Poikkeama Lapin liepeille seurailemaan ilvesseikkailun taustoja jää ainakin tässä välissä lyhykäiseksi, koska taas olisi tarkoituksena tutkailla äksyilevän ankkailun ihmeellisyyksiä. No, tulihan näistä pieni tauko pidettyä, jotta piristävä vaikutus ei pääsisi liikakulutuksen seurauksena laimenemaan, mutta tässä sitä taas mennään kohti kiukkuilevia kohkailuja. Muistin virkistämiseksi mainittakoon, että edellinen kolmikko vei Akun kera Pluton rantalomailemaan, mutta eihän siitä mitään rentoa pötköttelyä tullut. Jokseenkin samaan suuntaan kehittyi Akun sekä kolmen poikaviikarin yritys opetella purjehduksen saloja, vaan niinpä vain sekin harrastelu saatiin käänneltyä hurjaksi jahdiksi ja kärhämöinniksi terävähampaisen vesipedon kanssa. Nämä merelliset pikkuiset pätkät ovatkin ihan hyvää sekä huvittavaa vääntöä, mutta samaan nippuun päätynyttä Akun ja pingviinin mittelöä en osaa yhtä laadukkaaksi mieltää, vaan palaset eivät vain kliksahtele kohdilleen ja naurut jäävät suunnilleen olemattomiin. Kyllähän silloin tällöin seassa hiukkasen kuivemmankin tuokioisen sietää, mutta ainahan sitä toivoo niitä reippaampia rettelöintejä. Kokeilenpa, että kumpaa tavaraa olisi tarjolla tällä kerralla...

The Autograph Hound

Akullahan on vuosien mittaan ollut varsin virkeä ja monipuolinen harrastusten ja ammattien kirjo, mihin omanlaistaan väriä tuo tämä noin kahdeksanminuuttinen koitos, joka esittelee hänet erittäin sinnikkäästi nimikirjoituksia metsästävänä elokuvaintoilijana. Tällainen toiminta ja tähtien häiriköinti on studion alueella tuomittu vallan epätoivotuksi ajanvietoksi, mutta eivät kieltokyltit Akua paljoakaan kiinnosta, vaan vihkoon on niitä nimiä saatava. Hiukkasen mielikuvitusta onnistuminen tosin vaatii, sillä jos noin vain yrittää livahtaa porteista sisään, niin hetkistä myöhemmin voikin joutua viskaistuksi tylysti pihalle. No, Akullahan välähtelee, varsinkin kun kyse on tällaisesta jokseenkin joutavasta jahtauksesta, minkä joku voisi kiusanteoksikin tulkita. Vihkonen kätösissään hän keinonsa keksii, mutta pelkkä sisäänpääsy ei vielä takaa tyydyttävää nimisaalista, vaan Aku joutuu huomaamaan, että elokuvatähtien seurakin voi mielenrauhaa kovastikin koetella. Puhumattakaan perässä puuskuttavasta vartijasta, joka ei todellakaan ole luovuttamassa kesken leikin.


Jälleen on levyjulkaisuun katsottu aiheelliseksi laittaa Leonard Maltin muistuttelemaan, että nykypäivänä jotkut asiat ja vitsit saattavat näyttää hieman toisenlaisilta kuin ilmestymisen aikaan vuonna 1939. Parilla sanalla selvennetään stereotyyppien käyttöä, mutta samalla Maltin mainitsee nimeltä parikin henkilöä, jotka on mukaan menoon animoitu. Jos taas tahtoo täydellisemmän listan kuvissa vilahtavista 1930-luvun elokuvamaailman kuuluisuuksista, niin IMDB auttaa siinä tarjoillen triviapuolellaan seuraavan listauksen näyttelijöistä esiintymisjärjestyksessä:

"Greta Garbo, Mickey Rooney, Sonja Henie, The Ritz Brothers, Shirley Temple, Clark Gable, Charlie McCarthy, Stepin Fetchit, Roland Young, Joe E. Brown, Martha Raye, Hugh Herbert, Irvin S. Cobb, Edward Arnold, Katharine Hepburn, Eddie Cantor, Slim Summerville, Lionel Barrymore, Bette Davis, Groucho Marx, Harpo Marx, Mischa Auer, Joan Crawford, and Charles Boyer."

Voin ainakin itse tunnustaa, että melkoisen moni meni ilman apuja ohi, etenkin loppukimarassa, jossa tyyppejä tunkee kuviin vinhalla vauhdilla. Selvää on, ettei ajallisesti varsin rajallinen animaatio pysty tällaiselle joukolle erityisen merkittäviä hetkiä antamaan, vaan suuri osa vain vilahtaa pikaisesti. Garbon kyydillähän Aku itsensä keplottelee studion alueelle, mutta ensimmäinen vuorovaikutteisempi ja mittavampi kohtaaminen mittelöineen käydään Mickey Rooneyn kanssa. Jos Akulla monesti olisi korjailtavaa käytöstavoissa, niin samaa voisi sanoa Rooneylle, koska hän kovin tahtoo pilkata toista ja ivailussa on ilkeääkin sävyä. Rooneyn kelju keppostelu kuitenkin on minusta tämän lyhytelokuvan kekseliäintä ja muistettavintakin antia. Elokuvastuodion ihmeellisyydet avautuvat Akulle salaisuuksineen toki lisääkin ja taitavat laittaa pään pikkuisen pyörälle, koska pian ollaankin jo rahtaamassa jäämötikkää hehkuvan auringon alla. Mukaan mahtuu tietenkin muitakin kohtaamisia, eikä toikkarointi tylsäksi todellakaan käy, vaan helposti näille päähänpistoille peukkua näyttää. Akuhan oli vielä 1939 käytännössä melkoisen "nuori" elokutähti itse, joten siinä mielessä kuuluisuuksien kohtaaminen Shirley Templen kanssa on sopivan mukava hetki ja vähän vaihtelua alituiselle räyhäämiselle.

The Autograph Hound (1939) (IMDB)

Officer Duck (Aku poliisina)

Kun tuli taas mainittua Akun lukuisat urapolut hetki sitten, niin Officer Duck vahvistelee tätä näkemystä osaltaan. Vielä edellisessä vipellyksessä vartijaheppu vainosi, mutta nyt lainvalvojan virkamerkki löytyykin omasta rintamuksesta. Aivan reippaimpana konstaapelina Aku ei ensivaikutelmaa tee, vaan lötköilee ja kuorsailee virka-autossaan, kunnes radion kautta käsky käy tositoimiin ja päivätorkut pitää unohtaa. Tikku-Tom on päätynyt etsittävien listalle ja tällainen heppu pitäisi toimittaa kuultavaksi. Aku tietysti nimen perusteella olettaa, ettei vastus ainakaan vallan hirmuinen tulisi olemaan, mutta käsitys saattaa muuttua, kun oven toiselta puolelta paljastuukin kova korsto, joka ei ole tutisemassa tinatähtien edessä. Eipä Akullakaan tosin jänistysvaihde mene päälle, vaan varsin tiukasti toista toljotellaan ja silmäillään. Tässä talossa virkavalta saa tylyn vastaanoton, mutta Aku ei kuitenkaan lannistu, vaan osoittaapa ennemmin, että keinoja on lukemattomia, eikä hän ole kavalia temppujakaan välttämässä, jotta saisi raudat loksautettua ranteisiin...

Tässäkin tapauksessa on katsottu tarpeelliseksi alkuun Maltinin suulla vähäsen varoitella holtittomista otteista aseiden suhteen, ja hän muistuttelee, ettei tietenkään kannata Akusta ja kumppaneista oppia ottaen lähteä revolvereilla räiskyttelemään. Aivan tuntematonta suuruutta Akun kanssa rettelöimään ei ole laitettu, vaikka Tikku-Tom (Tiny Tim) saattaa jokseenkin vieraalta kuulostaakin, koska kyseessä on lukuisilla nimillä vaihtuvina vuosikymmeninä esiintynyt Musta Pekka. 1920-luvulla samainen kaveri ilmestyi animaatioiden maailmaan lähinnä Mikkiä piinailemaan nimellä Jopi Jalkapuoli (Peg-Leg Pete), mutta tekevä ja ahkera tyyppi tietysti omaa voimavaroja muidenkin kiusailuun, eli Akullekin osansa tästä ihanuudesta suotakoon. Wikipedia tarjoilee ensimmäisen nimen hylkäämiselle selitykseksi, etteivät tekijät enää tahtoneet kuvata pahismaista heppua invalidina 1940-luvulla, koska samaan aikaan suuren sodan rampauttamia veteraaneja alkoi palata kotimaahan. Hahmolla toki oli näitä vähemmän tunnettuja nimiäkin, mutta käsittääkseni kauimmin hänet on nähty Musta Pekkana (Black Pete), josta tosin sittemmin on pyritty tipauttamaan ensimmäinen sana pois ja pitäytymään pelkässä Pekassa. No, ainakin vielä tässä vuoden 1939 viimeisessä akuilussa Tikku-Tomina räyhätessään ei tämä menijä vielä ole päässyt hirmuisesti leppymään, vaan antaa virkavallalle vallan tylyn vastaanoton, eikä kovin pitkään tarvitse jahkailla, jotta näppeihin kaivellaan vähän rankempaakin tykkiä. Kumpainenkin kamppailija on ilmeisesti varsin vakuuttunut, että väkivalta on oiva ja mainio keino kiistojen ratkaisuun, eli luotia lentää ja päähän muksitaan milloin milläkin. Sellaista puhtoisen kivaa piirrosviihdykettä pikkuisen päälle seitsemän minuuttia katsomon kilteille pilteille. Tokihan itse myös reipasta rähistelyä osaan arvostaa, eli mielellään näiden parissa aikaa viettää ja Officer Duck onkin terhakas tapaus toljoteltavaksi.

Officer Duck (1939) (IMDB)

The Riveter (Aku niittaajana)

Kohti korkeita kattorakenteita vie tämä kolmas koitos, eikä erityisen suunnitellusti, sillä Aku vähän vahingossa päätyy pilvenpiirtäjän rakennushommiin. Samaiselta työmaalta eräs niittaaja viskaistaan varsin kovin ottein lopputilistä nauttimaan ja Akuhan tarttuu tietysti tilaisuuteen, kun tilalle kaivataan osaavaa ja ahkeraa työmiestä. Sitähän voi hieman epäillä, että onkohan pulttien tykittely satojen metrien korkeudessa ihan tämän ankan parasta osaamista, mutta uhmakkaasti Aku tahtoo lähteä kykyjään koettelemaan. Varsin karskin ja otteiltaan rajun työmaapomon saappaissa astelee edellisessäkin koitoksessa pahistellut Pekka, eikä hän ole juuri kiltimmäksi muuttunut, vaikka vuodeksi vaihtuu 1940. Komentelu on kovaa, mutta niin on uusi niittaajakin halukas urakkaan ryhtymään. Innokkuus kuitenkin tipahtaa pohjalukemiin, kun hissi kuljettelee Akun huikaiseviin korkeuksiin, jossa tasapainoilu palkkien päällä vailla turvavarusteita kuulostaa täysin hullulta hommalta ja siinä pitäisi vielä saada jotakin aikaankin. Ei, ei ja ei, vaan tällaista lamaannusta ei johtoporras ole lainkaan halukas katselemaan ja kuuntelemaan, sillä samassa Pekka pompsahtaa paikalle tarjoamaan motivaatiokeskustelun, eivätkä valitut sanat ole erityisen kauniita...

Pekka siis toistamiseen peräkkäin pääsee Akua höykyttelemään, mutta mainitaanpa vielä sekin, että onhan tämä kaksikko jo aiemminkin kohdannut, sillä Aku tosiaan viihtyi ennen soolotähteyttään Mikin sekä Hessun porukoissa, joita Pekka varhaisemmin piinaili. Minulle nuo yhteenotot ovat kuitenkin vieraampaa kohellusta, eli siinä mielessä on ihan mukavaa, että Pekka siirrettiin myös Akun omiin elokuviin ärhentelemään, koska hän kuitenkin on vähintään pätevä vastus tuittuilevalle ankalle. Näiden kiukkuisten kaverien kohtaamisia on lisääkin luvassa, kunhan katselu-urakka etenee, koska esimerkiksi levyllä tulee piakkoin vastaan kumppanusten tohelointia metsätyömaalla teoksessa Timber. Lokakuun puolella höpöttelin hiukan Akun ja Pekan kohtaamisista armeijan leivissä, joista nuorempana kovin tykkäilin ja mielenkiinnolla odottelen toivottavasti tulevia uusintoja. Vaikka osa näistä saattaakin olla pirteydessään ja kekseliäisyydessään ehkä hivenen toisella tasolla kuin rakentelu pulttitöineen, niin eipä siitäkään tee mieli alkaa marisemaan. Akun uusi ura ei kehuttavasti suju ja sekös katsomoon kelpaa. Vauhti saadaan kiihdyteltyä kiitettävän nopesti ja hulluttelu jatkuukin siitä lähes taukoamatta ytimekkääseen loppuun saakka. The Riveter on hyvinkin viihdyttävää hupailua omassa lajissaan ja tässä vaiheessa tämä monipuolisesti melskaava seitsenminuuttinen sekoilu on oman listan kärkipäässä toistaiseksi kommentoitujen akuilujen joukossa.

The Riveter (1940) (IMDB)



Akun huikeiden sekä ilmavien hetkien myötä vaihtui The Chronological Donald -kokoelmassa toinen levy soittimeen, ja siihenkin on Leonard Maltin tehnyt runsaan minuutin intron, johon on Aku-asiaa ahdettu. Maltin jutteleekin, että Aku nousi verrattain nopeasti Disneyn suosituimpien hahmojen joukkoon, eikä mennyt montaakaan vuotta, kun hermoherkkä ankka olikin jo haastamassa studion aiempaa suosikkia, eli Mikki Hiirtä. Arvellaankin, että 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa Aku oli jo pyyhkäissyt ohi ja näitä hänen tähdittämiään lyhytelokuvia tehtiin hirmuisella vuositahdilla. Samalla Maltin muistuttelee, että Akun menestyksen takana oli useampia tekijöitä, eikä kaikkea kunniaa voi yhden henkilön niskaan kipata. Hän kuitenkin nimeää Dick Lundyn, joka oli animaattorina mukana niissä Akun ihan ensimmäisissä elokuvaseikkailuissa. Ilmeisesti Lundy ideoi Akun tavaramerkiksi muodostuneet sekä helposti tunnistettavat raivonpuuskat eleineen. Introssa ehditään sivuta myös sitä, että Disney alkoi 1940-luvulla tunkea Akua näyteltyjen elokuvienkin pyörteisiin, mutta ehkäpä niistä joskus toiste, jos vaikka jokin sattuisi soittimeen eksymään, niin olisi luontevampaa jauhaa eri maailmojen kohtaamisista ja niihin liittyvistä kolhuista...

Mitä näitä kolmen lyhytelokuvan valikoimia on nyt seitsemisen kappaletta tullut tuijoteltua, niin sanoisinpa, että tämä rypäs pitää yllä parhaan keskimääräisen tason. Lisäksi laittaisin poliisiketkuilun vauvaharhautuksineen ja ärhäkkäine purkauksineen kohti kärkikerhoa. Siitä vielä kiitelee ohi kovaonninen rakentelu, jossa Akun jytkytellessä menemään, saavat työkaveritkin siinä sivussa osansa kovista kopsauksista ja kaupanpäälliseksi ankkasankari toheloidessaan puolivahingossa pahoinpitelee pomonsakin hykerryttävästi. Aivan samaan tapaan nimikirjoitusten perässä kirmailu ei onnistu hymyjä herättelemään, mutta kyllähän kivasti kiehumispistettä haetaan lavasteissa sekä taukohuoneissakin. Samalla sopii huomioida sekin, että tarina noin muuten on mukavaa vaihtelua näihin tavallisempiin toilailuihin verrattaessa ja ihan tervetullut poikkeama peruskaavasta. Löytyyhän sieltäkin toki Akulle yrmyilevä vastustaja, mutta lähinnä elokuvamaailman kohtaamiset ja koukerot tässä tekeleessä varsinaisena vetonaulana toimivat. Voisihan sitä niinkin sanailla, että Akun kohdatessa kolme körilästä, on menossa mukana paljon sitä samaa vanhaa mittelöintiä ja mekastusta, mutta ainakin omasta mielestäni jutut rullailevat erinomaisen sujuvasti ja kikkojen sekä kepposten kirjasesta on kaiveltu useampiakin tempauksia kotisohvan nököttäjää ilahduttamaan. Selväähän se, että mustelmia kertyy arvatenkin kaikille osapuolille ja Maltin kovemmista karkeloista käväisee varoittelemassa, mutta eipä toistaiseksi ole tullut vielä vastaan tuntemusta, että näistä paikoin pikkuisen epäkorrekteista hassutteluista pitäisi lähteä tosissaan mieltänsä pahoittamaan. Tästä on hyvä jatkaa kohti kenties kovempiakin kärhämiä!

Ankkailua olisi tarkoitus jatkaa, että jospa vaikka saisi tämän ensimmäisen tuplakokoelman kahlailtua kuluvan vuoden puolella loppuun saakka. Kuukausi pian on jo vaihtumassa ja se saattaapi merkitä katseluvalikoiman voimakasta painottumista jouluelokuvien suuntaan. Hyllyihin nimittäin on jo hyvissä ajoin tullut täydenneltyä kymmenisen teosta sitä lajia, eli ehkei Akun touhuille siinä vaiheessa ole niinkään aikaa tai mielenkiintoa. Eihän näitä tosiaan enää mahdottomasti jäljellä ole, mutta toisaalta tulee mieleen, että blogin sisältö on näiden lyhytelokuvien myötä päässyt yksipuolistumaan vähän liikaakin. Siinä saattaa siis olla lupausta seuraavalle vuodelle, että monenkirjavuus palautuisi vallitsemaan. Onhan Akun omia juttuja tullut laiminlyötyä kirjoituksissa tähän vuoteen saakka, joten siinä mielessä tällainen rapsakampi annos paikkailee aiempien aikojen niukempaa linjaa. Tiedä sitten, onkohan kovin järjellistä puuhaa lähteä aivan kaikkia Akun lyhytelokuvia tänne tunkemaan, mutta ihan vielä ei ole aikomuksena hänelle hyvästejä heitellä. Jälleen olisi kuviin tulossa vierailevia tähtiä, mutta kenties ei aivan niin kovakouraisia kavereita kuin viime kerralla, jolloin Pekka kävi parissakin koitoksessa Akua höykyttelemässä. Officer Duck ja The Riveter olivatkin mielestäni päteviä sekä kekseliäitä vääntöjä, ja molemmat hoitivat viihdepuolenkin hienosti. Kolmikon avannut The Autograph Hound nimikirjoitusmetsästyksineen oli myös mielenkiintoinen käväisy kulisseissa, mutta ei aivan yhtä onnistunutta irrottelua kuitenkaan. Nyt olisi tarkoitus vaihtaa harrasteita ja hommia taas, eli Akun ja kumppaneiden idealamput jatkavat välähtelyään.

Donald's Dog Laundry (Akun koirapesula)

Donald's Dog Laundry (1940) (IMDB)

Billposters (Hessu mainosmiehenä)

Kunhan testiluonteinen kylpytuokio on saatu jotenkin pois alta, niin Pluto saa poistua kuvista rauhoittumaan ja lepäilemään. On uusien koitosten aika, eikä Akun tässäkään seikkailussa tarvitse yksin selvitä, vaan Hessu ehtii mukaan auttelemaan. Kaksikko on vihelteleväisellä tuulella käpsyttelemässä kohti työmaataan ja tehtävänä olisi liimailla mainosjulisteita tuulimyllyyn sekä sen läheisyyteen. Voisihan sitä tuumailla, että sinänsä yksinkertaisesta ja helpostakin hommasta olisi kyse, mutta kun sitä tekemään on valikoitunut parikin tohelointiin ja torvelointiin taipuvaista tyyppiä, joista toisella on olemattoman mitätön kyky kestää vastoinkäymisiä, niin hanke onkin jo huomattavasti hankalampi. Sitähän se sitten onkin, eli erilaisten vaikeuksien kanssa kamppailua, eikä urakasta tahdo tulla valmista, vaan hermoja koetellaan ja niitä fyysisempiä kolhujakin kertyy.

Työjako menee jälleen karkeasti siten, että Hessu hölmöilee lähinnä yksinään ja Aku ärhentelee kolmannen osapuolen kanssa. Ilman tarkempaa tutkailua sekuntien jakaantumisesta sanoisin, että kaksikko tasailee hiukan runsaan seitsenminuuttisen melko hyvin puoliksi, mutta ainakin itse tykkäilen Hessun osuudesta enemmän. Temppuileva tuulimylly laittaa kaverin hyvinkin hämilleen ja noin vain liisteröi liimaajan itsensä. Hilpeän ja hyväntahtoisen Hessunkin kärsivällisyys alkaa olla rajojaan löytämässä, kun asiat eivät millään ota onnistuakseen. Mainosten lätkiminen ei Akun alueella sen helpompaa työtä ole, vaan kaveria ilmestyy kiusailemaan vuohi, jolle kaikki kelpaa kaluttavaksi. Napostellaan julisteet ja muutakin purtavaa kaivattaisiin, mikä oletetusti nostattelee kiukun purkautumispisteen yli. Noin vain tylysti Aku hutkii ja pieksee kotieläimen, mutta tokihan takaisinmaksun aikakin koittaa. Joka tapauksessa tämä höykytys lienee sitä sarjaa, mikä ei välttämättä nykyään enää valmiiseen elokuvaan päätyisi yleisön ihmeteltäväksi. Hessukin joutuu näiden kärhämien sijaiskärsijäksi ja koko kohelluksen huipentuessa omituisen ikiliikkujan keksimiseen, ollaankin edelliseen verrattuna pykälää paremman piirrosviihteen parissa.

Billposters (1940) (IMDB)

Mr. Duck Steps Out (Hra Ankka juhlii)

Kuvissa ovat käväisseet jo Pluto ja Hessu, eikä kolmaskaan Akun soolosähläilyksi mene, vaan vieraita onkin moninkertainen määrä, sillä mukana hääräilevät Tupu, Hupu ja Lupu sekä Iines pääsee tekemään tavallaan ensiesiintymisensä näissä lyhytelokuvissa. Tietysti muistissa on edelleen lokakuussa katseltu kolmisen vuotta aiemmin ilmestynyt Don Donald, jossa Aku yritti hurmailla Donna-nimistä ankkaneitoa, jolla on iinesmäisiä piirteitäkin. Tätä uudempaa tanssahtelevaista kahdeksanminuuttista tuokioista kuitenkin pidetään yleisesti Iineksen (Daisy) valkokangasdebyyttinä, joten sillä linjalla mennään. Akullahan on samantapaista ajatusta kuin tuossa toisessa mainitussa pätkässä, eli jonkinlaista romanttista värinää olisi tarkoituksena saada aikaan. Siinä missä tuliset temperamentit kohtasivat Donnan kanssa ja ihastuminen menikin ilkkumiseksi sekä nyrkkejäkin nosteltiin pystyyn, niin tässä illanvietossa onkin muunlaisia esteitä, tarkemmin määriteltynä kolmisen kappaletta kujeiluun taipuvaisia veljenpoikia.

Aikoinaan ensikatselulla Mr. Duck Steps Out jätti jälkeensä muistaakseni vähän pitkästyttävänkin ja tyhjänpäiväisen vaikutelman, mitä nykysilmin hieman ihmettelen, koska kyllähän ankkojen tanssahtelu varsin vinhaksi villiintyy, eikä mielikuvitustakaan ole liiemmin rajoiteltu. Rauhallisemmin tietysti aloitellaan, kun Aku hyväntuulisena laittaa itseään illastuskuntoon, mutta niinpä vain pojat tahtovat sujahtaa mukaan matkaan, mikä ei Akua enää hirmuisemmin innostakaan, vaan mokomat muksut joutavat kaappiin. Selväähän se, ettei neuvokas kolmikko noin vähällä suostu jäämään huvitteluista paitsi, ja niinpä Akun kilkutellessa Iineksen ovikelloa, astelevatkin viikarit jo sisäpuolelta vastaan. Pienistä takaiskuista huolimatta Aku ja Iines pääsevät keskenään musiikin vietäviksi. Kummastakin paljastuu taidokas tanssija ja samalla Aku saa tilaisuuden väläytellä rennompia luonteenpiirteitään, eikä touhu ole lainkaan sellaista ärsyyntynyttä ärhentelyä kuin mitä aavikolla Donnan kanssa. Tanssi taas yltyy vallan mukaansatempaavaksi vauhtituokioksi. Musiikki pauhaa vetävästi, liikkeet ovat sujuvia ja painovoimakin hetkellisesti helpottaa otettaan vipeltäjistä, mikä tekee kieputuksesta entistä hurjempaa ja uhkaa kokonaan hallinnasta riistäytyä. Kun vielä mukaan viskaillaan poikakolmikon kepposet, Akun omituiset sekä kummalliset vatsavaivat ja reippaasti sekä rytmikkäästi toteutettu poksahtelevainen nytkähtely, niin saattaapa se kotisohvan puolellakin laittaa hytkymään.

Mr. Duck Steps Out (1940) (IMDB)



Kolmikon viimeisessä teoksessa Akun äänenä parhaiten tunnettu Clarence Nash pääsee tekemään kaikkien viiden ankan roolit, ja itse olen ainakin sillä kannalla, että oli ihan hyvä, kun Iinestä esittämään valikoitui myöhemmin muita näyttelijöitä, sillä ainakaan omiin korviin Nashin tulkinta ei tässä osassa erityisen hyvältä kuulosta. Nashin omalaatuinen elämöinti Akun osassakin alkoi hiipua määrällisesti 1960-luvun edetessä, eikä 1970- ja 1980-luvulla enää montaa roolityötä kertynyt ansiolistalle. Pitää tosin muistaa, että reilusti yli 70-vuotiaana Nashia kuultiin vielä Disneyn jouluisessa lyhytelokuvassa Mickey's Christmas Carol, joka ilmestyi loppuvuodesta 1983. Alle puolitoista vuotta myöhemmin Nash kuoli 80-vuotiaana, mutta tuohon mennessä hän oli ehtinyt tekemään noin puoleen vuosisataan venähtäneen menestyksekkään uran elokuva- sekä ruutuviihteen maailmassa. Toiselta levyltä löytyykin noin viisiminuuttinen pikkudokumentti The Man Behind the Duck, jossa Leonard Maltin varsin tiivistetysti käy läpi miehen taustoja sekä urakehitystä viihdeteollisuudessa. Tosiaan kyseessä ei mikään kattava henkilökuva ole, mutta ajattelin tässäkin mainita muutamia kiinnostavia seikkoja, joista Maltin jutustelee.

Clarence Nash syntyi Watongassa Oklahomassa 7.12.1904 maatilalla varttuen, mikä ilmeisesti innosti ja mahdollistikin erilaisten eläinten ääntelyn taidokkaan matkimisen jo nuorella iällä. Siitä oli kuitenkin vielä kohtalaisesti matkaa Disneylle äänitähdeksi, mutta jo nuorukaisena Nash yritti elättää itsensä viihdemaailmassa lopettaen lukion kesken ja lähtiessään kiertelemään maata, mutta tämä toiminta ei tuottanut vakaata elantoa. Niinpä avioituessaan vuonna 1930 Margaret Seamansin kanssa, lupasi Clarence hankkia vakituisempaa toimeentuloa, ja pari muutti Los Angelesiin, jossa oli tuolloin mahdollisuuksia radiouran suhteen. Suuren laman aikoihin Nash työskenteli 29-vuotiaana Adohr Milk Companyssa pienen maitoauton kuskina ja samalla sivutoimisesti imitoi lintujen sekä muiden eläinten ääniä. Maltininkin mainitsema oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen alkoi kuitenkin lähestyä, koska kerrotaan, että Walt Disney kuuli Nashin esittävän radiossa kappaleen Mary Had a Little Lamb, mikä ei aivan suoraan studion ovia avannut, mutta poiki kuitenkin koe-esiintymisen, jota ilmeisesti oli järjestämässä Disneyllä työskennellyt Wilfred Jackson.



Walt piti paljon Nashin äänestä ja palkkasi tämän yhtiöönsä vuonna 1933, mistä sai alkunsa 50-vuotiseksi venähtänyt ura. Tokihan Nash teki Disneylle paljon muitakin äänitöitä. Esimerkkeinä mainitaan vähäpätöisemmistä ääntelyistä sammakko elokuvassa Bambi ja erilaisia koirarooleja elokuvassa 101 Dalmatians. Ihan itsenään hänet taas nähdään vuoden 1941 teoksessa The Reluctant Dragon, jossa kurkitaan kulissien taakse Disneyn taikamaailmaan. Nashia kehutaan myös hyväksi laulajaksi, mikä oli yksi etu Akunkin osassa, mihin liittyen mainitaan vuoden 1944 klassikko The Three Caballeros. Walt ja Nash työskentelivät läheisemminkin yhdessä, koska Walt teki tuolloin Mikille äänirooleja ja Akukin usein samoissa seikkailuissa esiintyi. Akun lyhytelokuvat alkoivat vähenemään 1950-luvulla, mutta samana vuosikymmenenä Nash oli usein vieraana televisiosarjassa The Mickey Mouse Club, jossa esiintyi Aku-nuken kanssa vatsastapuhujana. Ennen Nashin kuolemaa Aku ehti tosiaan täyttämään 50 vuotta ja saikin merkkitapauksen johdosta räpylänjälkensä sementtiin Grauman's Chinese Theatren edustalle. Maltin mainitsee, ettei Nash itse saanut vastaavia muistomerkkejä, muttei miekkonen sellaisten perään erityisesti ollutkaan, vaan oli ennemmin ylpeä siitä, että hänet tunnettiin loppuun saakka äksyn ankan äänenä ja mielellään kantoikin annettua Ducky-lempinimeä.

Nash ei siis enää kolmeen vuosikymmeneen ole Akun osassa vaikuttanut ja samalla ankka itsekin on hiukkasen hiipunut elokuvakankailta, mutta onneksi näitä vanhoja juttuja mielellään kertailee, ja niitähän riittää, jos vain ryhtyy kokoelmaa täydentämään. Ehkei tällä kerralla aivan yhtä laadukasta hupailunippua synny kuin viimeksi, mutta vähintään kelvollista touhuilua ja tunarointia kuitenkin. Viimeksi mukana ei ollut yhtään Carl Barksin kirjoittamaa tarinaa ja näistäkin vain Mr. Duck Steps Out häneltä on lähtöisin, mutta Barksin kynäilyjäkin on luvassa lisää katselujen jatkuessa. Kaikki nämä kolme ovat tosiaan vuodelta 1940 ja laimeimman vaikutuksen minuun tekee Donald's Dog Laundry. Eihän sekään mielestäni haukkuja ansaitse, mutta hytkyvistä ja nytkyvistä härveleistä huolimatta jää vähän jumittelemaan toisluokkaisten kepposten pariin. Billposters onkin jo sujuvampaa sekoilua ja vaikka siinäkin tavallaan yhden asian ympärillä hyöritäänkin, niin ei tule samanlaista tunnetta paikoillaan polkemisesta, vaan henkenä on reippaampi tuumasta toimeen sen suuremmin vitkuttelematta, mikä tuotteleekin saaliiksi hyvää hölmöilyä. Mr. Duck Steps Out saa näistä reippaimman revittelyn pystin, sillä sehän keräilee ja kiihdyttelee kierroksia kiitettävästi. Nähdään hurjaa hurmaamista ja siinä määrin energistä ilottelua, että pakkohan sitä on ihastella ja tunnustusta antaa.

Aivan niin yksipuoliseksi katseluvalikoima ei sentään ole nyrjähtänyt, että pelkkää Aku Ankkaa vahtailisin päivästä toiseen iltaviihteenä, vaan tuli muutamasta Eastwoodin teoksesta kasailtua kertailurupeama. Esimerkiksi vuoden 1979 vankilapako Escape from Alcatraz pääsi näyttämään ties monennettako kertaa kuuluvansa jännityselokuvien valioluokkaan. Toimii myös erinomaisena esimerkkinä siitä, ettei kaikkea tarvitse aina lähteä paisuttelemaan ja isosti elehtimään, vaan pienimuotoinen ja tehokas toteutus on myös oiva vaihtoehto, etenkin Don Siegelin ja Clintin tehdessä yhteistyötä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole tästä tunneloinnista tai muistakaan uusinnoista lähteä höpöttelemään enempiä, vaan keskittyä lähinnä valikoiman päätteeksi tutkittuun henkilödokumenttiin. Silläkin on jo ikää sen verran, että onhan senkin ehtinyt näkemään, jo reilusti yli vuosikymmen sitten. Ilmestymisvuoden ollessa 2000, joutuu tyytymään siihen, ettei Bruce Rickerin ohjaama dokumentti ihan ajankohtaisinta tietoa Eastwoodista tai tämän elokuvista tarjoile. Kaikki nämä kertaillut elokuvat mahtuvat kuitenkin dokumentin kattamalle aikajaksolle, joten siinä mielessä tuntui luontevalta lopetella urakka näin.

Clint Eastwood: Out of the Shadows ei ilmeisesti virallisesti ole varsinaisesti itsenäinen dokumenttielokuva, vaan kuuluu vuodesta 1985 jatkuneeseen henkilökuvien televisiosarjaan American Masters, jota on verkkaiseen vuositahtiin tuotettu jo päälle 200 osaa. Ideana ilmeisesti on esitellä merkittäviä amerikkalaisia henkilöitä noin 90 minuutin mittaisissa osissa, mutta eivät nämä jaksot toisiinsa mitenkään tiiviisti liity, vaan tekijät ja kohteet vaihtelevat melkoisesti. Tässäkin tapauksessa dokumentti rullailee levyllä sellaiset 87 minuuttia ja Eastwoodin elokuvaura oli jo ilmestymisen aikaan jatkunut 45 vuotta, eli onhan melko selvää, ettei ole mitään mahdollisuuksia lähteä kovin kattavaa katsausta filmografiaan suorittamaan, vaan ollaan lähempänä sitä pintaraapaisua ja monet merkittävät teoksetkin joko huiskaistaan hätäisesti pois alta tai sitten loikataan kokonaan yli. Vähän sama juttu on yksityiselämän suhteen, eikä tietoa paljoakaan irtoile, mikä sinänsä sopii kokonaiskuvaan, koska dokumentissakin painotetaan, että Eastwood on läpi uransa halunnut pitää yksityisyytensä mahdollisimman hyvin poissa julkisuudesta. Jos siis tahtoisi saada hiukan syvemmälle kurkkaavan katsauksen Clintin elämään ja elokuviin, niin tällainen pikainen ja pinnallinen setviminen saattaa lähinnä harmittaa, joten kannattanee ennemmin hankkia vaikkapa Richard Schickelin kirjoittama elämäkerta. Ajattelin, että blogiin voisi tällaisen vähemmän täydellisen dokumentin pohjalta kuitenkin kepeän tietoiskukyhäelmän kirjoitella, koska näistä elokuvista on tullut turistua ja sitä olisi tarkoitus tulevaisuudessa jatkaakin. Toimikoon siis pienenä taustoja täydentävänä palasena, mutta jospa tästä itse asiaan, eli elokuva vauhtiin viimeinkin.



Jo alkuminuutit tekevät selväksi, että mukaan on keräilty kohtalainen kerho Clintin kanssa yhteistyötä tehneitä näyttelijöitä ja elokuvantekijöitä sekä kirjoittajia, kriitikkoja, lähipiiriä ja muutakin väkeä. Vuosikymmenten aikana kertynyttä menestystä ja suosiota lähdetään pohjustelemaan ja jutellaan, miten Eastwoodilla oli kykyä esittää voimakkaita myyttisiä hahmoja, jotka aiheuttivat värinää laajemmissakin massoissa. Esimerkiksi Walter Mosley intoutuu väittämään, että kaikki elossa olevat amerikkalaiset tietävät kuka Eastwood on ja useimmat vähintään epätietoisesti vielä kunnioittavatkin häntä. Syyskuussa kuollut ohjaaja Curtis Hanson taas mietiskelee kameran edessä, että yksi syy pitkään jatkuneelle menestyksekkäälle uralle olisi Clintin jatkuva itsensä haastaminen, mikä olisi pitänyt kyllästymisen poissa ja inspiraatiota yllä. Dokumenttiin on varsinaiseksi kertojaksi valikoitu Morgan Freeman, joka myös ensimmäisten minuuttien aikana summailee, että Eastwood oli ehtinyt työskentelemään ohjaajana jo runsaat kaksi vuosikymmentä siinä vaiheessa, kun Unforgiven voitti neljä Oscar-palkintoa vuonna 1993. Samalla jutustellaan myös, että Eastwood oli jo paljon varhaisemmin luomassa uudenlaista elokuvasankaria, eikä tahtonut rajoittaa itseään yhteen tiettyyn lajityyppiin. Lisäksi hän on jo pitkään jättänyt tilaa pienemmille henkilökohtaisille projekteille. Taiteilijana Eastwood nähdäänkin vaikeasti määriteltävänä ja yksityiselämänsä suhteen varsin vähäsanaisena.

Clintin äiti Ruth Wood lähtee kuitenkin vähän toisen reitin kautta liikkeelle muistellessaan, miten Clint oli syntyessään (31.5.1930) San Franciscon St. Francis -sairaalassa suurikokoisin vauva, joka siinä rakennuksessa oli maailmaan putkahtanut. Maailmanaika oli silloin sellainen, että lapsuus vierähti suuren laman aiheuttamalla pulakaudella, eikä erikoisempia harrastusmahdollisuuksia nuorella pojalla juuri ollut. Isä sai töitä bensa-asemalta Los Angelesissa ja perhe muutti. Clint muistelee tuota vaihetta vähän kuin tien päällä elämisenä, koska muuttoja kertyi ja perhe asui Reddingissä, Sacramentossa ja Pacific Palisadesissa. Tavallaan tällainen kuljeskelu kiehtoikin ja 1930-luvulla se oli monelle aikuiselle yleistä elämää, kun siirryttiin töiden ja paremman elämän perässä ajelehtimaan. Eastwoodin ohjaama sekä tähdittämä Honkytonk Man vuodelta 1982 kuvaakin juuri tällaista aikaa ja elämää, jossa maisemat vaihtuivat tiuhaan ja elantoa yritettiin etsiä vaikkapa niistä hämyisistä baareista. Eastwoodille lapsuus oli leikkitoverien suhteen usein yksinäistä aikaa, koska välillä lähimpään naapurilapseen oli kymmenenkin kilometriä. Mielikuvitusystäville siis ilmeni käyttöä. Eastwoodin uraa sekä elämää paljon tutkinut Schickel kertoilee, miten jo luontaisesti ujossa Clintissä tuo piirre korostui entisestään jatkuvien muuttojen seurauksena. Lisäksi hän juttelee, että nuorena poikana Eastwood nautti samoista asioista, joista yksinäiset lapset yleisesti pitävät. Clint ei ollut erityisen hyvä koulussa, mutta opetteli kuitenkin soittamaan pianoa.



Nuoruusvuosina hurjempi puoli alkoi tulla kuvioihin, kun Clint esimerkiksi kertoo 16-vuotiaana livahdelleensa saluunaan Oaklandissa, jossa öisin soitteli pianoa pitsa- ja olutpalkalla. Kiinnostus musiikkiin säilyi muutenkin ja kotona oli paljon levyjä. Musiikkimaku alkoi kehittymään jazzia kohti ja Eastwood muisteleekin nähneensä Charlie Parkerin muutamaan kertaan nuoruusvuosinaan. Korean sodan aikaan Clint oli armeijassa, mutta ilmeisesti edelleen vähän suuntaansa hakeva nuori mies, joka ei oikein tiennyt, minne mennä. Näytteleminenkin tuli tuttujen mukaan varsin sattumalta tielle. Clint siis päätyi Universal-studiolle monen muun nuoren aloittelevan näyttelijän tapaan kerryttämään kokemusta ja hiomaan taitojaan. Mikään huima syöksy tähtiosia kohti ei ollut kyseessä, vaan tarjolla oli lähinnä vähäisempiä rooleja, eikä edes mistään aikansa huippuelokuvista, vaan usein liikuttiin siellä B-osaston puolella. Kuvissa vilahtelee hyvin lyhyitä otteita sellaisista 1950-luvun elokuvista kuin Revenge of the Creature, Tarantula, Francis in the Navy, Never Say Goodbye ja Away All Boats. Eastwood itse vähän huvittuneenakin lyhyesti muistelee näitä päiviä, mutta nämä pikkuosat eivät mitään suurempaa huomiota dokumentissa lopulta saa.

Itse olisin kyllä mielelläni tästä ajanjaksosta ja uran alkuvaiheista hieman kattavammankin selostuksen kuullut, koska se on sekä nähtyjen elokuvien että kuultujen juttujen suhteen jäänyt huomattavasti hämärämmäksi kaudeksi kuin miehen myöhemmät vaiheet. Samassa nuorten ja nousevien näyttelijöiden porukassa pyöri myös Marlon Brando, joka tosin juttujen perusteella piti etäisyyttä muihin, eikä Clintin mukaan ollut erityisen kiinnostunut keskustelemaan näyttelemisestä. Kumpikin tosin oli musiikista kiinnostunut, joten yhteistäkin löytyi. Käsittääkseni siihen aikaan samoissa piireissä liikkunut näyttelijä Dani Janssen kertoo kameralle, ettei Clint niin hirmuisesti vapaa-aikaansa viettänyt näyttelijäkavereiden kanssa, vaan oli jo tuolloin naimisissa Margaret Johnsonin kanssa. Vaimo oli valokuvamalli, muttei kertomusten perusteella erityisen sosiaalinen tai puhelias henkilö. Eipä Clintistä itsestäkään mitään hölöttelevän huuliveikon kuvaa olla maalailemassa, mutta valokuvien ja tarinoiden perusteella voi päätellä, ettei hän mikään hylkiö tai erakkokaan ollut. Vaikka oppiaika Universalilla ei noin roolien suhteen mikään erityisen antoisa jakso ollut, niin Eastwood käytti sen kuitenkin hyödykseen ja tarkkaili erityisesti esiintyjiä, joissa oli uudenlaista vetovoimaa. Hän opettelikin olemaan kiehtovalla tavalla etäinen sekä viileä, sillä tyyli oli 1950-luvulla iskemässä yleisöön. Aivan hetkeen Eastwoodille ei isommilla elokuvakankailla ilmaantunut tilaisuutta näitä oppeja laittaa käytäntöön ja ainakin väliaikaisesti homma sai vähemmän mieluisan käänteen. Nimittäin aika Universalilla jäi odotettua lyhyemmäksi, kun noin 1,5 vuoden jälkeen studio hankkiutui Eastwoodista eroon ja laittoi tämän omilleen käytännössä pennittömänä. Siinä vaiheessa häneen oli jo syttynyt pysyvämpi liekki näyttelemisen suhteen, mutta työtä piti etsiä toisaalta.



Muita hommia oli siis lähdettävä hakemaan ja katse kääntyi vähitellen televisiota kohti. Eastwood päätyi käväisemään James Garnerin tähdittämässä sarjassa Maverick, jonka jälkeen sai tarjouksen toisesta lännensarjasta, eli kyseessä siis Rawhide. Tuolloin Eastwood oli kysellyt kokeneemmalta Garnerilta neuvoja sopimuksen suhteen ja tämä olikin vinkannut, ettei kannata mennä sellaista paperia allekirjoittamaan, josta ei pääsisi irti. No, joka tapauksessa Eastwood vietti seitsemän vuotta sarjassa esiintyen yli 200 jaksossa. Dokumentissa jutellaan, ettei Clintin esittämä Rowdy mikään selkeä muiden yläpuolelle nouseva päähahmo ollut, mutta Eastwood alkoi nopeasti erottua merkittävänä näyttelijänä. Televisiotyötä hän itse muistelee hyvänä koulutuksena, koska tahti oli nopea, budjetti usein tiukka ja silloin tällöin tarinatkaan eivät erityisen hyviä. Lisäksi siinä samalla tapasi suuren määrän tekijöitä omine erilaisine ideoineen. Touhussa oli tietysti turhauttavatkin puolensa, mutta siinä samalla oppi paljon. Vaikka Eastwoodille kertyikin pitkä pätkä televisiotyötä, niin mitään ikuista putkea siitä ei muodostunut, vaan elokuvamaailma alkoi osoittaa kasvavaa kiinnostusta.


Agentin kautta tuli tarjous lähteä Eurooppaa kohti kuvaamaan lännenelokuvaa A Fistful of Dollars, mutta Clint itse ei ehdotuksesta hihkaissut, koska viimeiset pari vuotta oli tehnyt sarjaansa hyvin intensiivisesti ja alkoi olla kohtalaisen tympääntynyt lännenjuttuihin. Niinpä hän alkuun kieltäytyikin edes tutustumasta käsikirjoitukseen, mutta lupautui lopulta lukemaan sen läpi ja alkoi kiinnostua kovasti huomatessaan selkeitä yhteneväisyyksiä Akira Kurosawan samuraielokuvaan Yojimbo. Jos oli tähden suhtautuminen projektiin alkujaan nihkeää, niin samaa voisi sanoa ohjaaja Sergio Leonen tuntemuksista Eastwoodia kohtaan. Ensinnäkin hän olisi halunnut James Coburnin esittämään osaa, mutta tiukan budjetin kanssa toimiessa Coburnin pyytämä 25000 dollaria oli liikaa ja Clint vaati vain 15000 dollaria. Leone oli jossakin määrin silmäillyt sarjaa Rawhide, mutta juttelee haastattelussa, ettei nähnyt siinä Eastwoodin osalta mitään mieleenjäävää roolityötä sinänsä ja miehessä kiinnosti lähinnä tämän laiska liikkumistapa, joka muistutti kissaa. Päälle vielä kommunikaatiovaikeudet ja ohjaaminenkin tapahtui varsin rajallisella sanavarastolla, mutta niinpä vain valmista tuli ja menestyksekästä yhteistyötä jatkettiin elokuvilla For a Few Dollars More ja The Good, the Bad and the Ugly.

Clint itse muistelee kyseisen aikakauden 1960-luvun puolivälin kohdilla olleen amerikkalaisten lännenelokuvien osalta varsin kuollut teosten toistaessa samoja kaavoja ummehtuneeseen tapaan. Leonea taas eivät taas vastaavat rajoitukset ja aiempien vuosikymmenten sanelemat säännöt koskeneet, vaan päästiin tekemään pikkuisen poikkeavaa menoa. Eastwood myös kertoo valmistautumisestaan, kun lähti dollaritrilogian ensimmäistä osaa valtameren taakse tekemään. Tuolloin hän otti matkaansa paljon vaatteita, jotka päätyivät hahmon puvustukseksi, vaikka kuuluisaksi tullut poncho vaihtuikin toiseen. Saappaat olivat samat kuin Rowdyn sarjassa käyttämät ja tunnetuiksi tulleet sikarit tarttuivat mukaan Beverly Hillsin puodista. Ne olivat pitkää mallia, joita Clint pätki sopivan mittaisiksi eri kohtauksiin. Trilogiassa nähty Eli Wallach taas kertoo mielipiteenään Eastwoodin muistuttavan esiintymiseltään Gary Cooperia ja että piti kovasti Clintin rauhallisuudesta. Mitä esiintymiseen tulee, niin Eastwood itse juttelee Leonen suhtautuneen näyttelyyn jokseenkin liioitellusti ja kaikki tuntui korostetulta. Hän itse pyrki kuitenkin alinäyttelemään osansa, vaikka ympärillä olisikin yliammuttuja juttuja. Sanojen sijaan hän päätti panostaa näissä elokuvissa liikkeisiin ja eleisiin sekä luomaan hillittyä salaperäisyyttä. Dollaritrilogian kolmannen osan ilmestyessä vuonna 1966 oli Eastwood 36-vuotias ja ura lähdössä aivan uuteen nousuun. Yhdysvalloissa kriitikot kuitenkin tuomitsivat nämä eurooppalaiset lännenelokuvat järjettömän väkivaltaisiksi sekä kyynisiksi. Eastwoodia arvosteltiin kylmäksi ja ilmeettömäksi, mutta niinpä vain yleisöt pitivät tästä uudenlaisesta lännensankarista.



Näyttelijässä alettiin nähdä potentiaalia isommaksikin tapaukseksi ja tästä tahdottiin muokata perinteistä studioelokuvien miestähteä. Valitettavasti Clint itse ei ollut näistä suunnitelmista niin innostunut tai halukas lähteä muiden muokattavaksi, vaan tahtoi tehdä oman tiensä. Palattuaan kotimaahansa, tarjottiin hänelle elokuvaa Mackenna's Gold. Kyseessä oli suuri tuotanto ja agenttikin suositteli tarjoukseen tarttumista, mutta Eastwood itse ei pitänyt tarinasta ja kieltäytyi. Hän teki mieluummin lännenelokuvan Hang 'Em High ja siinä yhteydessä muodostettiin tuotantoyhtiö Malpaso. Seuraavaksi projektiksi valikoitui lopulta samana vuonna ilmestynyt Coogan's Bluff, johon Clint halusi löytää uuden mielenkiintoisen tyypin ohjaajaksi. Tuolloin Don Siegelistä puhuttiin paljon, ja Clint katselikin Siegelin ohjaukset Madigan ja Invasion of the Body Snatchers. Ohjaajan niukka sekä tehokas tyyli ilmeisesti vakuutti ja yhteistyöhön ryhdyttiin. Curtis Hanson pohtii tätä herrojen ensimmäistä yhteistä tarinaa edeltäjänä Harry Callahanin hahmolle, kun tavallaan lännenhahmo lähetetään suurkaupunkiin. Hanson pääsi tuolloin seuraamaan Siegeliä ja Eastwoodia työssään, ja hän pani poikkeuksellisena seikkana merkille, ettei Clint poistunut tauoillaan omiin tiloihinsa, vaan jäi tarkkailemaan ohjaajan tekemisiä. Ilmeisesti Euroopan vuosien aikana Clint oli samaan tapaan ottanut opikseen Leonelta, mutta Siegelin kanssa hän ystävystyi syvemminkin.

Pienimuotoisen poliisielokuvan jälkeen vuorossa oli pari suurtuotantoa, eli sotaseikkailu Where Eagles Dare ja Paint Your Wagon, jotka ilmestyivät vuosina 1968 ja 1969. Vanhassa haastattelussa ensin mainitun tähti Richard Burton juttelee Eastwoodin tyylin olleen selkeästi sellainen, että vähennetään melkein kaikki minimiin, jolloin syntyisi vaikutelma, ettei tehdä juuri mitään, vaikka todellisuudessa asia olisi täysin toisin. Esimerkkinä hän heittää, että nelirivinen repliikki karsittiin ja tiivistettiin neljään sanaan. Vuoden 1970 sotaisa seikkailu Kelly's Heroes oli myös suuri tähtielokuva, johon Eastwoodin manageri tämän järjesteli, mutta nämä projektit eivät lopulta olleet erityisen antoisia Clintille itselleen. Hän sanookin suoraan, että Paint Your Wagon oli varsin rasittava kokemus ja lähinnä yli budjettinsa paisunutta hallitsematonta hölynpölyä. Seuraavana vuonna ilmestynyt The Beguiled näyttäytyi paljon mielekkäämpänä ja oli ilmeisesti Siegelin henkilökohtainen suosikki kaksikon yhteisten elokuvien joukossa. Ohjaaja näki tilaisuuden tehdä muutakin kuin toimintaa ja Eastwood mahdollisuuden oikeiden tunteiden esittämiseen. Saman projektin puitteissa Eastwood pääsi tekemään ensimmäisen oman ohjaustyönsä, eli lyhytdokumentin The Beguiled: The Storyteller, jossa tutkitaan Siegeliä työnsä parissa. The Beguiled oli kiinnostava teos monellekin ihmiselle, muttei lopulta erityisen tuottoisa taloudellisessa mielessä.



Siegel oli jo 1960-luvulla kannustanut Eastwoodia kokeilemaan ohjausta ja 1970-luvun alussa kipinä alkoi kunnolla kyteä, kun Play Misty for Me tuli kuvioihin. Clint yllättyi, miten helposti studion edustajat näyttivät hänen ehdotukselleen vihreää valoa. Vähän myöhemmin tosin tarkennettiin, ettei ohjaushomman ensiyrityksestä maksettaisi käytännössä amatöörille lainkaan palkkaa, mutta Eastwood ei tästä pahastunut, vaan katsoi näkökulman oikeutetuksi. Tuolloin polte kokeilla työtä kameran takana alkoi olla niinkin kova, että hän myöntää olleensa valmis vaikka maksamaan itse tilaisuuden saamisesta. 1970-luvun alussa näyttelijän siirtyminen myös ohjaajaksi oli varsin harvinaista. Homma ei muutenkaan ollut helppo ja valittu tarinakin nähtiin vähän erikoisena, mutta Clint kuitenkin suoriutui haasteestaan. Kuvausten ollessa käynnissä hän sai myös tarjouksen elokuvasta Dirty Harry, mutta kieltäytyi, koska halusi keskittyä meneillä oleviin töihinsä. Play Misty for Me saatiin kuitenkin kuvattua viidessä viikossa, jolloin tarjous Harryn osasta toistettiin ja vastaus olikin jo myönteinen.

Ilmeisesti ohjaajaksikin oli jo kaavailtu ja alustavasti kiinnitetty joku toinen kaveri, mutta tarjouksen tekijät tahtoivat Clintin luottomiehen, eli Siegelin mukaan. Vaikka Dirty Harry nykyään kaiken menestyksensä jälkeen näyttääkin fiksulta roolivalinnalta, niin sitä se ei automaattisesti ollut vuonna 1971. Moni tunnettukin näyttelijä oli kieltäytynyt hommasta, eikä ihan syyttä, sillä elokuvan ilmestyessä monet suorastaan vihasivat sitä sisältönsä takia ja Harryn otteet kuvottivat. Elokuvaan liittyen jutellaankin, ettei Eastwoodin esittämä tyyppi ollut lainkaan John Waynen kaltainen kunnollinen sankari, vaan kylmä nihilistinen tappokone. Elokuvan sanottavaa katsottiin turhankin suorasukaisesti ja yksioikoisesti, mutta käsitykset ovat vuosien kuluessa muuttuneet. Dokumentissa tuodaankin esille selkeät yhtäläisyydet, mitä lopussa nähdään klassiseen lännenelokuvaan High Noon, kun molempien sankarit joutuvat pohtimaan, onko suojelemansa yhteisö vaadittujen tekojen arvoinen. Elokuvakriitikko Janet Maslin taas pohtii, että uskoo Harryssa olevan paljon Eastwoodin omaa roolikehittelyä, eikä ihan helposti nielisi sitä, jos väitettäisiin kaiken tulleen käsikirjoituksen sivuilta.



Paheksunnasta huolimatta Eastwood oli menestyksekäs lippuluukuilla ja kovaotteisen poliisielokuvan tehdessä tiliä, päätti tähti itse vaihtaa jälleen aavikkoisempiin maisemiin parinkin elokuvan verran. Näistä uudempi tapaus, eli vuoden 1973 High Plains Drifter vei sekin lännenelokuvien lajiin, mutta ei ihan tavallisen tekeleen pariin, vaan lopputuloksena oli yksi Eastwoodin persoonallisimmista sekä kummallisimmista töistä. Leonen opit pääsivät purkautumaan ja elokuvassa yhdistyy hyvinkin synkkä puoli hirtehiseen huumoriin. Clintin esittämä muukalainen edusti jälleen tylyä ja armotonta lännensankaria, jollaista John Waynen oli hankalaa hyväksyä. Eastwood vähän hymyillenkin kertoo, että Wayne kyllä piti hänestä ihmisenä, muttei niinkään kaikista elokuvista, koska näiden hahmot eivät vastanneet Waynen käsitystä amerikkalaisuudesta. Muutenkin lännenelokuva oli lajina Waynelle erittäin tärkeä, eikä hänen kohdallaan sankarien arvomaailmaan kuuluneet tietynlaiset raukkamaisemmat tai kavalammat otteet, joita Eastwood ei niinkään vältellyt.

Vuonna 1976 ilmestynyt Eastwoodin tähdittämä ja myös ohjaama The Outlaw Josey Wales tuntui tavallaan tarunomaisemmalta kuin aiemmat elokuvat. Hän piti paljon sen pohjana toimivasta Forrest Carterin kirjasta ja tarina muuttuukin edetessään paljon. Lisäksi elokuvassa oli muutakin kuin veren, väkivallan ja vihamielisyyksien tavoittelua, kun toisella puoliskolla lähdetään etsimään kahden erilaisen kansan sopuisaa sekä rauhallista yhteiseloa suvaitsevammassa ilmapiirissä. Vietnamin sodan jälkeen ilmestyessään The Outlaw Josey Wales oli helposti nähtävissä sodanvastaisena kannanottona, eikä Eastwood lähde sitä kiistämään. Samassa yhteydessä Clint juttelee myös, miten jotkut ohjaajat suosivat kaaosta kuvauksissa ja saavat energiaa valittaessaan, kiukutellessaan ja vihoitellessaan, mutta hänelle itselleen se ei ole ollut mitenkään hauska tai tavoiteltava suuntaus. Malpaso antoi Eastwoodille kätevän mahdollisuuden käyttää tuttuja näyttelijöitä ja vivahteita, joita yleisö näihin hänen elokuvissaan yhdisti. 1970-luvulla Malpaso siirrettiin Universalilta Warner Brosin tiloihin toimimaan. Vuosikymmenen loppupuolella Eastwoodin imagoon haettiin tietoista kevennystä, eli niin sanotut orankielokuvat Every Which Way But Loose ja Any Which Way You Can tulivat ajankohtaisiksi. Warnerin puolella kaikki eivät ajatuksesta juuri innostuneet ja jotkut pitivät ensimmäistä julkaisukelvottomana roskana. Epäuskosta huolimatta siitä tuli kuitenkin valtava taloudellinen menestys ja elokuvan tuottama 78 miljoonaa dollaria oli siihen aikaan huikea summa.



Hyvät tulokset ja suosio yleisön keskuudessa ei kuitenkaan tarkoittanut, että kaikki Eastwoodin elokuvatähteyttä arvostivat, vaan suhtautuminen oli edelleen monesti ylenkatsovaa, mikä ei tietenkään tyyppiä itseään lannistanut. Yleisölle paremmin maistuvien hömppäjuttujen lomaan Eastwood pyrki järjestämään itselleen kiinnostavampia projekteja. Yksi tällainen oli vuoden 1980 Bronco Billy, jossa jälleen lännenmyyttien maailmassa pyöritään, mutta ote on tavallisesta poikkeava. Eastwood itse kommentoi tarinaa naiiviksi, mutta herttaiseksi, joka muistutti Frank Capran elokuvista. Lempeä leikittely omalla kovalla lännenimagolla lämmitti viimein kriitikkojakin ja tavallaan Bronco Billy oli merkittävässä asemassa siinä suhteessa, että Eastwoodia alettiin vähitellen laajemmin hyväksyä vakavana elokuvantekijänä. Martin Scorsesekin käy muutaman valikoidun kommentin heittämässä ja tunnistaa kuivan huumorin yhdeksi Eastwoodin merkittäväksi puoleksi. Clint itse muistelee James Cagneyta yhtenä henkilökohtaisena suosikkinaan, joka teki omissa elokuvissaan valtavirrasta poikkeavia juttuja, jotka jäivät mieleen. Cagney joutui tosin omana aikanaan lähinnä pahistelemaan, kun taas Eastwoodin aikakaudella oli mahdollista esittää vähän ilkeämpiäkin sankareita. Yhtenä esimerkkinä toimii vuoden 1985 Pale Rider, joka päätyi Cannesiin kilpailemaan, vaikka ei varsinaisia palkintoja voittanutkaan.


1980-luku ei ollut Clintin aktiivisinta aikaa elokuvamaailmassa, vaikka pidempiä taukoja ei tullutkaan. Dokumentti ei hirmuisesti lähde Eastwoodin yksityiselämää riepomaan ja ruotimaan, ja tuskinpa mies itse olisi ollut kovin halukas haastatteluihin, jos tälle linjalle olisi livahdettu. Mainitaan kuitenkin, että 1980-luvun alkupuolella pitkä avioliitto Margaretin kanssa päättyi. Vuosikymmenen puolivälissä hän sai inspiraation pyrkiä politiikkaan Carmelin kaupungin pormestariksi. Kampanjansa aikana hän olikin erittäin seurattu mediassa ja Eastwood valittiinkin yhdelle kaudelle 1986. Pyrkiessään virkaan elokuvanteko väheni merkittävästi ja muutenkin menossa oli hiljaisempi aikakausi, koska pitkä suhde useissa yhteisissä elokuvissa nähtyyn Sondra Lockeen tuli tiensä päähän.

Vähitellen Eastwood alkoi kuitenkin kehitellä elokuvaa Charlie Parkerista, jonka musiikkia oli nuoresta asti ihaillut ja arvostanut. Siinä pääosaa esittänyt Forest Whitaker kertoo, että Bird oli hänen uransa merkittävimpiä hetkiä. Olihan tälläkin työllä alkuvaikeutensa, koska Parkerin entinen puoliso Chan ei erityisen innostunut ollut, kun juuri Eastwood ilmoitti halukkuudestaan tehdä Charliesta elämäkertaelokuvaa, mutta mielipide muuttui Clintin selittäessä tarkemmin pyrkimyksistään. Dokumentissa näytetäänkin lyhyesti otteita kuvauksista, jonka yhteydessä selostetaan, ettei Clint tykkää määräilevän ohjaajan roolista, vaan on ennemmin opas, joka panostaa mukavaan työilmapiiriin ja rennompaan lähestymistapaan. Valinnoissa luotetaan pitkälti vaistoon, eikä anneta liikaa valtaa kriittiselle ajattelulle. Eastwoodin tyylillä muusikkolegendan elämästä syntyi elokuva, jota hän itse arvosti paljon, eikä niinkään välittänyt, vaikka tuotot jäivätkin kotimaassa vähäisiksi. Etenkin Yhdysvalloissa elokuva tosiaan pärjäsi heikosti teattereissa, mutta Ranskassa taas menestyi paljon paremmin, mikä tavallaan sopii kuvioon, koska Parker itsekin nautti aikoinaan huomattavasti voimakkaampaa palvontaa siellä.



Parker-filmauksen huono menestys oli kuitenkin yksi syy, miksi Eastwood tavallaan pelaili varman päälle ja loikkasi samana vuonna viidettä kertaa Harryn saappaisiin elokuvassa The Dead Pool. Suurin innostus hahmoon ja elokuvasarjaan oli kuitenkin jo mennyt ja Clint onkin todennut tehneensä näitä Harryn rymistelyjä pari kappaletta liikaa. Yleisöjä kosiskelevien toiminnallisten elokuvien jälkeen heräili taas halua kokeilla itselle tärkeämpää hanketta, jota edusti vuoden 1990 White Hunter Black Heart. Ohjaamassaan elokuvassa Eastwood itse esitti John Hustonia kuvaamassa 1950-luvun seikkailuklassikkoaan The African Queen. Palaset eivät kuitenkaan loksahdelleet täysin kohdilleen, koska lopputulos hämmensi kriitikkoja, eikä oikein löytänyt isompia yleisöjä. Jossakin mielessä elokuvaura tuntui polkevan paikoillaan, ja siinä vaiheessa mieleen tuli kaivaa laatikoista vanha käsikirjoitus, jonka Eastwood oli laittanut sivuun parempia päiviä vartoilemaan kymmenisen vuotta aiemmin.

Unforgiven päätyi siis 1990-luvun alussa viimein toteutukseen, mutta miksikään kassamagneetiksi Eastwood ei sitä itse osannut kuvitella, koska ei pitänyt kaupallista potentiaalia erityisen suurena. Muutenkin elokuva oli pienoinen kysymysmerkki, koska sankari itse ei ollut mikään erityisen taidokas tai romanttinen hahmo lajityyppinsä puitteissa. Projektia lähdettiin työstämään siitä lähtökohdasta, että pääosia olisi neljä ja näihin rooleihin tavoiteltaisiin vakuuttavia nimiä. Gene Hackman ei alkujaan ollut kiinnostunut julman ja armottoman sheriffin osasta, mutta Eastwood kuitenkin lupaili, että tyyppiin haetaan vähän muitakin vivahteita. Clintille itselleen karu käsikirjoitus antoi tilaisuuden näyttää, mitä hän oikeasti ajattelee ja tuntee maailman väkivaltaisuudesta. Tämä tutkailu ilmeisesti löysi laajaa vastakaikuakin, koska Unforgiven osaltaan muutti merkittävästi sitä, miten Eastwoodin aiempaa uraakin alettiin katsomaan. Arvostus nousi ja vuosikymmeniä kestänyt lokasade alkoi vähitellen leppymään. Hän oli 62-vuotias teoksen voittaessa neljä Oscar-palkintoa, eli uran selkein silloinen huippu osui kohtaan, jossa monet alkavat miettimään ja toteuttamaan eläkkeelle siirtymistä.



Eastwood ei kuitenkaan ollut valmis jättämään työuraansa taakse ja vaihtamaan vapaalle, mutta tummasävyistä lännenelokuvaa seuraavissa töissä oli edelleen mukana ikääntyviä sankareita ja tietynlaista mietteliästä tunnelmaa, kun katsomoihin tulivat seuraavana vuotena In the Line of Fire ja A Perfect World. Dokumentin loppupuolella Eastwood itse pohtii, että nuoruuden kevytmielistä ja rämäpäistä vaihetta seuraava konservatiivinen kausi on lopulta taipuvainen vaihtumaan jälleen siihen villimpään linjaan. Siihen kai liittyy aihevalinta, jota melko yllättävänä pidettiin, kun vuoroon tuli The Bridges of Madison County. Meryl Streepia naispääosaan ehdotti Eastwoodin äiti Ruth. Streep kertoo kuvausten aikaan kovasti ihmetelleensä, miksi Clint tahtoi kääntää kyyneleensä kamerasta pois, kun samassa tilanteessa moni muu näyttelijä näkisi selvän pystihetken, mutta ohjaaja selitti tuolloin, ettei yleisö tahdo nähdä hänen itkevän. Muutenkin Streep katsoo, että Eastwood oli melkein armoton itseään kuvatessaan. Dokumentti kuitenkin päätellään leppoisammissa tunnelmissa, kun näytetään kuvaa Eastwoodin kunniaksi vuonna 1996 järjestetystä konsertista. Tähti itse osuvasti lopettelee osuuttaan puhellessaan, miten jazz ja lännenelokuvat ovat hänestä kaksi todellista amerikkalaista taidemuotoa.



Sinänsä Clint Eastwood: Out of the Shadows on peruskaavaa noudatteleva henkilödokumentti, jossa puhuvat päät vaihtelevat elokuvista napsittujen lyhyiden näytteiden ja valokuvien tai muiden vastaavien materiaalien kanssa. Kyseessä kuitenkin on ihan pätevä sellainen ja ainakin suurimmalla osalla haastatelluista tuntuu olevan jotakin asiaakin, eikä vain käy niitä näitä hölisemässä. Huomautan, että tekstissä on mainittu nimeltä vain osa näkemyksensä esittävistä henkilöistä ja kattavampi lista osallistujista löytyy vaikka IMDB:n puolelta. Dokumentin eteneminen sujuu pitkälti aikajärjestyksessä, eli yllätyksellisyydestä ei tarvitse siinä mielessä kehua, mutta eipä toisaalta mene sekoilevaiseksi pomppimiseksi sinne sekä tänne. Kuten Eastwoodin filmografiaa tuntevat huomaavat nopeasti, niin aukkoja tosiaan jää, eikä ole edes yritetty sisällyttää kaikkia merkittäviäkään teoksia mukaan, mutta onneksi suuresta osasta on helposti tietoa saatavilla.

Clint Eastwood: Out of the Shadows onkin lähinnä sujuva ja ihan mielenkiintoinenkin tapaus, jossa on riittävästi kirjoa osallistujien juttujen suhteen, eli onhan sitä kiva katsella kertauksena, vaikka olisikin suurimman osan tarinoista kuullut ja melkein kaikki väläytellyt elokuvatkin onnistunut näkemään. Näytepätkät elokuvista on myös valikoitu mielestäni ihan hyvin ja niistäkin heräilee halua jatkaa uusintakierroksia ja kenties tuijotella lisää Eastwoodista kertovia dokumentteja. Harmi vain, ettei hän itse läheskään aina ole kovin innokas selittämään runsaammin teoksistaan, mutta esimerkiksi Schickel on tehnyt useampaankin Eastwoodin elokuvaan asiallisen kommenttiraidan ja muistaakseni muitakin lisukkeita. Vaikka Eastwood vähitellen väistämättä vetäytyy elokuvahommista, kun ikää on jo 86 vuotta, niin tämäkin dokumentti osoittaa, että filmografiaan on jo kertynyt lukuisia merkkiteoksia ja aiheitakin on varsin monipuolisesti mukaan napsittu, joten katseltavaa kyllä riittää.



Clint Eastwood: Out of the Shadows (2000) (IMDB)

Loppuvuoden ankkailujen lomaan tuli tempaistua hyvinkin toisenlaisen ja pitkäaikaisen elokuvaikonin tarkastelua, eli Clint Eastwoodista höpisin vuoden 2000 dokumentin Clint Eastwood: Out of the Shadows kautta. Auringon korventamilta aavikoilta ja Clintin muilta taistelutantereilta tässä pikkuhiljaa palaillaan kohti vähän hupaisampia edesottamuksia. Kun on Akusta kyse, niin ihan leppoisiksi niitä ei voi väittää, mutta eipä sentään ruumiita aivan samaan tahtiin pääse kasautumaan kuin Eastwoodin reissuilla länteen ja milloin minnekin. Noin viikko sitten kolmen lyhytelokuvan nipussa nähtiin orastavaa yritystä kasailla koirapesuria, johon Plutolla oli omat mielipiteensä muristaviksi. Sen jälkeen Aku ja Hessu hipsaisivat hommiin liimailemaan mainosjulisteita, ja taas kaksikon kyvykkyys osoittautui vähäsen vajavaiseksi, vaikka työtä ei sinänsä luonnehtisikaan erityisen haastavaksi. Motto taitaakin kaveruksilla kuulua, että jos vaikeuksia vain on löydettävissä, niin nehän kärsittäviksi kaivellaan. Hyvää menoa noissakin parissa virityksessä oli hymyiltäväksi, mutta eniten miellytti vauhdikas tanssahtelu revittelyineen, mikä tarjosi Iinekselle melkoisen muistettavan ensinäyttäytymisen näissä pätkissä. Näistä riemukkaan riehakkaista tunnelmista onkin mukavaa lähteä jatkamaan, eli kummastelenpa, millaisia kepposia idearikkaat kirjoittajat sekä animaattorit ovat Akun siedettäväksi laatineet.

Put-Put Troubles (Aku Ankan moottorivene)

Nimikin vaikeuksiin viittaa, mutta onhan se ilmankin jo oletettua, että kun Aku johonkin ryhtyy, niin eipä se ihan ongelmitta tule sujumaan. Ennen kuin päästään varsinaiseen piirrettyyn pureutumaan, niin kuviin tupsahtaa jälleen Leonard Maltin muistuttelemaan tietyistä seikoista, eli tässä tapauksessa siitä, että rapsakat 70 vuotta sitten kulttuurien piirteillä leikittelyyn ja pilailuun ei suhtauduttu aivan yhtä hienotunteisesti kuin nykyään, mikä saattaa laittaa tietyt hassutukset näyttämään kyseenalaisilta. Toivoopa herra kuitenkin, ettei muuttunut maailma kuitenkaan ole katsojien huumorintajua vienyt mennessään. Lyhyen ennakkovaroituksen jälkeen alkaa varsinainen vähän yli seitsenminuuttinen seikkailu, jossa jälleen kai tavoitellaan mukavaa lomapäivää vesistöllä. Tai tässä tapauksessa Aku itse on laulelevaisessa lomatilassa, kun taas Pluto on valjastettu kuormajuhdaksi raatamaan ja paattia järvelle kiskomaan. Kovalle työlle on tälläkin kerralla luvassa palkaksi pilkkaa ja kolhuja. Pluto vain hetkeksi seisahtuu ihmettelemään sammakkoa, niin onkin jo pää hiekassa ja toinen raivoaa takana vaatien kovaäänisesti selitystä vitkuttelulle.

