähenkilöä esittävä Jorma Tommila kuohui kohtauksesta toiseen. Miekkosen hiukkasen huuruisistakin touhuiluista saatiin kasaan huvittava ja hengästyttävä taival kohti ainakin omituisempaa maailmaa mielenkiintoisine tyyppeineen, mutta osuihan tielle jokunen töksähdyskin, joiden takia elokuva ei ainakaan komediana ollut mielestäni lopulta lähelläkään nappisuoritusta, mutta selkeästi plussan puolella kuitenkin. Myös Norjan puolelta tuli outoja otuksia katsomoon, sillä Trollhunter toi tullessaan kuun loppuun hurjan peikkojahdin. Kyseessä olikin mielenkiintoinen ja kaikkiaan sujuva sekä viihdyttävä sekoitus erilaisia elementtejä ja lopputuloksena erikoinen elokuvaepeli noin positiivisessä merkityksessä, johon oman viehättävän lisänsä antoivat Norjan komeat vuoristonäkymät ja kauniit vuonokylät.



Kuukauden kokonaissaldo vähän nousi helmikuuhun verratessa, mutta enää ei mennyt 50 elokuvan raja rikki. Näiden joukkoon mahtui kolmekin Luc Bessonin ohjausta, joista pari uran alkupäästä, kun taas kolmikon selkeästi parhaimmaksi mieltämäni Angel-A oli tuoreempi tuotos. Kummallinen romanssi onnistui kiehtomaan heti alkuminuuteillaan ja jätti jälkeensä myönteisessä mielessä hämmentyneen olotilan, eli täytyypä tutkailla toistekin. Bessonin ensimmäinen pitkä ohjaus The Last Battle vuodelta 1983 taas tuntui vähän vaisummalta. Voi olla, että tämä käytännössä sanaton ja suuren tuhon jälkeiseen väkivaltaiseen maailmaan sijoitettu tarina tuli vilkaistua liian väsyneenä, mutta siitä huolimatta sanoisin, että onhan noita vastaavanlaisia aikoja ja taistoja kuvaavia paljonkin parempia teoksia tullut nähtyä. Besson-kolmikon heikoimmaksi meni hänen toinen pitkä ohjauksensa, eli pari vuotta myöhäisempi Subway. Sen parasta antia omalla kohdalla olivat satunnaiset tyylittelevämmät reippaammat jaksot, muttei kokonaisuutena onnistunut paljoakaan innostamaan, vaan kääntyi nopeasti yhdentekeväksi keskinkertaisuudeksi. Vaikkei The Last Battle tuntunut niinkään erinomaiselta, niin se ainakin on muistettava tapaus, kun taas Subway saanee hiipua unholaan.

Marvel-juttujakin vielä riitti ensikatseluun ja kyllähän järkälemäisyyttä tavoitteleva Captain America: Civil War lajissaan näyttävä ja monipuolinenkin sarjakuvaelokuva oli. Voipi kuitenkin olla, että oma kiintiö alkaa vähitellen tulla täyteen, sillä vaikka elokuva olikin sinänsä viilailtu ja viimeistelty pakkaus sekä yritti tarjota muutakin kuin myllerrystä kohtauksesta toiseen, niin ajatukset tahtoivat seikkailla muuallekin pituuden paisuessa. Eihän kesto itsessään ongelma ollut, mutta jutut eivät olleet läheskään aina aidosti kiinnostavia, vaan kieroilu tuntui monesti vähän pitkitetyltä ja rautalankaiseltakin rutiinijankkaukselta ja kun ei näihin hahmoihin ollut aiemminkaan mitään varsinaista tunnesidettä päässyt syntymään, niin osittain tyhjänpäiväisyyden puolelle lipsahti. Paljonkin haukuttu uusi Ghostbusters ei tätä katsojaa ainakaan silmittömän raivon valtaan saanut tai laittanut pyhäinhäväistystä huutelemaan. Ennemmin kohtalaisen turhaksi ja keskinkertaiseksi viritelmäksi tuli miellettyä ja kaipa ajattelin, että kertakäyttöiseksi myöhäisillan huvihötöksi kelpaa.



Vauhtia yritti raskaan kaasujalan avulla etsiä Kari Hotakaisen samannimiseen kirjaan perustuva Klassikko. Kirjan sisällöstä oli melko armotta napsaistu paljon pois, mutta kyllähän elokuvaversio tiivistyi ihan mukavaksi komediaksi, vaikkakin muistikuvien mukaan sivuilla samaiset hahmot seikkailivat huomattavasti rosoisempaan tyyliin. Toisenlaista toimintaviihdettä toi ihasteltavaksi The Tournament ja taisipa olla jo toinen uusinta. Edelleen tämä jokseenkin sekopäinen ja sivullisista täysin piittaamaton palkkatappajien paremmuusmittelöinti onnistui viihdyttämään ja oli vielä kertailujen jälkeenkin ihan hyvää hupia tyhjäpäisen räiskinnän luokassa. Kugfu-toimintaakin pikkuisen tuli tutkittua, kun The Skyhawk kyseistä huisketta tahtoi harrastella, mutta hurjimpia hutkintoja ei tähän teokseen oltu saatu loihdittua. Silti mielestäni meno oli keskinkertaista parempaa ja mukana viuhtomassa oli tavallista pienemmässä roolissa Sammo Hung, joka tosin vastasi pitkälti toimintapuolen toteutuksesta.

Maaliskuun Aasia-laitaa rikastivat myös pari kauhistelua, mutta nämä peräkkäisinä päivinä katsellut tekeleet eivät laadullaan häikäisseet ja ne kunnolliset säikyttelytkin jäivät vähiin. Apartment 1303 oli uusintakatselu ja tuntui toistolla selkeästi tympäisevämmältä kuin ensikatselulla, mutta olipa silti edelleen kohtalainen teos tässä kummittelun alalajissa. Ghost Game vei joukon tositelevisio-ohjelmassa kisailevia tyyppejä syrjäiseen armeijan rakennukseen, jonka historiassa oli hirmutekoja harrasteltu ja tietysti nämä varhaisemmat vääryydet siirtyivät nykypäiväänkin kummittelemaan. Valitettavasti vain väsy tuntui vaivaavan läpi koko elokuvan ja visuaalinen ilme nihkeytti katselukoettelemusta entisestään summaillen koko kauhistelun yhdentekeväksi kehnoudeksi.



Alkavan kevään haamuilut jäivät laimeiksi, mutta juttuvetoisempi elokuvaviihde luistikin parin pätevän uusinnan voimin aivan toisella tavalla. Aikomuksena oli rykäistä jokin minimuotoinen Tarantino-maraton, mutta pääsin käytännössä vain alkuun, kun herran riehakas ja napakka debyytti Reservoir Dogs pyörähti soittimessa todistamassa, etteivät runsaat pari vuosikymmentä ole paljoakaan sen viehätyksestä varastelleet. Toinen puhepainotteinen tarina oli myös melkoisen mones uusinta, sillä Glengarry Glen Ross kuuluu omiin suosikkeihin ja pätevien näyttelijöiden kiinteistökaupat sekä kieroilut kyllä toimivat edelleen. Things We Lost in the Fire kallistui myös tähän vähemmän toimintaa painottavaan sarjaan, muttei siinä sentään haettu vastaavaa sanailutaidetta kuin mitä aiemmin mainituissa harrasteltiin. Murheellinen, haikea, mutta myös toiveikaskin draama iski sydämeen sen verran kovaa, että tuskinpa tuli vielä sen suhteen valmista.

Jos oli aikeena ihmetellä Tarantinon tuotantoa enemmänkin, niin samansuuntaisia mietteitä oli Larry Clarkin elokuvien suhteen, mutta kimaran avaukseksi valikoitunut väkivaltainen ja inhottaviakin sävyjä väristellyt nuorisodraama Bully puristeli katsojasta voimat ja innon pois. Elokuvaa ei tee mieli haukkua, sillä tylympien nuorisoelokuvien joukossa se on ihan pätevä tapaus, mutta täytteli kuitenkin Clark-kiintiön loppuvuoden osaltakin. Kuukauden ja samalla koko vuoden kummallisimpien komedioiden sarjaan sujahti Being John Malkovich, jossa herran pääkoppa sai kutsumattomia vieraita ja muitakin kekseliäitä kommelluksia kertyi katsojan iloksi varsin tiuhaan tahtiin. Vakavimpien teosten puoliskolta tempaisen vielä tähän listaukseen Nick Nolten tähdittämän sävyiltään synkeähkön jännityselokuvan Under Fire. Ihmishengen arvo laitettiin jälleen alennukseen ja taistelu vääryyksiä vastaan alkoi näyttää varsin epätoivoiselta. Siellä seassa tapahtumia tarkkailevan toimittajan olikin melkoisen vaikeaa yrittää pitää puolueettomasta roolistaan kiinni. Elokuva olikin asiallinen ja hyytäväkin esitys, mutta jotakin tuntui jäävän uupumaan.



Huhtikuussa ajattelin ainakin parin Mika Kaurismäen elokuvan verran tutkia itselleni tuntemattomampaa laitaa herran tuotannossa. Highway Society ja Helsinki Napoli All Night Long eivät mitään puhtaasti kotimaisia elokuvia olleet, eivätkä sijoittuneet Suomen rajojen sisälle kuin osittain, mikä ei tietenkään Kaurismäelle mikään harvinainen ratkaisu ole. Kumpikin meni ainakin tällä katselukerralla Kaurismäen keskinkertaisempien seikkailujen joukkoon. Ensin mainittu heräili kilometrejä kuluttavana reissuelokuvana vain hetkellisesti pirteämpään porhallukseen ja muutenkin merkittävämmät hetkoset jäivät vähiin. Tummasävyisempää huumoria tapaillut varhaisempi Helsinki Napoli All Night Long tuntui myös ontuvan etenemisessään ja tarjoilikin lähinnä harvakseltaan huvittavampia jaksoja, kun taas kokonaisuutena kävi pikkuisen pitkästyttämään. Huomattavasti omituisempaan ja omalaatuisempaan maailmaan vei Jari Halosen Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Nimihahmon huuruiset seikkailut tai synkeähkön tulevaisuuden maalailu eivät elokuvaa pelastaneet ja se onkin edelleen heikoin näkemistäni Halosen ohjauksista. Kuukauden kotimaisuusastetta kohotteli myös kourallinen kansanperinnedokumentteja parissa osassa katsottuna. Kaksikko Nurmon valuri ja Vetelin elonkorjuu miellytti enemmän, joskin näistä ensimmäinen kärsi siitä, ettei dokumenttia käsittääkseni nykyisin ole mahdollista nähdä täydellisenä. Jälkimmäinen raskasta sadonkorjuutyötä esittelevä pätkä olikin paljon antoisampi ja elokuvana jälleen laatujälkeä. Kolmikko Inkerin vanhaa tekniikkaa, Inkerin vanhaa kyläelämää ja Inkeriläisten siirto tuntui hiukkasen laimeammalta, mutta löytyihän näidenkin lyhytdokumenttien joukosta kiehtovia kohtia sekä kauniita kuvia.

Kevään lähestyessä taisikin olla tarvetta vähän kummallisille ja haahuilevaisemmille elokuvaelämyksille, sillä esimerkiksi Woody Allenin tuotannosta napattu Zelig ei hänelle mikään tyypillisin työ ollut, vaan mysteerinen nimikkohahmo ja mustavalkoinen kuvaus veivätkin muualle kuin Allenille tyypillisten hupailujen suuntaan. Vanishing Point kyllä sinänsä suoraviivaisesti kohti päätepistettään kaahaili, mutta yleinen ilmapiiri oli kuitenkin onnistuneesti hieman utuisempaan suuntaan, eivätkä kaikki tavoitteetkaan ihan yksioikoisen selkeitä seikkoja. Silkkaa kaasu pohjassa painelua alusta loppuun erikoinen autokyyti ei onneksi ollut, vaan haikeatkin suvantovaiheet kuuluivat asiaan sekä oli välillä malttia tähystellä pitkiä teitä kaunistavia maisemiakin. Vanishing Point tuntuikin toimivan vuonna 2017 paremmin kuin edellisillä kokeilulla nuorempana.



Selkeämmin toimintaelokuvien puolelle meni Charles Bronsonin The Stone Killer, jossa miekkonen tyylilleen tutuin kovin ottein lähti rikoksia ratkomaan. Monihan tätä tuntuu isomminkin arvostavan ja ymmärrän kyllä, että harmaalla alueella operoiva sekä muutenkin likaisen rosoisuuden värittämä elokuva ansionsakin sisältää. Minusta The Stone Killer oli kuitenkin toimintapuoleltaan sen verran vaisu ja vaatimaton, että hankala sitä olisi sijoittaa aikakautensa poliisielokuvien parhaimmistoon. Etenkin, kun ottaa huomioon, että pari vuotta aiemmin ilmestynyt Dirty Harry pyöritteli samansuuntaisia teemoja ollen elokuvana oikeastaan jokaisella osa-alueella selkeästi edellä. Samantapaisia mietteitä herätteli pikkuisen puutteellinen lännenelokuva Today We Kill, Tomorrow We Die, jossa myös Bud Spencer oli mukana koston polkuja kuljeskelemassa. Kyllähän tuostakin synkeähköstä välien selvittelystä kohtalaisesti tykkäilin, mutta enpä sitäkään menisi tunkemaan ilmestymisaikansa eurooppalaisten lajitoveriensa kärkikerhoon. Siinä samassa sarjassa on nähty paljon huikeampaa taiturointia sekä tyylittelyä, joiden rinnalla tarkoituksellisenkin haaleaksi väritetty Today We Kill, Tomorrow We Die ei oikein pääse loistamaan kuvillaan tai tiukoilla taistoilla.

Lähestyvä lämpimämpi vuodenaika pitenevine päivineen tipautteli huhtikuun kokonaismäärän runsaaseen 30 elokuvaan, mutta eipä sentään olemattomaksi päässyt hiipumaan. Blogipuolen perusteella kyseinen kuukausi näytti vähän vakavammalta ja haahuilevammalta elokuvaviihteeltä, mutta kyllä katselulistalle komediaakin mahtui. Muutaman uusinnan joukosta esille nostettakoon vaikkapa edelleen mainio elokuvamaailmaa sekä hämärämpiä piirejä hauskasti sekoitellut Get Shorty. Punch-Drunk Love on myös päässyt kestosuosikkien joukkoon ja siellä pysyy edelleen, vaikka tällä kerralla ei aivan yhtä hyvin huvittanut kuin aiemmilla katseluilla. Hiukan huonommin uusintoja tuntuu kestävän Four Lions, joka vaikutti syövän eväänsä melkein loppuun ennen viimeistä kolmannesta. Satunnaisesti sekin tosin edelleen hymyilytti. Color Me Kubrick on jo ensikatselusta lähtien vaikuttanut jokseenkin epätasaiselta, eikä kokonaisuutena erityisen kovalta. Parhaissa paikoissa se kuitenkin on mielestäni hersyvän hauska ja näiden tuokioiden takia kiinnostusta kertailuun silloin tällöin heräilee. Lisäksi pitää muistaa, että John Malkovich on vinkeän huijarin osassaan varsin vetovoimainen.



