Seikkailut elokuvamaailmassa ovat jälleen edenneet siten, että sotaisia aikoja on tutkailtu Irakin taistoja seuraillen ja sivuten tummemman huumorin tuikahdellessa. Muutakin rähistelevämpää viihdykettä on tullut toimintanälkään nautittua, mutta tylsistelevään tapaan sekä pienoisen aikapulankin takia nämä iltamat jäävät tarkemmin ruotimatta. Samalla se tarkoittaa sitä, että blogin suunnilleen nelivuotisessa historiassa vietetään noin nimikkeiden suhteen yksipuolisinta kautta varmaan ikinä, kun tämä Huovis-putki nyt tahtoo nytkähdellä eteenpäin. No, onneksi tilanne ei aiheiden suhteen ole lainkaan niin yksitoikkoinen, vaan kirjoa löytyy kivasti ja useinhan kyseinen sarja on ihmisepelien toikkarointeja sekä toilauksia varsin hymyilyttävään tapaan tutkaillut, ja luultavasti samassa hengessä hömpötykset jatkuvat. Viimeksi mietiskeltiin, millaisen tuomion ansaitsee törkeästi käyttäytyneen aviomiehen hengiltä myrkyttänyt vaimo tarinassa Erään murhan motiivit. Miekkonen siinä sikaili sinnikkäästi ja niinkin reippaasti, ettei vankila-aikaa katsottu lainkaan tarpeelliseksi ja vielä tapporahaakin palkkioksi jaeltiin. Myrkyttelyt ja murhailut olisi aikomuksena vaihtaa jouluisempiin tunnelmiin ja tuntemuksiin hieman valtavirrasta poikkeavaa juhlistelua silmäillen.

"Molempien juoppojen tausta on varsin samanlainen. Nuorempana on oltu kohtalaisilla asemapaikoilla yhteiskunnassa. On ollut toimeentuloa, omaisuutta, perhe ja vähän vaikutusvaltaakin yhteisissä asioissa. Mutta kuin huomaamatta alkoholi hiipi elämänkuvioihin ja alkoi ottaa yhä isomman osan päivien kulusta. Pitkään kesti viinan uuvutusvaihe, vaan viimein se otti pitävän puolinelsonin ja nujersi Aatun ja Iivarin selälleen maahan. Työhommat jäivät yhä vähemmälle, perhe kasvoi talosta ulos, katkeroitui, häipyi maailmalle. Myötiin talot, myötiin autot, kaikki myötiin. Kaikki meni. Mutta yhä vain oli kädellä taipumus kohottaa viinalasia, ja halullinen kita siemaili kerran vauhtiin päästyään hellittämättä ryyppyjä. 

Kaikki kulki ennalta suunniteltua rataa, sillä viina on sinänsä suunnitelma, ja sen luonnonopilliset raiteet ovat vankat..."

Kirjallisesta versiosta poiketen jakso pyörähtää vauhtiin lumiselta hautausmaalta, jossa muistokivet pimeydessä seisovat ja sieltä löydetään myös Heikki Kinnusen esittämä Huovishenki nököttelemästä. Ennen kuin lähdetään tarinan varsinaisia kaveruksia esittelemään, niin luvassa on lyhyttä alkoholi-infoa, pikkuisen piruilevaan sävyyn, kuten kertojan tapoihin kuuluu. Siinäpä hän juttelee, miten intohimoinen viinaharrastus jää usein läheisten osalta isommin arvostamatta, kun reiluja ryyppyjä kaadellaan kitusista alas. Saattaapi tämä touhu muun perheen osalta näyttää ennemmin murheelliselta. No, mitään eeppistä viinamonologia ei heppu sentään suivaannu katsomoon suuntaamaan, vaan hiljalleen astellaan kohti vähemmän koristeellisia viimeisiä leposijoja, joiden risteistä löytyvät nimet Aatu ja Iivari. Sattuupa niin, että juurikin samanlaisilla nimillä tunnetuista tyypeistä tässä olisi tarkoituksena tarinoida.