Kunhan päästään rantaan, niin Aku jyräilee veneellään hauvan yli ja räkättää naurut päälle, eli siinäpä sitä kiitosta urakasta akumaisen ihastuttavalla tavalla annettuna. No, vahingonilo ja ilkkuminen pääsee kostautumaan, kun kotvasta myöhemmin karmanlaki tasailee tilejä ja Akukin saa omat murheet ja pulmat pähkäiltäväkseen. Niinhän se tosin on näissä kaksikon yhteisissä lyhytelokuvissa mennyt, että kokonaisuus tavallaan puolittuu kahteen erilliseen osioon ja yhteiset sekoilut nähdään lähinnä loppupuolella ja sitä kaavaa Put-Put Troubles myös seurailee. Mielestäni ajassa mitattuna kaverusten touhut menevät suunnilleen tasan, eikä siinä mielessä kumpikaan pääse kohelluskimaraa nimiinsä näpistelemään. Lisäksi molemmat saavat osansa viimeisen minuutin näyttävämmistä hurjisteluista, eli siinäkään suhteessa mitään selkeää voittajaa en lähtisi nimeämään.



Jekuissa ja jipoissa ei välttämättä mitkään täysin näkemättömät ideat välkähtele, ja osa vielä ottaa aikansa. Hitaamman kehittelyn kautta päästään vähitellen irrottelemaan kunnolla ja kyllä ainakin minusta kaaoksesta kehkeytyy jälleen hyvinkin nautinnollinen herkkupala. Plutoa rasittelee ensin matkalla kohdattu sammakko, jonka tilalle tulee kiusallinen vieteri. Ärinää ja murinaa seuraa, kun kuono on tukalassa puristuksessa. Kova kamppailu on jo hetken voiton puolella, muttei koira malta olla ottamatta uusintaottelua ja siinäpä sitä taas mennään kohti kohellusta. Takatassujen jousitus laitetaankin kerralla kuntoon ja hauva hytkyy kummallisia tanssiaskeleita tapaillen. Laiturilla onkin tuokion ajan menossa hyvinkin outoja koira-asioita, mutta ehkäpä ei niistä sen enempää...

Akulla tietysti on hauskaa, kun etäämmältä toisen tuskailuja kurkistelee, mutta kun tulee aika kiskaista koneet käyntiin, niin ilo onkin jo katoavaista, koska perämoottorin käyntiääni on kaukana terveestä ja kuten käy ilmi, niin Aku ei mikään erityisen kaksinen tai taidokas ongelmanratkoja sen suhteen ole. No, saahan hän sen nypättyä puhisemaan ja poksahtelemaan villiin irtiottoon ja kohta moottorinmötikkä nököttääkin pinnan alla kalojen valtakunnassa. Ongelmat eivät tietenkään siihen lopu, vaan hetkistä myöhemmin yskähtelevä kone kuorii veneen varsin näppärästi vapaaksi laidoistaan. Sekin on vasta alkusoittoa tuhon tiellä, koska kohta moottoroitu turboankka kiitelee järvellä ja järki liitelee ties missä. Veneenraato raahautuu perässä ja koko touhu kääntyy sekoilevaksi surffaukseksi Pluton tempautuessa mukaan. Loppurieha onkin kaikkiaan varsin makoisaa yleistä älyttömyyttä ja jälleen toheloivan touhun päättävä suuri räsähdys muksauttelee pari kovaa päätä yhteen. Epäilemättä kerta ei ole viimeinen ja näitä reipashenkisiä sähellysseikkailuja katsellessa siitä osaakin olla kiitollinen.

Put-Put Troubles (1940) (IMDB)

Donald's Vacation (Aku Ankan kesäloma)

Lomailu osaa olla raskasta ja hermoille käyvää toimintaa, kuten edellinenkin episodi osoittaa, mutta siitä huolimatta luovuttaa ei tietenkään kannata, vaan kohti luontoa ja rauhallisuutta sitä taas tepastellaan. Nyt olisi retkeilyihanuutta pikkuisen enemmän luvassa, koska kestoa on kahdeksan minuutin verran. Pätkän alkuun on nähty aiheelliseksi livauttaa sama Maltinin intro kuin edelliseen, koska joissakin kohtauksissa saattaa pikaisesti vilahtaa sitä vitsailua, jota ei välttämättä nykyään täysin korrektiksi huvitteluksi katsottaisi. Näiden selitysten tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta eivät ainakaan omilla kohdalla mitään kiukkua ole kirvoitelleet. Sanotaan vaikka siten, että paljon parempi polku kuljettavaksi kuin esimerkiksi vuosikymmeniä vanhojen juttujen korjailu tai sensurointi jälkikäteen nykymaailman malliin sopiviksi.

Tätäkin kesäistä lomaa lähdetään veneillen viettämään, mutta villisti rähistelevä moottori on tipautettu kyydistä pois ja kanootti kulkeekin räpylävoimilla. Plutokin on ehkä ihan viisaasti jättänyt tämän reissun väliin, joten Aku saa nautiskella ylhäisestä yksinäisyydestä...vaikohan sitten ihan niinkään? Hyväntuulinen laulelu ei ehdi minuuttiakaan jatkumaan, jolloin vastoinkäymiset vyöryvät vesiputouksena niskaan. Sepä ei ole vielä viimeinen pisara, mutta pikkuisen myöhemmin vähän tarkkaamaton veneilijä seilailee vesiputouksesta alas, niin kenties kärsivällisyyttä koetellaan jo hiukan enemmän. Molskahduksen jälkeen outo kilpikonnaa muistuttava viritelmä konttailee metsän puolelle puiden suojaan, mutta mitään lannistumista tai pikaista paluuta kotiin ei tarvitse pelätä, sillä tässä ankassa puhtia riittää parin kopsauksen jälkeenkin. Akun ollessa kyseessä, niitä vastoinkäymisiä sekä takaiskuja on luvassa paljon lisää ja yhden asian onnistuessa vähintään pari menee pieleen. Vempaimia monenlaisia on matkassa, vaikkei heti uskoisikaan. Hyvinkin minikokoinen vene pitää sisällään valtavat varastotilat, sillä sisuksiin mahtuu päiväkausien retkitarvikkeet ja itsessään kanootti muuntuu tuosta vain näppäräksi teltaksi. Helposti pystytettävä aurinkotuoli ei kaikille niin yksinkertainen kasailtava olekaan ja siitä eteenpäin alkaakin erilaisia koettelemuksia höykytyksineen kertyä kestettäväksi.



Näitä lyhytelokuvia on kohta tullut kolmisenkymmentä kappaletta tässä noin parin kuukauden aikana kommentoitua ja siihen on tottunut, että tiettyjä ideoita ja elementtejä voidaan toiseenkin kertaan käyttää. Esimerkkeinä mieleen nousee telttaretken kohdalla vaikkapa orava-armeija, joka tahtoo käydä ärähtelevän eräilijän eväiden kimppuun, kunhan tämä silmänsä sulkee. Kaikki kelpaa, eli kasvikset, ruoat ja leivokset kannetaan pois tai hotkaistaan heti. Tämä pitopöydän valtaus muistuttelee muurahaisten röyhkeästä syöpöttelyoperaatiosta tarinassa Beach Picnic. Saadaanhan sitä heräteltyä nälkäinen karhukin unisteluiltaan, ja herkkuvuori laittaa nallenkin huuliaan lipomaan. Tietäähän sen, että Aku onnistuu kunnolla karhukaveria härnäilemään ja loppupuolelle saadaan kovempaa koitosta, mikä tuo mieleen rähistelyt partioseikkailussa Good Scouts. Voisihan sitä lähteä toistosta paasailemaan, mutta kun nämäkin on mielestäni vähintään yhtä viihdyttävästi laitettu rullailemaan, niin antaa palaa vain. Rentoutumiselle saadaankin sanoa viimeistään hyvästit mesikämmenen suutahtaessa kunnolla. Hyvä jos ankkaparka saa henkikultansa säilyttää, kun toinen valtavilla käpälillään ja terävillä kynsillään käy kuritustoimenpiteitä touhuilemaan. Parempi siis suorittaa tuttu operaatio pikainen vipellys lipettiin, sillä on tosi kyseessä ja pahvien aika heräillä. Riemastuttavan räyhäilyn päätteeksi voikin todeta, ettei paljoakaan haittaa, vaikka unelmoinnit hiljaisesta telttailusta huiskaistiinkin pois kekseliäiden kommellusten tieltä.

Donald's Vacation (1940) (IMDB)

Window Cleaners (Ikkunanpesijät)

Vähemmän leppoisten lomien jälkeen on aika palata arkeen ja töitäkin välillä tekemään, ettei elely pelkkää vapaa-ajan huvittelua olisi. Tarjolla olisi kahdeksan minuutin verran otteiltaan rempseää uskaliasta taiturointia ikkunoita putsaillessa ja hommia helpottamaan on valikoitunut hauva-apuri Pluto. Pesu-urakka näyttää ainakin kauempaa katsottuna lähes loputtomalta, koska pilvenpiirtäjässä kerroksia riittää, mutta urheasti Aku kohti korkeuksia huteralla viritelmällään nousee. Pluton osuutena on toimia vinssaajana, ja vaikka tämä köyden kiskominen olisikin vähän vaarattomampaa, niin eipä se mitään kevyttä hommaa ole. Ihmekös siis, jos koirakaveri repimiseen vallan väsähtää. Akulle tulee selväksi, että riskejä työhön liittyy runsaasti, sillä hän saa eräästä ikkunasta parturoinnin pyrstöön ja lyhennyksen lakkiin. Enää ei riitä, että hermot menevät, vaan pääkin melkein viedään.

Kauloja ei sentään intouduta katkomaan, mutta muuten toilailuille olisi kyllä tilausta ja Akuhan toimittaa, kun touhussa turvajärjestelyt ovat täysin olematonta luokkaa. Käytännössä yhden köyden varassa kiikutaan, ja sitten kun Plutoa alkaa enemmän kiinnostaa turkissa kutisuttava kirppu, niin se onkin ankan kannalta pikkuisen voi-voi, sillä syöksykiito katutasoa kohti voisi hyvinkin olla se viimeinen villi räpellys. Ehkäpä on hyvä siis antaa apurille hengähdyshetki ja siirtyä tukevammalle alustalle. Siesta kyllä Plutolle kelpaakin ja tämä paneutuu antaumuksella torkkuiluun ja samalla Window Cleaners muuttuu varsin Aku-vetoiseksi, eli tässä tapauksessa on helppoa väittää ruutuajan jakautuvan vähemmän tasaisesti. Aivan täysin nelijalkaistakaan vekkulia ei unohdeta, vaan silloin tällöin yläilmojen ankka raivoten räksyttää kaikenlaista palautetta avustajalleen. Pää uhkaavasti punoittelee raivotaudin riistäessä hillinnän, mutta koiramaiset päiväunet ovat sitkeät, eivätkä huutamalla ole loppumassa.



Aku saa tosin vähän muutakin miettimistä, sillä hänpä haluaa taas ilkeillä pienelle mehiläiselle. Huvikseen keljusti tahtoisi suristelijan kukkaan hukutella, mistä tietysti seuraa kostotoimenpiteitä ja animaation viimeisiä mittelöitä käydäänkin tämän parin välillä. Pistohalukkuus heräilee huippuunsa, mutta Aku yrittää pitää pörisijän loitolla hurjasti hönkimällä ja muitakin puolustusniksejä käyttäen, vaan noinkohan estot tepsivät...? IMDB:n triviapuoli taas tietää, että Spikeksi nimetyn mehiläisen näyttäytyminen ei tähän yhteen erään jäänyt, vaan kaveri palaili ankka-animaatioihin muutamaan kertaan 1940- ja 1950-luvulla. Mukaan toki muutakin kepposta kehitellään ja sanoisin, että Aku on hyvässä vireessä holtittomasti hääräillessään ja huojuessaan. Mutteriläjät räsähtelevät tuosta vain tilaamatta iloisena yllätyksenä laseista läpi, yhteys alakerran apuriin hoidetaan hillittömällä karjumisella ja varsinainen homma itsessään tuntuu olevan täysin tuhoon tuomittu. Mutta hei, tärkeintähän on, että menoa, melskettä ja mekkalaa jälleen syntyy ja sitä kautta hykerryttäväistä piirrosviihdettä.

Window Cleaners (1940) (IMDB)


Voisihan sitä niinkin tokaista, että ainakin 1940 oli Akulle hyvä vuosi, vaikka kaveri itse joutuikin kolhuja kokemaan, niin katsomon puolella viihtyy vallan mainiosti näitä katsellessaan. Tosiaan kommentoitu kolmikko on tuona vuonna ilmestynyt ja jokaista on ollut kirjoittelemassa Carl Barks. Täytyy tosin huomioida, että kahdessa jälkimmäisessä mukana tekstiä työstämässä animaattorinakin hommia tehnyt Jack Hannah. Jos tätä pientä valikoimaa katsoo kokonaisuutena, niin eipä tee mieli paljoa napista, sillä kaikki osaset esittelevät vauhtihurjastelua kiitettävän huvittavasti. Hyvästä laatutason pitämisestä tuli taannoin kehuttua kolmikkoa, jossa Aku metsästeli nimikirjoituksia, rymisteli poliisina ja lopulta kokeili kykyjään rakennustyömaalla, ja samansuuntaista ylistelyä nämä pikkuisen uudemmatkin seikkailut minusta ansaitsevat.

Ainakaan omalla kohdalla ei tee mieli väittää, että ihan varhaisimmat vuodet sitä ankkaparhautta edustaisivat, vaan kyllä näihin toisen alkaneen Aku-vuosikymmenen teoksiin on saatu mielestäni vimmaisempaa ja ennen kaikkea hauskempaa ja monipuolisempaa puuhailua. Lisäksi se edelleen ilahduttaa, että niitä hassuja tilanteita kommelluksineen etsitään ihan arkisistakin askareista, jotka tietysti välillä pääsevät paisumaan ja karkailemaan käsistä. Rauhanlinnan retkileirin toilailut ovat hyvä esimerkki siitä, miten tasapainoillaan tällaisten elementtien välillä onnistuneesti. Näistä kolmesta tämä keskimmäinen lomaepisodi onkin oma suosikki ja kaksi muuta keskenään melkoisen tasavahvoja. Sopii siis olla tyytyväinen, ettei tapaturmainen päänpoikkaisu laittanut tylyä loppua hyvään nousukiitoon lähteneelle uraputkelle, joka tulee toivottavasti vielä muutamat mukavat ärähtelyt tarjoamaan.

Ainakaan vielä ei laiteta täysin jouluelokuvavetoista vaihdetta päälle, sillä sekaan mahtuu toivottavasti hiukkasen ankkailuakin. Vähiin se näiltä levyiltä alkaa kylläkin käydä, mutta jospa jokusen rupeaman ankkamaista äksyilyä saisi sujauteltua jouluisten söpöilyjen lomaan, niin eipä ainakaan hempeilystä yliannosta tulisi nautiskeltua. Voisihan sitä tietysti yrittää näitä elementtejä yhdistelläkin ja etsiä ihmeteltäväksi akumaisen äksyilevää lahjariehaa, mutta ehkei tälle vuodelle enää sellaista tule hommailtua, kun on jo noita teemaan liittyviä katseltavia kohtalainen kasa kertynyt. Muistelenpa menneitä kuitenkin sen verran, että Akun huikea paketointisekoilu räyhäämisineen lyhytelokuvassa The Clock Watcher (Aku pakkaamossa) on jäänyt lapsuusvuosilta varsin pirteänä räpeltämisenä mieleen. Luultavasti se on monelle muullekin tuttu tapaus, koska ainakin aikoinaan se kuului muistaakseni johonkin Disneyn joulukoosteeseen. Tiedä sitten, sisältyykö enää nykyään, mutta kyseinen lahjapuuhastelu on siis vuodelta 1945 ja mukavasti se löytyy vaikkapa The Chronological Donald -julkaisusarjan toiselta kokoelmalta. Vähän aikaa sitten puhelin, että samoilta levyiltä löytyvät sotavuosien Akun armeijatouhut olivat nuorempien vuosien suosikkeja. Kultaisten muistojen suhteen vuodet 1942-1946 kattava julkaisu onkin luultavasti tätä ensimmäistä (1934-1941) antoisampaa, koska näistä vähäsen vanhemmista suurin osa on siinä mielessä vieraampia teoksia, ettei niihin mitään muksukauden mukavia muistoja liity.

Jos vielä menneitä, mutta ei ihan niin kaukaisia muistellaan, niin jokunen päivä sitten kolmen kimarassa oli kaikenlaista kivaa harrastetta menossa. Ensimmäisessä Akun ja Pluton lomailu järvellä kääntyi pienien kiusojen kautta vallan villiin kiitoon ja kaaokseen. Ehkäpä se saikin hauvan jättämään suosiolla seuraavan retken väliin, ja Aku lähtikin yksin etsimään rauhaa metsäluonnosta, vaan tietäähän sen, miten asioilla on tapana tietyn ankan kohdalla kehittyä. Siinä määrin hassusti eräily lähtikin lapasista, että Donald's Vacation kuuluu näiden toistaiseksi katseltujen lyhytelokuvien joukossa parhaimmistoon omalla listalla. Hyvän pienen paketin viimeisteli kova urakka ikkunoita putsaillessa. Ylhäällä hääräilevällä Akulla tietysti hermot kireällä ja hauva-apuri taas yritti keskittyä lepäilypuoleen. Kaikkiaan noissa taso on mielestäni varsin hyvällä mallilla, vaikkei sentään pilviin saakka kiipustelisikaan. Lomapäiviin liittyen Leonard Maltin muistutteli muutamasta tekijöiden kehittelemästä kepposesta, jotka eivät välttämättä nykyisiä korrektin huumorin vaatimuksia täyttele. Tuli myöhemmin mieleen, että aiemmin syksyllä taisi tulla nähtyä jokin uutinen, jonka mukaan vanhoihin tarinoihin liitetään vastaavia varoituksia Disneyn sarjakuvakirjojen kohdalla nykyään. Aivan puutaheinää nämä muistikuvat eivät olleet, vaan nopsalla haulla löytyikin juttu, jossa tiedotellaan, että tosiaan nähdään tarpeelliseksi vähän varoitella etenkin nuoria lukijoita, jos hupaillaan päihteiden ja pyssyjen kanssa:

”Tämän kirjan sarjakuvat ovat peräisin menneiltä vuosikymmeniltä, joten niissä saattaa olla sarjakuvaväkivaltaa ja vitsejä tupakoinnista, juomisesta, pyssyleikeistä tai etnisistä stereotyypeistä. Lienee sanomattakin selvää, että Aku ja kumppanit eivät enää nykypäivänä sotkeutuisi moiseen menoon, mutta tarinat ovat kuitenkin kirjassa mukana heijastuksena menneestä ajasta.”

Aku Ankkoihin ilmestyi varoituslätkä: ”Saattaa olla vitsejä tupakoinnista, juomisesta ja sarjakuvaväkivallasta...”



No, kuten edellisen tekstin yhteydessä tulikin todettua, niin parempi näin kuin lähteä vaikkapa muuttelemaan sekä kaunistelemaan näitä epäsopiviksi katsottuja kohtia tai vielä tylymmin sensuroimaan tällaiset tarinat kokonaan pois puhtoisen piirrosviihteen maailmasta. Uutisessa haastatellaan Aku Ankka -lehden päätoimittajaa Aki Hyyppää, joka tuntuu olevan samoilla linjoilla mainiten, että näiden varoitustekstien lisääminen oli Disneyn puolelta tullut toive. Lisäksi Hyyppä näkee maininnat etenkin nuorten lukijoiden kannalta perusteltuina ja selittää myös, että näitä joudutaan käyttämään lähinnä vanhoista jutuista kootuissa teoksissa, jolloin maailma pyöri vähän eri tavalla. Uutisessa hän kertookin pari esimerkkiä aiheeseen liittyen:

"Disneyltä tätä pyydettiin. Asia nousi pinnalle, kun teimme viime vuonna toisen maailmansodan aikaisen Mikki Hiiri -kirjan, jossa Mikki lensi tappelemaan natseja vastaan Berliiniin. Tarinassa oli paljon propagandaa ja pyssyleikkejä, Hyyppä taustoittaa."

"Julkaisimme viime vuonna Afrikka-seikkailuja. Suunnilleen jokainen tarina päättyy siihen, että Mikki tai Hessu on alkuasukkaiden padassa. Kuva alkuperäiskansoista on vaihtunut tässä vuosikymmenien aikana."

"Hyypän mukaan huomautus epäkorrektista sisällöstä riittää.

– Tyhmempi tie olisi ryhtyä sensuroimaan tarinoita.

Mitään suurta palautevyöryä ei Ankkalinnan toimitukseen ole saapunut.

– Joskus tulee kysymyksiä vanhemmilta, mutta hyvin ymmärtävässä hengessä. He ovat käyneet keskustelua tarinan lukeneen lapsen kanssa ja se onkin ihan järkevää, ettei tehdä tästä väärien asioiden keppihevosta."

Voi olla, että vaikka mentäisiin jatkossakin ilman sisältövaroituksia, niin siitä huolimatta säästyttäisiin isoimmilta mielennyrjähdyksiltä, eli nämä tällaiset silloin tällöin omiin silmiin näyttävät pienoisilta ylireagoinneilta. No, joka tapauksessa siis parempi noin kuin että laitettaisiin vanhat tarinat kokonaan arkistoihin lukkojen taakse. Itse ainakin vierastan sellaista, että ryhdytään virittelemään jostakin vuosikymmeniä vanhoista menneen maailman hassutteluista yliampuvaa paheksumismöykkää. Kritisoida tietysti saa, mutta jos pitää alkaa kieltolistoja kehittelemään tai "korjailemaan" tuhmia tai nykyään loukkaaviksi katsottuja kohtia hyväksyttävään muotoon, niin kyseenalaisella polulla läpsytellään. Voisihan tästä tosin jo viimein hipsaista niiden varsinaisten piirrospätkien pariin, eli vilkaistaanpa, mitä kepposia ja kenties tämän päivän normeihin mahtumattomia kommelluksia Aku kavereineen saa sähläiltyä.

Fire Chief (Palopäällikkö)

Ainakin lähtökohdat naputellaan varsin lupaaviksi, jos katsomon puolella täystuhoa tai vähäsen pienempää surkeiden sattumusten sarjaa toivoillaan, sillä Aku on saanut pestin palopäällikkönä. Kun tietää hänen taipumuksistaan kärsimättömään törttöilyyn ja luontaisesta epäonnestaan, niin tämä operaatio vaikuttaa jo ennen alkuaan siltä, että loppu löytyy nopsasti, eikä sitä erityisen kunniakkaana tai muutenkaan hohdokkaana pääse ylistelemään. No ennen kuin asioiden edelle enempiä kirmaillaan, niin eihän tämä kahdeksanminuuttinen liekkileikki niin lannistavissa tunnelmissa ala, vaan lähinnä otetaan lepoa tulevia tulisia taistoja varten. Akullakin on niin mahtava kuorsaus menossa, että saa sänkykin siivet alleen. Lähistöllä Tupu, Hupu ja Lupu tuskailevat ja kiukkuisina viittoilevat, että kuorsiva kurkku voitaisiin vaikkapa poikki napsautella...

Äreästä mielentilasta huolimatta ei sentään niin julmaan ja radikaaliin ratkaisuun tartuta, kunhan jekkuillaan hälytyksellä häirikkö hereille. Akuhan on jo puolitokkuraisena vilistämässä kipin kapin paloauton rattiin ja pojilla hyvinkin hauskaa, mutta ilo loppuu lyhyeen tilanteen selkiytyessä. Jos kerran on ylimääräistä energiaa, niin sehän on hyvä marssiharjoituksen paikka, jonka melskeessä koko porukka muksahtelee alakertaan, jossa tiukka käskytys jatkuu. Kaikki komennellaan omille paikoilleen, eikä päällikkö ole lainkaan tyytyväinen apuriensa aherrukseen. Jälleen joutuu itse näyttämään, miten ne asiat kärsimättömästi hutiloidaan, eli toisin sanoen pökköä kunnolla pesään ja liekit kohti kattoa. Olisihan se oman asemansa tapaturmainen käräyttäminen palopäällikölle ainakin erikoinen sulka hattuun, mutta ei varmaan urakehityken kannalta niinkään toivottavaa. Alkaa kuitenkin pahasti näyttää siltä, että näinkin rapsakkaan suoritukseen Aku tällä kertaa yltää, sillä rakenteet ottavat jo liekeistä kiinni ankan huristellessa hurmiossa suin päin jonnekin aivan muualle ja vähä järkikin taitaa luuhailla jossakin täysin tavoittamattomissa.



Fire Chief on Akun kiireisen, vauhdikkaan ja monessakin mielessä loistokkaan vuoden 1940 viimeinen vipellys, ja onkin vielä varsin komea päätös sille. Samalla sanoisin, että kuuluupa se samaisen vuoden parhaimmistoon, mitä näitä nyt olen nähnyt, kun kaikkiaan kymmenessä lyhytelokuvassa Aku 1940 näyttäytymään ehti. Tavallaan kyse on varsin katastrofaalisesta viimeistelystä, mutta toisaalta juuri sellainen hallinnasta riistäytyvä rieha, jota toivookin. Akuhan itsekin sanoin summailee kovia koettelemuksiaan animaation lopussa tokaisten, ettei vain onnistu, ei sitten millään. Jonkun muun lausumana samaisessa päätelmässä saattaisi olla liioittelun makua, mutta Akun kohdalla kyse lähinnä on tylyn todellisuuden tunnustamisesta. Siihen ankkasankari ei tietenkään ole lainkaan syytön osapuoli, vaan jälleen pääsee näyttämään, että mitä saadaan aikaan, kun ärhennellen syytellään muita mokailuista, vaikka suuri osa sähellyksestä menisikin omiin nimiin.

Fire Chief ei toki alkupuolellakaan mitään tylsää matelua ole, mutta kunhan sammutusoperaatio laitetaan kunnolla vauhtiin, niin sitten kiidetään ja tykitellään varsin reippaasti loppuun saakka. Siinä ei painovoiman asettamat rajat tai paljon muukaan ole vipinää hillitsemässä. Pilvien joukosta päästään tähystelemään, että mitäköhän seuraavaksi pitäisi kokeilla, kun jo rakennusta haukkaavien liekkien kimppuun pääseminenkin osoittautuu varsin haastavaksi hommaksi. Aikaa tuhriintuu sekoiluun ja säntäilyyn, mutta sillepä ei tee mieli muristella, koska tehtävän suoritus tökkii suorastaan herkullisesti ja jälleen saa havaita, että tuhon levittäminen sujuukin selvästi helpommin. Konkreettinen bensaa liekkeihin kuviokin tulee väistämättä vastaan puolivahingossa, mutta senhän arvaa jo ennakkoon. No, eipä tarvitse enää sen suuremmin aseman kohtalosta stressailla, koska se saattaa seuraavana hetkenä leijailla tuhkana taivaalla. Jotta tuhotyö ja täyshävitys tulisi kunnolla hoidettua loppuun, niin sama käsittely menopelille ja vielä kirsikkana kakun päälle vähintään kiitettävä yritys grillata itsensä siinä samalla. Summaillessa saakin selitellä, että siis kaiken kaikkiaan ihan kelvollinen saldo käsittämätöntä kohellusta ja monenlaista vahingontekoa yhdelle komennukselle. Siispä siis seuraavia hommia kohti!

Fire Chief (1940) (IMDB)

Timber (Puu kaatuu)

Jos vuosi 1940 lopeteltiin komeilla karkeloilla kera tulimyrskyn, niin seuraavaa Aku ja kumppanit melkeinpä yhtä pirteästi lähtevät käynnistelemään. Selvää tietysti on, ettei enää tarvitse palopäällikkönä hääräillä, mutta nuorella ja menevällä ankalla tietenkin ideoita riittää ja varsin riemukkaita älynväläyksiä tähänkin kahdeksanminuuttiseen mittelöön on napsittu. Aku tallustelee kulkurina rautatiellä ja seisahtuu nuuskimaan ilmassa kantautuvaa houkuttelevaa tuoksua. Herkullinen haju on jäljitettävissä tiloihin, jossa pitää majaansa Pierren metsänhakkuu OY. Nälkä taitaa kulkijan vatsaa vaivata ja ilmeisesti kavalana aikeena olisi näpistää paisti pöydästä lupia kyselemättä. Sisäpuolella aterioimaan asettunut Pierre vähän hölmistyneenä alkuun seurailee tilannetta ja varsin tuimin silmin katselee kurkottavaa kättä, joka nappaa herkkupalan toisensa jälkeen. Eihän tällaista pihistelyä pitkään jaksa toljotella, vaan päättääpä illastaja itse antaa pienoisen opetuksen ruokaryövärille sujauttamalla sihisevän dynamiittipötkylän anastavaan kätöseen.

Voisi tietysti kysäistä, että onkohan se omalta kannaltakaan ihan täyspäisintä touhua alkaa posauttelemaan seinän takana, mutta muistaa sopii, ettei näissä sekoiluissa olla sitä järkevintä mahdollista ratkaisua jäljittämässä. Aku saakin kieltämättä kunnon kolauksen, mutta rosvoilun seurauksena saatavasta oppitunnista on annettu vasta hieman alkumakua, sillä seuraavaksi kelvoton kulkuri laitetaankin metsän puolelle kaatohommiin ruokapalkalla. Vihjauksena vieläpä päälle, että elleivät työt maistu, niin kaatokirvestä käytetäänkin aivan toiseen tarkoitukseen ja pöydästä saattaa löytyä ankkapaistia. Akuahan ei aherrus kiinnosta, vaan ensimmäisenä tuhotaan työväline, mutta eipä sekään ole mikään vapaalippu pois työmaalta, vaikka miten murisisi ja nurisisi. Tässä hakkuu-urakassa työturvallisuus lukeutuu täysin joutavien juttujen joukkoon, mistä pitää tietysti kiitellä, sillä huolimattomien hutkausten kautta saadaan tunteita kohtalaisesti kiristeltyä ja toimintaan tulee parikin ripausta tulisempaa temperamenttia.



Vastapuoli tosiaan esiintyy tällä kerralla Pierren nimellä, mutta eiköhän se jälleen ole vanha tuttu äksyilevä Pekka kuitenkin pohjimmiltaan. Marraskuun puolivälin jälkeen tulikin naureskeltua, kun nämä kaksi tuittupäätä toisiaan päätyivät härnäilemään ja höykyttämään. Samaan suuntaan metsätyökin on vievinään, koska Aku on jo puolivahingossa melkein kirvestämässä työnjohdon pois päiviltä. Kun sitten vielä toinen saa koettavakseen omalaatuista sahailua, tulee oksaa otsaan ja tukkiakin kaatuu niskaan, niin kärsivällisyyden viimeisiä rippeitä kaivellaan. Pian Pierrenkin hermo menee ja siinäpä sitä karjutaan, että kelvoton ankka tapetaan kappaleiksi. Mitä tulee kiintokuutioiden kertymiseen, niin eipä tämä työpari siinä suhteessa ole kovinkaan tuottelias, mutta onhan sitä olemassa myös toisenlaista tarmokkuutta. Siihen on jo ehtinyt tottumaan, että loppuun yleensä rakennellaan jonkinlainen kaaosmainen katastrofi, eikä Timber tässä mielessä mikään pettymys ole. Pierre kiehuttelee itselleen höyryveturimaisen raivon, joka johtaa huimaan resiinaralliin ja toistuviin yrityksiin keihästellä ärsyttävä ankka. Tuntuu vähän siltä, etteivät tekijät ole hulluttelua tahtoneet rajoitella, ja ihan hyvä niin, sillä vauhtikyyti muuttuu varsin maistuvaksi mekkalaksi ja jättää vartoilemaan rähistelevän kaksikon seuraavaa kohtaamista.

Timber (1941) (IMDB)

Golden Eggs

Puuhommiin vertaillessa Akun toinen lyhytelokuva vuodelta 1941 ei aivan yhtä pirteää puurtamista valitettavasti ruutuun räiskyttele, mutta onhan se ihan ymmärrettävää, että välillä pikkuisen uupuu ja puhtia puuttuu. Suunnilleen saman verran, eli kahdeksan minuuttia on mittaa tälläkin tarinalla, mutta aivan samanlaiseksi alusta loppuun jatkuvaksi ja tuosta vain ohikiitäväksi hupailuksi sitä en pysty luokittelemaan kuin paria edellistä meneväisempää koitosta. Alkuasetelma on niinkin kihelmöivä, että Aku lueskelee lehdestä kananmunien hintakehityksen syöksyneen suorastaan räjähdysmäisesti pilviin ja tässä tarinassa hänellä sattuukin sopivasti olemaan omistuksessa pihakanala. Sen sisuksissa nököttelee kananen jos toinenkin, mutta Aku itse tuumailee, että munijat pahasti löysäilevät, eikä tuotantotahti ole lainkaan joutuisa. Kultamunia pitäisikin putkautella paljonkin ripeämmin, ja tähän tehostamiseeen pitäisi pikainen ratkaisu keksiä.

Kana-asumuksen musiikkitarjontaa muuttelemalla alkaakin tapahtua ja tulosta tulla, mutta niinpä vain ilmestyy yllättäviä hankaluuksiakin, koska kanasista huolehtiva kukko ei tällaista riistämiseen pyrkivää yrittäjyyttä jaksa kovin suopein silmin ihmetellä. Operaatio tulovirtojen vilkastuttaminen kohtaakin ovella varsin jämäkän esteen, kun Aku on jo valmiina viemään arvokkaan saaliinsa talteen. Neuvottelu osoittautuu lyhyeksi sekä ytimekkääksi ja ei-ei on voittava kanta ainakin ensimmäisessä erässä. Pikarikastumisesta innostunut ankka ei kuitenkaan tahdo noin vain periksi antaa, vaan kehittelee ovelan naamioitumiskikan avukseen. Noinkohan vain topakan kukkovahdin voisi hurmaillen harhauttaa pois kallisarvoista koria kyttäämästä...? Kyllähän se katse alkaakin harhailemaan, kun kanaksi naamioitunut ketku ankka alkaa edessä villitsevästi viekoittelemaan tanssahteluun ja kieltämättä kovaakin kieputusta jälleen saadaan aikaan. Muistissa on kuitenkin melkoisen hyvin tuossa taannoin katseltu Akun ja Iineksen tanssirevittely Mr. Duck Steps Out, ja siinä seurassa Golden Eggs askelkuvioineen väistämättä kalpenee ja jää tahdista jälkeen. Siksikin on pienoinen pettymys, että tätä osuutta jämähdetään toistelemaan käytännössä loppuun saakka, eikä siitä niin isosti osaa intoutua riemuitsemaan.

Golden Eggs (1941) (IMDB)



Golden Eggs nappaakin mielestäni kolmikon viimeisen tilan noin paremmuusjärjestyksen suhteen, vaikka kehnohan sekään ei ole. Pari edeltävää meneväistä viihdepalaa kuitenkin remuavat selvästi pirteämmin ja monipuolisemminkin. Tylsiä ja tympäiseviä hetkiä ei palopäällikköpuuhastelusta tai kirveshommistakaan juuri löydy, vaan väittäisinpä, että ne edustavat miltei tauotonta ja kivan kekseliästäkin animaatiohuvittelua. Veljenpoikien osuutta hurjistuvien liekkien keskellä voisi vielä kehua, koska omiin silmiin näyttää siltä, että koko porukalla on tässä koitoksessa hyvä vauhti päällä ja yhteen hiileen puhkumalla saadaan reipasta roihua aikaiseksi. Antaa palaa vain lisää vastaavia tuhoisan yhteistyön helmiä. Jos tekijätietoja vielä pintapuolisesti listailee, niin kaikissa kolmessa kirjoittajina toimii parivaljakko Carl Barks ja Jack Hannah. Ohjauksesta taas vastaa noissa parissa paremmassa Jack King, kun taas Golden Eggs kirjautuu Wilfred Jacksonin nimiin. Katsomon puolella voidaankin kirjailla listalle jälleen yksi antoisa ankkailtama, josta kaksi kolmannesta kelpaa ainakin vielä tässä vaiheessa parhaiden pätkien porukkaan.

Tiedä sitten, onkohan tämä kohta kommentoinnin kohteena oleva satutuokioinen vielä mitään varsinaista jouluhömppää, mutta siihen suuntaan vähitellen ollaan kääntymässä. Kannessa kehutaan juttua klassiseksi saduksi ystävyydestä, mutta ainakaan omassa yläkerrassa eivät oikeastaan mitkään kellot kilkattele tuttuuden merkiksi. Voihan olla, että muisti pätkii jälleen kerran, vaan eipä sekään niinkään haittaa, vaikka kokonaan uudeksi tuttavuudeksi paljastuisi. Missään pakollisten joulukatseltavien listalla tämä toivottavasti suloinen ja lämpöinenkin animaatio ei ollut, vaan ennemmin menee heräteostosten joukkoon. Suurimpana vetovoimatekijänä toimivat kotelosta löytyvät vallan söpösteleväiset kuvat, jotka niitä toiveita kohottelivat jo kaupassa. Eipä muuta kuin mainostekstien lupaukset testiin ja kokeilemaan, että syntyykö sitä hyvää värähtelyä ystävyyden ja yhdessäolon kautta vai täytyykö tyytyä valjumpaan tunteiden kirjoon. Jos ei muuta, niin tuleepahan ainakin kaikkien Akun seikkailujen jälkeen vaihteeksi vähän herkempää ankkaista animaatiota...

Syksyistä kuvaa tarjoillaan ja erilaisia lentoja ollaan hyvää vauhtia suunnittelemassa, minkä takia rannalle onkin kerääntynyt valtava lokkilauma. Aivan kaikilla ei kaukomaiden lämpöisempiin säihin matkaaminen ole ihan ensimmäisenä mielessä, vaan esimerkiksi kolttosiin taipuvainen kujeileva ankanpoika Otto tahtoisi joukkoa vähäsen säikäytellä. Kaverina matkassa on Lenni-lunni, joka vaikuttaa vähän rämäpäistä ystäväänsä aremmalta, eikä niinkään ole halukas lokkien muuttopuuhia häiriköimään, koska eihän se sellainen ole lainkaan kilttiä puuhaa. Otto kuitenkin on päättänyt, että näin sitä hauskaa pidetään ja kirmailee parven keskelle kovasti kailottaen ja saa kymmenet sekä sadat linnut siivilleen. Operaatio on ilmeisen onnistunut, mutta pitäisi varmaan pikkuhiljaa käpsytellä kotia kohti.

Nimittäin Otonkin perhe on jo valmistautumassa lähtöön ja äiti kovin ihmetteleekin, että missä se poika mahtaa luuhailla hurjastelemassa. Isällä taas on rennompi ote ja hän rauhallisesti tuumailee, ettei ole isompaa syytä murheeseen. Kotiin ei vieläkään kiire ole, vaan toimelias Otto halajaa lisää vauhdikasta viiletystä ja nyt sitä olisi luvassa mäenlaskun merkeissä, vaikka Lenni jälleen yrittää laittaa jarruja suunnitelmille. Ei Oton ankkaelämä ainakaan tylsältä ja jumittelevalta vaikuta, mutta onpahan loppua ihan kesken kaiken, kun varomattomasti kohkaillessaan sinkoutuu nälkäisen ketun näköpiiriin. Melkeinpä tämä onnistuukin Otosta itselleen välipalan puraisemaan, mutta täpärän pelastuksen myötä joutuu höttöisiin pyrstösulkiin tyytymään. Varsin lähelläkin käväisseestä hengenlähdöstä huolimatta polte seikkailuihin säilyy, mutta sitten ilmestyy lähistölle jo komentaja, joka kertoo, että on aika ajatella vähän muutakin kuin vain vauhdikkaita leikkejä. Kotipesää kohti, mars mars!



Otto onkin ehtinyt unohtamaan, että meneillään on suuri muuttopäivä ja ihmettelee, että miksei voitaisi vain jäädä samoille sijoille. Vastalauseet ja -väitteet menevät kuitenkin muiden korvien ohi ja niinpä tämäkin pieni perhe vähitellen yrittää liittyä hirmuisen suureen muuttajien parveen. Pienokaisten siipienkin pitäisi kantaa kauas muuttomatkan määränpäähän, mutta noinkohan vain sujuu? Asiat saattavat helpostikin lipsahtaa harhateiden kautta täysin pieleen ja niin on Otonkin kohdalla tapahtumassa, koska hän ei vain voi välttää kiusausta kiusia lisää lokkeja. Huomion herpaantuessa muu perhe jatkaa toiseen suuntaan ja samalla pilvipeite tihenee ja viimeinen sinetti reissun lopahtamiselle tulee lentokoneen muodossa, joka syöksee pikkuisen takaisin veteen. Molskis vaan ja sitten ihmetelläänkin yksin surullisena sateisella rannalla, että mitä kävikään ja miten jatkossa menetellään. Äiti kyllä huomaa, että pienokainen puuttuu, mutta etsintäreissulla tapahtuu väärinkäsitys, minkä seurauksena murhemielisenä matkaa jatketaan ilman Ottoa.

Aivan kaikki maailman eläimet eivät sentään ole maisemia vaihtaneet, vaan ennen pitkää Ottoa moikkaamaan tulee myyrä. Yhdessä todetaan, että lentokoneen riepotuksessa siipi on murtunut lentokyvyttömäksi, eikä sillä auta edes yrittää. Myyrä kuitenkin on neuvokas kaveri ja keksii parikin jippoa, joista voisi olla apua. Tuloksena kuitenkin, että parempi alkaa totuttelemaan ajatukseen, että talvi vietetään lumisissa merkeissä ja kaukana perheestä. Ensilumihan taivaalta tipahtelee rauhallisesti ja kovin se Ottoa kiehtoo. Hän ei millään osaa nähdä, miksi nämä valkoiset hippuset niin huono juttu olisivat, mutta useamman talven läpi selvinnyt myyrä taas tietää, että pitää pikaisesti etsiä lämmin talvipesä ja laittaa sekä ruoka- että villavarastot kuntoon ennen kuin jäätävimmät pakkaset ja viimat käyvät kimppuun. Kaksikko tekeekin kovasti töitä, mutta ennen pitkää tulee eteen hetki, jolloin myyrä pohtii talviunien ajan koittaneen. Sitä on vaikea pienelle Otolle selittää, ettei sama kaava toimi lintujen kohdalla. Vähän murheelliselta näyttää jälleen Oton kannalta, koska talvi on vasta alkamassa ja ypöyksin pitäisi sen haasteista selvitä kevääseen. Vaan entäpä jos yllättäen ystävä löytyy iloja sekä suruja jakamaan, niin onkohan se pitkä ja pimeä vuodenaikakaan ihan niin karu koettelemus...?



Ennakkoon en kuvien suhteen yleensäkään mitään piirrosparhautta tältä teokselta odotellut, mutta kansi kuitenkin pikkuisen toiveita nosti ihan siistin ja sympaattisen jäljen suuntaan. Heti alussa nähtävä varsin kökköisesti animoitu lentokone kuitenkin näitä odotuksia tipauttaa heti. Onneksi ne hetket ovat selkeässä vähemmistössä, joina nähdään näin räikeällä tavalla silmiin pistäviä kehnompia kuvia, mutta ei visuaalista puolta mielestäni paljoakaan pysty ylistelemään. Värimaailma kallistuu kohti ruskeaa ja harmaata sävyjen ollessa haaleita, mikä sinänsä sopii nähtäviin vuodenaikoihin ja tavoiteltuihin tunnelmiin. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, ettei kohtauksista mieleen taltioidu mitään ikimuistoisia silmäniloja ja kaikkiaan toteutus on ennemmin tuntemuksia latistelevaa kuin elämystä rikastuttavaa värien ja liikkeiden juhlaa.

Tietenkin sopii pitää mielessä, ettei The First Snow of Winter ole mikään miljoonaluokan tuotanto, jossa valtava animaattorien armeija ahertaisi vuorokauden ympäri jokaista yksityiskohtaa huippulaatuiseksi hienosäätäen, mutta toisaalta on tullut televisiolle tehtyjen juttujen joukossakin vastaan ainakin pikkuisen parempaa jälkeä. Onhan niitä kuraisempiakin tekeleitä tullut tuijoteltua, mutta siitä huolimatta omien melkoisen maltillistenkin odotusten jälkeen jää pienoinen pettymys kuvapuolen suhteen. Jos jotakin positiivista siitä lokerosta kaivelisin, niin minusta hahmojen ilmeitä ja liikkeitä on saatu animoitua mukavan eläväisesti. Sitä kautta edes saa hiukan kiinni tarinan tarjoamasta ilosta ja koskettavuudesta sekä sitä haikailtua suloisuuttakin hahmoihin. Otto ja kumppanit vaikuttavat ihan persoonallisilta veitikoilta ja tiettyihin kuviin haetaan ihan hyvin kaivattua herttaisuuttakin. Harmi vain, ettei visuaalinen kokonaisuus kuitenkaan keskinkertaisuudesta ylös ponnista. Future Filmin levyjulkaisulle voisi samansuuntaista palautetta antaa, koska kuvanlaatu ei erityisen hulppealta vaikuta ja olisi ollut ihan kiva, jos mukaan olisi vaihtoehdoksi laitettu alkuperäinen ääniraita kera mahdollisen tekstityksen, eikä ainoastaan suomeksi puhuttua versiota. Omat korvat ainakin tahtovat väittää, ettei ääninäyttely tässä elokuvassa kotoisella kielellä ihan nappiinsa osu...



Jo ennakkoon vähän arvailin, että voipi olla vähemmän jouluinen juttu tämä ja niinhän se onkin. Eihän sitä varsinaisesti jouluanimaationa mainostetakaan, mutta vuodenaika ja teemat huomioiden voisi luulla, että tätäkin juhlaa vähintään sivutaan. Sitä en kiellä, etteikö ystävyydestä ja välittämisestä kertova tarina ajankohtaan sopisi, mutta jos niitä joulujuttuja tahtoo mukaan, niin The First Snow of Winter käytännössä sivuuttaa sellaiset täysin. Melkein tekee mieli ihmetellä, että mitä sille talvellekin oikein tapahtui, koska hiljalleen tipahtelevasta ensilumesta kevääseen ei taida kertyä edes viittä minuuttia ruutuaikaa. Pitää huomioida, että kyseessä kuitenkin on noin 28-minuuttinen lyhytelokuva, mutta siitä huolimatta on pikkuisen pöllämystynyt olo, kun talvinen ystävyys on ohi parissa hujauksessa. Tällainen hitaamman tunnelmoinnin ystävä tuntee olonsa miltei huijatuksi, kun on vasta asettautumassa sopivaan mielentilaan kaverusten saadessa talvista arkeaan rullailemaan ja sitten jo katsellaankin kevätaurinkoa.

Varmaan riippuu paljon siitä, millaiseen menoon on tykästynyt, mutta minusta The First Snow of Winter on hoppuisa ja kiirehtiväinen, eikä etenkään noista talvisista tunnelmista jää paljoakaan käteen. Mitään tiukkaa ja armotonta selviytymiskamppailua pienen ankan kärsittäväksi ei tietenkään olisi tarvinnutkaan sysätä, enkä sellaisen kurimuksen puuttumisesta lähde moittimaan. Onhan mukana vähän sitäkin puolta, kun pelottavat talvimyrskyt riepottavat ja repivät huteraa asumusta ja laittavat toisen etsimään suojaa hylätystä saappaasta, jonne on parempi pujahtaa tuiskuilta turvaan. Kuitenkin sen pakkasten ja pimeiden päivien lujittaman ystävyyden perään haikailisin, koska siinä suhteessa The First Snow of Winter ei mitään erityisen houkuttelevana hehkuvaa kipinää pysty sytyttämään. Oton ja Lennin lyhyt talvinen taival lämmittääkin sydäntä lähinnä ajatuksen tasolla kaksikon näyttäessä, että vanha saapaskin voi olla oikein kotoisa paikka viluista vuodenaikaa vastaan, kunhan on kaveri tukemassa ja lämmittämässä. Sinänsä siis herttaisia ja sydämellisiä tuntemuksia tulee, mutta samaiset koukerot olisi mielestäni ollut mahdollista käsitellä liikuttavammallakin tavalla.



Mitä tunteiden myllerryksiin tulee, niin The First Snow of Winter ei surullisia hetkiä sinänsä ainakaan karttele, mikä toki tällaisessa tarinassa olisikin jokseenkin hassua. Haikeista erohetkistä ja luullusta luopumisestakin huolimatta vaikuttaa tosin vähän siltä, että pikkuisen arastellaan, kun tuntuu paikoin tulevan kiirettä vaihtaa johonkin hiukan hassumpaan heilumiseen. Voihan olla, ettei ole tahdottu tehdä lapsikatsojille liian painostavaa tai synkeähköä juttua ja tästä talvisesta tarinasta pelkkää raskasta raahustamista. Ensimmäisellä puoliskolla ei ypöyksyyden tunnetta tosiaan kovin pitkälle venytellä, vaan myyrä lennokkaine ideoineen löytyy verrattain varhain auttelemaan. Yhdessä yritetään saada talvivalmistelut kepeässä hengessä hoidettua ja sopiihan sinne tärkeämpien töiden lomaan sujauttaa yhteinen villisti viuhtova syystanssi lammaslauman kanssa. Lumisen kauden koittaessa Otto taas toistelee myyrän opettamia juttuja leikkisästi Lennin kanssa.

Mainittujen hauskempien hetkien lisäily ei harmita, koska eihän tästä niinkään mitään kurjuuden ja kyynelten lohdutonta taivalta toivonutkaan, mutta siitä valittelisin, etteivät nämä puolet kovin luontevaksi kokonaisuudeksi suostu sulautumaan. Useampikin töksähdys tuntuu lyhyellä matkalla, kun yritetään hyppiä mielialasta toiseen kiirehdityn kaavan kautta. Koska The First Snow of Winter kuitenkin on ainakin ideatasolla sydämellinen ja herttainenkin tarina ystävyydestä ja vaikeuksien voittamisesta yhdessä, niin eihän sellaista tee mieli lähteä tylysti riepottelemaan, vaan antaa anteeksi paljonkin mitä tulee toteutukseen ja yrittää kaivella seasta niitä pikkuisia pilkahduksia. Vaikka näitä plussapisteitä jokunen löytyykin, niin siltikään ei vain pysty taivuttelemaan teosta oikein missään mielessä loistokkaaksi animaatioelämykseksi. Niin monenlaisia upealla ulkokuorella komeilevia ja hyvällä herkkyydellä värähtelevällä sydämellä koskettavia piirrosviihteen helmiä on tullut nähtyä, että tällainen monessakin suhteessa toisluokkainen kyhäelmä ei niin kummoisesti pääse ihastuttamaan tai liikuttamaan. Ajoittaisesta alakuloisuudestaan huolimatta elokuva sopii mielestäni ihan pienimmillekin katsojille. Eri asia taas on, tahtoisiko sen sujauttaa vaikkapa jonkun jouluiseen lahjapakettiin, mikä taitaisi kyllä jäädä omalla kohdalla tekemättä...



The First Snow of Winter (1998) (IMDB)

Vähintään siellä ja täällä suloinenkin The First Snow of Winter ei mielestäni kelpaa talvisesta ystävyydestään huolimatta varsinaiseksi jouluelokuvakauden avaukseksi, mutta joskohan koiramainen touhuilu lahjojen sekä joulumielen parissa käynnistyksessä onnistuisi...? Olisihan tämäkin katselurupeama jo hyvä saada liikkeelle, koska näitä näkemättömiä sekä uusintaa kaipaavia jouluisia tarinoita on kohtalainen kasa tullut vuoden mittaan hamstrailtua ja tietysti pitäisi vähän muutakin puuhastella kuin vain luuhailla elokuvien ihmeellisessä maailmassa ja siitä jaarittelemassa. Toisaalta, eihän sekään hirmuisesti haittaa tai mieltä muutenkaan pahoita, jos jokunen jää odottelemaan vuoroaan ensi vuoteen, ja veikkailenpa, että näin taitaa käydäkin. Parina edellisenä vuonnahan tuli koosteltua ainakin omasta mielestäni melkoisen mittavat jouluelokuvaurakat. Etenkin viime vuonna niitä sen verran tiiviiseen tahtiin tuijottelin, että taisi vähän puisevampaa makuakin päästä syntymään. Siitäkin syystä ajattelin jättää tällä kerralla homman ainakin määrällisesti vähäisemmäksi. Yrityksenä kuitenkin on ollut keräillä monipuolinen nippu ajankohtaan sopivia katseltavia, ja luulenpa, että tämä teos taitaa sinne kepeämmän laidan puolelle kallistua.

Sen verran mainittakoon, että ainakin pari jouluaiheista juttua on jo aiemmin tullut blogiin tänä vuonna, sillä huhtikuussa seurailin, miten saaristossa juhlallisuudet sujuvat tarinassa Saariston lapset: joulu on jo ovella. Siitä jokunen kuukausi eteenpäin, niin Veikko Huovisen lyhyen tarinan pohjalta tehty televisiosovitus Kahden juopon joulu myös liittyi lahjojen vaihtoon ja pyhäpäivien viettoon, tosin pikkuisen koruttomammissa merkeissä parin vanhan kaveruksen ilahduttaessa toisiaan ja vahvistaen uskoaan oman tien kulkemiseen loppuun saakka, olkoonkin se valtavirrasta ja yleisestä hyväksynnästä paljonkin poikkeava malli. No, noista kumpikaan ei välttämättä jouluklassikkojen joukkoon lukeudu, mutta molemmat mukavia omilla tavoillaan. Nyt olisi kuitenkin tarkoituksena vähän monenkirjavampaa menoa alkaa ihmettelemään. Viime vuoden loppupuolella naputtelinkin listauksen jouluelokuvista, jotka olisi tulevaisuudessa aikomuksena katsella. Jokusen noista olen onnistunut sittemmin hankkimaan, ja yksi niistä on tosiaan tämä Santa Paws 2, mutta kaikkia mainittuja en vielä ole järjestelmällisesti lähtenyt keräilemään. Jääpähän sitten sitä ihmeteltävää sekä iloittava tuonnemmaskin...



Ennen kuin uusien koiramaisten kujeiden aika koittaa, niin kenties on syytä palautella mieleen edellisen osan tapahtumia pikkuisen pohjustukseksi. Se ei aivan kirkkaana omassa muistissakaan ole, koska The Search for Santa Paws tuli tosiaan katseltua kaksi vuotta sitten. Pääpiirteiltään kuitenkin vielä kuviot tallella, joten uusintaan en sentään vielä ryhtynyt. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt edeltäjä laitettiin liikkeelle iloisen värikkäissä ja laulelevaisissakin tunnelmissa pukin pajalla. Joulupukille itselleenkin kiikuteltiin pakettipostia vanhalta ystävältä, mutta samalla kirje kertoi lopullisista hyvästeistä. Lahjaksi saatu suloinen pehmokoira tahdottiin tonttujen ehdotuksesta ja joulutaikaa välittävän suuren kristallin keinoin tuoda ihka-aidoksi haukahtelevaiseksi hauvaksi. Koko joukko suuren jouluporukan uuteen jäseneen välittömästi ihastui ja tämä sai nimekseen Paws sekä samalla pestin joulupukin luotettuna apurina. Hiukkasen koulutusta se tietysti vaati ennen kuin oli aika varsinaisille komennuksille lähteä reellä liitelemään.

Opiskelut ja harjoittelut olivat vasta alkusoittoa Pawsille, sillä tosipaikan ilmaantumista ei tarvinnut pitkään vartoilla. Nimittäin alkoi näyttää siltä, että New Yorkin jouluhenki lähti ratkaisevasti laskuun joulupukin ystävän poismenon myötä, mikä taas laittoi pukin matkaan sanomaa vahvistelemaan ennen kuin kipinä hiipuisi kokonaan. Mukaan pääsi tietysti myös Paws, mutta homma osoittautui hankalammaksi kuin odotettiin. Suurkaupunki vilskeineen teki tylyn kepposen pukille, joka muistinsa menettäneenä harhaili teilleen. Niinpä sen sydämellisen hengen lisäksi hukattiin hetkellisesti myös pukkiparka, mutta onneksi niitä osaavia apureita lähipiiristä löytyi enemmänkin ja uusiakin saatiin mukaan. Lopputeksteihin mennessä joulu oli saatu pelastettua ties monennettako kertaa elokuvamaailman puolella. Eiköhän niitä uusia uhkia ja pulmia kuitenkin löydy jouluonnenkin tielle ja epäilemättä tämä jatko-osakin jälleen laittaa suuret vaarat vyörymään. Omakohtaisia odotuksia voisi vähän latteiksi väittää, kun kerran vahvasti luulen, että toistoa monessakin mielessä katseltavaksi saa, mutta annetaan kuitenkin tekijöille mahdollisuus yllättää...



Avauskohtaukset muistuttelevat heti edeltäjästä noin näkymien osalta, mutta myös siinä suhteessa, että pohjoinen joulukylä on saamassa lisää uutta väkeä, mihin vauhdikasta tohinaa liittyykin. Kertoja kylläkin mainitsee, että muuten seudulla on vietetty leppoisaa kesäsesonkia rentoine hetkineen, mutta viimein luvassa on jotain jännääkin. Edellisestä osasta tapahtumat ovat edenneet ja Paws on löytänyt itselleen kumppanin. Yhden asian johtaessa toiseen ollaankin pisteessä, jossa tuleva koiraisä kovin hermoilee, miten synnytyksestä selvitään. Elokuvassa ehditään vain pari minuuttia nakertaa ruutuajasta, kun jo kuvia sulostuttaa neljän pienen pennun porukka. Näille onkin jo nimiä mietitty ja apuna uudet vanhemmat ovat käyttäneet joulupukin kilttien lasten listaa. Tyttövoittoinen penturyhmä saakin persoonallisuuksia kuvaavat nimet joutuisasti. Jingle (Kilinä) on laulavainen, Charity (Ilona) herkkuhauva, Hope (Toive) taas seikkailunhaluinen menijä ja Noble (Jalo) jokseenkin jekkuileva johtohahmo laumalle.

Aivan kuin isänsä aikoinaan, laitetaan pennutkin tonttukoulun penkkejä kuluttelemaan. Eli (Danny Woodburn) kera koirakaverinsa Eddyn onkin päävastuussa siitä, että nelikko sisäistää jouluisen maailman tavat ja oppii osaaviksi osasiksi isoon operaatioon. Nelisen kuukautta myöhemmin joukko onkin kasvanut vilkkaiksi vipeltäjiksi, mutta vielä olisi runsaasti oppitunteja edessä, mutta aina joululegendojen kuunteleminen ei vauhtia kaipaaville hauvoille niinkään mieluista puuhaa ole. Sen saa Elikin todeta luennoidessaan kuorsailevalle pentulaumalle. Joulutaikaa eteenpäin kanavoivat kristallit nuorisoa kylläkin kovin kiinnostaisivat, mutta Eli kärsivällisesti selittelee, ettei niitä noin vain jaella, vaan nämä ihmeelliset esineet pitää ansaita, mikä taas ei onnistu ennen kuin joulun syvin olemus on kunnolla sisäistetty ja toiminta sen mukaista. Malttaa siis pitäisi, mutta mitenköhän kärsimättömyyteen taipuvaisilta ystävyksiltä se sitten onnistuukaan...?



Joulupukin (Pat Finn) pajan yhdeltä seinältä löytyvä koko maailman kattava taikamainen kartta auttaa joukkoa tarkkailemaan tilannetta jouluhengen suhteen. Sillä satunnaisella hetkellä näyttää, että juhlakauden mielialat ovat korkeimmillaan Pinevillessa. Mitä suuremmaksi ihmisten yhdessä huokuma jouluhenki kasvaa, niin sitä tehokkaampi on joulukylän luolista löytyvä suuri kristalli, mikä taas auttaa toiveiden toteuttamisessa. Kyseessä siis on itseään vahvistava hyvien voimien kehä, jossa osaa näyttelevät myös erityiset joululähettiläät, jotka omalla panoksellaan vahvistavat yhteisönsä ja sen kautta koko maailman henkeä. Pulmana Pinevillen kohdalla onkin, että kyseinen pikkukaupunki on vähän aikaa sitten menettänyt lähettiläänsä. Vaarana on, että paikkakunnalla tunnelmat lähtevät laskuun ja korvaaja pitäisi löytää nopeasti. Koska aattoon on enää kolmisen viikkoa, ei pukki itse pysty irtautumaan sitoumuksistaan sekä pajansa pyörittämisestä. Rouva Claus (Cheryl Ladd) ehdottaa, että mitäpä jos hän hoitaisikin tämän jutun kuntoon, ja kaikkien mielestä muorin matka onkin vallan hyvä ajatus, eli valmistelut vauhtiin.

Ennen kuin napaseudulta lähetetään apua hönkimään lisää jouluhenkeä, niin saadaan ennakkokurkkaus Pinevillen arkeen. Ainakaan pintapuolinen silmäys ei suurta huolta nostattele siitä, että lähettilään puuttuminen romahduttaisi joulun. Reipas ja riehakaskin yhteislaulu on meneillään ja näyttää siltä, että melkein koko yhteisö osallistuu innoissaan ilotteluun, mutta tarkemmin silmäillessä muiden jakaessa ja levittäessä yhteistä onnea, niin yksi pieni poika polkee pois juhlakansan läheisyydestä kohti kaupungin vähemmän valaistuja osia. Kotia kohti tie vie ja joulumieli on ilmeisesti aikaa sitten kadotettu, sillä Carter (Josh Feldman) kertoo pienelle sisarelleen Sarahille (Kaitlyn Maher), ettei paljoakaan tämä touhuilu kiinnosta. Hänellä ilmeisesti on syynsä nihkeämpään suhtautumiseen, eikä niitä elokuvassa lähdetä liikoja mysteereillä peittelemään, sillä ruokapöydässä viimeistään asia katsojillekin selvitellään, eli Sarahin ja Carterin äiti on kuollut nuorena alle vuosi sitten ja lapset ovat jääneet Thomas-isän (George Newbern) vastuulle.



Tuhansien kilometrien päässä taas on valmisteluja tehty ja seuraavana aamuna pitäisi lähteä kohti Pinevillea porojen kiskomana. Oikeaa joulukokemusta ja seikkailua haikaileva Noble yrittää houkutella sisariaan lähtemään mukaan muorin matkaan, eikä vastalauseista ainakaan mitään tulvaa ole luvassa. Salamatkustajat livahtavatkin tilaisuuden tullen reen takapenkille piileskelemään ja pian se onkin jo menoa kohti kaukaisia ja pennuille täysin tuntemattomia paikkoja. Porojen kiitäessä taivasteitä pitkin, vaihtuvat maisemat nopsaan, eli mukaan saadaan nättiä näkymää talvisista vuoristoista, mutta vähitellen alkaa merkkejä ihmisasutuksestakin näkymään. Rouva Claus löytää oivan laskeutumispaikan tilavan ladon läheltä, jonka sisätiloihin voi kätevästi majoittaa poroporukan lepäilemään ja mutustelemaan. Sitten olisikin syytä lähteä hommiin, koska aikaa ei noin vain tuhrittavaksi riitä.

Jo kadulle saapuessaan Claus kuulee Sarahin laulavan haikeampaa kappaletta, mikä heti saa hänet olettamaan, että uusi joululähettiläs on löytynyt. Askeleet suuntaavatkin seuraavaksi kohti radioasemaa ja parin väärinkäsityksen kautta ollaankin Clausia pyytämässä perheeseen lapsenvahdiksi. Käyhän se tietysti niinkin ja tällainen lähikontakti auttaa vahvistamaan epäilyksiä, onko Sarah lopulta etsitty seuraaja edesmenneelle äidilleen, joka vielä edelliseen vuoteen saakka oli julistanut joulusanomaa yhteisöönsä. Pennutkaan eivät ole täysin tyhjin tassuin reissuun lähteneet, vaan napanneet Eddyltä tämän kristallin lainakäyttöön ja sillä olisi tarkoitus opetella toiveiden toteuttelua. Kristallin ja pentujen puuttuminen on huomattu myös pukin tukikohdassa, mutta katsotaan, että eiköhän sieltä takaisin tulla, joten ei ole syytä paniikkinappuloita painella. Pennut kovasti innostuvatkin päästessään toiveiden kautta jakamaan iloa ympäristöönsä. Nelikko on niinkin tohkeissaan päivän edetessä, ettei malta enää varsinaisesti kuunnella, mitä lapset todella tahtovatkaan. Homma menee hankalaksi siinä vaiheessa, kun Carter jouluun täysin tympiintyneenä tokaisee kaverilleen, että joutaisi tällainen rasittava hömpötys kokonaan pois. Sivusta seuraavat koirat varomattomasti tämänkin pyynnön laittavat kristallinsa tehtäväksi ja siitä lähtee Pinevillen aiemmin upean jouluhengen nopea romahdus raunioita kohti. Vaikeuksia on luvassa lisääkin, koska pennut napataan ja kristallikin korjataan parempaan talteen, mikä tekee virheen korjaamisesta melko pulmallista. Oi-voi sentään...



Ainahan näitä tekee mieli pikkuisen edeltäjiinsä vertailla ja niinpä nytkin tahtoo vähäsen yhtäläisyyksistä sekä eroista höpötellä. Täysin uusi ja omaperäinen teos olisi yleensäkin tässä tilanteessa melkoisen epätodennäköinen vaihtoehto, koska ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja Robert Vince on porukkansa kanssa tehnyt komediallisia koiraelokuvia runsaat kymmenen kappaletta ja tuotantolinjat tuntuvat pyörivän yhä. Tekotahdin pysyessä kohtalaisen tiiviinä ja kirjoittajien vaihtuvuuden ollessa vähäistä, niin lähinnä automaattisesti ennakoi, että samoja juttuja saa katseltavakseen kenties vähäsen väänneltyinä. Jos kuitenkin keskitytään enemmän siihen pari vuotta vanhempaan Pawsin tarinaan, eikä niinkään Vincen muihin koiraseikkailuihin, niin ei lähde teksti täysin käsistä karkailemaan. Ihan suoraksi kopioksi jatko-osaa en tahdo syytellä, mutta tosiaan paljon yhtäläisyyksiäkin on havaittavissa ja paikoin muunnelmat lähinnä pintapuoleisia.

Elokuvan avaus Pohjoisnavan suunnalla muistuttelee hyvinkin paljon ensimmäisestä kirkkaine väreineen, joulutouhuineen, tonttukouluineen ja muine puuhineen. Tietenkin pentumäärän kasvaessa mukaan saadaan enemmän menoa ja melskettä kaverusten koheltaessa kiireisessä pajassa synnytellen pienimuotoista koirakaaosta. Joulupukin ja Pawsin hommana oli viimeksi lähteä paikkailemaan rakoilevaa jouluhenkeä New Yorkiin, mutta toinen laittaa vastaavan tehtävän muorille ja pennuille sekä samalla vaihtaa suurkaupungin selvästi pienempään ja tiiviimpään yhteisöön. Kumpainenkin tietysti laittaa koko joulun uhan alle ja seuraajassa on tietenkin pakko yrittää vähän panoksia kohotella. Siinä missä alkuperäisessä pukki meni hukkaan, niin seuraajassa pohjoisen tukikohdan uumenista löytyvä suuri joulukristalli on hajoilemassa ihmisten uskon horjuessa. Muistinsa tilapäisesti hukkaillut joulupukki päätyi ensimmäisessä vahingossa kauppaan esittämään hyvinkin tuttua roolia, kun taas vaimo pestautuu samaan tapaan lastenvahdiksi. Joulutaikaa sisältävistä Clausin ja Sarahin yhteisistä kohtauksista taas tulee Mary Poppins mieleen, mutta kun kyseisen elokuvan katselusta on runsaasti aikaa vierähdellyt, niin tarkemmat vertailut jääköön tekemättä siihen suuntaan. Molemmissa jouluisissa koiraelokuvissa odotetusti loppupuolella avoimin sydämin rohkaistutaan käymään ilkeyttä ja monenmoista kiusantekoa vastaan. Tuossa nyt muutamia samankaltaisuuksia esimerkkeinä ja jos kävisi yksityiskohtien kimppuun päättäväisemmin, niin kaipa listan saisi paljonkin pidemmäksi venäytettyä.



Osaahan tiettyä toistoa jo ennakkoon odotella, joten eivät esimerkiksi aiemmin mainitut seikat sinänsä mitään närästelyä nostattele. Välillä kuitenkin mieleen pilkahtaa se sama tuttu kysymys, eli eivätkö ideat riitä, vai halutaanko tietoisesti pysyttäytyä mahdollisimman lähellä alkuperäistä, mutta kohtalaisen yhdentekevillä muunnoksilla naamioida uudeksi osaksi? Luulisin, että ensimmäisellä vaihtoehdollakin on osuutensa tässä, koska Vince ryhmineen on tehnyt valtavan määrän näitä, joten varmaan alkavat ajatukset väkisinkin toistaa itseään. Isoimmaksi yleiseksi eroksi kahden välillä sanoisin sävyn ja menomelskeen huomattavan kevenemisen toisen osan ansiosta. Alkupuolella pentujen kommelluksia seuraillessa käykin mielessä, että onkohan kokonaan vaihdettu kohellusvoittoisen komedian puolelle, mutta kyllähän niitä haikeampia väreitäkin ilmenee sekä tietysti puolipakollista tylyhköä ilkeilyä. Kaikkiaan ensimmäinen kuitenkin painottelee vahvemmin draamaa ja tahtoo kaivella niitä nurjempia puoliakin runsaammin esitellessään vaikkapa orpokodin hyvinkin häijyä menoa.

Jatko-osassa ei aivan samanlaiseen synkistelyyn lähdetä, vaan tilalle tuupataan ennemmin Vincen Pentujengi-elokuvista tuttua hupailua. Kyseisellä laumalla on tietysti se omakin jouluseikkailunsa, eli joulukoirailuja varhaisempi vuoden 2009 Santa Buddies: The Legend of Santa Paws. Sepä onkin jotakin salaperäistä reittiä pitkin löytänyt tiensä omaan elokuvakokoelmaan, joten varmaan siitäkin pitää pikkuisen puhella jossakin välissä. Vince tosiaan tehtaili vuosina 2006-2013 seitsemän kappaletta pentuviisikon omia seikkailuja ja Pawsin pari elokuvaa osuvat sinne väleihin. Siinä mielessä onkin ymmärrettävää, että piirteitä hiipi vipeltäväisemmästä elokuvasarjasta myös joulujuttujen joukkoon. Etenkin, jos on katsottu, että Buddies-porukan pirteämmistä ja höttöisemmistä karkeloista saisi aikaan isompaa jouluiloa katsomoon. Itse olen noista katsellut vasta ensimmäiset pari kappaletta (Air Buddies ja Snow Buddies), joten kovin kattavaa kokonaisnäkemystä niistä en pysty lausumaan. Kahden katsellun perusteella kuitenkin penturyhmälle annettaan selkeä vetovastuu omassa elokuvasarjassaan. Santa Paws 2 kuitenkin sysää koirat välillä pitkiksi ajoiksikin sivuun ja heittää merkittävämmän roolin ihmisotuksille.