Täytyihän ruudulle läväyttää vähän toismaailmallisempaakin menoa, ja ajattelin, että Cowboys & Aliens voisi olla myönteisessä mielessä kiinnostava sekä viihdyttävä eri lajityyppien sekamelska. Pidennetyn version vahtailin eräänä iltana ja kyllähän se kohtalaisesti sekä näyttävästi vyöryikin paukuttelusta toiseen, muttei lopulta suurempaa hurmiota nostatellut. Vielä omituisempien ongelmien pariin vei näihin uudempiin Liisan seikkailuihin väsätty jatko-osa Alice Through the Looking Glass ja siinäpä sitä oli tehostetta ja visuaalista ihasteltavaa vähintään muutaman elokuvan tarpeisiin. Loppumelskeiden pauhatessa hurjimmillaan alkoikin jo hiukan huolestuttaa, että elokuva hukkaa täysin sydämensä tehostetykityksen alle ja lopputuloksena olisi upea, mutta muovinen sekä ontto näytös. Onneksi tekijät malttoivat rauhoittaa ilotulituksensa hyvissä ajoin ja ainakin tämän katsojan iloksi loihtivat osuvan satuisen ja liikuttavankin lopetuksen, minkä jälkeen elokuvan laittoikin mielellään ihan edeltäjänsä tuntumaan.

Toimintanälkää riitti vielä edellisten jälkeenkin, jolloin kaivelin hyllyjen kätköistä jälleen kerran John Woon ohjaaman kohtalaisen napakan erämaarymistelyn Broken Arrow. John Travolta sekä Christian Slater pääsivätkin vääntämään näyttävästi ja siinä sivussa kaiken tuhon seurauksena syntyi melkoinen kasa romua ja ruumiita. Miksikään ihmeelliseksi mestariteokseksi en elokuvaa kehuisi, mutta suoraviivaisen toiminnan lajissa se on varsin pätevä tapaus. Hiukan matalammilla kierroksilla kävi Matt Damonin paluu menestyksekkääseen agenttielokuvien sarjaan, eli Jason Bourne. Katselusta ei vielä ole vuottakaan ja siitä huolimatta tämä tarina on jo osittain haalistunut muistikuvista. Muutenkin katsellessa tuli nopeasti mieleen, että Bournen parhaat sekä jännittävimmät hetket ovat auttamatta takana, kun eivät nämä uusimmat kiemurat enää kiinnostusta kovinkaan kummoisesti herätelleet. Kuukauden viimeinen vilkaisu taas nosti toiminnan tasot aivan eri sarjaan sillä japanilainen The Machine Girl ei tosiaan paljoakaan jarruja painellut. Mikään vakavailmeisin kostotarina ei ollut kyseessä, vaan revittelyä riitti ihan kiitettävästi. Vauhtia ja väkivaltaa haittaili kuitenkin mielestäni hieman paikoittainen yliyrittäminen sekä tökerö toteutus, mutta lopputulos kuitenkin oli ihan viihdyttävä sekoilu. Luulisin, että nuorempana olisin helposti innostunut enemmänkin näistä veristelyistä, mutta kaipa iän tuoma pienoinen tylsämielistyminen hillitsee hihittelyhaluja...



Edellisiin verrattuna luotejaan säästeli The Night of the Following Day, mutta ilmapiirin suhteen tämä sieppausta ja kiristystä pyöritellyt vähän vanhempi jännityselokuva ei ainakaan lainkaan hilpeämpään suuntaan lähtenyt. Ennemminkin haettiin painostavaa uhkaa ja ahdistusta melkein koko kestolle, eikä niinkään mitään kepeän viihteellistä vääntöä. Eipä kuitenkaan laittanut kynsiä jäytämään tai tärisemään ja muistelisin keskitasoiseksi ja menoltaan tosiaan hieman tavallista ilkeämmäksi tarinaksi. Nauruhermojen kutkuttelut jätti väliin myös Vera Drake, jossa hyvien aikomusten ja kyseenalaisten keinojen erittäin hämyisessä välimaastossa yritettiin setviä eteenpäin. Kolhuja kuitenkin kertyi ja ne koskettivat katsomossakin sekä kyyneliäkin taisi tirahdella. The King's Speech ei samalla tavalla silmäkulmia vetisyttänyt, mutta tämäkin kamppailu kyllä veti mainiosti puoleensa ja etenkin muutaman räväkämmän repäisyn perään vilkaistuna oli erinomaista vaihtelua.

Kuukauden puolivälin kohdilla tuli muistaakseni Areenasta katsottua kotimainen dokumentti Kiehumispiste, jonka nimikin vähän vihjailee, että keskustelu pakolaisaiheen ympärillä on alkanut käymään kovin kuumana viime vuosina. Dokumentti keskittyikin lähinnä vuosiin 2015 ja 2016, joina turvapaikanhakijoiden määrät yht'äkkiä nousivat reilusti vuotuisten keskiarvojen yläpuolelle. Kiinnostavasta aiheestaan huolimatta dokumentti tuntui pikkuisen pintapuoleiselta esitykseltä. Vähitellen lähestyvä kesäinen kausi ja lämpöisten päivien kaipailu innosti huhtikuun lopulla laittamaan kepeämpää kotimaista kiekkokieputtimeen. Kesäkaverit toimikin näihin haikailuihin oivana lääkkeenä ja tykkäsinkin elokuvasta kovin. Tästä tarinasta olikin alunperin aikomusta naputella blogiin, mutta se jäi jonkin talvi-illan uusintakerran hommiksi.

Seuraava teksti viekin jo kesän hiljaisempiin elokuva-aikoihin ja siitä vähitellen kohti pimenevien iltojen elvyttämää harrastelua...

Tähän paikkaan pitäisi tietysti tulla jatko-osaa viimeksi alkaneelle kuluneen vuoden jälkivilkaisulle, mutta jospa piristäisi pikkuisen rikkoa tavallista kaavaa sujauttamalla sekaan välipalapuraistavaksi lyhyt ankkailukaksikko. Akuiluun ei mitään hirmuisen pitkää taukoa ole päässyt tulemaan, eikä toki sellaiseen varsinaista tarvetta tai pyrkimystäkään ollut, eli ihan mukavilla mielillä uudenkin vuoden ensimmäisille päiville näitä sekoilevaisia seikkailuja laittaa rullailemaan. Joulukuun puolella Aku ystävineen vilisteli melkoisen usein ruudulla, sillä tutkiskelin kuukauden aikana kolmisen kappaletta Disneyn vanhemmista lyhytelokuvista kasailtuja joulukokoelmia ja tietysti rakastetulla ankalla oli iso osansa niissä: Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends, Donald Duck's Christmas Favourites ja Countdown to Christmas. Jos oikein osasin laskea päällekkäisyydet poistaen, niin näissä levyissä Aku pääsi mukaan menoon kaikkiaan kymmenessä tarinassa. Mikin ja Pluton jouluvalmisteluissa kyse oli lähinnä lyhyestä näyttäytymisestä, mutta väittäisin, että siitäkin huolimatta ihan tarpeeksi tätä tavaraa yhdelle kuukaudelle kertyi, kun huomioi vielä parit kertailutkin. Näitähän toki riittää lisää, joten kurkistelenpa tosiaan pari pätkää tähän väliin.

Fall Out - Fall in

The Chronological Donald Volume Two jäikin vielä vaiheeseen, koska sisällöstä olisi runsas puolikas käymättä läpi, mikä ei lainkaan harmita, sillä toistaiseksi nähtyjen riehojen jälkeen tuntuu siltä, että 1940-luku olisi Akun kultakautta. Marraskuussa Aku kokeili kykyjään kovakouraisena seppänä voimiensa tunnossa puhkuen sekä jälleen aiheutti hämmennystä armeijan joukoissa, kun katselussa oli tupla The Vanishing Private / The Village Smithy. Pajapuuhailut olivat mielestäni vähän vaisua touhuilua, mutta kummallinen maalausurakka laittoi hymyilemään ja tarkoitus olisi taas sotavoimien puuhasteluja lähteä ihmettelemään. Vuodelta 1943 peräisin oleva jälleen kestoltaan seitsemään minuuttiin yltävä Fall Out - Fall in oli nimenä hieman vieras, eikä heti oikeisiin muistoihin yhdistynyt, mutta kunhan aloituskuvaksi lätkäytettiin loppuun saakka riudutetun näköinen Aku ja siitä siirryttiin reippaasti marssivan joukon jatkoksi, niin saikin jo todeta, että hyvinkin tuttu tapaus tämä taival on.

Aiemmissa armeijahommissaan Aku on tuntunut tuskailevan, että joutuu nysväilemään kasarmilla tylsien toimien tai raskaan raadannan parissa tiukemman toiminnan uupuessa. No, nytpä olisi luvassa kovaa kuntoa kysyvää käpsyttelyä, kun reppu on isketty piukkaan tarpeellista sekä tarpeetonta tavaraa ja edessä avautuu päättymättömältä vaikuttava polku patikoitavaksi. Kyltti tiedottelee, että kasarmilta on tömistelty jo kahdeksan kilometrin verran, eikä tässä vaiheessa vielä ole uupumuksesta tietoakaan, vaan hyräillen Aku kirjailee kuljettua matkaa armeijatoverin reppuun ja henki on muutenkin varsin reipas. Kunhan matkaa kertyy, eikä loppua näy, niin alkavat paikatkin antaa periksi, mikä jäytää motivaatiotakin, eivätkä olosuhteiden rajut muutokset paljoa riemua lisää.



Rankkasadetta ropistelee niskaan, vedestä ja mudasta siirrytään lumeen ja jäähän, josta taas pakkasia sulattelemaan aavikon armottomaan paahteeseen. Armeijaelon epämukavuuksia saadaankin jo marssin kautta tuotua ilahduttavan liioittelevaisesti ruudulle. Liikettä riittää ja kova kurimus onkin hassua seurailtavaa, mutta tuskien taival on käytännössä vain puolikas tästä herkkupalasta. Lopulta nimittäin kuulutellaan lepohetkeä, eli tarjolla olisi ruokaa ja unistelua, mutta eipä se siirtyminen rennompaan päivän päättelyyn ainakaan aivan kaikilta ihan ongelmitta suju. Toiset saavat telttansa kuntoon hujauksessa ja pääsevät murkinajonon kautta pötköttelemään, kun taas Aku ei millään onnistu virittelemään yösijaansa. Muiden kuorsaillessa ja viimeisilleen väsyneen ankan kamppaillessa epätoivoisesti kamppeidensa kanssa tulee taas mieleen, ettei armeija Akulle mikään luontevin urapolku ole, mutta melkeinpä järjestään nämä hurjat ja kurjat koettelemukset päätyvät lyhytelokuvien paremmalle puoliskolle, joten antaa tulla lisää!

Fall Out - Fall in (1943) (IMDB)

The Flying Jalopy

Tämän tekstin puitteissa ei kuitenkaan mitään armeijatuplaa ole luvassa, sillä toinen puolikas vie Akua pilviä kohti liitelemään, eikä tällä kerralla alla ole mitään sotavoimien ärhäkkää kiituria, vaan hieman heikomman tarjonnan suunnalta lähdetään sopivaa lentokapistusta katselemaan. Taas kestoa kertyy sellaiset seitsemisen minuuttia, mutta kuten aiemmat kohkaukset ovat jo lukuisia kertoja todistaneet, niin tämähän riittää vallan mainiosti sekä pienimuotoisempien kahnausten käymiseen että laajemmankin hävityksen synnyttämiseen, kunhan vain osaavat tyypit toilailevat ilman isompia rajoitteita. Epäonninen ankka, romutuskuntoinen lentokone ja kelju kauppias luovatkin oivalliset olosuhteet täystuhoa lähentelevään lopputulokseen ja jo ennen siiville kohoamista väreilee ilmassa vahvaa vaikutelmaa, että tämä touhu voi vain mennä pieleen, eikä tarvitse tylsäillä kepposia katsellessa.

Aku siis on päätynyt setelitukko kädessään kävelemään Ben Buzzardin käytettyjen lentokoneiden puotiin, mutta näyttääpi siltä, että nämä liidokit kaipaisivat lähinnä viimeistä rutistusta, eikä yksikään vaikuta erityisen turvalliselta kapistukselta. Siitä huolimatta polte yläilmoihin on kova ja kun kiero kotka vielä yllyttää ostoksiin, niin pian Aku jo ohjaamossa istuskelee. Benin liiketoimintasuunnitelma ei nojaa ainoastaan luokattomien romujen myymiseen hyväuskoisille höynäytettäville, vaan siinä on myös huomattavasti häijympi sekä häikäilemättömämpikin ulottuvuus, koska näinpä vain hän pyytää ostajaa harhaanjohtaen nimikirjoituksen sopimukseen, jossa kauppias kerää vakuutusrahat, jos lentelijälle käykin köpelösti. Asiakkaan menehtymisestä ansaittava rahakasa ei siis kauppiasta taida innostaa ihan vilpittömiin hyvien lentoreissujen toivotteluihin, ja niinpä Benillä onkin mielessään Akun torpedoiminen pikaisesti alas. Propelli pyöräytetään viuhumaan ja nokka kohti taivasta, mikä on samalla alku katalalle vastoinkäymisten sarjalle, ja kalmaiset kuolonkallot silmissään Ben on selkeästi päättänyt viedä ankkaparan hengen dollareita tienatakseen.



Seuraakin monenmoista läheltä piti -tilannetta ja viime hetken kiepsahdusta kallioseinältä karkuun, joita mielellään seurailee. Yhdestä pälkähästä päästyään lurautetaan polttoaineet koneesta pihalle ja tuikataan tulta perään, eli viihdyttävää vipellystä kyllä löytyy ja luulisin, että räväkämmän akuilun ystävät kyllä tykkäävät. Asepuvun hetkellinen vaihto ei siis ainakaan tässä tapauksessa tarkoita, että toimintaköyhyys olisi piirrospätkän piinana, sillä riesaa ja räyhää riittää niinkin paljon, että melkeinpä alusta loppuun saakka pitää vääntää ensin katalan ketku-kotkan kehittelemiä kuolettavia juonia vastaan ja siitä siirtyä suoraviivaisempaa yhteentörmäystä kohti. Samalla kirjailisin Benin ansioksi, että omalla listalla tämä tyyppi pääsee ilkeimpien Akun kamppailukumppanien joukkoon, mikä samalla tekee lopettelusta mehukkaamman, kun Aku kerrankin pääsee kunnolla kopsauttamaan takaisin, eikä ole viimeisissä höykytyksissä se suurin kärsijä.

Levottomien lentelyjen lukuisista plussapuolista huolimatta laittaisin kuitenkin Akun rankan marssireissun edelle näiden kahden koitoksen keskinäistä paremmuutta arvottaessa, sillä nämä Akun armeijahölmöilyt ovat sekä hengeltään että kuviltaan melkoisen makoisaa animaatioviihdettä. Jos tätä velmua menoa vertaisi vaikka joihinkin saman aikakauden tosikkomaisempiin sotapropagandaturauksiin, niin pakkohan se on sanoa ja hiukan hattuakin nostaa, että mukavasti löytyy pilkettä silmäkulmasta ja kylläkin kiltihköä piruilua sotaväkitouhotuksen suuntaan. Eipä sillä, että tekijöiden tarkoitus olisi ollut lähteä ilkeällä pilkalla omaa porukkaa vastaan lyömään, mutta ainakin näissä toistaiseksi kommentoimissani tekeleissä tyypit ovat saaneet aikaiseksi viihdyttävää hassuttelua aiheesta ja vieläpä vähän riskialttiina aikana. Siksipä tätä tolkutonta pään seinään takomista tahtoo lisää nähtäväkseen, joten eipä muuta kuin ankka taas jossakin välissä sisukkaasti uusia kolhuja keräämään!