"Ruosteisella litranmitalla hän ottaa lypsylämmintä mallaslientä toisesta ämpäristä. Hän lisää siihen sokeria ja murentaa liemeen hyvänlaisen hiivapalan. Tuossa puskuliuoksessa kun käyminen pääsee raivoonsa, niin silloin hän illalla tyhjentää sen ämpäreihin. Johan alkaa olut tekeytyä ikääntyneelle juoppolallille!"

Herrojen historiaa kertaillaan pikaisesti puhellen molempien nähneen päiviä parempia, kun on ollut perhettä, varallisuutta ja muutakin mukavaa, mutta niinpä vain on viina alkanut kiinnostamaan ja uuvutustaistelun päätteeksi korvannut miltei kaiken muun sisällön elämästä. Kumpikin on läheisensä, talonsa ja tarvikkeensa juopotellut pois ja päätynyt erinäisten vaiheiden kautta karuihin hylkymökkeihin asustelemaan keskelle korpimaita. Vaikka materiaalinen omaisuus on pitkälti kulauteltu kurkusta alas, niin niukka eläke antaa eräänlaisen mahdollisuuden harrastelun jatkamiseen, kuten yläpuolelta löytyvässä lainauksessa osuvasti kuvaillaan, eli toisin sanoen köyhempiinkin aikoihin keinot keksitään pään sekoittamiseksi, jos vain tahtoa ja puhtia riittää. Jouluaatto on kuitenkin asia erikseen, mitä juominkeihin tulee, eikä silloin sovi kurkkua kostutella kotitekoisella aletavaralla, vaan kaverille pitää mietiskellä hiukkasen hienompaa lahjusta ja sitä ihkaoikeaa ainetta.

"He availevat ääneti pakettejaan. Tämä on jo viiden vuoden takainen traditio, tämä lahjajuttu. Rapisteltuaan paperit auki, huomaa Aatu saaneensa puoli kiloa sipulimakkaraa ja pullon Karhuviinaa. Iivari saa puoli kiloa lauantaimakkaraa ja pullon Kievariviinaa. Lahjat ovat olleet täsmälleen samat jo viitenä vuotena! Kun ei ole varaa koko vuonna kuin kiljuun, niin jouluna on oltava oikeaa ainetta."

Askareensa arkiset ja tuikitarpeelliset hoidettuaan Iivari (Martti Kainulainen) pakkaa kaverin lahjat reppuunsa ja lähtee lyhty kädessä hiihtelemään kohti Aatun (Martti Pennanen) mökkeröä, jossa myös on joulupuuhien parissa aikaa kuluteltu. Ilmeisesti kumpikaan ei ole joutunut liikoja aivokapasiteettiaan venyttelemään, mitä lahjavalintoihin tulee, vaan linja on pelkistetty ja eräänlainen perinnekin päässyt muodostumaan, sillä herrat ovat jo viiden vuoden ajan vaihtaneet tismalleen samanlaiset kääröt, joiden sisälle kätkeytyy kirkasta viinaa ja makkaraa. Kerran voidaan lahjapullosta kaverille kaadella, mutta kuten kertoja tiedottelee, siitä eteenpäin pitää omasta nesteytyksestä huolehtia. Tarkkaa maistelua ja annostelua harrastellaan, mutta kunhan kehut on vaihdettu, niin päästään puhelemaan seikoista monenmoisista. Ensin itsetuntoa kohotellaan kehuskelemalla, miten uhrautuen ollaan Alkon työväen onnellista sekä turvallista elämää varmistamassa. Kunhan alkoholi enenevissä määrin pääsee vereen sekoittumaan, niin samaan tahtiin juttuihin kertyy lennokkuutta, vaikkakin myöhäisillan ja laskuhumalan väsy juhlakansaa vaanii valppaana...

"Heidän puheensa saavat vauhtia. Lämpimin sanoin, vailla katkeruutta he kuvittelevat miten Alkon johtajat ja myyjät perheineen viettävät joulua turvallisissa kodeissaan. Ja kenen ansiota tämä on? No tietysti Aatujen ja Iivarien, jotka pyyteettömästi ja uhrautuen ovat koko ikänsä olleet Alkon jämeriä asiakkaita. Aatu ja Iivari ihan näkevät onnellisia alkolaisperheitä, pieniä lapsia, hyväpalkkaisia johtajia ja hyväntuulisia myyjiä, joilla on pitävä sosiaaliturva, miellyttävät työolot ja lyhyet työajat."