Senkin voisi mainita, että siinä missä alkuperäinen The Search for Santa Paws keskittyy monin paikoin joulupukkiin ja Pawsiin ystävineen, niin jatko-osa tarjoaa tälle kaksikolle käytännössä pienet sivuosat satunnaisine välähdyksineen. Tiedä sitten, häiritseekö tällainen roolien uusi painottaminen paljoakaan, on vähän kyseenalaista. No, jos joku tahtoo juuri Paws-koiran tekemisiä tutkailla, niin luultavasti siinä tapauksessa saattaa hiukkasen ihmetyttää, miksi nimikkikoira vain silloin tällöin kuvissa käväisee. Itse en näistä niinkään alkaisi valittamaan, mutta se pisti silmiin, että elokuvasarjassa voi aiheutua vähän sekaannusta näyttelijöiden vaihtuvista rooleista. Esimerkiksi tässä Sarahia esittävä Maher on edeltäjässäkin pääosassa orpona Quinnina, mutta rooli on tosiaan täysin eri. Pikaisen selailun perusteella näyttää siltä, että Vince tykkää käyttää paljon samoja näyttelijöitä, ja samat tyypit voivat esiintyä yhden elokuvasarjan puitteissa vaikkapa useissa äänirooleissa. Ymmärtäähän sen, että kyseessä on kätevä järjestely, varsinkin, jos muutenkin porukalla on hyvä yhteishenki päällä. Osa samoista naamoista nähdään tietenkin niissä tutuissakin osissa elokuvasta toiseen, kuten vaikkapa Elia esittävä Woodburn.

Pentujengi-elokuviin eroa tulee myös musiikkitarjonnan osalta, koska molemmissa Paws-tarinoissa laulellaan, jos ei nyt aivan tauotta, niin muutamaan otteeseen kuitenkin. Joulupukin pajalla availlaan ääniä ja iloitaan yhdessä ennen kuin viittä minuuttiakaan on ehditty etenemään. Myöhemmin Pinevillen puolelle kurkistellessa esitellään yhteisön hyvää henkeä vielä pikkuisen isommaksi paisuvalla yhteislaululla, mikä tavallaan toistetaan loppupuolellakin. Arvostan kyllä sitä, että on lähdetty hakemaan tiettyihin osioihin musikaalimaisempaa otetta ja tavoiteltu näyttävämpiäkin virityksiä. Vaihteluakin esitysten välillä löytyy, sillä Maherilla on pari herkempää ja haikeampaa hetkeä ilman isompia taustatouhuja. Sitten tietysti mukaan saadaan pirteähkö Laddin ja Maherin yhteinen joulutaian maustama laulelevainen hetki, jossa pohdiskellaan tepsiviä konsteja jouluflunssan parantamiseen. Kyseinen värikäs ja toimelias tuokio muistutteleekin siitä aiemmin mainitusta Disneyn varhaisemmasta näppärästä lastenhoitajasta. Runsas kourallinen näitä kaikkiaan kertyy, eli jos musikaalit aiheuttavat närästelyä, niin eihän Santa Paws 2 missään tapauksessa ole ahdettu musiikkinumeroilla täyteen ja laulua toisen perään väkisin vyöryttelemässä. Lisäksi melkoisen moni kappaleista on kovin lyhyeksi tiivistelty, joten omasta mielestäni sekaan olisi sopinut vaikka pari lisääkin, eikä olisi vielä mitään ähkyä tullut. Jos näitä kappaleita alkaa turhan tarkasti kuuntelemaan, niin osa sanoista ainakin särähtelee korviin, mutta kömpelö hyväntuulisuus vie ainakin tämän katsojan kohdalla voiton, eikä tarvitse muristella musiikin aiheuttamasta mielipahasta. Sanoisinkin, että elokuvassa nämä toimivat ihan kivasti, vaikka samalla luulen, etteivät erikseen ja kuvista irrotettuina saisi aikaan kummoistakaan vaikutusta. Elokuvaa ne kuitenkin ehdottomasti rikastuttavat ja ilahduttavat.



Vähän vastaavalla tavalla pieniä iloja silmille suo kuvapuoli, vaikkei millään aivan uutukaisilla ajatuksilla räiskyttelekään. Pohjoisnavan luomuksia voisi edellisen osan tapaan luonnehtia vähemmän todellisuutta tavoittaviksi tehosteiksi rakennuksineen ja hassuine poroineen. Miten asiaa sitten tahtookin tarkastella, mutta minusta kokonaisvaikutelma livahtaa ihan sympaattisen satumaisuuden puolelle, kun sekaan soppaan heitetään sisätilojen kirjava väripaljous ja ulkopuolella komeilevan talvimaiseman hohtava luminen kirkkaus. Ensimmäinen elokuva heitti pohjoisen joulumaailman loiston vastapainoksi New Yorkin sateiset ja pimeät kadut, mutta jatko-osassa ei ainakaan suoraan lähdetä yhtä räikeää kuilua luomaan, vaan Pineville on saanut päälleen lumisuojan sekä muutenkin kauniin koristelun asukkaiden toimesta. Elokuvan sävyn vaihtuessa, muuttuu myös Pinevillen ystävällinen ja iloinen ilme, ja jos siinä vaiheessa vertailee kuvastoa ensimmäisiin kohtauksiin, niin onkin jo saatu vaihdettua väripaletti vahvasti kohti tummempaa osastoa.


Edeltäjän tapaan jatko-osaankin täytyy toki vähän sitä tylympää ja ilkeämpää juttuakin livautella, jotta pienemmät ja suuremmat sankarit pääsevät parhaansa mukaan puhkumaan jouluhenkeen lisää voimaa. Vaikka myös toisessa koko juhla on isosti uhattuna, niin mielestäni ensimmäinen osa pahistelee ylilyödymmin. Siinähän on jo lähtökohtaisesti mukana pari julmuria kiusaamassa orpolapsia ja kovia kokeineilta pienokaisilta kielletään leikkikalutkin, jotka sen sijaan saavat iloisesti roihahtaa rakennuksen alakerran polttouunissa. Samalla tavalla muut jouluiset jutut pääsevät ensimmäisessä elokuvassa osallistumaan lämmitystyöhön ja muutenkin eräiden inho koko touhua kohtaan on siinä kohtalaisen korkealla. Minusta on selvää, ettei jatko-osan kohdalla ole katsottu tarpeelliseksi piinata lapsia lukitsemalla heitä yksin pimeään kellariin tai muuta vastaavaa tylyä julmistelua, vaan tällaiset yksioikoiset pahishahmot on napsaistu (kerrankin!) kokonaan pois, mistä kiitän ja kumarran. Tuntuu yleensä kovin mielikuvituksettomalta reitiltä laittaa ne pari tyyppiä alusta lähtien keräämään inhokkipisteitä ja odottelemaan lopusta löytyvää tilien tasausta. Ihan virkistävää, että silloin tällöin yritetään pärjätä ilman tällaisia ankeuttajia.


Tokihan Santa Paws 2 myös pikkuisen tilannetta kärjistelee Carterin harkitsemattoman toiveen levitessä ympäristöön. Vielä pari sekuntia aiemmin ihmisten sydämissä hehkunut huomaavaisuus ja ystävällisyys karisee tuosta vain pois ja tilalle tulevat jäätävät kolkot tuulahdukset. Hiukan hymyilyttää, että onkohan se ihan niinkään, että vain sisällä kytevä jouluhenki tekee ihmisepeleistä pikkuisen parempia kuin vain itsekeskeisiä ilkimyksiä, mutta ilmeisesti tämän elokuvan todellisuudessa näillä asetuksilla mennään. Jos joku tämän kipinän onnistuu näpistämään, niin sitten hymyilevät tervehdykset vaihtuvat huutoon ja haukkumiseen, eikä muiden hyvinvointi kiinnosta tuon taivaallista. Lemmikkejä hylätään eläinsuojaan ennätystahtia, välinpitämättömyys vallitsee ja pukin porotkin yritetään laittaa rahoiksi. Sellaista se on, kun jouluflunssa pääsee kunnolla leviämään! Onneksi kuitenkin pieni rohkea joukko säilyttää jouluisen lämmön rintamuksessaan ja käy vastarintaan. Tässä taistossa tosin parhaat aseet ovat ystävälliset teot, kiltteys, halit ja rakkaus, eli sen järkyttävämpää suursotaa maailman pahuutta vastaan ei silmäiltäväkseen saa ja väittäisin, että hyvä niin. Luulisin myös, että tällainen lähestymistapa tekee tarinasta hyvinkin sopivaa ihmeteltävää pienimmillekin katsojille ja meno pysyy läpi elokuvan melkoisen kilttinä.

Santa Paws 2 ei näistä maltillisista kehuista huolimatta mitenkään lukeudu Disneyn loisteliaimpiin tähtihetkiin, vaan ennemmin sillä on tarjottavaa hölmöjä hassutuksia ja hupsua sulostelua haikaileville. Sinänsä ei siis tee mieli ainakaan suositella tätä koirailua, jos toiveena on suuria tunteita herättävä jouluklassikko. Vaikka kyyneleisiin liikuttumiset jäävätkin omalla kohdalla kokematta, niin silti tykkäilen kyllä katsella, miten pienetkin sankarit ovat epäitsekkäässä hengessä kykeneväisiä suurempiinkin tekoihin. Lopulta onneksi päästetään ne häkkiin lukitut vuhistelijatkin vauhtiin ja odotetusti osansa hoitamaan. Eipä se ensimmäinen osakaan tuossa pari vuotta sitten laittanut käsiä vinhasti läpsyttelemään, mutta muistaakseni plussan puolelle tuntemukset jäivät. Suunnilleen samoissa mennään jatkossakin kokonaisuuden kannalta, koska mielestäni tiettyjen juttujen vähän ideaköyhä toistelu heittää pari miinusta mukaan, mutta sitten taas kepeämpi ote tuntuu luontevammalta ja niiden naurettavimpien ilkeilyjen hillitseminen on myös positiivinen seikka. Lopputuloksena syntyvä kevyt höttö jää monessakin suhteessa kauas täydellisyydestä, mutta ihan ilokseen loppuun saakka tutkailee temmellyksiä ja niitä joulun iloja sekä myös huoliakin. Muistaakseni ensimmäisen kohdalla kirjoittelin siihen malliin, että olisihan se melkoisen helppoa lähteä raatelemaan elokuvaa enemmänkin tiettyjen tönkköyksien kautta, mutta kun henki tuntuu miellyttävän hyväntuuliselta ja siihen kylkeen saa muitakin mukavia juttuja, niin eipä ole halua erityisen armottomasti riepotella. Sama pätee jatko-osan suhteen, ja varmaan monen mielestä se on kehnoa tyhjänpäiväisyyttä. Itse kuitenkin olen joulukomedioiden kerhossakin nähnyt paljon kurjempaa huvittelua ja vieläpä monta kertaa rasittavammin esitettynä.



Santa Paws 2: The Santa Pups (2012) (IMDB)

Jatkoa jouluelokuvailuun olisi aikomuksena kerryttää enemmänkin, kunhan tässä vauhtiin pääsee. Toivotun putken alkupäähän voisi sijoitella näitä minulle ennakkoon vähemmän tuntemattomia tapauksia, joiden kohdalla odotuksetkaan eivät erityisen loistokkaat ole. No, jääpähän tilaisuuksia myönteisille yllätyksille ja onhan se toki mahdollista toiseenkin suuntaan, kun näitä tarjouskorien teoksia lähtee läpi käymään. Oma jouluelokuvakausi käynnistyi tuossa jokunen päivä sitten komedialla kera koirakaverien, eli Santa Paws 2: The Santa Pups. Aivan pelkkää hulvatonta hupailua ei sentään tahdottu touhuilla siinäkään, vaan mukana kuljetettiin haikeampaa puoltakin, joulupukin pohjoinen värikäs maailma levitti taikaansa muuallekin maailmaan ja tietysti siinä mukana kirmaili aiemmasta osasta kasvanut koirajoukko pentuenergian voimalla. Sinänsä siis ihan kelvollinen alku urakalle.

A Magic Christmas onkin luultavasti erilainen epeli, eikä niinkään millään fantasiaelementeillä leikittele, vaan oletetusti joulupukit ja taikakristallit jätetään tällä kerralla pois kuvioista. Omaan katselupinoon tämä päätyi lähinnä siksi, että talvinen perheloma mökillä vaikutti ihan lupaavalta, etenkin pienen vuoristolisän kanssa. Tuskinpa tulossa on mitään Griswoldin perheeltä tuttua täystuhoisaa jouluriehaa, joten mielentila asetellaan ottamaan vastaan vähäsen pienimuotoisempaa puuhastelua. Kohelluksen määräkin varmaan vähenee merkittävästi, mutta sitäkään ei osaa silkkana miinuksena mieltää, koska aiemmin nähtyjen joulukomedioiden joukkoon on eksynyt vallan vastenmielistäkin kahjouteen kurkottelua, josta sekä hauskuus että herkkyys on uupunut täysin ja jäljelle on jäänyt väkinäinen vääntö älämölöineen vailla mitään aitoa luovaa hulluutta. Kunhan ei tälle tielle lähdettäisi vuoristolomalle suuntaillessa...



Mikään ihan uusi tapa tarinaan pureutumiseen ei ole lähteä ilmakuvien kautta juttua availemaan ja näissä näyttäytyy hiljaiselta vaikuttava pikkukaupunki. Avaramman näkymän kautta pujahdetaan Carterien talon sisätiloihin katselemaan, miten päivä lähtee käyntiin, kun eri huoneissa herätyskellot kilahtavat hälyttelemään aamukuudelta. Joku kuitenkin on jo varhaisemmin virkeänä ja ystävällisesti kertojan ominaisuudessa selittelee taustatietoa katsomon suuntaan. Kyseessä siis perheen lemmikkihauva Baxter, joka tässä murahtelee Burt Reynoldsin äänellä, eli eipä koirakaverien määrää ihan nollaan vähennellä, vaikka merkittävästi edelliseen jouluelokuvaan nähden lauman koko tipahtaakin. Baxter varsin nopsasti ja näppärästi esittelee perheen muut neljä jäsentä, eli koostumukseen kuuluu Jack-isä (C. Thomas Howell), Holly-äiti (Lisa Sheridan), 16-vuotias poika Kyle (Dashiell Howell) ja 15-vuotias tyttö Sienna (Sadie Stahura).

Aamu lähtee hiljalleen liikkeelle, eikä ihan vielä olla viimeisimpien joulutohinoiden tai varsinaisten juhlistelujen kimpussa, vaan selvästi arkisempaa aherrusta on havaittavissa. Uniset ihmiset kokoontuvat aamiaisen ympärille ja lahjatoiveistakin pikkuisen puhellaan, eli uutta puhelinta, autoa ja keittiötä pyydetään, mikä laittaa Jackin hiukkasen huolestumaan ja tämä tokaiseekin, että ehkä mennään kuluva vuosi vähän maltillisemmilla paketeilla ja katsotaan seuraavana vuonna uudelleen niitä listoja. Ennen kuin materiaaliset halut pääsevät pahemmin riistäytymään, muistuttelee Holly, että paketteja enemmän olisi kenties syytä arvostaa perhettä ja terveyttä, mutta nuorisolle tuleekin jo kiire pöydästä pois.



Vanhempienkin pitää vähitellen lähteä kohti yhteistä työpaikkaa, sillä kumpikin on hommissa perheyrityksessä, eli pienessä leipomossa, jonka Jackin isoisä on perustanut edellisen vuosisadan puolivälissä. Pelkkä siunaus tämä työpaikka ei ole Jackille ollut, vaan opiskelujensa jälkeen hän haikaili unelmien perään ja matkustelevaisempaa vapaata elämää viettämään. Haaveista poikkeava todellisuus kuitenkin tuli tielle ja arki alkoi muovautua toiseen suuntaan tuupaten unelmien toteuttamiset määrittelemättömälle tauolle, kun oma isä ei enää jaksanut yritystä pyörittää. Tiukka taloustilanne näkyy leipomonkin toiminnassa kaupan takkuillessa, mutta Carterit sinnittelevät kuitenkin. Etenkin Jack stressaa rahan riittävyydestä, koska Kyle alkaa olla yliopistoiän kynnyksellä ja Sienna tahtoo kalliita lahjoja. Hollylla tosin edelleen on mielessä, että hyvät yhteiset hetket menevät arvoasteikossa niiden lahjusten yläpuolelle. Aivan niin kehnossa jamassa talous ei ole, etteikö joulun lähestyessä voisi asiakkaille pikkuisen ilmaisia maistiaisia jaella hyvää henkeä yhteisöön levitellen.

Joulu pyhäpäivineen lähestyy kovaa vauhtia ja kotona istuskellessaan Jack saa ahaa-elämyksen internetin ihmeellisessä maailmassa seikkaillessaan. Lomakylä Farthering Pines nimittäin on viettämässä viimeistä sesonkiaan ennen sulkemista ja asiakaskadosta kärsivä yritys onkin laittanut houkuttelevia tarjouksia, joista Jack innostuu. Samainen paikka vetää muutenkin puoleensa kuin vain halvan hinnan voimalla, sillä näissä mökeissä Jack vietti onnellisia päiviä lapsuudessaan. Monta kertaa perhe onkin suunnitellut vanhoja muistoja kiillottavaa ja uusiakin synnyttävää yhteistä matkaa, mutta aina jotakin muuta on tullut esteeksi ja siinä sivussa aika vähän varkain karannut käsistä. Isä jo murehtiikin, että lapset varttuvat omia elämiään kohti, välit etääntyvät entisestään ja jossakin vaiheessa voi olla jo myöhäistä alkaa tällaisia toiveita toteuttamaan. Niinpä hän ei tällä kerralla lähde vitkuttelemaan, vaan lyhyen tuumailun jälkeen huutelee perhekokouksen kasaan.



Jack alkaa tohkeissaan kaupitella loistokasta lomaideaansa muillekin, mutta sohvalla innokkuus ei ainakaan isommin paistele läpi kasvoista. Mikä siinä nyt on, jos ei patikointi, laskettelu, ulkoilu ja tunnelmallinen mökkielämä muka viehätä! Samalla Jack selittelee, että pystyisi aloittamaan haavettaan romaanin kirjoittamisesta ja ympäristö itsessäänkin lähentäisi perhettä. Sienna suorastaan kammoksuu näitä mielikuvia kaukaisesta karusta korvesta ja lapsilla on muutenkin muita suunnitelmia vapaapäiville. Holly hiukan hermoilee kuluista, mutta nämä murheet Jack kuittaa mainiten mahtavasta tarjouksesta. Eikä isä aio antaa lasten vastalauseillekaan periksi, vaan kertoo huolistaan, miten välit perheen sisällä ovat kehittyneet huonoon suuntaan. Yhtenä ajatuksena onkin mökkeilyn ajaksi hylätä ihmiskontakteja häiriköivät laitteet ja muut vempaimet, mikä saa Hollyn viimeistään kannattamaan reissua.

Matka kohti lumisempia seutuja alkaa olla sovittu, eikä sinänsä hirmuisesti ylimääräistä aikaa olisikaan, joten tarpeellista tavaraa autoon ja menoksi. Kolmen tunnin köröttelykin on jo osalle kova koettelemus ja perille ehdittäessä Sienna alkaa olla jo kohtalaisen kypsä koko elämykseen, mutta toisissa positiivisempaa virtaa riittää. Monenmoista puuhaa olisi tehtävänä ja ainakin Jackille kaikki arkiset mökkiaskareetkin näyttäytyvät hyvinkin mieluisina pieninä hommina. Näyttääkin siltä, että edessä olisi viikon verran taivaallista lomailua, mutta meneeköhän sittenkään ihan toiveiden mukaan...? Sattuupa nimittäin niin, että jo ennen kuin Carterit ovat edes kunnolla ehtineet asettumaan asumukseensa, ilmestyy samaan lomakylään toiseen mökkiin Jonesin perhe vapaa-aikaansa viettämään. Tässä ei kai muuten olisi nuristavaa, mutta Jack ja Robert (Jonathan Silverman) ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka ja opiskelleetkin yhdessä, mutta sitten on tullut jotakin tielle, eivätkä vanhat kaverukset ole toisiaan vuosiin tavanneet tai muutenkaan pitäneet yhteyttä. Robert on suorastaan riemastunut yllättävästä tilaisuudesta lomailla Jackin kanssa ja samalla tutustuttaa perheet toisiinsa. Robert onkin vaimonsa Evan (Maeve Quinlan) ja poikansa Tommyn (Darien Willardson) kanssa käynyt viettämässä joulunsa Farthering Pinesin mökeillä jo vuosien ajan ja tietysti tahtoo, että perheet kehittelisivät mahdollisimman paljon yhteistä tekemistä. Jack kuitenkin vaikuttaa selvästi harmistuneelta koko käänteestä, eikä mielialaa lainkaan paranna, että kumpikin lapsista näyttää viettävän mieluummin aikaa Robertin mökissä. Nähtäväksi jää, tuleeko joulurauhan ja perhesiteiden lujittamisen sijaan kovaa vääntöä, tappelua ja välirikkoa...



Jos juoniselostuksen viimeisimmät käänteet otetaan suurennuslasin alle, niin sehän pääsi jo vähäsen säikäyttämään, että noinko vain tämäkin arkisesti, mutta samalla leppoisasti ja ihan hyvässä hengessä käynnistelty joulureissu vedetä väkisin joksikin jatkuvaksi kinailuksi ja kisailuksi. Onneksi päätavoitteena ei ole lähteä millään koko ajan paisuvalla ilkeilyllä revittelemään ja touhusta voikin todeta, että pahikset puuttuvat edellisen koiraseikkailun tapaan kokonaan myös tästä, enkä vieläkään suostu siitä seikasta yhtään harmistumaan. Ensimmäiset kohtaukset Jonesin perheen saapumisen yhteydessä laittoivat hetkeksi luulemaan, että ollaankohan tässä tekemässä talvisempaa löyhää uusintaversiota pikkuisen kärhämöivästä kesämökkikomediasta The Great Outdoors, jossa tosiaan lupsakan sekä hyväntuulisen John Candyn hermoja koeteltiin, kun kutsumatta samoihin maisemiin pölähti Dan Aykroydin esittämä heppu perheineen. Onhan näissä kuvioissa sinänsä samojakin käänteitä, kun keskenään kisaillaan, välit vähän kiristyvät ja yritetään nuoriso-osastolle jakaa tärkeinä koettuja muistoja sekä perinteitä. A Magic Christmas kuitenkin on minusta selkeästi hillitympi ja yrittää vähän hiljaisemmin tutkailla perheenjäsenten mietteitä sekä toiveita, kun taas The Great Outdoors revittelee isommin fyysisellä kohelluksella ja muutenkin on äänekkäämpi tapaus.

Heräileehän vanhojen kaverusten välille heti kitkaa, kun jutellessa tulee ilmi, miten Robert on Evan kanssa menestynyt erinomaisesti, johon taas Jack yrittää heittää vastaan kömpelöitä hätävalheita ja katsomon puolella tympiintymään valmiina tuumailee, että sellaistakohan sönkötystä jälkimmäinen puolikas ahdetaan piukkaan. Itse olen melkoisen tyytyväinen, ettei tämä täysin tönköltä tuntuva polku ilmeisesti tekijöitäkään lopulta hirmuisesti houkutellut, vaikkakin toisella puolella on selvästi tahdottu lisätä tekemistä ja etenkin kilvoittelevaa sellaista. Robert suorastaan puhkuu energiaa ja tarmoa kaikenlaisiin koetuksiin, eikä Jack onnistu jarruja erityisen menestyksekkäästi painelemaan, vaan nämä vähän erikoiset talviolympialaiset haukkaavat kohtalaisen kimpaleen toisesta puolikkaasta. On lumikenkäravia, mäenlaskua, täydellisen joulukuusen metsästystä ja mitä vielä, mikä saa tuntemaan sympatiaa Jackin suuntaan, kun toinen on haaveillut rauhallisesta perhelomasta ja sitten vyörytetään niskaan haastetta ja touhua paljon enemmän kuin tuli tilattua.



Eipä sillä, että kisailu kohtuuttomasti laittaisi kiroilemaan tai muuten enemmän rasittelisi, mutta itse toivoisin, että olisi sitten katseltu vähän sen laadunkin perään, eikä vain määrää. Nimittäin melko moni näistä vauhdikkaista koitoksista on...no vähemmän vauhdikasta katseltavaa. Esimerkiksi vaikkapa hurjastelu kera moottorikelkkojen on suorastaan kehnosti toteutettua, eikä tällaisen jäljen kuvailu televisioelokuvamaiseksi nykyään enää vastaa todellisuutta, koska silläkin puolella osaaminen on pääsääntöisesti parempaa. Kuvat ovat ahtaita, hyvä että kelkat edes osittain näkyvät menossa, eikä mistään vimmaisista viimoista kannata edes uneksia. Jos vaikka napattaisiin rinnalle mainitusta kesäisemmästä mökkikomediasta kohkailu vesisuksilla ja moottoriveneellä, niin täysin eri maailmoissa liikutaan, vaikka ei toinenkaan ruutuun tykittele mitään mestarinäytöstä toimintatuokiosta. Toistuvilla yrityksillä paremmuuden etsimiseen toki on tarkoituksensa kiristellä kaverusten välejä ja laittaa Jack vieläkin epävarmemmaksi, mutta katsojan kannalta olisihan sen voinut hiukkasen nautittavamminkin toteuttaa. No, valituksista huolimatta ollaan onneksi kovin kaukana siitä rasittavuudesta, mitä vaikkapa keskenään mittelöivät naapurukset saavat jouluvaloriehallaan aikaan elokuvassa Deck the Halls. Kisaa käydään sekä rinteessä että keittiössä ja varsinkin Jackille on luvassa lumista ja kylmää kyytiä, mutta silti touhussa tolkku säilyy.

A Magic Christmas ei näillä osuuksillaan todellakaan häikäisemään pääse ja siksikin on hyvä, että loppujen lopuksi kokonaisuutta katsellessa siinä ei edes mihinkään kohkausvoittoisuuteen pyritä. Viime vuosina on tullut todistettua paljon kammottavampaakin jouluhassuttelua, kuten vaikkapa The Santa Clause 3: The Escape Clause, Christmas with the Kranks ja Four Christmases / Anywhere But Home. Jokainen noista saa vähintään pienoisia puistatuksia aikaan ja siinä seurassa A Magic Christmas näyttäytyy ihan miellyttävänä ja täysin harmittomana, vaikkakin vähän unohdettavana tapauksena. Suunnilleen sama homma, jos perhelomailujen joukosta vertailukohdiksi kaivellaan vaikkapa Lassen perheen reissut Kreikkaan tai autoilemaan ympäri Eurooppaa. Siinä sivussa Carterien vähän töksähtelevät mökkipäivät menevät tuosta vain, eikä noiden parin sinänsä näyttävämmän komedian maisemalisäkään paljon paina, kun vitsailu on lähinnä silkkaa...



Selväksi varmaan tuli, etteivät vauhtihurjastelut tämän elokuvan varsinaisiin vahvuuksiin kuulu, ja siksi hiukkasen oudoksuttaakin, että mahdollisuuksia hukataan rauhallisemmankin tunnelmoinnin puolella. Sähkökatkon sattuessa takka ritisee viehättävästi, saadaan aikaiseksi loistavine kynttilävalaistuksineen kivat lähtökohdat hyvälle ja herkistelevällekin hömpälle, mutta eipä kyseisestäkään kohtauksesta juuri muuta jää mieleen pyörimään kuin pari sinänsä kivaa kuvaa, eikä oikeastaan mitään ihastuttavia värinöitä, joita mielellään muistelisi myöhemminkin. Myös varsinainen ajomatka kohti lomakylää on hiukan hutiloidusti tehty, eli muutama maisemaotos kera auton ja päälle leikattua piikittelyyn taipuvaista kommenttia. Ehkä hiukan enemmänkin olisi irronnut, kun ei pitäisi ihan niin hirmuinen kiirekään olla, koska kestoa on vain vähän yli 70 minuuttia, ja ainakin omasta puolestani siihen olisi sopinut jokunen kohtaus lisääkin. Suunnilleen samanlaisia aatoksia tulee mökkireissusta muutenkin mieleen, koska sinänsä hyviä juttuja tehdään, mutta esimerkiksi Jackin hehkuttelemat rakkaat muistot kertailuineen eivät valitettavasti kuvien kautta kummoiseenkaan eloon herää ja perinteisten jouluaskareiden tekeminen yhdessä on vähäsen valjua. Toisaalta syynä lienee sekin, että on haluttu se hillitympi arkinen linja monessakin mielessä pitää. Onhan näilläkin hetkillä tavallaan ansionsa, koska tällaiset kohtaukset kuitenkin saavat ainakin päähän pyörimään lämpöisiä ajatuksia, vaikka elokuva ei varsinaisesti onnistuisikaan vastaavia ruudulle loihtimaan. Siksipä väittäisinkin, että melkeinpä miljoonasti mieluummin valjua tunnelmointia kuin nopsasti rasittavaksi käyvää epähauskaa möykkää, joka lähinnä täyttää pään aivan toisenlaisella tavaralla ja saa huokaisemaan helpotuksesta hirvityksen löytäessä viimein loppunsa.

Napinoista huolimatta A Magic Christmas ei sentään täysin kylmäksi tunnepuolella jätä, vaan löytyyhän sieltä seasta vähän värinääkin perheen onnistuessa paikkailemaan yhteishenkeään ja sitä tökkivää keskinäistä kommunikointia. Yhteiset pelit ja leikit osaltaan auttavat edistymään ja samoin hiljaisempi itsetutkiskelu, mikä tulee useammallekin hahmolle eteen. Kaunista talvikautta kuvissa paikoin väläytellään ja pyrytys vieläpä lisää kinosten komeutta. Loppupuolen metsäseikkailut varmistavat, etteivät vuoristoiset näkymät onneksi aivan pelkiksi taustoiksi jää, mikä myös miellyttää. Jos taas haikailee kovaäänisempää huumoria, riehakasta revittelyä ylilyönteineen tiuhaan tahtiin tai vaikkapa korkeilla kierroksilla käyviä kuumia tunteita, niin A Magic Christmas lienee ihan tehotonta ja löysää lääkettä tarkoitukseen. Pääajatuksena on ennemmin yhdistellä niitä arkisia huolia, inhimillisiä erheitä ja pikkuisia onnenpilkahduksia sekä päälle ripaus joulutaikaa. Ihan niin suurta ihastusta se ei saa aikaan, että syntyisi pakottava polte tilailla osittain samojen tyyppien tekaisema A Christmas Eve Miracle. Se käsittääkseni on jonkinlainen puolittainen jatko-osa, joka on saanut IMDB:n puolella aivan hurjankurjan pistekeskiarvon, eli siitäkin syystä voi jäädä vieraaksi tekeleeksi. A Magic Christmas kuitenkin on ihan kohtalainen jouluinen draamaa ja komediaa yhdistelevä tarina koko perheelle. Iki-ihastuttavuuksien listalle siitäkään ei ole, mutta toisaalta sen verran myönteinen kuva jälkeen jää, että voinee vaikkapa joskus vuosien jälkeen uusiakin.



A Magic Christmas (2014) (IMDB)

Myönnetään, että mielessä oli suloisen koiraseikkailun ja arkisen mökkiloman jälkeen aikomuksena jatkaa jouluelokuvaputkea hempeämmissä ja herkemmissä merkeissä. Jostakin päähän putkahti kuitenkin, että kenties katsellaan vaihteeksi päinvastaiseen suuntaan ja laitetaan räväkämmällä otteella hoidetut juhlallisuudet pyörimään. Siihen sivuun saattaa sopia pienimuotoinen hiprakkainen glögitouhuilu katsomon puolellakin ja tuleepa loppuvuodellekin vähän kotimaista elokuvaa samalla. Vaihtelu myös virkistää, kun silkan söpöstelyn sijaan välillä puhellaan pikkuisen karkeammilla kielillä ja pistetään painipuuhat pystyyn. Viime vuonna ei ainakaan blogin puolella tullut muistaakseni mitään jouluaiheista törkyisempää tapausta selostettua, mutta 2014 oli esimerkiksi pari päivää ennen aattoa käsittelyn kohteena Bad Santa, ja vieläpä vähän villimpänä versiona, eli sopiihan sekaan näitä hiukkasen tuhmempiakin taruja.

Billy Bob Thorntonin esittämän juopottelevan sekä rähisteleväisen ja muutenkin kyseenalaisesti käyttäytyvän joulupukkisedän jatkoseikkailutkin kyllä kiinnostaisivat, mutta voipi olla, että Bad Santa 2 jää elokuvateatterin puolella katsomatta ja vartoilen tulevaa levyjulkaisua. Jos vielä valkokankaiden jouluisesta tarjonnasta lisää lätistään, niin melkeinpä enemmän kiinnostaisi kyllä käydä vilkaisemassa rakastettavien Viirun ja Pesosen uudet, mutta vanhat puuhat, joissa ilmeisesti aiemmin nähtyjä juttuja runsaasti hyödynnellään, eli Pettson and Findus: The Best Christmas Ever. Toivottavasti tässä parin viikon sisään on sen verran aikaa ja innostusta, että tämä epäilemättä hassu ja hyväntuulinen viritelmä tulee katseltua. Sivupolkujen suunnistelut sikseen ja käännänpä katseen viimein Jari Halosen ja kumppanien joulusekoilua kohti, eli mitäpä kivaa kommellusta kaverukset ovatkaan keksineet...



Kakolassa kesällä 1987 lausuttu miete pohjustelee pikkuisen sitä, mitä lähdetään tavoittelemaan: "Jouluista vankilassa pahiten paitsi jää...siksi vapautuvalle suurin lahja on joulubileet." Tapahtumille valikoitu ajankohta ei erityisen jouluinen ole, sillä Suomen kesä on kuumimmillaan, mutta mitäpä tuosta, sillä voihan sen joulun kyhäillä kasaan heinäkuussakin, kunhan vain luovuutta ja yritteliäisyyttä löytyy. Hiljaisuus ja hartaus eivät tämän elokuvan kohdalla ihan ensimmäisinä tule mieleen, mitä varmistelee avauksena toimiva näytös, jossa vähän kaoottiseen tapaan tahdotaan julistaa joulun kaupallistamisesta kumpuavaa syyllisyyttä ja tuskaa sekä tietysti ihmiskunnan yleistäkin typeryyttä. No, aivan kaikki eivät tätä taideteosta sanomineen niinkään arvosta, vaan paikalle pinkaisee kiukkuinen joulupukki, joka pistoolilla uhitellen ja voimasanoja viljellen laittaa lopun tälle säkenöivälle kokoontumiselle.

Touhusta toiseen ja tämäkin välikohtaus on pian muisto vain, koska on possuvarkauden aika ja tätä tärkeää työtä toteuttamaan on valikoitu Joukka (Rauno Juvonen). Hepun hipsiessä hämäräpuuhissaan maaseudulla possu kainalossa, onkin Bona (Jorma Tommila) kaupungissa vastaavia toimenpiteitä saattelemassa loppuun, sillä lähikaupasta kyllä tarttuu kaikenlaista herkkua ruokapussukkaan, mutta eipä miekkosella ole pienintäkään aikomusta saaliistaan maksaa. Nämä popsittavat näpistellään vieläpä vallan röyhkeään tyyliin. Taitaapa olla niitä tilanteita, joissa hätä ei lue lakia... Jutun osaset loksahtelevat paremmin paikoilleen kameran kiertäessä vankilan portteja kohti, jotka sieltä ulos astelevan Miken (Antti Reini) kannalta miellyttävämpään suuntaan avautuvat. Bona, Joukka ja Mike ovat harrastelleet yhdessä rikollista toimintaa, jonka seurauksena Mike on viettänyt viimeiset neljä vuotta kalterihotellissa. Nyt kaverusten kuningasajatuksena onkin järjestää Mikelle jouluinen yllätysjuhla keskellä kesää.



Aivan kaikki eivät ole ilosta hihkumassa tämän kotiinpaluun johdosta, vaan suunniteltu juhla kiristelee välejä ja luo tiukkoja tilanteita. Bona ja Mike sattuvat nimittäin olemaan veljeksiä ja jälkimmäisen ollessa vankilassa, on Bona ehtinyt veljensä kihlatun kanssa naimisiin, eikä tästä ole nähty aiheelliseksi mitään mainita kaverille. Vähän luihumainen Bona yrittääkin parhaansa mukaan saada Lean (Sari Havas) hipsaisemaan muihin maisemiin juhlallisuuksien ajaksi, niin kiusallinen kohtaaminen voitaisiin välttää. Lea tosin tekee selväksi, että lähinnä halveksuu tällaista pelkurimaista peittelyä ja kieroilevaa kiemurtelua. Bonalla ovat monestakin syystä siis tunteet pinnassa, mutta suuresta suunnitelmasta tahdotaan pitää kiinni, joten Lean on kaikkiaan parasta poistua paikalta. Tervetuliaisporukka ei vielä ole aivan täyteen mittaansa päässyt, sillä joulupukkihan vielä uupuu kokoonpanosta. No, tämän roolin harteilleen ottanut Hämäläinen (Oiva Lohtander) onkin jo saapumassa juhlapaikalle, eli ehkäpä toivotut pirskeet siitä saadaan syntymään...

...Tosin näyttää myös siltä, ettei kolmikko kovin kaksisesti keskenäänkään tule toimeen, vaan kaverukset kohtalaisen kireissä tunnelmissa ovat. Hämäläinen ei hänkään täysin ulkopuolisena ole mukaan tunkemassa, vaan on myös ollut osallisena ryöstötouhuissa, mutta viimeisimmän vankilavierailunsa myötä on ainakin suurimmaksi osaksi päättänyt luopua paheellisesta elämästä ja lähtenyt Jeesuksen näyttämälle tielle. Hiukan eri asia onkin, miten tämä operaatio sielun pelastamiseksi tuleekaan toteutumaan. Näyttää siltä, että sekalainen sekoilu ja palavat päreet ovat pilaamassa hilpeän kokoontumisen jo ennen kuin Mike ehtii edes ovikelloa soittelemaan. Ennen isomman riidan räjähtämistä muistutellaan kuitenkin yhdessä sovitun siitä, että tässä illassa ollaan koko sydämellä mukana, eli pitäisi vähän panostaa ja jättää katkerat ruikutukset vähemmälle iloisempaan puoleen keskittyen.



Kohta jo Mike oven takana kolkuttelee ja jälleennäkemisen yhteydessä Bona valahtaa vallan herkäksi ja silmät kosteina miltei sanattomana yrittää tuntemuksistaan turista. Valitettavasti Mike ei liikutusta jaa, vaan pikkuisen piruillen ihmettelee, kun vieraat vankilavuosien aikana vähenivät olemattomiin ja velipoikakin oli niin kovin kiireinen, että ehti koko aikana vain yhdellä kirjeellä muistamaan. Siinäpä sitä olisi Bonalle vähän seliteltävää ja pitäisi se eräs tunnustuskin tehdä, koska oletettavaa on, etteivät asiat pimennossa loputtomiin suostu pysymään. Muutenkaan vanhojen tuttujen kesäinen kohtaaminen joulurekvisiitan keskellä ei ihan lämpöisintä lähtölaukausta saa, vaan yhdellä jos toisellakin vaikuttaa olevan hampaankolossa vanhoja vääryyksiä, jotka ovat jo hyvää vauhtia nousemassa pintaan. Näistä kaunoista huolimatta päätetään kiskaista tonttumyssyt nuppiin, jouluateriat vatsoihin ja viettää laatuaikaa joukolla. Voikin vain arvailla, että kallistutaanko yhteisymmärryksen ja anteeksiannon suuntaan, vai pitääkö käydä kovempiin kuristustoimenpiteisiin...?


Näitä vähän tummempia huumorituokioisia tavoitteleva Joulubileet tuli myös naputeltua katselusuunnitelmien joukkoon viime vuoden listauksessa. Tuolloin höpistyt lyhyet ennakkoajatukset elokuvan sävystä sekä sisällöstä kohtalaisesti kohdilleen osuvat, mutta taisinpa kuitenkin olettaa, että kaverukset vieläkin railakkaammin päätyisivät ottamaan yhteen. No, mitään pettymyksen parkua tästä on turha lähteä nostattelemaan, koska alle 80-minuuttiseksi jäävä tonttuilu kyllä vähintään riittävästi esittelee reippaita otteita, hersyvää huumoria ja omituistakin kuvastoa, jota ei useinkaan jouluun liittyvissä teoksissa niinkään näe. Mikä parasta jälkeen ei jää vaikutelmaa, että koko homma olisi jo alkujaan tahdottu viedä ylilyödyn pelleilypöllöilyn puolelle. Onhan mukana tähänkin koriin tipahtavia hetkosia tai ainakin rajatapauksia, mutta minusta hauskuus löytyy hahmoista ja etenkin ydinjoukkoa esittäville tyypeille näistä nauruista suuri kiitos kuuluu.

Näyttely onkin hyvin intensiivistä ja välillä ainakin käväistään naurettavuuden rajoilla, mutta edelleenkään ei jää vaikutelmaa mistään puolivillaisesta pilipalipuuhastelusta, vaan jännittynyt ilmapiiri saadaan aikaan jo alkuminuuteilla, eikä siinä oikeastaan isompia herpaantumisia pääse elokuvan edetessä tapahtumaan. Jos heppujen sanailua vähän summailee, niin monenkirjava kiroilukertymä ehditään nostamaan varsin komeisiin mittoihin jo puoliväliin mennessä, eli jos karkeuksien latelu aiheuttaa puistatuksia, niin tässäpä olisi tarjolla reilu ropsaus aihetta inhoon. Kokoonpanon melkeinpä ilmasta materialisoituvaa räjähdysherkkyyttä vielä lisäilee jatkuva taipumus keskinäiseen vinoiluun. Mitään sopuisaa ja kilttiä leppoisaa lätinää ei ilmeisestikään olla lähdetty kirjoittamaan, mutta onhan tämä tyyppien turinointi enimmäkseen hyvinkin viihdyttävää, eikä onneksi mitään väkinäistä vitsihuumoria. Pikkuisen kummalliset toikkaroinnit kohtaavat tyyppien omituiset jutut melkoisen makoisissa merkeissä. Välillä tummasävyisempää huumoria viljelevien teosten kohdalla syntyy tunne, että on pitänyt yliyrittämällä saada pahennusta aikaan tai jonkinasteista järkytystä, mutta minusta Joulubileet ei tällaisesta taakasta kärsi, vaan väittäisin, että henki on kaikesta kärhämöinnistä huolimatta rento, rempseä ja jopa hilpeäkin, mistä on helppo ruudun toisella puolella ilahtua.



Lisää värikkyyttä ja toki myös vähäsen vinksahtanutta monimuotoisuutta tuo mukaan sivuhahmojen kerho, josta muistettavimmaksi tapaukseksi nousee Bonan naapurina elelevä Dahlgren (Jari Halonen). Tyyppi sekoilee rapussa vähän miten sattuu, mutta myönnettäköön, että hän myös on varsin asialleen omistautunut kerrostalokyttääjä, joka ei jätä harrastustaan pelkän oven takaa kuulostelun tai ikkunoista tiirailun tasolle, vaan on vähän osallistuvampaa alalajia. Nimittäin, jos talossa aletaan vaikka jotakin luvatonta teurastamotoimintaa harjoittamaan, niin sitten Dahlgrenilla on sanansa sanottavana asiaan...ja tietysti moneen muuhunkin seikkaan. Rappukäytävässä näkyykin monenmoista menijää yhden valmistautuessa rauhanturvaamiseen kera kiväärin, puolivirallisen joulupukin tupsahtaessa kesäkäynnille ja parisuhdepulmatkin ryöpsähtävät väkivaltaisesti eräästä asunnosta ulos. Samaisessa rapussa asustelee joukko muitakin uteliaita vahtaajia, mutta nämä kahjot kyttääjät eivät yhtä hykerryttäviksi hahmoiksi kohoa, vaikka heilläkin oma osasensa kokonaisuudessa on. Etenkin Dahlgrenin touhuilu olisi ollut kohtalaisen helppoa vetää rasittavan ja epähauskan sekoilun puolelle, mutta omasta mielestäni tyypin toilailut rullailevat hyvin ja ovat pirteä lisä keitokseen.

Silkoilla sanoilla Joulubileet ei pyri katsojaansa huvittamaan, vaan mahtuuhan joukkoon muutamakin omalaatuinen kommellus, joita vauhdittaa vähän sekin, että kavereilla alkaa nopsasti tapahtua hienoista lipsumista otteessa henkisellä puolella. Esimerkiksi Joukkaa kuumottelee kunnolla ja ahdistavaan olotilaan yritetään kehitellä luovia ratkaisuja. Jokunen toilaus laittaa ääneenkin nauramaan, kun vaikkapa pukki rysähtää yllättäen kaapista lattialle mätkähtäen. Hyvinkin epäilyttävä joulusaunaviritelmä kuuluu myös näihin hetkiin ja muutenkin on elokuvan muistettavimpia ajatuksia. Kyhäilty kiuas on mallia mini, mutta silti saa miettimään, että onkohan veden sihauttelu asuintiloissa siltikään ihan täyspäistä toimintaa. No, idean isä tuumailee, että kyllähän vanhat talot helposti pienen höykytyksen kestävät, joten lisää löylyä ja mittari värähtelemään tappia kohti. Lämpötilan mukana tunnelma nousee ja kun ankaran saunomisen perään käydään vielä ilkialaston painimittelö, niin kyllähän tällaisen reippaan menon parissa on helppo viihtyä. Urheiluhenkeä ja uskallusta löytyy kaverusten kamppaillessa ja vääntäessä huonekalujen joukossa. Näille mielellään naureskelee ja sinänsä kovista otteista huolimatta tästä tohinasta ei mitään ilkeää henkeä välity. Sitä en epäile, etteikö löytyisi heitäkin, joiden mielestä miekkosten hassuttelu on vallan vastenmielistä, mutta minusta äheltämisessä ja väännössä säilyy se positiivinenkin puoli matkassa. Lisäksi sekä fyysisemmän nahistelun että sanallisen selvittelyn osalta energia pysyy kiitettävän korkealla suunnilleen loppuun saakka.



Itse en vieläkään ole saanut aikaiseksi kaikkien Halosen ohjausten katselua, vaikka niitä onkin runsaan parin vuosikymmenen varrella putkahdellut harvaan tahtiin kaikkiaan vain kuusi kappaletta, joista ensimmäinen, eli Huolehtivainen rakastaja on lyhyempi televisioelokuva. Ostin kuitenkin viiden levyn kokoelman, johon on sisällytetty kaikki tuon jälkeen ilmestyneet elokuvaohjaukset, ja josta siis tämä jouluinen kiekkokin on napattu nähtäväksi. Viimeisen kommunistin kamppailut väärää mieltä olevaa maailmaa vastaan teoksessa Back to the USSR - takaisin Ryssiin odottelee vielä vuoroaan. Vuoden 1995 Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma taas on parikin kertaa tutkittu, mutta minulle siitä on irronnut lähinnä satunnaista huvitusta ja kokonaisuus jäänyt yhdentekevän etäiseksi. No, tämän kokoelman kautta vielä kolmas tilaisuus tulee, mutta tuskinpa mielipide hirmuisesti myönteisemmäksi muuttuu. Pari kertaa nähty vuoden 2001 Aleksis Kiven elämä onkin toistaiseksi suurimman vaikutuksen omalla kohdalla tehnyt Halosen elokuva. Etenkin ensinäkemällä riehakkaan huumorin ja draaman yhdistelmä oli iloinen yllätys, sillä olin lähinnä tottunut siihen, että kotimaiset elokuvat historian merkittävistä henkilöistä toteutetaan hyvinkin ryppyotsaisesti ja asiallisella linjalla ilman isompia virnistelyjä. Aleksis Kiven elämä kuitenkin on täysin erilainen epeli, ja hyvä niin. Sitten olisi vielä 2013 ilmestynyt Kalevala - uusi aika, jonka aihe kyllä kiinnostaa, mutta kohtalaisen negatiivinen vastaanotto on nakertanut intoa. Eiköhän sekin tosin tule vuorollaan vilkaistua, kunhan kokoelman läpikäynti jatkuu.


Näille levyille on laitettu myös vähän bonusta, joten jouluisen elokuvan yhteydestä löytyy ohjaajan 16-minuuttinen haastattelu, mikä onkin ihan kiinnostava lisä ja sanoisin, että ainakin astetta suorapuheisempaa kommentointia kuin lisukemateriaaleissa keskimäärin. Halonen taustoittaa tarinaansa kertoen sen perustuvan todellisuuteen ja on suoraan omasta elämästä, vaikkakin dramatisoitu toki. Aivan ongelmitta se ei elokuvaksi päätynyt, vaan alkujaan kirjoitettiin näyttämölle. Kun sitä alettiin työstämään elokuvaksi, niin tuottaja Matti Penttilä piti käsikirjoitusta täysin surkeana ja TV2:n edustaja Reima Kekäläinen tuumaili huonoimmaksi lukemakseen. Näiltä pohjilta oli hyvin hankalaa lähteä hankkimaan kunnollista rahoitusta, ja lopulta budjetti asettui noin miljoonaan markkaan, mitä Halonen kuvailee lähinnä lyhytelokuvan tai dokumentin rahoitukseksi. Siitäkin summasta kiitos kuuluu suurelta osin Kaj Holmbergille, joka oli innostunut näkemään lopputuloksen. Holmbergin laitettua rahoitusta elokuvalle, myös TV2 tuli mukaan. Tausta-ajatuksena Halonen mainitsee, miten hän näki suomalaisen alamaailman vielä 1980-luvun alussa hyvin epäammattimaisena ja näissä elokuvassakin nähtävissä tyypeissä on annos viattomuutta tietyistä teoista huolimatta.

Sopivien esiintyjien löytäminen osoittautui myös ongelmaksi, eikä moneltakaan noin vain onnistunut vaadittuun suoritukseen yltyminen. Jorma Tommila ja Rauno Juvonen saatiin nopeasti sopiviin osiin, mutta siitä eteenpäin olikin vaikeampaa. Halonen mainitsee, että Antti Reini tuli mukaan vähällä kokemuksella ja melkein amatöörinä, mutta hänellä oli kova tahto tehdä ja vieläpä sopiva olemus osaan. Oiva Lohtanderin tuolloisen tilanteen Halonen näkee siten, että näyttelijä oli ollut jo vuosikymmenen verran pienoisessa paitsiossa. Lohtander oli kuitenkin jäänyt ohjaajan mieleen jo lapsuudessa ja hän päätti selvitellä, mitä tämä nykyisin harrastelee. Halonen väittääkin, että Joulubileet toimi selkeänä nosteena Lohtanderin uralle. Mitä tulee Dahlgrenin rooliin, niin siihen yritettiin ensin etsiä muita, koska Halosella itsellään oli jo valmiiksi riittävästi tekemistä projektissa, mutta kun osaavaa heppua ei millään löytynyt, niin pakkohan se oli itse tehdä. Possua taas piti ainakin kertaalleen vaihtaa kasvusta johtuvien syiden takia. Viimeisillä minuuteilla kuvissa näkyvä M.A. Numminen taas ei erityisen varhaisessa vaiheessa harkittu lisä näyttelijäryhmään ollut. Alkujaan olikin toisenlainen lopetus kiikarissa, mutta siihen rahoitus laittoi esteensä, minkä seurauksena Nummisesta tuli tavallaan päätösyllätys. Kaikkiaan Halonen pitää näyttelijäporukkaa kivana ja yltyy isompiinkin kehuihin. Joulubileet hänen näkemyksensä mukaan nimittäin hipoo elokuvana täydellisyyttä. Hän pohtiikin, että se on kenties parhaiten näytelty elokuva ikinä koko maailmassa, tai ainakin viiden parhaan joukossa. Ohjaajan ohje onkin, että Tommilasta kannattaisi monen näyttelijän ottaa opikseen.



Tiedä sitten, miten pienellä pilkahduksella Halonen noita kehujaan heittelee, mutta aivan yhtä yltiöpäiseen ylistykseen ei tee mieli ryhtyä, vaikka Joulubileet onkin vauhdikas ja hyvinkin hymyilyttävä komedia. Aivan putipuhtoisia kilttejä pilttejä ei tunnu tästä talosta löytyvän, mikä onkin hyvä homma, sillä aikaan saadaan kunnolliset karkelot ja toki siinä sivussa muutakin vinksahtanutta touhua. Possun sikailut juhlapöydässä ovatkin pientä verrattuna ihmisväen mellastukseen sekä hiukkasen oudompiin toikkarointeihin. Niinpä sitä saa huomata naureskelevansa vaikkapa huvittavan hämärälle kommunikoinnille viemäriverkoston kautta. No, tuleepa näytettyä, että kyllähän sanoma sitäkin kautta kuulijakuntansa löytää. Toisten etsiessä pelastusta korkeammilta voimilta, osa joukosta viihtyy ennemmin lihallisia haluja voimistelevien lopunajan nauhojen parissa. Näistä aineksista ei mitään hempeän herttaista joulujuhlaa synny, eikä tietysti ole tarkoituskaan. Samalla voi pluspuolelle merkitä senkin, ettei ainakaan omalla kohdalla synny vaikutelmaa, että väkisin yritettäisiin vääntää hulvatonta hurjastelua ja tökkivää outoilua. Löytyyhän niitäkin minuutteja, joissa mopo viilettelee iloisesti hallinnasta riistäytyneenä, mutta toisaalta on reilusti suvantovaiheita, joissa huumoria ja jännitettä etsitään paljonkin arkisemmissa merkeissä. Yhdistelmä toimiikin erittäin hyvin ja tyyppien tiukkoja tulkintoja on ilahduttavaa seurailla. Vaikka ne kuuluvampaa naurua aiheuttavat kohtaukset jäävätkin runsaaseen kouralliseen, niin eihän se hauskuus siinä vielä summaudu, vaan ennemmin katseluelämystä kuvailee noin 80-minuuttinen kestovirne.


Joulubileet (1996) (IMDB)

Joulua tässä sitä taas tuodaan katsomoon ja jälleen koirakaverien vetäminä. Vielä ei ole ehtinyt kulumaan kuin runsaan viikon verran edellisestä kerrasta, kun toinen pentuporukka päätti osallistua joulun pelastamiseen, ja toki myös sen vaarantamiseen elokuvassa Santa Paws 2: The Santa Pups. Osittain hahmotkin pysyvät tuttuina ja Pohjoisnavalla sijaitseva Joulumaailma on sama joitakin näyttelijävaihdoksia lukuun ottamatta. Santa Buddies kuitenkin on ilmestynyt kolmisen vuotta aiemmin kuin tuo viimeksi vilkaistu hauvaseikkailu, eli jonkinlaisesta esiosasta tai sukulaisteoksesta voitaneen puhua, vaikka ihan suoraa tapahtumien jatkumoa ei näiden tarinoiden välille voisikaan piirtää. No, joka tapauksessa sävyjä vaihdellaan jälleen hiukkasen kiltimpään ja hempeämpään suuntaan jos vertaa blogin edelliseen jouluvieraaseen. Joulubileet nimittäin jätti suloiset koirat pois kuvista ja esitteli vähäsen rankempaa huumoria, jossa ei nyrkkien nosteluakaan hirmuisesti arkailtu. Ehkä kärhämöivien kaverusten annostelema vinksahtanut ja paikoin väkivaltainenkin huumori on toistaiseksi tähän väliin ihan riittävästi sitä lajia. Riehakasta kotiinpaluujuhlaa ennen taas tie vei Carterien mukana mökkeilemään, eli ihan mukavan vaihtelevasti katselurupeama on liikkeelle nytkähtänyt ja laatukin on ihan nautittavana pysynyt. Toivottavasti tämä jouluelokuvakausi samoissa merkeissä jatkuukin.

Ennen kuin pohjoinen Joulumaailma kutsuu, niin summailenpa parilla sanalla elokuvasarjan paria edellistä näkemääni osaa, vaikka kyllähän nämä itsenäisinä teoksina melkoisen helposti tuntuvat toimivan. Syyskuussa tuli katseltua ja kommentoitua Air Buddies, jossa vähän nappaushaluisten penturyövärien kanssa miteltiin. Touhu ei sinänsä isommin innostanut, kun meni nopeasti tylsähkön toiston puolelle, mutta pentuviisikko kuitenkin sulostutti. Tuolloin tulikin tuumailtua, ettei välttämättä kaikkia seitsemää osaa tee yleensäkään mieli nähdä, mutta jokunen kuitenkin. Lokakuussa oli vuorossa samaisen porukan seuraava koitos, ja Alaskan kutsuessa kotikaupunki vaihtui vähän lumisempiin näkymiin jatko-osassa Snow Buddies. Ainakin omiin silmiin kisailu kinoksilla näyttäytyi huomattavasti pirteämpänä vipellyksenä, johon laitettiin kylkiäiseksi vielä komeammat ympäristöt. Voin siis väittää, että ainakin pykälää paremmasta osasta on kyse ja tietysti toivon, että joukkion siirtyessä jouluisten touhujen pariin taso pysyy vähintään samana. Mainitaanpa sekin, että välistä jää pentujen käväisy avaruudessa elokuvassa Space Buddies, mutta Joulumaailma on ajankohtaisempi ja kiinnostaa muutenkin enemmän, eli sinnepä siis!



Alaskan retken tapaan ensimmäinen pysähdyspaikka ei ole pentujen kotikaupunki Fernfield, vaan ensin on syytä käväistä siellä pohjoisen Joulumaassa tilannetta tarkkailemassa. Pukki luottohauvansa kanssa käpsyttelee kohti komeasti loistavaa jääluolaa ja ainakin puitteet ovat taas kunnossa, kun kauniisti ja tunnelmallisesti revontulten alta aloitellaan. Jotakin lienee pielessä kuitenkin, koska katse joulupukin (George Wendt) silmissä on kovin väsynyt ja murheellinenkin. Syy tähän selviää heti, sillä kaksikko pysähtyy tarkkailemaan suuren luolan kattoon kiinnittynyttä jääkristallia, joka on valitettavasti nopsasti sulamassa. Samalla tietenkin siihen varastoitunut valtava määrä joulutaikaa on katoamisvaarassa. Kaverukset keskenään toteavat asioiden synkeähkön tilan, eli lapsilta ja pieniltä koiranpennuiltakin on mennyt usko ja sen myötä oikea jouluhenki, sillä nykyinen aikakausi innostaa enemmän itsekkyyteen. Siksipä onkin haastava homma saada arvot ja henki palauteltua takaisin entiselleen, eikä aikaakaan niin paljoa käytettävissä ole.

Huoli siis on aiheellinen, mutta onneksi apea mieliala ei vielä ole koko Joulumaailmaa vallannut, vaan esimerkiksi Santa Pawsin (äänenä Tom Bosley) pentu Puppy Paws (äänenä Zachary Gordon) oikeinkin riehakkaasti leikkejään harrastelee ja siinä saavat porot tosissaan raataa, koska nuori hauveli on varsin villiintynyt rekiajeluista. Poroparat ovatkin kohtalaisen puhki ja muistuttelevat jouluaatonkin lähestyvän, jolloin pitäisi jaksaa heittää varsin laaja maailmankiertue, eli saapi koirapoika keksiä vaihteeksi muuta viihdykettä. Kyllähän vilkas mieli uudet hupailut keksii, siinähän ei isompaa ongelmaa ole, mutta jospa vaikka leluja väkertävältä tonttulaumalta kysytään, niin varmaan olisi nuorempi Paws saanut pysyä ulkoilmaleikkien parissa, koska kujeilevainen lahjalinjaston vauhtisäätely laittaa tuotannon koville ja aiheuttaa sekamelskaa sekä hirmuista sotkua pakettipajassa.



Pajan päätonttu Eli (Danny Woodburn) saa hauva-apurinsa Eddyn kanssa vierestä todistaa, miten koko päivän aherrus menee piloille yhden haikaillessa huvitusta. Selväähän se, että sanottavaa seuraa ja pääasiallisena torujana toimii isä-Paws. Puhuttelu onkin sävyltään tiukka, kun pojalle sanellaan sopivan käytöksen rajoja ja sitä, että välillä olisi syytä muutakin mietiskellä kuin vain pelkkää henkilökohtaista hauskanpitoa. Ymmärtäähän sen, ettei viimeisten viikkojen odottamattomille takaiskuille niinkään lämmetä, kun samaan aikaan koko joulutaika on kirjaimellisesti valumassa maahan. Nuorukainen ei niin vain suostu ottamaan nuhteita, torumisia ja haukkuja kiltisti nielaistavaksi, vaan vuhistelee vastaan kertoen, ettei ole lainkaan kiinnostunut, mitä tulee jouluhenkeen ja siihen liittyvään vastuunkantoon. Hänen omalla toivelistallaan on ennemmin viettää ihan tavallisen vallattoman koiranpennun lapsuuspäiviä. Tuleepa vielä tokaisseeksi, että toivoisi koko joulutouhun pois, mikä pukkiakin pikkuisen järkyttää. Vanhempi Paws taas mietiskelee, että mahtoikohan saarna olla liiankin ankara.

Näistä vähän huolestuneista ja riitaisistakin pohjoisen Joulumaailman tunnelmista siirrytään kauas etelään ja sinne pentujengin rakkaaseen kotikaupunkiin, eli Fernfieldiin. Joulukautta ollaan käynnistelemässä ja vuosittain toistuvia seremonioita seurailee myös tuttu viisikko. Nopsasti mietittynä ei ihan heti siltä vaikuta, että joulu Fernfieldissä ja muualla maailmassa olisi hirmuisesti uhattuna, mutta laulukuoroon ja koristeluihin osallistuvien vähäinen määrä siitä saattaa vihjailla, kuten myös pentujen jutustelutkin. Budderball (äänenä Josh Flitter), Buddha (äänenä Field Cate), B-Dawg (äänenä Skyler Gisondo), Rosebud (äänenä Liliana Mumy) ja Mudbud (äänenä Ty Panitz) puhelevat, ettei uskoa oikeaan Santa Pawsiin juuri löydy. Eiköhän se ole ihan oma isäkoira, joka siellä valepuvussa joulukoiran hommia hoitaa. Lahjoja on silti tietysti kiva saada, eikä sitä puolta joulussa ainakaan kovin kyseenalaisteta tai vastusteta. Vaan noinkohan vain epäitsekkyys, välittäminen ja hyvät teot olisi myös syytä muistaa ja sydämeen sytyttää polte näihin materiatarpeiden ohella...?


Joulupukin ja koirakaverin huoli lienee siis ihan oikeutettu ja asiat ovat kääntymässä surkeampaan suuntaan, sillä Puppy Paws hipsaisee jääluolaan ja esittää toiveensa suurelle kristallille. Koko joulu saisi kadota pois vastuineen sekä velvollisuuksineen ja tilalle mielellään huoletonta sekä iloisen riehakasta pentuelämää, kiitos! Pajan puolella pukki selailee suuria nimikirjojaan ja joutuu toteamaan, että vuosi vuodelta tuhmureiden osuus vain kasvaa kasvamistaan. Näiden kansien välistä sattuu löytymään myös tuttuja koiranaamoja, eli kenties Fernfieldin viisikollakin voisi olla pikkuisen parannettavaa. No, Puppy Paws ei näe näitä kirjassa listattuja kolttosia niinkään paheksuttavina, vaan ennemmin kiinnostuu varsin elämäniloiseksi kuvaillun pentuporukan seurasta. Sepä on juuri sellaista hauvailua, mitä hän itse haikailee, joten seuraava askel jouluvastuun välttelyssä voisi olla erään Budderballin jälijittäminen. Pitäisi vain päästä vaihtamaan maisemia, mihin tarjoutuu mahdollisuus, koska Elin taianomainen postiauto hakee joulukirjeitä sieltäkin suunnalta.

Nuoren koiran toive osoittautuu melkeinpä heti varsin vaaralliseksi Joulumaailman kannalta, sillä pari hetkosta myöhemmin kristallista murenee jo suuria kimpaleita, mikä taas posauttaa pajasta voimavirrat pois. Pukkikin joutuu jälleen toteamaan synkän ennusteen, eli tällä tahdilla koko värikäs valtakunta on mennyttä. Puppy Pawsin taas pääsee matkoilleen muiden murehtiessa tulevaisuutta ja viiletellessään Fernfieldissä, toteuttaa kaulapantaan kiinnitetty pikkuinen kristalli puoliautomaattisesti joulutaian levitystä. Vieraan pennun kannalta on hiukan huonompi homma, että paikkakunnalla liikkuu rankkuri (Christopher Lloyd), joka tarkasti tahtoo jokaisen omilla teillään vilistävän hauvan napata. Onnekseen Puppy Paws ei heti haaviin päädy, vaan lähtee jäljittämään pentuviisikkoa, johon tahtoo liittyä ja ennen pitkää Budderball sisaruksineen löytyykin. Joukkio saa tietenkin omat kommelluksensa aikaan, mutta väistämättä neuvokas koirannappaaja onnistuu yrityksessään, vaan noinkohan se loppujen lopuksi ihan surkeaksi käänteeksi osoittautuu? Joulumaan suuri jääpuikko jatkaa sulamistaan ja pitäisi saada pentu takaisin kotiin osaltaan jouluhenkeä nostattamaan ja paikkansa ottamaan, vaan sehän ei olekaan aivan yksinkertaista. Joulupukki luottokoiransa kanssa ovat jo niinkin uupuneita, että etsintäreissu Fernfieldiin määräytyy Elin ja Eddyn hommaksi. Kiiturin tankissakin alkaa joulutaika varsin vähissä olla, mutta pakkohan se on lähteä yrittämään, olisiko joulu vielä pelastettavissa ja palautettavissa ihmisten sydämiin?



Itsehän onnistuin katsomaan näitä Disneyn jouluisia koirasatuja vähän nurinkurisessa järjestyksessä, koska Santa Buddies on kuitenkin tavallaan esiosa myöhemmille Santa Paws -elokuville, joista itse taas aloittelin. The Search for Santa Paws ilmestyi osittain saman tekijäporukan toimesta jo seuraavana vuonna eli 2010, eikä sen jatko-osaa tarvinnut pitkään vartoilla, koska jo 2012 oli Santa Paws 2: The Santa Pups katsojien ihmeteltävänä. Omalla kohdalla jälkimmäinen pääsi ilahduttamaan vasta parisen viikkoa sitten, mutta onpahan ainakin hyvin muistissa. Tavallaan kaikki kolme mainittua teosta kuuluvat samaan elokuvauniversumiin, mutta niissä kuitenkin on havaittavissa sen verran selittämättömiä erojakin, ettei Santa Buddies omassa mielessä nytkähdä ihan suoraksi edeltäjäksi parille myöhemmälle joulukoirailulle. Erityisesti Pohjoisnavan Joulumaailma säilyy sinänsä samanlaisena osien välillä ja esimerkiksi vaikkapa Eli esiintyy kaikissa kolmessa Woodburnin näyttelemänä, mutta sitten taas joulupukin saappaissa kävelee jokaisessa osassa eri tyyppi. Siihen liittyen sanoisinkin, etteivät pukkivalinnat ole mielestäni tässä kolmikossa menneet ihan putkeen, koska jokainen vaikuttaa huonolla tavalla jäykältä tapaukselta ja muoviselta, eikä ilossakaan ole mitään muistiin takertuvaa aitoutta havaittavissa.

Sehän ei vielä kuvioita pienessä päässä sotke, jos jokunen näyttelijä vaihtuu, mutta mitä tulee Santa Pawsiin itseensä, niin asetelma onkin pikkuisen pulmallisempi, koska tässä ensimmäisessä tarinassa hauvalla on jo pentu paimennettavanaan, mitä ei seuraavassa osassa taas olekaan, vaan siinähän oikeastaan pukki vasta saa seurakseen Santa Pawsin, joka Joulumaailman yhteisellä toivomuksella herätetään pehmolelukoirasta ihka-aidoksi hauveliksi. Voisikin siis järjestellä näitä niin, että The Search for Santa Paws sijoittuisi ajassa varhaisemmille vaiheille kuin Santa Buddies. Vaikka osaset kääntäisi näinkin päin, niin eihän sekään vielä eheää jatkumoa muodosta, mitä joulukoirien sukuun tulee, sillä Santa Paws 2 taas alkaa tilanteesta, jossa jouluinen koirasankari on löytänyt itselleen puolison ja pentuja syntyykin yhden sijaan neljä. Santa Buddies ei siis tähänkään saumatta sovi, koska menosta uupuu äitikoira ja kolmisen kappaletta sisaria.



No, eihän tämä pienoinen yhteensopimattomuus mitään suurempaa sekaannusta aikaan saa tai nostattele elokuvanautinnon estäviä harmistuksen puuskia. Selittelenpä ja sössöttelenpä vain, että mieltäisin tilanteen ennemmin siten, että Santa Buddies on tavallaan otettu kahdessa joulukoiran nimellä liikkuvassa tarinassa uusintakäsittelyyn. Esiosan pääajatukset on jaettu näissä puoliksi ja vähän viilaillen niitä tutkailtu toistamiseen pienoisilla lisäyksillä kylläkin. Kun näin jälkikäteen näkee tämän avauksen, niin tekee taas mieli ihmetellä vähän sitä, miten innokkaina ohjaaja-kirjoittaja Robert Vince kumppaneineen on ollut omia ideoitaan kierrättämässä, ja vielä noinkin nopealla aikataululla. Jos sattuisi katsomaan kaikki kolme elokuvaa peräkkäin, niin tällainen toiminta pistelisi varmaan vieläkin näkyvämmin silmiin, mutta itsellä on yhden osan suhteen suunnilleen pari vuotta väliä, eivätkä siten kaikki ideakierrätykset niin kirkkaasti välkehdi.

Jos parin vuoden taakse muistelisin ensimmäistä joulukoirailua, niin yhtenä merkittävänä yhdistävänä tekijänä tulee mieleen orpojen tai hylättyjen pienokaisten ahdinko ja jokseenkin onneton joulun odottelu kolkoissa puitteissa. The Search for Santa Paws laittaa lapsukaiset tummilla sävyillä maalattuun ja muutenkin ankeaan orpokotiin, jossa joulukoristeet ja leikkikalut laitetaan lämmityslinjastolle liekehtimään ja kuri on kovaa sekä julmaakin. Ajatusta on ilmeisesti jalostettu tästä Puppy Pawsin seikkailusta ja yleistä ilkeilyä viety kärjistetysti tuikeampaan suuntaan. Santa Buddies nimittäin esittelee Lloydin näyttelemän vähäsanaisen ja synkeähkön rankkurin, jonka vihjaileva nimi Cruge ja kaverin mukana seuraava musiikki ovat kehittelemässä mielikuvaa julmistelevasta nappaajasta. Eihän pentujen elo ja olot Crugen häkeissä erityisen riemukasta ole, mutta onneksi pahistelutouhu jätetään tarkoituksella puolitiehen, eikä Crugen ansiolistaa aleta millään hirmutöillä raskauttamaan. Ajatuksena lienee ennemmin lähteä hakemaan sitä hukattua jouluhenkeä nuorena haavoittuneen, vuosien turruttaman sekä murentaman sydämen eheytymisen kautta. Ideoista omaperäisin ei tämä tietysti ole, mutta minusta tällaiset käänteet sopivat herttaisuutta hakevaan jouluelokuvaan paljon paremmin kuin uuvuttavaksi käyvä keskinkertainen vääntö tusinapahisten kanssa, eli siitä ainakin pientä kiitosta tekijöille. The Search for Santa Paws taas vie orpoparkojen kiusaamisen pidemmälle ja etsii ratkaisunsa toista kautta, mikä ei samalla tavalla ole värähtelemässä anteeksiannon tai hyvien töiden tuoman ilon suuntaan. Minusta Santa Buddies hoitaakin omat lankansa pakettiin tässä suhteessa tyylikkäämmin ja ennen kaikkea tunteikkaammin, vaikka eihän siinäkään mitään kyynelten suurputouksia olla synnyttelemässä.



Siinä missä The Search for Santa Paws otti käsittelyyn esiosan orvot ja synkeämmät sävyt, niin Santa Paws 2: The Santa Pups päätyi nappaamaan pentuporukan tuoman riehakkaamman puolen ollen edeltäjäänsä selvästi kepeämpi. Esiosassa nämä taas yritetään vähän töksähdellenkin yhdistellä. Kaikissa kolmessahan joulun ylle asettuu vakava uhka, mutta minusta Santa Buddies ja Santa Paws 2 muistuttavat kuitenkin eniten toisiaan, koska mukana tosiaan on hurjaa vauhtia sulava suuri kristalli ja yleensäkin suora toive koko joulun katoamisesta maan päältä. Santa Buddies tosin tarkkailee enemmän tämän harkitsemattoman pyynnön seurauksia Joulumaailman puolella, kun taas Santa Paws 2 lähtee jalostamaan ajatusta pidemmälle ja jälleen on kärjistykset käytössä, kun ihmetellään millaisia muutoksia jouluhengen häipyminen saa ihmisten sydämissä aikaan. Jos kerran on pitänyt samoja perusajatuksia lähteä kierrättämään, niin onhan se ainakin hyvä, että niihin on yritetty vähän uuttakin puhtia puhkua.