The Flying Jalopy (1943) (IMDB)

Pikkuisen laiskasti tämä kuluneeen vuoden jälkisummailu laahustelee, mutta tässäpä tulee toinen puolikas tarinaan, kun edellinen osa käsitti neljä ensimmäistä kuukautta ja katselujen kannalta vilkkaan tammikuun ansiosta samainen jakso kattoi melkeinpä puolet vuoden elokuvien kokonaismäärästä, joka siis oli kirjanpidon mukaan 411 kappaletta. Kesän edetessä tahdin hiipuminen näkyi selkeästi etenkin blogissa, kun kirjoitteluun ei tahtonut millään löytyä aikaa, mutta toukokuussa sentään vielä tuli tätäkin touhuilua harrasteltua. Keväisen kuukauden alkuun tupsahtikin heti ihastuttava annos Disney-taikaa, sillä Cinderella ilahdutteli odotettuakin enemmän, kun oli pientä pelkoa, ettei tämä nousu raadannastaa rakkauteen ja päivittäisestä piinasta prinsessaunelmiin välttämättä omalla kohdalla kummoisestikaan värisyttelisi, mutta mielellään näin päin pieleen ennakko-odotusten suhteen.

Kymmenisen päivää myöhemmin käsittelyyn päätynyt puoli vuosisataa uudempi jatko-osa Cinderella II: Dreams Come True kylläkin tuntui vaisuhkolta ja turhaltakin tapaukselta. Mielessä taisi liikkua jotakin sellaista, että jos näin pitkän tauon jälkeen rakastetulle klassikolle saadaan aikaiseksi useammasta keskinkertaisesta tarinasta löyhästi kokoon kääräisty jatko, niin ehkä projektin olisi voinut jättää väliinkin. Mainittakoon, että Tuhkimon tarusta tuli se kolmaskin koettelemus tutkittua ja Cinderella 3: A Twist in Time käänsikin kivasti laatukäyrää ylöspäin edellisestä tarjoillen eheämmän ja muutenkin reippaamman elokuvan. Tavallaan arvostin tekijöiden tahtoa lähteä kieputtelemaan ensimmäistä elokuvaa osittain uusiksi. Mielikuvituksellisista vääntelyistä huolimatta ei tällä jatkolla mitään kunnollisia mahdollisuuksia näyttänyt olevan alkuperäisen haastamiseksi, mutta selkeää parannusta kuitenkin oli havaittavissa kompuroivaan kakkososaan verratessa. Kolmannestakin piti tietysti kirjoitella, mutta teksti jäi vaiheeseen ja ehkä valmistuu sitten joskus mahdollisen uusinnan yhteydessä. Tuhkimo-trilogian lisäksi toukokuun animaatiotarjontaan kuului Ghibli-uusinta The Cat Returns, josta nykyään kovin tykkäilen ja elokuva tuntuu ihastuttavan uusinnoilla enemmän kuin aikoinaan ensivilkaisulla. Mikään studion mestariteos se ei silti minusta ole, mutta hassu, omaperäinen ja suloinen seikkailu joka tapauksessa ja varsin lyhyt kestokin pitää kertailukynnystä matalalla. Kyseisestä kissailusta olin kuitenkin kirjoitellut jo jokunen vuosi aiemmin, niin eipä ollut tarvetta ottaa blogiin toista kertaa koluttavaksi, vaikka kenties se olisikin muutaman lisäkehun ansainnut.



Myös toisenlaista trilogian päättelyä mahtui toukokuulle, sillä sain viimeinkin katseltua länsinaapurissa 1990-luvun alkupuolella käyntiin lähteneen verkkaisen tarinan kolmannen osan. Änglagård (Enkelten talo) ja Änglagård - Andra sommaren (Enkelten talo - toinen kesä) olivat kommentoinnin kohteena noin vuotta varhaisemmin ja tuolloin tökkivä ja puhditon jatko-osa vei innon viimeisen elokuvan vilkaisuun ja sepä sitten lykkääntyi näinkin pitkälle. Hiukan huolestuttikin etukäteen, että jatkaako Änglagård - Tredje gången gillt (House of Angels: Third Time Lucky) taivallustaan edeltäjän viitoittamaan väsähtäneeseen suuntaan, mutta ainakin omasta mielestäni taso lähti vähintään lievään nousuun. Ensimmäiseen osaan saakka takautuvia kysymyksiä toki edelleen selviteltiin ja osittain tuntui siltä, että eiköhän näitä jo ehditty kääntelemään, vääntelemään ja jauhamaan riittävästi, mutta saatiin mukaan pikkuisen uuttakin ja muutenkin väittäisin, että paljonkin tyydyttävämmin pisteitä paikoilleen kuin mihin toinen elokuva pystyi.

Vaivaavasta väsystä ja muista puisevuuksista puhuttaessa mukaan voinee malliesimerkiksi tempaista blogin toukuun ainokaisen räiskyttelyn. Charles Bronson ei enää uransa loppuvaiheilla useinkaan kovin kummoisissa tekeleissä aseineen heilunut ja siitä sarjasta Assassination olikin oiva muistutus. Tokihan nämä salamurhailuyritykset oli jo aiemmin nähty, mutta ajattattelinpa antaa viimeisen mahdollisuuden, jonka kyllä olisi voinut jättää väliinkin, koska kuten tuolloin tuli kirjoiteltua, niin jännityselokuvana Assassination ei juuri mitään merkittävää saanut aikaiseksi ja suhteellisen vähäiset toimintakohtaukset olivat hätäisiä sekä keskinkertaistakin heikompaa huvia. Blogissa Assassination onkin toistaiseksi Bronsonin viimeisin vierailu, mutta luulisinpa, että hepun pirteämmistä kostohommista ja muista toilauksista tulen täälläkin vielä höpöttelemään. Toukokuun keskitasoisemmalta pyssyjen ja potkujen osastolta kelpaa esimerkiksi Seagal-uusinta Exit Wounds, joka aikoinaan oli Stevenille paluuelokuva lyhyen vetäytymisen jälkeen. Ilmestymisen aikoihin Exit Wounds syystä ja toisesta rasitteli, mutta nykyään se näyttäytyy ihan kelvollisena toimintakomediana, jonka silloin tällöin väsyneen illan päätteeksi voi hyvinkin vilkaista, mutta eipä siitä mielestäni ole syytä kattavammin blogissa puhella. Kuukauden rankemman sarjan voiton vei melko kevyesti Clint Eastwoodin The Outlaw Josey Wales, joka edetessään vaelteli etäämmälle niiltä katkerilta koston poluilta ja otti tavoitteekseen uuden alun, mikä ei aivan tyypillisin kehityskulku lännenelokuvien lajissa mielestäni ole. Muutenkin kyseinen elokuva on noussut vuosien ja uusintojen myötä omien lännensuosikkien joukkoon Eastwoodin tuotannosta, vaikka ei kaikista kirkkain huipentuma olisikaan.



Kansanperinnedokumenttien tarkkailuprojektikin jatkui suunnitelmien mukaan, kun ruudulla käväisivät Rymättylän kesäkalastus ja Enontekiön porolappalaisten parissa. Vaikka pohjoisista maisemista kovin tykkään ja niitä mielelläni elokuvienkin kautta ihastelen, niin siitäkin huolimatta jälkimmäinen näistä lyhytelokuvista oli elämyksenä jokseenkin puutteelinen, mitä ei täysin voinut tekijöiden niskaan kaataa, koska vuosikymmenten kuluessa teoksesta oli kadonnut merkittävä määrä materiaalia ja levylle pystytty pelastamaan vain osa alkuperäisestä. Rymättylän kesäisen merelliset näkymät olivatkin sujuvampaa seurailtavaa, eikä elokuva ollut kärsinyt vastaavasta ajan kaltoinkohtelusta. Alkuperäinen aikomus oli ollut läpi vuoden jokaisena kuukautena näitä jokunen katsella ja kenties itsenäisyyspäivän kohdilla dokumenteista summailu väsäillä, mutta karkeasti laskettuna noin puolet Isien työt -levyjen sisällöstä jäikin seuraavalle vuodelle. Kaipa siinä oli pientä huoltakin, että kun ei ehdi paljoakaan kirjoittelemaan, niin sillä linjalla sisältö menisi melkoisen yksitoikkoiseksi. Tilalle tuli kuitenkin toinen, joskin pienimuotoisempi kotimaista kirjallisuutta sekä televisiotuotantoa sivuava projekti, koska nappailin hyllystä luettavaksi Veikko Huovisen vuonna 1957 ilmestyneen teoksen Hamsterit ja lisäksi päätin vertailuksi vilkaista sen pohjalta vuonna 1982 ilmestyneen kolmiosaisen minisarjan. Toukokuun puolella tulikin ensimmäisestä osasta jutusteltua ja vähän lainailtua sekaan otteita Huovisen tekstistäkin.

Kuukauden kotimaisuusastetta kohotteli vielä nippu enimmäkseen Areenan kautta vahdattuja ainakin itselleni jokseenkin vieraampia teoksia vaihtelevilta vuosilta, muttei kuitenkaan ihan uusinta uutta yksikään ollut. Missä on suuri pohjoinen vaikutti ennakkoon ihan lupaavalta reissulta tai kenties ennemminkin pakomatkalta pohjoista kohti, mutta ainakin näkymät jäivät paljonkin toivottua laimeammiksi ja muutenkin elokuva lähinnä kai vieraannutti. Katsastus taas vei hiukan humoristisimmilla sävyillä katselemaan kolmen kaveruksen elämänmenoa, kun tulevaisuus näytti epävarmalta ja arjen ahdistukseen yritettiin etsiä edes hetkellisiä pakoreittejä. Johanneksen leipäpuu oli myös Matti Ijäksen ohjauksia, mutta muutaman vuoden edellistä teosta uudempi. Luulen, että väsy vaivaili katsomossa liikaakin, kun eivät nämä huvitukset oikein hymähtelyä enempää irroitelleet ja muistikuvatkin ovat hivenen epämääräisiä. Ehkäpä kuukauden kotimaisista vetävin olikin lopulta Tapio Piiraisen ohjaama Siivoton juttu, jossa pari kaverusta päätti laittaa siivousfirman pystyyn ja elokuvassa riittikin tarmokasta touhuilua ja tokihan innokkaasti säheltäessä sattui useampikin hupaisa kömmähdys. Näistä neljästä ainakin Siivoton juttu kelpaisi kyllä omaan kokoelmaan.



Muutenkin tuntui riittävän nälkää komedialle, koska kaikkiaan toukokuun noin 20 elokuvasta suuri osa pyrki katsojaa naurattamaan, vaikka myönnettäköön, että suuriäänisempää höröttelyhuumoria tavoitteli vähemmistö näistä. Noi the Albino oli tosin kohtalaisen vahvasti draaman suuntaan kallellaan, eli ainakaan kepeimmäksi komediaksi sitä ei kannata mieltää, mutta olihan tässä yhteisönsä ulkopuolisen nuorukaisen tuskailussa sitä huumoripuoltakin havaittavissa. Nähdyt Todd Solondzin ohjaukset ovat olleet lähinnä puoli-iskeviä, eikä Palindromes mikään poikkeus tästä ollut, vaan jutun edetessä mielenkiinto alkoi paikoitellen harhailla muihin maailmoihin. Jälleen joutuikin laimeasti toteamaan, että sinänsä kiehtovia ajatuksia, muttei toteutus kovin erikoisesti kohdannut omia elokuvamieltymyksiä. The Closet olikin tullut tutkittua parikin kertaa aiemmin ja kyllähän hölmönkin huijailun puolelle menevä hassuttelu edelleen nauratti, vaikka ote muutamaan kertaan pikkuisen lipsahtelikin. The Men Who Stare at Goats oli myös uusinnassa, eli pakko sanoa, että jokin tässä viehättää, vaikka elokuvan toinen puolisko jälleen olikin mielestäni hiukan hiipuvaista alamäkeä. Toukokuuta lopettelin kuitenkin riehaammin, kun Chevy Chase ja kumppanit lähtivät tien päälle koko perheen unelmien huvilomaa hakemaan. Vacation oli viimeksi vilkaistu vuosikausia aiemmin ja tavallaan meno tuntui tuoreelta, kun paljon oli päässyt unohtumaan. Reipas reissu olikin viihdyttävää vipellystä ja mielestäni pääsääntöisesti sekä pienemmät että isommat kepposet plus kömmähdykset onnistuivat mukavasti.


Kyllähän kesäkuullekin oli paljon enemmän hyviä aikomuksia ja toiveita blogin puolella sekä monipuolisuuden että määrän osalta, mutta niinpä vain aika tuntui hupenevan toisenlaisiin touhuihin ja kirjoittelu keskittyi lähinnä toukokuun lopulla käynnistämäni Hamsterit-minisarjan läpikäymiseen. Näinpä tuli tutkittua ja kommentoitua toinen ja kolmas osa, joista kumpikin ihan kohtalaisesti edelleen kiehtoi ja hauskuuttikin, vaikka edelleen suunnilleen samaa tahtia edennyt Huovisen kirja minua huvittelikin runsaammin. Jotakin muistaakseni mutisin myös siitä, että kirjassa Huovisen sinänsä lyhyet luontokuvaukset heräilivät henkiin huomattavasti eläväisemmin ja filmatisointi ei aivan vastaavia tuntemuksia tavoittanut ja osa tästä lähdemateriaalista olikin nipsitty kokonaan jaksojen käsikirjoituksista pois. Kuukauden suunnilleen sataprosenttisen Huovis-pitoisuuden viimeistelin höpöttelyllä, jossa aikomuksena oli tiivistäen tutkailla, millaisia filmatisointeja Veikon kirjoista on toistaiseksi tehty, mitkä näistä on nähty ja aikomuksia tulevien katselujen suhteen. Sittemmin ei valitettavasti ole merkittävää edistymistä omalta osalta urakassa tapahtunut, mutta olisihan tässä taas uusi vuosi aluillaan...

Nämä Huovis-katselut eivät kesäkuun elokuvasaldoa pulskistaneet lainkaan, ja niinpä kokonaismäärä jäi runsaaseen kymmeneen katseluun. Griswoldien perhelomailut jatkuivat kahdenkin reissun merkeissä, kun porukka ensin voitti kiertomatkan Eurooppaan elokuvassa European Vacation, joka minusta noin yleiseltä pirteydeltään ja porhallukseltaan tipahti edeltäjänsä kyydistä jääden lähinnä kivaksi kommelluskokoelmaksi. Selvästi myöhemmin valmistunut Vegas Vacation vei joukon kokeilemaan onneaan uhkapelipöydissä ja pitihän tietysti muutakin oheisohjelmaa kehitellä siihen kylkeen. Myöhempien aikojen pelilomasta kasattiin kaikkiaan mielestäni ihan hyvä keitos ja etenkin Chevy Chase näyttäytyi varsin energisenä epelinä yrittäen pakkomielteisesti kääntää tappioputken voitoksi. Monenmoisten seikkailujen jälkeen saikin todeta, että kyllä Griswoldien yhteiset lomailut ovat ihan hyvin aikaa kestäneet ja edelleen niistä sai iloa irti. Mielestäni nämä onnistuvat sijoittumaan melkoisen mukavasti kiltin ja räväkämmän perhekomedian välimaastoon, ja itse arvostan paljon, ettei painoteta pelkästään sekoilun sekä sikailun osa-alueita tai muuten vain pyritä luomaan jatkuvaa möykkää, vaan on ollut malttia hiljennelläkin hiukan.