Huovinen itse näistä juopottelevaisista joulujuhlijoista kirjoitteli vuonna 1976 novellikokoelmaan Ronttosaurus, josta tuttuun tapaan nämä muutamat lainaukset kopioin. Minulla ei ainakaan ole tietoa, että tämä tarina olisi jossakin myöhemmässä koosteessa kokenut toisen tulemisen, mikä vähäsen ihmetyttää, koska mielestäni moni kuivempikin juttu on päädytty julkaisemaan uudelleen. Televisiosovituksesta vastaa ohjaaja Pauli Virtanen ja Matti-Juhani Karila, eikä kaksikko ole selvästikään pyrkinyt pitäytymään alkuperäistarinan kopioinnissa ruudulle, vaan poistoja sekä merkittäviäkin lisäyksiä on päädytty kyhäilemään, kun Huovisen sivumäärältään yhdeksään kappaleeseen venähtänyt lyhyt erikoinen on noin 24-minuuttiseksi televisioviihdykkeeksi venäytetty.

"Renttuiluelintaso oli laskenut, mieskunto oli mennyt sen tiensä ja ikääkin oli molemmilla kuudenkymmenen korvilla. Nyt he elävät omalaatuisesti. Raha ei riitä viinaan, mutta kiljua he pystyvät toki valmistamaan. Siksi puhiseekin kiljupönttö alituiseen mökin nurkassa."

Kenties tämä jouluinen vierailu ei sitä perinteisintä aikakauden juhlintaa edusta, ainakaan siinä mielessä, mitä elokuvien ja sarjojen puolella tuodaan yleisemmin esille. Vaikka kahden ikääntyneen vekkulin jouluilottelu eräänlainen outolintu olisikin ruutuviihdykkeiden maailmassa, niin ainakin itse sitä suopein silmin ihmettelen. Hautausmaalta aloittelu saa toki pikkuisen säpsähtämään, että säädelläänkö sävyjä synkempään suuntaan kenties, mutta sellaiset huolet osoittautuvat melkoisen nopsasti turhiksi, sillä kohtalaisen lupsakasti läpi aattoillan ystävykset turisevat. Muutenkin vaikuttaa siltä, että televisioversion tekijät ovat pikkuisen kirjailijaa kepeämmällä linjalla liikkeellä, sillä esimerkiksi novellin asuntokurjuutta kuvaavat pätkät on typistelty, eivätkä mökkeröt niin rähjäisiltä lopulta vaikuta, vaikka kaukana loistolinnoista ollaankin. Muutenkin syöksy surkeuteen ei aivan samanmoisena näyttäydy, kun herrojen historiaakin on päädytty pikkuisen nipsaisemaan ja ankeammat elämänpolut jätetään väläyttelemättä sekä valaisematta tarkemmin. Ainakin tälle lukija-katsojalle syntyy mielikuva, että Huovinen katsoo hahmojaan tuikeammin, vaan eipä silti mistään vihaisesta vilkuilusta sovi sössöttää. Sarjassa taas painotellaan nousuhumalaista tunnelmointia hilpeine höpöttelyineen, mistä iloa hiukkasen katsojaankin takertuu.

"Viimein Aatu tarjoaa Iivarille palan sipulimakkaraa. Ja Iivari Aatulle lauantaimakkaraa. Mutustellessaan he korostavat toisilleen voimakkaasti, etteivät he ole mitään huoltolaitoksen hoidokkeja, vaan ylpeitä, itsellisiä juoppoja, jotka taistelevat loppuun saakka..."