Esiosassa joulua pelastamaan lähtee tosiaan Eli koirakavereineen, kun taas myöhemmissä osissa sama urakka sysätään ensin joulupukin ja luottohauvan tehtäväksi ja uusimmassa joulumuorin sekä penturyhmän asiaksi. Eli tosin joukkoineen rientää näissäkin apuun, eli sellainenkin toistuva kuvio voidaan listan jatkoksi raapustella. Joutuupa Eli ensimmäisellä retkellään puolivahingossa tonttuhommiin, mikä toistetaan tavallaan, kun myöhemmin joulupukki löytää töitä tavaratalosta ja joulumuori taas lastenvahtina. Haluanpa siis sanoa, että osittain kolmikon suhteen pätee se, että jos Santa Buddies on katseltu, niin pari seuraajaakin tulee tietyiltä kohdin tutuksi siinä samalla. No, ovathan nämä toistot ja kierrättelevät kehittelyt kai niitä jatko-osien ihan yleisiä syntejä, mutta itse en ainakaan suosittelisi kyhäilemään näistä elokuvista mitään yhtäjaksoista maratonia, koska puuduttavuus voipi viedä voiton.

Jokaista jouluista koitosta yhdistää myös taipumus lauleluun, mutta esiosassa mennään siinä mielessä vielä niukahkolla linjalla. Joulupukin värikäs ja iloinen valtakunta tosin esitellään musiikin ja laulun avulla, mutta sitten tuleekin taukoa ja oikeastaan vasta viimeisellä kolmanneksella aletaan intoutua enemmän joululauluja tulkitsemaan. Joulukoiran parissa myöhemmässä seikkailussa nähdään Kaitlyn Maher pääosissa ihmishahmojen joukossa, mutta esiosassa häntä kuullaan ääniroolissa Tiny-pentuna (Pikkis). Pääseehän Maher tässäkin haikean, vaikkakin samalla toiveikkaan laulun esittämään, mutta seuraaviin elokuviin verrattuna hetki parrasvaloissa jää lyhyeksi. Santa Buddies ei yleisestikään pärjää laulujen määrässä tai näyttävyydessä seuraajilleen, joissa kehitellään kekseliäitäkin musikaalinumeroita. Samanlaista riemua ei siis musiikkitarjonnasta saa irti, mutta myöhempien osien plussaksi merkittäköön, että lähdettiin tältä pohjalta menoa paisuttelemaan ja ihmisille iloa lauluilla luomaan.



Mitä tulee pentujengin omiin kahteen aiempaan katselemaani seikkailuun, niin siinä suhteessa näkisin selvää eroa. Sekä Air Buddies että Snow Buddies pitävät mielestäni koiraviikarien viisikon alusta loppuun päähahmoina, mutta jouluinen neljäs osa tarjoaa ennemmin sivurooleja nimikkoryhmälle. Etenkin ensimmäisellä kolmanneksella ei paljoakaan ehditä kurkkimaan vallattomien hauvojen kujeita, kun mureneva joulu vie päähuomion. No, kunhan Puppy Paws ehtii Fernfieldiin, niin alkavat kaveruksetkin enemmän kuvissa vilahdella ja saadaan sitä elokuvasarjan aiemmista osista tuttua temmellystä mukaan menoon. Sisarukset pääsevät kiinnostuneelle vieraalleen esittelemään omaa pentuelämäänsä ja uusi tuttavuus tuo toki omatkin toikkarointinsa leikkeihin. Jopa siinä määrin, että viisikon keskuudessa pientä närääkin nousee toisen aiheutellessa lisäharmeja. Ennen kuin vieras mellastaja päätetään potkia pois porukasta, niin viisaus löytyy Buddhan kautta ja ymmärretään katsella tilannetta Puppy Pawsin silmien kautta. Samalla itselle avautuu uusia mahdollisuuksia ja haasteita, joissa saattaa olla käyttöä vaikkapa Alaskassa hankituille rekitaidoille...

Omalla listalla seikkailu Alaskassa onkin pentujengin osalta reippaampaa rientoa ja yleisesti huvittavampaa ihmeteltävää kuin sisarusviisikon kamppailut joulun turvaamiseksi. Onhan edelleen mukana hassua ja hupsuilevaa jekkuilua, mutta varsinaiseen joulusatuun nämä keppostelut eivät niinkään saumatta sulaudu, vaan alun jälkeen pentutemmellys vaikuttaakin vähän pakkopullalta ja edellisten osien velvoittamalta. Niin tarkoin korvin en ole hauvaheppusten sanailua ja näsäviisastelua parin edeltäjän kohdalla kuunnellut, että voisin ulkomuistista nypätä konkreettisia esimerkkejä, mutta silti väittäisin pentujen hölöttelevän vähän tympäisevämmin jouluisessa koitoksessaan. Ainakin tuntuu siltä, että särmikästä sanailua on haluttu lisätä aiempiin verrattuna, mikä kirjautuu niiden tökkivien seikkojen sekaan. Voihan olla, ettei tilanne osien välillä oikeasti suuremmin eroa tässä suhteessa ja koko juttu on lähinnä katsojan päässä. Joka tapauksessa vitsinvääntö ei vieläkään ärsytyskynnyksen yli kiipustele, joten sen suurempaa surkua, murhetta tai murinaa tästä ei tarvitse lähteä kiehuttamaan.



Toisaalta, jos pentujengin myöhemmissä seikkailuissa painotetaan enemmän keskinkertaista kuittailua, niin katseluinto vähenee, ja niitähän tosiaan olisi vielä neljä näkemättä. Myös vuonna 2009 ilmestynyt Space Buddies menee elokuvasarjassa järjestyksessä edelle kolmanneksi, koska julkaisupäivä on merkitty helmikuulle, kun taas Santa Buddies päätyi kauppoihin saman vuoden marraskuussa. Avaruusseikkailu saattaa jäädä katsomatta, vaikka rakettimatkat sinänsä kiinnostavat, mutta eipä juurikaan tällaiseen toisluokkaiseen hassutteluun yhdistettynä. Vuoden 2011 Spooky Buddies on suunnilleen samaa sarjaa ennakko-oletuksissa, eli kummitustaloelokuvia katson erittäin mielelläni, mutta tähän koiramaisen kepeään konseptiin sulautettuna hohto hiipunee ja oletettavasti kauhukuvastollakin kovin kiltisti hassutellaan. 2012 ilmestynyt aarrejahti Treasure Buddies tulee luultavasti ostettua, sillä omassa mielessä tyyppien touhuilu sopii luontevammin tällaiseen koitokseen ja kenties Alaskan tapaan saadaan taustoistakin lisäplussia. Elokuvasarjan toistaiseksi viimeinen osa Super Buddies ei oikeastaan herättele minkäänlaisia katseluhaluja. Supersankarointeja tulee kyllä silloin tällöin katseltua, mutta kuten avaruus- ja kauhujuttujenkin suhteen, niin sävy on yleensä vähän vakavampi. Lisäksi kaikkien näiden näkemättömien kohdalla IMDB:n pistekeskiarvot ovat kohtalaisen kehnot, joten senkin perusteella voinee olettaa, ettei luvassa liene mitään perhehupailujen parhautta.



Juurikaan huikeammilla pisteillä ei Santa Buddies pääse kehuskelemaan, mutta onpahan hieman noita mainittuja edellä kuitenkin. Omasta mielestäni Santa Buddies toimiikin paremmin joulusatuna kuin varsinaisena Buddies-seikkailuna. Visuaalisesti elokuva napsahtaa melkoisen mukavasti samaan maailmaan Santa Paws -elokuvien kanssa, vaikkakin väitän samalla, että noissa uudemmissa elokuvissa tehostepuoli hoidetaan pykälää paremmin. Pienoista kökköisyyttä kuvastossa on siis nähtävissä, mutta esimerkiksi Joulumaailman värikäs satumaisuus paikkailee edelleen. Jouluinen touhuilu ei tietenkään Pohjoisnavalle rajoitu, vaan Fernfieldissa myös väkerrellään pienimuotoisemmin, kun taas laajempi lahjakiertue vie katsojan ympäri maailmaa koteihin kurkkimaan. Sinänsä siis ihan perinteistä katseltavaa jouluelokuvan puitteissa ja tietyt hetket ovat melkeinpä pakollista toistettavaa elokuvasta toiseen, vaan enpä niistäkään jaksa isommin napista. Disney on kieltämättä ollut luomassa huomattavasti hulppeampia taikamaailmoja, mutta onhan näissäkin yritystä ja iloa silmäpareille saadaan aikaiseksi.


Joulun joutuessa vaaraan tulee väistämättä kuviin sen hengen hiipuminen ja koko juhlistelun muuttuminen vähän vastenmieliseksikin suorittamiseksi, jota viedään väsynein rutiinein läpi, vaikkei paljoakaan kiinnostaisi. Santa Buddies ei muilta kiireiltään ja lyhyen kestonkaan takia oikein kerkeä kunnolla pureutumaan näihin puoliin, mutta saapa kuitenkin katsomon puolella miettimään, että miten isolla ihmisjoukolla mahtaakaan joulun ilot, riemut ja sydämelliset tuntemukset jäädä pakollisen puurtamisen ja siitä kumpuavan stressin jalkoihin? Etenkin, jos joulu perinteineen ei syystä tai toisesta olekaan omaa sydäntä lähellä, mutta jokavuotinen hulina lukuisine vierailuineen, valmisteluineen ja lahjahankintoineen pitäisi siitä huolimatta hoitaa kunnolla. Perinteiden rikkominen taas saattaa synnyttää syyllisyyttä, jos vaikka muut perheenjäsenet tahtoisivat jatkaa samaan malliin. Eipä sillä, että itseäni isommin lähestyvät juhlapyhät ahdistaisivat, mutta tupsahtihan näitäkin mietteitä mieleen elokuvaa katsellessa, mihin saattaa liittyä jokunen päivä sitten silmiin sattunut lehtijuttu, jossa juurikin näitä pulmia pyöritellään. Siinä haastateltu henkilö kokeekin huomattavasti helpottuneensa saadessaan taukoa aiempien vuosien jouluhulinaan. Kaikki eivät tietenkään joulukiireiden ja vaatimusten vuoksi ole hermoraunioiden rajamaille päätymässä tai vilskeistäkään valmistelua karttelemassa, mutta kuten jutussa jutellaan, niin joillekin hengähdyshetki ja pakottavilta tuntuvien perinteiden muuttaminen voi olla tarpeen:

"Kymmenen vuoden ajan he matkustivat miehen tuntien ajomatkan päässä sijaitsevaan lapsuudenkotiin. Tätä reissua edelsivät mittavat valmistelut aina joululahjojen ostosta ja paketoinnista ruokien ja juomien hankkimiseen.

- Stressimittarini vilkkui punaisella jo ennen kotiovesta astumistani. Mutta perinteitähän kuuluu noudattaa, eikö vain?

40-vuotiaana Veronica kuitenkin myönsi itselleen, että tämä jouluperinne aiheutti hänessä vain uupumusta. Hän kaipasi rauhaa ja mukavuutta ylitse kaiken muun.

- Olin kuullut ihanasta vanhasta hotellista, joka oli juuri remontoitu. Huomasin, että jouluna huoneiden hinnat romahtivat. Aloin haaveilla siitä, että viettäisin joulun mieheni ja 5-vuotiaan lapseni kanssa tunnelmallisessa huoneessa samalla kun muut huolehtivat ruoanlaitosta ja jouluun liittyvistä yksityiskohdista."

"Perhe on nyt viettänyt neljä joulua samassa hotellissa.

- Tiedän, että jokaisen mielestä tämä ei kuulosta ihanalta, sillä jotkut nauttivat joulusta perhejuhlana. Iloitsen sellaisten ihmisten puolesta, mutta luen vuosittain lukemattomia Facebook-viestejä naisilta, jotka lähtevät joulunvietosta sukunsa luota itku kurkussaan, Veronica huomauttaa.

Tämän vuoksi hän haluaakin kertoa omasta joulunvietosta ja muistuttaa, että vanhoja perinteitä voi korvata uusilla ja että jokaisella perheellä tulisi olla mahdollisuus tähän.

Veronican mukaan perheen uusi, oma perinne on antanut heille vahvemmin oman yhteisen identiteetin. Se on antanut äidille myös mahdollisuuden hengähtää tavalla, joka ei aiemmin ollut mahdollista."

Silloin tällöin tulee mieleen, että erityisesti tällaiset lahjojen ja valmistelujen liepeillä pyörivät jouluelokuvat ovat osaltaan tuputtamassa suorituskeskeisyyttä, materianpaljoutta ja ajatusta siitä, että on pakko tehdä sitä, tätä ja vielä tuotakin ennen kuin voi "rauhoittua" nautiskelemaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ihanne olisi jokin pelkistetty versio, jossa lapsille käpylehmät kätöseen ja sitten lötköttelemään, mutta eipä jokin useampaan viikkoon venähtävä uuvuttava punnerrus juuri houkuttelevammalta kuulosta. Siksi tykkäilen, että näihin vähän kimaltavaisempiinkin juhlakauden elokuviin yritetään sisällyttää hyväntahtoista sanomaa ja onnea, joka ei niinkään ole riippuvainen pakettivuoren korkeudesta tai joulupöydän kilomäärästä. Miksikään mestariteokseksi Santa Buddies ei ole nousemassa särkyneitä sydämiä parannellessaan, mutta onhan se ainakin ajatuksena liikuttavaa seurattavaa ja jälleen niitä myönteisiä mietteitä päässä pyörii, kun hahmot joutuvat elämässä tehtäviä valintoja pohtimaan ja yhdessä niitä ratkaisuja sekä sovintoja etsimään. Kun en vielä ole ylivoimaisen pahasti päässyt kyynistymään, niin ei tee mieli murista siitäkään, että pienemmätkin sydänten liikahtelut saattavat olla alkusysäys kohti suurempaa onnea ja vähästä se toiveikkuuskin voi nousta rohkeasti unelmia tavoittelemaan. Lopputulos voisi toki olla elokuvaelämyksenä liikuttavampikin, mutta siitä huolimatta Santa Buddies on mielestäni ihan kiva ja kelvollinen lähettiläs jouluhengen hilpeyttämiseen kahden seuraajansa tapaan. Eri asia sitten onkin kannattaako näitä kaikkia kolmea käsiteltyä teosta katsella. Riippuu paljon siitä, miten avoin on hömppäiselle joulusatuilulle kera koirasöpöstelyn. Itse olen samankaltaisuuksista huolimatta löytänyt jokaisesta osasta niitä hyviä puolia enemmän kuin tympäiseviä tai rasittavia seikkoja.



Santa Buddies: The Legend of Santa Paws (2009) (IMDB)

Näyttää tämä jouluinen elokuvaurakka tempoilevan tummemmista tunnelmista herttaisuuksiin ja taas takaisin juhlakauden pimeälle puolelle, mutta näinpä meno pysyy virkeän vaihtelevana. Jälleen tätä hiukkasen tuikeampaa huumoria tarjoillaan pääasiassa kotimaisten tekijöiden voimin, sillä kuukauden edellinen himmeämpi joulukyhäelmä Joulubileet on myös suomalaista tuotantoa. Siinä tosin ei niinkään lähdetä jouluisia legendoja uudella tulkinnalla käsittelemään, vaan keskellä kesää keskitytään juhlapuoleen. Näiden kahden koitoksen väliin tuli sujautettua sitä hempeämpää söpöstelyä pentujengin voimin, eli Santa Buddies: The Legend of Santa Paws, jonka esittelemä pukin pohjoinen Joulumaailma on huomattavasti hilpeämpi paikka kuin Jalmari Helanderin ja kumppanien visioima vastine. Luulenpa, että aattoajan lähestyessä nämä hirmuisemmat hurjistelut alkavat vähitellen livahtaa ohjelmistossa taka-alalle ja suloisemmat seikkailut tunkevat tilalle. Tosin eipä sitä voi varmaksi sanoa, jos vaikka yläkerrassa vinksahtaa siihen tapaan, että koristeiden, kauniiden laulujen ja lahjojen sijaan katsomossa kaivataankin jotakin armotonta tuhonlähettilästä tylyjä terveisiään tuomaan. Tiedä vaikka eräs John McClane kävisi ne vihoviimeiset jippikaijee-jouluheipat juhlapyhille heittämässä kera armottoman höykytyksen ja vimmaisten tulinäytösten!


Tässä vaiheessa rankasti räjähtelevien pilvenpiirtäjien ja kansainvälisten terroristien sijaan Korvatunturi kutsuu, mikä vie katsojan Napapiirin viileämmälle puolelle sekä samalla itäiseen Lappiin aivan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan. Vaikka vähän syrjäisemmille ja vähäväkisemmille seuduille siirrytäänkin, niin tämähän ei vielä hiljaisia tai rauhallisia talvipäiviä takaa. Oikeastaan yhdellä ja toisellakin on mielessä kovaäänisempiä suunnitelmia juuri käynnistyneen joulukuun ajalle, mikä tarkoittaa, että erämaassa kajahtelee komeasti räjähdyspanosten jyrinä, kun suurta ja ikiaikaista kivimassaa väkivalloin revitään pois tieltä. Näiden puuhien parissa hääräilee Korvatunturin huipulle tukikohtansa pystytellyt kansainvälinen kaivosyhtiö, joka ei taida niinkään olla tavallisessa arvometallijahdissa, vaan hankkeen johtajalla on paljonkin poikkeava päämäärä. Työntekijöille tai kenttäjohdollekaan asiasta ei ilmeisesti ole tarkemmin tiedoteltu ja salaperäisyyden sumu arvoitusten yllä leijuu.

Rileyn (Per Christian Ellefsen) toimistoon rientääkin porauksesta vastaava Greene (Jonathan Hutchings) varsin tohkeissaan ja selittelee, että ollaan päästy jo yli 400 metrin syvyyteen ja viimeisin näyte on melko outo ollakseen peräisin jättimäisen kivikasan sydämestä. Riley ei kuitenkaan isommin yllättyneeltä vaikuta kuullessaan, että vastaan on tullut sahanpurua sekä puulastuja, eikä miekkosta sekään tuntuvammin hetkauta, että näistä koostuvan kerroksen korkeus saattaa olla jopa 20 metriä. Kyllähän sitä sellaisia lastukammioita jokaisessa tunturissa saattaa olla, vaiko-vai...? Tuskinpa sentään ja Riley suostuu vähän tietojaan raottelemaan Greenelle kertoen, että kyseinen kivikasa on paljon muutakin kuin tavallinen tunturi, sillä se kätkee sisäänsä Lapin synkän ja vuosisatoja sitten kuopatun salaisuuden. Melkeinpä puoleen kilometriin huipuillaan kurottava muodostelma onkin oikeasti valtava alkukantainen pakastin ja vielä pitäisi päästä pikkuisen syvemmälle, että sen sisältö saataisiin esille.



Ennen jatkamista Riley päättää lätkäistä porukalleen uudet turvamääräykset noudatettaviksi, eivätkä ne ihan normaalin kaivostyömaan ohjeistusta taida noudatella. Kieltolistalle on kirjailtu juopottelu, tupakointi, kiroilu, maleksiminen, kirmailu ja kinastelukin, mikä laittaa Greenen hiukan miettimään, että mitäköhän pilaa tässä kehitellään, mutta Riley vakavana vakuuttelee, ettei kyseessä mikään vitsi ole, vaan totinen tosipaikka. Hankkeen johtomiehelle kyseessä on paljon muutakin kuin vain tavanomainen kaivaus, sillä lapsuuteen saakka juontavaa unelmaa ollaan tavoittelemassa. Sen täyttymisen lähestyessä onkin hyvä pitää huipulla pönöttäen porukalle juhlava motivaatiopuhe. Riley kailottaa tovereilleen, että parhaillaan seisotaan pyhän haudan päällä ja sitä ovat saamelaiset aikoinaan vuosisatoja rakentaneet ja nyt on tullut ryöväysretken hetki. Kalenteri näyttää joulukuun ensimmäistä, joten on sellaiset 24 päivää aikaa hoitaa suunnitelma loppuunsa. Parasta siis alkaa posauttelemaan!

Näitä Rileyn juhlavia julistuksia ovat livahtaneet kuulostelemaan kaverukset Pietari (Onni Tommila) ja Juuso (Ilmari Järvenpää). Erityisesti nuorempaa Pietaria Rileyn aikomukset häiritsevät enemmänkin, mutta Juuso lähinnä naureskelee kaverinsa pukkipuheille todeten tämän olevan vielä melkoisen keskenkasvuinen. Juuson mielestä joulupukki on pelkkää satua pienille hyväuskoisille lapsille, mutta kuten Riley, niin eipä Pietarikaan ole sitä selitystä nielaisemassa. Tunturin huipulla aloitetaan rankemmat räjäyttelyt ja Pietari taas alkaa perehtyä syvemmin joulupukkilegendaan, mikä käsittää vähän muutakin kuin amerikkalaisen näkemyksen punapukuisesta ja iloisesta lahjojen tuojasta. Vanhemman kirjallisuuden kautta alkaa avautua räikeästi erilainen kuva, jossa joulupukki onkin paljon pelottavampi hahmo kuin vain kiltti ja hyväntahtoinen jouluvieras.



Pietarin opiskellessa ahkerasti, vilistelee kalenteri jo aattoa edeltään päivään ja nuori sankari tietää, että toimiakin pitäisi, mutta miten? Ehkä pitäisi käydä kysäisemässä neuvoja Rauno-isältä (Jorma Tommila), joka pihalla sattuukin veistelemään seipäitä sudenkuopan pohjalle pystytettäväksi, eli vähän tylyjen ja samalla laittomienkin ansaviritelmien tekemisestä löytyy lähipiiristä kokemusta. Edellisen yönkin Pietari on yrittänyt vahtia ikkunansa edessä, mutta niin vain väsy vienyt jossakin vaiheessa voiton ja valpas tarkkailija torkahtanut kesken vahtivuoron. Joku kummallinen menijä onkin tämän yöllisen uuvahtamisen hyödyntänyt, sillä pojan ikkunan eteen on ilmaantunut outoja uusia jälkiä, ja sattuupa huone sijaitsemaan talon toisessa kerroksessa, eli eipä oikein voi uskotella, että joku satunnainen hiippari olisi muuten vain ohi kulkenut. Rauno ei vain tunnu olevan kovin kiinnostunut jalanjälkihavainnoista katolla, jos yleensä koko tarinaa uskookaan, vaan on huomattavasti huolestuneempi lähiseuduilla vaeltavista susista, joiden varalle seiväskuoppakin on kaivettu.

Vaikka joulupyhät ovat jo käytännössä yhden päivän päässä, niin vielä kiireitä riittää, koska isän ja pojan pitäisi muiden kanssa lähteä huolehtimaan poroerotuksen sujumisesta. Ennen kuin työt aitauksella varsinaisesti alkavat, rupatellaan vähän tuttujen kanssa, eikä se ole oikein kellekään paikkakuntalaiselle selvinnyt, mitä kaivosporukka kiivaasti yrittää tunturista esille räjäytellä, mutta on kuitenkin huomattu, että hommat huipulla ovat hiljentyneet. Hetkistä myöhemmin tulee muuta mietittävää ja murhetta, kun odotetun porolauman sijaan saapuukin vain pari yksilöä. Rauno lähtee poikansa sekä Piiparisen (Rauno Juvonen) ja Aimon (Tommi Korpela) kanssa selvittelemään moottorikelkkakyydillä, että mitäköhän ihmettä poroporukalle on sattunut. Taipaleen takana odottelee synkkä ja lohduton näky, koska tarkan laskennan mukaan hangella makaa 433 eläintä hengettöminä. Kyllähän siinä kiukku nousee kaverusten laskiessa, että ainakin 85000 euron kokoinen lovi lompakkoon syntyy silmittömän teurastuksen myötä.



Rauno ja kumppanit päättelevät, että Venäjän puolella operoiva kaivosryhmä on vähintään osavastuussa, koska raja-aitaan on leikattu reikä ja johtopäätökseksi muotoillaan, että itärajan toiselta puolelta on tullut petoja porojen turmioksi. Herrat eivät tosin sitä tiedä, että aitaa on nirhitty Pietarin ja Juuson toimesta, jotka ovat luvatta vakoilupuuhiinsa livahtaneet sitä kautta. Raunolla kiehuu sen verran, että aikomuksena olisi räväkästi painella rajan toiselle puolelle pikkuisen näistä sattumuksista sanailemaan ja voisihan sitä vakuudeksi tassuun pyssynkin napata. Kaikki eivät ajatusta erityisen erinomaisena pidä, koska rajavartijoilla saattaa myös olla herkkyyttä liipasinsormissa, jolloin luvaton säntäys vieraan vallan alueelle voisi olla viimeinen reissu. Sinnehän sitä silti painellaan, vaikka Pietarilla on aivan toisenlainen teoria tapahtuneesta. Hän ei kuitenkaan uskalla vakoiluista paljoa puhella, koska Juuson mukaan olisi parempi pitää suu supussa näistä menemisistä.

Ilta jo ehtii pimenemään joukon ehtiessä tunturin huipulle. Näyttää myös siltä, ettei päästä vastauksia tiukkaan sävyyn tivailemaan, koska asema on täysin hylätty, ja samalla siltä, että lähtöpuuhat on kiirellä hoidettu. Kysymyksiin ei vastaa huipulla ammottava ja oletettavasti satojen metrien syvyyteen avautuva aukko, joten jokseenkin pettynein mielin päivää aletaan päätellä. Raatojen luona jalanjälkiä havainnut Pietari tietää, että kyseessä on vähän vakavampi uhka kuin itärajan takaa luikahtanut susilauma, ja hän päättääkin varautua sekä varustautua kunnolla tulevaan taistoon. Kotikutoinen haarniska teippaillaan kasaan ja näkeepä hän tarpeelliseksi Juusoakin koittavasta kurimuksesta varoitella, mutta eipä tämä vain suostu sanaakaan uskomaan, vaan toteaa Pietarin olevan uskomattoman lapsellinen tapaus juttuineen. Vaikka Pietari miten yrittäisi sitä jouluaattoa estellä ja kalenterin viimeisen luukunkin kiinni niitata, niin kyllähän se sieltä ajallaan saapuu. Tällä kerralla se saattaakin olla vielä erityisen ikimuistoinen joulupukkeineen...



Vaikka tarinan hahmoille tämä joulu olisikin sellainen, ettei ihan noin vain ole mielestä haalistumassa ja hiipumassa, niin katsomon puolella en ainakaan aivan ikimuistoista upeutta päässyt vielä toisella kokeilullakaan kokemaan. Tiiviisti alle 80 minuuttiin paketoidun seikkailun parissa ei aika sinänsä pitkäksi pääse käymään ja onpa aiheessa yksityiskohtineen reilu ropsaus kiinnostavia piirteitä, että hyvinkin mielellään toisenkin katselutuokion elokuvalle suo. Isompi hullaantuminen vain jää uupumaan ja oikeastaan molemmilla yrityksillä on päässyt käymään niin, että omalla kohdalla viimeisen kolmanneksen ote mielenkiintoon ei ole niinkään pitävä. Surkeuteen ei sielläkään sukelleta, mutta vaikka vauhtia ja kierroksia saadaankin lisää suurta finaalia rakennellessa, niin tuntuupa se silti pienoiselta lässähdykseltä, koska minusta aineksia olisi kyllä ollut kekseliäämpäänkin lopetteluun. No, loppurähinöitä seuraavat kohtaukset toki pikkuisen paikkaavat tätä puutetta, eikä Rare Exports mitään ummehtunutta jälkimakua tuottele muutenkaan.


Kyllähän sen ymmärtää, että loppuun halutaan heittää reippaampaa rymistelyä ja tuntumaa vauhdikkaasta toimintaseikkailusta, ja näitä tällaisiakin vipellyksiä arvostavana en ainakaan periaatteesta ratkaisua alkaisi vastustamaan. Vaikuttaa kuitenkin hiukkasen siltä, että kaikenlaiset kekseliäät ja mieltä kivasti kutkuttelevat legendat kääntelyineen sekä vääntelyineen jätetään vähän puolitiehen ja sysätään sivuun. Etenkin ensimmäisellä katselulla jokunen vuosi sitten ihan innollakin odotteli, että mitä Korvatunturin synkkiä salaisuuksia lopussa paljastetaankaan, eivätkä sinänsä villit kirmailut Lapin pimeissä metsissä aivan nousseisiin toiveisiin pystyneet vastaamaan. Ehkei Rare Exports mikään räikein esimerkki ole hukattujen mahdollisuuksien sarjassa, mutta itse kallistuisin näkemykseen, että hyvinkin kiehtovasti pohjusteltu tarina laitetaan pakettiin huomattavasti rajoittuneemmalla mielikuvituksella.

Kaverusten kova ja kylmä kyyti läpi metsien ja tummien taivaiden ei tietenkään täysin tunnelmia tapa, vaan onhan sekin sarjassaan kivaa viiletystä. Kuten varmaan varhaisemmistakin valituksista on tullut ilmi, niin tälle katsojalle kovin pimeät toiminnalliset kuvat eivät suurinta herkkua ole, eikä yöllinen helikopterijahtailu mikään poikkeus valitettavasti ole. Tiedä sitten, ovatko omat katselulaitteet tai levyjulkaisu osasyyllisiä, mutta monet näistä loppupuolen tehostekuvista näyttävät mustaan verhottuina jokseenkin suttuisilta. Kaukana katselukelvottomuudesta edelleen toki ollaan, eikä Helander katsomoon mitään räpellyskuraa ala finaalissa syöttämään ja pääosin tonttujen sekä muiden menijöiden touhuista selkoa saa varsin vähäisellä tihrustelulla. Kyseessä kuitenkin on oikeastaan elokuvan ainoa mittavampi toimintajakso ja samalla käsittääkseni elokuvan suurin yhtämittainen ponnistus tehostepuolella, joten siinä mielessä on hiukkasen surku, etten siitä pysty innokkaammin riemuitsemaan noin elokuvan huipentumana. Onneksi moni muu tuntuu tykkäilevän tästä viimaisesta lentoretkestä enemmän vaikka vimmaisuutta vähäsen uupuisikin.



Muuten tykkäilen erityisesti siitä, että ratkaisun hetkilläkin jotakin pahempaa läpi elokuvan aavistellut Pietari saa viimeisissä koitoksissakin pysyä joukkion suurimpana ja neuvokkaimpana sankarina. Helanderin pari vuotta sitten ilmestyneessä ohjauksessa Big Game nuorempi Tommila pääsee esittämään vähän vastaavan kasvutarinan suurempaan sankaruuteen, vaikka kenties siinä haaste on vieläkin valtavampi, koska vastassa on raskaasti aseistautunut terroristijoukko ja hahmon taidot sekä ennen kaikkea itsevarmuus ovat hieman alempana verrattaessa näppärään ja rohkeaan Pietariin. Sekä Oskari vuoristoseikkailussaan että Pietari tonttutaistossaan pääsevät elokuvien rullaillessa näyttämään, että vaikka tilanteet tiukkenevat, niin eipä mene sormi suuhun, eikä heti hiivi pelko päähän ja laita karkuun kirmaamaan. Molemmat nuoret sankarit pääsevät sitä rohkeuttaan tarinoiden loppupuolella esittelemään kylmäpäisyyttä vaativalla huimalla hypyllä.

Mielestäni sekä Big Game että Rare Exports jäävät kumpainenkin kohtalaisen kauas toiminnallisten seikkailujen huipuilta, vaikka kieltämättä korkealla kaahaillaan noin näkymien osalta, mutta siitä huolimatta molemmat ovat viihdyttäviä ja nautittaviakin teoksia, joihin on saatu näyttävimmän melskeen puuttumista paikkailemaan sitä omaperäisempää otetta sankariosastolle. Etenkin Pietari pitkälti omin kätösin tehtyjen taisteluvarusteidensa kanssa on varsin sympaattinen tapaus ja näihin juttuihin liittyvää väkertelyä olisi ihan mieluusti enemmänkin vilkuillut, vaikka kesto siinä samalla olisikin paisunut. Muutenkin on arvostettavaa, että hahmossa painottuu poikamainen puuhastelu, eikä kaverista lähdetä tekemään mitään ylivälkkyä ja näsäviisasta vitsiautomaattia, kuten välillä pyrkimyksenä nuorien seikkailijoiden kohdalla vaikuttaa olevan. Onhan häneen tahdottu ripaus sydämellisyyttäkin laittaa, kun Pietari joutuu käymään kamppailua omatuntonsa kanssa, josta kumpuilee myös puolivälin kohdilla nähtävä kohtalaisen haikea kahdenkeskinen hetki isän kanssa vähäsanaisessa joulupöydässä. Eipä siis mikään toimintasankareista tavanomaisin heppu ja hyvä niin!



Jos muuta porukkaa sanalla ja toisella summailisi, niin mielestäni ihan hyvä ryhmä Raunosta ja kumppaneista kasaan raapaistaan. Vilkkaan Pietarin isä ei oikein saa kiinni siitä, mitä kekseliäs poika oikein puuhailee tai mitä tämän päässä pyörii ja siinäpä sitä saa ihmetellä, että mikäköhän järki on vaikkapa laittanut karhuraudat takkaan tunkemaan. Melkeinpä näpit kavala kapistus haukkailee, mikä tietysti murisuttelee ja löytyyhän niitä äristelijöitä lähipiiristä lisääkin. Aimoa esittävää Korpelaa korpeaa seikka jos toinenkin selvästi läpi elokuvan. Porojen lisäksi muutakin kummallista päänvaivaa on ilmaantunut miekkosen mieltä pahoittamaan, sillä joku valopäinen keppostelija on ilmeisesti napannut hallista parisen sataa perunasäkkiä jättäen potut pötköttämään lattialle ja vienyt mennessään vielä hiustenkuivaajankin. Vähemmästäkin sitä hiiltyy, mutta muiden mukana Aimo pääsee vähän tilejä tasailemaan ja isoimpia höyryjä räjäyttämään taivaalle. Kolmantena matkassa hääräilee Piiparinen, joka on jouluaatolle miettinyt pukkihommia ja niitä tavallaan saakin. Halukkuus pukkitouhuihin kaverilta katoaa varsin epäinhimillisen kohtaamisen myötä, jossa on korva mennä ja mieli järkkyy. Mainitaanpa sekin, että vanhempi Tommila ja Juvonen esiintyivät noin viikko sitten kommentoidussa jouluisessa komediassa Joulubileet melkein 15 vuotta aiemmin. Tuolloinkin kaveruksilla oli kuumottelevat paikat, eikä tämä pukkijahti yhtään sen helpompi haaste ole. Näyttelijöiden suhteen ei tarvitse paljoakaan valitella, vaan tyyppien toilailu ja räväkät loppuratkaisut ovat hauskaa seurailtavaa, eikä hahmoja onneksi vedetä miksikään hehheh-hupiukoiksi, vaan napakkoja tokaisuja viljellään harkiten, ja myönnän kyllä, että joukkoon ainakin muutama hymyilyttävä heitto mahtuu.



Inhimillisempää sankarijoukkiota enemmän kuitenkin katsomossa kiehtovat elokuvan ensimmäisellä puoliskolla harvakseltaan kuvissa vilahtelevat synkemmät joululähettiläät, joiden päähomma ei välttämättä olekaan kauniiden lahjakääröjen ojentelu. Tunnelmia asetellaan tummempaan suuntaan jo alkutekstijakson aikana Pietarin tehdessä tutkimustyötään. Pintaa raaputtelemalla joulupukista paljastuu niitä pelottavampia puolia ja vanhempien kirjojen kuvauksissa on nähtävissä demonimaisiakin piirteitä. Onhan noita muitakin tuikeampia joulutarinoita nähty, joissa pukin puvussa voi hääräillä vaikka minkälainen maaninen murhamies, mutta Helanderien käsikirjoitus kurkkii hiukan tarunomaisempaan suuntaan kuin vain satunnaisen psykopaatin kanssa vääntämiseen. Pietarikin yrittää turhaan kaveriaan vakuutella, että nyt vastassa on ikiaikainen hirmu, joka on aikoinaan houkuteltu jäätyvään järveen ja jonka päälle on vuosisatojen aikana kasattu kokonainen tunturi haudaksi. Jos tämä hirvitys vankilastaan vapautuisi, niin luvassa olisi tuhmureille vitsaa siihen malliin, että veret roiskuisivat ja henget lähtisivät. Näitä juttuja kuunteleekin huulet muikeassa hymyssä mietiskellen, että joopa-joo, siinähän sitä iloista joululegendaa kilteille lapsukaisille.

Itse olisinkin kaivannut vähän enemmänkin tämän julmemman joulupukin vaiheiden ja pyrkimysten tutkailua, mutta käyhän mielessä sekin, että olisiko tällainen sitten helposti nähty siten, että kyseessä olisi vähän vinksahtanut versiointi muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneestä joulupukin syntytarinaan omat vivahteensa tarjoilevasta kotimaisesta elokuvasta Joulutarina? No, eihän sekään välttämättä niin huono homma olisi ollut, koska ovathan nämä kumpainenkin omaperäisiä ja kiinnostavia tulkintoja ympäri maailmaa joulutaikaa levittävästä rakastetustakin hahmosta, eivätkä tosiaan tyydy toistamaan sitä vakiintunutta ja jo vähän tylsäksikin käynyttä kuvaa punavalkoisessa puvussa lahjoja jakelevasta ja hilpeästi hohottelevasta miekkosesta. Vuosi sitten Joulutarina kirvoitti blogissa kovasti kehuja, sillä itse ilahduin ja innostuin siitä, millainen tapahtumien ja sattumien murheellinenkin palapeli myyttisen hahmon taustalle hartaudella ja hellyydellä kasailtiin vieläpä hyvinkin runsaasti lämpöä ja kauneutta huokuvien kuvien kautta. Rare Exports taas tyytyy ennemmin vihjailemaan, mikä arvoituksen takana lopulta odotteleekaan, eikä oikein edes suostu näyttämään senkään vertaa, mitä mieli olisi utelias kurkistamaan. Vaikka aivan täysin tyydyttävää ratkaisua synkkä saaga ei saakaan, niin joka tapauksessa tällainen valtavirrasta poikkeava joulusatu sekaan kelpaa ja väittäisin, että edukseen erottuu. Molemmat näistä saavat toivomaan, että voisihan kotoisia legendoja enemmänkin penkoa fantasiaan kallellaan olevien elokuvien puitteissa.

"Korvatunturi on 486 metriä korkea tunturi Savukosken kunnassa Lapissa, Suomen itärajalla.[1] Se kuuluu UK-puisto-Sompio-Kemihaaran Natura 2000 -luonnonsuojelualueeseen.

Tunturissa on kolme huippua, joista keskimmäisen kautta kulkee Suomen ja Venäjän raja. Itäinen huippu (464 m) on kokonaan Venäjän puolella[2] ja läntinen (411 m) Suomen puolella.[3] Korvatunturi sijaitsee rajavyöhykkeellä, joten siellä liikkumiseen tarvitaan Rajavartiolaitoksen lupa. Korvatunturille johtaa polku entiseltä Kemihaaran rajavartioasemalta, jonne taas pääsee tietä pitkin Tulppiosta. Suomeen 1920–1944 kuuluneen Petsamon itäraja kohti Pohjoista jäämerta alkoi Korvatunturilta, joka oli Tarton rauhasta 1920 talvisodan päättäneeseen Moskovan rauhaan 1940 saakka Suomen itärajan läntisin kohta."

Korvatunturi

Aihe antaa samalla myös tilaisuuden tarkastella ja jaaritella pikkuisen niistä joulupukin väitetyistä kotiseuduistakin. Yleensähän ulkomaisissa näkemyksissä pukki pajoineen kiskaistaan jonnekin Pohjoisnavalle operoimaan, mutta Rare Exports pitää pukin ainakin melkein Suomen puolella, sillä Korvatunturin läheisyyteen tapahtumat sijoitetaan. Yläpuolelta löytyvä linkki tiedottelee myös, että vuonna 1927 Markus Rautio mainitsi samaisen tunturin radion lastenohjelmassa joulupukin kotipaikaksi ja ilmeisesti sittemmin taruja on lähdetty kehittelemään lisää kyseisiin maisemiin. Näitä legendoja on keräilty useammallekin sivustolle ja tässä yhteydessä voisi ainakin yhtä vilkaista, että josko saataisiin taustatietoa siitä, millaisissa maailmankolkissa pukki tonttuineen onkaan ehtinyt asustelemaan.

"Siellä on maa jään ja lumen peitossa ympäri vuoden, puoli vuotta on siellä päivää, toinen puoli yötä. Siellä napaseudulla, jäätikköjen ja lumen keskellä on joulu-ukolla pieni sievä mökki".

Tunturisuden sivustolle onkin koottu Korvatunturia sivuava tietopaketti, josta voinee vähän tähänkin tekstiin ammentaa. Siellä on juttua, että ennen kuin Korvatunturi nimettiin asuinpaikaksi, niin taianomaista pajaa etsivät lapset löysivät pukin milloin mistäkin. Paikka vaihteli ja näistä nimetään Ounasvaara, Vuokatti, Petsamo ja Ruija. Niinkin varhain kuin vuonna 1901 Joululehti laittoi pukin asustelemaan Pohjoisnavan pakkasten keskelle. Vielä varhaisempina aikoina pukki oli majoittunut kuitenkin etelämmäs Turkkiin, eikä sivusto löydä siihen vastausta, milloin ja mikä laittoi miehen muuttamaan viluisemmille seuduille. Lienee kuitenkin selvää, että vuosisatojen kuluessa ahkerasti maailmaa kiertänyt hahmo on ilmeisesti useammassakin majapaikassa viihtynyt, ja välillä tarkkaa sijaintia ei ole lainkaan osattu kertoa, kuten sivustolle lainattu Tähdetär-lehden runo vuodelta 1884 vihjailee:

"Wuosikaudet warmaan Joulupukki makaa

ja walwoo siimeksessä wiitakon; 

Sielt' etsii aarteet, kokoo waraston; 

Hän hywäin lasten ystäwä on wakaa. 

Hän riemuin rientää erämaiden takaa, 

Kun joulukuusi sytytetty on, 

Pysähtyy owen taakse piilohon; 

Kas kummaa mitä hän nyt jakaa!"

Joulupukin vaiheiden selkiyttämistä jatketaan siten, että Sakari Topeliuksen tarinassa Sampo Lappalainen joulupukki jo asui Suomen Lapissa ja sitten viimein tuli Raution vuoro tarkentaa kodiksi Korvatunturi. Samalla selitetään, että Lapin laajat ja miltei autiot alueet hankaline maastoineen toimivat erinomaisena piilopaikkana joulupukin joukkioille ja rakennuksille. 1900-luvun alkupuolen saduissa ei ennen Rautiota tarkempaa paikkaa vahvistettu, vaikkakin eräissä taruissa Haltiotunturista puheltiin joulujoukkojen tukikohtana. Noin kymmenisen vuotta Raution paljastuksen myötä tämä tunturimuodestelma kolmine huippuineen ja suurine kaikki toiveet kuulevine kalliokorvineen alkoi vakiintua pukin kodiksi muidenkin satuseppien jutuissa. Jos vielä palataan runsas vuosikymmen taaksepäin Raution kertomuksesta, eli vuoteen 1915, niin sivuston mukaan Edla Hiillos kuvaili tuolloin teoksessaan Joulupukin telefooni salaperäistä tukikohtaa suuren lumivuoren kätkemäksi kiehtovaksi jäälinnaksi. Pitääkin tulevina jouluina ottaa asiaksi selvitellä, että löytyyköhän vaikkapa vanhemmista kotimaisista elokuvista esimerkiksi Hiilloksen kuvaukseen sopivaa vastinetta pukin päämajalle:

"Joulupukki asuu suuren lumivuoren sisässä. Vuori on hänen linnansa. Siellä on suuren suuri sali, jonka perimmäisessä pohjukassa on revontulien ahjo. Linnaan pääsee suuresta jääovesta. Se hohtaa kuin lyhdyn lasi jo pitkän matkan päähän."

Oikeastaan vieläkin enemmän mielikuvitusta kutkuttelee sivun lopusta löytyvä kuvailu Korvatunturista, joka on napattu sadusta Korvatunturin salaisuus.Tekstiä on sen verran pitkä pötkö, etten lähde kyseistä tarinan aloitusta enää kokonaisuudessaan lainaamaan. Kappaleiden kautta kuitenkin syntyy nopsasti kuva kaukaisesta ja vaikeiden taipaleiden takana odottavasta taikamaailmasta, jota ympäröivät olosuhteet ovat niinkin ankaria, etteivät edes taivaita pitkin liitelevät lintuset sitä noin vain voi saavuttaa. Karu maaperä louhikkoineen taas väsyttää helposti maata pitkin kipittävien tassut, vaikka olisi vähän kovemmistakin menijöistä kyse. Tämän näytepätkän kautta tulee mieleen sellainenkin seikka, että ehkäpä Niko - lentäjän poika on napsinut joitakin ideoita juurikin tuosta tarusta, koska siinä matkan määränpää tosiaan löytyy lopulta huimien haasteiden takaa. Kenties tätä Annikki Marjalan tarinaa voisi taiteilla vaikka tummillakin kuvilla kaunistelluksi animaatioksi, sillä esimerkiksi seuraavanlaisia maalailuja voisi olla kiva katsella ja jälleen elokuvamaailman joululegendat saattaisivat rikastua entisestään:

"Vuoren muoto on perin outo tässä maassa, jossa tunturien laet ovat laajat ja paljaat. Tämä tunturi kohoaa kuin kivi tai teräs tai jää. Sen terävät huiput ovat kuin korvat, kuin ketun tai suden korvat.

Päiviksi tai viikoiksi se saattaa kadota katsojalta kokonaan. Sen peittää joskus tuisku, joskus sumu, ja kerrotaan että täysin kirkkaallakin ilmalla, kun aurinko hyväilee pohjoista maata yötä päivää, se saattaa vetää ylleen vaipan. Silloin ihmiset puhuvat, ettei sitä olekaan, että tarua on koko Korvatunturi. Keksitty satu lasten ja aikuisten ilahduttamiseksi. He ovat niitä, joilla on kellot ja kiire. He eivät ymmärrä vaikenemista ja hiljaisuutta ja odottamista. Niin - heitä ei ole opetettu odottamaan, eivätkä he siksi voi ymmärtää käsillä olevan hetken arvoa..."

Sopii siis sanoa, että luultavasti materiaalia mainioiden ja tutuimmasta kaavasta poikkeavien jouluelokuvien tekoon kyllä kotimaisestakin tarustosta löytyisi ja ihan mielellään näitä elävinä kuvina tosiaan katselisi. No, nyt aletaan olla jo kohtalaisen kaukana Helanderin synkemmästä sadusta, mutta niinpä vain nämä aasinsillat lukuisat sattuvat kuljettelemaan höpöttelijän kohti kaukaisuuksia. Laitetaan kuitenkin vielä vähän lisälukemista parin linkin muodossa pukkilegendoihin ja asuinpaikkoihin liittyen:

Korvatunturi

Tiesitkö tämän joulupukista



Helanderin kamerat esittelevät nämä monien jo aiemmin kuvailemat Korvatunturin ympäristöt niinkin jylhän komeina, että katsoja alkaa vähän väistämättä epäillä, että noinkohan vain Suomesta niin vuoristoisena avautuvaa upeaa maisemaa löytyykään. Epäilys ei aivan aiheeton olekaan, koska esimerkiksi IMDB:n puolelta löytyy tieto, että näitä kuvia metsästettiin Pohjois-Norjassa. Tavallaan samoin Helander päätyi jo mainitun uudemman seikkailunsakin taustat toisaalta hakemaan, sillä Lappi elokuvaan Big Game etsittiin eteläisemmän Euroopan Alpeilta. Voisihan sitä jälleen vähän napisevaan sävyyn kysäistä, että onko se Suomen Lappi sitten niin lättänä ja vähemmän kuvauksellinen paikka, että pitää komeammat kivikot rajojen ulkopuolelta kuviin kaivella? Toisaalta kuvat ovat esimerkiksi Rileyn puheen taustalla niin kaunista katseltavaa, että valitukset vale-Lapista unohtuvat nopsasti. Näitä näkymiä saa muutenkin ihastella kiitettävästi ainakin puoliväliin asti, mutta lopun lähestyessä pimeys pääsee parhaat maisemaherkuttelut katsojalta anastamaan. Muutenkin kuvaus on pääsääntöisesti laatutyötä ja visuaalinen puoli miellyttää silmiä useimmiten, vaikka omalla kohdalla viimeisen kolmanneksen synkistävä jouluyö vähän nakerteleekin nautiskelua. Kaikkiaan kuitenkin Rare Exports osoittaa, ettei mitään ylipursuilevaa mahtibudjettia komeisiin kuviin vaadita, koska IMDB kertoo senkin, että summa jäi pikkuisen alle pariin miljoonaan euroon.

Täydelliseksi joulutaruksi Rare Exports ei vinkeistä ideoistaan ja komeasta kuorestaan huolimatta kohoa, mutta voipi todeta, että toistamiseenkin sen mieluusti tutkailee. Helanderin ja kumppanien joulurähistelyt tosin eivät ehkä ihan nuorimmaisten katsojien aattosaduksi soveltuvaa tavaraa ole, sillä kaverusten otteet valtavaa häiriintyneiden tonttu-ukkojen armeijaa vastaan ovat pikkuisen kyseenalaisia ja kyllähän ne tontut itsekin tuhmailuun syyllistyvät. Väkivalta ei kuitenkaan noin kuviltaan mitään ronskia revittelyä ja veristä vääntöä ole, sillä pimeys tätäkin osastoa peittelee, eivätkä ne kauhuelementitkään hirmuisinta hyytävyyttä ja periksiantamatonta piinaa tavoittele. Kuitenkin sen verran kopuloidaan ja kovistellaan, että ikäsuosituksen nouseminen 15 vuoteen on mielestäni perusteltu, varsinkin kun heittää vielä kohtalaisen karkean kielenkäytön kaupanpäälliseksi. Useimmat elokuvat päätyvät levittelemään sitä joulun taikaa huomattavasti herkemmissä merkeissä ja jonkinlaisia kauniita sekä liikuttavia hetkiä tavoitellen. No, toisaalta kyllähän sekin omanlaistaan liikuttelua saa aikaan, kun jytkytellään räjähdysaineilla menemään. Voisi ainakin olettaa, että juhlahenki posautellaan taivaisiin saakka ja siinä samalla hoituvat komeasti kumahtelevat railakkaat terveiset seuraavalle vuodellekin...



Rare Exports (2010) (IMDB)

Tonttu-ukot kävivät hiukkasen tavallisesta poikkeavassa hengessä tihutöitä ja isompiakin ilkeyksiä tekemässä Jalmari Helanderin maailmallakin huomiota herättäneessä tummemmassa joulusadussa Rare Exports, jota viimeksi tuli kommentoitua. Silloin juttu lipsahti myös Korvatunturista ja yleisemminkin joulupukista höpöttelyyn. Pukista on puhetta aiemminkin riittänyt, koska vaikkapa Santa Buddies ja Santa Paws 2 ovat Pohjoisnavan väkertelypajan puuhia värikkäästi ja iloisestikin esitelleet, vaan ehkäpä välillä voisi tuupata ne pukit ja tonttujoukot sivurooliin, sillä jouluun toki paljon muutakin mahtuu. Onneksi elokuviakin on vähän laajemmalla mielikuvituksella tehty, vaikka ei sitä fantastisempaa puolta joulutaikoineen ja todellisuudesta irtioton tekevine ihmeineen unohdettaisikaan. Vuonna 1982 ilmestynyt ja sittemmin vähän muokkailtukin The Snowman taitaa olla yksi rakastetuimmista sellaisista ainakin lyhyempien animaatioiden puolella. Minullekin se on ehtinyt tutuksi tulemaan lapsuusvuosinakin, koska eiköhän se ole melkeinpä joka joulu ilmestymisestään eteenpäin esitetty televisiossa ja käsittääkseni onkin muodostunut monelle jonkinlaiseksi pieneksi aattoperinteeksi ja omaan sydämeenkin kotinsa tehnyt. No, omalla kohdalla aivan noin tiuhaan tahtiin tapahtuvia toistoja en katso tarpeelliseksi, mutta ymmärrän kyllä, että jotkut tykkäävät sen sisällyttää jouluohjelmaansa.

Tarina onkin siis monille tuttu, mutta kaipa se kertauksen ja käsittelyn täälläkin kestää. Mainittakoon kuitenkin, että liioilla sanoilla alkuperäistä animaatiota ei ainakaan ole lähdetty kuormittamaan, koska vuorosanojen määräksi summautuu nolla, vaikka tosin kenties siinä muistettavimmassa osiossa kuullaan kaunis laulu. Tässä hankkimassani kotimaisessa levyjulkaisussa on alkuun laitettu joulupukki avaamaan varsinainen esitys. Mukavasti herra television ääreen itsensä asettelee, minkä voi myös kotikatsomon puolella tehdä perässä ja lähteä nauttimaan noin 26 minuutin mittaisesta talvisesta animaatiotuokiosta. Kaunis luminen maa levittäytyykin näkökenttään ja pienoinen pyrytys tuo nättejä hiutaleita taivaan pilvivarastoista lisääkin. Uuteen aamuun herännyt James-poika tarkkailee varsin innokkain mielin tätä kinoksia kerryttävää kehitystä huoneensa ikkunasta, ja hyvä että malttaa talvikamppeet päälleen kiskaista sännätessään ulkotilojen ilot sekä riemut kokemaan. Eteen avautuukin suuri kenttä täynnä koskematonta ja muokkauskelpoista hankea. Mahdollisuudet lumisiin leikkeihin noudattavatkin lähinnä nuoren lapsen mielikuvituksen asettelemia rajoja, ja tähän mitä oivallisimpaan mielentilaan pystynee iso osa vanhemmistakin katsojista samaistumaan ja ruudulla koettavaa tohukasta onnea myötäelämään, kun jostakin kultaisista lapsuusmuistoista pintaan puskee talvipäivien leikkisät riehat.



Ensimmäinen lumipallo lentää tietysti hiukkasen harkitsemattomasti ja varomattomasti kodin ikkunaan, mistä äiti tulee vähän jäkättelemään. Hetkellisen harmistumisen jälkeen James saa päähänsä vähän suuremman ja näyttävämmän urakan, mikä vaatii ponnistelua sen verran, että välillä on hyvä käydä haukkaamassa evästäkin voimavarojen riittävyyttä turvaamaan. Myös tähän isomman inspiraation iskemiseen on helppo hypätä mukaan, kun poika pyörittelee komean pallon ja siitä vähitellen lapioi korkean luomuksen. Luminen mötkäle on alkuun vähän pelkistetty ja ilmeetön ilmestys, mutta kun näkemystä ja malttia löytyy, niin saadaanhan lumisen hepun kasvoille persoonallisia piirteitä ja hyväntahtoinen hymykin. Vuorokauden viimeisten valojen suojissa James saattelee taideteoksensa loppuun ja sitä ihastellen silmäilee ennen kuin on aika vaihtaa iltapuuhien puolelle ja peiton alle livahtaa.

Tiedä sitten, onko kyse Jamesin hartaudella tehdystä työstä ja uskon sekä toivon yhdistelmästä, vai osuuko kohdalle jokin jouluinen ihme, mutta talvitaikaa joka tapauksessa yössä leijuu ja tuo upean lumiluomuksen eloon. James myös tämän öisen yllätyksen huomaa ja kutsuupa uuden ystävän sisälle taloon tutustumaan. Vanhemmat torkkuilevat toisessa huoneessa rauhallisin mielin, mutta kisuparka saa säikähtää kunnolla kohdatessaan yllätysvieraan. Koko illan pihalla seisoskellut lumiukko tietysti tahtoo jalkojaan lepuuttaa, mutta onkohan hehkuvan hiilloksen vieressä sittenkään paras paikka juuri tälle lötköttelijälle, jonka olemus on hyvinkin pitkälti riippuvainen pakkasasteista. Jamesin johdolla pienen kodin ihmeellisyyksiä tarkastellaan, vähäsen tanssahdellaan, jekkuillaan, puuhaillaan ja leikitään, mihin tietysti hiukan kohellustakin liittyy.



Hurjemmat huvitukset kuitenkin odottelevat ulko-oven toisella puolella, koska sattuupa lumiukko vallan kiinnostumaan moottoripyörän tarjoamista vauhdikkaista huristeluhetkistä. Ensin ohjailu on hyvinkin hapuilevaa säntäilyä, mutta kunhan kaveri saa hallintalaitteisiin tuntuman, niin kaksikko uskaltautuu kauemmaskin pöristelemään. Vauhdikasta viiletystä ja huimapäistä puistikossa puikkelointia saakin seurailtavakseen ja siinä pitää metsän vipeltäjien olla varuillaan, että ehtii pötkimään alta pois. Vallatonta hauskanpitoa kaverukset tuntuvat kuin tyhjästä vain kehittelevän ja kaahailukin on vasta alkulämmittelyä, sillä yhden yön aikana ehditään huomattavasti kauemmaskin, kuten myöhemmät tapahtumat osoittavat. Niitä reittejä ei enää paripyöräisellä menijällä matkata, vaan vähän ilmavampia ratkaisuja vaaditaan. Taivastiet vievätkin kotoisen saaren rannoille, joille ei suinkaan pysähdytä, vaan viiletetään suurten merten yli kohti pohjoista, jossa onkin alkamassa iloinen tapaaminen lauluineen sekä tansseineen. Nähdäänpä vieraana myös sopivasti tuttua kaveria, joka joulun aikoihin hyvinkin kiireinen on...

Jos IMDB:n ja Wikipedian trivia- ja versiotietämykseen on luottaminen, niin alkuperäisessä kuvakirjassa nämä joulujutut eivät olleet juurikaan esillä, vaan esimerkiksi perheen talossa ei näkynyt joulukuusta ja kaverusten yhteinen lentokin lopahti huomattavasti aiemmin, minkä seurauksena joulupukin tapaaminen ja lahjan saaminenkin tipahti kokonaan pois. Minusta kuitenkin on sinänsä luontevaa ja perusteltuakin, että tällaiset lisäykset on tehty, niin saadaan animaatio lujemmin liitettyä juuri joulun läheisyyteen. Ensiesityksensä The Snowman saikin 26.12. vuonna 1982 ja siitä lähtien animaatiota on joko jouluaattona tai -pyhinä näytetty, joten on ihan ymmärrettävää, että pieniä näihin päiviin liittyviä vivahteita esiintyy. Sittemmin se tosiaan onkin löytänyt paikkansa lukuisten ihmisten jouluperinteistä, joten en ainakaan lähtisi väittämään, että tekijät olisivat harha-askeleen näiltä osin ottaneet. Ehkä nämä muunnokset Raymond Briggsin alkuperäisteoksen joillekin ystäville saattavat aiheuttaa pientä närästelyä, mutta itse en osaa asiasta harmistua ja muutenkin tämä näkyvämpi jouluosuus on kuitenkin lopulta hyvin hienovaraista, eikä vaikuta väkinäisen räikeältä.

"I remember that winter because it had brought the heaviest snow I had ever seen. Snow had fallen steadily all night long and in the morning I woke in a room filled with light and silence, the whole world seemed to be held in a dream-like stillness. It was a magical day...and it was on that day I made the Snowman."

Siinä missä Briggsin vuonna 1978 ilmestynyt ja mitaltaan 32-sivuinen pelkillä kuvilla kerrottu tarina on hieman muokkautunut televisiotuotannoksi versioituna, niin eipä ole animaatiokaan runsasta kolmea vuosikymmentä koskemattomana säilynyt. Lähinnä alussa nähtävään ja kuultavaan esittelyyn on ymmärtääkseni tehty muutoksia. Ilmestymisen aikoihin kirjailija itse lausahti muutamia lumisia ja sydämellisiä tuntemuksia tuovia sanoja lyhyen alkujakson aikana. Jossakin vaiheessa tämän pätkän tilalle kuvattiin vajaat kaksi minuuttia kestävä osio, jossa David Bowie esiintyy vanhempana Jamesina ja rupattelee ullakolla, miten huone on täynnä hyviä muistoja. Silloin lapsuudessa kesät vietettiin rannikolla ja kylmiä talvipäiviä lämmitti ritisevä takkatuli. Tätä Bowien alkulämmittelyä ei ole lähdetty animoimaan, joten se ei minusta erityisen hyvin istu varsinaiseen elokuvaan, ja onkin mielestäni ihan hyvä, että kotimaisessa levyjulkaisussa se löytyy bonusvalikon kautta, eikä ole kiinteästi elokuvaan liitetty. Sinänsä kiva lisuke, mutta vähän töksähtäen noissa maailmat kohtaavat. Mainittakoon sekin, että Bowie on suomalaisella julkaisulla pakkodubattu ja hänen oma äänensä on kuultavissa ainoastaan dubbauksen taustalta, joten senkin takia on parempi, ettei ole osana elokuvaa.

20-vuotisjuhlien yhteydessä tehtiin kolmas erilainen esittely animaatiolle, ja se on laitettu kiinteästi ainakin kotimaisen kiekon mukaan. Siinähän varsinaisessa teoksessa esiintyvä joulupukki pikkuisen muistelee kohtaamistaan Jamesin kanssa ja alkaa animaatiota katselemaan. Kerrotaan myös, että introssa joulupukin ääninäyttelijänä toimineen Mel Smithin kuollessa vuonna 2013, palattiin takaisin vanhempaan versioon. Usein tätä uudistettua versiota näytettiin laajakuvatelevisioihin sovitellussa kuvasuhteessa, jossa on päädytty nipsaisemaan ylhäältä ja alhaalta vähän pois, mutta siinäkin tehtiin paluu vanhaan täyskuvaan. Kuten kuvakaappauksista näkyy, niin kotimaisella levyllä kuvasuhde on alkuperäinen, vaikka esittely tosiaan onkin se uusin. Omasta puolestani tämä joulupukkialoituskin olisi voitu laittaa vaikka sinne bonusvalikon taakse. Onhan se kieltämättä jouluinen ja tunnelmiltaan rento sekä lämmin alkupala, mutta eipä elokuva mielestäni mitään tuollaista kaipaa, vaan käynnistyy kivasti ilman apuakin. Onpa olemassa myös sellainenkin vaihtoehtoinen ääniraita, jossa Smithin esittämä joulupukki toimii kertojana läpi tarinan. Se löytyy UK-juhlajulkaisulta, jossa olisi myös lisänä runsaan 20 minuutin mittainen dokumentti, jota ei valitettavasti ainakaan kotimainen levy sisällään pidä.



Tälle levylle kuitenkin on laitettu Bowien esittelyosuuden lisäksi kuvakirjamainen noin seitsenminuuttinen pikaistettu versio tarinasta ja myös 26-minuuttinen hyvin karkeasti animoitu varhaisversio. Noiden lisäksi on pari traileria muihin juttuihin liittyen. Tekstityksiä ei ole, mutta ääniraidat löytyvät englanniksi, suomeksi ja ruotsiksi. Noissakin kieli lähinnä liittyy joulupukin juttuihin alussa, koska tosiaan muuten varsinaisessa elokuvassa jutustelut jäävät olemattomiin. Kotoinen julkaisu on mielestäni ihan tyydyttävä, jos tahtoo lisätä juuri tämän teoksen kokoelmaansa. Sitten jos on kiinnostusta kattavampiin lisukkeisiin, niin kannattaa katsoa muualle. Esimerkiksi jokunen vuosi sitten ilmestynyt englantilainen Blu-ray sisältää dokumentin ja sen lisäksi 30 vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan The Snowman and the Snowdog. Sitten taas vanhempi englantilainen DVD-versio laittaa pakettiin mukaan Briggsin tarinoihin pohjaavan piirretyn Father Christmas.

Viime vuonna laitoinkin nämä kaikki kolme katselulistalle, ja sen jälkeen vuoden 2012 The Snowman and the Snowdog on myös tullut nähtyä. Siinä paistoi pikkuisen liikaa halu lämmitellä vanhaa hyvää juttua uudelleen, mutta kelpaisi kuitenkin kokoelmaan, sillä onpa kivaa katseltavaa kaikkiaan. Siksikin tuo uudempi Blu-ray on ihan houkutteleva vaihtoehto. Ilmeisesti joidenkin toiveissa oli jo pitkään ollut ajatus jatkosta, mutta Briggs vastusti näitä suunnitelmia vuosia, kunnes viimein antoi oman hyväksyntänsä 2012 ja The Snowman and the Snowdog esitettiinkin ensimmäistä kertaa samana vuonna 25.12., eli päivää alle 30 vuotta edeltäjän ilmestymisestä. Briggs ei kuitenkaan itse osallistunut tämän uuden tarinan luomiseen, mutta vuoden 1991 animaatio Father Christmas taas on yhdistetty Briggsin kahdesta tarinasta, eli kirjoista Father Christmas (1973) ja Father Christmas Goes on Holiday (1975). Sekin kyllä omaan joulupiirrettyjen kokoelmaan kelpaisi, enkä lainkaan laittaisi pahakseni, jos jokin kotimainen julkaisija vaikka kolmikon samaan laatikkoon laittaisi.



Jotta ei pelkästään muihin tekeleisiin tarinointi keskittyisi, niin lienee syytä palailla Jamesin ja lumisen ystävän yhteiseen aikaan. Nykyään The Snowman on suunnilleen sinetöinyt asemansa jouluklassikkona, eikä minulla suurempaa halua ole lähteä sitä kyseenalaistamaan. Tavallaan kuitenkin kiinnostaisi, että synnyttääköhän samainen elokuva enää nykyään vaikkapa alle 10-vuotiaissa lapsissa sellaisia tuntemuksia, mitkä jäävät ikiajoiksi mieleen myönteisinä värähtelemään. Tällä hetkellä animaatiotarjonta kuitenkin on kohtalaisesti monipuolistunut, elokuvien maailmat paisuneet aivan valtaviksi, ulkokuoret kiilloteltu ja kaikki aseteltu vauhdikkaan viihdyttävään muotoon, niin vähän hitaasti käynnistyvä The Snowman saattaa monien kohdalla jäädä vähän valjuksi. En sitä epäile, etteikö moni nuori katsoja siihen edelleenkin voisi rakastua, mutta tarjontaa on paljon enemmän ja mitä itse olen uudempia jouluisia tarinoita vilkuillut, niin tuntuu siltä, että vitsikkyys ja napakka eteneminen on tärkeää, eikä The Snowman oikein tällaiseen ajatusmalliin sovi. Omalla kohdalla tähän pieneen, mutta samalla hyvinkin ihmeelliseen tarinaan liittyy sen verran hyviäkin muistoja sekä mietelmiä, että olisi varmaan itsepetoksellista lähteä leikkimään, että voisi vuosikymmenten jälkeen puolueettomin silmin tutkailla vaikkapa sitä, miten hyvin toteutus on aikaa kestänyt, koska ne kuvat ja se tyyli, mikä omalla kohdalla viehättää eniten, voikin samalla olla juuri sitä, mikä on nykyisten lapsikatsojien mielestä selkeimmin menneiden aikojen tympiviä jaarituksia sekä kulahtaneinta antia. Heh, ehkä aiheesta voisi tehdä pienimuotoista tutkimusta...?

"We're walking in the air

We're floating in the moonlit sky

The people far below are sleeping as we fly

I'm holding very tight

I'm riding in the midnight blue

I'm finding I can fly so high above with you

Far across the world

The villages go by like dreams

The rivers and the hills, the forests and the streams

..."

Oli miten oli, niin omasta näkökulmasta tuntuu edelleen hyvältä ja lumoavaltakin kaverusten tempautuessa irti painovoiman kahleista ja lähtiessä taianomaiselle retkelleen läpi upean yötaivaan ja kauniin talvisen maailman. Siis ovathan elokuvassa aiemmin nähdyt tutkimiset, puuhastelut ja muut touhut hyvää huvitusta, mutta luulenpa, että tämä liitelyhetki on monille muillekin katsojille selkeä kohokohta ja se suuri seikkailu, joka sinne muistiin ensisijaisesti jää kummittelemaan. Onhan noita kaikenlaisia tehosteiden elävöittämiä reissuja tullut nähtyä, mutta Jamesin ja lumiukon yhteinen lento kohti kaukaisia maita yhdistettynä Howard Blaken säveltämään kappaleeseen on yksinkertaisesti kaunis ja herkistävä jakso, joka ansaitsee paikkansa animaatioiden huippuhetkien joukossa. Walking in the Air on sittemmin päätynyt useammankin laulajan tai yhtyeen ohjelmistoon ja koskettavia versioita omatkin korvat ovat kuulleet, mutta aina mielikuvissa uusiin tulkintoihin yhdistyvät kuvat tästä talviyön uskomattomasta seikkailusta. Siksi noita kappaleita on hyvinkin vaikeaa lähteä itsenäisinä esityksinä hahmottamaan. Alkuperäisen version elokuvan taustalla suloisesti esittää ilmestymisen aikaan 13-vuotias silloinen kuoropoika Peter Auty.

Kuten varmaan melkein jokainen elokuvan nähnyt muistaa, niin The Snowman ei katsojiaan ihan iloisimmissa tunnetiloissa hyvästele, vaan viimeisissä kuvissa haikeutta, kaipuuta ja murhettakin on. Mitenkään lamaannuttavan surullisena en silti osaa päätöstä pitää tai koe, että tarkoituksella yritettäisiin vyörytellä lohduttomuus kaikkien yhdessä koettujen hyvien juttujen ylle. Itselle ainakin tulee hyvällä tavalla kaihoisa olo sinänsä alakuloisesta erohetkestä, jossa James ei oikeastaan saa edes tilaisuutta kunnollisille hyvästeille. Aiemmin mainittu jatko-osa korostelee ja kehittelee ajatusta vielä konkreettisemmin ja kauemmas, kun päähenkilö joutuu rakkaasta lemmikistään luopumaan ja surutyön kohtaamaan. The Snowman kuitenkin jättää jälkeensä myös voimakkaan ajatuksen ja tunteen siitä, että vaikka hyvä ystävyys vain yhden ohikiitäväisen yön kestäisi, niin silti se voi jättää taakseen elinikäiset rakkaat muistot ja senhän tämä pieni elokuva on monen katsojan sydämelle tehnyt, kun pikkuisen alle puolituntista useat kaihoisasti ja hyvin mielin muistelevat. Siitäkin kiittelisin, ettei erinomaisuus pelkästään tunteikkaaseen loppuun nojaa, vaan kaverusten touhuilukin hyviä värähtelyjä nostattelee. Yleisestikin tarina soljuu sutjakasti kohtauksesta toiseen ja piirrosjälki herättelee herttaisia ajatuksia suloisine kuvineen. Sekä The Snowman että The Snowman and the Snowdog näytetään televisiossa etenkin alkuperäiselle perinteikkääseen tapaan jouluaattona keskipäivän kohdilla, eli siitä saa hauskoja ja herkkiä tunteita täynnä olevan tunnin kasaan päivän käynnistelyn yhteydessä, jos kiireiltä ehtii istahtamaan ruutua vahtailemaan. Jatko-osalle en ainakaan vielä ole niin suuresti lämmennyt, mutta etenkin alkuperäinen kaunis matka tuottelee ilosta ja haikeudestakin kumpuilevaa kosteutta silmäkulmiin hyvinkin sopivassa suhteessa ja on ainakin omalla jouluisten juttujen listalla ihan huippujen tuntumassa.