Griswoldien kiertelyjen lisäksi oli muutakin reissailua luvassa, kun soittimessa käväisi ruotsalainen Once Upon a Time in Phuket, missä määränpää löytyikin itäisemmästä suunnasta. Elämäänsä jossakin määrin tympiintynyt miekkonen päätti lähteä hakemaan inspiraatiota kirjoitushommiin Thaimaan aurinkoisilta rannoilta, joilta sitten löytyi vähän muutakin mielekästä. Eipä elokuva mielestäni mikään lajinsa valioyksilö ollut, mutta kohtalaisen sympaattinen tapaus kuitenkin ja luulisin, että talvisempaan ajankohtaan sijoitettuna hehkuvat näkymät toimisivat vielä paremmin, eli kaipa tulee kertailtuakin. Kotoisempaa komedialaitaa edusti Mobile Horror, joka alkupuolensa ajan jaksoi ainakin auttavasti huvitella, mutta pelipähkäilyjen sekä muiden vääntöjen pitkittyessä maku melko pitkälti kulahti pois. Kovempaa ryminää ja räiskettä kesäkuulle toivat pari toimintauusintaa. Arnoldin uuden elokuvauran joukosta on The Last Stand kohoillut pieneksi suosikiksi. Turhapa sitä olisi lähteä kovin vakavalla mielellä hänen kulta-ajan klassikkoihinsa vertailemaan, mutta minusta tämä jahti vastareaktioineen oli edelleen varsin viihdyttävä sekoitus otteiltaan reippaampaa toimintaa ja huumoria. Pikkuisen vakavammin yrmyili Steven Seagalin varhainen teos Hard to Kill, jossa pitkästä koomasta heräillyt sankari pääsi taas kerran näyttämään, etteivät ne tappavat taidot niin helposti lopullisesti ruostu, ja kunhan veren makuun päästiin, niin luvassa olikin tylyä kyytiä ja paljon murrettuja luita.


Heinäkuu ei blogin osalta ollut ihan yhtä yksipuolinen, mutta määrä jatkoi kuihtumistaan. Kun ei itsellä oikein ollut aikaa Suomen kauniista kesästä lomailun merkeissä paljoakaan nauttia, niin tätä puutetta paikkailin uusimalla edelleenkin mielestäni varsin hauskan lyhyehkön eräretken, eli kuvissa käväisi Pulkkinen: Don't Push the River. Aivan kaikille osallisille tästä ilmapiiriä parantamaan tarkoitetusta työporukan yhteisestä matkasta ei mitään leppoisaa tai rentoa patikointia tullut, vaan joillekin koettavaksi ja kestettäväksi kertyikin piinallisia kokemuksia ja rasittavia vääntöjä. Buddies-elokuvasarjan vauhdikas ja suloinenkin pentuporukka pääsi myös reissailemaan toiselle puolelle maailmaa, sillä Treasure Buddies aarrejahteineen vei hauvat kauas kotikulmilta kohti Egyptin kuumottelevia aavikoita. Samassa yhteydessä tuli uusittua koirulien huomattavasti viileämpi seikkailu Alaskan hytisyttävissä pakkasissa, eli Snow Buddies. Mielestäni Buddies ei kaikkiaan mikään kovin kaksinen koiraelokuvasarja ole, vaan kohtalaisen tönkköä tavaraa usein esittelee, mutta silti sanoisin, että ihan kohtalaisesti heinäkuun hömpötyksiksi tällaiset toilaukset kelpaavat.

Höttöisestä hömpästä puhuttaessa pitää mainita samaisen kuukauden aikana uusitut aikansa menestyksekkäämpiä toimintaelokuvia pilkkailleet Hot Shots! ja Hot Shots! Part Deux. Kumpikin näistä toimi mielestäni vieläkin mukavasti, vaikkakin jokunen vitsi tosin tietysti vaikutti turhan typerältä, mutta sehän kuuluu tavallaan asiaan. Oli pienen tauon jälkeen vähintään iloinen yllätys, että noinkin hyvin rullailivat yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen, vaikka ei tällainen suurieleisempi parodiointi noin lajina suurin suosikkityyppi olisikaan. Riehakkaampaa viihdettä keskikesään toivat myös Jackass-ryhmän tyhmät tempaukset ja räävittömät jutut. Ensimmäinen jäi tällä kerralla jostakin syystä pois ohjelmistosta, mutta Jackass Number Two ja Jackass 3 pääsivät kertauskierrokselle. Nekin edelleen ajoittain naurattivat ja puolustivat paikkaansa myöhäisiltojen viihdyketarjonnassa.



Kyllähän puolimielisiä kommelluksia kehittelevälle kaveriporukallekin niitä kolhuja noissa parissa koitoksessa kertyi, mutta pitihän sitä hiukkasen kovempaa menoakin saada heinäkuun iltoihin vauhtia kenkimään. Mad Max 2: The Road Warrior tuli taas tuijoteltua, eikä vieläkään löytynyt juuri mitään valiteltavaa, vaan sai todeta, että melkoisen napakka ja viilailtu kaahauspaketti George Millerin ja kumppanien toimesta on 1980-luvun alussa tekaistu. Vauhtia ja vaaraa riittikin Maxin armottomassa maailmassa jälleen, enkä oikein usko, että tulen ikinä siihen kyllästymään. Kovaotteisten toimintarykäisyjen lähempänä nykypäivää liikkuvasta laidasta pääsi uusintaan Sylvester Stallonen kovien kaverien kerhon toinen rymistelu The Expendables II. Mielestäni ainakin nämä kaksi ensimmäistä ovat kohtalaisen tasalaatuisia ja toisessa toimintapuoli on jopa edeltäjäänsä näyttävämpi. Lisäksi väittäisin, että vanhat ja uudet alansa taitajat pääsevät tekemään tuhojaan hyvässä hengessä ja hölmö huumorikin löytää paikkansa enimmäkseen ihan toimivasti. Eiväthän ne huulenheitot ammoisissa esikuvissakaan aina ihan luontevimpia letkautuksia olleet, joten minusta tietynlainen töksähtävyys näissä sopii huuteluihin. Toiminnallisempien ensikatselujen osalta mainittakoon James Bondin toistaiseksi uusin agenttiseikkailu Spectre, jossa olikin odotetusti paljon kaikenlaista haastetta voitettavaksi ja komeaa kuvaa ympäri maailmaa. Monien mielestä Spectre on käsittääkseni laadullisesti selkeää laskua edeltäjäänsä verrattuna, mutta itse en yhden katselun pohjalta ole vielä hirmuisen räikeitä kuiluja löytänyt. Ehkäpä uusinnoilla niitä sitten saattaapi paremmin silmiin singahdella...?

Määrällisesti heinäkuutakaan ei oikein voi väittää miksikään elokuvakatselun ilotulitukseksi, mutta saldo kuitenkin nousi taas noin 20 elokuvaan, eivätkä kaikki näistä sentään mitään ihan höttöistä hupia tai reipasta räiskettä edustaneet, sillä mukaan pääsi haikeampaa ja riipaisevampaakin romanssia parin kovinkin koskettavan ja kauniin teoksen voimin. The Light Between Oceans käänteli kelloa kauas 1900-luvun alkupuoliskolle ja vei pääparin viettämään vähän karua mutta toisaalta tavallaan erittäin antoisaa elämää etäiselle majakkasaarelle. Katsojan kannalta runsaat pari tuntia kestävä ja hyvinkin surullisia tuokioisia tarjoillut matka meren keskelle oli kaikkiaan kohtalaisen raskas, mutta palkitseva kokemus, jonka raastavuutta upeat näkymät onneksi pikkuisen pehmensivät. Toinen haikeampaa sävyä hakenut ja merellisiin maisemiin sijoitettu rakkaustarina oli Neil Jordanin Ondine, jossa melko yksinäistä ja eristäytynyttä elämää viettäneen kalastajan arki joutui myllerrykseen. Kuviltaan Ondine ei hätkäyttänyt ihan yhtä upeilla hehkuilla kuin The Light Between Oceans ja varmaan oli haettukin hiukan haaleampaa ilmettä, mutta toisaalta sanoisin, että satumaisten elementtien maltillinen sekoittaminen arkielämän tuskailuihin oli viehättävä lisä. Kummastakin näistä olisin mielelläni jotakin blogiin naputellut, mutta kirotut kiireet tulivat tielle. Luulisin kuitenkin, että molemmat näistä liikuttavista tarinoista aikanaan saavat uuden tilaisuuden, jolloin kenties olisi paremmin aikaa höpöttelyynkin.



Piinaavista kiireistä puhuttaessa elokuu olikin oiva esimerkki, koska blogi siirtyi viettämään kesälomaa, eikä mikään juttu edennyt lyhyttä luonnosta pidemmälle. Noin muuten ei sentään täyttä nollatulosta tullut, vaan verkkaisen katselutahdin summana oli lopulta pikkuisen alle 20 elokuvaa elokuulle. Pikaisen jälkisilmäyksen pohjalta voi helposti todeta, että räiske ja ryminä kiinnostivat herkistelyjä enemmän, vaikka kyllähän sitä suloisempaa juttuakin mukaan mahtui. Näistä esimerkeiksi kelvatkoon vaikka The Seventh Brother ja sen jatko-osa Tiny Heroes, joista kumpainenkin oli mielestäni ihastuttavankin höpsöä animaatioseikkailua pupuystävysten ja muiden metsän menijöiden selvitellessä pulmiaan. Piirrosjälki ei välttämättä esimerkiksi Disneyn tuotoksille pärjäillyt, mutta henki oli läpi elokuvien reipas ja hyväntuulinenkin, niin kyllähän näistä helposti tykkäili.

Vakavampaa vilkuiltavaa tuli katsomoon muutaman isomman sekä pienemmän katastrofin kautta ja joukon näyttävimpänä mieleen jäi Mark Wahlbergin tähdittämä Deepwater Horizon, jossa todellisen elämän mittava öljykatastrofi oli innoittajana. Deepwater Horizon hoiti pohjustuspuolen kattavasti ja kaverien elämänmenosta öljynporauslautalla sai oikein kivasti kiinni, eikä onneksi ollut mitään kiirettä laittaa paikkoja paukkumaan. Kunhan hävityksen hetki lopulta koitti, niin olihan sekin puoli tekijöillä hyvin hallussa ja arvaamaton sekä turvaton ympäristö osoittautui kamalaksi loukoksi. Yhtään mukavampi paikka ei ollut Tom Hanksin ohjastelema lentokone, joka kääntyi syöksyyn melko nopeasti nousunsa jälkeen myös tositapahtumiin pohjaavassa elokuvassa Sully. Ohjauksesta vastaava Clint Eastwood ei lähtenyt täyttämään ruutua katastrofikuvaston jatkuvalla vyörytyksellä, vaan onnettomuus itsessään pidettiin melko minimaalisena, kun taas järkyttävää tapahtumaa seuranneet tuntemukset ja jälkikäsittelyt nostettiin keskiöön. Kaikkiaan Sully olikin ihan kiehtova poikkeus tavallisesta kaavasta ja lisäksi Eastwood piti tarinan napakkana, eikä ollut tarvetta venytellä juttua kohti toisen tunnin täyttymistä. Selkeästi henkilökohtaisemman koettelemuksen toi katsomoon uudehko haihyökkäys The Shallows ja kyllähän siinä taas kauniita maisemia yhdisteltiin hirmuisiin hirveyksiin melkoisen tehokkaalla tavalla. Etenkin ensimmäinen puolisko pidettiin melko todenmukaisena, mutta lopussa rähinä karkaili pikkuisen käsistä näyttävämmän revittelyn puolelle, vaan enpä siitä mieltäni sen suuremmin pahoitellut, mutta kieltämättä hiukan hymyilytti hurjistelun yltyminen.



Reippaammin fiktiivisemmän räiskeen puolella riehui jälleen Rambo, jolle on kertynyt katseluja tiuhaan tahtiin ja se onkin yksi 2000-luvun omista toimintaelokuvasuosikeista. Pidennetty versio sai toisen tilaisuuden, mikä vain vahvisteli käsitystä, että lyhyempi alkuperäinen on näistä se parempi leikkaus sisältäen olennaiset asiat sekä jutustelujen että sotahommien osalta ja vieläpä tiukemmassa paketissa. Safe House oli lähinnä kelvollinen kertakatseltava, eli tylsäksi ei käynyt, mutta eipä päässyt häikäisemäänkään. Oikeastaan vielä vähemmän mielenkiintoa nostatteli Robert Langdonin kolmas elokuvaseikkailu Inferno, joka suuresta budjetistaan, upeista kuvauspaikoistaan ja potentiaalisista kuvioistaan huolimatta summautui lähinnä unohdettavaksi ja puuduttavaksi keskinkertaisuudeksi. Paljon paremmin viihdyttelikin toisen Tomin, eli Cruisen hutkimiset toiminnallisessa jännityselokuvassa Jack Reacher: Never Go Back. Mielestäni jatko-osa oli hivenen edeltäjäänsä heikompi, mutta kestänee kyllä toisenkin vilkaisun.

Lännenelokuvat olivat vuoden mittaan melko harvinaista herkkua, ja ehkä senkin takia uudempi tulkinta vanhasta tarinasta iski todella lujaa. The Magnificent Seven oli siis valtaisan positiivinen yllätys yhdistellen upeita maisemia ja mielestäni selkeästi alkuperäistä tylympää menoa. Tulikin ihmeteltyä, että näinkin armottomille teloitteluille annetaan nykyään PG13-suositus, mutta kaipa Antoine Fuqua ja muut olivat elokuvansa viilailleet väkivallan sekä sävyjen osalta ihan siihen rajoille. Joka tapauksessa oli näyttävää sekä vauhdikasta menoa ja kova porukka seitsemän hurjan saappaissa. Leppoisampaa lännentouhua edusti Bud Spencerin Buddy Goes West ja siitä olen vuosien myötä alkanut tykkäilemään enemmän. Verkkaisempi komedia ja toiminta on minusta saatu ihan hyvään tasapainoon, ja vaikka ei Budin parhaiden joukkoon olisikaan asiaa, niin kyllähän tätä mielellään kertailee. Nappasin mukaan toisenkin Spencer-uusinnan, eli pikkuisen urheilullisempi pallokamppailu They Called Him Bulldozer tuli testailtua taas. Ajoittain tuntui vähäsen venytetyltä, mutta siitäkin huolimatta mielsin nämä kenttien kommellukset edelleen Budin vahvempaan keskisarjaan.



Letkeämpiä olotiloja kera ovelien näpistysten etsiskeli uusintakierroksella After the Sunset, josta ei ollut tarvetta sen suuremmin jauhaa, koska tämä rento ja viihdyttävä rötöstelykomedia oli noiden Spencerin juttujen tapaan jokunen vuosi sitten jo käsitelty. Eipä ollut hehku tai hohto minnekään hiipunut, vaan edelleen After the Sunset oli mielestäni mainio yhdistelmä lämpöisiä maisemia ja sopivan kepeää juonittelua. Rankemmalla otteella lukuisten päihteiden voimin lämpimillä seuduilla juhlittiin enemmän sekoilun suuntaan kallistuvassa komediassa The Hangover Part II, jossa toki paljon ensimmäisen osan kujeita kierrätettiin ja tarjottiin uutena juttuna sikailujen siirtoa Thaimaan puolelle. Eihän tämäkään ihan ensimmäinen katselu ollut, ja jälleen tuntui alkuun siltä, ettei kaverusten toinen hurjistelu oikein kulje, mutta kyllähän se taas jaksoi hymyilyttää vauhtiin päästyään. Kolmatta en tosin ole vielä kertaakaan kokeillut...