The Snowman (1982) (IMDB)

Monenmoisia jouluja juhlineen on elokuvamaailma tässä kuluvan kuukauden edetessä ehtinyt esittelemään, vaikkakaan ei ihan niin runsaslukuista kimaraa kuin vuotta aiemmin, mikä olikin ihan tietoista jäähdyttelyä ähkyn ehkäisemiseksi. Alkuvaiheessa oli vähän pentuhulinaa, kun joulupukin nelijalkaiset pienet apurit vähän turhankin innokkaasti toiveita toteuttelivat teoksessa Santa Paws 2. A Magic Christmas nimestään huolimatta poisteli ne taikakristallit ja lentävät poroporukat kuvista keskittyen arkisempaan joululomailuun mökillä, minkä jälkeen väsäiltiin vähän riehakkaammat kemut keskelle kesää kotimaisessa komediassa Joulubileet. Hiukkasen väkivaltaisenkin reuhaamisen jälkeen suloisuutta kuviin toi taas vuoden viimeisinä kuukausina itselleni tutuksi tullut pentujengi ja kaveruksilla oli edessään iso homma joulun pelastamisessa, vaan onneksi apuakin löytyi. Kyseessä siis Santa Buddies, jonka hyväntahtoinen joulupukki ja pohjoinen taikamaailma vaihtui Jalmari Helanderin synkempään satuun Rare Exports, jossa tonttu-ukoilla oli vähän muutakin mielessä kuin vain tarkkailla kilttien ja tuhmien lapsukaisten temmellyksiä, koska käsiin kaiveltiin surmavälineiksikin sopivia työkaluja. Näitä tummia tunnelmia taittamaan tuli jo yli kolmen vuosikymmenen verran katsojien sydämiä herkistänyt jouluinen animaatioklassikko The Snowman, jossa ilo, onni, haikeus ja suru sulautuvat vielä useammankin uusinnan jälkeen koskettavaksi kokonaisuudeksi ja sanatta soljuvat kuvat nappaavat mukaan talviyön taikaa ihmettelemään.

Siinäpä sitä kuukauden jouluisempaa katselusaldoa summailtuna, eikä saalis omasta mielestäni mitenkään kehno ole, koska pääsääntöisesti laatu on vähintään tyydyttävällä tasolla liikkunut ja vaihtelua monipuolisine tarinoineen sekä kuvineen on silmien iloksi kertynyt ihan riittävästi. Tunteina mitattunakin kertymä ihan kivaksi kasautuu, vaikka tulikin huomioitua, että nämä tämän vuoden valinnat ovat olleet keskimääräiseltä kestoltaan lyhyehköjä juttuja ja pitkät elokuvatkin loppuneet usein 70 ja 80 minuutin kohdilla. No, ehkä niitä mittavampia joulueepoksia sitten joskus toiste... Lukumäärää olisi ollut mahdollista paisutella helposti lisääkin, koska katselupinoon jäi tällä kerralla useampikin valmiiksi hankittu kiekko, mutta ehtiipä niihin pureutumaan vaikkapa vajaan vuoden kuluttua. Viime vuonna tarkoituksella säästelin jouluelokuvakauden loppuhuipennukseksi Nalle Puhin ja ystävysten seikkailun Winnie the Pooh: A Very Merry Pooh Year ja Melukylän koitokset Mer om oss barn i Bullerbyn (Melukylässä tapahtuu), joissa tosin nähtiin syksyisiä ja keväisiäkin leikkejä. Vastaavin aatoksin ja toivein jätin tällä kerralla Astrid Lindgrenin jouluisia ja talvisia tarinoita keräilevän noin tunnin mittaisen koosteen lähelle pyhäpäiviä ja hyvinkin luultavasti samalla tämänkertaisen kimaran loppunumeroksi. Katsellaanpa, miten hyvin se odotuksiin onnistuu vastaamaan.



Jos kokoelman tekijät olisivat Lidgrenin tarinoiden pohjalta tehtyjä elokuvia sekä televisiosarjoja lähteneet tarkemmin käymään läpi, niin lopputuloksesta tietysti olisi helposti pystynyt kasvattamaan ainakin kestoltaan kaksinkertaisen koosteen, mutta kaipa tässä tavoiteltiin tuntiin mahtuvaa jouluerikoista ja siksi on rajatusti ja typistellenkin nipsitty pätkiä sieltä ja täältä. Aivan kaikkia Lindgrenin tuttuja sekä rakastettuja hahmoja ei tämän tovin puitteissa nähdä, mutta monia kuitenkin ja mahtuupa mukaan sitä harvinaisempaakin laitaa Pepin, Eemelin, Ronjan ja vaikkapa Saltkråkanin porukan lisäksi, mikä onkin mukava juttu. Kaikkiaan mukaan on keräilty kahdeksan erillistä pientä pätkää, vaikkakaan jokainen ei kuviltaan ihan suoraan joulun ytimeen osu, mutta tuskinpa näitä on järkeä niin tiukkapipoisesti lähteä tutkailemaan tai suuremmin ärisemään. Kestoissakin vaihtelua esiintyy, koska lyhyin juttu selvitellään alle neljässä minuutissa ja toisesta laidasta löytyy noin 11-minuuttinen seikkailu. Alussa, väleissä ja lopussa nähdään jouluisia nukkekuvia, mutta ne eivät hirmuisen huikeaa vaikutusta katsomoon luo. Nämä lisäykset pysyvät lähinnä lyhyinä väläyksinä ja musiikkituokioina, niin mielestäni niitä ei ole syytä sen suuremmin lähteä käsittelemään.


Ensimmäisenä olisi tarkoitus piipahtaa Pepin luo vieraisille Huvikumpuun katsomaan, miten hänen hääräilynsä ja jouluvalmistelunsa edistyvät. Samalla avaus on kokoelman lyhyin nyppäisy, eli se noin neliminuuttinen pikkuinen kurkkaus. Se on otettu vuoden 1969 televisiosarjasta Pippi Långstrump ja jos tarkemmin määritellään, niin kahdeksannesta jaksosta Pippis jul. Ainakaan vielä tässä vaiheessa ei ole Peppi siirtynyt joulun rauhallisista hetkistä nauttimaan, vaan näyttää hyvinkin toimeliaalta leipoessaan piparkakkuja ketterän kaverinsa herra Nilssonin kanssa. Laulaen kauliminen sujuu ja monipuolisten muotojen joukosta löytyy sopivasti esimerkiksi heppa ja apina, jotka saavat kauniit koristelut pintaansa. Nilsson tosin vaikuttaa olevan enemmän innostunut etukäteisherkuttelusta kuin pelkästä puurtamisesta, mutta kyllähän hänkin oman panoksensa tekemiseen antaa.

Uuninluukku aukeaa ja sulkeutuu kerta toisensa jälkeen, eli touhusta muodostuu tehokasta tuotantoa, jota ihmettelemään tupsahtavat myös Pepin ystävät. Piparipaljous saakin nämä hämmästyksestä haltioitumaan ja toljottamaan kaikkialle leviäviä leipomuksia. Herkkuhetken jälkeen voidaankin vaihtaa ulkotiloihin ja jaksaahan sitä piparien voimalla reippaasti luistella, mutta näin pikaisesti päättyy tämä vierailu Huvikumpuun. Kyseessä onkin mielestäni varsin pikainen alkulämmittely kokoelmalle, mutta sanoisin silti, että tunnelmista saadaan kyllä napattua kiinni ja jouluiset leipomistuoksut melkeinpä ruudun takaa siirtyvät katsomoonkin. Luulisin, että ajatuksena onkin lähinnä ollut laittaa kokoelma iloisen laulelevaisesti ja jouluisilla kuvilla liikkeelle ja siinä tämä osuus hyvinkin onnistuu, vaikkei mitään isompaa elämystä tai hullaantumista yksinään saakaan aikaiseksi.



Huvikummun jälkeen saaristo kutsuu, mutta tässä kokoelmassa ei hyödynnetä Saltkråkanin varsinaista joulujaksoa Visst finns det tomtar tai alkuperäistä sarjaa yleensäkään, vaan poiminta tehdään myöhemmän elokuvasarjan toisesta teoksesta Tjorven och Skrållan, mikä on vähän hassua, koska mielestäni tuo mainittu jakso tarjoaisi paljon mainiompaa materiaalia tässä mielessä. Mahdolliseksi selitykseksi tulee ensimmäisenä päähän, että olisikohan helposti saatavilla ollut lähdemateriaali kannustanut tällaiseen valintaan? Kuten aiemmin tuli kyseistä joulujaksoa kommentoitua, niin eihän se täydellinen Lindgren-joulu ole, koska jättää touhun tavallaan vähän kesken ja ilojen ollessa ylimmillään lopetellaankin jo. Kuitenkin siitä olisi saanut aiheeseen paljonkin paremmin sopivan pätkän aikaiseksi kuin tämä vuoden 1965 elokuvasta koosteltu kuusiminuuttinen kohellus.

No, napinat sikseen, sillä kyllähän näiden kaverusten kolttosista muutenkin iloa irtoilee kuin ainoastaan jouluna. Tuossa vaiheessa Malinille on syntynyt pieni Ninni-tyttö, joka vilkkaudellaan vähän harmiakin aiheuttelee ja etenkin Malinin nuorin veli Pelle pienoista mustasukkaisuutta hukatun huomion takia potee. Siksipä siis Stina päättää vähän ystäväänsä auttaa, eli voisihan Ninnin vaikka myydä, niin Pellen mieli piristyy, Vestermanin setä saa kaipaamansa lapsen ja oivalle kaupantekijälle luvassa on rahapalkkio, jonka voi kyläpuodissa törsäillä. Herkkuhetken tarjoama mielihyvä valitettavasti on nopeasti haihtuvaista ja kun makea palleroinen on popsittu, niin tilalle alkaa nousta syyllisyys tehdystä työstä. Siinäpä sitä olisi vähän selitettävää, että nyt kävi näin ja lapsi leivokseen vaihtui, namnam! Aivan noin ei Stina lähde asiaansa esittämään, vaan ensin pitää juksailujen tepsimistä testailla ja kun hölmöjä palturipuheita ei kukaan suostu uskomaan, niin täytyy vain kohdata Malin ja kertoa, miten tulikaan töpättyä. Kuten arvata saattaa, niin eihän uusi perhe noin vain pieneen erheeseen pilkkoudu ja kaikkien huulille hymyt palautuvat. Onhan tämäkin episodi toki talvinen ja sinänsä kiva sekä opettavainen pieni satutuokio, mutta edelleen väittäisin, että Saltkråkanilta olisi juuri joulukoosteeseen löytynyt osuvampaakin touhuilua. Kun vielä huomioi senkin, ettei tässä poiminnassa oikein saariston kauneus edes pääse kuvissa kunnolla loistamaan, niin vähän valju ja anniltaan rajallinen se kieltämättä on.



Jos käväisy saaristossa ei niinkään jouluisia kuvia katsomoon lähettele, niin koosteen kolmas koitos korjailee syntynyttä vajetta, sillä pikkuinen Lotta perheineen on seuraavana vuorossa ja juurikin näihin juhlapäiviin ollaan valmistautumassa. Nämä suloisetkin kohtaukset on nipsitty vuonna 1993 ilmestyneestä toisesta Lotta-elokuvasta Lotta flyttar hemifrån (Lotta muuttaa pois), josta kertyy pikkuisen päälle yhdeksän minuuttia katseltavaa. Onhan tämänkin elokuvan katselusta omalla kohdalla kulunut jo reilusti yli puolitoista vuotta, eli eipä tarvitse turhan pikaiseksi osittaiseksi kertailuksi kirjailla sitäkään. Varsinaisen elokuvan levyjulkaisu tosin on kuvanlaadun suhteen huomattavasti parempi, mutta enpä anna sen enempää häiritä tässä yhteydessä.

Lotta sisaruksineen siis on jo hyvää vauhtia jouluisten puuhien parissa, kun vielä iltamyöhään toivomuslistoja raapustellaan. Veli kovasti tahtoisi jääkiekkopelin, mutta Lotta olisi kiitollisempi, jos jostakin satelisi kaunis lumipeite jouluihastusta lisäilemään ja samalla suojaamaan kasvillisuuttakin talven pakkasilta. Tässä tapauksessa toiveet ovat toteutuvaisia ja seuraavissa kuvissa jo suksia laitetaan kuntoon laskettuluriehoja varten, vaikkakin vanhemmat sisarukset ovat vähän sitä mieltä, että Lotta taitaa olla vielä liian pieni hurjasteluihin. Ihan pelkkää iloa ei aattoillan odottelu ole, vaan isällä on hieman ankeaakin kerrottavaa, eli näyttää siltä, ettei perheen tupaan ole tulossa joulukuusta huonetta somistamaan ja tuoksuvia tunnelmia tuomaan. Illallista popsitaankin varsin vähäsanaisissa ja alakuloisissa merkeissä, mutta kunhan Lotta myöhemmin kohti kauppaa kelkkailee, niin samalla reissulla tupsahtaa tilaisuus eteen onnenkantamoisen muodossa ja näinpä parin mutkan kautta perhe pääsee laulellen kuusen ympärillä tanssahtelemaan. Ainakin omiin silmiin tästä jaksosta löytyy kaunista ja etenkin riemukasta joulukuvastoa, vaikka loisteesta vähäsen lumoavinta tuiketta uupuisikin. Punaisen kanssa ei ainakaan ole arkailtu, eikä jouluna niin tarvitsekaan väripalettia säätää synkempään tai haaleampaan suuntaan. Lotan tarinat ovat parin elokuvan perusteella minusta muutenkin enemmän sellaisia arkisen elämän pieniä (ja välillä suuriakin) haasteita sekä iloja ja tämä jouluosuus on mielestäni oikein oiva näyte sellaisesta menosta.



Ehkä olisi pienoista vääryyttä kuvailla Lotan joulujuhlia tuikitavalliseksi arjeksi, mutta aika kaukana liikutaan vaikkapa siitä maailmassa, missä vuoden 1984 elokuvassa Ronja Rövardotter seikkaillaan. Tällekin levylle valikoitu noin viisiminuuttinen pätkä esittelee sekä ilmassa komeasti liiteleviä että maan alla asustelevia otuksia, joita ei aivan jokaisessa kadunkulmassa vilahtele. Mitä itse olen Lindgrenin teoksiin ja niiden versiointeihin perehtynyt, niin tällaiset vipeltäjät ovat selkeästi vähemmistössä. Sanotaanpa sekin, että Ronja on kyllä lapsuudesta tuttu hahmo ja tarinaakin pikkuisen muistan, mutta en ole varma, olenko sitä kokonaan tai ainakaan pitkänä televisioversiona nähnyt silloin varhaisina vuosina. Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt ja ymmärtääkseni runsaat 20 minuuttia pidempi minisarjaksi laajennettu kokonaisuus löytyy käsittääkseni levyjulkaisuna, jonka olenkin jo valmiiksi hankkinut, vaikka otollinen katseluhetki onkin edelleen etsinnässä.

No, eiköhän Ronja Rövardotter vielä muiden Lindgrenin juttujen mukana tiensä blogiin löydä, mutta niiden joukossa se tuskin isoimpiin ihastuksiin nousee, kuten tämä lyhyt näytekin vähän vihjailee. Jälleen jouluisuus on vähän niin ja näin, sillä nähdään enemmän talvista leikkiä ja pulmailua, eli jokseenkin sama homma kuin saaristovierailun kanssa. Ronja siis on hiihtelemässä ja kyllähän kauniin lumipuvun päälleen saaneet komeat korkeat kuuset ovat ihan mukavaa katseltavaa. Muksis mätkähtää Ronja hankeen, kun suksi karkaa alta ja jalka samalla livahtaa jonnekin onkaloon tai tunneliin, eikä suostukaan sieltä noin vain irtoilemaan. Turhautunut ja äksy Ronja tökkäisee tylyhkösti paikalle saapuvaa pientä peikkomaista kaveria suksella masuun, mutta toisaalta maan alla asustelevat kaverit tytön piinaa pitkittävät, koska yrittävät tehdä tämän koivesta keinutuslaitetta kehdolle. Kun vielä rääkyvä lintukin tahtoo kimppuun käydä, niin olot ovat kohtalaisen kiusalliset, mutta onneksi avulias ystävä paikalle löytää ennen kuin pahemmin ehtii käydä. Jälleen hiukan ihmettelen, että kun joulukokoelmaa ollaan kasaamassa, niin ehkä valinta voisi vähän paremminkin kohdille osua. Lyhyen koettelemuksen perusteella tehostepuoli ei ihan hirmuisesti vakuuta ja tulee vähän sellainen olo samalla, että noinkohan vain käy niin, ettei tämä seikkailu kokonaisuudessaan maistu kovin kaksisesti. Mielessä käväisee Ron Howardin suunnilleen samaa ikäluokkaa edustava fantasiaseikkailu Willow, joka omalla kohdalla osoittautui aikuisiällä melkoisen tökkiväksi tavaraksi. Mahdollisuuden Ronja Rövardotter tulee toki saamaan ja tietysti toivon, että sieltä hyviäkin hetkiä roppakaupalla löytyy. Tämä talvinen tukala tilanne ei kuitenkaan ainakaan itsenäisenä huippuhetkenä loista.



Viidentenä vuorollaan pääsee keppostelemaan vallan vilkas ja kujeileva Eemeli-poika. Hänen ensimmäisestä elokuvaseikkailustaan Emil i Lönneberga (Vaahteramäen Eemeli) vuodelta 1971 kaapattu jakso on runsaalla 11 minuutillaan tämän kokoelman kauimmin kestävä koitos. Eemelin pirteään luonteeseen ja yleisesti kekseliäisiin kepposiin vertaillessa valikoitu jouluosuus edustaa sitä vakavampaa laitaa, eikä siinä mitään, sillä sopiihan välillä sen hulivilimäisen hurvittelun jättää vähemmälle. Onhan Eemelillä silti monenlaista mielessä ja kovasti poikaa tuntuu kiinnostavan, kun jakson alussu Maija kutkuttelee toisen mielikuvitusta kertomalla hirveitä tarinoitaan ihmissusista. Äiti tosin pohtii, että noinkohan vain kamaluuksilla säikyttely on pienelle pojalle sopivaa, mutta Eemeli kuitenkin tahtoo kuulla juttuja murhista ja kummituksista. Ehkeivät hirviöt ja verityöt siltikään tämän jouluilun ytimessä ole, ja ihan hyvä niin.

Ennen kuin jouluun aletaan herkistymään, pitää tietysti varmistaa, että jos sittenkin verenhimoinen ihmissusi alkaa nurkissa hiiviskelemään, niin kopsahtaisi sitten edes sudenkuoppaan. Eemeli ottaakin asiakseen kaivella sellaisen ja Aatu tulee auttelemaan peittelypuuhissa. Vielä makkara houkuttimeksi ja voidaan vaihtaa muihin töihin. Talvi tekee vähitellen tuloaan hurjemmin pyryttävällä pilvirintamalla ja isä etsii pikkulinnuille muonaa kauralyhteiden muodossa. Kiireiden keskellä on hyvä muistaa muitakin ja niinpä Kissankulman ruokavarastoista pakkaillaan runsas joulukori kuljetettavaksi vähäosaisemmille ja Eemeli suu hymyssä tämän käväiseekin toimittamassa. Hyvistä aikomuksista huolimatta eleestä jää paha maku jälkeen antajillekin, kun selviää, että yksi on käytännössä ahnehtinut koko herkkukorin itselleen ja jättänyt muut ilman joulutarjoomuksia. Eemeli ei siitä vielä lannistu, vaan hänellä on jo uusi idea, miten jouluiloa levitetään joukkoon kenties vieläkin anteliaammin ja saattaa siinä samalla ahne rohmukin saada pienen opettavaiksen kopsauksen koettavakseen. Joka viimeiseen makkaraan kurkottaa, se... Ehkei tämä sinänsä sydämellinen jouluilu suurin suosikki itselle ole Eemelin kommellusten joukossa, mutta tälle levylle se sopii mielestäni erinomaisesti ja on hyvää vastapainoa iloisemmalle juhlistelulle. Tosin pitää sanoa, ettei sentään mistään haudanvakavasta synkistelystä ole kyse, vaan huumoriakin löytyy, mutta selvästi kuitenkin otetaan etäisyyttä koltiaisen tavanomaiseen huvitteluun ja lisäksi visuaalinen puolikin painottelee niitä tummempia sävyjä. Pääasia kuitenkin on, että saahan sitä jouluhenkeä rintamukseen näinkin.



Tarinoita vaihdellaan jälleen, mutta niinpä vain toisaallakin jouluaatto kovaa vauhtia lähestyy ja tässä välissä olisi tarkoitus käväistä Kesäkummussa Marikin ja muiden touhuja tutkimassa. Runsas vuosi sitten kirjoittelin elokuvasta Madicken på Junibacken (Marikki), mutta tämä noin seitsenminuuttinen kertomus ei ole siitä teoksesta peräisin, vaan mennään vuotta varhaisemmin ilmestyneen televisiosarjan Madicken pariin ja sieltä valikoituu jakso Junibackens jul, mitä en ainakaan muista milloinkaan nähneeni. Sarjaa ei omasta kokoelmasta löydy, mutta siitä leikatun ja samaisena vuonna 1979 ilmestyneen elokuvaversion Du är inte klok, Madicken olen kyllä jo ehtinyt ostelemaan. Uskoisin, että siihenkin on tätä joulupuolta sisällytetty, mutta aikoinaan sen sitten näkee.

Aatto tosiaan on jo ihan käsillä, mikä tarkoittaa, että lahjapaketit ja joulukuuset ovat yleisiä puheenaiheita. Marikki käy nopsasti vieraisilla ystävänsä Abben luona ja vaikka tämä yrittää siivouspuuhien keskellä pitää iloista ilmettä, niin Marikille heräilee huoli, onkohan Abbe itse saamassa mitään varsinaista lahjaa illalla. Myöhemmin selviääkin, että perheen talous on sen verran tiukilla, ettei ainokaiselle pojallekaan oikein ole varaa leikkikaluja ostella, mutta Marikki onneksi päättää ystäväänsä ilahduttaa. Täytyy toivoa, että tuohon mainittuun elokuvaversioon on liitetty enemmän materiaalia Kesäkummun joulupuuhista, koska tämä tuntuu lähinnä pikkuiselta makupalalta, jollaiseksi se varmaan on tarkoitettukin. Sitä vain tekee mieli sanoa, että kynttilöiden lämpöisessä valossa lauluja kuuntelemassa olisi kauemminkin viihtynyt, mikä johtunee siitäkin, ettei tätä tarinaa ole tullut aiemmin katseltua. Periaatteessa kuitenkin hyvin samanlaisia tunnelmia tavoitellaan, eikä Lindgren tässäkään yhteydessä ole mitään lahjapaljoutta joulun johtoajatukseksi nostamassa, vaan jälleen yhdessä vietetty aika, välittäminen ja pienet eleet menevät painotuksissa materian ohi.



Toiseksi viimeinen, eli seitsemäs kertomus laittoi hetkiseksi sormen suuhun, että mitäs ihmettä tähän väliin tempaistaan ja silmille viskaistaan, kun sekä tapahtumapaikka että hahmot vaikuttivat ensialkuun täysin vierailta. Jostakin muistikätköjen hämäristä ja pölyisistä nurkista alkoi kuitenkin vähitellen kaivautua tutumpaa värähtelyä jutun liikahtaessa pikkuisen eteenpäin, eli mitä luultavimmin tarina on tullut nähtyä ennen kymmenen ikävuoden saavuttamista. Kyseessä siis on käsittääkseni selkeästi niihin vähemmän tunnettuihin Lindgren-filmatisointeihin kuuluva Kajsa Kavat (Kaisa Kullanmuru) vuodelta 1989. Kokonaisuudessaan sitä ei ole tälle levylle laitettu, koska IMDB listaa kestoksi runsaat puoli tuntia ja tässä yhteydessä nähdään vain sellaiset seitsemän minuuttia. Mielestäni tätä elokuvaa ei ole saatavilla itsenäisenä levyjulkaisuna, mutta Lindgrenin tarinoita vähän valikoiden esittelevä kiekkosarja Astrid Lindgren Matiné laittaa neljänteen osaansa toiseksi tarinaksi juurikin Kaisasta kertovan sadun, mutta en osaa yhtään sanoa, onko lyhytelokuva kokonaisuudessaan siellä vaiko karsittuna versiona. Joka tapauksessa olisi ihan mielekästä saada tämäkin kokoelmaa täydentämään.

Mitäpä siis Kaisalle kuuluu? No, hänet tavataan ihastelemasta erästä nukkea lelujakin myyvän kaupan ikkunan edessä ja ilmeisesti sellainen kapistus toivelistalta löytyy, mutta ainakaan omat rahavarat eivät ole riittäväisiä haaveen toteuttamiseen. Huonompia uutisia on kotipuolessa kuultavana, sillä isoäidille on tullut kipuja ja pitää pikapuoliin lähteä hevoskyydillä lääkäriin. Kaisa on tottunut työskentelemään isoäidin apuna torilla sijaitsevalla myyntikojulla, mutta tämä ei oikein ole kykeneväinen sairaana lähtemään kaupankäyntipuuhiin. Joulun myyntisesongin huippukin on jo tuloillaan ihan pikapuoliin, mikä on hiukan huonompi homma. Kaisa on kuitenkin reipas tyttö ja suostuvainen yrittämään karkkikojun pyöritystä yksinkin. Tietäähän sen, ettei tässä sentään surkean surullisesti pääse käymään, vaan kauppa lähtee luistamaan karkkipötkylöiden löytäessä tiensä herkkusuihin. Puitteet ovat tässäkin jouluisessa tarinassa kimaltelevimmista koristeista riisutut, mutta kellertävä ja hämyinen valaistus auttaa lämpöisen tunnelman luomisessa. Hyvänmielen juttuja Kajsa Kavat muutenkin on ja siinä samalla saa kurkkauksen kauas vuosikymmenien taakse, miten jotkut asiat ovat muuttuneet, toiset eivät ja ydinajatukset edelleen elävät.



Kahdeksan tarinan nippu aloiteltiin tosiaan Pepin seurasta Huvikummusta valmistelujen ollessa vauhdissa leivontapuuhineen ja leikkeineen, joten siinä mielessä on sopivaa, että viimeisessä viisiminuuttisessa osiossa poiketaan piipahtamaan samaan osoitteeseen kurkkaamaan, että millaisissa merkeissä aattoilta pimenee ja vähitellen kääntyy kohti yöaikaa. Käsittääkseni kyse edelleen on samasta jaksosta kuin tekstin alkupuolella mainitsin. Omasta kokoelmasta siis vielä puuttuu alkuperäinen televisiosarja, vaikka pari uudempaa elokuvaa olenkin jo hankkinut. Tokihan sarjakin suunnitelmiin sisältyy ja tietysti olisi sen sisältämistä 13 jaksosta ihan kiva täälläkin puhella. Silloin tällöin ostohalut ovat myös yrittäneet nousta, kun on vaikkapa tarjouskampanjoissa tai kirpputoreilla tullut vastaan uudemman vuoden 1998 anitaatiosarjan jaksoja, joita on muutama aina yhdelle levylle laitettu ja kai joitakin useamman kiekon sisältäviä laatikkojakin on kaupan. Luonnollisesti 26 piirretyn episodin joukosta löytyy myös se joulujakso. Toistaiseksi olen onnistunut kiusausta vastustamaan, mutta tilanne voikin olla jo aivan toisenlainen siinä vaiheessa, kun muut Lindgren-filmatisoinnit on kahlailtu läpi, eli saattaa käydä niin, että himo hamstrailuun kasvaa liian suureksi...

Kunhan nyt ensin se 1960-luvun lopun versio päätyisi hyppysiin, niin katsellaan, miten maailman vahvimman tytön seikkailut suuremmissa määrissä maistuvat. Mukavan jouluisen Lindgren-tunnin lähestyessä loppuaan, ollaan Huvikummussakin päästy jo vaiheeseen, jolloin on aika vaihtaa paketteja. Rakkaat eläinystäväiset saavat yllinkyllin herkkua juhlapäiville ja kyllä niitä satunnaisempia pieniä piiperöisiäkin muistetaan, sillä Peppi sydämellisesti toivottaa hiirulaisellekin hyvät joulut tälle oman lautasen ojentaen. Vaikka Peppi olisikin maailman voimakkain ja rohkein tyttö eläinystävien ympäröimänä, niin kylläpä siinä silti pienoinen haikeus alkaa hiipiä mieleen yksin omppua grillaillessa. Hymyillen hän kuitenkin yrittää huikkailla ikkunasta terveiset ystävilleen, kaukaisilla merillä seilaavalle isälleen ja äidilleen jonnekin ylös korkeuksiin. Olisihan se vähäsen kaihoisa ja murheellinen päätös enemmän kohti iloa ja onnea kallistuvalle kokoelmalle, jos lopputekstit siinä paikassa laitettaisiin käyntiin, mutta niinpä vain isompikin porukka tulee Pepin ikkunan taakse huhuilemaan ja osoittamaan, ettei hyvää kaveria todellakaan ole yksin taloonsa unohdettu. Pepiltä itseltäänkin toki löytyy erinomainen jouluyllätys ystävilleen ja sepä onkin jo paljon parempi paikka loppulauluille ja hyvien joulujen toivotuksille.



Sen pituinen se suunnilleen olisi ja kyllähän tuossa mielestäni yhdelle jouluerikoiselle ihan riittävästi kertyy kaikenlaista kivaa katseltavaa ja aika kuluu rattoisasti, eikä sellaista mieltä mustuttavaa ja aatoksia synkistävää materiaalia tämä valikoima käytännössä sisällä. Vaikka välillä vakavoiduttaisiinkin, niin tarkoituksena ei ole heti hipsaista murheenlaaksoon. Saa niitä surullisempiakin jouluelokuvia olla olemassa, ja olen muistaakseni itsekin muutamaa varsin lohduttomissakin syvänteissä kamppailevaa teosta kehunut, eli eipä siinä, mutta minusta Lindgrenin tarinat toimivat parhaiten hiukan kevyempinä, vaan eipä niiden silti tarvitse mitään täysin huolia vailla huitovaista hulivilihuvitteluakaan olla. Mitä varsinaiseen valikoimaan tulee, niin suurin osa nähtävistä jutuista on mielestäni otsikon alle sopivaa ja laadukastakin juttua. Tosin sieltä Saltkråkanin saarelta olisi kyllä löytynyt se jouluisempi jakso, mistä olisi voinut koostella paljon paremmin aiheeseen liittyvän pätkän kuin nyt nähtävät Stinan pöhköt vauvakaupat. Ronjan kiipelin tilalle olisin ehdottanut vaikkapa elokuvasta Mer om oss barn i Bullerbyn (Melukylässä tapahtuu) väsäiltyä pätkää. Eniten ihmetyttääkin näin katselun jälkeen, miksi Melukylän jouluvalmistelut jätetään kokonaan käsittelemättä, sillä Lasse Hallströmin elokuvasta löytyisi helposti kaunista ja lumoavaakin kuvaa, etenkin jos tavoitteena olisi jokin vajaan kymmenen minuutin minitarina. Noihin pääasialliset valitukseni lähinnä liittyvätkin, mutta toimiihan kokoelma näinkin kasailtuna.

Levystä voisin vielä sen verran sanoa, että yleensähän näissä Lindgren-julkaisuissa on joko puhe tai tekstitys myös suomeksi, mutta sepä ei päde tämän kiekon kohdalla. Ääniraita löytyy ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi sekä tekstitys ruotsiksi. Jos nämä vaihtoehdot eivät riitä, niin sitten pitänee jättää kaupat tekemättä. Omalla kohdalla ilahduttaa sekin, että vain kolme näistä kahdeksasta tarinasta on tullut nähtyä muutaman vuoden sisällä ja loput ovatkin häilyväisempien muistikuvien varassa tai aiemmin kokonaan katsomatta. Voisi olla vähän puisevampaa kertailua, jos kaikki olisi katseltu vaikkapa parin vuoden sisään. Toisaalta taas näkisin niinkin, että nämä ovat siitäkin mukavia tarinoita, etteivät heti ole minnekään unholaan hiipumassa, vaan jäävät mieleen ja muistoihin elämään. Uusintakynnyskin tuntuu olevan monen Lindgrenin jutun kohdalla melko matalalla, mitä myös pidän erinomaisena asiana ja osoituksena siitä, että vaikka tarinat eivät huikean kiemuraisia juonikyhäelmiä olisikaan, niin pienempiä ja isompiakin hetkiä saadaan tunnelmineen osumaan kohdilleen ja vieläpä väliteltyä niitä tuntemuksia katsomon puolellekin sydäntä kuumottelemaan, mikä erityisesti näin pimeän, sateisen ja loskaisen talven keskellä kelpaa.



Vuosien ja toistojen kestävyydestä todistelee myös levyn käynnistyessä vauhtiin pyörähtävä koostetraileri Lindgren-filmatisoinneista, ja iloisine kuvineen ja lauluineen se heti herätteleekin kertailuhaluja, eli sitä useammankin uusinnan kestävää viehätystä moneen teokseen on saatu. Hektisempää tarinointia ja vauhdikkaampaa vitsailua kaipaaville nämä verkkaisesti läpsyttelevät ja muutenkin aikansa rauhassa ottavat jutut eivät taida sopia. Jos kuitenkin sattuu olemaan sillä kannalla, että hitaasti herkutellut hetkoset ovat oivaa lääkettä vaikkapa kiireen kiusaamalle mielelle, niin sitten asia onkin jo aivan toisenlainen. Kauniit ja sydämelliset sadut vieläpä kiedotaan hyvällä tavalla vanhahtavaan ja viehättävään jouluiseen sekä paikoin suloiseenkin kuvastoon, niin siinähän helposti hiukan herkistyy ja näkee maailman jälleen pikkuisen kirkkaammassa valossa. Juuri nämä sydämen liikahtelut ja liikuttumiset tekevät Lindgrenin tarinoista niin vetovoimaisia, että niiden pariin tekee mieli pienen tauon jälkeen palata.


Astrid Lindgrenin ihastuttavan, lämpöisen ja liikuttavankin maailman liepeiltä toivottelen iloista ja onnellista joulua kaikille!

Joulusta ja vuodenvaihteestakin on taas selvitty, joten on hyvä hetki kurkistella hiukan taaksepäin, että minkämoista menoa elokuvaviihteen saralla tuli seurailtua. Taas olisin taipuvainen tylsästi käymään kuukausi kerrallaan vuoteen mahtuneita viihdykkeitä läpi, eikä tälläkään kerralla tavoitteena ole ihan kaikkea mukaan mahduttaa, ettei aivan mahdottomaksi summaukseksi pullistuisi. Otsikossa saattaa soinnahtaa kenties pieni hitunen vihjailua tyytymättömyyteen, mutta eihän se 2016 elokuvaelämyksineen sentään täysin suohon suunnannut, vaan kesäisen ja syksyisen hyytymisen jälkeen löytyi jälleen uutta eloa harrasteluun. Mistään kiinnostuksen hiipumisesta ei niinkään ollut kyse, vaan yksinkertaisesti meneillään oli monessakin mielessä kiireisin vuosi pitkään aikaan. Nämä hoput ja menot kuitenkin olivat enimmäkseen kaivattuja ja tervetulleita, joten olisi melko surkuhupaisaa alkaa niistä pillittämään ja tilitellen paasailemaan, eli tyydynpä toteamaan, että nyt kävi näin.

Numeroiden valossa katseltujen elokuvien määrä pysyi vähintään kohtalaisella tasolla, koska kirjanpidon loppusummaksi tuli 383 kappaletta, ja huomauttaisin myös, että siinä hektisimpänä aikana jäi jonkin verran uusintakatseluja merkkailematta, eli todellinen luku kohonnee luultavasti yli 400 elokuvan. Silti saldo jää selkeästi huippuvuosista ja esimerkiksi viime vuoden summauksessa vastaava numero nousi 550 elokuvaan ja onhan ennenkin tullut samantapaisia tiukkoja rutistuksia. Aloitustahti oli taas kieltämättä reipas, kun tammikuussa elokuvamaailma imaisi kunnolla, eikä ote hellittänyt helmikuussakaan paljoa, mutta kevätauringon myötä alkoi tahti vähitellen hiipumaan ja pääsikin kesällä sekä syksyllä kunnolla hyytymään. Romahduksesta huolimatta juttua taitaa kuitenkin kertyä runsaamman puoleisesti, joten lienee perusteltua pätkäistä vuosimuistelointi suunnilleen puoliksi kahteen osaan, eli otetaanpa ensin se vuoden ripein kolmannes käsittelyyn. Toivottavasti mukavia elokuvamuistoja enemmän löytyy vuoden varrelta kuin mitään kirvelevän katkeria takaumia...



Aiempien vuosien perinnettä noudatellen tammikuu ja samalla koko elokuvavuosi nytkähti liikkeelle Jackie Chanin reippaasti riuhtomana ja kerrankin tupla-annoksena, vaikka tietysti sopii huomauttaa, ettei The Twin Dragons kahdesta Jackiesta huolimatta minään kruununjalokivenä filmografiassa loistele. Upeimmat ja hulluimmat stuntit jäävät muihin mekkalointeihin, mutta energiaa ja vähän vinksahtanutta hassuttelua silti siinä määrin tiiviissä paketissa tarjoillaan, että vähintään kelvollista kenkimistä ja kolhimista syntyy. Blogin puolelle tammikuussa ei hirmuisesti mitään toiminnallista komediaa eksynyt, koska Terence Hillin ohjaama sekä tähdittämä Don Camillo edustaa vähän rauhallisempaa velmuilua, eikä siinä niin riehakkaita pieksäjäisiä pistetä pystyyn kuin Hillin ja Bud Spencerin hulppeimmissa hurvitteluissa. No, sopiihan se tietysti hahmoon luultavasti luontevammin, ettei sentään jokaisen kohtaamisen päätteeksi olla nyrkkejä kohottelemassa, ja puuhaillaan kaikenlaista muutakin. Don Camillo ei missään tapauksessa Hillin viihdyttävimpiin seikkailuihin lukeudu, mutta ihan kivana katseltavana on mieleen jäänyt, ja kaipa sen voisi kertaillakin, jos tahtoo häneltä kilttiä sekä harmitonta hömppää.

Vuoden alussa lupailin, että viimeinkin petraisin Disneyn klassikkoelokuvien suhteen ja päätinkin heti tammikuussa reipastua. Ensimmäisenä käsittelyyn pääsi klassikkosarjan alkupäästä Pinocchio, josta kovin tykkäilin ja innostuin tekemään tekstille jatkoa triviakatsauksen muodossa. No, aikomuksista ja ihan hyvästä alusta huolimatta tämä projekti uuvahti jälleen kerran hyvinkin nopsasti, mistä en osaa erityisen ylpeä olla. Kuukaudelle lisää Disney-tarjontaa nappasin silmäilemällä Nalle Puhin ja kaverusten kommelluksia yhden koostekiekon verran. Kyseinen neljän tarinan nippu oli siis The Magical World of Winnie the Pooh: Love and Friendship, jota lähes vuotta myöhemmin muistelen pikkuisen vaisuna valikoimana. Väittäisin, että Puolen hehtaarin metsästä olisi löytynyt paljonkin parempia tarinoita, kun kerran aiheena olivat rakkaus ja ystävyys. Olihan noistakin muistaakseni vähintään pientä iloa, joten eipä tarvitse tilitellä katkerammin.



Myös monipuolisuutta yritin kauden avauskuukauteen sisällyttää ja siinä mielestäni kohtalaisesti onnistuin, koska esimerkiksi jo mainittujen sekaan mahtui mukavasti toisistaan poikkeavia teoksia. The Silent One vei katsojan Tyynelle valtamerelle miltei paratiisimaiseen ympäristöön, jossa toiminta tosin ei enää ollutkaan aivan niin ihanaa, sillä ennakkoluulot, vaino, viha ja pahuus pääsivät nousemaan ihmismielen syövereistä pintaan ja villitsivät useampiakin raakalaismaiseen raivoon. Olin vähän toisenlaista elämystä toivonut, enkä osannut niin isosti innostua, että pääpainotukset toisella puoliskolla päädyttiin vetämään tummasävyisten valtataistelujen suuntaan. Kiinnostava ja katselun arvoinen elokuva oli, mutta kehut jäivät väkisinkin varsin maltillisiksi. Useinhan lännenelokuvissa niitä taistoja ja verisiäkin vääntöjä nähdään, mutta siinä suhteessa Meek's Cutoff osoittautui poikkeukseksi, sillä sekä fyysistä että henkistä sietokykyä koeteltiin vähän toiseen tyyliin kuin viuhuvilla luodeilla. Tarinassa pieni seurue on irtautunut pääkaravaanista ja sittemmin eksynyt harhailemaan, mikä koettelee keskinäisiä välejä ja määränpään saavuttaminen alkaa näyttää jatkuvasti toivottomammalta. Erittäin hidasliikkeinen Meek's Cutoff ei todellakaan kuulu suosituksiin, jos tahtoo vauhdikkaan lännenseikkailun parissa viihtyä, mutta itse tästäkin tykkäilin ja on ihan toivottavaa, että lajityypin sisällekin mahtuu monenmoisia juttuja eri tyyleillä kerrottuna.

Uuden elokuvavuoden lupauksiin lukeutui myös kotimaisen tuotannon kommentointi hiukkasen aiempaa useammin, ja ajattelin, että hankkimieni Lapista kertovien vanhempien dokumenttielokuvien sisällyttäminen voisi tuoda omanlaistaan viehätystä ja vivahdetta turinointiin. Suunnitelmana oli säästellen käydä läpi levyn sisältämät 13 lyhytelokuvaa, joten ensimmäiseen iltamaan valikoitui kiekolta kolme vanhinta, eli Petsamon kuvia, Lemmenjoki ja Pohjola poroilla ajaa. Jälkikatsauksena voisin sanoa, että kolmikko edustaa kokoelman vaisumpaa laitaa, eikä tästä nipusta mitään kultaisina hehkuvia muistoja mieleen taltioitunut. Toisaalta ei mistään puisevasta tylsyydestäkään tarvinnut kärvistellä, vaan esimerkiksi Lemmenjoella saatiin ihan kivasti napattua tunnelmista kiinni ja juttu olisi voinut kauemminkin jatkua. Tammikuun lopussa tuli tutkittua toistaiseksi viimeisin katsomani Nora Robertsin kirjaan pohjautuva elokuva, eli Carnal Innocence, joka oli niin kehnoa kuraa, ettei tarvitse paljoakaan kehua tai sen suuremmin tässä edes kertailla. Harlekiini-elokuvien urakkaa jatkoin myös ja vuorossa oli At the Midnight Hour, jota voinee pitää menettelevänä kertakatseluviihteenä, jos vähän hupsut ja tönkötkin yritykset yhdistellä romantiikkaa sekä jännitystä vetävät puoleensa. Myös Sherlock Koiran seikkailujen seurailu jatkui, vaikka edellisen vuoden lokakuussa liikkeelle lähtenyt homma ei vieläkään valmiiksi tullut.



Kylmä ja pimeä talvikausi tarjoili jälleen hyvät mahdollisuudet ja tekosyyn lorvia illat ja melko usein yötkin elokuvia tiiraillen ja blogiin niistä päätyi vain pieni osa, sillä kaikkiaan tammikuun saldoksi kirjautui yli 80 tekelettä. Joukossa oli paljon uusintojakin, koska innostuin ihmettelemään vaikkapa Bond-elokuvia suuremmissakin määrin, eli suunnilleen kymmenisen kappaletta. Sinänsä tämä hiukkasen hymyilyttikin, koska aikoinaan vähän naureskelin, että miten ihmiset jaksavat samat agenttihömpät vuodesta toiseen, mutta täytyy myöntää, että itsekin näitä näköjään mielelläni kertailen. Tosin läheskään joka vuosi ei taida pystyä, vaan vaikkapa viiden vuoden välit toimivat paremmin. Yhdeksi syyksi kirjailen, että 2000-luvun agenttielokuvissa usein nähty viileämpi ja ryppyotsaisempikin suorittaminen laittoi haikailemaan lajityypin vähän velmuilevampien ja virnistelevämpien teosten pariin ja siinäpä sitä mentiin ympäri maailmaa Bondin kyydissä...

Televisiosarjojen puolelta voisin mainita vuosien tauon jälkeen kertaillun kohtalaisen kummallisen mysteerin MPD Psycho, joka ei enää saanut aikaan ensikatselun innostusta ja näytti paikoin karustikin vanhentuneelta, mutta noin viisituntinen paketti piti kuitenkin edelleen outouksillaan otteessaan. Uusintaan päätyi myös Japanin suunnalla tehty kuusiosainen elokuvasarja Lone Wolf and Cub, joka singahti ehdottomasti tammikuun ja samalla koko vuoden huippuhetkiin. Aivan kaikki saagan elokuvat eivät täysin timanttisia ole ja jos etenkin tiivistahtista toimintaa tahtoo, niin veikkaan ja väitän, että eteneminen saattaa käydä paikoin tuskallisen hitaaksi. No, joka tapauksessa silloin tällöin innostuttiin ikimuistoisiin veri-ilotteluihin ja miekkataiteen mestarinäytöksiin Ogami Itton maalaillessa kostonpolkuaan punaiseksi. Meno näytti edelleen vimmaisimpina hetkinään mahtavan hurjalta ja hullultakin ja oli mukava huomata, ettei edellisestä katselusta ainakaan kovin paljoa ollut päässyt hiipumaan. Painottaisin kuitenkin, ettei Itton sinänsä hurmeinen taival kohti maanpäällistä kadotusta missään nimessä ole mikään yhtäjaksoinen ultimaattinen teurastuskarkelo, vaan usein hiljaisemmat suvantovaiheet venähtelevät pitkiksikin. Näiden vilkaisusta heräili ajatus ottaa enemmänkin samuraielokuvia katseluun vuoden mittaan, mutta sekin pääsi pikkuisen unohtumaan.



Siinä missä Itto ja kumppanit pitkälti miekoin mittelivät, niin toisissa teoksissa kaivettiin isompiakin pyssyjä hyppysiin, josta yhtenä esimerkkinä Sylvester Stallonen ja äijäkerhon kolmas koitos, eli The Expendables 3. Edellisen vuoden päätökseksi tuli tosiaan tuijotettua elokuvasarjan toinen osa, josta pidin paljonkin, niin täytyihän kolmaskin monien nihkeästä suhtautumisesta huolimatta testailla. Verta ja vimmaa oli lähdetty siistimään, mutta itse en sen perusteella pidennettynä versiona katsomaani rypistystä lähtenyt lyttäämään. Hyviä hetkiäkin oli mukaan saatu, mutta vähän puolivaloinen uuden nuoremman porukan sujauttaminen sekaan taas tökki kohtalaisesti ja kaikkiaan itsekin päädyin sijoittamaan kolmannen osan selkeästi heikoimmaksi, mutta en sentään silkaksi surkeudeksi. Pitihän sitä rähistelyä ja räiskintää lisääkin saada ja siinä lajissa Roland Emmerichin melkoisen komea vyöryttely White House Down osoittautui runsaan parin tunnin kestosta huolimatta vallan viihdyttäväksi tapaukseksi, jonka jäljiltä tietty talo jäi kaipaamaan vähän muutakin kuin pintaremonttia. Vielä näyttävämpää ja huikaisevampaa hävitystä kotikatsomoon tuotteli San Andreas ja yllätyin itsekin, miten hyvin tuhoisa piinajainen imaisi mukaansa. Katastrofielokuvista myönnän yleisestikin tykkääväni, mutta ainakin uudempien yritysten joukossa tämä viritelmä ponkaisi kohti kärkisarjaa omissa kirjoissa. Muistelenkin sen olevan varsin vetävä ja tehokas yhdistelmä paisuteltua arkisankaruutta ja aivan käsittämättömiä vaaratilanteita. Lopussa mielestäni vetisteltiin venytetysti ja kiusallisestikin, mutta eipä sekään kauneusvirhe kokemusta pilannut.

Maailmoja tuhoavien voimien ja terroristien suurten suunnitelmien vastapainoksi tammikuinen toimintaosasto esitteli myös pienimuotoisempaa menoa, mutta sepä ei tarkoittanut, että tiukasta asenteesta ja otteesta olisi pitänyt tinkiä. Parin poliisin varsin karmaisevaa työpäivää esitellyt End of Watch teki vaikutuksen koruttoman karulla arkisella otteellaan, mutta lopun kouraisevista käänteistä huolimatta ei silti onnistunut aivan poliisielokuvien kärkiryhmään itseään räiskimään. David Ayerin tyly ja tiukentuva jännityselokuva ansaitsee kuitenkin toisenkin tilaisuuden. Liam Neesonin tähdittämä A Walk Among the Tombstones ei minusta ollut erityisen sujuva yhdistelmä rikosta, jännitystä ja toimintaa. Kunnolliset tiukat huippukohdat uupuivat ja löysempää haahuilua oli vääriin väleihin laitettu, eikä teos tuntunut oikein millään pääsevän vauhtiin. Sitten, kun alkoi tapahtua enemmän, niin suurin kiinnostus oli jo kaikonnut. Nicolas Cagen Seeking Justice taas toi oman käden oikeutta suosiviin elokuviin kiinnostavia käänteitä, muttei lopulta kovin kummoiseksi summautunut, vaan sai todeta lähinnä kelvolliseksi kertakatseluksi.



Koko kuukauden varsin mittavaksi paisunutta katselusaldoa ei tosiaan ole tarkoituksena lähteä listaamaan ja kommentoimaan, mutta kirjailenpa vielä muutaman kauhistelunkin muistiin. Riivajaiset ja kummittelut kuuluvat kauhupuolella suosikkeihin ja niitä uuden vuoden vauhdittamiseksi jokusen ahmaisinkin. Insidious: Chapter 2 ja Insidious: Chapter 3 maistuivatkin kohtalaisen hyvin ja etenkin kakkososa vähän säväyttelikin. Tämän elokuvasarjan suhteen on kuitenkin päässyt käymään niin, että avausosa on edelleen näkemättä, mikä luonnollisesti haittasi jatko-osan kohdalla. Luultavasti vielä pahemmin tämä puute pääsi häiriköimään kolmatta koitosta, koska ymmärtääkseni nämä nivoutuvat varsin tiiviisti yhteen ja paikoin päällekkäinkin. Jos joskus tulee ensimmäinen ihmeteltyä, niin sitten pitää antaa jatkoillekin toinen tilaisuus. Kumpikin kyllä näin rampautettunakin toimi ihan kivasti lajityypin ystävälle, mutta samaa ei voi sanoa Tobe Hooperin ja Steven Spielbergin kummittelun uusintaversiosta Poltergeist. Toivotut pelkotilat jäivät täysin kokematta ja tilalle reilu ropsaus rasittavampaa antia. Joo ei kiitos ja olisi voinut jättää tekemättä. Niputetaan vielä Ti Westin The Sacrament joukkoon, vaikka se mielestäni kallistuikin enemmän jännitykseen kuin kauhuun. Omaksi yhteisöksi viidakkoon vetäytynyt uskonnollinen ryhmä alkoi osoittaa häiritsevämpiä puolia dokumenttiryhmän yrittäessä päästä perille, mistä touhussa oli pohjimmiltaan kyse. Kyllähän homma loppupuolella kääntyi melko häijyksi, mutta mielestäni ei kuitenkaan niin ilkeäksi ja vastenmieliseksi inhoitteluksi, että sen ansiosta pysyväisesti mieleen syöpyisi.


Kaipa siinä tulikin jo riittävästi koostetta ja tarinaa tammikuulle, joten hipsaistaan helmikuun puolelle ja se käynnistyi blogissa Lapin ihmettelyllä ja ihastelulla kolmen seuraavan lyhytdokumentin voimin. Lomapäiviä Tenolla, Kolmen valtakunnan Lappia ja Suomen pohjoisin kylä muodostivat kivan ja monipuolisenkin seikkailun Euroopan pohjoisosiin, kun ensin viihdyttiin Suomen ja Norjan komean rajajoen tuntumassa. Sitten murautettiin moottorit käyntiin ja lähdettiin seikkailemaan Ruotsin ja Norjan puolellekin, mikä toi kuviin kaunista vuorten ja vuonojen vuorotteluakin. Kolmannessa taas seisahduttiin seurailemaan talvisen ja lumisen Nuorgamin rauhallista elämänmenoa hyvinkin viehättävällä tavalla. Kelpo kolmikko siis kaikkiaan.

Muutenkin pohjoiset pisteet maailmankartalla vetivät puoleensa ja nimensä mukaan Alaska Highway vei kohti Yhdysvaltojen lumista ja vuorista osavaltiota, jonne suomalainen seikkailija Heikki "Hese" Tolonen siirtyi aikomuksenaan toteuttaa suuri unelmansa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti vanhan kuorma-auton kunnostamista ja muuntelemista asumiskelpoiseksi liikkuvaksi kodiksi. Lisäksi tarkoituksena oli körötellä sen kanssa noin 4000 kilometriä etelään kohti Kanadan Vancouverinsaarta ja tehdä tästä samalla useamman päivän ajelureissu kavereiden kesken. Dokumentti vaikutti ennakkoon juuri sellaiselta, joka itseäni innostaisi ja pitkälti näin olikin. Pelkkää rentoa reissaamista se ei tosin ollut, vaan jo autovanhuksen takkuilevan kunnostuksen yhteydessä erilaiset persoonallisuudet alkoivat vähän toisiinsa kolahdella ja sama jatkui tien päällä, etenkin vaikeuksien kasvaessa. Onneksi Alaska Highway ei kuitenkaan siihen sortunut, että pääsisältöä riitelyistä ja kinailuista etsittäisiin ja yritettäisiin jatkuvasti paisutella jotakin mehevämpää draamaa, vaan ainakin omasta mielestäni miekkosten matkassa hyväntuulisuus ajoittaisesta äreydestä huolimatta säilyi. Lopputekstit pyörähtivät tosin sen verran varhaisessa vaiheessa käyntiin, että teki mieli koluta levyn lisämateriaalit läpi ja vielä niiden jälkeen lueskella toisaalta Hesen seikkailujen taustoja sekä loppuratkaisuja, joista syntyi myös blogiin vaiheita summaileva teksti.



Talvikauden ollessa kyseessä, niin tekihän sitä mieli ruudun välityksellä vaihtaa välillä lämpöisempiinkin maisemiin, eli ensialkuun hypätä lentokoneeseen Olsenin siskosten kanssa. Valitettavasti Holiday in the Sun ei kovinkaan kummoista hehkua rantalomailuunsa pystynyt synnyttämään. Kuvastoltaan sotkuinen ja vähän sinne sekä tänne hutiloiva hätäisesti kyhäilty kokonaisuus ei parhaina hetkinäkään päässyt keskinkertaisuuden yläpuolelle. Kovin yhdentekevältä turhakkeelta näin jälkikäteen muistellessa tuntuu ja sopinee sanoa, ettei siitä aurinkokaipuuseenkaan tepsivää lääkettä saanut. Jos Olsenien loma oli jokseenkin mitätön, niin Lassen ja perheen reissu Eurooppaan elokuvassa Sune på bilsemester (Lasse autolomalla) olikin aivan toisenlainen tapaus, eikä lainkaan myönteisessä mielessä. Puitteet ja maisemat olisivat sinänsä kunnossa, mutta niistäkin nauttiminen oli miltei mahdotonta, kun kaikki piti tärvellä hirmuisen huonolla ja täysin väsyneellä vitsailulla, eikä vastenmielinen öykkäröintikään ollut tekemässä huumorin kukkasista yhtään kauniimpia. Teos lähinnä toimii esimerkkinä, miten perhekomedioita ei tulisi tehdä ja samalla surullisena osoituksena siitä, että melkoisen alas on Ruotsissakin jo onnistuttu vajoamaan tässä lajissa. Hyi, hyi ja hyi! Onneksi helmikuulle mahtui ainakin yksi erittäinkin hyvä eteläisen Euroopan seikkailu, eli Alfred Hitchcockin To Catch a Thief, jossa salaperäinen jalokivivaras aiheutti hämminkiä lomakohteessa. Siinä missä Hitchcock yleensä lähti kiristelemään jännitysruuveja paljonkin, niin tuntui siltä, että tässä taas pyrittiin pitämään rentoa ja leppoisaa ilmapiiriä yllä mahdollisimman paljon. Upeiden maisemien, kauniin kuvauksen ja hyvien näyttelijöiden ansiosta siitä olikin helppo napata kiinni ja nautiskella loppuun saakka.

Sherlock koiran salapoliisipuuhat sain viimeinkin tutkailtua loppuun, kun pari viimeistä jaksoa kuukauden alkupuoliskolla käväisi soittimessa pyörimässä. Valitettavasti omalla listalla lopettelujaksot olivat 26-osaisen kokonaisuuden heikompaa antia. No, päätin kuitenkin vielä helmikuun loppupuolella palailla Sherlockin, Watsonin ja Moriartyn maailmaan sarjaa summailevan tekstin muodossa. Muuten blogissa animaatioviihdettä edusti luonnollisesti ystävänpäivään sijoitettu Winnie the Pooh: Un-Valentine's Day / A Valentine for You, joka oli parista erillisestä tarinasta kokoiltu. Tässä minivalikoimassa viehätti vähän poikkeuksellisesti se koheltelevaisempi ja vauhdikkaampi hupsuilu, sillä jälkimmäinen ja enemmän herkistelyyn pyrkivä osuus oli paketoitu yllättävänkin tummiin kuviin. Vaikka siinäkin sanoma suloinen oli, niin toteutus ei niinkään päässyt ihastuttamaan tai viehättämään. Minulle ei siitä mitään suuria haukkumishaluja syntynyt silti, mutta yleisilmeeltään iloisemmista puhisteluista tunnustan tykkäileväni enemmän.



Harlekiini-hömppäilyjä sain sujauteltua pariinkin iltaan, mutta vähitellen alkoi tuntua siltä, että eiköhän nämä ole pikkuhiljaa nähty. Ensimmäisenä vuoroon pääsi putkahtamaan A Change of Place, joka laittoi siskokset vähän tiukkaan paikkaan ja henkilöllisyyksiä vaihtamaan. Jälleen vaikutti siltä, ettei näitä elokuvia kannata edes lähteä uskottavuuden suhteen tarkemmin ruotimaan, vaan vastustaa sellaista ajatusta. Pikkuisen pöhkö paikkojen vaihto on ainakin omasta mielestäni Harlekiini-elokuvien paremmalla puolikkaalla, mutta sekin lähinnä menettelevää kertaviihdykettä tarkoittaa. Broken Lullaby toi mukanaan tason tipahtamisen, enkä lainkaan jaksanut innostua puhdittomasta sinne, tuonne ja takaisin säntäilystä, mikä näyttäytyi vain keinotekoisena vauhdikkuutena. Kun kaikki muukin tuntui tipahtavan väkinäisen yrittämisen koriin, niin siinäpä sitä sai pitkästyen odotella leikkien lopahtamista.

Kuukauden viimeiseksi blogivieraaksi valikoitui Virpi Suutarin puutarhurointia ja rakkautta yhteen liimaileva lumoavakin dokumentti Eedenistä pohjoiseen, jota olin ihan tietoisesti säästellyt pimeän talvikauden mielenpiristäjäksi. Hyvinkin nopsasti elokuva sellaiseksi osoittautui. Niinkään puutarhuroinnin yksityiskohtaisiin nikseihin dokumentti ei päättänyt pureutua, vaan enemmän perehdyttiin mukaan valikoituihin pariskuntiin. Heidän suhteitaan ja touhujaan sitten tarkkailtiin hyvinkin monipuolisesti, kun hullunkuriset, pikkuisen omituisetkin seikat, laajemmat linjaukset, kipeää tekevät muistot ja suuret surut yhdistyivät sujuvasti koskettavaksi, mutta samalla iloiseksikin kokonaisuudeksi. Osallistujiakin sopii kiittää siitä, että melko avoimesti tuntuivat lähteneen haastatteluihin mukaan sydämiä säästelemättä. Se näkyi ja tuntui katsomon puolellakin, eli kyyneliltä en välttynyt, mutta myös niihin isoihin ja pieniin iloihin oli helppo heittäytyä mukaan. Saipa tämän runsaan tunnin herkutella vielä vallan erinomaisen kuvauksen kautta ja lajikirjoltaan runsas viherrys löysi osoitteeseensa. Eedenistä pohjoiseen luultavasti tuleekin löytämään paikkansa kylmän vuodenajan kestosuosikkina ja se kuuluu ehdottomasti oman kuluneen elokuvavuoden huippukohtiin.



Ehkäpä tammikuun hurja repäisy noin määrän suhteen vähän uuvutti ja muitakin kiireitä ilmeni enemmän, niin helmikuun kokonaissaldo jäi runsaaseen 50 elokuvaan, mutta onhan siinäkin melkoinen kasa katseltavaa! Taisinpa jopa kerran eksyä elokuvateatterinkin puolelle sinnikkäästi suostuteltuna, eikä se yhtään kaduta, koska ihmeteltäväksi ja kauhisteltavaksikin valikoitui Leonardo DiCaprion tähdittämä hurja sekä vimmainen The Revenant, jonka myös päädyin laittamaan vuoden parhaiden elokuvahetkien joukkoon. Tämä selviytymisen ja koston kova polku ei mitään kauneinta katseltavaa ollut ja pääsikin kouraisemaan rankalla höykytyksellään, mutta samalla selviytymishalu oli omalla armottomalla tavallaan vetovoimaista. Kaiken verisen julmistelun ja brutaalin runtelun vastapainoksi onneksi löydettiin hiljaisia hetkiä, kauneutta karustakin luonnosta ja vielä välillä värähteli jostakin utujen seasta tavoitettu toismaailmallinen tyyneys, mikä vei mieltä outoihin mutta kiehtoviin paikkoihin. Sisältönsä ja kuviensa puolesta The Revenant ei varmaan ihan kaikkien suosikkeihin ole nousemassa, mutta itselleni ostin sen jo joululahjaksi kertailua varten, vaikka pienellä kotiruudulla teho luultavasti tipahtaakin.

Helmikuussakin teki mieli jatkaa Bondin veikeämpien agenttitouhujen kertailua ja runsas kourallinen niitä taisi kertyä. Hiukkasen enemmän Indiana Jonesin suuntaan seikkailin kera Nicolas Cagen, kun tuli katseltua National Treasure sekä sen jatko-osa National Treasure: Book of Secrets. Minusta nämä eivät missään vaiheessa nousseet tosissaan haastamaan Indianan kiehtovimpia reissuja, mutta hyvää yritystä oli havaittavissa ja hömppäviihteenä kumpainenkin puolustaa paikkaansa. Jos pitäisi valita vaikkapa näiden tai Robert Langdonin kurttuotsaisten selvittelyjen väliltä, niin Ben Gatesin kyytiin lähtisin. Battleship oli myös osteltu jonkin talvi-illan iloksi toiveena näyttävä tehostevyörytys ja maailmojen, jollei loppusota, niin ainakin täysrähinä. Valitettavasti tekijöillä taas oli ollut jotakin muuta mielessä ja alkuun sai katsella tuskallisen pitkään, miten epäkiinnostavat tai rasittavat hahmot jankuttivat väsyneitä juttujaan tai muuten vain pökkelöivät menemään. Loppujen lopuksi runsaasta parituntisesta löytyi noin viitisen näyttävämpää toiminnallista rymistelyä, mutta yksikään ei oikein onnistunut yltymään mihinkään lopunaikojen tuhosinfoniaan, jota lähinnä olin haikaillut. Kaikkiaan kokonaisuus kallistuikin kehnohkon kyhäelmän suuntaan. Ridley Scott hyödynsikin isot tuotantorahansa paljon näyttävämmin kaukaisille vuosisadoille kurkistelevassa suurteoksessaan Exodus: Gods and Kings. Tämä versio Mooseksen tarinasta on toki saanut runsaasti haukkujakin, mutta itse viihdyin erinomaisesti. Kenties tämä meni enemmän visuaalisen puolen kuin tarinan ansioksi, sillä suuret taistelukohtaukset, tehostemyllerrykset ja kauhukuvastoakin väläyttelevät vitsaukset pitivät silmät tiukasti ruutuun kohdistettuina.



Varsinaisia kauhujuttujakin mukaan mahtui ja joukossa oli valitettavankin paljon alennuskoreista löytyneitä kammotuksia, jotka olisi voinut jättää ostamattakin. Näitä kaikkia en lähde luettelemaan, mutta esimerkiksi vuoden surkeimpiin saastoihin lukeutuva Morituris sai jo pohtimaan, että eiköhän kuonaa ole kerrytetty jo ihan riittävästi hyllyihin. Kehnouksien ja keskinkertaisuuksien lisäksi onneksi lajityypin laadukastakin tarjontaa tuli tutkittua. The Conjuring -elokuvaan löyhästi liitetty Annabelle ei IMDB-keskiarvonsa perusteella ole suuria yleisöjä puolelleen voittanut, mutta omalla kohdalla pieni piinajainen toimi oikein hyvin ja kunhan aikaa riittävästi kuluu, niin uusintaan päätynee. Scott Derricksonin riivausten ja poliisielokuvien yhdistelmä Deliver Us from Evil onnistui myös säväyttämään myönteisellä tavalla päätyen myös kertailulistalle. Hurjistelevainen [Rec]³: Génesis olikin taas laadultaan heittelevämpi ja hutiloivampi kokonaisuus, mutta paikoin oli sellaista vinkeää ja vimmaista pilkahtelua nähtävissä, että pakkohan siitä oli tykätä. Harvemmin näin riehakkaita hääjuhlia on päässyt näkemään!

Toimintaosastollekin mahtui vanhojen tuttujen uusintoja sekä uusia ihmeellisyyksiä. Laatu vaihteli erinomaisesta keskinkertaiseen, mutta jälkikäteen summailtuna selvästi plussan puolelle jäätiin. Bruce Willis käväisi kertaalleen kotikatsomossa tekemässä sitä, mitä osaa, eli räiskimässä ja räjäyttelemässä kyynisesti vitsailevaan tapaansa elokuvassa Die Hard 2 ja edelleen ilokseni huomasin, että lentokenttärymistely hyvin maistui. Yhden näyttäytymisen teki myös kestosuosikki Charles Bronson, mutta Raid on Entebbe painotteli enemmän draamaa sekä jännitystä jääden toiminnan suhteen vähän vaisuksi menijäksi. Muutenkaan tämä konekaappaus pelastusoperaatioineen ei mielestäni kovimpia kierroksia missään vaiheessa löytänyt. Jean-Claude Van Dammen uudemman tuotannon seurailu oli jo jonkin aikaa jäänyt kohdallani laiminlyödyksi, mutta päädyinpä pikkuisen petraamaan, eli Enemies Closer tuli tarkastettua. Kaikkiaan vähintään kelvolliseksi toimintarypistykseksi sen summailin, sillä metsäinen saari oli erinomainen ympäristönä ja Van Damme varsin viihdyttävästi sekoili ja meuhkasi kajahtaneessa roolissaan. Jotenkin vain jutun pitkittyessä into pääsi hiukan lässähtämään, enkä isommin osannut ylistellä tyyppien rankkoja riehoja. Niitä kovempia kehuja sai aikaan Keanu Reevesin uudehko kostojuttu John Wick, josta en pysty mitään merkittävämpiä valituksia keksimään. Toiminta säilyi näyttävänä ja otteiltaan tylynä läpi elokuvan, eikä ollut tarvetta venyttää mihinkään pariin tuntiin. Tehokasta ja napakkaa touhua se ennemmin oli ja tulee uusittua viimeistään jatko-osan yhteydessä. Innostipa tämä runtelevainen elämys kertailemaan Reevesin vanhemman vauhtiklassikon, mistä edelleen viihdykettä kiitettävästi löytyi. Vieläkin Speed onnistui vaikuttamaan kekseliäältä ja ennen kaikkea tiukalta tarinalta pahaan pulaan joutuvine busseineen.



Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone ovat omiin toimintasankareihin lukeutuneet jostakin kaukaisesta varhaisnuoruudesta saakka, enkä heitä vieläkään suostu hylkäämään ja pyrin uuttakin tuotantoa vähintään puoliaktiivisesti seurailemaan. Sainkin jälleen hyvän tekosyyn ottaa ties monennettako kertaa uusintaan Stallonen 2000-luvun toimintamestariteoksen Rambo, koska hankin siitä pidennetyn version. Lukuisten katselujen jälkeenkin on tämä neljäs lisäys vallan upea päätös Rambon tarulle ja melkeinpä toivon, että sotansa selvittänyt sankari saisi viimein levätä. Henkilökohtaisesti kuitenkin tykkäilin enemmän lyhyemmästä alkuperäisestä versiosta, sillä lisäykset eivät mitään erinomaista uutta tuoneet ja tuntuivat vähän tarpeettomilta jumitteluilta, joten lyhyt ja ytimekkäämpi oli pykälää parempi. Suurimpana sähellyksenä ja suoranaisena töppäyksenä pidin tunnelmia nostattelevan uhmaavan soturipuheen korvaamista laimeammalla versiolla, enkä lainkaan käsittänyt, miksi moinen muunnos oli päädytty tekemään. Aina enemmän ei ole enemmän... Bullet to the Head oli nelisen vuotta uudempi tekele Stallonelta, jossa palkkamurhaaja joutui takkuilevaan yhteistyöhön poliisin kanssa. Saipa silloin melko nopsaan todeta, että ohjaaja Walter Hill oli aiemmin onnistunut eripuraisten parien kanssa varhaisempina vuosinaan paljon paremmin. Ei tästä oikein mitään iloa irtoillut, vaan vaikutti vähän väkinäiseltä runnomiselta ja päähahmojen välissäkään ei tuntunut mitään kunnollista jännitettä. Keskinkertaista ja tyhjänpäiväistä rymistelyä, josta kohtalaisen laimea maku jäi, kun ei toteutuksessakaan kehuttavaa ilmennyt. Arnoldin ja Sylvesterin yhteinen vankilapako Escape Plan taas oli toisinnollakin vielä hyvää ja nautittavaa vääntöä. Ehkei se mikään puhdas toimintarymistelypaketti ollut, mutta viihdyttävä pakkaus kuitenkin. Samana vuonna ilmestynyt Arnoldin The Last Stand olikin paljon tyylipuhtaampi räiskyttely ja minusta melkoisen meneväinen sellainen, johon oli saatu sopivasti huumoriakin mukaan. Tahti pidettiin tiiviinä, kovia otteita ei lähdetty kaihtamaan, useampi näyttävä toimintajakso väsäiltiin ja Arnold itse oli hyvässä vireessä, joten eipä muuta kuin pari olutta kulautteluun ja herkuttelemaan.

Helmikuun ohjelmistoon kuului myös Infernal Affairs -trilogian tuijottelu ja edelleen se näyttäytyi erinomaisena tai vähintään kelvollisena rikosviihteenä. Ensimmäisessä yhdisteltiin mukavasti toimintaa ja jännitystä, eikä pelätty tylyjäkään ratkaisuja, kun sekä poliisin että rikollisryhmittymän sisältä yritettiin savustaa vakoojia ulos. Jatko-osassa taas uppouduttiin varhaisempiin vaiheisiin varsin kiehtovasti ja mukaan tuotiin ihan onnistuneesti piirteitä isommastakin mafiasaagasta. Näiden kahden jälkeen päätösosa tuntui pikkuisen lattealta. Toihan sekin toki uusia kuvioita ja konkreettisemman lopetuksenkin trilogialle, mutta siitä huolimatta ei voinut välttää tunnetta, että kyseessä oli lähinnä löysempi lämmittely ensimmäisestä, eikä samaa energiaa tai jännitystä enää pystytty toistamaan. Laatutyötä sekin mielestäni oli noin rikosviihteen lajissa, mutta kun pari edeltävää osaa kohosi selkeästi parempaan sarjaan, niin pienoinen pettymys pääsi syntymään.