Sitä sikailevaista sekoilua toi iltojen iloksi myös 2000-luvulle päivitetty Vacation, jossa Griswoldien vanhempi polvi lähinnä käväisi kääntymässä, kun pääosin kommelluksista vastasi mieheksi varttunut ja isäksi tullut alkuperäisten elokuvien Rusty. Aiemmin tuli kehuttua, että Griswoldien varhaisemmissa seikkailuissa onnistuttiin hyvin yhdistelemään kiltimpää ja riehakkaampaa menoa, mutta uusin viritelmä painottelikin jo selkeämmin äänekkäämpää elämöintiä. Tavallaan tarinassa yritettiin toistaa Rustyn nostalgisten haaveiden kautta Griswoldien ensimmäinen huvipuistoreissu, ja kyllähän pitkälle matkalle niitä naurujakin saatiin, mutta viehätystä mielestäni uupui vanhempiin elokuviin verrattuna. Siihen syylliseksi tahdoin mieltää, ettei hahmoihin hirveästi panostettu, vaan vaikutti siltä, että tahdottiin vain tehdä näistä toinen toistaan tyhjäpäisempiä kahjoja, joiden kohkaukset huvittivat vaihtelevalla menestyksellä. Eihän Clark tietenkään mikään miekkosista fiksuin ollut ja onnistui omissa koitoksissaan töpeksimään itsensä milloin mihinkin, mutta yleisesti ottaen kaverissa kuitenkin oli nähtävissä neuvokkuutta ja näppäryyttä. Rusty taas vaikutti olevan ennemmin tyhmä ja toheloiva tolvana, mikä paikoin lähenteli rasittavuutta, eikä Ed Helms Rustyna todellakaan ollut lainkaan niin rakastettava velmu kuin Chevy Chase aikoinaan isänä. Varmaan oli tarkoituksella tahdottu korostella sukupolvien eroavaisuuksia ja maailmanmenon muuttumista, mutta tämän katsojan kannalta kehityksen kulku lähti heikompaan suuntaan.



Syyskuussa ilmeni taas hiukan eloa blogiinkin, kun pari kirjoitusta sain aikaiseksi. Silloin tuli osteltua toinen tuplakokoelma Akun varhaisia lyhytelokuvia, enkä kovin pitkään malttanut niitä hyllyssä säästellä, vaan päätin lähteä pikkuisin annoksin käymään pakettia läpi. Avauskaksikoksi valikoitui vähän hotellipojan hommia sekä puutarhurointia, eli Bellboy Donald ja Donald's Garden. Näistä Akun kovat kamppailut hotellissa veivät helpon voiton, vaikka kyllähän kaverin vääntöä vihannesmaallakin ihan mielellään katseli. Kuukauden voisikin kirjailla Disney-painotteiseksi sivuston osalta, koska Space Buddies oli myös Disneyn nimissä julkaistu. Tällä kerralla pentujoukko laukaistiin vähän vahingossa kaukomatkalle avaruuteen saakka, mutta valitettavasti rakettikyyti kuuta kohti ei itsessään taannut mitään erityisen pirteää tai kekseliästä kommellusta ja tuolloin tulikin todettua, että viidestä katsotusta osasta Space Buddies oli huonoin. Ehkäpä sen takia en ole kahta viimeistä hankkinut ja saattaa omalta osalta jäädä tämä elokuvasarja vaiheeseen.

Jostakin syystä edeltäneen vuoden tapaan myös 2017 osalta syyskuu oli vuoden kuivin kuukausi elokuvien parissa, sillä kokonaismäärä jäi alle kymmeneen. Onneksi nämä tällaiset taantumat ovat ainakin toistaiseksi jääneet väliaikaisiksi vaiheiksi, mutta eipä pienen saldon takiakaan kirjo kovin monipuoliseksi päässyt paisumaan. Dan in Real Life oli kohtalaisen kiva ja osittain omalaatuinenkin romanttinen komedia, josta olisi voinut yrittää vähän raapustellakin, kun esiintyjistä tykkäilin ja muutenkin hyvät hetket siinä peittosivat ne vähän vaisummat notkahdukset. 17 Again yritti tarjoilla hieman satumaista toista tilaisuutta nuoruusvuosien uudelleen elämiselle, mutta tämä tarina hauskuutuksineen ei yhtä myönteisiä mietteitä saanut aikaan. Olipa kuitenkin turhuudestaan huolimatta vähemmän hermoille hyökkäilevä kuin mitä alkuun pelkäsin.



Tuossapa tulikin syyskuun hempeämpi ja hömppäisempi osasto melkein kokonaan katettua, mutta mukaan menoon sopi myös kovanyrkkisempää nujakointia. Southpaw toikin kuviin menestyneen nyrkkeilijän henkilökohtaisen tragedian syöksykierteineen ja nousuaskelineen. Antoine Fuquan ohjaama ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä toiminnallinen urheiludraama olikin asiallisen tiukkaa matsaamista sekä muidenkin pulmien päihittämistä. Saipa jälleen todeta, että näille nyrkkeilyelokuville helpohkosti lämpenen, vaikka oikean elämän puolella laji ei juurikaan kiinnosta tai liikuta. Hullumpaan suuntaan syksyisiä taistoja vei Chuck Norrisin 1980-luvun puolivälin klassikko Invasion U.S.A. valloitushaluisine vihollisineen. Käytännössä Chuck joutui yksin pelastamaan kotimaansa katalien kommunistien invaasiolta ja vuosikausien pitkän tauon jälkeen tämä hyvällä tavalla hölmökin pökkelöinti kaikkine kenkimisineen ja Norris-painajaisineen piti hymyä kasvoilla tehokkaasti alusta loppuun. Aivan yhteen ja ainokaiseen tekeleeseen en viitsinyt jättää tätä paluuta 1980-luvun merkittävien toimintateosten maailmaan, vaan pari päivää myöhemmin piti vilkaista Charles Bronsonin Death Wish 3, joka edelleen on mielestäni tämän elokuvasarjan viihdyttävin ja vauhdikkain osa, eikä sitäkään kannata katsella pipon kiristellessä.

Lokakuussa puuhailu kotikatsomossa vilkastui huomattavasti, sillä kuukausisaldo nousi melkein 30 katseluun, mutta blogin puolella tämä ei niinkään näkynyt, koska kirjoittelun kohteeksi päätyi vain pari annosta äksyhköä ankkailua. Vihdoin ja viimein sain vauhtiin Akun kurjan, hurjan ja hauskan armeijataipaleen, sillä kaksikossa Donald Gets Drafted ja Donald's Gold Mine ensimmäinen tarina innosti hänet liittymään sotaväkeen seikkailuja kokeakseen, mutta touhun todellisuus sitten löikin vasten kasvoja. Myös tuplan toinen puolikas oli vallan viihdyttävää kullankaivuuta, sillä kunhan rikkaudet tulivat näppien ulottuville, niin karkailikin koko homma taas silkan kaaoksen puolelle. Hyvää tohelointia ja riehakasta räyhää tuli lisääkin, sillä Donald's Snow Fight ja Sky Trooper kumpikin menivät omalla listalla Akun lyhytelokuvauran parhaan kolmanneksen joukkoon. Lumisota poikien kanssa on sittemmin vilkaistu jo pariinkin kertaan uudelleen ja huvittaa edelleen, eikä jääräpäinen sekä hengenvaarallinen vääntö korkeuksissa lainkaan sen löysempää taistoa tarjoillut.



Lokakuu olikin jälkikäteen tarkastellessa toiminnan ja taistelun aikaa, sillä pimeät ja kylmistyvät illat innostivat kaivelemaan hyllyjen kätköistä runsaan kasan Seagalin tylyhköjä telomisia uusintakierrokselle. Yritin kuitenkin vanhojen klassikkojen lisäksi antaa muutamalle 2000-luvun tekeleelle toisen tilaisuuden. Paremman puolikkaan kertailuun kuului Casey Rybackin tiukka tupla laivassa ja junassa, eli Under Siege ja Under Siege 2: Dark Territory. Jatkoksi oli luontevaa laittaa katujen lakia Stevenin tyyliin, jolloin tietysti kovanyrkkinen, kiukkuinen ja kaunainen Out for Justice päästeli höyryjä katsojan riemuksi. Mukaan kelpasi myös Seagalin debyytti Above the Law 1980-luvun loppupuolelta, vaikka taas olin näkevinäni sen hieman tylsempänä runnomisena kuin 1990-luvun kultakauden ankarat pätkimiset. Jossakin vaiheessa oma into on päässyt laskemaan herran tuotosten suhteen, enkä enää ole kovin aktiivisesti hyllyihin niitä haalinut vuoden 2008 jälkeen, joten tämän kertailukimaran uudempi puolikas on poimittu vuosiväliltä 2002-2007. Vankilaympäristöön sijoitettu vääntö Half Past Dead tuntui aikoinaan ilmestyessään löysältä ja tympäisevältä, eikä se paljoakaan pisteitään nostellut, mutta eipä tosin ollut mitään sotkuisinta ja vastenmielisintäkään roskaa herran tuotannosta. Urban Justice tuntui joskus ensinäkemältä siltä, että asenne kunnossa, mutta tappelut sekavia ja muutenkin pikkuisen puhdittomia ja suunnilleen samalla kannalla olin edelleen. Senkin toisaalta kyllä kevyesti laitoin Seagalin 2000-luvun nähtyjen teosten osalta parempien pätkimisten joukkoon. Selkeästi huonomman ja väsähtäneemmän ryminän koppaan kopsahti Into the Sun ja tämä täysin tyhjänpäiväinen sekä kehnohko tusinatuotos veikin halut jatkaa Seagal-kertailua tällä erää yhtään enempää.

Räjähdykset, ruhjomiset ja luotijuhlat eivät Stevenin touhuihin lokakuun osalta lopahtaneet, vaan lisää oli luvassa, kun kertailtavaksi valikoitui myös Sylvester Stallonen ja Arnold Schwarzeneggerin yhteinen reipas vankilapako Escape Plan, joka ei niinkään nokkeluudellaan häikäissyt, mutta puitteet olivat kunnossa ja meno mukavaa, niin mikäpä siinä seuraillessa. Toistoon päätyi myös vuoden ensimmäisten joukkoon lukeutunut tiukka vyörytys London Has Fallen, jonka perään teki mieli vilkaista toinenkin Butlerin väkivaltaviihdyke, mikä tässä tapauksessa tarkoitti, että Spartan soturit laitettiin taas marssimaan maailman sotilasmahtia ja kammottavia örkkejä vastaan. 300 on mielestäni vieläkin lajissaan 2000-luvun omalaatuisimpia ja viihdyttävimpiä aikaansaannoksia, eivätkä suvantovaiheetkaan ole toistoilla alkaneet ylivoimaisesti kyllästyttämään, kun taas tyylitellyt valtavat vyörytykset olivat edelleen komeaa kuvastoa. Hiukkasen hilpeämpään suuntaan kaasutteli Cannonball Run II, mutta porhalluksesta oli jo pudonnut pikkuisen puhtia pois edeltäjään verrattuna. Kohtalaista väsyneen illan hupia siltikin se mielestäni typeröinneistään kokoili kasaan. Yksinäinen Aasian laidan edustaja Boxer from Shantung toi ruudulle sinänsä perinteisen tarinan, jossa noustiin alamaailmassa kohti merkittävämpää roolia, mutta kovanyrkkiseksi kungfu-elokuvaksi käänneltynä se ei mikään lajinsa tyypillisin tekele ollut.



Alkuvuodelta rästiin jäänyt Alien-saagan kertailukin pääsi pitkän tauon jälkeen lokakuun lopulla jatkumaan. Ajatuksena siis oli Blu-raylta vahtailla pidennetyt versiot ja homma lähtikin reippaalla rymistelyllä liikkeelle, sillä Aliens tosiaan oli edelleen mielestäni elokuvasarjan sotaisin ja kenties vimmaisinkin osa. Sävyjä säädeltiin huomattavasti synkempään ja lohduttomampaan suuntaan, kun David Fincherin tummaa ja julmaakin mahtipontisuutta paikoin puhkunut Alien³ pääsi vuoroon. Näistä molemmista pidennetyt versiot ovat omasta mielestäni selkeästi lyhyempiä leikkauksia pätevämpiä sekä antoisampia elämyksiä, mutta samaa ei oikein voi väittää neljännestä osasta Alien: Resurrection, jonka ohjannut Jean-Pierre Jeunet taitaa itsekin olla edelleen sitä mieltä, että teatteriversio on se oikea näkemys. Itse en tälläkään katselulla päätynyt kyseisen kovaakin palautetta keränneen lisäyksen isoimpiin haukkujiin, mutta ajoittaisista hyvistä osuuksista huolimatta tuli taas tuumailtua, että olisihan tämän operaation voinut jättää pois Alien-elokuvista, sillä tasossa tapahtui selkeä notkahdus ja lisäksi ero Scottin ja Fincherin synkkiin tunnelmiin oli varsin räikeä. Hiukan huonosti mukaan sopiva huumori ja vähän harkitsemattomat lisäykset tekivät tästä helposti elokuvasarjan heikoimman lenkin. Moni on toki sitäkin mieltä, että myös Prometheus olisi voinut jäädä tekemättä, mutta itselleni tuo on jo kahden katselun ajan tarjoillut kiehtovaaa ja näyttävää ihmeteltävää. Ehkei kaikki ihan luontevasti vieläkään kohdilleen loksahtele, mutta minusta Prometheus on kuitenkin paljon pohditumpi lisäys kuin edellinen huitaisu ja se syventelee kivasti maailmaa ollen vieläpä visuaalisesti Alien-elokuvasarjan kärkikerhoa ja maltillisempana kauhistelunakin toimiva tapaus.

Maanpäällisten ja avaruudellistenkin hirmutöiden ja hirviöiden vastapainoksi tuli vilkaistua positiivisempia väreitä tavoitteleva kotimainen dokumentti Hobbyhorse Revolution. Areenan kautta silmien eteen avautui televisiota varten tehty lyhyempi leikkaus elokuvasta, mikä oli hieman harmi, sillä olisihan tästä sen mittavammankin näkemyksen katsonut. Vaikka dokumentti ei tätä katsojaa laittanutkaan omaa keppihevostaan askartelemaan, niin onnistuipa se silti innostamaan ja luomaan hyvää mieltä sitä kautta, kun näki, miten harrastus sai aikaan yhteisöllisyyttä sekä keinon toteuttaa omaa luovuuttaan. Dokumentissa erilaiset persoonallisuudet pääsivät myös mukavasti esille, eikä selkeästi oltu haluttu kaikkea siloitella pelkäksi superkivaksi hauskanpidoksi, vaan kilpakoitosten tuoma stressaavampi puolikin pilkahteli esille. Voisin kyllä hankkia tästä sen täyspitkän version jossakin vaiheessa.