Kyllähän sitä tuli muitakin rötöstelyjä tiirailtua, vaikkakaan kaikkia ei pyssyjen voimalla selviteltykään. Ben Affleckin rosoinen ja vähän arkisempi pankkiryöstely The Town pääsi kertailuun lyhyempänä teatteriversiona ja edelleen tyyppien kujanjuoksu ahdistuksineen imaisi mukaansa. The Judge toi tullessaan hämärän kuolemantapauksen, jossa oli mukana myös murhan mahdollisuus. Itse ennakoin enemmän oikeussalipainotteista vääntöä, mutta homma kallistui kuitenkin vahvemmin perhedraaman puolelle, kun isän ja pojan piti kohdata lopulta kipeä menneisyytensä. Hyvien näyttelijöiden ansiosta raskaampi osuuskin hoitui kunnialla, eikä käynyt kohtuuttoman kiusalliseksi synkistelyksi. Erään Amerikan edesmenneen presidentin metkuja ja kepposia setvittiin Ron Howardin jännitysdraamassa Frost/Nixon, jossa haastattelutuokioista irtosi otteessaan pitävää viihdettä, eikä huumoriakaan onneksi unohdettu. Ihan yhtä hyvin toimi vieläkin kuin aikoinaan ensikatselulla. Jos Eedenistä pohjoiseen oli oman listan helmikuun ihanin, niin Nightcrawler vei nimiinsä kuukauden niljakkaimman tekeleen palkinnon tutkaillessaan, mihin keinoja kaihtamaton kunnianhimo voi viedä, jos ei pääkopasta moraalisia painolasteja pahemmin löydy. Sen verran hyytävää ja kolkkoa menoa, että hiljaiseksi laittoi...


Blogissa maaliskuuta yritti vauhtiin kenkiä Chuck Norrisin Firewalker, joka ei hommasta erityisen loistokkaasti suoriutunut. Onhan tekele tuttu jo vuosien takaa, eikä kovin isoja toiveita ollut, että vähän väsynyt aarrejahti yht'äkkiä muuttuisi paljoa paremmaksi. Samaisilta tekijöiltä on tullut paljonkin pätevämpää jälkeä todistettua ja Firewalker näytti lähinnä siltä, että tyypit halusivat haukata palasen Indiana Jonesin innostamien katsojien lipputulokakusta, muttei ollut kykyjä tai halua tehdä kunnollista yritystä, vaan vähän puolivillaista harhailua ja hengetöntä seikkailua, johon tosin lätkäytettiin päälle pikkuisen Chuckin potkuharjoituksia. Päätähti itsekin näytti olevan jokseenkin väärässä roolissa, eikä virnistely sikari suussa oikein aitoa vaikutelmaa rennosta retkeilijästä luonut. Vaikka myöhemmin vahtailtu City Slickers vähemmän väkivaltaa ja muuta toimintaa tarjoilikin, niin siitä huolimatta hyvää äijävärähtelyä ilmaisevat mittarit kohoilivat selkeästi enemmän kuin huvittavan pakkomielteisesti ryypiskelevien ja väkinäisesti vitsailevien aarteenmetsästäjien kohdalla. Billy Crystalin, Daniel Sternin ja Bruno Kirbyn irtiotto arjesta lännenloman merkeissä oli toisinnollakin enimmäkseen erinomaista viihdettä. Lisäksi elokuva onnistui lämpöisesti hymyilemään joillekin lännenelokuvien perusjutuille, mutta pysytteli samalla tyylikkäästi poissa pilipalipilkan puolelta.

Romanttisten koitosten ja kommellusten suhteen valikoima oli jokseenkin niukka, eikä erityisen laadukaskaan. Komediallisempaa puolta ihastumisista ja vihastumisista edusti Hugh Grantin ja Sarah Jessica Parkerin tähdittämä Did You Hear About the Morgans?, joka olikin kohtalaisen kehno viritelmä, josta ei enää oikein niitä minimaalisiakaan huippukohtia mieleen muistu ja taisinpa tuolloin todeta löysän kyhäelmän huonoimmaksi näkemäkseni Grantin hassutteluksi. Yleensä tyypin tyylistä tykkäilen helpostikin, mutta tässä yhteydessä ei oikein tuntunut olevan intoa tai kipinää matkassa ja sutkautuksetkin vähän mitä sattuu. Another Woman's Life myös mielestäni romanttisten komedioiden koppaan tipahteli, mutta eipä ollut niin vitsipainotteinen kuin tuo edellinen. Ehdottomasti kyseessä oli monessakin mielessä nautinnollisempi elokuvahetki, mutta silti epätasainen kokonaisuus, joka laittoi pohtimaan, että kenties Juliette Binoche ja kumppanit olisivat voineet saada asetelmasta irti vetovoimaisemmankin teoksen. Vähintään menettelevää viihdettä sarjassaan Another Woman's Life oli, muttei oikein kyennyt sydäntä kouraisemaan tai koskettamaan. Harlekiini-sarjan varhaisempi filmatisointi Another Woman taas muistutti joiltakin osiltaan edellistä uudempaa ranskalaista hömpötystä, eikä se todellakaan kuulu Harlekiini-sovitusten joukossa huonoimpiin, vaan oli ihan kelvollista höttöä.



Helmikuun puolella sain viimeinkin valmiiksi Sherlock Koiran animaatioseikkailujen läpikäynnin, joten oli aika aloitella uusi sarjaurakka ja työmaaksi valikoitui suloinen ja sydämellinen Vi på Saltkråkan, eli kotoisemmin Saariston lapset 13 jaksollaan. Tuolloin kulman takana kurkkivat kevätpäivät innostivat osaltaan vilkaisemaan, että miten ihanalta saariston kesä mahtaakaan näyttää ja kyllähän se puoleensa veti ihan kivasti. Ensimmäinen jakso oli En dag i juni ja maaliskuun puolella innostuin kaikkiaan katselemaan viisi osaa, joista tässä vaiheessa ihastuttavimmalla tavalla mielessä muljahtelee järjestyksessä se viides, eli Denna dagen - ett liv. Tuona kyseisenä päivänä Melker luki eräästä opuksesta mietteen, jota mukaillen jokaiseen päivään mahtuu elämä ja siksi hetkien tärkeys tulisi tiedostaa. Herrahan päätti alkaa tuumasta toimeen monenmoista touhuillen, mutta kuten arvata saattoi, niin elämällä oli tarjolla vähän toisenlaisiakin oppitunteja aiheeseen liittyen. Kaunista kuvaa, myönteistä mietiskelyä ja yhteisten hetkien ilosanomaa, eli summailtuna juurikin sitä, mitä samainen sarja minulle parhaimmillaan edustaa.

Disney-osastokaan ei täysin uuvahtanut, vaan vuoroon valikoitui vaihteeksi klassikkosarjan uudemmasta päästä napattu Big Hero 6. Paikoittaisesta upeastakin visuaalisesta tykittelystä huolimatta en vieläkään kallistunut ihan estoitta ilakoimaan sinänsä sujuvan ja huimasti vuosien varrella kehittyneen tietokoneanimoinnin puolesta, sillä tunnekirjon kuvaamisessa ja välittämisessä edelleen tuntui rajoitteita löytyvän. Kaikkiaan Big Hero 6 kuitenkin oli varsin mainio pakkaus, jossa seikkailu, toiminta, huumori ja koskettavammat kotvaset sulateltiin mallikkaasti yhteen ja samalla saatiin se supersankarointikin näyttämään omalaatuiselta ja hyvällä tavalla hassulta. Blogin puolella maaliskuuta kuitenkin pääteltiin kotoisessa Lapissa, sillä jälleen tuli tempaistua lyhyiden dokumenttien muodostama kolmikko kertomaan pohjoisesta elämästä ja maailmojen törmäämisestä. Elokuvat Tunturimaan kesää, Nyky-Lappia ja Tunturiin tulee kevät olivatkin enimmäkseen antoisaa tavaraa sekä sisällöltään että kuviltaan, vaikka keskimmäinen ei oikein onnistunut asiaansa erityisen vetoavasti tai läheskään perusteellisesti esittämään.



Kaikkiaan maaliskuussa katselusaldoksi kertyi melkeinpä 60 elokuvaa, eli vähän lähti nousevaan suuntaan taas. Suomen vesistöjen kauneutta ja kiehtovuutta vaivauduin elokuvateatteriin saakka todistamaan, koska Järven tarina kovasti kiinnosti. Hiukan yllätti se, että lopulta kamerat painuivat veden alle odotuksiin nähden harvakseltaan, tai ainakin tuollainen vaikutelma jäi, mutta eihän se elokuvanautintoa estänyt. Järviin liittyvät kertomukset innostivat kiitettävästi ja kuvat olivat samojen tekijöiden metsädokumentin tapaan kihelmöiviä ja yllättäviäkin otoksia, joihin yleisesti ottaen sujuvasti yhdisteltiin hiukan toismaailmallisempiakin juttuja, kuten esimerkiksi myyttiset haukitarinat. Runsaat 70 minuuttia kuluivat nopsasti, minkä takia dokumentti tuli jo osteltua kokoelmaan ja laittoi hyvinkin innokkaana odottelemaan, milloin Tuntureiden tarina mahtaakaan valmistua. Kotimaan järvistäkin löytyi siis salaperäisiä tarinoita, mutta kotikatsomossa piti kaukaisempienkin maailmojen ihmeiden perään pinkaista. Ridley Scott käynnistikin moottorit jälleen kerran ja Prometheus kuljetti rohkean tutkimusryhmän kohti tuntematonta. Scifiseikkailussa olikin paljon piirteitä, jotka tekivät kokemuksesta alusta loppuun saakka kiinnostavan, mutta kenties tällä katselulla aivan kaikki palaset eivät kohdilleen kliksahdelleet. Siitä huolimatta komea matka, jonka määränpäänä toimiva ankara ympäristö olisi ansainnut enemmänkin perehtymistä.

Maapallon myllerrykset kuuluivat myös maaliskuun kiinnostuslistalle, mutta tätä tarvetta lähinnä kertailujen kautta tyydyttelin ja maestrona sai pitkälti toimia romutuksen ja laajamittaisen hävityksen taitava Roland Emmerich. Monenkirjavaa tuhoa maailman ylle vyöryteltiinkin ja ihmiskunta marssitettiin kurimuksesta toiseen. Oli jääkautta, asteroidia, pienimuotoisempaa tunneliromahdusta ja tietysti se Emmerichin suuri ylistys melkein kaiken romahdukselle, eli 2012. Eihän näistä mikään tälläkään kierroksella varsinaiseksi katastrofielokuvien mestariteokseksi noussut, mutta tarkoituksena olikin hotkaista nämä näyttävämpää tehostekimaraa kiljuvaan nälkään. Siinä ei paljoa haittaa, vaikka tarina kallistuisi kovinkin höpsöön ja epäuskottavaan suuntaan, eikä aivan pystyisikään myötäelämään hahmojen ahdinkoa. Tavallaan mielenkiintoisena voisi samassa yhteydessä mainita vähän rajatumman luonnonilmiön tuomia jälkiseuraamuksia ruotineen elokuvan Turist. Lumivyörystä kyllä selvittiin, mutta sitten menikin hankalaksi ja varsinainen katastrofi muodostui perheen sisälle. Monihan tästä on tykkäillyt, mutta omalla kohdalla lipsahti nopeasti liian jankkaavaksi, ja toistuviin kiusallisiin kohtaamisiin sekä setvimisiin turtui jo ennen viimeistä kolmannesta. Uhkaavan tilanteen synnyttämä luottamuspula, syyllisyys ja vastuunkannon välttely toki olivat mielenkiintoisia teemoja, mutta toteutus ei niistä muodostanut erityisen hohdokasta elokuvaelämystä ja mielestäni yritykset tummemman huumorin suuntaan menivät monesti pikkuisen metsään. Toisaalta jäi jälkeen vähän sellaistakin mietettä, että ehkäpä omat odotukset olivat osasyyllisenä vaisuun vastaanottoon, eli kenties kokeilen uudelleen...



Kriisit eivät siihen loppuneet, vaan Kathryn Bigelown The Hurt Locker vei keskelle sotatannerta ja jos siinä ei vielä ollut vaaraa tarpeeksi, niin piti vielä alkaa pommeja purkamaan hyvin epävakaissa olosuhteissa. Selväähän se, että fyysisen jaksamisen lisäksi myös mielenterveys joutui koville, eikä kuoleman jatkuva läheisyys sitä niinkään hyvään suuntaan liikutellut. Äärimmäisestä vaarasta syntyvää riippuvuutta teos kiinnostavasti tutkailikin ja samalla onnistui olemaan ihan täysverinen ja mallikkaasti toteutettu omaperäinen sotaelokuva, eli eipä muuta voinut kuin nostella peukkuja pystyyn. The Monuments Men taas kelaili kalenteria takaisin toisen maailmansodan päiviin, eikä tehtäväkään ihan tavanomaisin ollut, kun George Clooneyn, Matt Damonin ja Bill Murrayn tähdittämä porukka sai hommakseen lähteä pelastamaan natsien kähveltämiä arvokkaita taideteoksia. Clooney toimi itse myös ohjaajan, kirjoittajan ja tuottajan ominaisuudessa, mitä en ainakaan enää osaa pitää etuna elokuvalle, koska nyt on tullut nähtyä neljä viidestä hänen ilmestyneestä ohjauksestaan, ja vaikka nämä sinänsä ovatkin olleet laatujälkeä monessakin mielessä ja aiheinakin kiinnostavia, niin hiukan henkeä tuntuu uupuvan. Selvästi Clooney on usein halunnut asiapuolta korostella, enkä sitä tahdo isommin lähteä moittimaan, mutta monesti sellainen painotus on laittanut lopulta pähkäilemään, että kiinnostavaa tarinaa kyllä, vaan eipä erityisesti koskettanut. Vähän vastaaviin mietteisiin The Monuments Men jätti, vaikka olikin sotajuttujen joukossa omanlaisensa epeli.

Vähemmän räiskiväisen toiminnan suuntaankin heräili himoa ja kaivelin hyllyjen kungfu-riveistä akrobaattista ja urheilullista potkuviihdettä vajaat pari kourallista. Jet Lin uralta tuli poimittua alkuvuosien kelvollinen ja pikkuisen kujeilevakin Martial Arts of Shaolin. Huomattavasti vakavampaan suuntaan mentiin Jetin 20 vuotta myöhemmin ilmestyneessä melkoisen hurjassakin mittelöinnissä Fearless. Ronny Yun ohjaamassa elokuvassa sai näyttävien, vaihtelevien ja kovasti murjovien kamppailujen lisäksi ihastella tavallista paremmin rullailevaa keskivaiheille sujautettua suvantovaihetta, jonne karu tiputus huipulta sankarin vei. Tällä kerralla tuli testailtua lyhyempi unrated-versio, joka käsittääkseni on pikkuisen rankempi kuin varsinainen teatteriversio. Elokuvasta julkaistiin myös runsaat puoli tuntia mittavampi ohjaajan versio, joka on myös päätynyt omaan kokoelmaan ja aiemman katselun perusteella sitä samoissa määrin arvostan. Napakampi leikkaus on kuitenkin suositeltavampi vaihtoehto, jos juurikin toimintapainotteista menoa haikailee. Kungfuilut eivät siihen loppuneet, vaan vähän vanhempia Shaw Bros -tuotantoja tuli myös muutama vilkaistua. The Avenging Eagle oli mielestäni pikkuisen keskitason yläpuolella, eikä ainakaan isompiin valituksiin innostanut. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt Killer Clans taas astetta heikompaa hutkintaa, mutta edelleen ylemmässä keskisarjassa. The Eight Diagram Pole Fighter tuli uusittua useiden vuosien tauon jälkeen, eikä sitä enää aivan yhtä estoitta osannut ylistää. Toimintapuolella tykiteltiin toki taidokkaasti ja erittäinkin näyttävästi, eli siitä ei ollut lainkaan vaikea innostua. Tarina kuitenkin töksähteli paikoin, eivätkä hahmojen toikkaroinnit aina erityisen loistokkailta tai järjellisiltä tuntuneet. Kamppailuviihteenä tarkasteltuna kuitenkin erinomainen rutistus teos edelleen oli.



Siltä varalta, että otteet Kiinan ja Hongkongin puolella olisivat olleet liian hempeitä, niin piti käydä Japanista tempaisemassa mukaan kuvioihin vallan hurja heppu, joka ei kovia keinoja pahemmin välttele. Tuosta vain hän pieksee, uhittelee, yrmyilee, katkoo luut, eikä liiemmin heppoisia höpöttele. Parilla sanalla sanottuna Sonny Chiba siis oli ja on edelleen usein omanlaisensa tylyyden ruumiillistuma. Kertailuun pääsi yksi karate-kestosuosikeista, eli The Killing Machine. Elokuvan nimi viestittelee olennaisia asioita ja sitä saakin, mitä tilattua tulee. Tälläkin kerralla koettelemus oli tehokas ja napakka ilman turhia pitkittelyjä tai ylimääräisten kiemuroiden kehittelyjä. Chiban esittämä tyyppi sattuu nyt vain kannattamaan ongelmien suoraviivaista ja yleensä varsin väkivaltaista pikaista ratkaisua. Tosin tässä yhteydessä sopii sanoa, että kovakouraisuudestaan huolimatta hänen esittämänsä sankari on tässä elokuvassa huomattavasti vähemmän häijy kuin tietyissä muissa kärhämissä, joista esimerkkinä vaikkapa myös maaliskuussa katseltu Karate Bull Fighter. Siinä herra pääsikin esittämään riidanhaluista ja öykkärimäisesti käyttäytyvää tappelupukaria Masutatsu Oyamaa, jolla oli hieman enemmänkin hampaankolossa kamppailulajien eliittiä kohtaan. Ainakin omalla listalla The Killing Machine meni heittämällä ohi tälläkin kierroksella. Maaliskuun kolmas katseltu Chiba-elokuva oli jokseenkin sotkuinen Soul of Bruce Lee, joka tulikin nautiskeltua hölmönä hupailuna kera muutaman janojuoman.

Japanin puolelta katseluaikatauluun päätyi pari muutakin tuikeampaa tapausta, eli vuoden 2008 Hard Revenge Milly ja sen jatko-osa Hard Revenge Milly: Bloody Battle. Ensimmäinen näistä ei keston suhteen tavoittanut kuin suunnilleen puolet pitkän elokuvan mitasta, mutta kyllähän sitä silpomista siinäkin. Olihan se kieltämättä väkivaltainen vääntö, mutta lähinnä kohtalaiseksi kokemukseksi jäi. Vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko pääsi minuuteissa mitattuna tunnin toiselle puolelle ja muutenkin pikkuisen petrasi aiempaan verrattuna. Jonkinlainen kova katastrofi näissäkin on maailmaa kohdannut ja etenkin jälkimmäisessä menoa laajennettiin, eikä tuhon jälkeinen Japani lainkaan kivalta paikalta vaikuttanut. Julmien ja raakaa armottomuutta suosivien maailma siitä oli tullut ja siellä Milly kostoaan lähti etsimään. Olihan näissä kummassakin vauhtia ja vimmaa verta säästelemättä, mutta pieni budjetti yhdistettynä jokseenkin amatöörimäiseen menoon jätti vähän enemmänkin toivottavaa yleisen näyttävyyden ja sujuvuudenkin suhteen. Säälimättömämpää selvittelyä kaipaillessa etenkin toinen osa on ihan hyvä vaihtoehto. Edgar Wrightin, Simon Peggin ja Nick Frostin Hot Fuzz toi kevennystä kehiin ja kyllähän elokuva heti mainioksi toimintakomediaksi kirjautui, kun yli-innokas poliisi lähti laittamaan englantilaisen pikkukaupungin hämärähommia kuriin. Liekö sitten pituus vai mikä, mutta ei ensinäkemällä hyvistä puolista huolimatta ainakaan ihan täydellä teholla iskenyt, vaikka toimintarintamalla hurjisteltiin vinkeästi ja vitsitulituksessakin osumaprosentti oli vähintään hyvä.



Lännenelokuvien suhteen oli laiskuutta havaittavissa ja päätin hetkellisesti paikkailla tilannetta vilkaisemalla Joel ja Ethan Coenin uusintaversion vanhemmasta John Waynen elokuvasta, eli siis vuonna 2010 päivitetty True Grit kyseessä. Pikkuisen mietin, että pitäisiköhän se alkuperäinen katsastaa eteen vertailun helpottamiseksi, mutta päädyin siihen, että parempi varmaan tällä kertaa antaa mahdollisuus ilman tällaista taakkaa. No, Waynen versiosta oli kuitenkin sellaisia muistikuvia jäänyt pyörimään, että se vaikutti yleiseltä menoltaan ja sävyltään kevyemmältä ja komediaa kohti kallistuvaltakin paikoin, kun taas uudempi tulkinta toi tilalle rajumpia ratkaisuja sekä armottomampaa otetta. Etenkin lopun lähestyessä tylymmät tuntemukset tulivat entistä selkeämmin pintaan, eikä seikkailupuolta selvästi tahdottu lähteä liian leppoisaksi päästämään. Muistelisin, että Wayne ja kumppanit harrastelivat harmittomampaa vääntöä ja vänkäämistä runsaammin. No, nykyään tuntuu muutenkin olevan valloillaan aikakausi, jolloin lännenelokuvat tahdotaan kietoa synkempiin kääreisiin, ja siten suhteutettuna True Grit ei mitenkään erityisen raskasta katseltavaa ollut, vaan ihan hyvä, muttei mikään ikimuistoinen lajinsa edustaja.

Guillermo del Toron Crimson Peak oli visuaalisesti komeaa ja kauhistuttavan kaunistakin katseltavaa, kuten aiempien töiden pohjalta osasikin odotella. Valitettavasti tämä synkkä satu jätti kohtalaisen kolkon olon jälkeensä ja vaikka veitset murhaavastikin viuhuivat, niin raju ja raateleva rakkaustarina ei pintaa syvemmältä onnistunut lopulta viiltämään. Oikeastaan viimeisten selvittelyjen kohdalla muutamat sanailut tuntuivat tökkivän enemmänkin tunnelmaa nakertaen. Luulen, että Crimson Peak käväisee toistamiseen soittimessa, mutta tässä vaiheessa se päätyi del Toron ohjausten häntäpäähän omalla listalla ja taakse tipahtaa vain Mimic. Kumpaakaan en huonona pidä, mutta toistaiseksi näyttäytyvät lähinnä pikkuisen keskinkertaista parempina. Keskisarjasta roimasti alaspäin päätyi sukeltamaan ankea Sweatshop, joka samalla pääsi vuoden kymmenen huonoimman joukkoon. Kamalaa räpellyssaastaa, jonka täyssurkea toteutus taikoi 90-minuuttisesta piinallisen pikkuikuisuuden. Yöks!



Kuonakerho onneksi pysyi varsin vähäisenä ja laadukkaampaan laitaan kertyi paljon runsaslukuisemmin edustusta. Esimerkkeinä vaikkapa vuoden 2010 dokumentti Senna, nimensäkin mukaisesti varsin villi tarinakokoelma Wild Tales ja Sidney Lumetin neljän vuosikymmenen takainen mestariteos Network. Senna toi ruudulle koskettavankin henkilökuvan ristiriitaisesta ja rämäpäisestä kilpa-autoilijasta, joka keväällä 1994 joutui maksamaan kovimman hinnan. Melkoisen laajalta vaikuttava ja samalla eheä sekä nautittava elokuva haastatteluista ja muista materiaaleista oli kyhäilty kasaan. Wild Tales taas esitteli viisi erilaista ja pituudeltaan vaihtelevaa tarinaa, joissa niin sanotusti mopo pääsi pahemminkin käsistä karkailemaan. Aivan kaikki eivät omalla kohdalla ihan huippuhuvitusta olleet, mutta osa hykerrytti erinomaisesti. Esimerkkinä vaikkapa tyyppi, joka joutui tuhoon tuomitulle törmäyskurssille pysäköintivalvonnan kanssa ja sai asiasta aikaan melkoisen riehan. Network toi kuvaruutuun stressaantuneen ja ahdistuneen uutisankkurin, jonka potkujen uhka tuuppi kohti mielipuolisiakin aatoksia. Visiot yltyivät varsin huuruisiksi ja lopun lähestyessä korville kailoteltiin roppakaupalla parasta paasausta, mitä on hetkeen tullut kuunneltua. Ehdottoman tiukka tapaus!


Huhtikuukin tuntui vallan mainiolta ajankohdalta jatkaa ihastuttavia ja mukavan verkkaisia seikkailuja Saltkråkanilla. Aivan pelkkää kesäisten saaristopäivien paistetta ja paahdetta eivät nämä viisi jaksoa esitelleet, vaan kyllähän se syksy sielläkin alkoi väistämättä saapua ja samalla kesäloma kulua vähiin. Ennen kaupunkiin ja arkielämään paluuta oli toki vielä monia kivoja asioita koettavana ja tehtävänä. Näistä on jäänyt mieleen vaikkapa jakso Ett litet djur åt Pelle, jossa Melkerin nuorin poika lähtee yhdessä Pampulan kanssa soutelemaan ja hyväntuuliselta retkeltä palaakin kahden sijaan kolme, kun koko pientä saarta ilahduttamaan ilmestyy Jokke-pupunen. Kuukauden viimeinen ja samalla kaikkiaan kymmenes jakso Visst finns det tomtar vaihtoikin jo varsin erilaisiin puuhiin, koska kimaltelevat laineet oli laitettu jäiden alle ja saari muutenkin saanut kauniin lumiturkin päälleen. Joulukin lähestyi kovaa vauhtia, ja sitä olivat Melkersonit halunneet lähteä Nikkarilaan viettämään. Katsojan kannaltakin erinomainen juttu, koska toihan joulu valmisteluineen ja talvikausi muutenkin mukavasti vaihtelua Saltkråkanin vuodenkiertoon, vaikka edelleen kesäisemmistä jaksoista enemmän tykkäilinkin.

Maisemalisää näytti muutenkin huhtikuun katseluista kohtalaisen mukavasti löytyvän, koska Ruotsin kesäisestä saaristosta vaihdoin välillä sellaiset tuhat kilometria kohti pohjoista, sillä Lappia jälleen piti pikkuisen tarkastella. Edellisistä Lappi-iltamista poiketen tällä kerralla tosin vain parin dokumentin verran. Näistä Tornionlaakso - neljän tuulen tie päätyi lopulta levyn antoisimpaan laitaan ja automatka läntisen Lapin läpi oli oikein nautittava katsaus. Talvikauden matkailuelinkeinoihin ja erityisesti hiihtoon sekä lasketteluun keskittynyt Tunturia ylös alas taas luokittui levyn turhimpien tuokioiden joukkoon. Olihan hankikuvia ja lumisia tuntureita kiva katsella, mutta runsaat puoli vuotta myöhemmin ei sen merkittävämpiä tuntemuksia enää jälkimmäisestä jutusta herää.



Lappiin tavallaan vei myös Jalmari Helanderin toiminnallinen seikkailu Big Game, jossa nuoren Oskarin piti lähteä yksin metsästysretkelle osoittamaan olevansa valmis miehistymään. Samoilla seuduilla suunniteltiin paljon katalampiakin tekosia ja näiden osuessa Oskarinkin tielle, saikin hän eteensä hirvittävästi suuremman haasteen kuin mihin oli alkujaan lähtenyt. Lopputekstien liikkuessa kaikkiaan positiivisella mielellä oli, mutta se toimintapuoli ei päässyt aivan kunnolla iskemään, vaikka paikoin hyvää yritystä olikin havaittavissa. Nopsasti kävi myös selväksi, etteivät kotoisen Lapin tunturit olleet riittävän massiivisia näiden koitosten taustoiksi, sillä komeiden vuorien lomassa liikuskeltiin. Hyvinhän aika kului, eli ei tarvinnut pelkkään paasaukseen ja parkuun puhtia panostaa elokuvasta kirjoitellessa. Oikeastaan ennemmin teki mieli haukata myös levyn tarjoamat oheismateriaalit, joiden pohjalta syntyi kepeähkö taustakatsaus.

Reissailut eivät saaristoon, Lappiin ja vale-Lappiin rajoittuneet, vaan Islantikin alkoi jossakin vaiheessa kutsua. Land Ho! laittoi vanhat, mutta etääntyneet ystävykset yhteiselle lomamatkalle, josta ei alkuunsa näyttänyt tulevan yhtään mitään, kun ilmeisesti vuodet olivat vieneet tyyppejä eri suuntiin. Kunhan alkukankeudet saatiin voitettua, niin kilometrit lähtivät viuhumaan aivan toisella tavalla ja kiertelyssä alkoi nautittavaa rentouttakin esiintyä satunnaisista kinoista huolimatta. Matkakumppanuksista sen runsaspuheisemman jutut olivat toki varsinkin elokuvan ensimmäisellä kolmanneksella sitä huonojen heittojen osastoa, joka saattaa ennemmin murisuttaa kuin huvittaa, mutta kyllähän tässäkin suhteessa huomasi elokuvan edetessä ihan tervetulleen muutoksen, vaikkei kaveri suutaan täysin siistinytkään. Itsellekin alku oli sitä tökkivintä tavaraa, mutta kun päästiin kauemmas lähtöpisteestä, niin seikkailu muuttui jatkuvasti nautittavammaksi, ja siinä vaiheessa, kun oli lopettelun hetki, niin olisi tahtonut kovasti lisää ja mielialakin oli vähän varkain kovin korkealle kiipustellut. Levyjulkaisun melko runsaat lisukkeet kiinnostivat myös ja niistä kirjoittelin joitakin seikkoja poimivan summailun.



Kaikkiaan huhtikuu olikin melko kepeää katseltavaa ja sinne höttöisimpään laitaan kuului mielestäni ruotsalainen poliisikomedia Kopps, jossa jutut paikoitellen karkailivat turhankin lennokkaiksi aiheuttaen riehakkaan riemun sijaan lievää vaivaantumista, mutta kun mukaan oli mahdutettu niitä hyviäkin höpsöilyjä, niin kyllähän kelvollinen kokonaisuus sekoilevasta sopasta muodostui. Kuukauden lopetteli blogissa Terence Hillin vähemmän revitteleväinen lännenkomedia Man of the East, jota en uusinnallakaan osannut miekkosen huipputöiden joukkoon mieltää. Pituus pikkuisen painoi, mutta väläyttelihän tämä matka villiin lähteen niitä virnisteleväisempiä puoliakin. Samalla se onkin jäänyt viimeiseksi katsotuksi ja kommentoiduksi Hillin elokuvaksi, mihin tietysti merkittävänä syynä on, että kokoelma alkaa olla jo melko kuivaksi käynyt ja pitäisi uutta katseltavaa ostella. Toinen selitys on Terencen luottokumppanin, eli Bud Spencerin kuolema kesäkuun 27. päivä 86-vuotiaana, mikä on väkisinkin heijastunut halukkuuteen katsoa Hillin elokuvia. Kesä-heinäkuussa olikin aikomuksena uusia Budin omia ja herrojen yhteisiä parhaita melskaamisia pieksäjäisineen ja samalla kenties kirjoitella jokin pieni muistelo Budille. Kyllähän sitä tuli yritettyä, mutta en kovin kauas ensimmäistä elokuvaa saanut vilkuiltua, kun piti jo todeta, että näistä on nyt ainakin hetkeksi suurin ilo riistetty pois ja pitää antaa kalenterin juosta määrittelemättömän pätkän verran eteenpäin. Ehkä 2017 tuo Terencen ja Budin iloisissa merkeissä takaisin kotikatsomoon, mutta huhtikuusta lähtien on tosiaan ollut melkoisen hiljaista herrojen osalta...

Maaliskuuhun verrattaessa kokonaismäärä tipahti selvästi, mutta silti lukema säilyi päälle 40 elokuvassa, eli eipä ihan huonosti sentään. Tuolloin vauhtiin päässyt Sonny Chiba tuntui pysäyttämättömältä voimalta, koska huhtikuun aikana herra käväisi 11 kertaa tylyjä terveisiään tuomassa, eli käytännössä kuritusta ja kuolemaa. Siinähän sitä omanlaistaan ilosanomaa, mutta jos kovaotteista karatetoimintaa toivoo, niin luulisihan tällaisen ylimääräisistä armopaloista riisutun käsittelyn kelpaavan. Masutatsu Oyaman erikoisen elämän setviminen jatkui elokuvissa Karate Bear Fighter ja Karate for Life, mutta näissä oli sinänsä reippaan rusikoinnin lisäksi sitä nihkeämpää puoltakin, etten enää ainakaan osannut näitä Chiban huippuihin livauttaa. Oyaman väkivaltaiset vaiheet olivat kuitenkin kumpainenkin kuukauden paremmalla puolikkaalla, mitä Chiban seikkailuihin tulee. Pirteästi potki myös Sister Street Fighter, joka tuli ainakin kolmanteen kertaan kurkattua. Tylsiä paikkoja ei paljoakaan ollut mukaan sullottu ja kiitettävästi ruutuun sinkoiltiin viihdyttävää viuhtomista ja pöllöilevää pahistelua. Samaan oivan kamppailurymistelyn koppaan kopsahti myös The Executioner, jossa hyvää huvittelua ja irrottelua riittikin runsaasti. Valitettavasti jatko The Executioner II: Karate Inferno hiukan tasoa tipautti, mutta silti esitteli hyvää iltaviihdettä muksivissa merkeissä.



Pelkkää riemukasta riehaa kuukauden Chiba-putki ei ollut, vaan kyllähän sitä kehnompaakin karatemyllytystä mahtui joukkoon. Karate Warriors ja Dragon Princess menivät mielestäni vielä ylempään keskisarjaan, josta helposti ilonpilkahduksiakin löytää, mutta The Bodyguard alkoi osittain kääntyä tylsistymistä vastaan kamppailuksi, kun ei keskinkertaiseen ja väsähtäneeseen vääntöön oikein niitä huippuja millään ilmestynyt. Vielä vähän alemmas sukelsi Fighting Fist, josta suurin osa onkin jo mielestä haalistunut. Piristävät puolet jäivät jokseenkin olemattomiin, eikä tainnut Chibaa itseäänkään paljoa koko projekti kiinnostaa. Golgo 13: The Kowloon Assignment olikin taas kunnollista katsottavaa, mutta enemmän jännityksen suuntaan kallellaan kuin minkään hillittömästi riehaantuvan karatesekoilun. Todistihan se toistollakin, että kyllähän Chiba kolkon palkkamurhaajan tylyt työtkin tarvittaessa hoitaa. Jännityksen ja draaman puolelle puksutteli myös junakatastrofi Bullet Train, josta hyvinkin todennäköisesti Keanu Reevesin tähdittämä Speed on napsinut ideoita. Luotijunaan nimittäin asetettiin tikittelemään pommi, jonka oli tarkoitus posahdella, jos vauhti liiaksi pääsisi laskemaan. Chibahan tässä ei päässyt pahisten armeijaa pois päiviltä pieksemään, vaan tällä kerralla tarjoiltiin vähän arkisemman sankarin viittaa ja hyvin sekin tuntui sopivan kannettavaksi.

Chiballa oli toki hyvää yritystä ja lukemattomia iskuja sekä potkuja hän napakasti toimitteli vastustajiaan kohti, mutta kun katsomon puolella mikään ei riitä, niin piti lähteä meren yli lounaaseen kohti Kiinaa ja Hongkongia, josta toiveena oli vähän lennokkaampaa potkuviihdettä etsiä ja löytyihän sitäkin. Temppelien muurien kummallakin puolella riitti riitoja, joita ei ihan neuvotteluilla ja hyvällä tahdolla saatu selviteltyä. Esimerkiksi Executioners from Shaolin oli hyvää kungfuilevaa kostoa ja samojen aiheiden parissa potkittiin teoksessa The Shaolin Avengers, vaikkakin astetta heikommin. Kumpikin näistä näytti melkoisen mainiolta, kun viereen heitti typeröivän sekoilun Crazy Shaolin Disciples, joka ei silti aivan vaille ansioita jäänyt. Toiminnallisemmista jaksoista jaksoi pikkuisen iloita, mutta komediaosuudet kyllä huiskaistiin rapsakasti rasittavuuksiin. Eikä edes ollut kyse niinkään hilpeästä huonoudesta, vaan uuvuttavasta törttöilystä. Kuukauteen mahtui vielä pari Shaw Bros -tuotantoa lisää, joista kumpainenkin oli uusinnalla kohtalaisen hyviä, mutta eivät missään nimessä mitään merkkiteoksia. Chia-Liang Liun The Spiritual Boxer oli ilmestyessään vuonna 1975 komediallisten kungfu-elokuvien varhaisia kokeiluja ja yhdistipä sekaan vielä yliluonnollisempaa puoltakin. Vieläkin viihdyin ihan hyvin, mutta pikkuisen potkua puuttui. Viisikon vanhin The Magnificent Trio kirjautui lähinnä menetteleväksi perusmätkinnäksi. Hiukkasen kankealta kamppailu näytti ja muutenkin mielenkiinto paikoin yritti karkailla muualle. Kolmisen vuosikymmentä uudempi Jet Lin toimintakomedia High Risk olikin jo aivan toisen yhtiön tekeleitä. Kieli ainakin oli päätetty pistää poskeen ja osittain huumori putoili jonnekin urvelo-osatolle. Ilmeisesti ohjaaja Jing Wongille oli kehittynyt jonkinlaista katkeruutta Jackie Chania kohtaan ja tätä täytyi päästä purkamaan vähän tökeröstikin vinoilemalla, kun Chania muistuttava tumpeloiva elokuvatähti toheloi mukana menossa. Hölmöksi hömpötykseksi ihan kiva, mutta siihen kehut pitkälti jäivätkin.



Osittain Aasian toimintarymistysten vastapainoksi poimin hyllyjen kätköistä Mario Bavan teoksia summailevat boxit, joista nelisen kappaletta kiekkoja soittimeen päätyi. Tasossa ei mitään hirmuisia heilahteluja tullut havaittua, vaan lähinnä olivat mielekästä ajankulua väsyneille yötunneille. Bavaa monesti muistellaan kauhujuttujensa kautta, mutta itse yritin huhtikuuhun etsiä vähän monenkirjavampaa ihmeteltävää yhdellä poikkeuksella. Bay of Blood silloin tällöin mainitaan varhaisena innoittajana myöhemmin 1980-luvulla kunnolla käynnistyneelle slasher-villitykselle. Lähemmäs puoli vuosisataa myöhemmin ainakin itselle oli hankalaa sinänsä julmasta menosta isompaa klassikkoa lähteä kehumaan, etenkään, kun ei tämä kauhun alalaji ole ikinä niin suuresti kiinnostanut. Viitisen vuotta vanhempi Knives of the Avenger seikkailikin muissa maailmoissa, eikä valitettavasti miksikään mahtavaksi viikinkisaagaksi kasvanut. Ollakseen kunnolla mukaansa tempaavaa toimintariehaa, elokuva oli yhteenotoiltaan pitkälti liian kilttiä katsottavaa, eikä viihdyttävyyttä ainakaan lisännyt, että välillä ote tuntui täysin herpaantuvan. Suunnilleen samaan laatutasoon pinnisti hiukkasen heppoinen yritys lännenkomedian saralla, koska paikoittaisista pilkahduksista huolimatta Roy Colt & Winchester Jack jäi kokonaisuutena vaisuksi ja lyhyt kestokin alkoi liialliselta minuuttimäärältä tuntua. Sekaan sopi vielä omituinen eroottinen komedia Four Times That Night, jossa erään illan tapahtumia kertailtiin useammastakin näkökulmasta ja ainakin katseluhetkenä tämä touhu hymyilytti. Kaikista näistä oli niitä hyviäkin hetkiä löydettävissä, mutta eipä tullut tuolloinkaan ihmeteltyä, miksi nämä yleensä unohtuvat Bavan parhaista puhellessa.

Huhtikuun löytäessä loppunsa, onkin aika laittaa summaus samalla tauolle, eli jatkoa luvassa, kunhan tästä ehdin ja jaksan...

...ja pari päivää myöhemmin se vähän vaisumpi runsas puolivuotinenkin tuli koosteeksi naputeltua:

...mutta sitten lässähti, eli elokuvavuosi 2016

Sainpas viimein naksuteltua näppäimistöltä vuosisummailun toisen puolikkaan, eli siispä siis jaarittelu jatkukoon ja ne pikkuisen pirteämmät aiemmin käsitellyt kuukaudet löytyvät tosiaan täältä.

Kalenterin kääntyessä toukokuun puolelle, jatkuivat seikkailut Saltkråkanilla ja aikomuksena oli katsella loput kolme jaksoa pikaisesti pois, mutta syystä ja toisesta vihoviimeinen sai odotella kauemminkin vuoroaan. Jakso Räven raskar över isen vielä talvisia maisemia esitteli, mutta lopputekstien yhteydessä kiiruhti kevääseen ja alettiin jo odottelemaan tuttujen kesävieraiden saapumista. Kyllähän Melkersonit sieltä ilmestyivätkin, mutta kesä ei päässyt edes kunnolla alkuun, kun jo näytti siltä, että haaveet ja kauniit kesäpäivät saaristossa voitaisiin unohtaa, koska toiseksi viimeisessä jaksossa Nikkarila alkoi muitakin kiinnostaa. Olisihan se ollut hyväntuuliselle sarjalle vähän turhan tyly lopettelu, jos sympaattinen perhe olisi viimeisessä jaksossa passitettu takaisin kaupunkiin, eli kyllähän heidän annettiin pienestä, mutta samalla suuresta ja suloisesta unelmastaan pitää kiinni. Runsaat viisi tuntia kokonaisuudessaan kellotellut sarja toikin paljon piristystä kevääseen, eikä näin jälkikäteen muisteltuna niitä kehnoja kohtia paljoakaan mieleen tullut, mutta hehkuvia ja vihertäviä kuvakaappauksia katsellessa ja parhaita paloja muistellessa pilkahteli paljonkin ihania aatoksia.

Rakkaushömppää tarvittiin tietysti myös, mutta Woody Allenin Anything Else meni toisellakin testailulla sinne herran B- tai jopa C-koriin, koska hyvistä höpötyksistä huolimatta jäi vähän hutiloitu vaikutelma, eikä se romanttinen puoli tahtonut vitsailun rinnalla kovinkaan hyvin pärjäillä. Sitä kuumottelevaa väreilyä toki toivoin Harlekiini-urakoinnin toistaiseksi viimeisimmältä etapilta, mutta eihän The Awakening odotuksiin vastaillut tai edes keskinkertaiseen suoritukseen kyennyt. Vaivaannuttava ja väsähtänyt ovat sanoja, jotka runsaat puoli vuotta myöhemmin tästä koitoksesta putkahtavat mieleen. Onneksi länsinaapurin suunnalta tuli niitä toivottuja tuntemuksia kera kauniiden kesäkuvien ja kiireettömienkin kohtausten. Ihan pelkällä hilpeällä ja hempeällä hötöllä Änglagård ei suostunut katsojaa herkuttamaan, vaan olihan niitä murheita ja vastoinkäymisiäkin voitettavana. Eipä kuitenkaan lähdetty liikoja synkkyyksillä mässäilemään ja elokuvaa saikin summailla mukavan lämpöiseksi draamakomediaksi. Kun ei toistuvista yrityksistä huolimatta sitä haettua herkistelyä tahtonut löytyä, niin piti kaivella jo entuudestaan toimivaksi todettu tapaus uusintaan, ja kyllähän The Notebook edelleen kyynelöitti silmäkulmia ja sai aikaan hyviä värinöitä. Katselin ja kuuntelin samalla levyn runsaan bonusvalikoiman läpi ja siitä naputtelin mielestäni kohtalaisen kattavan turhan tiedon tiivistelmän.



Verkkaisen saaristoelämän ja romanttisen hutun lisäksi täytyi saada repäisevämpääkin riuhtomista ja parilta alan luottohepulta sitä tavaraa tilailin. Jackie Chan teki paluun muutaman kuukauden tauon jälkeen varhaisella yrityksellään vallata länsimarkkinoita. Kuten monet miehen uraa seuranneet tietävät, niin eipä Battle Creek Brawl tässä tavoitteessa erityisen hyvin onnistunut, vaan jäi pettymykseksi sekä taloudellisessa että sisällöllisessäkin mielessä. Elokuvan yhteydessä kirjoittelinkin mukaan Jackien omia mietteitä, eikä hän elämäkertansa perusteella tuntunut olevan yhtään iloinen ja onnellinen kaveri siihen aikaan, kun tämä tappeluturnaus yleisöille esiteltiin. Itse tuumailin tuolloin, että kuitenkin Battle Creek Brawl ne kamppailut ja kohtaamiset vähintään kohtalaisesti pystyi hoitamaan. Charles Bronsonilta valikoitui myös vähän enemmän sinne keskisarjaan kallistuva jännitysnäytelmä Cold Sweat, jonka uusintakestävyys tuntui pikkuisen kehnommalta. Toiminnan suhteen anti oli paikoin aivan liian niukkaa ja leikit yleensä loppuivat lyhyeen. Lisäksi se tiivistunnelmainen ja painostava jännityskin jäi saavuttamatta, sillä taipumusta löysäilyyn tuntui löytyvän.

Kuukausisaldo jäi kevään edetessä valitettavasti noin 20 elokuvaan, mutta tosiaan tuli muita puuhailtua ja sarjojakin seurailtua, ettei nyt sentään täysin kuiva kausi yht'äkkiä pamahtanut päälle. Rikosjuttuja selvästi teki mieli tuijotella ja etenkin Aasian suunnalta tulevia sellaisia, koska mukaan päätyi esimerkiksi kolme Johnnie Ton ohjausta. Uusin näistä oli vuoden 2006 Exiled, jossa menneisyyden ystävyydet, kilpailevat rikollisryhmät ja kyseenalaiset teot sekoittuivat siinä määrin, että hankalia riitoja piti pyssyinkin ratkoa, mitä tietysti Ton rikoselokuvilta odottaakin. Exiled kuitenkin painotteli enemmän draamaa ja jännitteitä hahmojen välillä, joten näyttävät luotijuhlat jätettiin sivuosaan. 1990-luvun lopulla ilmestynyt Where a Good Man Goes livahti omassa mielessä samaan sarjaan draaman ja räiskinnän painottelun suhteen. Menneisyys tässäkin tuli kolkuttelemaan, mutta päähenkilöstä oli selkeästi haluttu tehdä tyyppi, josta ei ole niinkään helppoa pitää tai ainakaan välittömästi häneen ihastua. Ihan hyvää tummempaa aiemman elämän haamujen maustamaa draamaa elokuva kaikkiaan oli, mutta toiminnan suhteen tarjonta oli kohtalaisen laimeaa, eikä muutenkaan päässyt Ton parhaimmistoon. Yli vuosikymmenen vanhempi The Big Heat taas olikin liikkeellä vimman vallassa, eikä paljoa suostunut säästelemään, vaan laittoi hahmonsa läpi väkivaltaisen painajaisen. Täyttä tykitystä sekään ei ihan ensisekunneista viimeiseen vääntöön ollut, mutta tahti oli huomattavasti tiukempaa kuin Ton monissa uudemmissa töissä. Luulisi, että ainakin tylyjen sekä kovaotteisten poliisielokuvien ystävät arvostavat tinkimätöntä linjaa, sillä rankistelujen alettua ei muiden henkikullat tai omatkaan enää paljoa painaneet.



Hongkongista piti vaihtaa välillä Japaniin ja ottaa uusintatarkasteluun Takeshi Kitanon varhainen ohjaus vuodelta 1990, eli Boiling Point. Tiedä sitten, osuiko tällä kerralla ihan väärään hetkeen, sillä innostus ei noussut yhtään niin suureksi kuin edellisellä kerralla vuosia sitten. Jotenkin kiehumispisteen etsiminen ei tuntunut saavan taakseen kunnollista liikevoimaa, vaan paikoitellen töksäyttely tuotteli puutumista. Toisaalta eipä tehnyt mieli miksikään tasapaksuksi tylsyydeksi tuomita, sillä menossa oli parhaissa kohdin kyllä puhtia ja tämä tuotteli varsin muistettaviakin hetkosia, jotka eivät niinkään miksikään hyväntuulisuutta tuottelevaksi taiteeksi taipuneet, vaikka eipä tainnut olla tarkoituskaan mitään ilopilleriä tekaista. Eihän toukokuu blogin ulkopuolellakaan pelkkää Aasiaa ollut, josta esimerkkinä vaikka Christopher Nolanin Inception, joka taas kohotteli pisteitään kertauksella. Mainiosti Nolan ryhmineen oli pystynyt yhdistelemään elementtejä useammista lajityypeistä yhtenäiseksi ja kiehtovaksi kokonaisuudeksi, jota kehtaa samaan aikaan kehua erittäin viihdyttäväksikin.


Kesäkuun pyörähtäessä liikkeelle, tuntui hyvältä hetkeltä kokeilla, miten Fannyn ja Zacin toinen kesä Enkelten talossa mahtaa sujua. Kestoa ainakin saatiin lisää, sillä Änglagård - Andra sommaren paisui reilusti päälle pariin tuntiin ja samalla vaikutti siltä, että vähän toisluokkaisten juttujen osuus kasvoi, eikä yleisilmettä virkistänyt, vaikka yritettiin vähän väkevämpääkin draamaa loppupuolella viritellä. Edelleen tykkäilin rauhallisesta tyylistä, mutta tuntui kuitenkin, ettei uutta puhtia riittävästi löytynyt ja sitten yritettiin vähän tönkösti liikuttua. Mistään suorasta syöksystä surkeuteen ei mielestäni ollut kyse, mutta vähän vaisu lämmittely kuitenkin hävitti innon kolmannen osan katselun suhteen ja se jäikin vartoilemaan tulevia kesiä. Paljon lämpöisempiä tunteita saikin aikaan, kun kirjoittelin varhaisemmin keväällä lukemani kirjan Astrid Lindgren - elämän kuvat pohjalta kapean katsauksen kirjailijan elämästä ja teoksista. Samalla tuli tutkittua paljonkin Lindgren-filmatisoinneista napsittuja kuvakaappauksia ja oli ilo huomata, miten hyvää mieltä ne jo itsessään saivatkaan aikaan.

Kuukauden toiminta- ja rikoskiintiötä täyttelivät tanskalaiset tummiakin sävyjä sisältävät kohkailut In China They Eat Dogs ja Old Men in New Cars. Etenkin ensimmäinen näistä ei liikoja arastellut tylymmissä tempauksissakaan, kun taas vähän uudempi jatko-osa painotteli kepeämpää sekoilua, vaikkakin vinksahtanutta sellaista. Näistä omaksi suosikiksi ja voittajaksi selviytyi ensimmäinen, mutta taisin tuolloin todetakin, että jatko-osa revittelee toimintakohtauksillaan hitusen näyttävämmin. Kesäkuussa aloittelin myös uutta sarjaurakkaa, vaikkakin katseltavaksi valikoitunut Veikko Huovisen lyhyempiä tarinoita televisioversioiksi vääntänyt kymmenosainen kokonaisuus olikin aikoinaan ilmestynyt jo 1980-luvun puolivälissä. Ajatuksena oli katselun yhteydessä lukaista myös kirjallinen versio ja vähän vertailla, miten toimivasti juttuja oli televisioviihteeksi taiteiltu. Tasossa oli kohtalaisesti vaihtelua tarinoiden välillä, eikä avausosa Oravanmetsästäjän sihteeri ainakaan ihan innostavimmissa merkeissä nytkäyttänyt rupeamaa liikkeelle. Ehkäpä senkin takia näiden vilkuilu jäi kesäkuun puolella kahteen jaksoon. Hempeämpää animaatiohömppää etsin Puolen hehtaarin metsästä, mutta My Friends Tigger & Pooh's Friendly Tails oli jo sen verran lapsekasta höpsöilyä, että täytyi todeta näiden maistuvan paremmin varmaan huomattavasti nuoremmille katsojille, eikä uudistunut ulkoasukaan yhtään silmiä miellyttänyt.



Edellisen kuukauden tapaan saldo jäi noin 20 elokuvaan ja vieläkin oli jäljellä halua hiipiä rikollisia polkuja kohti, tosin ei enää läheskään niin Aasia-voittoisesti. Michael Mannin Collateral oli jo aiemmin usean katselun kestänyt, eikä tälläkään yrityksellä puhki kulunut. Tom Cruisen hääräilyt tehokkaassa määrätietoisuudessaan näyttivät yhä varsin jäätäviltä, harvakseltaan ripotellut toimintajaksot tekivät tehtävänsä ja öinen kaupunkikuvaus taas toi keitokseen piirteitä kauneudestakin. Ranskalaista vivahdetta sain kesäkuun annokseen elokuvien Hunter Will Get You ja Diamond 13 kautta. Näistä ensin mainittu ja vanhempi oli selkeästi parempi yhdistellen pankkiryöstöjä ja tylyjä murhia. Tiukkaa asennetta uudempikin poliisielokuva esitti, mutta vanhojen kaverusten vääntö korruptiokiemuroineen ei oikein missään vaiheessa saanut kunnollista vauhtia päälle. Ranskasta on 2000-luvulla tullut paljon pätevämpää laatua kovaotteisten rikoselokuvien sarjassa, vaikkei tämäkään kehno ollut, vaan lähinnä keskinkertainen. Huomattavasti heikompaa laatua tarjoili Ringo Lamin, Johnnie Ton ja Hark Tsuin yhteinen projekti Triangle, jossa mielestäni yksikään ohjaajista ei päässyt parasta osaamistaan esittelemään ja kokonaisuudesta muodostui laimea lässähdys.

Jossakin juhannuksen lähistöllä täytyi tietysti vähän kesäisempää ja hauskempaakin elokuvaviihdettä ihmetellä. Matthew McConaugheyn rennosti jumitteleva ja lötköillen hupaileva Surfer, Dude oli katseltu melkein nelisen vuotta aiemmin, eli oli jo ihan hyvä hetki uusinnalle. Verkkaisemmin vitsaileva ja enemmän hyväntuulista oleilua etsiskelevä komedia tuntuikin pikkuisen paremmalta kuin ensikatselulla, kun osasi alusta lähtien heittäytyä henkeen mukaan. Hiukkasen höpsömmällä tavalla kesäisiä värähtelyjä tavoitteli vuotta varhaisemmin katselemani elämäniloisesti torveloinut komedia SOS: En segelsällskapsresa. Länsinaapurissa keskikesää juhlisteltiin purjehtimisen sekä saaristoelämän parissa niinkin hilpeästi, että eipä voinut nytkään kuin hihitellen huvittuneena tutkailla kumppanusten kommellukset läpi. Koitoksessa saatiin sujuvasti sekaisin hillitympi hölmöily ja pikkuisen reippaammatkin revitykset ja ennen kaikkea koko homma hoitui iloisessa hengessä kera kauniin kesäkuvaston. Toiston jälkeenkin kesälomailu säilytti kärkipaikkansa omalla listalla Stig-Helmerin seikkailujen joukossa.



Kuukauden ja samalla elokuvavuoden huippuhetkiin ponnisti Dawn of the Planet of the Apes, josta taisin tykätä vielä vähän enemmän kuin erinomaisesta edeltäjästään. Katseluajankohtana olin muistaakseni sairaana, joten voi olla, että senkin takia räjähdysherkän tilanteen keskellä joidenkin empaattisemmat pyrkimykset pääsivät herkistämään kyyneliin saakka, mikä on varsin toiminnallisen scifiseikkailun kohdalla harvinaisempaa. Ensimmäinen pohjusteli maailman mukavasti, johon jatko-osa tarmokkaasti syöksyi ja laittoi malttamattomana vartoilemaan kolmatta osaa. Riehuvat pyörremyrskyt kiinnostivat myös, ja niinpä katselin pari vuotta vanhan katastrofikoitoksen Into the Storm. Keskitasoiseksi riehakkaammaksi viihteeksi se osoittautui pyörteiden kasvaessa ennätysmittoihin ja repien hirmuisella voimalla sekä vimmalla maailmaa rikki. Parikin ripausta piinaavampaa jännitystä loihti Paul Greengrassin ohjaama Captain Phillips, jossa Tom Hanksin esittämä valtamerilaivan kapteeni joutui tiukkojen paikkojen eteen kamppaillessaan kaappaajia vastaan. Ihan hyväksi jännitysviihteeksi sen kirjailin, mutta mielestäni paras ote ei loppuun saakka pitänyt ja kestokin alkoi vähän kääntyä elokuvaa vastaan.


Heinäkuu taisi tavallaan olla vuoden häpeällisin hetki, koska elokuvablogia tässä kai olisi aikomuksena edelleen pyöritellä ja koko kuukauden aikana sain siinä suhteessa aikaiseksi vain melkoisen heppoisen nippelitietokoosteen Hugh Grantin romanttisesta komediasta Mickey Blue Eyes. Eipä siis oikein voi mitenkään selitellen yrittää väittää, että kirjoittelut olisivat ihan putkeen menneet. No, eipä tämä kiireestä ja kenties laiskuudestakin johtunut lepsuuntuminen isommin jaksa enää harmistuttaa, mutta jospa kuitenkin jatkossa yritystä löytyisi edes sen verran enemmän, ettei näin köyhäksi pääsisi kuivahtamaan. Ihan hiljaiselon puolelle touhu ei sentään mennyt, koska edellisen kuukauden puolella alkanut sarjaprojekti jatkui.

Näitä Huovisen lyhyitä erikoisia ihmettelinkin viiden jakson verran ja toki siinä samalla lueskelin televisioversioihin pohjat tarjonneet alkuperäiset tarinat samaan tapaan kuin aiempienkin jaksojen kohdalla. Keskimäärin nämä ihan hyvää huvitusta tarjosivatkin, vaikka heinäkuullekin pari vaisumpaakin osaa osui. Viinankätkijä vei Vesa-Matti Loirin esittämän nuorukaisen ja samalla katsojankin vähän erikoisemman elämäntavan jäljille jälleen hyvin huovismaisesti maailmaa ihmetellen ja sille naureskellen. Rauhanjuna taas toi tullessaan pintaan vähän muutakin kuin vain sopua, yhteisymmärrystä ja rakkautta maailmaan, kun ihmisen sotaisia taipumuksia yritettiin järkeillä ilkeämminkin ivaillen. Niin, ja pitihän puolueiden ja politiikan puutteistakin pikkuisen piruillen puhella, mistä tietysti vastasi Ammattimainen puolueenhaukkuja, omaa etua tietenkään unohtamatta, sillä kukapa jaksaa yhteiskunnan epäkohdista murisevin masuin jauhaa... Siinäpä ne heinäkuun parhaat Huovisen kynän innoittaneet palat ja muutenkin mainitut jaksot kuuluvat mielestäni sarjan parempaan puolikkaaseen.



Puolittainen kesätauko elokuvamaailmasta jatkui heinäkuun puolellakin ja lukema jäi alle 20 kappaleeseen. Jännitysvivahteisemman rikosviihteen tilalle tuli tylympää ja suoraviivaisempaa toimintaa, koska valikoin Steven Seagalin varhaistuotannosta pari murjovaa makupalaa uusintaan. Vuoden 1990 Hard to Kill oli edelleen varsin kova kostotarina, koska seitsemän koomavuoden aikana ehti kertyä vähintään yhtä paljon kiukkua kuin partaa ja tukkaa, eikä kaveri todellakaan tahtonut jättää koettuja vääryyksiä menneisyyteen, vaan piti saatella parit tyypit kohti veripankkia. Yhtään kiltimmäksi vipellys ei muuttunut kolmisen vuotta myöhemmin ilmestyneessä tykittelyssä Out for Justice. Seagal tuntui olevan oikein elementissään etsiessään entistä lapsuudenkaveriaan ja siinä samalla sivullisia mukiloiden ja paikkoja hajoitellen. En ole näistä tarkempaa kirjaa pitänyt, mutta voisin väittää, että Out for Justice on vuosien vieriessä päätynyt kolmen eniten uusimani Seagalin ärhentelyn joukkoon. Meno näyttää edelleen tylyltä, useampi toimintajakso on viihdyttävyytensä säilyttänyt, nuhjuisuus sopii tunnelmaan, huumoriakin pilkahtelee ja Seagal itse tosiaan hyvässä vireessä lähimmäisiään runnoen. Kovia otteita esitteli myös Ringo Lamin ohjaama ja Sammo Hungin tähdittämä Point of No Return samalta vuodelta. Toimintaosiot olivatkin asiallisen tiukkoja, mutta muuten mukana oli kohtalaisesti vähemmän kiinnostavia kohtauksia. Peruspätevää menoa siis, mutta eipä todellakaan Hongkongin toimintaklassikkoja.

Sotatoimiakaan ei taaskaan täysin unohdettu, vaan Lähi-Idässä rähinät jatkuivat. Kumpikin katseluista jälleen uusintoja, joista vanhempi, eli George Clooneyn, Mark Wahlbergin ja kumppanien ryöstelyretki Three Kings kallistui tummemman huumorin puolelle. Ei sentään mitään kivaa ja kilttiä hiphei-hupia, vaan vitseistä huolimatta sota sattui edelleen ja arvokkaiden aarteiden perään lähteneet tyypit saivatkin vähän enemmän kuin alkujaan tahtoivat tilata. Väittäisin, että Sam Mendesin Jarhead vuodelta 2005 myös vähintään varovaisesti kurkisteli kyynisemmän komedian puolelle, muttei juurikaan viljellyt vastaavaa huulenheittoa. Sota ei tässä tapauksessa ollutkaan Jake Gyllenhaalin esittämälle nuorelle miehelle aivan odotetunlaista, mikä laittoi henkisen puolen koetukselle, ja siihen taakkaan oman lisänsä toivat epäilykset siitä, mitä tuhansien kilometrien taakse jäänyt kumppani mahtaakaan puuhailla. Ehkei noin tapahtumiltaan ollut mitään ikimuistoisinta sotaelokuvaa, mutta laadukasta jälkeä kuitenkin ja osa Mendesin kuvista taltioitui jo aikoinaan ensikatselulla mieleen, kuten loppupuolella näkyvät palavat öljylähteet. Molemmat elokuvat kuitenkin jostakin syystä tuntuivat hitusen laimeammilta kuin edellisellä yrityksellä, mutta en lähtisi väittämään, että mitään merkittävämpää tipahtamista tason suhteen olisi tapahtunut.



Kuukauden kauhukokoelma koostui lähinnä 1960- ja 1970-lukujen englantilaisista teoksista, joista osa on vielä kohtalaisen hankala sovitella lajityyppiin, jos kriteerejä kovin tarkasti silmäiltäisiin. Hammer-kauhun kolmikko 1960-luvulta sisälsi elokuvat Rasputin: The Mad Monk, Frankenstein Created Woman ja The Witches. Näiden parissa ei mitään erityisen hirmuisesti mieltä järkyttävää kuvastoa veritöineen tullut todistettua, vaan nykyään nämä näyttäytyivät kohtalaisen kiltteinä sekä hidastempoisinakin tapauksina. Hammer-elokuvien joukosta olen onnistunut näkemään niitä vähän värisyttävämpiäkin tekeleitä ja yleisestikin laadukkaampia juttuja. Nämä kaikki merkkailin lähinnä ihan menetteleviksi, eikä yhdessäkään tunnelmakaan vienyt mennessään. Sitä tunnelmapuolta kuitenkin riitti reilusti salaperäisessä draamaa, jännitystä ja kauhuakin yhdistelevässä tarinassa The Wicker Man, vaikka elokuva on tullut jo yli viisi kertaa katseltua. Tällä toistolla oli tosin vaihteluna vuorossa lyhyempi teatteriversio, josta puuttuu pieni ripaus mittavamman näkemyksen ilmapiiristä. Loistokas elokuva edelleen, jossa painostava ilmapiiri rakennellaan kärsivällisesti pikkuhiljaa, eikä edes ilmene tarvetta olla jatkuvasti heittämässä jotakin shokkiyllätystä silmille. Olikin pakko pyöräyttää elokuvan kaunis musiikki levyltä pari kertaa unia ihastuttamaan.



Elokuun niukkaan kirjoitteluun mahtuivat vielä ne kolme jäljelle jäänyttä Huovisen juttuakin. Varsinaisesti Kahden juopon joulu oli oikea päätösjakso ja sellaiseksi piirteiltään erittäin sopiva ja osuvakin, mutta minulla järjestys vähän sekoittui puuttuvien kirjojen takia. Siinä missä vanhojen kavereiden koruton ja pikkuisen uhmakaskin joulujuhlistelu sai iloa mieleen, niin Hyvät ystävykset onnistui lähinnä tympäisemään. Onhan se hiukan harmi, että yksi tylsimmistä jaksoista päätyi vahingossa päättelemään tätä rupeamaa ilman mitään isompaa iloa tai pilkettäkään. No, tulipahan viimein valmiiksi ja tilaa muille tekeleille.

Blogissa oli Disney-tauko jatkunut jo turhan pitkään ja ajattelin ainakin väliaikaiseksi tekohengitykseksi kirjoitella koiraklassikon jatko-osasta Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure hiukan. Voi olla, että venähtänyt väli oli osasyyllisenä siihen, miten sinänsä yllätyksetön lisäosa näyttäytyi ihan kivana omana seikkailuna perheen nuorelle villikoiraksi haikailevalle menijälle. Osaltaan se innosti myös livauttamaan soittimeen pari muutakin lyhyempää Disney-viihdykettä, eli sain siis viimeinkin katseltua melkeinpä peräkkäin kaksi viimeistä kiekkoa koostesarjasta The Magical World of Winnie the Pooh. Jos eivät muistot täysin pettäväisiä ole, niin All for One, One for All esitteli varsin hyvän tarinanelikon, jossa oli monipuolista menoa ja useampi hahmo pääsi tarinoiden keskiöihin. Kekseliäät ja kiltit kommellukset hymyilyttivät helposti ja olihan sitä sydäntäkin mukana. Viimeiseksi jäi siis Friends Forever, jossa sitä otsikon lupailemaa herttaisuutta olisi voinut olla enemmänkin. Yleisestikin tämä oli taas niitä kokoelmia, joissa taso vaihteli ainakin omasta mielestä enemmän ja joukkoon mahtui ainakin yksi selkeästi vähemmän huvittava hassuttelu. Kaikkiaan kuitenkin vähintään kelvollinen kokonaisuus kehittyi ja olihan se tavallaan mielenkiintoista lopetella Puolen hehtaarin metsän menijöiden seikkailuja näiltä osin kaverusten ponnistaessa rohkeasti pilviä kohti huimana tavoitteenaan korjailla maailma kuntoon.



Vähän yllättäen elokuussakin vielä määrissä mitattuna linja oli laskusuuntainen ja loppusaldo jäi noin kymmeneen elokuvaan kaikkiaan ja näistäkin monet olivat uusintoja. Blogin puolella tuli muutamaa Disney-animaatiota vähän kommentoitua, mutta niiden lisäksi siis kertailuun kerkesivätBrother Bear ja sen jatko-osa Brother Bear 2. Kun runsaat pari vuotta sitten toisesta osasta ensikertaa kirjoittelin, niin silloin laatuerot eivät ensimmäiseen verrattuna tuntuneet erityisen suurilta, mutta nyt noinkin lähekkäin ihasteltuina kuilu kasvoi huomattavasti ensimmäisen eduksi. Oikeastaan taisin pitää alkuperäisestä enemmän kuin ensimmäisellä yrityksellä, vaikka hyvä se silloinkin oli. Samaan aikaan jatkon arvostus vähän tipahti ja erityisesti vitsailu vaikutti hitusen tympäisevältä, eli lieköhän se sitten osittain sitä kertakäyttötavaraa, joka laittaa toisella testauksella hymyä hiukan hyytymään? Eihän keskinkertaisempi hupailu silti hermoja kireälle viritellyt, mutta rupeama jätti jälkeen mietteet, että ensimmäiseen tahtoo ehdottomasti myöhemmin sopivan hetken tullen palailla, mutta toinen taisi tulla valmiiksi. Uusintaohjelmaan kuului myös vähän varhaisempi ja vauhdikkaampi Ghibli-animaatio Laputa: Castle in the Sky, jonka parissa aika edelleen kului mitä mainioimmin. Omalla listalla studion tietyt hiljaisemmat ja herkistelevämmät teokset menivät yhä edelle, mutta arvostus kuitenkin pikkuisen pääsi nousemaan, mikä oli mukavaa huomata.

Kaivelin Aasia-osastolta vielä yhden Johnnie Ton ohjaaman rikoselokuvan elokuiseksi jännäiltäväksi. Running Out of Time 2 siis oli kyseessä ja olihan se ihan menetteleväistä menoa lajissaan, muttei mitään suurempia tuntemuksia tai hurmosta saanut aikaan. Ensimmäisen osan näkemisestä oli ehtinyt kulua monia vuosia, mutta siitä huolimatta pohdin, että kyllä se taisi olla pariakin astetta tiukempi tapaus, ja jatko vaikutti osittain liian löysältä. Näppäryyttä tavoiteltiin, mutta erityisen nerokkaalta ei älyillään mittelevien päähenkilöiden jahtileikki niinkään näyttänyt. Vähän toisenlaista vääntöä toi tullessaan Mads Mikkelsenin tähdittämä Michael Kohlhaas, jossa erimielisyydet ja katkeruudet pääsivät kunnolla paisumaan, eikä kukaan tuntunut olevan erityisen halukas antamaan periksi, vaan ennemmin näytti innolla kohti katkeraa loppua porhaltavan. Onnistuipa tämä tahtojen taisto jopa pariin otteeseen jääräpäisyydellään kuohauttelemaan katsomossa.



Vanha nyrkkeilysankari tahtoi myös tuloillaan olevan syksyn kynnyksellä käväistä kotikatsomossa, sillä kerran iltaohjelmaa arpoessani Rocky Balboa tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Olisikohan ollut kolmas tai neljäs kokeilu, eikä lainkaan ole tuntemukset päässeet väljähtämään kovia kokeneen taistelijan viimeistä nousua kohtaan. Silloin joskus vajaa vuosikymmen sitten vähän pohdiskelin, että onkohan Stallonella tässä osassa mitään muuta kuin rahastusta mielessä, mutta onneksi omat ennakkoluulot olivat täysin väärässä ja kaveri tekaisi komean ja koskettavan päätöksen elokuvasarjalle. Monta kertaa hienompi paikka laittaa Rockyn hanskat naulaan kuin kehnohko ja puhditonkin Rocky V. Rocky Balboa onnistui ainakin omasta mielestäni kiitettävästi yhdistämään jännittävät ja kihelmöivätkin ottelutuokiot ja samalla draamapuoli rullaili sujuvimmin sitten ihan kolme vuosikymmentä vanhemman avausosan. Rockyn juttuja muistelointeineen oli yksinkertaisesti mukava kuunnella, ja siinä syntyi melkeinpä vaikutelma, että joku vanha tuttu oli tullut pitkästä aikaa vieraisille kuulumisistaan ja murheistaan puhelemaan. Tuli oikein hyvä mieli siitäkin, ettei vielä näinkään monennen katselun kohdalla meno tuntunut yhtään kulahtaneelta. Teoksesta onkin kasvanut omalla kohdalla täysverinen hyvänmielen elokuva, mikä tosiaan on ollut melkoisen iloinen yllätys alkuperäisiin odotuksiin nähden. Tokihan noin vuosi sitten ilmestyi vielä kovastikin kehuttu Creed, mutta Stallonen ja Rockyn läsnäolosta huolimatta se ei käsittääkseni enää ole varsinainen Rocky-elokuva. Eiköhän senkin vielä ehdi jossakin vaiheessa hankkimaan.


Lähinnä tekee mieli lausahtaa, että huh-huh ja tuhahtaa päälle, kun katselen, millaista hiljaiseloa syyskuu blogin puolella ja muutenkin elokuvamaailman seikkailuissa oli. Kyseessä onkin kuollein kuukausi blogin noin 4,5 vuoden historiassa, enkä tätä saavutusta osaa ainakaan minään huippuhetkenä pitää. Oli kiirettä ja kaikenlaista, mutta ehkä myös laiskuutta, koska kuitenkin tuli pari tekstiä aloitettua, jotka jäivät lopulta kesken ja julkaisematta. Vielä en suostunut heittämään hyvästejä Huovisen tarinoille, vaan elokuussa päätöksensä löytäneestä sarjasta syntyi vielä jaksot edes hiukan tiiviimpään pakettiin laittava summaus. Näin myöhemmin mietittynä olisihan kyseisen sarjan voinut muutenkin hoitaa hiukan ripeämminkin, mutta siinä oli taas kerran ajatuksena, ettei näitä jaksoja nyt kovinkaan paljoa ole käsitelty ja tykkäsin myös siinä samalla tehdä vertailua niihin alkuperäisiin Huovisen versioihin, mikä väkisinkin venytti urakkaa ja osaltaan söi aikaa elokuvakirjoittelulta.