Marraskuussa sain jo kirjoitteluunkin pikkuisen piristystä ja melkeinpä puolet blogitilasta haukkasi aikoinaan suosittukin elokuvahauva, jonka seikkailut olin jo mieltänyt nähdyiksi omalta osaltani. No, heräteostoksena hyvinkin huokean hinnan houkuttelemana hankittu Beethovenin kaikki kahdeksan kommellusta sisältävä laatikko muutti pikkuisen tilannetta ja sieltä nappasinkin pari aiemmin näkemätöntä koitosta katseluun. Beethoven's 4th oli tehty pitkälti samojen tekijöiden toimesta kuin elokuvasarjan edellinen osa, mitä ei oikein voinut plussaksi laskea ja toistaiseksi nämä kaksi ovatkin päätyneet omalla listalla Beethovenin tympäisevimmiksi toilauksiksi. Beethoven's 5th vaihteli vanhat tutut naamat pitkälti kuvista pois ja piti nimikkokoiran lisäksi mukana menossa käytännössä vain yhden edellisestä kahdesta osasta tutun hahmon, ja näiden väsähtäneiden hutilointien jälkeen ratkaisua pystyikin pitämään ihan perusteltuna suunnanmuutoksena ja mielestäni viides viritelmä kykenikin kääntämään laatukäyrää edes loivaan nousuun. Kovinkaan kummoisia kehuja en tuolloin uskaltanut hehkutella, mutta kyllä aarrejahti aavevivahteineen sentään pikkuisen pirteämpään suuntaan lähti Beethovenin polkua kääntelemään. Ennen jouluisempien juttujan pariin siirtymistä oli myös aikaa vilkaista vielä pari Akun ärhentelyä, eli lyhytelokuvakaksikko The Vanishing Private ja The Village Smithy. Ankan omituiset kommellukset armeijassa jaksoivat edelleen hymyilyttää, mutta urakointi karskina seppänä kuumassa pajassa oli taas keskinkertaisempaa puuhastelua.

Löysemmän katselutahdin ollessa hyvin tiedossa päädyin aloittelemaan jouluisen urakoinnin marraskuun puolella ja kauden avaukseksi kelpasi Vince Vaughn ärähtelemässä joulupukin varjoon jääneenä veljenä, joka oli vuosisatojen aikana etäännyttänyt itsensä melkeinpä täysin ahdistavaksi katsomastaan perheestä, mutta tiukka paikka ja veljeltä saatu tarjous veikin yllättäen hänet joulupukin lahjapajalle väliaikaishommiin. Fred Claus siis hömppähuvin lisäksi yritti vähän vakavampiakin aiheita perheriitojen ja tulehtuneiden välien kautta väläytellä, mutta lopputulos ei päässyt loistamaan, sillä mielestäni elokuva ei ollut draamana, komediana tai joulujuttunakaan erityisen kehuttava, vaan kaikkiaan kaipa keskitasoa. Huomattavasti huonompaan suuntaan päästiin toisessa rikkoutuneita perhevälejä tutkivassa lyhyehkössä ja vieläkin enemmän draamapuolta painottaneessa teoksessa. A Merry Christmas Miracle oli niinkin heikko hilpeydessään, ettei siitä huvitusta juuri irronnut ja huumorikin lähenteli vastenmielistä sysisurkeutta. Katsellessa alkoikin tulla paha mieli viimeisiä roolejaan tehneen Robin Williamsin ja muidenkin puolesta, kun olivat tällaiseen kamaluuteen lähteneet. A Merry Christmas Miracle pääsikin ansaitusti omalla listalla huonoimpien jouluelokuvien joukkoon.



Valinnat eivät näiden jouluisten komedioiden osalta menneet ihan nappiin, mutta muuten marraskuun runsaan 40 elokuvan joukkoon mahtui toimivampaakin huvittelua. Uudehkojen toimintakomedioiden osastolla eripuraiset parit pääsivät toisilleen muristelemaan ja siinä sivussa mukavasti tuhoakin aiheuttamaan kolmessa koitoksessa. Maltillisimmat toiveet, tai ehkä pitäisi puhua peloista, olivat Renny Harlinin, Jackie Chanin ja Johnny Knoxvillen yhteistyötä Skiptrace kohti, mutta melko nopsasti se kääntyi positiiviseksi yllätykseksi. Toiminta oli parempaa kuin olin odottanut ja vaellusvaiheessa oli yllättävän paljonkin kaunista katseltavaa. Chan ei odotetusti enää parhaiden päiviensä tasolla pomppinut, mutta eipä tehnyt mieli miehen viuhtomisia väsyneiksi väittää. Huumori tuntui paikoin tökkivän, mikä kai johtui siitäkin, ettei mielestäni Chan ja Knoxville oikein olleet keskenään mikään kummoinenkaan yhdistelmä. 2 Guns taas laittoi yhteiseen, mutta samalla rikkonaiseen rintamaan Denzel Washingtonin ja Mark Wahlbergin sekä keskenään kinastelemaan että päästelemään pahiksia pois päiviltä. Niinkin reipasta räiskyttelyä oli, että varmaan uusintaankin kelpaa otollisena hetkenä, jolloin toimintanälkä käy kimppuun. Vastahakoisen yhteistyön parissa meno jatkui myös marraskuun keskivaiheilla katsotussa Russell Crowen ja Ryan Goslingin viihdyttävässä rikosselvittelyssä The Nice Guys. Enpä menisi väittämään, että toiminta tulitaistoineen hirmuisesti paljon parempaan olisi pystynyt kuin vaikkapa Denzelin ja Wahlbergin touhuissa, mutta The Nice Guys nousi näistä kuitenkin selkeäksi suosikiksi, koska pääparin välillä juttu tuntui luistavan erinomaisesti, mikä teki tästä hurjistelusta helposti kolmikon hauskimman.

Vastahakoiset tyypit hakivat vähän totisemmassakin hengessä sopuisampaa yhteistyötä kovien koitosten kautta, kun pari tuttua supersankaria setvi keskinäisiä kaunaisia kinojaan elokuvassa Batman v Superman: Dawn of Justice. Olihan siitä tullut lueskeltua vähemmän ylistäviä juttuja, joten varauksella laitoin tekeleen pyörimään, eikä se omalla kohdallakaan täysillä iskenyt. Zack Snyder kyllä taitaa nujakointitunnelmien nostattelut ja taistojen tyylittelyt, joiden parissa saikin viettää maukasta laatuaikaa, mutta tarinankerronta hahmoineen menikin monesti melkoiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Tarinahan oli pohjimmiltaan melkoisen yksinkertainen mittelöinti ja tietysti samalla pohjustus tuleville koitoksille, mutta jotenkin tuntui etenkin alkupuolella, että jostakin syystä sen selkeässä ja sujuvassa esittämisessä oli hirmuisia vaikeuksia. Minuuttimittaa elokuvalla oli melkoisesti ja silti vaikutti, ettei aika millään riitä tapahtumien kunnolliseen käsittelyyn ja kunhan touhua saatiin paremmin liikkeelle, niin taas tuli jumitusta perään. Olisihan tästä vielä reilusti pidempi ja kolmea tuntia lähentelevä versiokin liikkeellä, mutta se on ajatuksena jo vähän huh-huh. Yksittäisten hyvien hetkiensä ja parhaimmillaan värisyttelevän komean menonsa ansiosta itse päädyin lopulta enemmän tykkäilyn kuin inhoilun puolelle, mutta olisihan tuosta pitänyt tiukempi käynnistys uudelle supersankarielokuvien sarjalle pyöräyttää.



Tapahtumat menivät entistäkin tylympään suuntaan, kun kuukauden lännenelokuvatarjontaa edustamaan valikoitui Quentin Tarantinon The Hateful Eight. Olihan siinä omasta mielestäkin kallistelua Tarantinon debyytin suuntaan, mutta kyllä ihan riittävästi muitakin vivahteita, että järkäleimäinen kesto vierähti viihdyttävissä, mutta jokseenkin tuimissa tunnelmissa, mikä tietysti kuului asiaan, kun eräillä oli veritilejä tasailtavana ja toisilla taas mielessä vaarallisen vangin uhkarohkea vapautus. Syrjäisen mökkerön sekä ulko- että sisäpuolella kävivätkin melkoisen viileät viimat sekä myrskyt, ja loppua kohti koitos meni vain armottomammaksi. Kovin tykkäsin tästä Tarantinon toisestakin lännenelokuvakokeilusta, mutta toistaiseksi Django Unchained kuitenkin meni edelle.

Rockyn viimeisin ilmestyminen elokuvakankaille oli myös omalla kohdalla kasaillut melkoisesti kovia ennakko-odotuksia ja kyllähän Creed lähes täydellisesti suuriin toiveisiin vastasikin. Nyrkkeilysankarin ikääntymisen takia kyseessä ei ottelujen osalta mikään varsinainen Rocky-elokuva ollut, mutta vanha veteraani lopulta löysi luontevasti paikkansa valmennuskulmasta ohjastelemassa lupaavaa kykyä kohti suurta menestystä. Kyllähän siinä sai useampaankin otteeseen liikuttua, kun seuraili lapsuudesta saakka tutun sankarin taistoja kehän ulkopuolella. Eipä sillä, etteikö kymmenisen vuotta varhaisempi Rocky Balboa olisi ollut mainio päätös pitkälle uralle, mutta kovin kiitollinen olen tästä uudesta polusta. Hieman kyllä huolestuttaa, miten mahdollinen jatko pystyy pitämään kovaa tasoa yllä, vai lähdetäänkö Rockyn tarinaa viimeistelemään kurjempien kuvioiden kautta...?
Laadukkaiden jännityselokuvien joukkoon kelpasi myös Ben Affleckin Argo, jossa myös oli meneillään mielikuvituksellinenkin operaatio omien pelastamiseksi pahasta paikasta. Lähemmäs nykypäivää tapahtumia siirteli Oliver Stonen Snowden, jossa käytiin tiivistetysti nimikkohahmon vaiheita sekä pyrkimyksiä läpi. Stone itse ei poliittisesti mikään puolueettomin ohjaaja ole, mutta joka tapauksessa Snowdenin tarina elokuvamuodossa kiskaisi hyvin mukaansa ja jännittävämpiäkin jaksoja saatiin aikaiseksi sekä samalla tietysti kriittistä kommenttia kansalaisten kasvavan valvonnan suuntaan. Muuten laatudraamojen lokerosta tekee mieli mainita Freedom Writers, jossa toivottomiksi tuomittujen oppilaiden luokka sai positiivista nostetta uuden innokkaan opettajansa kautta. Olihan tarina melkoisen arvattava, mutta itse näistä tykkään herkästi ja taisipa taas jokunen kyynelkin karkailla. Lähestyvään tulevaisuuteen sijoitettu verkkaisempi draamaa, komediaa ja jännitystäkin yhdistellyt Robot & Frank oli myös mukavaa katseltavaa, vaikkei yhtä voimakkaasti liikuttanutkaan.

Kaivattua kevennystä marraskuulle toi amerikkalaisen jalkapallon pelaajavalintakuvioihin kurkistellut Draft Day. Kevin Costnerin hommana oli laittaa joukkueensa pelaajarivistö iskuun tulevaa kautta varten ja värväyspäivän rajallisina tunteina piti hatusta kiskaista kikka sekä toinenkin. Lajista en ole juuri lainkaan kiinnostunut, enkä paljoakaan siitä edes ymmärrä ja siihen nähden Draft Day yllätti positiivisesti. Räväkämmän huumoriosaston edustusta löytyi komediasta The World's End, kun vuosien takaa toisensa tunteneet, mutta teilleen erkaantuneet kaverukset päättivät yrittää viimeistellä aikoja sitten kesken jääneen mahtavan baarikierroksen. Osallistuminen tosin oli vähän vastahakoista ja nopsasti kierros menikin kovin kummalliseksi, eikä huuruisen polun päässä odotteleva maailmanloppukaan ollut ihan pelkkä päätösbaari. Kyllähän vitsiä ja vipinää riitti ihan tarpeeksi ja paljon tästä kokonaisuutena pidinkin, mutta osa pöhköyksistä meni pikkuisen yli ja siksi mielestäni Edgar Wrightin varhaisempi poliisirevittely Hot Fuzz menee sekä toiminnan että hassuttelun osalta edelle.




Marraskuun viimeisenä viikonloppuna käväisin Suomen Majakkaseuran järjestämässä tilaisuudessa, jossa esitettiin pari lyhyttä dokumenttielokuvaa ja kaupattiin yhdistyksen toimintaa tukevia tuotteita. Ensimmäinen elokuvista oli vain 15 minuutin mittainen Haaveena Bogskär - meloen majakoille, jossa päähenkilön pitkäaikaisena haaveena oli käydä meloen kaikilla Suomen majakoilla. Lyhytelokuva kuitenkin keskittyi urakan päätepisteeseen, joka taisi olla samalla haastavin etappi, sillä Bogskärin majakalle päästäkseen piti meloa kymmeniä kilometrejä, josta pitkä pätkä avomerelläkin. Kyllähän dokumentin kautta homman haasteellisuus avautui, mutta noin muuten kyseessä ei erityisen erinomainen esitys ollut. Jokusia kivoja kuvia kuitenkin ja kiehtova reissu, mutta harrastelijaporukan tekemä elokuva jäi lopulta vähän vaisuksi. Mittavampi oli 45-minuuttinen henkilödokumentti Seppo Laurell - mies ja meri, joka tuntuikin selvästi kattavammalta ja kiinnostavammalta. Dokumentin aikana ehdittiin käymään kivasti Laurellin pitkää uraa läpi ja siinä samalla sivuamaan hyvin harrastuksiakin. Laurellin annettiin enimmäkseen itse rauhalliseen tyyliinsä kertoa, miten ja milloin kipinä merenkäyntiin oli roihahtanut, ja näitä mukavia juttuja olisi mielellään kauemminkin kuunnellut. Lisäksi ruutuaikaa annettiin myöhempien vuosien merkitykselliselle vapaaehtoistyölle. Näistä saatiinkin aikaan hyväntuulinen ja mielenkiintoinen henkilöhistoria, jonka mielellään omaksikin ostan, jos Majakkaseura sen päättää levylle laittaa.




Joulukuun reilusti yli 50 elokuvan kokonaissaldoon mahtui monenmoista elämystä ja onneksi lukuisia laatutöitäkin. Kuukauden käynnisteli ihan kiehtovallakin tavalla katastrofielokuvan ja päihdedraaman piirteitä yhdistellyt Flight, jossa lento-onnettomuudesta selvittiin ilman, että pahin pääsi tapahtumaan. Kuitenkin nopeasti tuli ilmi, ettei koneesta vastannut Denzel Washingtonin esittämä kapteeni ollutkaan lainkaan parhaassa iskussa, vaan useammankin päihteen vaikutuksessa. Riippuvuuksien kanssa kamppaileva kapteeni joutuikin melkoiseen koetukseen jälkiselvittelyissä. Isoin yllätys oli, miten kepeästi ohjaaja Robert Zemeckis lähti aihetta puraisemaan. Vakavampien osuuksien takia olisi melko virheellistä väittää elokuvaa puhtaaksi komediaksi, mutta onhan samoista aiheista tehty paljonkin totisempia teoksia. Paikoin tuntui siltä, että vähän virnistellen käytiin niitä tavallisimpia kliseitä vastaan ja välillä taiteiltiin ihan siinä rajoilla, että putoaako pahemmin pelleilyn puolelle. No, häälymisistä huolimatta lopputuloksena oli viihdyttävä ja mainio elokuva, joka pystyi yllättämään useampaankin kertaan.



Kuukauden ensimmäiseen viikkoon vauhtia potki pari Sam Raimin ohjastelemaa Hämähäkkimiehen seikkailuista kertovaa menopalaa viime vuosikymmeneltä. Ensimmäistä osaa en jaksanut kertailla, koska ei se kovin kaksisena muistikuvissa elele. Spider-Man 2 onkin mielestäni Raimin trilogian huippukohta ja sen perään vilkaistu Spider-Man 3 oli vähän kaikenlaista yrittävä, mutta kokonaisuutena jokseenkin tympäisevä tapaus. On ollut aikomuksena ainakin pari niitä uudempiakin tutkia, mutta kun Hämähäkkimies ei hirmuisesti hahmona innosta, niin ovat toistaiseksi odottelemassa. Joulukuun ensimmäiseen kolmannekseen mahtui myös vuoden viimeinen Marvel-filmatisointi. Doctor Strange toikin mukavasti ruudulle uusia tyyppejä ja maailmoja ollen ihan virkistävää vaihtelua Avengers-porukan puuhille. Näyttävän ja toismaailmallisenkin vyörytyksen joukkoon kelpasi myös Yimou Zhangin ruudulle loihtima mahtavan muurin puolustus The Great Wall, joka tarjoilikin muutaman oikein komean taistelun, mutta tarina varsinaisesti ei sen suuremmin koskettanut. Visuaalisesti kuitenkin esitteli lähes koko kestoltaan melkoista herkkua silmille.

Hillitymmästä toiminnasta tuskin kannattaa lätistä, kun mainitsee kovan kaksikon John Wick ja John Wick: Chapter 2, mutta ehkä on oikeutettua kuitenkin kirjailla, ettei menoa yhtä eeppisiin mittoihin yritetty paisutella kuin tuossa muurinvaltauksessa. Ensimmäinen näistä oli jo aiemmin katseltu, mutta tiukka toimintarykäisy oli kuitenkin varsin mielekäs uusittava toisen osan eteen. Ainakaan yhtään lässymmälle linjalle ei jatkon kanssa onneksi lähdetty ja lopulta näistä muodostuikin melkoisen armoton ja otteissaan tehokas tupla, ja oli vaikeaa yrittää nostaa kumpaakaan selvästi paremmaksi. Toinen osa vyörytti toimintajaksonsa mielestäni huikeammille tasoille, mutta kahden tunnin kesto toi vähän liikaa toistoakin. Lisäksi lopettelu sujui ensimmäisessä tyylikkäämmin, kun toinen taas jätettin niin pahasti vaiheeseen, että sitä on vaikea pitää samalla tavalla itsenäisenä repäisynä. Tuimaa menoa kumpainenkin esitteli ja molemmat menivät kyllä kepeästi omien 2000-luvun toimintasuosikkien joukkoon.



Ben Affleckin tähdittämä The Accountant esitteli myös vastaavanlaista tehokkaan tappavaa työskentelyä etenkin loppupuolellaan, mutta ei kuitenkaan pyrkinyt yhtä tiivistahtiseksi ampumanäytökseksi, vaan painotteli enemmän hahmon muita erityiskykyjä. Olipa kuitenkin mielestäni paljonkin keskitasoa kovempaa tavaraa lajissaan. Lähemmäs tusinalaatua tultiin, kun Liam Neesonin esittämä ikääntynyt palkkatappaja tempaistiin lähisukulaisineen enimmäkseen yhden yön ajalle sijoitettuun useammankin hengen vaativaan koitokseen Run All Night. Ihan kivasti tuonkin parissa viihdyin ja pätevää menoa kaikkiaan oli, muttei jäänyt jälkeen vastaavaa poltetta palailla rikospaikalle kuin mitä vaikkapa Keanun murhailut Wickinä saivat aikaan. Chuck Norrisin Walker, Texas Ranger: Trial by Fire taas edusti vähän vaisumpaa ja kiltimpääkin linjaa. Norrisin sarjasta kohtalaisesti tykkäilen ja tämän muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneen televisioelokuvan piti kai olla uuden jatkon alkua, mutta heikomman menestyksen vuoksi kokeilu jäikin yhteen osaan. Ihan kohtalainen se aikansa televisiotoiminnaksi mielestäni oli, mutta sarjankin parissa on tullut nähtyä parempia jaksoja, eli mitään huipentumaa ei loppuun suotu. Varsinainen päätöshän oli lähinnä kamala, kun tekstit lähtivät rullaamaan kaiken jäädessä ihan auki. Tekijöillä tietysti oli aikeena jättää tapahtumat jännään paikkaan seuraavaa elokuvaa varten, mutta kun sitä ei ikinä tullutkaan, niin näin Walkerin monivuotiset seikkailut saivat tahattomasti hirmuisen huonon viimeistelyn.

Joulunseutu oli jostakin syystä otollista aikaa myös muille hämäräpuuhille ja aattokatseluihin pääsi vanha mafiaklassikko The Godfather, joka vain tuntuu paranevan vuosien vieriessä. Jatkot tosin jäivät tältä kierrokselta pois, mutta ensimmäinen elokuva on siinäkin mielessä mainio tapaus, että toimii loistavasti yksikseenkin. Ridley Scottin ohjausten uudemmasta laidasta päätyi ihmeteltäväksi riskialtista huumekauppaa sivuava The Counselor, josta katsoin pidennetyn version. Suurin osa elokuvasta olikin mielenkiintoista ja kummallistakin menoa piireissä, joissa ei hirmuisesti anneta virheitä anteeksi. Jostakin syystä viimeisen kolmanneksen aikana iski päälle voimakas vieraantuminen koko hommasta, enkä oikein osaa sanoa, mikä siinä alkoi töksähtelemään. Mitään sukellusta surkeuteen ei mielestäni tapahtunut, mutta taantumaa kuitenkin. Kuviltaan komeaa työtä Scottilta taas, mutta ehkei tällainen ole hänen ominta aluettaan kuitenkaan.



Osa Scottin näkymistä olikin lännenelokuviin kallellaan, ja tulihan joulukuussa pari senkin lajin teosta tutkittua, eikä ihan mitään huihai-tusinatöitä. Vallankumouksellisiin aikoihin sijoittuva Duck, You Sucker luokitellaan yleensä Sergio Leonen loistokkaassa filmografiassa heikompaan laitaan, mikä ei siitä tietenkään huonoa tee. Leonen rakastetuimpiin lännenelokuviin verrattuna ilmapiiri on väännetty osittain kevyempään suuntaan, mutta toisaalta kyllä häikäilemättömyyttä ja raakuuttakin riittää, ettei kyse sentään mistään kepeästä komediasta ole, vaikka keskimääräistä velmumpaa menoa välillä olisikin havaittavissa. Vikoineen ja puutteineenkin Duck, You Sucker kuuluu mielestäni lännenelokuvien suurtöiden joukkoon. Sinne on epäilemättä aikoinaan pyrkinyt myös How the West Was Won, joka nimensä mukaan yritti esittää villin lännen valloituksen. Useamman vuosikymmenen ajalle paisunutta tarinaa lähdettiin pitämään kasassa keskittämällä kourallinen avainhahmoja yhteen sukuun. Yritys olikin vähintään kunnianhimoinen ja kestoa teokselle kertyi päälle kaksi ja puoli tuntia, mutta valitettavasti useamman ohjaajan ja nimekkään näyttelijäjoukon yhteistyö ei mielestäni lopulta lajinsa valioyksilöksi viilautunut. Monenlaista seikkailua on mukaan kehitelty, mutta senkin takia on jouduttu turvautumaan nopeisiin sekä kliseisiinkin ratkaisuihin. Lisäksi laajat loikat ja töksähtelevät siirtymät jossakin määrin etäännyttivät elokuvasta, eikä se saanut sellaista valtaisaa tunnekuohua aikaiseksi kuin mitä tällaiselta suurelta seikkailulta toivoisi. Parhaimmillaan How the West Was Won kuitenkin veti vastustamattomasti mukaansa pitkälle sekä vaaralliselle matkalle ja upeat kuvat tekivät teoksesta paikoin todella kaunista katseltavaa, eli lopulta päästiin mielestäni vahvasti plussan puolelle.

Omanlaisensa kuukauden suururakka oli kaikki Police Academy -elokuvat sisältävän kokoelman koluaminen, mutta myönnettäköön heti, etteivät voimat ihan maaliviivalle saakka riittäneet, vaan viimeinen kohkaus jäi seuraavalle vuodelle. Pitkään aikaan en ollut näihin halunnut koskea, joten siinä mielessä kyseessä oli ihan kivaa kertailua kaikkiaan, koska minusta Police Academy, Police Academy 2: Their First Assignment ja Police Academy 3: Back in Training olivat huvittavan hölmöä keppostelua. Nuo kolme osaa nuorempana ne suurimmat suosikit myös olivat ja lukuisten katselujen ansiosta niinkin hyvin taltioituneet, ettei vuosikausien tauosta huolimatta ollut paljoa tyhjiä paikkoja muistikuvissa. Police Academy 4: Citizens on Patrol olikin jo vähintään yhden pykälän tiputus, mutta siitä huolimatta rullaili vielä melko hauskasti. Pöllöilyissä alkoi jo vakavampaa väsyä näkymään, kun vuoronsa sai Police Academy 5: Assignment: Miami Beach, eikä tapahtumapaikan vaihtokaan Miamin aurinkoisille rannoille paljoakaan piristävää potkua tuonut. Police Academy 6: City Under Siege ei onneksi ainakaan alemmas vajonnut, vaan karkeasti edeltäjänsä kanssa samaan luokkaan laitoin.

Aivan yhtä hattaraista huvittelua ei niinkään tahtonut tarjoilla Cheryl Strayedin kirjan Wild: From Lost to Found on the Pacific Crest Trail pohjalta pari vuotta myöhemmin elokuvaksi muokkailtu Wild. Kumpikin näistä kuvaa Strayedin vuonna 1995 talsimaa pitkää patikkapolkua Pacific Crest Trailia pitkin. Aivan kokonaan ei Strayed tätä yli 4000 kilometriin venyvää reittiä seikkaillut, vaan hänelle kertyi käpsyttelyä noin 1800 kilometrin verran, ja kuten kirjan tarkempi otsikointi vihjailee, niin homman ajatuksena ei pelkästään ollut mahdollisimman montaa mailia selättää, vaan laittaa elämää uusiksi ja katkaista kohti pohjaa hurjaa vauhtia vievä syöksykierre. En tällä kerralla kirjaa lueskellut, eli on vaikea tehdä vertailua sen ja elokuvan välillä, mutta filmatisoinnissa tätä puolta kyllä ihan riittävästi pohjustettiin, jotta katsoja sai käsityksen, millaisesta ahdingosta Strayed halusi päästä eroon. Tarkoituksena olisi uusia elokuva sopivan tauon jälkeen ja siinä samalla kirjaankin perehtyä, mutta jo ensikatselulla kovin tästä pidin. Lähinnä harmitti, että paljon piti tiivistää ja kiiruhtaa, mikä sinänsä on ymmärrettävää, kun matkaa ja materiaalia oli paljon soviteltavaksi ja vajaat pari tuntia lopulta melko lyhyt aika. Vauhtiin päästyään ei lopulta enää ollut paljoakaan aikaa hiljaisemmille tunnelmapaloille, mutta eipä silti mitään hirmukyytiä onneksi vilisytetty paikkoja silmien ohi. Kuvia tuli tietysti paljonkin ihasteltua, mutta näitä ei ilmeisesti oltu haluttu elokuvataian avulla laittaa parhaimpaan hehkuunsa, vaan oli pyritty pitkälti kuvaamaan luonnon oman valon ehdoilla sekä esittelemään matkan karumpia maastojakin. Kaikkiaan kuitenkin hieno ja liikuttava elämys elokuvanakin.



Steven Spielbergin jo 40 vuotta täyttänyt tieteiselokuvaklassikko Close Encounters of the Third Kind esitteli syrjäisemmille ja aavikkoisemmille seuduille saapuvia kaukaisempia vieraita. Katselussa oli tällä kerralla ohjaajan versio, mutta eipä tämä sinänsä kiehtova tapaus Spielbergin terävimpään kärkeen pitkän tauon jälkeenkään ponnahtanut. Lopettelu kyllä yllätti, sillä se olikin paljon haikeampi kuin muistelin, eikä lainkaan huonossa mielessä. Aivan vuoden viimeisten vilkaisujen joukkoon ehtivät Ridley Scottin tuoreimmat tylyt terveiset kaukaisista vieraista maailmoista...vaiko kenties sittenkään aivan niin vieraista kuin jo melkein 40-vuotiseksi ehtineen saagan alussa annettiin ymmärtää? Alien: Covenant siis tuli ihmeteltyä ja ainakin ensivaikutelma oli erittäin positiivinen ja elokuva tuntui vastailevan edellisen osan jättämiin toiveisiin. Voi olla, etteivät kaikki yllätykset ja kysymysten kääntelyt olleet ihan luontevimpia selityksiä ja ehkä nämä voivat uusintojen yhteydessä pistää pahemmin silmiin. Scottin uskomattoman upeat näkymät veivätkin paikoin huomiota siinä määrin, ettei varmaan läheskään jokaiseen lausahdettuun repliikkiin tullut kovin tarkasti tartuttua. Uusin osa olikin mielestäni kuviltaan ja hengeltään lähempänä edeltäjäänsä kuin aiempia Alien-elokuvia, mikä oli ehdottomasti yksi plussapuolista ja näin yhden katselun jälkeen mietteet olivat erinomaisen myönteiset sekä lähinnä kai ajattelin, että Prometheus ja Alien:Covenant muodostavat jatkossa varsin kovan kaksikon kertailtavaksi. Harmi kuitenkin, jos toivottua vaisummaksi jäänyt taloudellinen menestys peruuttaa Ridleyn suunnitteleman tulevan jatko-osan.


Kaipa siinä tulikin jo kohtalaisen monipuolinen katsaus viime vuoden aikana koettuihin elokuvaseikkailuihin, vaikka useampi tekele tosin jäikin lätinöiden ulkopuolelle. Ennen löpinöiden lopettelua ottaisin mukaan vielä pienimuotoisen muistelon liittyen viime vuonna näihin aikoihin tehtyihin löyhiin lupauksiin. Ensimmäisenä listalla oli kotimaisten elokuvien ihmettely, ja siinä katsoisin onnistuneeni ihan kivasti. Luultavasti moni näitä selkeästi runsaammin vahtailee, mutta omalla mittapuulla 2017 oli määrän suhteen suomalaisen elokuvan huippuvuosia. Yhtenä ajatuksena tosiaan oli tutkia enemmänkin kansanperinnedokumentteja sekä tehdä niistä itsenäisyyspäivän aikoihin summailevaa tekstiä, mutta tämä homma jäi vaiheeseen, johtuen tosiaan siitäkin, etteivät vähäiset kirjoittelut aivan yksipuolisiksi pääsisi menemään. Toisena listalla oli lupailua panostaa enemmän elokuviin kuin sarjoihin ja ainakin määrällisesti katseluja kyllä kertyi runsaammin, mutta toisaalta kirjoittelu hiipui pahemman kerran, eli eipä kai ihan putkeen mennyt. Kolmantena oli muristelua uusintojen liiallisesta osuudesta ja paljon niitä pääsi taas vuoden aikana mukaan, mutta uskoisin, että suhteessa ensikatseluihin parannusta tapahtui. Neljäntenä oli aikomuksena jatkaa Akun varhaisen taipaleen tutkimista lyhytelokuvien parissa, mikä toteutuikin, mutta ne suunnitellut Hessun ja Pluton omat koitokset jäivät vähemmälle huomiolle. Viimeisenä listalla oli hyvä aikomus vaalia monipuolisuutta kirjoitusten suhteen, mutta valitettavasti tämä meni pikkuisen pieleen. Ehkäpä sitä voisi jälleen näin uuden vuoden alussa lähteä lupailemaan kaikenlaista, kuten vaikkapa:

1. Romanttisen elokuvahömpän hiipumisesta on varmaan tullut aiemminkin ruikutettua, mutta 2017 oli siinä suhteessa niin kuiva vuosi, että pakko saada parannusta aikaiseksi. Aivan timanttista ykköslaatua en uskalla lupailla, mutta mainittakoon, että meninpä tuossa erääseen tarjoukseen haksahtamaan ja hankkimaan mahtiboksillisen verran Danielle Steel -filmatisointeja. Laatikosta löytyykin yhteensä 20 elokuvaa ja minisarjaa, joten luulisin, että näistä jokunen sananen tulee naputeltua.