Viimeksi Charles Bronson oli käväissyt häijyilemässä ja murhailemassa toukokuun lopulla, eli pieni ikävä iski päälle ja täytyi kaveri kutsua kahdesti syyskylään. Ensin heppu pääsi hutkimaan kaltoinkohdeltuna ja yli sietorajan tuupittuna viljelijänä elokuvassa Mr. Majestyk. Toiminnan suhteen oli laahailua havaittavissa, mutta asenne oli ihan kohdillaan ja pakkohan siinä oli virnistellä Bronsonin toivotellessa poliisit teilleen ja ottaessaan homman haltuun omin keinoin. Muistelinkin, ettei Mr. Majestyk missään tapauksessa terävintä Bronsonia ollut ja jälleen sai todeta, että peruspätevää rähisemistä lähinnä miekkosen tyylistä tykkääville. Violent City olikin vauhtipalojen osalta vähintään astetta kovempaa kyytiä, mutta valitettavasti napakan ja tehokkaan alun jälkeen ote tuntui vähitellen herpaantuvan, eikä jahdista mitään kihelmöivää piinaa lopulta muodostunut. Komeaa tyylittelyä elokuva kuitenkin ruudulle toi ja hiipumisesta huolimatta hyvää tylyttelyä. Ainakin tästä syyskuun parivaljakosta Violent City meni omalla listalla selkeästi ykköseksi. Pieni mieli ei pelkkää tappotouhua ja julmistelua jaksanut, joten kutsun sai myös suloinen pentuviisikko, joka on toistaiseksi ehtinyt käsittääkseni kaikkiaan seitsemässä elokuvassa seikkailemaan. Air Buddies oli siis tämän elokuvasarjan avausosa, eikä se ihan lähtemätöntä vaikutusta päässyt tekemään, koska kohtalaisen tavallisten käänteiden pyörteissä kamppailtiin ja lyhyestä kestosta huolimatta ideat tuntuivat lopahtavan pahasti kesken. Vaisuhkosta elämyksestä huolimatta varovaisesti pohdiskelin, että kenties tekee mieli jatkossa silti perehtyä lisää pentujengin puuhiin.



Edellisen kuukauden puolella katselumäärä oli jo päässyt tipahtamaan niin alas, ettei oikein uskonut, että vielä siitäkin voisi vähentyä, mutta niinpä vain loppulukemaksi jäi surkeasti runsas kourallinen. Tuskinpa paljoa liioittelisin, jos väittäisin, ettei ainakaan kymmeneen vuoteen ole päässyt näin kuivaa jaksoa osumaan kohdalle ja toivottavasti ei ihan hetkeen ole toistumassa. Joo, olihan niitä kiireitä, ulkoiluhaluja ja tuli sarjoja tuijotettua, mutta kai siinä oli ihan pientä kyllästymistä myös mukana. Kuukauden omalaatuisin elokuvaelämys oli kirkkaasti Andrey Konchalovskiyn Siperiaan sijoittuva Sibiriada vuodelta 1979. Paikoin touhu erämaan läheisyydessä rikastumishaaveineen lipsahti hivenen huuruiseksi. Luultavasti merkittävää haittaa ja häiriötä aiheutti sekin, että vanhemmalta kotimaiselta levyjulkaisulta löytyi runsaat kolme tuntia kestävä versio, josta uupui noin tunti materiaalia. Olihan sitä sulateltavaa tietysti jo tuossakin vähintään tarpeeksi...


Lokakuu alkoi seikkailemalla kohti Lappia, sillä kevään puolella lyhytdokumenttien urakointi oli jäänyt vähän vajaaksi ja noin puolisen vuotta myöhemmin viimeiset pari päätyivät kommentoitaviksi, eli Sompio ja Katso Lappia. Näistä ensimmäinen olikin ihan kiehtova, mutta harmittavan lyhyt katsaus, kun taas levyn viimeisin Katso Lappia lähinnä vanhentunut matkailumainos. Tuntui myös hyvältä ajatukselta jatkaa syksyisiä Bronson-kertailuja ja kokeiltavaksi nyppäsin sieltä herran harvemmin silmäillyltä osastolta pitkän tauon jälkeen tekeleen 1980-luvun loppupuolelta. Lupaavasta nimestään huolimatta Messenger of Death paljastui muistikuvia vaisummaksi, eikä oikein tehnyt mieli sitä miksikään varsinaiseksi väkivaltaviihteeksi edes niputtaa, koska Bronson itsekin tuntui lähinnä yrittävän estellä kehittyviä kärhämiä. Tylyjen avausminuuttien jälkeen juttu lähtikin nopeasti taantumaan ja sen verran lopputulos lipsahti puuduttavuuksien puolelle, että meni suunnilleen samalla into Bronson-uusintoihin loppuvuoden osalta, mutta eiköhän  siihen puuhaan tee mieli palailla. Syyskuussa ensimmäistä kertaa omaan katsomoon kirmaillut pentuviisikko pääsi jatkamaan temmellyksiään ja tulikin tuolloin todettua, että kaverusten lähtiessä vahingossa kohti Alaskaa, saatiin samalla pirteämpää menoa mukaan. Snow Buddies olikin mielestäni seikkailuna paremmin toimiva, vaikka voikin muistutella, että lajityypistä löytyy myös huomattavasti huikeampia eläinvetoisia matkoja maailmalle. No, minulle kuitenkin kelpasi ihan hyvin koirakaverusten maisemien vaihto ja yritykset päästä palailemaan kotiin pohjoisen hangilta.

Puolivahingossa lokakuussa käynnistyi myös Aku Ankan lyhytelokuvista kirjoittelu, sillä alkuperäisenä aikomuksena oli vain satunnaisena iltaviihteenä jokunen pätkä katsella, mutta päädyinpä käymään näitä järjestelmällisemmin läpi ja siinä samalla pohdin, ettei näistä varmaan niin runsaasti ole suomenkielisillä sivustoilla puheltu. Mitään tiukkaa maratonia ei ollut suunnitelmana lähteä yrittämään, vaan levyjen koluaminen sujui selvästi rauhallisemmin. Lokakuun puolella kertyi vain neljä ankkailtamaa, joista jokaisen yhteydessä kolmisen tarinaa kerralla, eli kaikkiaan 12 kappaletta. Sillä saavutuksella en vielä kehuskelemaan lähtisi, koska noiden tyypillinen kesto tosiaan oli sellaiset seitsemän tai kahdeksan minuuttia. Luontevinta oli tietysti aloitella Akun ensimmäisellä näyttäytymisellä, vaikka The Wise Little Hen hänelle lähinnä sivuosan antoi. Avauskolmikko ei muutenkaan ole pystynyt nousemaan toistaiseksi viihdyttävimpien koitosten joukkoon, mutta sittemmin on äksyilevää ilottelua riittänyt. Esimerkiksi paljon paremmin hauskuutti valikoima, jossa veljenpoikien kanssa harrasteltiin partiopuuhia, Hessun kanssa hupsuiltiin metsästysreissulla ja lopuksi kokeiltiin taiturointia golf-kentillä.



Syksyn edetessä elokuvaharrastuskin alkoi saada uutta henkeä ja puhtia, vaikka eipä sitä isompaakaan reipastumista varmaan olisi tarvinnut kiroilla. Kuitenkin runsas nelinkertaistuminen pääsi tapahtumaan syyskuun saldoon nähden, eli pikkuisen päälle parikymmentä pompsahti loppulukemaksi ja jos lähtisi tunkemaan noita mainittuja Akun seikkailuja mukaan summaan, niin siitähän se entisestään pulskistuisi. Joukkoon mahtui kohtalaisen monia katseluja kera kommenttiraidan, mutta valitettavasti näistä ei sitten tullut tekaistua mitään trivianurkkauksiakaan ja muuten ruudulla pyöri keskinkertaista kauhua ja toimintaa, joista ei niinkään kiinnostanut silloin, eikä nytkään sen enempää kirjoitella. Pari vielä kohtalaisen uudehkoa komediasuosikkia voisin mainita, jotka ovat saaneet jo useamman toiston runsaan viiden vuoden sisään. Ensinnäkin Steven Soderberghin The Informant!, joka ensikatselulla oli lähinnä osastoa ihan kiva, onkin sittemmin alkanut viehättämään voimakkaammin. Matt Damonin esittämän Whitacren päänsisäinen maailma ja jatkuvasti kasvava petoksen ja valheiden vyyhti kiehtoo kovin ja vaikka kaveri lopulta itsensä melkoiseen ahdinkoon ja umpikujaan ajaakin, niin elokuva onnistuu silti pitämään yllä kohtalaisen kepeää sävyä, eikä hauskuuskaan täysin karise, vaikka vitsit vähiin käyvätkin. Plussana päälle vähän hukassa olevien sympaattisten agenttien touhukkaat yritykset saada jotakin tolkkua hepun kuvioista. Joel ja Ethan Coenin Burn After Reading taas on näyttäytynyt vähän pirullisempana ja ilkeämpänä kuin edellinen, mutta siitäkin on irronnut huvia ja hauskuutta noin viiteen kertaan, enkä vieläkään kyllästynyt. Etenkin John Malkovich tuntuu päässeen täydelliseen mielentilaan, mitä tulee äreän Osborne Coxin esittämiseen, ja tyypin riehuminen tuokin miltei väistämättä hymyn huulille. Melkoinen sotku tässäkin tapauksessa saatiin sekoiteltua, mutta minusta pari ensimmäistä kolmannesta toimivat paremmin kuin viimeinen, mikä noin viihdyttävyyden kannalta on taas huonompi homma.


Kuukauden vaihtuminen ei ainakaan innostusta ankkailuun vienyt mennessään, vaan kolmen lyhytelokuvan katselutuokioisia kertyi yksi enemmän, joten Aku pääsi tuulettelemaan tunteitaan 15 vaihtelevassa koettelemuksessa. Omasta mielestä taso tuntui vähitellen vain kiipustelevan ylöspäin ja vaikka periaatteessa samoja aiheita pikkuisen kierräteltiinkin ja hermot tietysti toistuvasti menivät, niin vaikutti siltä, että tekijät ovat vasta pääsemässä vauhtiin. Jos näin vajaat pari kuukautta myöhemmin parhaita tahtoisin mainita, niin mukaan kelpaavat ehdottomasti vaikkapa Sea Scouts, Officer Duck, The Riveter, Mr. Duck Stepst Out ja Donald's Vacation. Muutenkin ilahdutti, ettei laatu päässyt mitään pohjakosketusta ottamaan. Joukkoon tosin mahtui ainakin pari vähemmän kiinnostavaa kiukkuilua, joiden seurassa en montaakaan huvittavaa hetkeä kokenut.

Jos jätettäisiin animoidut lyhytelokuvat laskuista, niin muuten varsinaisen elokuvatarjonnan läpikäyminen blogissa oli kohtalaisen niukkaa ja tulkintatavasta riippuen jopa nollassa. Eastwoodin urasta kertovasta dokumentista Clint Eastwood: Out of the Shadows joitakin juttuja naputtelin tännekin, mutta kyseinen katsaus päättyi vuosituhannen vaihteeseen, eli eipä siitä ihan tuoreinta tietoutta Clintin tekemisistä saanut irti. Osaltaan vanhemman dokumentin pariin oli innostamassa jokunen syksyn aikana uusittu Eastwoodin elokuva ja ajatuksena oli niitä muutama lisääkin katsastaa. Heräili myös halua kuunnella nippelitietoa jostakin kotimaisesta elokuvasta ja tähän tarkoitukseen valikoitui Poika ja ilves, mikä ei sinänsä suuriin suosikkeihin kuulu lasten ja eläinten yhteisissä seikkailuissa. Kommenttiraidalta, levyn muilta lisämateriaaleilta ja kirjoittajan kokoamalta sivustolta paljastui helposti niinkin paljon ainakin omaa mieltä kutkuttelevaa juttua elokuvan taustoista, että helpohkosti siitä pikkuinen kooste syntyi.



Marraskuussa määrien nousujohteisuus jatkui ja melkein tuplaantui lokakuusta, koska kokonaismäärä kasvoi päälle 40 elokuvaan. Pimeät illat innostivat kaukomatkojakin kohti ja aurinkoisia upeita maisemia metsästämään, mikä antoi pienen tekosyyn uusia runsaat kolme vuotta sitten katsomani Eat Pray Love, vaikka tällä kerralla jokusen minuutin lyhyempänä teatteriversiona. Mielipide ei merkittävästi muuttunut, eli paperille summailtuna elokuva teemoineen, reissuineen ja hairahtelevaisine sydämineen on juuri sellainen, mitä tällaisilta teoksilta toivon, mutta näihin ei vain saada ruudulla aitoutta ja sydäntä. Kun kuvauksessakaan ei mitään isompaa vikaa ole ja Julia Robertsista sekä Javier Bardemistakin tykkäilen, niin onhan se vähän ihmeellistä, että lopputulos näyttäytyy lähinnä ihan kivana. Jälkeen jää jokseenkin valju vaikutelma, että jonkin kankean ennakkosuunnitelman mukaan lähdetään ensin ravitsemaan kehoa, sitten mieltä ja lopulta sydämeen sitä suurta rakkautta hakemaan. Nämäkin vielä kuulostavat hyvältä, mutta kun touhusta pitkälti henki, virne ja tunne uupuu, niin vähän ontoksi olotila jää. Paikoitellen pääsee pilkistelemään lupaavaa elämäniloa, joka sydämessä kivasti värähtelee, mutta sitten tuleekin kiire esimerkiksi "hengellistymään" ja tällaiset tuokiot jäävät katsomon puolella kovin etäisiksi. Muutenkin vuorosanojen joukosta putkahtelee paikoin puhetta, joka parhaimmillaankin olisi täytemateriaalia johonkin keskinkertaiseen oppaaseen hengelliselle polulle. Toisella kerralla yritinkin mahdollisimman pitkälti keskittyä kauniisiin kuviin ja niihin yksittäisiin lämpöisempää tunnelmaa huokuviin hetkiin. Tässä mielessä elokuva onkin ihan kelvollinen, mutta paljon kiehtovampaan ja ennen kaikkea liikuttavampaan elämykseen olisi mielestäni ollut aineksia.

Kaukomaat kutsuivat myös vähän ankarammissa merkeissä, koska sodat eivät millään tunnu loppuvan, ja näemmä vanhojakin pitää uudelleen katsella. Ridley Scottin Black Hawk Down on vielä 15 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin armotonta ja hätkähdyttävää katseltavaa. Hengästyttävän ja kaoottisen kaupunkisodan lavastamiseen on kunnolla panostettu ja kovat paikat laittavat katsomossakin haukkomaan henkeä. Melkoisen loistokkaasti läpi kärsimysten yön pitkittyvä piina pystytään välittämään kameran kautta ja siksipä siis lopputuloksena on ansaittu paikka omalta listalta parhaiden sotaelokuvien joukossa. Sinne samaan huippujoukkoon on jo parin katselun perusteella ponnistanut Clint Eastwoodin American Sniper, jossa eivät niinkään suuret taistelukohtaukset suurinta vaikutusta tee, vaikka hyvinkin pätevästi nämäkin osuudet on toteutettu. Ennemmin ihon alle hiipii ja päähän jää kummittelemaan Bradley Cooperin esittämä Chris Kyle, joka kokee pakkoa kerta toisensa jälkeen lähteä takaisin Irakiin taistelutoveriensa rinnalle ja siinä samalla vähitellen kuolee sisältä entisen elämän hiipuessa hitaasti jonnekin kauas. Tätä kehitystä onkin melkoisen hyytävää seurailla, mikä osaltaan on tekemässä teoksesta muistettavaa.



Pitihän hiukkasen rennompaakin räiskyttelyä katsella ja vajaan vuoden takaa uusintaan pääsi Stallonen ja kumppanien The Expendables 2, joka maistui vieläkin erinomaisesti ja Chuck Norrisin lyhyet käväisyt huvittivat vielä enemmän kuin ensiyrityksellä. Moni on kirjoitellut, että elokuvan vitsailu lipsahtaa selvästi tönkön kökköilyn puolelle, mutta minusta suurin osa kavereiden höpöttelyistä oli toistamiseen kuultunakin ainakin tässä yhteydessä huvittavaa. Myönnettäköön, että molemmilla kerroilla olen pari olusta kulautellut oheistoimintana, mikä tietysti on osaltaan saattanut kirvoitella hölmöistä heitoista hyviä hörähdyksiä. Samassa yhteydessä tuli napattua The Expendables 3 myös toiseen testiin, mutta muutaman minuutin lyhennettynä versiona. Kolmas koitos taitaakin kuulua ennemmin sinne kertakatselukoriin, koska vähäsen väsyneeltä jo ensimmäisellä uusinnalla näytti, etenkin vauhdikkaan sekä vimmaisenkin kakkososan perään laitettuna. Äijäenergian ja yleisen yrmyilyn kiintiö ei vielä noista tullut täyteen, eli tarvittiin vielä Zack Snyderin mielipuolisuuttakin tavoittava 300. Gerard Butlerin ja kumppanien taisto on ihan omaa luokkaansa moniin muihin tällaisiin menneiden aikojen suurtaistoihin verrattuna. Vastaan marssitetaan ties mitä örkkiä, joita kohti tyypit astelevat keihäät käsissä ja komea kuolema mielessä, eikä juttua ole lähdetty tarkoituksella vesittämään millään heh-heh-pilipalihassuttelulla, vaan sopivan tosissaan väännetään. Jarrujakaan ei liikoja ole tosin tahdottu painella ja verenmaku suuhun saadaan nopsasti. Helppo ennustella uusintoja lisääkin.

Pelkkää verta, väkivaltaa ja silmitöntä surmaa ei tietenkään tehnyt mieli tuijotella, sillä joulukin lähestyi ja kaikkea... Marraskuun musteneviin iltoihin piti myös huumoria ja hassuttelua sujautella, mutta eipä ehkä ihan kilteintä sellaista, vaan ennemmin vähän semirenttuilevaa menoa, kuten vaikkapa kummallisten kaverusten polttarireissu Las Vegasiin elokuvassa The Hangover, joka jaksoi edelleen viihdyttää läpi kestonsa ja naurattaakin, mikä ei ihan selvyys läheskään kaikkien komedioiden kohdalla ole. Tyyppien toilailuihin oli laitettu kekseliästäkin kohellusta, mutta ainakaan itselle ei vielä ole tullut kiusallista oloa, että pitäisi väkisin olla saamassa jotakin järkyttävää aikaan. Elokuva onkin ennemmin oiva ja sekoiluissaan reipas näyte osastosta "sattuu ja tapahtuu". Wedding Crashers kurvaili enemmän romanttisten komedioiden polkuja kohti, mutta silti ihan hyvällä menestyksellä vähän särmääkin etsi, missä auttoi Owen Wilsonin ja Vince Vaughnin muodostama hyvä kaksikko. Häistä toiseen huidellessa kaverusten aika kului mukavasti ja sama tunne säteili katsomoonkin. Parin tunnin kesto on tällaiselle ehkä siinä rajoilla, mutta onneksi mukaan on kehitelty monenmoista juttua. Innostuin katselemaan myös Vaughnin vuotta varhaisemman urheilukomedian Dodgeball: A True Underdog Story. Uusintoja sekin, mutta mikäpä siinä, kun tyyppien sähelteleväinen polttopallosaaga kera satunnaisten sössimisten jaksaa viihdyttää ja Ben Stiller pääsee elämöimään omanlaisenaan sankarina. Aivan yhtä hyvin toisintoja ei tunnu kestäneen John Hughesin Ferris Bueller's Day Off, joka vielä vähän nuorempana hymyilytti selvästi tiuhempaan tahtiin. Onhan huihai-asenteella vapaapäivää viettävän Ferrisin ja kaverien juonitteluja kiva katsella, mutta isommin innostavat huippuhetket tuntuvat uupuvan.



Marraskuun viimeisenä sunnuntaina Suomen majakkaseuran elokuva- ja myyntikiertue vieraili Satakunnassakin, niin piti käväistä dokumenttitarjontaa vilkaisemassa. Kolmesta dokumentista koostuva näytös alkoi noin kymmenminuuttisella elokuvalla Suomalaiset majakat: vaarallisten karikoiden tienviitat, joka ilmeisesti on tähdätty kansainväliseenkin levitykseen. Kyseessä olikin kuviltaan komea, mutta vähän pikainen katsaus rannikkojen rakennuksiin. Toisena vuorossa oli Tasku: uudesti syntynyt pooki, jossa perehdyttiin 25 minuutin ajan Raahen edustalta löytyvän pookin kunnostukseen. Kuviensa suhteen se ei pärjännyt edeltäjälle, mutta dokumentista välittyi helposti projektiin osallistuneiden ihmisten tekemisen ilo ja melkoisen hyvä mieli jäi katselustakin, kun porukalla oli selvästi yhteishenki korkealla ja tyytyväisyyttä lopputulokseen. Kolmantena ja viimeisenä esitettiin koko joukon pisin teos Hän kuvasi majakat, jonka 42 minuutin kestosta olisi kenties voinut vähän nipsaistakin, koska juttelu oli paikoin omaan verkkaiseen makuunkin turhan rauhallista turinointia. Eipä sillä, että tylsistyminen olisi pamahtanut päälle, mutta tässä tapauksessa jäi tunnetta, että napakampi leikkaus voisi olla tarpeen. Ajatuksena siis oli esitellä uuden vuoden majakkakalenteria kuvanneita henkilöitä, lähteä mukaan kuvausmatkoille ja välillä puhella pikkuisen näistä kunnostusprojekteistakin. Sisällön suhteen ei siis sinänsä heräillyt isompaa napinaa, vaan tällainen majakoista vähemmän hullaantunutkin mielellään istui elokuvat läpi. Vaikka ne upeimmat näkymät tulivatkin ensimmäisessä, niin kyllähän kahdessa muussakin kaunista kuvaa ihan riittävästi sai ihastella, koska sattuupa Suomen kesäinen luonto olemaan sydäntä lähellä. Tapahtumasta tuli myös ostettua DVD-julkaisu vanhemmasta dokumentista Hankoniemen silmä, jota toivottavasti ehdin blogin puolellakin tutkimaan.

Kuukauteen mahtui myös mysteerinäytös elokuvateatterissa, jossa esitettiin yllätyselokuvana ennakkoon Arrival. Melkoisen rauhallisesti liikahdellut ja kiintoisia kysymyksiä läpi keston kohotellut tieteiselokuva vetikin nopeasti mukaansa, eikä tarvinnut lopussakaan pettyä. Viehätystä lisäämässä oli vielä jokunen herkullisen maalauksellinenkin utuinen näkymä, joita olisi kauemminkin katsellut. Kelvannee omaan elokuvahyllyyn kevyesti. Vanhemmalle Hammer-kauhistelullekin löytyi paikka, jolloin The Plague of the Zombies pääsi vähän yllättämäänkin tylyillä käänteillään. Muutenkin merkkailin elokuvan toistaiseksi näkemieni Hammer-tuotantojen parhaimpaan kolmannekseen. Vaihtelun vuoksi mukaan tuli vielä vääntöä kilparadoillakin, eli Ron Howardin ohjaus Rush, joka keskittyi vuoden 1976 Formula 1 -kauteen. Sekä Chris Hemsworth että Daniel Brühl olivat minusta nappivalintoja rooleihinsa. Kipinät sinkoilivat radalla ja sen ulkopuolellakin kiitettävästi. Sanoisin kuitenkin, ettei Rush mielestäni ansaitse kaikkia saamiaan hehkutuksia kilpa-autoiluelokuvana, koska varsinaisten kisojen toteutus jättää minusta paljonkin toivottavaa. Ymmärrän kyllä, että tuotannolla oli tietyt rajoitukset lavastaa vanhoja ratoja. Kuitenkaan omaan mieleen tästä ei jäänyt yhtään erityisen huikeaa ja eheää kohtausta noin autoilun osalta. Perusnäyttävää katseltavaa kuitenkin ja hahmopuoli tosiaan oli laitettu pakettiin loistavasti.



Joulukuu oli, no...varsin jouluinen noin kirjoittelun kannalta, eikä siinä mitään, vaan siihen suuntaan oli aikomuksenakin valintoja viedä. Olin kuitenkin hommaillut enemmän ajankohtaan liittyvää ihmeteltävää, enkä sitten aivan kaikkea kyennyt ahmaisemaan, eli seuraavan vuoden pinoon jäi vähintään kourallinen jouluelokuvia. Aivan kuukauden alkaessa en näiden pariin pinkaissut, vaan Akun jutuilla jatkettiin. Palopäällikkönä ja metkuilevana metsurina ärhentelevä ankka olikin oikein hyvässä vauhdissa. Lyhyellä animaatiotuokiolla ohjelmistossa edettiin, ja etukäteen olin oletellut, että The First Snow of Winter saattaisi hyvinkin sisältää jonkinlaisen jouluisemmankin osuuden, mutta eipä oikeastaan ja viilettipä se talvikin varsin vinhasti ohi. Pieni ankanpoika siis vallattoman temmellyksensä seurauksena tipahti rannalle muiden matkatessa kohti lämpöisiä maita talvea viettämään ja alkoi tulla itkuakin silmään, että mitäs sitten seuraavaksi. Onneksi ystäviä ja apua järjestyi, mutta ei tarinasta kuitenkaan kovin kummoista animaatiota mielestäni pystytty kehittelemään, vaan vähän vaisuksi välipalaksi jäi.

Varsinaisena ensimmäisenä joululähettiläänä sai toimia Santa Paws 2: The Santa Pups, jossa nähtävä hauva kera joulupukin ja kumppanien olikin tullut tutuksi, koska ensimmäisen osan katselu oli pari vuotta aiemmin tapahtunut. Joulua täytyi taas pienten ja isompien yhdessä lähteä pelastamaan, koska koko juhla lämpimine henkineen oli hyvää vauhtia ilmaan katoamassa ja Pohjoisnavan joulutaikaa levittävä kristallikin sulamassa. Näistä sinänsä pikkuisen kuluneista lähtökohdista saatiin aikaiseksi kohtalaisen kelvollinen koiramainen ja söpökin joulusatu, jossa värikkäät kuvat ja musiikkituokioiset piristivät mieltä. Santa Buddies: The Legend of Santa Paws oli ehtinyt ilmestymään jo kolmisen vuotta aiemmin, mutta itse katselin nämä käänteisessä järjestyksessä, ja melkoisesti samankaltaisuuksia kyllä löytyi, jolloin niistä puhelinkin. Sitähän vähän odottelikin, koska tekijät ja osa hahmoistakin oli samoja, mutta jotenkin siitäkin seikasta yli pääsi ja pystyi elokuvasta ainakin pienimuotoisesti iloitsemaan. Pentujengi oli tosiaan myös tullut tutuksi, koska aiemmin olin elokuvasarjan pari ensimmäistä seikkailua selvitellyt kaverusten kanssa. Aiempiin koitoksiin verrattuna pentuviisikko jätettiin vähemmälle huomiolle etenkin ensimmäisellä puoliskolla, koska Joulumaailman tapahtumat ja muut sotkut haukkasivat palansa, mutta pääsiväthän nämäkin vekkulit lopulta mukaan pelastustoimiin ja osaltaan varmistamaan, ettei joulu kokonaan ihmisten sydämistä päässyt haalistumaan ja hiipumaan. Minulle tämäkin puuhastelu maistui. Mieluustihan olisin hauvamaisista jouluklassikoista höpötellyt, mutta eipä näissä millään ole ainesta siihen, vaan lähinnä keskitason ihan kivoja tekeleitä, jotka ennemmin ilahduttavat kuin rasittavat, kunhan asettelee itsensä ennakkoon sopivan höpsöiseen ja höttöiseen mielentilaan. Näiden välimaastoon sovittelin nimestään huolimatta paljonkin arkisemman perheloman kauniissa vuoristoympäristössä. A Magic Christmas olikin ihan mukavaa vaihtelua ja ainakin itse tykkäsin, kun lähdettiin selkeästi sillä linjalle, ettei kaikkea tarvitse paisutella tai kehitellä jatkuvasti jotakin isompaa selkkausta tai välikohtausta.



Söpöstelyt ja sulostelut huitaistiin hetkellisesti pois tieltä, kun lähdettiin vähän riehakkaampia juhlia virittelemään Jari Halosen kotimaisessa komediassa Joulubileet. Keskikesän auringonpaiste ei näille tyypeille mikään isompi este ollut, vaan kaverin vapautuessa vankilan kolkosta portista, piti olla puitteet kunnossa. Jälleennäkeminen tosin herätteli vähän muitakin tuntemuksia kuin vain iloa ja onnea, sillä piti pikkuisen kaivella menneitäkin. Juhliva nelikko oli jo itsessään vähän eripurainen ja kun sekoilevia naapureita tahtoi vielä sekaantua sotkuihin, niin ihan ehjinä kaikki eivät pirskeistä selvinneet. Kaikkiaan Joulubileet oli hauskaa ja sopivan kajahtanutta katseltavaa. Joulukuun tummasävyisemmästä tarjonnasta vastasivat muutenkin kotimaiset voimat, sillä nappasin mukaan Jalmari Helanderin synkemmän joulupukkisadun Rare Exports. Ero vaikkapa noiden hiukan hupsujen koirailujen Joulumaailmaan oli varsin räikeä ja niillä joululähettiläilläkin vähän muuta mielessä kuin vain levittää hyvää tahtoa ja lähimmäisenrakkautta, kun käsiin napattiin hakkuja sekä muuta kalustoa tylyjen töiden tekoon. Kovasti näistäkin omalaatuisista joululegendojen tulkinnoista tykkäilin, mutta toisellakin tuijottelulla jäi jäytämään ajatus, että hurjan pukin tarusta olisi kenties enemmänkin irronnut ja samaan aikaan isompaa toimintaseikkailua kohti kurkottaneet osuudet lopussa eivät niinkään säväyttäneet.


Aattoajan lähestyessä tipahtivat kuvioista pois nämä repäisevämmät joulutarinat ja oli jälleen aika hakeutua herkistelyjä kohti, mihin mainiosti sopi monien rakastama lyhyt klassikkoanimaatio The Snowman. Olihan tämä nuoren pojan ja lumiukon taianomainen lento läpi öisen maailman kohti aina vain upeampia ihmeitä tullut tutuksi minullekin varhaisina vuosina ja sittemminkin nähty, mutta nyt vasta sen hankin osaksi omaa kokoelmaa. Miksikään turhaksi ostokseksi se ei osoittautunut, vaan näyttäytyi kauniina ja koskettavanakin tarinana, johon haikeutta ja murhemielisyyttäkin saatiin sopivissa määrin. Viimeiseksi varsinaiseksi jouluviihteeksi säästelin Astrid Lindgrenin kauniista ja herttaisista tarinoista kahdeksan jouluista tai talvista pätkää tunniksi keräilevän kokoelman Astrid Lindgrens jul, joka jäikin samalla vuoden viimeiseksi höpöttelyksi blogissa, mikä tavallaan oli myös toisinto viime vuodesta, koska tuolloin sinetöinti tuli Melukylän lasten joulupuuhista ja toki muistakin askareista kirjoitellessa. Ehkei sen aivan näin pitänyt mennä, mutta jälkikäteen näyttää kyllä kivalta sattumalta. Mielestäni Lindgrenin joulutunti ei sentään silkkaa parhautta ollut, mutta varsin vaivatta se synnytteli mukavia mietteitä ja samalla toi pintaan niitä kultaisia muistoja, joita ei välttämättä niinkään tiedosta kaipaavansa, mutta jotka pintaan putkahtaessaan herkistävät helposti.



Muuten joulukuussa oli taas olevinaan kiireisempää, mutta sainpa silti runsaat 20 elokuvaa väleissä vahtailtua ja vähän sarjojakin. Ehkä suurimpana harmituksena se, ettei lopulta oman laiskuudenkaan takia tullut poikettua elokuvateatteriin katselemaan Viirun ja Pesosen jouluista parhainta. Luulen, että tuokin puute tulee ajallaan paikkailtua, eikä aihetta isompaan itkuun ole. Kuukauden puolivälin kohdille osui uusintaan Jason Stathamin kieltämättä kovilla kierroksilla käyvä Crank 2: High Voltage. Villiä menoa ja vinkeitä ideoita, mutta tarkoituksellisen hektinen toteutus ei vain tahdo täysin omiin silmiin kitkatta sopia ja senpä takia nämä Chev Cheliosin oudot edesottamukset ovat jääneet keskisarjalaisiksi. George Clooneyn kasailema porukka taas touhuili vähemmän vihoitellen ja äristen kunnianhimoisen kasinoryöstön parissa elokuvassa Ocean's Eleven. Aika mones katselu tällekin jo napsahti, mutta siitä huolimatta tapahtumat tietäenkin kaverusten valmistelut ja suuren suunnitelman toteutus on lajinsa valioviihdettä. Yksi niistä tapauksista, joissa uusintaversio päihittää mielestäni täysin selkeästi alkuperäisteoksen.

Jostakin syystä joulupyhien läheisyyteen muodostui pikkuinen kasauma hirmuisempaa hurjastelua. Aattoa edeltävänä yönä päähän pälkähti ajatus uusia pitkästä aikaa Coenien Fargo, joka ei vieläkään täysillä iskenyt, mutta onpa silti mainio rikosviritelmä, jossa oikeastaan mikään ei ihan putkeen mene, kun heppujen hermot pettävät vastoinkäymisiä kohdatessa. Musta huumori toki sopii erinomaisesti mausteeksi. Into the Grizzly Maze yllätti esittelemällä varsin brutaalia menoa ja kaipa se raakaa touhua onkin, kun hurjistuneen tappajakarhun kanssa käydään taistoon. Vauhtiin päästyään ei elokuva enää isompia hengähdystaukoja suonut ja tummiin kuviin yritettiin kauhutunnelmiakin kehitellä, enkä menisi väittämään, että tässä tekijät harhateille lampsisivat. Tiukkaa menoa ja upeat maisematkin takana, eli kokeillaan joskus toistamiseenkin. Aivan yhtä karmaisevasti raajoja repivää toimintaa vuorikiipeilyyn keskittyvä dokumentti Meru ei ruudulle taikonut, mutta kyllähän näillekin tyypeille kertyi kivuliaita kolhuja, jotka tuntuivat katsomossakin. Jälleen joutui myös myöntämään, että se menee pikkuisen oman ymmärryksen yli, miten jokin pakkomielle näitä kavereita kiskoo kohti huippuja, vaikka edellinen yritys olisi melkein hengen riistänyt ja jättänyt fyysisesti hyvinkin rikkinäiseksi. Toisaalta tekee mieli tuhahtaa, että täysin kaistapäistä hulluutta, mutta toisaalta taas päässä pilkahtelee myös kunnioitusta sinnikkyyttä ja tahdonvoimaa kohtaan. Olihan mukana melko uskomattomiakin piirteitä seikkailijoiden taipaleella ja siinä samalla upeaa kuvaakin. Onnistuipa uhkarohkea yritys myös kehittelemään jännittäviä tilanteita paremmin kuin useat fiktiiviset elokuvat, eli kyseessä oli monessakin mielessä erinomainen pakkaus ja uusittavien pinoon siirtyi. Kaipa tavallaan myös hieno ja innostava huipentuma elokuvavuodelle kaukaisia korkeuksia tavoitellessaan. Niihin oli huomattavasti tyydyttävämpää lopetella kuin johonkin tympivään touhuiluun.



Ennen kuin elokuvavuosi 2016 tulee loppuunsa lätistyä, niin pitäähän sitä kurkata, millaisia lupauksia tulikaan viime vuonna tehtyä. Silloin listalle ensimmäisenä päätyi kirjoittelujen ja katselujen vähentäminen puutumisen ja muun tylsymisen ehkäisemiseksi. Voinee väittää, että tämä kohta ainakin toteutui kenties oletettua paremminkin ja muuta puuhaa elokuvien ohelle tosiaan järjestyi. Etenkin kesällä ja alkusyksyllä näytti siltä, että kiirettä riitti ja mielenkiintokin oli suurilta osin jossakin toisaalla, mutta talvikausi taas tuli onneksi puhkumaan elokuvaharrastelun kipinää elinvoimaisemmaksi. Toisena juttuna pohdin syyskauden romanttisten komedioiden lisäilyä, mutta toteutus jäi niinkin laihaksi ohjelmiston suhteen, ettei tätä voi mitenkään onnistuneeksi väittää tai väritellä. Kolmantena kohtana oli kotimaisten teosten lisääminen, mutta jos tarkastellaan pelkästään pitkien elokuvien ja dokumenttien osuutta, niin alle kymmeneen edelleen jäin. Kuitenkin kaikkiaan pitäisin lupausta toteutuneena, koska noiden päälle tulee vielä 13 lyhytdokumentin verran Lapin ihmeiden tutkimista, eikä pidä unohtaa sitäkään, että Huovisen tarinoiden pohjalta tehtyyn sarjaan tuli paneuduttua melkoisen perusteellisesti ja kirjavastineitakin kohtalaisesti kommentoitua siinä samalla. Etenkin dokumenttiosastolla omalaatuiset, innostavat ja kauniitkin teokset Eedenistä pohjoiseen ja Alaska Highway kuuluivat vuoden miellyttävimpien elokuvahetkien joukkoon ja olivat osaltaan jälleen viemässä omaa hiukan nihkeää suhtautumista suomalaiseen elokuvateollisuuteen myönteisempään suuntaan.



...Niin ja sitten piti lisäillä Ghibli-tuotantojen katselua, mutta nolosti pääsi käymään. Uusintoja toki noin kourallinen, mutta blogiin ei päätynyt yhtään uutta, vaikka hyllyssä niitä notkuu, eli ei tähän seikkaan voi olla millään tyytyväinen. Edellisen vuoden vihoviimeisenä lupauksena oli reipastuminen varhaisten Disney-klassikkojen suhteen, mikä lähtikin hyvin liikkeelle tammikuun Pinocchio-tarinoinnilla, mutta valitettavasti homma hiipui hyvinkin nopsasti. Klassikko-osaston suhteen olikin melko hiljaista läpi vuoden, mutta eihän 2016 mikään surkeuden huipentuma ollut Disneyn tuottamien juttujen osalta, koska kaikenlaista kivaa kertyi. Puh ja kumppanit käväisivät muistaakseni viitisen kertaa blogissa vieraisilla, vilkkaista koiranpennuista koostuva pentujengi kolmesti, vuoden lopulla tuli paljonkin puheltua Aku Ankan varhaisista lyhytelokuvista ja siihen vielä satunnaiset päälle. Jos tahtoisi siis ainoastaan määrällisesti lähteä summailemaan, niin 2016 voipi olla lähellä kaikkien aikojen runsainta Disney-vuotta omalla kohdalla!


Kaipa loppuun pitäisi vielä lätkäistä ne uudet lupaukset, niin saa tilaisuuden paremmalle suoriutumiselle näin alkavan vuoden osalta, eli jospa vaikka tällaisin tavoittein matkaan...

1. Kotimaisten tuotantojen kertymään olen kohtalaisen tyytyväinen vuoden 2016 osalta, mutta Suomen täyttäessä pyöreät sata vuotta, niin voisihan sitäkin kai elokuvavalinnoissakin jotenkin pyrkiä huomioimaan. Jossakin vaiheessa CDON laittoi joulukalenteritarjoukseen yli 200 levyä sisällään pitävän Suomen filmiteollisuuden mahtiboxin ja päähän putkahti, että jospa sen klikkaisin ostoskoriin ja lähtisin vähitellen käymään läpi. Onneksi hassu päähänpisto haihtui ja järki hiipi tilalle, sillä luulen, ettei hirmuisen suuri osa laatikon sisällöstä lopulta ole ihan sitä, mitä itse yritän hyllyihin haalia. Toivottavasti Suomen satavuotissyntymäpäivien juhliminen ilmankin sujuu ja kiehtovia katseluvalintoja keksin.

2. Summaillessani närästelin hiukan, että vuoden edetessä homma hiipui, enkä välttämättä uskalla luvata mitään huimaa määrällistä lisäystä, koska alkavalle vuodellekin näyttäisi kohtalaisesti tehtävää ja menoa kertyvän. Voisin kuitenkin yrittää panostaa niihin elokuviin ja jättää sarjojen läpikäymisen selkeämmin toissijaiseksi toiminnaksi. Kyllähän niitäkin saa maltillisesti sekaan tulla, mutta näin jälkikäteen pikkuisen tympäisee todeta, että joinakin kuukausina elokuvat melkeinpä kokonaan unohtuivat.

3. Uusintoihin liittyviä lupauksia olen ennenkin tehnyt, mutta lienee aiheellista toistaa, koska viime vuoteen verrattuna kertailuiltamia harrastelin poikkeuksellisenkin paljon, mikä vielä korostui tätä summailua naputellessa, kun katseli, että uusintaa, uusintaa ja taas uusintaa. Hyvähän se, että tietyt teokset vetävät pariinsa monesti, mutta vähän surkuhupaisaa vivahdetta tuo se, että samaan aikaan hyllyissä notkuu satoja kokonaan katsomattomia juttuja.

4. Loppuvuodesta innostuin katselemaan kohtalaisen kasan Aku Ankan varhaisia lyhytelokuvia ja sen verran mukavasti on aika näiden pätkien parissa viilettänyt, että voisinpa täydentää kokoelmaa niiden osalta lisää ja näistä epäonnen seikkailuista sekä edesottamuksista höpötellä lisää. Riehuvan ankan lisäksi voisi myös pohtia vaikkapa Hessun ja Pluton vastaavia ammoisten aikojen koettelemuksia ja kohkauksia.

5. Näin summaillessa helposti muistuivat nuo katseluvalikoiman suhteen vaihtelevimmat kuukaudet mukavimpina mieleen, eli siihen voisi pyrkiä jatkossa enemmän, eikä lähteä tunkemaan mitään jatkuvia ja yksipuolisia rupeamia vaikkapa Aku Ankkaa tai Veikko Huovista. Joskus blogia perustellessa tavoitteena oli pitää yllä lajirunsautta ja touhu saattaa käydä tympäiseväksi, jos linja alkaa vähitellen lipsua kohti kapeampia kaiteita.

Kenties tässä jo riittävästi tuli näppäiltyä kuluneesta vuodesta ja vähän alkavankin suunnitelmista, eli heippojen hetki on vuosikatsauksessa vuorossa. Toivottavasti 2017 tuo mukanaan huimia, riipaisevia, liikuttavia ja syvälle sydämeen sukeltavia elämyksiä sekä elokuvien että muun elämän puolella!

Uusi elokuvavuosi vierähteli vauhtiin kyllä jo tammikuun ihan ensimmäisten tuntien aikana, mutta aargh, eihän siitä ole vielä ennättänyt juttelemaan, koska edellisen summailut (Hyvin se lähti... ...mutta sitten lässähti, eli elokuvavuosi 2016) pääsivät pikkuisen paisumaan ja veivät vähän aiottua enemmänkin aikaa. Nyt on kuitenkin menneet muisteltu ja voin suuntailla katseen kohtalaisen hyvillä mielin kohti tulevia elokuvaseikkailuja, vaan eiväthän nekään tietenkään tule olemaan aivan täysin uusia sekä tuntemattomia tapauksia. Tapanahan on ennemmin ollut käynnistellä kausi jollakin entuudestaan toimivaksi todetulla teoksella ja vieläpä vauhdikkaalla menopalalla. Lisäksi on tuntunut tärkeältä, että uusi vuosi lähtisi liikkeelle jollakin suhteellisen hyväntuulisella sekä reippaalla hömpötyksellä, mikä onkin antanut pohjan ajankohtaan liittyvälle Jackie Chan -perinteelle, koska tosiaan jo useamman kerran peräkkäin kaveri on käynyt vuoden ensiviiletykset hoitamassa, ja vieläpä siinä määrin pätevästi, ettei ole mitään tarvetta menettelyä muutella.

Näistähän sitä temppuilua, vipellystä ja toki myös muksimista löytyy. Yleensä Jackien ja muiden kunnianhimo ajaa vielä kekseliään rämäpäisesti kurkottelemaan korkeuksiin vaarallisestikin, mikä silloin tällöin johtaa koviin kolhuihin. Omaan katsomoon nämä pyrkimykset ovat iloa ja innokkuutta luoneet jo pitkälti yli parin vuosikymmenen verran, mistä iso kiitos Jackielle ja kavereille, jotka vieläkin jaksavat heilua ja huitoa, vaikka huimimmat hypyt taitavatkin olla jo takana. Uusintakatselut ovat kuitenkin osoittaneet, etteivät ainakaan tyyppien paremmat elokuvat mitenkään heppoisesti ole kulumassa katseluista puhki, vaan touhu toilailuineen säilyy nautittavana elokuvaviihteenä toistojen jälkeenkin. Näissähän en itse ainakaan osaa tarinaa niin korkealle arvottaa, että paljoakaan hohdosta pois putoaisi, kun se on tutuksi tullut. Lähinnä riemua pitää yllä toimintajaksojen rullailu ja tietysti osittain myös kaverusten hivenen tyhmäileväkin puuhastelu, jossa roiskitaan usein siihen malliin, että hauskuus on ennemmin sähelteleväistä hakuammuntaa. Periaatteessa henki säilyy samantapaisena, eli huumorinkin suhteen kaikenlaista selvästi mielellään kokeillaan, mutta sanoisin, että potkupuoli stuntteineen viilaillaan yleensä paljon tarkemmin ja laatukriteeritkin ovat moninkertaisesti tiukemmat tappelujen kohdalla. Näinpä usein tuntuukin siltä, että räikeääkin tasoeroa olisi havaittavissa, mutta toisaalta kömpelömpi komedia tuo sitä persoonallista lisää ja saa jutun näyttämään sympaattiselta.



Tässähän tulee blogiin jo neljäs uuden elokuvavuoden avaus Chan-vetoisesti ja kaikissa on mielestäni sitä vauhtia ja vaihtelevuuttakin mukavasti ollut. Tarkoituksella on jätetty se herran kurttuotsaisin osasto rauhaan, mutta toisaalta, eiväthän nämä ihan kilteimpiä kommelluksiakaan ole olleet, koska usein niiden harmittomimpien hömpötysten kohdalla puhtia potkuistakin tuntuu uupuvan ja muutenkin laiskuutta sekä löysyyttä eksyy mukaan helpommin niihin. Viime vuosi starttaili toimintakomedialla The Twin Dragons, jossa Jackie pääsi tuplaroolissa koheltamaan. Räjähdyksiä, runtelua ja näihin liittyviä lieveilmiöitä riittikin, mutta onhan sille ihan perustellut syyt, ettei sinänsä meneväinen sekaantuvien henkilöllisyyksien setviminen suurempaa suosiota tunnu nauttivan. Sanoisinkin, että Rumble in the Bronx tammikuussa 2015 olikin huomattavasti tuimempi ja tiukempi lähtölaukaus. Huumoria oli vähemmän, mutta toisaalta toiminta suunnilleen läpi linjan napakampaa sekä näyttävämpääkin, eikä ole vaikea uskoa, että elokuvalla oli merkittävä osuutensa Jackien hiljakseltaan 1990-luvun jälkipuoliskolla edistyneessä länsimarkkinoiden valloituksessa. Jos siitä vielä kertaillaan vuosi taaksepäin 2014 alkuun, niin Jackie porhalteli ympäri maailmaa pelottomana aarteenmetsästäjänä. Armour of God monipuolisine matseineen ja korkealentoisine stuntteineen kiskoikin miehestä paljon irti kankaalle ja valitettavasti myös melkeinpä hengen siinä samalla, sillä erään loikan seurauksena oli vakavampi ja vaarallinen kallovamma. Onneksi Chan siitäkin toipui ja melko pikaisestikin palasi saattelemaan seikkailunsa loppuun.

Melkoisen monet näistä elokuvista ovatkin tarkoitettuja alkavan kiinalaisen vuoden juhlistamiseen, koska usein julkaisu ajoitetaan juuri tämän ajankohdan yhteyteen tai kynnykselle, mikä käytännössä tarkoittaa  omasta kalenterista katsottuna joko tammikuun loppua tai helmikuun alkua. Esimerkiksi alkavana vuonna 1997 kiinalaisessa kalenterissa aatto oli 6.2. ja Mr. Nice Guy ilmestyi elokuvateattereihin noin viikkoa ennen eli 31.1. tehden käsittääkseni ihan kiitettävää tulosta kassoilla, kuten Jackien ja kumppaneiden moni muukin vimmainen viuhdonta sitä ennen. Kohtahan tuostakin tulee jo pyöreät pari vuosikymmentä täyteen, eli niin se aika vain viilettää menemään, mutta ihan pelkästään siitä syystä Mr. Nice Guy ei itselle juhlisteluelokuvaksi valikoitunut. Perusteina ennemmin olivat muistikuvat siitä, ettei huumori ihan sieltä pöllöimmästä päästä ollut ja tiivis tahti toiminnan suhteen, eli siinäpä ne tärkeimmät. Päälle vielä voisi lisätä, että edellisestä katselusta oli kohtalaisen pitkä pätkä ja ajatus kertailusta oli mielessä muutamastikin käväissyt. Kaipa sitä voisi vähitellen itse elokuvaakin kurkkia, eikä vain vuosien vaihtumisista ja muista menneistä mutista, vaikka onhan siinä oma viehätyksensä...



Aina ei Jackietakaan lähtökohtaisesti monitaitoisen ja yleisesti ylivertaisen sankarin kenkiin sovitella, vaan tässä hänet esitellään tunnettuna televisiokokkina, eikä ilmeisesti hahmon nimeä ole tahdottu liikaa mietiskellä, kun on päädytty siihen, että Jackie on Jackie ja sillä hyvä. Tuotantoporukka on vaihtanut Hongkongin kotoisammat kadut Australiaan, sillä Jackie ja Baggio (Barry Otto) ovat Melbournessa arvostettuja alansa mestareita. Kamerat rullailevat ja taltioivat kokkikaksikon touhuja, kun jakson teemana olisi yhdistää idän ja lännen herkkuja vastustamattomaksi makuelämykseksi. Jackien otteet eivät erityisen hienovaraisilta näytä hänen työstäessään kovin kourin taikinamötkälettä, mutta niinpä vain kopuloinnin, kieputtelun ja viipaloinnin jälkeen nauhoja alkaa muodostumaan.

Eteneminen on kuitenkin sen verran rapsakkaa, ettei ole millään aikaa seurailla, mitä maukasta mutusteltavaa lopulta syntyykään, koska täytyyhän ne tarinan tylyt tyypit ja pienemmätkin pahikset tehdä tutuiksi. Siinä missä Jackie ja Baggio rennosti ja hymyillen omia juttujaan hoitavat, niin Richard Nortonin esittämä Giancarlo vaikuttaa hyvinkin häikäilemättömältä hepulta ensivilkaisun perusteella, eikä hänen "vierastaloonsa" erityisen mielellään tahtoisi poiketa käväisemään, koska sieltä ilmeisesti vain harva poistuu. Giancarlollahan tuntuu konnuuksia riittävän, koska seuraavaksi olisi viritteillä vähin valoin varustetussa teollisuushallissa toisenlainen tapaaminen, eikä niinkään mukavissa merkeissä, koska on päässyt tapahtumaan lipsahdus. Miekkonen taitaa olla merkittäväkin huumekauppias, ja on monessakin mielessä irvokasta ja hermoille käyvää, että katujengi on ensinnäkin uskaltanut varastaa häneltä miljoonien edestä kokaiinia ja on vieläpä niinkin röyhkeää sakkia, että tahtoo myydä saaliin takaisin!



No, kaikesta huolimatta Giancarlo joukkoineen menee sovittuun tapaamiseen Demonien kanssa, mutta melko nopeasti yläkerrassa alkaa kiehua, kun vastapuolen pomo ilmoittelee, ettei todellakaan olla halvennettuun hintaan ryöstösaaliista luopumassa. Giancarlo ei välttämättä ole niitä kavereita, joita kannattaa huvikseen ärsytellä ja melko nopeasti aseet kaivellaankin esiin, eikä kynnys niiden käyttöönkään mitenkään mahdottomaksi muodostu, vaan pari hetkosta myöhemmin on jo reipas rieha ja taisto vauhdissa. Asetelmaa sotkee sekin, että paikalta paljastuu kahden hengen uutisryhmä, joka on päätynyt salakuvaamaan kohtaamista. Reportterien kannalta hiukan huonompi homma tämä kömmähdys ja luotiahan siinä perään paukutellaan, mutta Diana (Gabrielle Fitzpatrick) nauhoineen livahtaa karkuteille, tosin parikin kourallista Giancarlon kätyreitä jäljillään.

Tarpeelliseksi ei ainakaan ole katsottu mitään monimutkaista tapahtumien sarjaa siinä mielessä, että saataisiin koko kuvioon käytännössä ulkopuolinen Jackie mukaan menoon sankaroimaan, vaan tämä kauppakasseineen kirjaimellisesti törmää kadulla pakenevaan Dianaan ja huomaa, että toinen tarvitsee apua. Yrittäessään pitää hyökkääjät loitolla, toiset tietysti laskevat asiat yhteen siten, että samaa porukkaa varmaan ovat, eikä enää auta, vaikka miten vakuuttelisi, ettei tiedä ryhmittymien keskinäisistä kärhämöinneistä tai videokuvaamisista yhtään mitään. Siinä vaiheessa, kun vauhkoontunut gangsterilauma kirmaa perässä pyssyt kädessä tahtoen ampua ensin ja kysellä myöhemmin, on tosiaan parasta unohtaa ne kattavammat sanalliset selvittelyt ja hipsaista ripakasti vaikkapa kotia kohti. Tosin sekään ei aina keinoista tepsivin ole, kun porukkaa on paljon perässä ja näiltä vielä motivaatiotakin löytyy.



Sekaannuksen, toisen ja kolmannenkin jälkeen näyttää siltä, että Jackie ja Diana ovat ainakin hetkellisesti päässeet pakoon ja turvaan, jolloin kaksikko katsoo parhaaksi vaihtoehdoksi jatkaa teilleen. Dianan pitäisi äkkiä saada valmisteltua tulenarka nauha illan erikoislähetystä varten ja samalla paljastaa Giancarlon häikäilemätön rikollisryhmittymä. Jackiella taas olisi luvassa vähän leppoisampaa ajanvietettä ystävien kanssa, mutta kuten todettua, tietyt tahot eivät välttämättä ole niin halukkaita hänelle sellaisia suomaan. Takaa-ajon ja huimapäisen viiletyksen keskellä on vieläpä niinkin päässyt käymään, että Dianan paljastava videokasetti on vaihtunut Jackien tuoreimpaan kokkausnauhaan, eli siinä olisi vähemmän shokeeraavaa paljastusta rikosuutisia janoaville katsojille, kun tulisikin tilalle näppärää pastataiteilua pistoolipaukuttelun sijaan.

Diana huomaakin, että on päässyt näin käymään, mutta vaihtokauppaan ryhtymistä vaikeuttavat nämä kovaotteiset, mutta eivät erityisen välkyt välikädet. Jackien etsiminen erheen korjaamiseksi siis jatkukoon ja toisaalla tämä itse suhtautuu melko rennosti päivän tapahtumiin. Auto on luodeilla reikiä täyteen räiskitty ja melkeinpä siinä henkikin meni, mutta hei, ehtiihän noista joutavista myöhemminkin murehtimaan ja turisemaan, eli eiköhän aleta popsimaan iltapalaa. Lisäksi kaverilla olisi muutakin ohjelmaa tiedossa, koska pitäisi piakkoin noutaa Miki (Miki Lee) lentokentältä, sillä neito on saapumassa vieraaksi hänen luokseen ja uusi hyväntekeväisyyskokkailukin pitäisi saada nauhalle. Valitettavasti vastapuolikaan ei aivan niin hitaalla käy, että noin vain pääsisi keljuista ketkuista eroon, vaan jahti jatkuu. Toisaalta voinee todeta, ettei Jackie ole niitä tyyppejä, jotka vain voivottelisivat kovaa kohtaloaan ja ottaisivat murjomisen vastaan. Ennemin saattaakin käydä niin, että kun meno menee kovaksi ja asioita viedään päätepisteitä kohti, niin joku muu huudahtaakin lopulta, että voi-voi sentään!



Ennen kuin lähden kunnolla kehumaan ja ylistelemään elokuvaa ripeästä tahdista ja toimintapainotteisuudesta, on luultavasti hyvä huomioida pari seikkaa kestoihin ja leikkauksiin liittyen. Nimittäin on niin, että kuten tyypillistä Jackien (ja toki muidenkin) elokuville noihin aikoihin, niin kotiyleisön katseltavaksi päätyi selvästi mittavampi versio, kun taas kansainvälisille markkinoille tehtiin karsitummat leikkaukset, joista nipsittiin usein sellaista huumoria, joka katsottiin lähinnä paikallisiin katsojiin uppoavaksi tai muuten touhua turhaan kuormittavaksi hidasteeksi. Niinpä tässä tapauksessa näppinsä mukaan laittoi levittäjänä toiminut New Line Cinema ja Aasiassa nähty yli 90-minuuttinen versio kutistui noin kymmenellä. Pikkuisen poikkeuksellisesti poistot ja muuntelut koskettavat suurelta osin myös toimintaa, eli kyse ei ole pelkästä tahdin tiivistämisestä, vaan selkeästi Mr. Nice Guy tahdottiin siivota kepeämmäksi ja väkivallan suhteen kiltimmäksi. Käsittääkseni tämä Yhdysvaltojen teattereissa ja tietysti myös videomarkkinoilla kiertänyt lyhyt leikkaus on se, mikä myös Suomessa on levyllä julkaistu, koska oman kiekon kesto on vajaat 85 (84:36) minuuttia. Kolmas levyllekin laitettu tapaus on Japanissa julkaistu, mitä pidetään kattavimpana, koska siinä on mukana vielä pari minuuttia enemmän tavaraa kuin mitä Hongkongin teattereissa näytettiin. Ymmärtääkseni elokuvasta liikkuu muitakin leikkauksia, mutta ne ovat sitten kai jo harvinaisempia.

Minua kyllä kovasti kiinnostaisi katsoa ja toki hankkiakin se potkupitoisuudelta pikkuisen laimennettu, mutta yleisesti tylyttelevämpi näkemys ja jos jokin levittäjä vaikkapa kumpaisenkin samalle Blu-raylle laittaisi, niin kelpaisi hyvinkin. IMDB:n puolelta vaihtoehtoisten versioiden osiosta löytyy tarkempaa listaa, millaisia muutoksia New Line Cinema elokuvaan teki, ja kysehän ei siis ole pelkistä poistoista, vaan joitakin vuorosanoja on ilmeisesti äänitetty uudelleen ja lisäksi musiikkejakin muuteltu. Minusta elokuva toimii kyllä hyvin lyhyemmässäkin muodossa, eikä ole pelkoa siitä, että olisi liikoja pätkitty pois, jotta putoaisi kyydistä juonen suhteen. Paikoin eteneminen kyllä on tietyllä tavalla töksähtelevää, ja senkin takia olisi kiva päästä pidempään vertailemaan, vaikkakin vauhti samalla hiukan hyytyisi.



IMDB:n listan perusteella kuitenkin voi vähän mieltää, mikä on muuttunut ja sitä voisinkin tässä käydä läpi lyhyesti. Eli jo alussa on päädytty vaihtamaan järjestystä, koska Amerikassa on katsottu kokkiohjelma-aloitus sopivammaksi kuin käynnistys gangsteritouhuilla. Kyseinen kääntötemppu taitaa kuitenkin olla niitä vähäisimpiä jippoja, joilla elokuvan sävyä lähdettiin letkeämpään suuntaan viilailemaan. Ainakin IMDB:n tarjoaman listan perusteella on kohtauksista silpaistu pois melkoisesti tylympää ja ennen kaikkea ilkeämpää väkivaltaa. Ohjaajana toiminutta Sammo Hungia onkin monesti kritisoitu siitä, että naishahmoihin kohdistetaan tarpeettoman sadistisia otteita ja juuri tuota osastoa on lähdetty leikkailemaan. En lähtisi väittämään, että New Line Cinemankaan versio helläkätisesti kohtelisi heitä, mutta listan perusteella on päädytty tekemään runsaamminkin paikkojen putsailua, kuten seuraava lyhennelty tiivistys saattaa osoittaa:

"Diana tries to fight her way free, but winds up getting smashed to the floor and kneed in the back."

"Lakisha and Diana both get kicked in the stomach by them"

"A brief shot of Miki being kicked in the stomach before she gets hauled off by one of the Demons near the bridge."

"When Giancarlo finds Miki and the Demon gang leader, he slugs her to the floor and demands to know where his cocaine is."

"Brief shots of Miki getting slapped by Giancarlo and thrown around by Giancarlo's thugs."

"In the next bed, a severely-beaten Diana murmurs to Romeo: "Remember, this is my exclusive."

"Giancarlo responds by slapping Miki repeatedly."

Tokihan listalta löytyy myös muutama muu nipsaistu rankempi ja häijympi väkivaltapurkaus, mutta näyttää siltä, että Jackien tappelut on pitkälti jätetty rauhaan ja keskitytty trimmailemaan näitä lyhyempiä iskuja pois. Sinänsä kyllä ymmärtää, että elokuva olisi hiukan vaikea markkinoida harmittomana toimintakomediana, jos seassa on toistuvaa sivullisten kaltoinkohtelua ja muuta kyseenalaista julmistelua. Vaikka elokuva ei täysin olisikaan muotoaan näiden korjailujen kautta muuttanut, niin kyllähän noilla selkeä vaikutus henkeen on. Keskusteluvetoisempiin kohtauksiin liittyen taas voisi mainita, että Jackien ja Mikin juttuja on jonkin verran karsittu, ja minusta New Line Cineman versiossa Miki onkin lopulta melko valjusti koko touhussa mukana ja esimerkiksi tähän liittyy aiemmin mainitsemani sörkkimisestä syntyvät töksäyttelyt. Muutenkaan rooli ei lopulta ruutuajassa mitattuna erityisen suuri ole ja kun vielä poistetaan pikkuisen sitä, tätä ja tuotakin, niin voipi jäädä yhdentekevä vaikutelma. Itsehän siis kovin tykkään tästä lyhennellystä versiosta, eli ei ole tarvetta paasaillen lähteä manaamaan levittäjää mihinkään alimpaan ja tulisimpaan pätsiin. Selvää kuitenkin lienee, että heidän käsittelemänsä versio poikkeaa paljon siitä näkemyksestä, minkä Sammo on aikoinaan käsistään päästänyt.



Osittain näistä uudelleenjärjestelyistä johtuen Mr. Nice Guy on melkoista kyytiä, kun hyvinkin nopeasti päästään potkuasioiden pariin, eikä mitään pitkiä helpotuksia ole luvassa väleissäkään. Sen verran tietysti seisahdutaan välillä juttelemaan, ettei kyseessä sentään mikään yhtäjaksoinen ultimaattinen toimintakohtaus ole, mutta taukohetket tosiaan ovat sen verran lyhykäisiä, että jos vauhdikasta viihdettä Jackien lennokkaalla tyylillä toteutettuna tahtoo, niin ainakin tämä leikkaus niitä toiveita täyttelee. Kestohan on vain 85 minuuttia ja siitäkin voi vielä melkein kymmenminuuttisen vähennellä, koska varsinainen tarina päättyy jo 76 minuutin kohdilla, jossa pyöräytetään käyntiin tutut hupailuotot, kivuliaat kopsaukset ja tietysti lopputekstit. Noita mokia ja muita olisi kyllä ihan mieluusti kauemminkin katsellut, koska taustoissa näytti sattuvan ja tapahtuvan sekä olisi muutenkin ollut ihan mukavaa tarkkailla Jackien ja Sammon yhteistyötä.

Ajatusta voisi myös jatkaa siihen suuntaan, että jokin taho voisi ottaa asiakseen julkaista Mark Savagen kulisseissa kuvaaman dokumentin The Making of Jackie Chan's 'Mr. Nice Guy' vaikkapa jonkin tulevan levyn bonuksena jo siitäkin syystä, että elokuva on toistaiseksi Sammon viimeisin ohjaus, jossa Jackie on tähtenä. Syynä ei niinkään ole, että Mr. Nice Guy olisi välit rikki laittanut, vaan että Sammo pitkälti vetäytyi pois kameran takaa tässä ominaisuudessa, mutta lopulta teki ohjaushommiinkin paluun viime vuonna melkein kahden vuosikymmenen tauon jälkeen. Mitä välien tulehtumiseen tulee, niin asia meni ennemmin niin, että lapsuudesta saakka toisensa tunteneet ja sittemmin lukuisia kertoja yhteistyötä tehneet Jackie ja Sammo olivat 1980-luvun loppupuolella ajautuneet tilanteeseen, etteivät enää keskustelleet tai pitäneet yhteyttä. Kuvioon kuului vielä kolmas lapsuudenystävä ja arvostettu yhteistyökumppani Biao Yuen. Nämä kolme lohikäärmeveljestä olivat tosiaan tunteneet toisensa vuosikymmeniä ja 1980-luvulla kolmikko teki etenkin Hongkongin elokuvateattereissa erittäin koviin tuloksiin yltäneitä toimintakomedioita, joista varsinkin Jackielle alkoi muodostumaan maailmanlaajuistakin mainetta.



Jackie on pikkuisen availlut asioita esimerkiksi omassa elämäkerrassaan I Am Jackie Chan - My Life in Action. Hänen näkemyksensä mukaan Sammossa oli ollut jo varhaisemmin nähtävissä merkkejä, ettei tämä pystynyt pelkästään iloisesti suhtautumaan siihen, että Jackiesta oli tullut nopeasti porukan suurin tähti. Sammo kuitenkin oli kouluvuosista saakka ollut ryhmän isoveli ja Jackie toteaakin jo tuolloin tienneensä, ettei onnellinen yhteistyö voisi loputtomiin jatkua näissä olosuhteissa. Kaverukset kuitenkin täydensivät toisiaan loistavasti toimintakohtauksissa ja menestyskin auttoi pitämään porukan kasassa, mutta olipa niitäkin yhteistöitä, jotka eivät ihan yhtä juhlaa olleet. Jackie nostaa esimerkiksi hänen ja Sammon yhteisen synkemmän sekä draamapainotteisemman rikosjutun Heart of a Dragon, joka ei vastaava kassamenestys ollut, mikä laittoi heidät riitelemään ja sai pohtimaan, että taitaa olla tauon paikka yhteistöiden suhteen.

Vuonna 1988 ilmestynyt Dragons Forever sitten lopulta katkaisi porukan välit pitkäksi aikaa ja elokuvan erinomaisesta menestyksestä huolimatta erimielisyydet olivat vain liian suuria. Yhteydenpito katkesi käytännössä vuosiksi ja entiset lohikäärmeveljekset keskittyivät lähinnä omiin juttuihinsa. Mitään elämän loppuun saakka jatkuvaa pitkävihaa ei kuitenkaan syntynyt, koska muutamaa vuotta myöhemmin Jackie suostui tekemään lyhyen näyttäytymisen Biaon ohjauksessa A Kid from Tibet. Sammokin palaili kuvioihin ja teki toimintakohtauksia Jackien vuoden 1995 elokuvaan Thunderbolt ja sitten tietysti tuli pari vuotta myöhemmin tämä Mr. Nice Guy. Aivan entiseen loistoonsa ei kaverusten yhteistyö siitä enää toipunut, mutta kyse lienee myös ikääntymisestä ja Hongkongin elokuvateollisuuden muutoksistakin, eikä pelkästään keskinäisestä ystävyydestä. Robin-B-Hood oli suunniteltu eräänlaiseksi myöhäiseksi paluuelokuvaksi, jossa koko kolmikko olisi jälleen isommissa osissa yhdessä samassa elokuvassa, mutta Sammo joutui jättämään sen väliin vedoten aikataulupulmiinsa. Vaikka niitä yhteisiä huippuhetkiä ei enää 1980-luvun jälkeen ole samaan tapaan tullutkaan, niin ainakin tämä katsoja osaa olla iloinen, että tyypit vielä pystyivät vuosien jälkeen paikkailemaan asioita ja jatkamaan paremmassa hengessä sekä valkokankaalla että todellisen elämän puolellakin.



Herroilla siis on kinansa ja kiistansa jo varhaisemminkin olleet, mutta ne eivät ole yhteistyötä rampauttaneet, josta toiminee osoituksena reilu nippu teoksia, jotka pystyy hyvällä mielellä laskemaan Hongkong-toiminnan huippuhetkien ja kestävien klassikkojen kerhoon. Todisteleepa Mr. Nice Guy, että välirikon jälkeenkin yhteinen sävel löytyi, eikä lopputulosta voi millään väsähtäneeksi väittää, vaan ollen kovinkin kaukana mistään hiipuneesta hutkimisesta, koska toimintapuoli napsautetaan ryminällä käyntiin, kun kellossa on vasta nelisen minuuttia. Tavallaan jo tämä ensimmäinen pistoolitulitteluna alkava välienselvittely kadulle purkautuessaan viestii, että energiaa kyllä riittää, koska sujuvasti siitä väsäillään kasaan noin kymmenminuuttinen nautittava vauhtimakupala. Jos vertailee siihen, mitä myöhemmissä vaiheissa vyörytellään, niin käytännössä maltillisesta alkupalasta on kyse, mutta väittäisinpä, ettei läheskään jokainen toimintarutistus sellaiseenkaan ole kykeneväinen. Eipä siinä todellakaan jumituta pyssyillä osoittelemaan, vaan kunhan Jackie törmää torveloihin, niin pääseepä heppu heti esittelemään, että jalat edelleen notkeasti nousevat ja järkikin leikkaa laatikoiden lennellessä ja kolhujen kertyessä. Ensimmäinen nujakoinnin hyökyaalto vyörytellään näyttävästi loppuunsa ilmavien loikkien kautta komeaan hääkakkuun lässähtäen. Juurikin kovin kutkuttelevaa fyysistä ja monipuolista menoa, joka laittaa lisää himoitsemaan ja sitähän tavaraa toimitetaan, eikä tarvitse kauaa vartoilla!

Pieniä sekä suurempia kärhämiä ja kahakkoja saadaankin kiitettävään tahtiin matkan varrella aikaan ja yhtenä vahvuutena pidän tosiaan miltei jatkuvaa vaihtelua. Tosiasia kuitenkin on, että suuresta osasta näistä liikkeistä ja tempuista on jo Jackien aiemmissa elokuvissa vähintään muunnelmia nähty, mutta eihän se tarkoita, että tylsästä toistosta olisi kyse, vaan kyhäilty kokonaisuus hymyilyttää ja laittaa miltei hihkumaan. Milloin mitellään kahden kesken, seuraavana hetkenä otetaan ostoskeskuksen vaihtoehtoiset kulkureitit vauhdikkaasti käyttöön ja näytetään, että keskikaupungin hevoskyytiajelustakin voi tehdä vähemmän romanttisen version. Käytännössä puoliväliin viiletetään riemastuttavalla innolla, eikä kovista koetuksista huolimatta olla vielä hiljentelemässä tai hyytymässä. Näyttää ennemmin siltä, ettei Jackie-paralle millään tahdota hetken rauhaa suoda, vaan jos ei muuta, niin keljujen kelmien kuskaama hakkausvaunu tuosta vain tylysti nappaa sankarin matkaansa. Siinäpä sitä painellaan keskellä ruuhkaa auton hytkyessä ja nytkyessä varsin epäilyttävään tyyliin, mutta Jackie pääsee näyttämään, ettei todellakaan aio avuttoman uhrin asemaan alistua, vaan jos kerran pakettiauton perässä pieksäjäiset tahdotaan hoitaa, niin turha on lähteä kesken leikin enää itkemään, kun naamataulu ottaa vastaan, mitä tuli tilattua. Samassa yhteydessä ohjaaja Hung pääsee heittämään hupaisan kameokäväisyn epäonnekkaana pyöräilijänä. Kovasti polkijaa mietityttää, mikä ihmeen myllerrys autossa on menossa ja nenähän siinä lopulta sattuu, mutta saapa hänkin tilaisuutensa tilien tasaukseen.