2. Astrid Lindgrenin teosten pohjalta tehtyjä filmatisointeja on tullut myös parin viime vuoden aikana osteltua ihan mukavasti kokoelmaan, mutta viime vuonna blogiin ei tullut lainkaan juttua näistä. Jos olen tilanteen tasalla, niin kommentoimattomia olisi vielä runsaat kymmenisen kappaletta katselujonossa kokoelmassa. Kaikkia en välttämättä alkaneen vuoden aikana aio ottaa käsittelyyn, mutta jospa vaikka puoletkin...

3. Kotimaisten kansanperinnedokumenttien katselua haluaisin jatkaa ja tavoitteena olisi saada ainakin kaikki hyllystä löytyvät viisi Isien työt -kokoelmaa katseltua ja kommentoitua loppuun.

4. Disneyn osalta mielessä jatkuvasti pyörii varsin hitaasti edistyvä klassikkojen katselu, mutta hyllyjä on tullut täytettyä niinkin, että olisi mukavia ja mielenkiintoisia mahdollisuuksia lähteä harhailemaan sivupoluille niiden vähemmän huomiota saaneiden teosten pariin.

5. Joulun aikoihin hyllyjä hiukan järjestellessäni huomasin, että epäilemättä suloisiakin eläinhömpötyksiä on kertynyt hyvällä vauhdilla kokoelmaan ja katselut laahaavat perässä. Pelkästään heppa- ja hauvaelokuvia on näkemättömien joukossa noin 25 kappaletta, eli jospa keskimäärin vaikkapa yksi kuukaudessa, niin saisin suunnilleen puolet pois plus tietysti blogiin monta ihastuttavaa eläintarinaa.

Siinäpä niitä pieniä tavoitteita taas olisi kourallinen ja jos näitä innostun toteuttamaan, niin varmaan on monia mukavia ruutuhetkiä ja lumoavia elämyksiä luvassa. Tässä vaiheessa toivottelen kaikille hyvää ja antoisaa alkanutta elokuvavuotta 2018!

Menestys monenmoisten katseluprojektien loppuun saattamisessa on omalla kohdalla kenties ollut jokseenkin takkuilevaa, mutta sehän ei ole kummoinenkaan syy lannistua, vaan laittaa seuraavaa rupeamaa aluilleen. Uudesta urakasta vähän vihjailin viime vuoden summailun lopussa ja tarkoituksena siis olisi aukaista vuodenvaihteessa hankittu Danielle Steel -kokoelma, jonka sisuksista löytyy 21 levyä. Kyseinen koppa paketoikin käsittääkseni kaikki Pohjoismaissa levymuodossa julkaistut Steel-filmatisoinnit ja näin elokuvia sekä minisarjoja kertyy yhteensä 20 kappaletta katseltavaksi. Kaipa sitä olisi maltillisemminkin voinut näitä hankintoja harrastella, eikä yhtään näkemättä kaapata tällaista järkälettä ostoskoppaan, mutta näinpä nyt taas mennään ja hillitön hamstrailu hyllyjen pulskistamiseksi jatkukoon.

Yleensä ei niinkään kiinnosta kansia tai pakkauksia kommentoida, mutta täytyy sanoa, että tämä boksi on yksi huonoimmista paketointiratkaisuista, joita on tullut vastaan. Päälle päin se näyttää sinänsä jykevältä laatikolta, mutta sisällä onkin vastassa ikävä yllätys, kun levyt on sujauteltu ohuisiin muovitaskuihin ja pinottu päällekkäin. Näitä sitten lähdin selailemaan kohti sitä varhaisempaa päätä, koska aikomuksena olisi suunnilleen aikajärjestyksessä teoksiin perehtyä. Melkoisen tiiviillä tahdilla näitä onkin tehty, koska kannen perusteella kaikki 20 filmatisointia on julkaistu vuosivälillä 1986-1996, ja jos tuostaa poistelisi ensimmäisen, niin kaikki muut mahtuvatkin jo välille 1990-1996. Varhaisin olisi ollut vuoden 1986 Crossings, mutta runsaaseen neljään tuntiin venähtävä kolmiosainen minisarja tuntui ainakin ennakkoon hiukan turhankin tuhdilta tapaukselta noin ensitutustumisen kannalta, eli siirryinpä siitä seuraavaan, joka olisi siis 1990 ilmestynyt Kaleidoscope.



Ennen varsinaisen elokuvan aloittelua päästetään kirjailija näyttäytymään katsojille, mutta mistään pitkästä esittelystä ei ole kyse, vaan vajaassa puolessa minuutissa Steel elokuvan avainkysymyksiä käy läpi ja sitten onkin jo aika kiepsahtaa Vapaudenpatsaan sekä pilvenpiirtäjien kautta kohti katutasoa, eli New Yorkin suunnalle tarina tahtoisi aluksi asettua avautumaan. Arthur Pattersonin (Donald Moffat) toimistoon ennen pitkää päädytään ja siellä hän esittelee kutsumalleen yksityisetsivälle työtarjousta. John Chapmanin (Perry King) olisi tarkoitus etsiä ja yhdistää kolme lapsuudessaan erkaantunutta sisarusta, jotka taannoinen perhetragedia on hajottanut eri puolille Yhdysvaltoja. Arthur perustelee sen verran omaa kiinnostustaan alkaa asiaa vatvomaan näinkin myöhään elämässään, että hän oli aikoinaan järjestämässä siskoksia eri koteihin, ja tahtoisi näiden viimeinkin tapaavan toisensa aikuisiällä.

Arthur epäilee, että joukon vanhin olisi vähän aikaa aiemmin mainittu lehdessä ja sattuisi vielä asumaan sekä työskentelemään New Yorkissa, mutta hän ei voi olla täysin varma oikeasta henkilöllisyydestä. No, aivan tyhjästä ja vailla johtolankoja John ei kuitenkaan joudu hommiaan aloittamaan, eikä hän hirmuisesti halua aikaa haaskailla, mutta varoitteleepa kuitenkin Arthuria, ettei tällainen vuosikausia myöhemmin tapahtuva toisten elämään puuttuminen aina ihan hyvin pääty ja totuudessakin vaaransa piilevät, mutta kaipa Arthur on näitä miettinyt ja ilmoittelee alkaneensa katumaan menneitä ratkaisujaan ja haluaisi vielä yrittää korjata niitä. Selitys riittää ainakin toistaiseksi Chapmanille, joka ottaakin varsin nopsaan kohteekseen CBA Newsin toimitilat, eikä sisarjoukon vanhimmaksi oletetun Hilary Walkerin (Jacklyn Smith) jäljittäminen kovin ylivoimaiseksi haasteeksi osoittaudu, mutta hankalammaksi menee, kun tämä väittää, että hän ei ole Johnin etsimä henkilö.



Melkoisen selkeäsanainen tyrmäys laittaa Johnin reippaasti eteenpäin puksuttelevalle etsivähommalle hetkellisen seisauksen, mutta apulaisten kautta käsiin saatu taustaselvitys Walkerin nuoruudesta kuitenkin on niin epäilyttävä ja epämääräinen, että on parasta loikata nopsasti kohti Bostonia kiitelevään lentokoneeseen. Siellä olisi tarkoitus perehtyä Walkerin lapsuusvuosiin ja näyttää siltä, ettei Hilary ihan huolettomissa ja onnellisissa ympyröissä ole varttunut, vaan näitä vuosia ovat synkistäneet vaihtuneet kodit ja väkivalta. Palasia kasaillessaan alkaa John varmistua siitä, että kyllä Hilary on juuri hänen etsimänsä henkilö ja päättää palata esittämään utelujaan uudelleen. Toisella yrityksellä Walker myöntää asioiden tilan, mutta samalla suosittelee suhtautumaan varauksella Arthurin motiiveihin, sillä heppu ei ole lainkaan niin ymmärtämätön Hilaryn nykyisestä elämästä kuin mitä haluaa antaa ymmärtää. Nimittäin Hilary on jo aiemmin pyytänyt tältä apua sisartensa etsimiseen, mutta silloin miekkosta ei huvittanut urakkaan ryhtyä.

Siinä missä Chapman saa paljon pohdittavaa, niin Walkerille tulvahtaa muistojen kätköistä mieleen runsaasti murheellista sulateltavaa lähtien vanhempien hautajaisista, sijaiskodeista ja lopulta sisarusten jakautumisesta eri perheisiin, josta ei paljoakaan ennakkovaroituksia suotu. Hän olikin jo halunnut jättää nämä osittain painajaismaisetkin vuodet pysyvästi taakseen, mutta nyt ne tulevat väkisin vastaan ja vieläpä ulkopuolisen penkomina. Monestakin syystä johtuen Hilary ei enää ole kovin halukas tapaamaan sisariaan, etenkään Arthurin osallistuessa jälleennäkemiseen. John katsoo parhaaksi antaa Hilarylle reilusti harkinta-aikaa ja lähtee itse apulaisineen jäljittämään kahta puuttuvaa sisarusta sekä kenties olisi syytä käväistä uudelleen jututtelemassa Arthuria, että löytyykö taustalta mahdollisesti muitakin syitä, miksi hän on juuri nyt ja useita vuosia myöhemmin päättänyt tällaiseen ryhtyä...?



Vaikka Danielle Steel oli minulle sekä kirjojen että elokuvien osalta vieras tapaus, niin kyllähän ne yhteensä noin 20 aiemmin katseltua Harlekiini ja Nora Roberts -filmatisointia ainakin pikkuisen vihjailivat, että millaista menoa on luvassa, enkä nyt pääse iloisesti yllättyneenä kehumaan tai vaihtoehtoisesti sen suuremmin näkemästäni järkyttyneenäkään tilittilemään. Ainakaan hirmuisesta jumittelusta, vitkuttelusta tai jahkailusta ei tarvitse lähteä elokuvaversiota moittimaan, sillä esimerkiksi alkupohjustukset vedetään pikaversiona läpi ja pääpari kohtaa ensimmäistä kertaa jo alle kymmenessä minuutissa. Näyttääkin ennemmin siltä, että löysiä jaksoja on trimmailtu ehkä liikaakin pois ja touhu menee monesti lähes mekaanisella otteella hoidetuksi jatkuvaksi juonen puskemiseksi eteenpäin, eikä mitään erityistä tarttumapintaa tai kunnollista kiintymystä hahmoihin pääse syntymään.

Kirjaa en siis ole lukenut, mutta voinee kuitenkin olettaa, että kun sillä näyttäisi sivumittaa olevan suhteellisen runsaasti, niin löytyisi sitä lihaa enemmän, eikä vain juonirunkoa. Elokuvaversio onkin minusta monessakin mielessä torso ja yleisvaikutelmaksi katselun jälkeen jää, ettei oikeastaan paljon mihinkään pystytä sen syvemmin paneutumaan tai panostamaan. Etsivätyö on yksinkertaistettu käytännössä paikasta toiseen porhaltamiseksi, josta ei isommin innostu missään vaiheessa, kun ei sitä seuraillessa juuri onnistumisen tunteita saada syntymään. Paperipinoa käteen ja seuraavaan paikkaan onkin ennemmin Johnin homman henkenä ja kun tulee tiukemman kuulustelun paikka, niin Chapmania esittävä King on lähinnä huvittava. Tämä on kuitenkin valituksista vähäisimpiä, koska eihän elokuva siihen kaadu, mutta kun ne kahden nuoremman sisaren taustat ja tarinat joudutaan huitaisemaan hyvin nopsasti kasaan, niin aletaankin olla jo pahemmin hukassa. Jos kirjan ajatuksena on vaikkapa ollut esittää erilaisten olosuhteiden muokkaamia elämiä valintoineen, niin elokuvassa ei ole mahdollisuutta kovinkaan kaksisesti tutkailla polkujen poikkeavuutta pintaa syvemmältä. Lyhyen keston takia on toki ymmärrettävää, että kaksi siskoa tuupataan selkeästi sivuun ja yritetään tarttua olennaisesta kiinni Hilaryn kautta, mutta jos se samalla tarkoittaa koko johtoajatuksen rampauttamista, niin eihän ratkaisua ainakaan tee mieli ylistellä.



Esittelyssään Steel juttelee juuri sen kaleidoskoopin pyörähtelyistä, mutta tässä tapauksessa elokuva ainakin on sen verran rajoittunut, että näkymät jäävät pahasti vajavaisiksi. Ohjauksesta vastaava ja paljon televisiotyöstä kokemusta kerryttänyt Jud Taylor toki pystyy pitämään homman selkeänä ja napakkana, eli vaikka paljon sisältöä, taustaa ja menneisyyttäkin tuupataan noin 90 minuuttiin, niin langat eivät karkaile käsistä. Siinä mielessä jälki onkin rutiinimaisen ammattitaitoista, mutta tuskinpa itselle ohjaaja tai muutkaan tekijät tästä muistoihin jäävät ja esimerkiksi Taylorilta tulee mieleen lähinnä vuoden 1990 tulkinta Hemingwayn tunnetusta tarinasta, eli The Old Man and the Sea. Useammat takaumat hiukkasen rikkovat elokuvaa, mutta eivät sentään häiritsevästi, ja lähinnä näissäkin hoppu härnäilee, kun melkoisen heppoisesti yritetään menneetkin parsia kasaan ja siinä samalla vyöryttää nykypäivään asti tuntuvia synkempiä sävyjä. Viesti kyllä menee perille, mutta tunne puuttuu ja samaa voi sanoa noin puolivälin kohdilla tehtävistä pakollisista yrityksistä pääparin lähentämiseksi, eli romanssi jää jokseenkin vaisuksi ja kaavamaiseksi likistelyksi.

Mielestäni parhaisiin puoliin kuuluukin yleinen selkeys, eikä Kaleidoscope mene missään vaiheessa sellaiseksi kamalaksi ja sotkuisen tuskaiseksi rämpimiseksi kuin mitä mainitut Harlekiini ja Nora Roberts -elokuvat ovat pahimmillaan olleet. Loppupuolella on kyllä hiukan yritystä siihen suuntaan, kun tulee järkyttävien paljastusten aika, minkä seurauksena viimeisen kymmenminuuttisen sisälle mahtuu kohtalaisen kehnoa kuraa. Niistä paremmista puolista voisi vielä mainita sisarusten tapaamisen ja muistojen makustelun, mutta nämä pilkahdukset ovat hyvin lyhyitä välähdyksiä kokonaisuudessa. Kaleidoscope onkin kaikkiaan lähinnä keskinkertainen, mutta sinänsä helppo kertakatseltava, eikä kamalan tylsäksi ainakaan käy. Miksikään mielettömäksi pettymykseksi en elokuvaa väittäisi, vaan ennemmin odotetunlaista perushömppää, mutta kyllähän sitä toivoo silti, että jatkossa tulisi tunteikkaampaa menoa vastaan.

Kaleidoscope (1990) (IMDB)