Onneksi ei niinkään pääse käymään, että jokin alkupuolen hutkintahippasista jäisi mahtavimpana huippuhetkenä mieleen, vaan mielestäni parhaat potkijaiset kengitään keskeneräisellä rakennustyömaalla, mikä kaikkine tasoineen, materiaaleineen, työkaluineen ja sekalaisine tarvikkeineen onkin mitä mainioin myllerryspaikka. Jackien ideariihi saakin mukavasti huvittavaa kamppailua ympäristöstä irti. Ensin vähän verkkaisemmin ja hölmön hassuttelevaisesti sekoillaan ovien takana piiloleikkien parissa, mutta siitä vähitellen kierrokset kohoilevat ja korkeammissa kerroksissa onkin paria hetkeä myöhemmin kunnollinen kuritus käynnissä. Lienee perusteltua väittää, että onhan Jackie huimempiin temppuihin ja kovempiin tappeluihin yltynyt useita kertoja urallaan, mutta eihän siinä voi olla nauttimatta, kun kaveri painelee menemään ja joukkio loihtii aikaan vähintään pikkunäppärän fyysisen mukiloinnin sarjassa kohtalaisen ilotulituksen. Ilahduttavaa onkin, ettei näihin vieläkään ole tullut kyllästyttyä, enkä osaa näitä ihan sillä tavalla väkivaltaviihteeksi mieltää, että suurimpana tavoitteena olisi saada kamppailukumppani mahdollisimman ilkeästi telottua. Sanoisinkin, että urheilullisuus ja mielikuvituksellinen sekä tietysti uhkarohkea temppuilu ajaa edelle ja hyvät värinät tarttuvat katsomon puolellakin. Huimasti hääräillään vinhasti viuhuvien sirkkelien ja muiden terien parissa, ja ainakin lopputekstien mokakelan perusteella voinee olettaa, etteivät isommat vahingotkaan niin kauas jääneet. Joukkomätkintä jo itsessään olisi riemukkaan vauhdikasta, mutta pienet jippolisät vaikkapa betonimyllykepposen ja hyppyyttävän hytkyttimen muodossa vain piristävät kokonaisuutta entisestään.

Niinpä ainakin omalla listalla työmaan toisenlaiset touhut ovatkin elokuvan parasta antia, mikä on siltä kannalta harmi, että varsinaisesta viimeisestä yhteenotosta ei ole kyse. Vähäistä latistumista aiheuttaakin, ettei Jackie pääse kunnolla mittelemään Nortonin kanssa, vaan ensimmäisellä yrityksellä hän on selvästi rampautettu ja toinen taas hoidetaan huomattavasti järeämmällä kalustolla loppuun. Sinänsä näyttävää romutusta saakin seurattavaksi, kun autoa ja taloa ajetaan lättänäksi ja pieniksi pirstaleiksi, mutta kenties Chan-elokuvalta toivoo enemmän päätähtensä fyysisiin kykyihin nojaavia viimeisiä kahinoita. Pari temppua maansiirtokalustoon siirryttäessä tietysti nähdään, mutta muuten se loppua latistelee, kun porhalletaan murisevalla menijällä ympäriinsä tonttia hävitystä aiheutellen. Ilmeisesti paikalliset eivät jälkeen jätetystä tuhosta tykkäilleet, koska IMDB:n triviaosasto tiedottelee, että elokuvantekijöiltä jäi loppusiivous tekemättä ja kuvauspaikka sen verran ruokottomaan kuntoon, ettei heillä enää ollut asiaa kameroiden kanssa samoille seuduille Australiaan. Jos jäi ympäristö paikoin vähän räävittömään kuntoon, niin ihan ehjänä ei päätähtikään koitoksestaan selvinnyt. Kivuliaita kotvasia on jokunen nähtävissä lopputekstien yhteydessä, kun esimerkiksi päähän kopsahtaa pari kertaa suunnittelemattomasti. Lisäksi Jackie elämäkertansa ruhjelistalle on merkkaillut tämän elokuvan saldoksi murtuneen nenän ja että selkää tuli satutettua pahemminkin jonkin hypyn yhteydessä.



No, onneksi se peukku jälleen nousee tuttuun tapaan pystyyn ennen kuin musta ruutu lopputeksteineen Jackien ja muut hahmot haukkaa, eikä mies kaikessa viiletyksessä ja höykytyksessä tainnut sentään ihan täysin rikki mennä. Kyllähän elokuvaa ihan hyväksi muistelin, mutta silti se pääsi pienoisen positiivisen yllätyksen järjestämään, mikä osaltaan kannustelee 1990-luvun jälkipuoliskon muitakin tekeleitä Chanilta kertailemaan. Aiemmin mainittu kilpa-autoilua ja kenkimistä yhdistelevä Thunderbolt kyllä löytyy levyhyllystäkin, mutta sitä en osaa yhtä meneväiseksi muistella. 1996 ilmestynyt First Strike taas alkoi kiinnostaa kovasti, koska edellinen katselu taitaa päiväytyä kohtalaisen kauas jonnekin henkilökohtaisen VHS-aikakauden loppupuolelle. Siinä ainakin taisi vauhtia riittää Jackien reissaillessa ympäri maailmaa täpärästä tilanteesta toiseen. Sama homma on käytännössä elokuvan Who Am I? kohdalla, josta myös jo silloin runsas vuosikymmen sitten kovin tykkäilin, mutta en ole levykokoelmaan päivitellyt johtuen versiohankaluuksista lyhennyksineen. Nuo kaksi kuitenkin pitää vihdoin ja viimein jossakin muodossa ostella uusittaviksi. Sammolta taas vastaavalta aikakaudelta kiinnostaisi Yhdysvaltojen puolella parin kauden ajan tuotettu sarja Martial Law. Kyllähän sitä tuli ilmestymisen aikana seurailtua jossakin määrin, mutta muistelisin, että lopulta sain katseltua vain alle puolet kaikkiaan 44 jaksosta.

Toisin sanoen kertailulista aina vain pulskistuu, mutta mikäpä siinä niin kauan kun Jackien ja kavereiden keppostelut jaksavat ilahduttaa ja innostaa. Saattaa tulla aika, jolloin tyyppien heilumisista hohto häviää ja tilalle tulee tympiintyminen, mutta onneksi sellainen mielenmuutos ei ainakaan toistaiseksi ole päälle käynyt. Tauko tosin saattaa silloin tällöin tehdä hyvää, kuten Mr. Nice Guy osoittelee, sillä hyvinkin helposti toiminta ja toilailu vie mennessään, eikä lukuisista aiemmista katseluista huolimatta tarvitse tylsistymistä kiroilla. Oikeastaan tahti pääsi jopa yllättämään, koska muistelin, että kokkitouhuja ja sivuhassutteluja olisi ollut enemmän, mutta hyvä näin.  Niin, onhan Jackiella kieltämättä kasa kovempia elokuvia, mutta kyllä ainakin tällä yrityksellä Mr. Nice Guy menee edelle kuin viime vuoden käynnistänyt The Twin Dragons. Rumble in the Bronx kuitenkin pitää paikkansa edellä, vaikka ei tämä pari vuotta uudempi teos paljoa jälkeen jää. Lisäksi näillä on siinäkin mielessä yhteisiä piirteitä, että huumoria on tosiaan karsittu ja toiminta ei kummassakaan ihan kilteintä hupailua ole plus tietysti päälle noin yleisenä kivana lisänä mitä mainioin viihdyttävyys. Summauksena siispä siis, että irtoaahan tästäkin hyvät piristyspotkut alkavalle elokuvavuodelle!



Mr. Nice Guy (1997) (IMDB)

Joulua edeltäneinä päivinä katselin monenlaisiakin ajankohtaan liittyviä elokuvia ja televisiotekeleitä. Joukossa oli myös Jalmari Helanderin pikkuisen synkeämpi satu Rare Exports, jossa katsojille lähdettiin esittelemään joululegendojen pimeämpää puolta. Esille nousikin taruja, joissa joulupukki ei niinkään ollut lahjoja avokätisesti jakeleva ja iloisesti hohotteleva mukava miekkonen, vaan painajaisten pirulainen, joka vitsoo vähänkään tuhmemmat lapsukaiset hengiltä julmalla ja tuskallisella tavalla. Tonttuarmeijan toimenkuvaan tässä versiossa kuului pikkuisen muutakin kuin vain tarkkailla ja kirjailla muistiin, kuka on hyvissä töissä kunnostautunut ja kuka taas keljumpiin kepposiin sortunut. Niinpä hakkuja napattiin käsiin ja verityöt mielessä paineltiin kohti aattoillan kovaa urakkaa ja uurastusta. Ehkei siis mikään iloisin ja hilpein näkemys aiheesta, mutta omanlaisensa ja viihdyttävä kuitenkin. Sattuupa olemaan niinkin, ettei vuoden 2010 pitkä elokuva ollut Helanderin ensimmäinen seikkailu näiden vinksahtaneempien joulujuttujen maailmaan, vaan pitää painella sellaiset siitä seitsemän vuotta ajassa taaksepäin, jolloin ilmestyi lyhytelokuva:

Rare Exports Inc.

Uudemman elokuvan nähneelle esitellään miltei heti kättelyssä tuttuja naamoja, koska Jorma Tommila ja Tommi Korpela ovat metsäreissulle lähdössä. Pitkässä elokuvassa hermoillut ja melkeinpä korvansa haukkaavaisen hepun hampaisiin menettänyt Rauno Juvonen ei kuitenkaan ole näihin karkeloihin ehtinyt tai päässyt mukaan, vaan kolmantena hääräilee Tazu Ovaska. Kaikki hahmot jätetään nimettömiksi, mutta kertojana toimiva Jonathan Hutchings kuitenkin selvittelee, että ammattitaitoisista metsästäjistä on kyse ja kolmen porukka koostuu jäljittäjästä, tähystäjästä ja ampujasta. Hehkutellen Hutchings höpöttelee, etteivät nämä ihan mitään tavallisia hirvimiehiä ole, vaan kohteena on jotakin paljon vaarallisempaa ja harvinaisempaa, mikä vaatii jahtaajilta aivan erityislaatuisia kykyjä sekä taitoja.



Katsoja kaapataan miekkosten matkaan, kun nämä ensin autolla huristelevat pohjoisen metsissä syksyisten maisemien ympäröiminä. Nelipyöräisellä kiiturilla ei kuitenkaan Lapin ruskaisille tuntureille ole asiaa pöristelemään ja saattaisipa tällainen lähestymistapa valppaan saaliinkin säikäyttää aivan liian aikaisin. Jalkavoimin siis jatketaan kertojan puhellessa, miten kiikariin yritetään saada lähes 300 ikävuoteen ehtinyt metsän kuningas, joka kuuluu pohjoisen arvokkaimpiin villieläimiin. Vuosisatoja tuntureiden suojissa piileskellyt yksilö ei tietenkään ole noin vain vapauttaan heittämässä pois, vaan takaa-ajo sinnikkäine väsytyksineen vaaditaan, mihin metsästäjien kolmikko onkin valmistautunut. Taistosta on tulossa pitkä ja piinaavakin...

Kun katselujärjestys sattuu olemaan omalla kohdalla tällainen, niin kyllähän se suurin yllätyspotku elokuvalta putoaa pois, vaikka tekijät kieltämättä yrittävät paljastusta viimeiseen asti venyttää. Sehän ei tietenkään ole elokuvan vika, jos katsoja on pahasti jälkijunassa ja teoksetkin tahtoo nurinkurisessa järjestyksessä katsella, mutta vaikutuksesta suuri osa on saaliin erityisluonteen niskaan kasattu, joten innostus väkisinkin jää näin nähtynä maltillisemmalle tasolle. Sekään ei kokonaan vähän yli seitsenminuuttista tuokioista lässäytä, vaan onhan niitä hyviäkin juttuja nähtävissä ja etenkin kuultavissa. Jälkimmäiseen liittyen pitääkin kehua pitkässä elokuvassa Greenen osassa nähtävää Hutchingsia, joka omalla panoksellaan tuo paljon kihelmöintiä ilmapiiriin ja samalla reilun osuuden tarinan yleiseen omituisuuteen ja huumoriin.

Vaikka sen etukäteen tietääkin, millainen otus kiikaritähtäimeen lopulta saadaan, niin siitä huolimatta Rare Exports Inc. on viihdyttävää katseltavaa, sillä eihän voi kieltää, että jouluisten elokuvien valtavirtaan verrattuna tällainen kahjohko kirmailu poikkeaa piristävästi ja vähän väkisinkin hymyilyttää. Sekin miellyttää, ettei ole selvästikään tahdottu ylilyödä pöhköilyä, vaan tyyppien touhuilujen alkupuoli on kuin jonkinlainen vähän sensaatiovivahteinen metsästysdokumentti ja kenties siinä samalla pikkuisen naureskellaan tekeleille, jotka mehustellen esittelevät milloin mitäkin planeetan hirmuisimpia hurjia petoja. Lisäksi visuaalinen puoli on siinä määrin pätevästi pakettiin kääräisty, ettei silmillekään miksikään koettelemukseksi käy. Jälkimmäinen puolisko taas lisäilee onnistuneesti sitä tummemman huumorin tuiketta. Senkään takia tätä lyhytelokuvaa ei välttämättä aivan pienimmille sovi suositella, vaan pitää yrittää muilla keinoin vastailla kysymyksiin, että mistä ne aidot ja alkuperäiset joulupukit tulevatkaan.

Rare Exports Inc. (2003) (IMDB)



Jos kuitenkin lähtee mysteeriä tätä kautta availemaan, niin väistämättä syntyviin jatkokysymyksiin valikoidusti selityksiä tarjoilee:

The Official Rare Exports Inc. Safety Instructions 2005

Siinä missä pari vuotta varhaisemman lyhytelokuvan lopussa saatiin kovat koulutukset valmiiksi ja tuote viimeisteltyä toimitusta varten, niin jatko-osa taas tahtoo muutaman varoittavan sanan lausua, ettei kuljetuspuuhiinkaan kannata huolimattomalla asenteella ja olemattomin varotoimenpitein lähteä, sillä saattaapi syntyä tapaturma plus surmien sarja. Laivaa ollaan lastailemassa Tornion satamassa noin viikkoa ennen joulua, kun pääsee tapahtumaan vahinko, mikä vaatii kovan hinnan, mitä ei ihan euroilla kuitata, vaan verellä näitä velkoja maksellaan. Kun näin hirveä lipsahdus pääsee sattumaan, niin eipä auta muu kuin soitella ammattimiehiä apuun, mikä tuokin kuviin tutun kolmikon, eli herrat Tommila, Korpela ja Ovaska jatkavat edelleen nimettömissä osissaan. Porukka tosin paisuu kolmikosta neljään, koska mukaan on napattu ensimmäisen nuori poika Onni Tommila.

Edellisellä kerrallakin oli herrojen homma haastava, mutta karkuun päässyt ja verenhimoiseksi villiintynyt saalis saattaa olla vieläkin vaikeampi tapaus napattavaksi, eikä pelkkä pyydystys välttämättä enää riitä. Ammattilaiset tutkailevat hetkisen tapahtumapaikkaa, jossa hurmeiset hirmutyöt ovat jättäneet lumet punaisiksi. Paljoakaan pähkäilyä ei vaadita, kun jo kuolinsyyksi saadaan perinteinen selkäsauna. Samalla myös kaverit päättelevät, että heräillyt verenhimo vaatii järeämmät konstit, koska päästyään ihmislihan makuun, ei pukki enää osaa tehdä eroa kilttien ja tuhmien välillä, vaan kaikki kelpaa. Voidaankin suosiolla jättää nukutusnuolet muita reissuja odottelemaan ja latailla aseet pikkuisen kovemmin paukuin. Eipä muuta kuin koko joukko astelemaan rohkeasti raivostunutta pukkia vastaan!



Noin 11 minuuttiin venähtävä jatko-osa ei tietenkään pelkkää jahtia ja väijytystä esittele, vaan kuten nimikin vihjaa, niin sääntöjen selkeyttäminen on yhtenä ajatuksena, ja niihin sitten hupaisan seikkaperäisesti syvennytään, mistä saadaankin omaperäinen opetusvideo. Hyvän käytöksen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, mutta aivan kaikista rikkeistä ei sentään välitöntä hengenlähtöä seuraa, jos osaa suorittaa oikeat jatkotoimenpiteet. Metelöinnistä ja möykästä saattaa olla palkkiona ikuinen hiljaisuus ja tupakointia suositellaan vältettäväksi, sillä raivoava pukki voi hyvinkin repiä ja raastaa keuhkot pihalle ennen kuin tervan sekä nikotiinin viekoitteleva sekoitus saa mahdollisuuden samaan tihutyöhön. Jos oikein välttämättä tahtoo maallisen vaelluksensa päättää mahdollisimman ikävissä merkeissä mielettömien raakuuksien seurauksena, niin kiroilu yhdistettynä alkoholiin saa pukin täysin tolaltaan ja järjen lampun simahtaessa silmitön väkivalta alkaa...

Ehkä tässä sitä tahtoo taas vihjailla, ettei The Official Rare Exports Inc. Safety Instructions 2005 pikkuisille pilteille suunnattua silmäiltävää niinkään ole. Ensimmäiseen verrattuna vaatteetonta viuhahtelua on vähemmän, mutta sitten taas kurjuutta ja kuolemaa reilusti runsaammin. Jälleen kertojana jutustelee Jonathan Hutchings, vaikkakaan ei aivan yhtä herkullisesti kuin edeltäjässä, vaan ehkäpä kerrontaa on viety sävyltään tarkoituksellakin kohti kuivakampaa asiallisuutta kuin jännityksen korostelua. Muuten kyllä itse tykkäilen enemmän jatko-osan koulutustuokioisista, mutta ulkona käydyt kamppailut menevät ensimmäisen eduksi. Lyhytelokuvista jatko-osa ei tosin ole yhtä arastelevainen veren suhteen, jos sillä isompaa merkitystä sattuu olemaan. Nähdäänhän samalla myös, miten nuorta poikaa tuupitaan metsästyksen kautta miehisyyteen, ja siihen teemaan Helander palasi tuossa runsaat pari vuotta sitten toimintaseikkailullaan Big Game. Vaikka vääntöjen ja opettavaisten esitysten parissa hymyilyttävästi hassutellaankin, niin itse nimeäisin ehdottomaksi huippukohdaksi kauniin ja komean lopun, jossa tunnelmallisessa valaistuksessa väläytellään Lapin pimeiden sekä kaukaisten kuusikkojen synkeitä salaisuuksia. Tunnustan kokeneeni pienoisia väristyksiäkin, kun edes ohikiitäväksi hetkeksi näinkin hienosti tempaistaan sinne vaihtoehtoisten joulusatujen kiehtovaan maailmaan.

The Official Rare Exports Inc. Safety Instructions 2005 (IMDB)



Molemmat lyhytelokuvat löytyvät tosiaan täyspitkän version levyjulkaisulta lisukkeina, mikä onkin hyvä homma. Ehkä näihin olisi voinut vaikka kommenttiraidan äänitellä, mutta kelpaa toki ilmankin. Yhdessä kolmikko muodostaa vähän vinksahtaneen "joulutrilogian". Onhan se kivaa vaihtelua, että välillä ne joululähettiläätkin ovat tylympiä tapauksia, ja uskoisin, etteivät ainakaan noin vain heti kuvista kadottuaan massaan huku. Huumori toki on tummaa, kun pukkiparkoja jahdataan ja kidutuskammiota muistuttavassa kopissa murretaan hyväksymään heille langetettu osa kiltteinä ja hilpeinä lahjasetinä. Varmaankaan kaikkien silmät eivät vähän julmistelevasta kuvastosta ole iloa löytämässä, mutta väittäisin silti, ettei näissä nyt mitään järkyttävyyden rajoja rikota, vaikka paikoin hipsutellaankin hyvän maun tuolla puolen. Sillä tavalla sopivasti ja harkitusti kuitenkin, että on vaikea kuvitella jonkun tosissaan mielensä pahoittavan pikkuisen poikkeuksellisesta otteesta joulutaruihin. Tietysti, jos oikein hartaasti näihin pyhiin ja joulumaailman henkilöihin suhtautuu, niin varmaan kannattaa jättää väliin, koska luvassa tuskin on muuta kuin tarpeetonta mielipahaa. No, tämä katsoja kuitenkin onnistui näistä onkimaan ennemmin hyvää menoa, omalaatuisia ideoita ja reipasta huumoria sopivalla sekopäisyydellä, eli kaikkiaan kelvollista ajankulua, joka olisi luultavasti viihdytellyt tehokkaammin, jos olisi aikoinaan saanut nämä katsottavakseen ilman sen suurempia ennakkotietoja.

Uusi vuosi, mutta sama vanha ankka se sieltä kuviin tahtoo taas tupsahtaa, eikä mielestäni mitään syytä olisikaan Akun arkielämän kipuiluja tai niitä vähän uskomattomampia vääntöjä hylätä ja huiskia hus-pois katselujärjestyksestä. Edellisestä Aku-iltamasta ehti nyt vierähtää runsas kuukausi, mutta pieni taukonen voi vähän piristelläkin, vaikka tiedä sitten, onko siihen niin tarvetta, koska vauhti on säilynyt hyvänä ja yleinen touhuilu kohtalaisen älyvapaana kohkaamisena. Viimeksihän Aku pääsi mestaroimaan tai kenties ennemmin tunaroimaan palopäällikkönä, jonka valvovan silmän alla oma asema ja paloauto tuprahti savuna taivaalle. Ahkera ja sinnikäs ankka ei tietenkään pienestä takaiskusta lannistunut, vaan seuraavassa pätkässä väännettiin Pekan kanssa metsätyömaalla, kun taas valikoiman viimeisessä tekeleessä yritettiin pikarikastua kananmunabisneksellä. Tuolloin tuli myös hiukan höpöteltyä siitäkin, miten aikoinaan viattomina nähdyt vitsailut ovat rullailevien vuosien myötä saaneet paheksuttuja piirteitä, ja eiköhän eräs herra niistä edelleen käy näiden lyhytelokuvien yhteydessä tiedottelemassa, kun ohjelmassa epäilemättä on puuhaa ja harrastetta, mitkä vaativat poikkeuksellisia ratkaisuja ilman hienotunteisuuden taakkaa...

A Good Time for a Dime (Aku tivolissa)

Eihän elely pelkkää työtä ja raskasta raadantaa saa olla, vaan joukkoon pitää pystyä niitä huvihetkiäkin sovittelemaan ja ilmeisesti tällaisten tuokioiden toivossa Aku lampsiikin kohti monenlaisia vempaimia sisätiloissaan pitävään pelihalliin. Ääni kaiuttimissa kertoo, että mitä parhainta aikaa ja viihdettä olisi luvassa, eikä se vie kukkarosta kuin lantin verran valuuttaa. Kukapa ei tällaiseen houkuttimeen olisi tarttumassa...? Aku vähän tuntuu tuhahtelevan ensimmäisille härveleille, mutta kunhan silmiin osuu oiva kapine, joka lupaa näyttää viekoittelevan seitsemän hunnun tanssin, niin sitähän onkin jo vaikeampi vastustaa. Kolikko kopsahtaa aukosta sisään ja juttu lähtee pyörimään. Ainakin kovasti Iinestä muistuttava neito kuvissa tanssahtelee ja esityksen edetessä Akuhan on jo ihan villiintymässä, kunnes se tavallinen epäonnenpotku tulee elämää pilaamaan. Mikä on, kun toiminta tökkii ja tuntuu jäävän vaiheeseen? Kärsivällinen suhtautuminen teknisen ongelman edessä lienee jälleen kerran liikaa pyydetty, mikä käytännössä tarkoittaa, että tuttu raivo sieltä taas on pintaan pulpahtamassa.

Onneksi pelisalilla on vähän muutakin tarjottavaa, eikä hiukkasen yli seitsenminuuttinen seikkailu sentään yhden laitteen kanssa tuskaillessa kulahda. Leonard Maltin käväiseekin puhelemassa pätkälle lyhyen intron, jossa selittää, että ilmestymisen aikoihin vuonna 1941 tällaiset paikat olivat hyvinkin suosittuja samalla selitellen, että Akun tunteita monessakin mielessä kuumentavalla tanssiesityksellä oli esikuvansa todellisuudessa. Maltin kyllä juttelee, että nykypäivänä tämä viettelevä tanssi näyttää luultavasti hyvinkin kiltiltä viihteeltä. Joka tapauksessa Akulle on hiukkasen muutakin puuhaa, koska kivoja palkintoja lupaileva ongintalaite vetää myös puoleensa. Aarteiden kalastelukin tovin jatkuttuaan lähinnä kohottelee kiukkua, mitä puretaan rankalla ravistelulla, eikä reilu peli tunnu kiinnostavan yhtään.



Seuraavaksi olisi aika ihmetellä, että lepyttelisiköhän lentämisen huuma hiukan niitä tulistuneita tunteita, mutta tulos on lopulta lähinnä päinvastainen, sillä jälleen kiehahtaa Akun pohtiessa, ettei yhdellä kolikolla kummoistakaan ilmailuelämystä koettavakseen saa. Pitää siis kovin ottein kurittaa koneesta ilmaiskierros, mikä meneekin rankemman höykytyksen puolelle hävittäjä-ässän liidellessä ilman turhia hallintalaitteita... Tavallaan tämä kolmen kapistuksen kanssa kamppailu muistuttelee varhaisempaa vuoden 1937 lyhytelokuvaa Modern Inventions, jossa Akun hermoja koettelee palvelurobotti, pakkauslaite, lastenhoitoautomaatti ja mekaaninen parturi. Sehän on jo muidenkin koitosten kautta tullut selväksi, ettei samainen ankka ole välttämättä täysin yhteensopiva erikoisten härveleiden kanssa, vaan leppoisten leikkihetkien sijaan seuraa rähinää ja täystuhoa, mikä tosin on Akun kohdalla monesti lopputuloksena myös muissakin yhteyksissä. No, minulle nämä jännät jutut vempaimineen eivät parasta akuilua edusta, mutta kyllähän tässä tapauksessa pikkurahalla ihan hyvät huvit saa, vaikka lupaus lukemattomista nauruista olisikin liioittelua.

A Good Time for a Dime (1941) (IMDB)

Early to Bed (Aku untenmailla)

Rajun ja rankan vapaa-ajanvieton jälkeen on hyvä huilailla kunnolliset yöunet päälle, tai ainakin rentouttavasta ja pitkästä pötkötyksestä Aku unelmoi, koska pitäisi aamulla olla aikaisin reippaana ja akut ladattuna uuden päivän koitoksia kohtaamassa. Nokasta pääsee mahtaisa haukotus, siihen iltavenyttelyt päälle, eikä muuta kuin ihanista unisteluista nauttimaan, vai...? Asia nyt vain sattuu olemaan niin, ettei elämän liian helppoa sovi olla, ainakaan Akulle, jolle välillä pienistäkin pulmista kasvaa valtavia vaikeuksien vuoria ja niin on torkkuilun kohdallakin tapahtumassa. Tähän kun vielä laskee päälle Akun räjähdysherkkyyden ja olemattoman mielenmaltin, niin voinee jo alkaa olettamaan, että siinäpä ne nukkumiset menivätkin, eikä siitä ole syytä lähteä vastalauseita karjumaan, koska useinhan Aku on näissä väännöissä parhaimmillaan ja huvittavimmillaan.

Pienet ärsyttävyydet sekä häiriötekijät lähtevätkin otolliseen tapaan kasautumaan, mutta eihän ankka heti raivohulluuteen hypähdä. Ensin on luvassa pientä kiusaa, kun tyyny hönkäisee höyhenensä, peittokin ryttyilee ja herätyskello heittäytyy hankalaksi sietämättömästi möykkäillen. Yöllinen raivo onkin jo rakentumassa täyteen komeuteensa ja ensimmäinen purkaus tuottelee reippaan rykäisyn, jolloin kurja kello saa kyytiä, vaan eipä tikitin siitä tokene. Häiritsevän äänekkäästi ajan rattaita jauhavan kapistuksen kanssa tuhtominen johtaa nopsasti sisäisiin pulmiin, eikä keskellä yötä ole aikaa tai halua mihinkään hienovaraisiin ratkaisumalleihin, vaan kelvoton kilistelijä murskataan mäsäksi vaikka vatsalaukkuun ja murehditaan myöhemmin tästä aiheutuvia mahdollisia sivuvaikutuksia. Hiljaisten tuntien taistojen tulee kuitenkin jatkua, eikä ankkaparka noin vain pääse unille, kun patjakin alkaa vikuroimaan, eikä mikään tahdo onnistua. Radikaalit ratkaisut tulevatkin tarpeeseen!



Pakkohan se on todeta toiseenkin kertaan, että välillä voi olla aivan uskomattoman urakan takana päästä nauttimaan ansaituista unista, mutta onneksi Aku ei ole hetkessä lannistuvaa tai luovuttavaa tyyppiä, vaan tahtoo näyttää, että ne torkut otetaan vaikka henki siinä samalla menisi. Räyhäävä Aku onkin mielestäni erinomaisesti elementissään, sillä tosiaan monesti arkisten ongelmien kanssa kamppailu hermoromahduksen partaalle saakka viihdyttää sinänsä jännien laitteiden ihmettelyä sekä testailua enemmän. Early to Bed vähitellen kasailee pienistä harmeista suuremmankin hirmustumisen ja siihen on jossakin määrin helppo eläytyä mukaan, koska itsekin tietää, että helposti saattaa epätoivo nousta, kun aamu lähestyy, levätä pitäisi, tunnit vierivät, muttei uni vain tule. No, ehkeipä omalla kohdalla vielä ole niin kunnolla kiehunut unettomuuden seurauksena, että olisi tarvinnut riehua asunto remonttikuntoon, mutta täytyyhän sitä pientä piristävää Aku-lisää arjen ongelmiin heittää. Näistä aineksista saadaankin rakenneltua varsin riemukas pikkuisen alle kahdeksanminuuttinen sisukas osoitus siitä, että unettomuutta vastaan voi kamppailla viihdyttävämminkin kuin vain lampaita laskemalla...

Early to Bed (1941) (IMDB)

Truant Officer Donald (Aku koulupoliisina)

Kärttyisän ja raivorikkaan yön jälkeen täytyy niitä hommiakin tehdä, ei voi mitään. Mielentila saattaa kuitenkin olla otollinen, kun pitäisi lähteä kurittomia sekä vallattomia muksuja jahtaamaan ja nappaamaan, koska tässä kahdeksanminuuttisessa piirrospätkässä urapolku kuljettelee Akua koulupoliisin hommiin. Kovin pitkään ei tarvitse arvuutella koulupinnareiden henkilöllisyyksiä, koska tutut veljenpojat löydetään vesi-ilojen parista lammesta polskimasta. Kukapa sitä nyt tahtoisi kauniin ja aurinkoisen kesäpäivän koulunpenkillä nökötellä... Akun velvollisuus kuitenkin on toimitella tällaiset luvattomista vapaahetkistä nautiskelevat lapsukaiset takaisin pulpettien taakse. Riemukasta sukeltelua ja uiskentelua seuraillessaan Aku itsekseen tuhahtelee, etteipä mokomilla mitään kuria ole, eli täytyypä elämäniloiseen hurvitteluun topakasti puuttua.

Ihan avuton ja räpelteleväinen ei Aku toimissaan ole, vaan keinot ja konstit ovat monet, eikä ensimmäinen uimareista oikein ehdi edes tajuamaan, että mikä ihme vesileikkien parista yht'äkkiä pois kiskaisee. Koko kolmikko ongitaan kekseliäillä kikoilla kuivan maan puolelle ja siitä säkkiin. Kyyti jatkuu Akun jokseenkin ankeassa sekä karussa vankivaunussa ja matkalla karkulaiset saavat kuultavakseen saarnausta petollisista poluista ja ettei rikos todellakaan kannata. No, poikakolmikko ei näistä neuvoista ole yhtään kiinnostunut, vaan kaverit kaivelevat taskuistaan tarpeelliset työkalut ja hetkessä kuljetuskoppi onkin ilmavampaa mallia. Veitikat kirmaavatkin kerhotalolleen ja tietysti perässä pyyhältää jo lupaavasti tulistumaan ehtinyt setä, joka ei aio luovuttaa tai joutua tällä tavalla nöyryytetyksi. Poikien maja onkin hyvin varusteltu noin puolustuksen kannalta, mutta kyllähän Akukin niksit keksii, vaikka joutuu taistelussaan pari kolhua kokemaan. Mitä kauemmin mittelöinti kestää, niin siinä samalla keinot kovenevat ja yleinen tolkku touhusta kaikkoaa.



Truant Officer Donald sai aikoinaan Oscar-ehdokkuuden lyhyiden animaatioiden sarjassa, eikä minusta ainakaan syyttä suotta, vaan onhan se jälleen oiva esimerkki, miten vääntö ja kina karkailee käsistä herkullisen hykerryttävästi. Samalla sanoisin, että toistaiseksi nähdyistä Akun ja veljenpoikien yhteisistä kommelluksista se vie voiton. Yhtenä syynä lienee sekin, että kyseinen lyhytelokuva on jo lapsuudessa miellyttänyt ja jäänyt kohtalaisen hyvin muistiinkin. Etenkin villit loikat vedessä ja karkumatka vankikuljetuksesta ovat hyvin taltioituneet muistikuviin. Tietysti loppupuolen kamppailut myös, varsinkin kun savustusyritys menee pikkuisen liian pitkälle. Voinee olettaa, että ilmestymisen aikoihin kypsät paistit ja sitä seuraavat käänteet ovat olleet noin piirrosviihteen puolella hiukkasen uskaliaampaa hassuttelua. Itseäni toki kummastuttavat myös poikien grillauspuuhat, mutta ehkei näillä pähkäilyillä kannata lähteä päätään piinaamaan sen suuremmin. Joka tapauksessa omalla listalla Truan Officer Donald nousee katsottujen Akun lyhytelokuvien joukossa kärkikerhoon esitellen alusta loppuun keskimääräistä kekseliäämpää keppostelua, eikä mistään vitsien määrällisestä kuivuudestakaan tarvitse alkaa valituksia vääntämään.

Truant Officer Donald (1941) (IMDB)


Ensimmäinen The Chronological Donald -kokoelma lähenee tosiaan loppuaan ja ajattelin tässä vielä vähän kommentoida levyjen niukahkoa bonusosastoa, sillä piilotettujen lisukkeiden joukkoon on livautettu pari pätkää elokuvasta The Reluctant Dragon (Lempeä lohikäärme), joka ilmestyi vuonna 1941, eli siinäkin mielessä sopii mukaan, kun samassa aikakaudessa liikutaan. Näiden näytteiden yhteiskesto on hiukan alle seitsemän minuuttia ja molempiin on tehty Maltinin esittely. Hän kertookin, että samainen teos oli Akun debyytti pitkien elokuvien puolella. Samalla se antaa katsojalle tilaisuuden kurkata Disneyn studioiden kulisseihin 1940-luvun alussa, kun Robert Benchley ilmeisesti vähän hassutellen toikkaroi paikasta toiseen animaatioiden ihmeellisyyksiin ja toki muihinkin seikkoihin perehtyen. Ensimmäisen levyn osuudessa hän astelee seurailemaan musiikin taltioimista ja saa kuultavakseen Clarence Nashin ja Florence Gillin yhteisesityksen, eikä oikein osaa sanoa, että onkohan tämä kotkottelevainen lauluduetto niinkään sulosointuja korville vaiko jotakin ihan muuta... Toisen levyn pätkässä taas selvitellään, miten piirretyt kuvat lopulta eläväiseen liikkeeseen laitetaan. Seikkoja salaperäisiä selkeyttelee tietysti Aku itse kärttyisään tyyliinsä. Räpylää toisen eteen, ei siitä sen monimutkaisempaa tarvitse tehdä!

IMDB:n triviaosastosta kurkkailin vähän taustatietoja tähän runsaat 70 minuuttia rullailevaan elokuvaan liittyen ja ilmeisesti sen toteuttaminen osui hiukkasen hankalaan paikkaan. Yhtenä tarkoituksena oli kai esitellä hyvää ilmapiiriä studiolla ja koko porukka yhtenä iloisena perheenä, mutta todellisuus oli tuolloin toinen, koska noin puolet animaattoreista oli lakossa ja näiden tilalle piti palkata näyttelijöitä elokuvaa varten. Kerrotaankin, että tähän tyytymättömät lakkoilevat työntekijät häiriköivät elokuvan näytöksiä, eli oltiin kohtalaisen kaukana hilpeästä yhteiselosta:

"The strikers frequently picketed theaters showing the film, sometimes holding up a large cardboard sign depicting Walt Disney as a dragon, labeled 'The Reluctant Disney.'"

Tilanne oli ilmeisesti muutenkin vaikea, koska yhtiön talous ei ollut täysin vakaalla pohjalla, sillä toinen maailmansota pitkälti esti studion elokuvien levityksen Eurooppaan. Kassavajetta paikatakseen The Reluctant Dragon tuotettiin pikaisesti kotimarkkinoille, mikä onnistuikin helpottamaan tukalaa vaihetta. Mainitaan kuitenkin, että yleisö oli jokseenkin pettynyt saadessaan hupailevan kulissikatsauksen täyspitkän animaation sijaan. Itsehän en ole elokuvaa nähnyt tai edes vielä hankkinut, mutta olisihan se varsin kiinnostavaa katseltavaa, ainakin siinä vaiheessa, kun on tullut enemmän vilkuiltua Disneyn 1930- ja 1940-luvun teoksia. Ehkäpä siitä saisi silloin enemmän irti, koska tosiaan IMDB:n mukaan kuvissa nähdään juttuja kehitteillä oleviin elokuviin liittyen. The Reluctant Dragon olisi Blu-rayna saatavilla kahden muun elokuvan yhteydessä bonuksena, mutta minua kiinnostaisi enemmän Walt Disney Treasures -julkaisusarjassa ilmestynyt tuplalevy Behind the Scenes at the Walt Disney Studios, jossa on The Reluctant Dragon kokonaisuudessaan, mutta paljon muutakin vastaavanlaista materiaalia. Näiltä levyiltä löytyy lisäksi lyhytelokuvia, jaksoja sarjoista, Leonard Maltinin vetämiä studiokierroksia ja epäilemättä muutakin mielenkiintoista tutkittavaa.

Toivottavasti saan tuon tuplan jossakin vaiheessa kokoelmaan lisättyä, mutta toistaiseksi pitää tyytyä studion varsinaisiin tuotoksiin, eikä sekään kai mikään surku ja murhe sentään ole, mistä tämäkin oiva kolmikko toimii esimerkkinä. Huvittelu pelisalissa on lähinnä sitä ihan kivaa pikkupuuhaa, mutta epätoivoiset unisteluyritykset nostavatkin hymyä huomattavasti enemmän. Kolmannen näistä kyllä kehtaan kevyesti heittää Akun parhaiden pikkupätkien porukkaan, koska onhan tuossa sitä puolimielistä pöllöilyä ja menoa sekä melskettä vallan mainioksi viihdepalaksi tiivistettynä. Kaikki nämä ovat siis edelleen vuodelta 1941 peräisin ja kahdessa jälkimmäisessä Carl Barks on ollut kirjoittajana viskomassa omia älynvälähdyksiään mukaan ja varsin vimmaisia purkauksia hän onkin lähtenyt Akusta nyhtämään. Väittäisinkin, että kaikissa kolmessa Akun luonteenpiirteet pääsevät hauskalla ja muistettavallakin tavalla räjähtämään esille. Sinnikkäässä torkkujahdissa alkaa tosiaan jo tuntua siltä, ettei maailmankaikkeus tahdo ankkaparkaa ainakaan liian helpolla päästää, mutta onhan siinä äkkipikaisuudella ja olemattomalla hermojen hallinnallakin syynsä, miksi kerta kerran jälkeen helpotkin hommat viedään vaikean kaavan kautta. Kaiken kippaaminen universumin syyksi ei siis liene suotavaa, mutta nämä päreitä polttelevat koitokset onneksi usein kääntyvät erinomaiseksi animaatioviihteeksi. Riehuva ja ärhentelevä Aku onkin loistava lämmittelijä elokuvaillalle, etenkin jos on aikomuksena viettää laatuaikaa repäisevämmän viihteen parissa.

Ihan vielä ei ole aika päästää irti pirullisista pukeista ja kovakouraisista tonttujoukoista, sillä katsellessani Jalmari Helanderin vanhemmat lyhytelokuvat Rare Exports Inc. ja The Official Rare Exports Inc. Safety Instructions 2005, niin tuli siinä samassa yhteydessä mieleen vielä vilkaista uudempi ja pitkän elokuvan mittoihin kasvatettu Rare Exports pikauusintana. No, eihän se nyt näin nopsasti ehtinyt mielestä hiipumaan, koska tosiaan joulukuussa siitä näpyttelin, mutta ohjaajan ja nuoren päätähden kommenttiraita pikaiseen kertailuun tässä tapauksessa innosteli. Muutenkin oli ihan mukavaa katsella koko "trilogia" tällaisessa tiiviissä rupeamassa, niin näkee mahdollisesti selkeämmin, että mistä on lähdetty ja minne päädytty. Siihen vielä päälle pikkuisen tekijöiden mietteitä ja tuokioita kuvauksista, niin ei välttämättä tarvitse vielä ihan seuraavana jouluna palailla näihin maisemiin...

Levylle on laitettu myös runsaat 20 minuuttia kellotteleva dokumentti kulisseista, mutta valitettavasti tällaisen pikkutietoa summailevan koosteen kannalta näiden pätkien anti on melkoisen laihaa, sillä eipä sieltä oikein mitään informaatiotulvaa vyörytteleviä haastatteluja löydy, vaan lähinnä lyhyitä väläyksiä milloin miltäkin kuvauspäivältä. Ihan aluksi tosin poiketaan Helsinkiin vilkaisemaan Aleksanterin teatterin kellariosastolle harjoitusten sujumista syksyllä 2009. Syksyllä ainakin osa porukasta ehti jo paljon pohjoisemmaskin, sillä esitellään kuvauspaikkojen etsimistä Norjan puolelta ja tarkemmin Øverbygdin seuduilta. Raunon ja Pietarin tulevalla pihapiirillä liikuskellaan ja tuolloin teurastamolavastekin oli vielä pahasti vaiheessa. Kunhan kuvaukset Pohjois-Norjassa käynnistyvät, niin dokumentti tarjoilee lähinnä tunnelmia työskentelyn lomasta ja satunnaista hassuttelua. Välillä mukana pyörii bussillinen tonttuja ja onhan sitä ihmeteltävää muutenkin, mutta tämän koosteen kautta ei kovin tarkkaa kuvaa tekovaiheista valitettavasti saa. Jälkituotantoosuuttakin mainosmateriaaleineen vilkaistaan, jolloin siirrytään takaisin Helsinkiin ja sieltä vielä reissataan maailman ensi-iltaan Sveitsin Locarnoon, jossa elokuva esitellään innostuneelle yleisölle valtavalta valkokankaalta. Ihan hauskaa porukalla näyttää kuvauksissa olleen ja huvikseenhan tällaista mielellään seurailee, mutta yritänpä etsiä sieltä kommenttiraidan puolelta pikkuisen yksityiskohtaisempaa asiaa, ettei trivikatsauksesta sentään ihan tynkä tai ympäripyöreä höpötys tule.



Varsinaisen elokuvan lähtiessä rullailemaan, niin luonnollisesti avauskohtaukset ovat ensin juttujen kohteena. Helander kertoo, että vähän omalaatuiseksi aarteenmetsästäjäksi, eli Rileyksi löydettiin norjalaisista Elling-komedioista tuttu Per Christian Ellefsen. Rileyn kaivosporukkaa johtavan Greenen osaan taas valikoitui Jonathan Hutchings, joka olikin tutumpi kaveri, sillä samainen heppu toimi kertojana kummassakin varhaisemmassa lyhytelokuvassa. Näiden työtoverien keskustelut avauskohtauksissa olivatkin Helanderin mielestä vaikeita ja turhauttavia noin kirjoittamisen kannalta. Lukuisia versioita näistä sananvaihdoista väännettiin, eikä hän lopulliseen jutteluun erityisen tyytyväinen ole. Näinpä elokuvan käynnistely osoittautui hivenen hankalaksi.

Ulkotiloihin siirryttäessä Riley pääsee paasaamaan puhettaan vuoren huipulta ja Helander pohtii, että jutuista ja maisemista voisi päätellä kyseessä olevan vähän toisenlaisen seikkailun. Sopivia kuvauspaikkoja etsiskellessä kaivosalueena toimivalla seudulla oli näiden ennakkovierailujen aikaan yleensä sumuista ja tuulista, mikä sai huoltakin aikaan, mutta niinpä vain varsinaisena kuvauspäivänä sää oli mitä parhain. Vuoritaustojakaan ei tarvinnut lähteä digitaalisesti parantelemaan, mutta Rileyn varsinainen puhe kylläkin taltioitiin useampaankin kertaan hieman vaihtelevin painotuksin. Suuri osa kuvissa nähtävistä kaivosmiehistä oli avustajina toimivia paikallisia asukkaita. Helander juttelee myös, että olisi ollut sinänsä kiva jysäyttää vuoren huipulla ihan oikea räjähdys, mutta sen olisi pitänyt olla valtava, että olisi näkynyt kauemmas toivotulla tavalla.



Alkutekstijakson aikana vaihdetaan Korvatunturilta Pietarin ja Raunon kotiin, mutta joulupukin taustoja selvittelevän koosteen tarve nähtiin oikeastaan vasta myöhemmässä vaiheessa elokuvaa leikatessa. Monikaan ei olisi osannut tuosta vain tuumailla, että millainen tällainen vanha tuimempi joulupukki olisikaan, niin tehtiin sitten asiaa havainnollistava jakso. Alkujaan siihen laitettiin mukaan myös paikallisia tapahtumia lehtileikkeiden kautta, joissa kerrottiin lisääntyvistä ouduista tapahtumista sekä paikkakunnan ihmisten nousevasta huolesta. Näitä kuitenkin nipsittiin pois, ettei yht'äkkiä tulisi liikaa informaatiota ja päätettiin keskittyä joulupukkiin tässä vaiheessa. Kaksikko juttelee myös, että Pietaria esittävä Onni oli varsinaisten kuvausten päätyttyä ehtinyt jossakin määrin kasvaa ja ehkä se on nähtävissä myöhemmin toteutetun alkutekstijakson kuvissa.

Hyviä kuvauspaikkoja piti löytää pohjoisen Norjan puolelta muualtakin kuin vain pilviin kohoavilta huipuilta, koska tarvittiin sopiva pihapiiri Pietarille ja Raunolle, joka järjestyikin. Vanhaa ja ränsistynyttä taloa ei kuitenkaan voitu käyttää sisäkohtausten kuvauksessa, koska Helander kertoo rakennuksen olleen niin mätä ja homeessa, ettei sinne ollut kellään mitään asiaa. Siitä johtuen nämä kohtaukset lavastettiinkin studion puolelle ja ainakin ohjaaja on sitä mieltä, että Pietarin ullakkohuone onnistuikin loistavasti. Studiossa kuvattu joulupöytäkohtaus isän ja pojan välillä miellyttää paljon Helanderia ja hän kovin kehuukin Onnin esiintymistä ja ilmeitä. Hieman huolestutti ennakkoon, että miten yleisö tällaiseen omaan suosikkihetkeen suhtautuu, mutta kyllä katsojatkin ovat tykänneet. Sitä oli myös oikein mukava tehdä, kun puitteet olivat kunnossa, eikä edes tarvinnut hopulla ja kiireellä työskennellä. Lisäksi Helander hehkuttelee Pietarin kotikutoisen näköistä taisteluvarustusta, mutta Onni ei taas osaa pelkästään myönteisesti kantamiinsa suojuksiin sekä aseistukseen suhtautua, koska tuumailee, että etenkin studio-olosuhteissa puku oli kamalan kuuma ja haulikossa sekä muissa kamppeissa oli oma jatkuva raahaaminen. Helander tosin vastailee, että mitä hankalampaa näiden kanssa painiminen oli näyttelijälle, niin sitä paremmalta touhu kameran kannalta näytti.



Muuten lavasteista jutellessa tulee ilmi, että Rauno-isän työtilana toimiva teurastamo jouduttiin rakentamaan myös ja välillä näytti siltä, ettei kyseistä hommaa saada ajoissa valmiiksi. Vaikka tällaista stressiä ilmenikin, niin Helander muistaa kuitenkin mainita, että lavasteissa työskentelyssä oma viehätyksensä on ja vähän naureskellen pohtii, pitäisiköhän tuleviakin projekteja miettiä hiukan uudelleen siltä kannalta. Yleisestikin tuntuu kommenttiraidan höpöttelyjen perusteella siltä, että hyvät puolet ovat heittämällä ylittäneet ne nihkeämmät hetket ja oleilu on ollut mielekästä muutenkin kuin vain kameroiden käydessä. Onni ja Jalmari puhelevatkin, miten kuvausryhmän majoittuminen oli järjestetty vähän leirimuotoisesti, kun koko porukka oli käytännössä majoitettu lähekkäin ja tuli vietettyä paljon vapaa-aikaakin saman ryhmän seurassa. Onni taas mainitsee parhaiden puolien joukkoon upeat maisemat.

Kuvissa niitä näkymiä jouduttiin ilmeisesti paikoin pikkuisen parantelemaan, koska joihinkin kohtiin digitaalisesti kasvatettuja vuoria tarvittiin. Yleisesti elo kuvauspaikoilla oli sään puolesta melko siedettävää, vaikka kylmiä päiviä ei tietenkään pystytty välttämään, koska kaukana pohjoisessa oltiin tarinaa tekemässä. Esimerkiksi yöllinen luovutuskohtaus oli melkoisen jäätävää kuvattavaa. Onni mainitsee olleensa niihin aikoihin sairaslomalla sikainfluenssan kourissa, joten hänen lähikuviaan ja osuuksiaan näihin kohtauksiin tehtiin myöhemmin studiossa Helsingissä. Hän kommentoikin, että aiemmin kuvatussa loppukohtauksessa poroaitauksen luona sairaus oli käymässä päälle, eikä olo ollut lainkaan hyvä ja kuumehan siitä hiukan myöhemmin nousikin. Muutenkaan näiden hetkien ikuistaminen ei ihan pulmitta sujunut, koska aurinko oli hyvää vauhtia painumassa vuorten taakse, eli kiirekin kimpussa. Helander juttelee vähän siihen malliin, että ulkokohtausta vielä seuraavat tuokiot joulupukkikoulussa oltiin jossakin vaiheessa jättämässä pois, mutta tyyppien näkeminen alusasuissaan oli ilmeisesti niinkin huvittavaa, että pätkät paikkansa kokonaisuudesta löysivät.



Omiin korviin kommenttiraita ei vaikuttanut miltään loputtomalta hankaluuksien ja vaikeuksien tilittämiseltä, mutta olihan niitä pulmiakin ja juttuja, jotka eivät lukuisista yrityksistä huolimatta taipuneet toivottuun muotoon. Helander on sillä kannalla, ettei elokuvan alkupuolella nähtävä kohtaus poroaitauksella ihan halutulla tavalla onnistunut, vaan siinä kuullaan elokuvan kehnoimmat vuorosanat. Ohjaaja ja näyttelijät tiesivät, ettei tämä jutustelu erityisen hyvin suju, mutta oikein parempaakaan ei saatu aikaan, joten kohtaus yritettiin karsia mahdollisimman lyhyeksi. Toisenlaisista esteistä esimerkkinä toimivat kuvissa huristelevat moottorikelkat, joiden yhteistyökyky oli vaihtelevaista ja välillä tuntui tuskalliselta saada kaikki neljä samaan aikaan liikkeelle. Välillä homma näytti taaperrukselta, koska kellertävä yksilö hidasti muita käännösvaikeuksillaan ja yleisiä käyntivaikeuksiakin esiintyi. Sitten oli suuria suunnitelmia, joita jouduttiin kiireidenkin takia vähän kutistamaan. Esimerkiksi kaivosporukan kadottaminen piti toteuttaa hiukan näyttävämmin ja antaa Greenelle komeampi loppu, vaan eipä ollut siihen aikaa. Lumipulaakin podettiin ja talvisemman ympäristön luomiseen jouduttiin paikoin käyttämään aikaa ja vaivaa. Toisaalta kyllähän Helander niistä palkitsevammistakin puolista puhelee, koska hän kehuu vaikkapa pitkälti tietokoneavusteisesti luotua helikopterijaksoa. Tonttujen johdatus pauhaavan musiikin tehostamana elokuvateatterissa onkin ohjaajan mielestä mahtavaa koettavaa.

Näyttelijöiden suhteen ei ainakaan isompia ongelmakohtia tule esille. Onni ei ilmeisesti ihan heti ollut halukas haulikolla loppupuolella jysäyttämään, mutta tästäkin arkailusta päästiin yli. Hahmon varhaisemmasta joulupukkipuheesta pätkäistiin palasia pois, mutta nekin lähinnä pituuden takia, eikä niinkään Tommilan suorituksesta johtuen. Pietarin Vuppe-pehmolelun taustoja Helander valottaa pikkuisen kertoen, että tekijäporukka etsi hiukan höpsöä pehmokaveria Pietarille, ja Helanderin mukaan hänen vaimonsa äidillä oli lapsuudessa karvalakista tehty Vuppe-koira, mikä katsottiin oivaksi innoittajaksi elokuvaan. Tommi Korpelan kärttyisää roolia hiukan huvittuneesti summaillaan siten, että näyttelijä sai olla läpi elokuvan varsin vihainen ukkeli. Peeter Jakobin homma päätonttuna taas oli muista isommista osista poikkeava, koska hänellä tekeminen rajoittui suureksi osaksi kököttämiseen ja tuijotteluun. Toisaalta tyypin roikkuminen kahleissa taitaa olla eniten yleisöä naurattanut hetki elokuvassa.

Kyllähän kaverukset runsaan tunnin aikana ehtivät muitakin turisemaan, mutta aivan kaikkea ei ole tarkoituskaan tässä toistaa tai tiivistellä, vaan jos kiinnostusta riittää, niin kommentit kuunteluun omakohtaisesti. Itse jäin kaipailemaan pikkuisen sitä tiukempaa asiaa, vaikka ihan hyvin aika höpöttelyjä kuunnellessa kului. Tuntui vähän siltä, että ensimmäisellä puolikkaalla kaksikolla riitti hyvin juttua, mutta sitten alkoi hiukan hiipua. Siksikään tästä ei valitettavasti mitään inforikkainta trivianurkkausta tupsahtanut. Helander muistaa mainita, etteivät he Tommilan kanssa mitään etukäteisvalmisteluja tehneet ja kumpaisellekin kokemus oli muutenkin ensimmäinen laatuaan. Tuskinpa tässä siis on tarvetta lähteä höpöttelyjen antia enempää lyttäilemään. Ehkäpä seuraavaksi sitten armottomampaa tietotulvaa...

Mikäköhän kummallinen menijä se sieltä tällä kertaa yrittää blogin sivuille itsensä kuoputella ja myllertää? Monien tykkäilemä Myyrä mainio tahtoisi ensiesiintymisensä täällä tehdä ja toki hänelle tilaisuus suodaan ja samalla jätetään auki mahdollisuus myöhemmillekin vierailuille, jos vaikka sattuisi käymään niin, että kyseisen vekkulin tempaukset paremminkin maistuisivat. Tavallaan selvittelen tässä joulukauden jämiä, koska juuri jouluaiheisuutensa takia ostamani koostekiekko tuli siihen aikaan katseltua, mutta säheltelin vaiheessa olleen tekstini jonnekin teille tietämättömille. Ajattelinpa kuitenkin näin kuukauden myöhässä kokeilla toiseen kertaan, josko vaikka onnistuisi viimeistelykin. Levyjulkaisulla on kokonaiskestoa sellaiset 37 minuuttia ja siihen on saatu sullottua viitisen kappaletta pituudeltaan vaihtelevia pieniä seikkailuja. Ilmestymisvuodetkin kohtalaisesti matkalla muuttuvat, koska Myyrä tosiaan on useamman vuosikymmenen ajan touhuillaan pieniä ja varmaan isompiakin katsojia ilahduttanut. Kirjoittelenpa hiukkasen siitä, miltä tämän sinänsä suloisen hahmon askareet omiin silmiin näyttävät.

The Mole and the Christmas (Myyrän joulu)

Itsehän ostin tarinakokoelman sen suuremmin sisältöön perehtymättä olettaen, että joulujuttuihin se keskittyisi, koska hankkimassani joulukorttiin pakatussa versiossa ei kokoelman varsinaista nimeä mainita päällä lainkaan tai sisältöä muutenkaan. Kuorien sisältä löytyvässä levyssä toki luetellaan jaksot, mutta hiukkasen tämä hämää, koska Suomessa on myös julkaistu samaisen joulujakson sisältämä ja muutenkin käsittääkseni talvisempi levy, eli Myyrän joulu ja muita puuhia, joka ei siis ole identtinen tämän kanssa, vaan se pitää sisällään kaikkiaan seitsemän seikkailua viiden sijaan. No, sen suuremmin paasaamatta ja parkumatta olen sillä kannalla, että tämä seitsemän tarinan nippu olisi voinut hyvinkin olla luontevampi vaihtoehto sujautettavaksi joulukorttikansiin.

Ehkä versiojuttujen lisäksi voisi varsinaisesta joulujaksostakin jokusen kommentin heittää ja sanottakoon heti alkuun, ettei tämä vuonna 1975 ilmestynyt tarina ainakaan miksikään mahtavaksi joulusaagaksi pääse paisumaan, sillä puuhastelu pidetään pienimuotoisena, eikä minuuttejakaan ehdi kertymään viittä kappaletta enempää. Nauravainen myyrä jostakin kinosten keskeltä kolostaan kurkistelee ja kaveria pitäisi lähteä etsiskelemään. Hiiri taitaa talvitorkuistaan vielä nautiskella, mutta kuustahan voi silti alkaa kauniiksi koristelemaan ja pitäähän pakettejakin ystävien iloksi hankkia. Aivan kaikki eivät ole samalla aaltopituudella jouluhengen suhteen, sillä isompi lintu nokkaisee vartioimattoman kuusen säpäleiksi. Jakamisen iloa ja ystävyyden merkitystä julisteleva opettava tuokioinen kuitenkin kaveruksille onnelliset hetkensä tarjoilee ja siinä samalla näpäyttää ilonpilaajaa vähän nokkaan. Mieli ei tee lähteä sinänsä hyväntuulista ja puuhailevaista joulujuttua lyttäilemään, mutta kehujakaan ei kovin helppo ole keksiä. Kyllähän lyhykäiset kommellukset kivutta läpi vilkaisee, mutta katsottuihin muihin joulutarinoihin vertaillessa väristykset jäävät vaisuiksi, enkä oikein usko, että tässä on ainesta jouluiseksi klassikoksi nuorempienkaan katsojien kohdalla.

The Mole and the Christmas (1975) (IMDB)

The Mole and the Bulldozer (Myyrä ja maansiirtokone)

Joulu siis on hetkessä huiskaistu pois ja sitten siirrytään suoraan kesäaikaan. Kukat kastelijaansa vartoilevat, jotta jaksavat auringonpaisteessa kauniiksi kasvaa. Myyrä tietysti mielellään auttelee ja osaa lämpimän vuodenajan pienistäkin iloista nauttia kuunnellen vaikkapa sirkkojen sirittelevää soittoa yömyöhäiseen. Aamulla heräillessä on kuitenkin kummallisia keppejä ilmestynyt lähistölle ja nämä tikut kertovat kehittyvän kehityksen saapumisesta seudulle. Pian saattaa kukkaketo olla jo entinen, kun eihän tällaisia pienempiä ihanuuksia vastustamattomasti vierivä edistys välttämättä huomioi, vaan alleen tylysti talloo. Myyrä ei kuitenkaan tahdo noin vain hyväksyä tuloillaan olevaa tuhoisaa myllerrystä, mutta pienen eläimen vastassa oleva maansiirtokone on kuin mikäkin sotavempain, joten tepsivät keinot keksittävä olisi. Toisaalta, onhan sitä muillakin kykyä kuopsutteluun ja kaiveluun kuin vain massiivisilla koneilla...

Jos tätä touhua tuimemmin tarkastelisi, niin ehkä voisi mielessä käväistä, että Myyrän kova tahto puolustaa ja suojella kaunista luontoa kannustelee laittomaan sabotaasiin. Maltillisemmin mielin voisi kai pohdiskella opetuksen löytyvän siitä, ettei luontoa tulisi noin vain tuupata kehityksen rattaisiin jauhautumaan puhtaasti edistyksen tai ansaitsemisen nimissä, vaan jarruakin pitäisi voida painella ja suunnitelmia muutella. Joulujakson tapaan ilmestymisvuosi on luonnonsuojeluseikkailunkin kohdalla 1975, mutta pituutta pikkuisen enemmän, eli noin kuuteen minuuttiin päästään. Ainakin omiin silmiin tarina on eheämpi ja sanomakin selkeämpi. Kuitenkaan en lähtisi väittämään, että menisi miksikään ankeaksi julistamiseksi, vaan kyllähän kyse edelleen on ensisijaisesti sävyltään iloisesta piirrosviihteestä pienemmille.

The Mole and the Bulldozer (1975) (IMDB)

The Mole and the Carneval (Myyrä ja karnevaalit)

Vuoden 1975 tuotosten parissa jatketaan, mutta yhdessä hetkessä kukkaniittyjen suloinen rauha vaihtuu räiskähteleviin raketteihin, eikä maanalainen menijämme oikein osaa juhlallisuuksiin hilpein mielin asennoitua, sillä poloisen korvat ovat kovilla, vaikka suojaavaa multakerrosta jonkin verran väliin jääkin. Riehakkaimmatkin kemut aikanaan loppuvat, jolloin aamun sarastellessa ja möykän vaimennuttua uskaltautuu Myyräkin tutkimaan, että mitä ihmeen kaoottisia peijaisia pinnalla pidettiin pimeään yöaikaan. Juhlakansa tosiaan on kadonnut kertynyttä valvomisvelkaa vähentelemään, mutta noin vain ovat jättäneet roskansa keräämättä. Myyrä päättääkin hetkisen huvitella hylätyillä esineillä, mutta paikalle tassuttelee tarkkanenäinen nuuskuttaja, joka ei Myyrän hupailua niinkään tahdo ymmärtää, vaan takaa-ajoksihan touhu menee vahtihauvan kanssa. Sankarimmekin vähän keljusti koirakaveria säikäyttelee, jolloin toinen tipahtaa nalkkiin. Siinäpä sitä olisi pohdittavaksi, että mitä tulisi tehdä, kun toinen hätää kärsiessään kyynelöi...? Opettavaisella linjalla jatketaan siis, mutta ote vaikuttaisi olevan edellistä puskutraktorikamppailua leikkisämpi. Kirmailu ilahduttanee ainakin hetkellisesti tällaisesta kohtalaisen kiltistä ja söpöstelevästäkin menosta tykkäileviä viiden minuutin verran helpostikin.

The Mole and the Carneval (1975) (IMDB)

The Mole and the Umbrella (Myyrä ja sateenvarjo)

Levyn neljäs tarina rullaa kalenteria taaksepäin vuoteen 1971 ja jälleen olisi ympäristöön hylätty jätevuori ihmeteltävänä. Toisaalta Myyrä näkee röykkiössä muutakin kuin hyödytöntä hylkytavaraa, eli tarinan opetus tällä kerralla lienee, että kierrätys kunniaan ja yhden roska voikin olla toisen aarre. Esimerkkikapistukseksi rompekasan keskeltä löytyy vähän risainen sateenvarjo, joka puutteistaan huolimatta kelpaa vielä monenlaiseenkin menoon. Välillä se vie yläilmojen ihmeellisyyksiä tihrustelemaan, toisena tuokiona voidaan sammakkoystäväisten kanssa seilailla jokea pitkin. Porukan perässä tosin viilettää hurja hauki, joka haluaisi hiukan haukata matkustajia, mutta niinpä vain tässäkin tarinassa ahne kita saa ikävämmän yllätyksen osakseen ja porukka pääsee lopulta juhlistelemaan mukavissa merkeissä sujunutta touhukasta päiväänsä.

Aivan pelkästään hassuja hömpötyksiä satutuokioinen ei tälläkään kerralla sisällä, vaan noin seitsenminuuttiseen mahtuu muutakin aatosta. Selviää, ettei Myyrä itsekään ole mikään innokkain sääntöjä noudattamaan, vaan pienimuotoinen näpistely tulee kyseeseen, kun hetki tuntuu sopivalta herkuttelulle. Kauppiaalta lupaa kyselemättä kähvelletään yksi meloni, joka toki tasapuolisesti pilkotaan metsän suloisen väen yhdessä popsittavaksi. Liekö sitten kyseessä opettavainen käytännön esimerkki itäisessä Euroopassa noina aikoina vallinneesta poliittisesta ideologiasta, eli miten yksityisomistus muutetaan yhteiseksi hyväksi... Onhan se vähintään hymyilyttävää, kun vääryyttä kokeneesta kauppiaasta tehdään tarinan pahis, jota sopii vähän kurittaa. Nykysilmin nähtynä sateenvarjoseikkailu onkin noin sanomaltaan levyn kyseenalaisinta laitaa, mutta eipä vielä ihan niin räikeästi julistella, että tulisi kahvit kulautettua henkitorveen. Itse olen sillä kannalla, että tällaiset jekkuilut näyttäytyvät nykyään lähinnä tahattomana pöhköilynä.

The Mole and the Umbrella (1971) (IMDB)

How the Mole Got His Trousers (Kuinka Myyrä sai housut)

Viimeiseksi on napattu varhaisemmalta vuosikymmeneltä Myyrän ihan ensimmäinen animaatioseikkailu, eli hipsaistaan 13 minuutiksi niinkin kauas kuin vuoteen 1957, mikä näkyy heti ruudullakin, koska kuvanlaatu tipahtaa silmissä. Jos oikein olen ymmärtänyt tai edes siihen suuntaan, niin tuolloin Myyrän luojalta, eli Zdenek Milerilta tilattiin opetusvideo pellavakankaan valmistamisesta, jonka jälkeen verkkaisesti alkoi kertyä muitakin tarinoita. Ensimmäisessä seikkailussa Myyrä ystävineen vielä juttelee, mikä on suomenkielisellä ääniraidalla korvattu yhdellä kertojalla, mutta myöhemmin ilmeisesti tahdottiin karsia keskustelut pitkälti pois, koska Miler kai toivoi, että animaatiot olisivat maailman lapsille ymmärrettäviä ilman jälkiäänityksiä.

Myyrähän jälleen ilmestyy kolostaan maailmaa ihmettelemään ja tällä kerralla suurimpana pulmana on, että tavaraa olisi vaikka miten, mutta kaikkien kamppeiden kuljettaminen on hyvinkin hankalaa. Jossakin korkealla kuivausnarulla roikkuvat komeat housut, joissa on vieläpä isot taskutkin, ja Myyrä tuumii, että sellaiset hänkin varmaan tarvitsisi. Hiireltä hän kyselee, miten ongelma ratkaistaan, mutta kaveri tuntuu olevan kiinnostunut lähinnä juustosta ja kekseistä, eikä mistään housuista. Kunhan tarpeeksi sinnikkäästi tuttavapiiriltä kyselee, niin alkaa ratkaisujakin löytymään, eli ensin rapu kertoo voivansa kyllä leikata kankaan sopivaksi saksillaan, jos Myyrä pystyy sitä hankkimaan. Ruokokerttunen sitten näistä paloista näppärästi neuloisi valmiit housut, mutta eipä kangasta noin vain metsässä loju. Epätoivon hetkellä jostakin ylempää pellava kuiskuttelee, miten voisi hädässä auttaa, jos vain Myyrä viitsii kasville hyvät ja suotuisat olosuhteet työllään järjestää...



Urakka housujen valmistamiseksi on mielestäni paljon toimivampi tarina yhteisöllisyydestä ja yhteistyön voimasta kuin vaikkapa levyn edellinen koitos. Noin vain ei himoittu vaatekappale taivaasta tipahda, vaan sen eteen pitää nähdä vaivaa ja kauniisti pyytää kavereita avuksi. Samalla ystävät pääsevät esittelemään omia erityistaitojaan ja mitä tulee kankaan valmistamiseen, niin se opettavainen osuus hoituu kohtalaisen kekseliäästi näinkin. Työvaiheet tulevat selkeästi esille sekä luonnon pieniä ihmeitäkin saadaan sivuttua. Tuskinpa tarkoituksenakaan on ollut kuivasti esitellä teollista prosessia ja periaatteet tekemisen takana kyllä saadaan mukaan. Liotus, louskutus, harjaus, värjäys ja kutominen sujuu suurelta porukalta joutuisasti ja sinertävää kaunista kangasta kaverille saadaan. Omasta mielestäni 13-minuuttinen ensiseikkailu on kokoelman parasta antia tietynlaisesta tönkköydestään huolimatta. Suloiset hahmot ja touhukas tekeminen kuitenkin sitä paikkailevat ja onhan tämä vaihtelunakin virkistävää, koska meno poikkeaa merkittävästi siitä, mitä noin suurimmaksi osaksi tulee animaatioviihteen puitteissa tuijoteltua.

How the Mole Got His Trousers (1957) (IMDB)


Myyrän elokuvaura ei lupaavan avauksen jälkeen ihan huimimpaan nousukiitoon kohonnut, vaan seuraavaa seikkailua piti odottaa kuutisen vuotta ja ennen kuin teoksia kertyi pari kourallista, oltiin jo 1970-lukua käynnistelemässä. Hitaasti hyvä tulee taitaa päteä tässäkin tapauksessa, koska näitä sitten rauhalliseen tahtiin tehtailtiin vielä vuosituhannen vaihtumisen jälkeenkin. Hurjempia repäisyjäkin on mukaan mahtunut, koska IMDB:n jaksolistauksen perusteella 1970-luvun puolivälin kohdilla ilmestyi 12 osaa kolmen vuoden sisällä ja toinen hurja kiri nähtiin 1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, jolloin saman listan perusteella syntyi melkein 30 uutta juttua. IMDB listaakin Myyrälle kaikkiaan 63 erillistä seikkailua, kun taas Wikipedian puolella vastaava luku on vain 51. Ero selittyy pitkälti vuoden 1998 saldolla, koska siinä missä Wikipedia listaa kyseiselle vuodelle vain kaksi jaksoa, löytyy niitä IMDB:n puolelta 15 kappaletta.

Itse en sen tarkemmin tiedä, mikä tätä eroa selittää, mutta Suomessakin on julkaistu 11 levyn boxi, jonka pitäisi nuo kaikki 63 tarinaa sisältää. Minullehan Myyrä on lapsuusvuosilta jäänyt melko vieraaksi hahmoksi, vaikka varmaan joitakin juttuja olenkin nähnyt, eikä tämä viiden jakson nippukaan nyt niin isoa ihastusta aiheuta, että syntyisi suuri ostohimo tuota kaiken kattavaa mahtikoppaa kohtaan. Sanattomuudenkin seurauksena näissä ei erityisen kiemuraisia tai muutenkaan niin kovin kaksisia tarinoita tunnu olevan, joten en välttämättä tarvitse noin runsasta annosta tätä tavaraa tai keräilynkään takia täydellistä kokoelmaa. Sitä en sano, etteikö Myyrän ja kumppanien iloisen opettavaisessa puuhailussa omaa viehätystään olisi, ja voinkin harkita maltillisempia lisähankintoja. Ihan lupaavalta tuntuu vaikkapa aiemmin mainittu kooste Myyrän joulu ja muita puuhia, vaikka yhden lyhykäisen tarinan verran päällekkäisyyttä olisikin.



Little Mole (1957-2002) (IMDB)