Kumpikin näistä näyttelijöistä on jo sarjan puitteissa päässyt vilahtamaan kotikatsomossa, sillä Pennanen oli tosiaan tuomaroimassa edellisessä surmajutussa, kun taas Kainulainen piilotteli pulloja pohjoiseen hyvinkin hykerryttävästi tarinassa Viinankätkijä. Kyllähän herrat hyvin yhteen pelaavat ja eräänlaista sielujen sympatiaa pystyy aistimaan, kun vapauden sekä riippumattomuuden kriikaisuja loppupuolella kajautellaan. Televisioversioon tuupatuista lisäyilyistä näihin kiekaisuihin liitellään kohtalaisen mittava tarina merkittävän tienhaaran kohdalla olevasta tikasta, joka joutuu pahojen päänsärkyjen seurauksena etsimään uudenlaista huomista. Suurena kysymyksenä on sopeutuminen vai kuolema, joka jouluaattoa juhlistelevien kaverustenkin mieltä askarruttaa. Raskaan työn seurauksista kärsivä palokärki ei käsikirjoittajien mielikuvituksesta ole peräisin, vaan tämä osuus on hyvinkin pitkälti napsittu Huovisen lyhyestä erikoisesta Lintuja elämänmuutoksen edessä ja tarkemmin sen ensimmäisestä osiosta Palokärki ja migreeni. Lintujuttu löytyy myös kokoelmasta Ronttosaurus ja vieläpä heti joulutarinan perästä. Sarjan tekijöille nostaisin hattua, sillä melkoisen luontevasti ja osuvastikin nämä yhteen liitellään, eli varsin kivana laajennuksena tätä katselen.

"Päivät menivät ryyppyjä kerjätessä linja-autoasemalla. Vähäiset tilapäistyöt loppuivat lyhyeen, sillä kun parin pullon hinta on tienattu, miksi jatkaa enää typerää reutomista?"

Kahden kaveruksen lisäksi käytännössä ainoa kuvissa vilahteleva tyyppi on Huovishenki, eli toistaiseksi niukimmalla miehityksellä edetään. Kinnusen jutusteltavaksikin on kirjaversioon nähden lisäilty muutamia lauseita avauspuheenvuorosta lähtien, jossa hän mietiskelee, miten juopottelijat on mielletty huonoiksi ihmisiksi ja näitä valintoja kohtaan on suunnattu tylympää käytöstä, eikä kovin ymmärtäväisin mielin ole tiuhaan tyhjenevien tuoppien elämäntapaa katseltu. Muutenkin kotimaan alkoholipolitiikkaa ja yleistä suhtautumista aineeseen ruoditaan, kunhan kumppanit pääsevät vauhtiin mietiskellessään, miten talouden rattaat vaativat vimmaista ryypiskelyä, mutta julkisesti ei kuitenkaan saisi humalassa taivaltaa. Kaksinaamaisuus se sieltä jälleen pilkahtelee, mutta eipä tästäkään mitään tiukinta tilitystä lähdetä vääntämään. Sävy on ennemmin piruileva, kun puhellaan, miten juomavelvollisuus lankeaa tiettyjen ristiksi ja näitä taakkoja kantavat voisivat yhdistyä voimakkaaksi liikkeeksi omine vaatimuksineen. Mainittu Viinankätkijä tulee ainakin etäisesti mieleen miekkosten jutuista ja saa jälleen pohtimaan, että Huovisella saattoi olla pikkuisen hampaankolossa Suomen ilmapiiriä kohtaan kulauttelun suhteen.

"Hän hiihtää tuiskussa ja lämmin tunne asuu rinnassa. Pullossa on vielä kolme neljäsosaa jäljellä... Lännessä on taivaalla voimakas kajastus. Siellä on kirkonkylän valot. Taitaa tuisku asettua keskiyöllä. Taivaan laki kajastuksen päällä on lyijynsinertävä. kunhan ei lauhtuisi."

Näistä ja muistakaan seikoista Huovishenki ei kuitenkaan lähde viimeisessä vilahduksessaan paasaamaan, vaan siinä missä tyypillä usein on ollut paljonkin asiaa ennen lopputekstejä, niin tässä tapauksessa hän tuntuu jäävän sanattomaksi. Selvästikin jotakin tekisi mieli lausahtaa ennen ruudusta poistumista, mutta kiusauksia silloin tällöin voidaan vastustaa. Sopinee tähän väliin huomauttaa, että Kahden juopon joulu tosiaan on järjestyksessä viimeinen sarjan jaksoista ja sinänsä näkisin, että siinä mielessä tämä lopettelu osuu nappiin ja jättää hymyn huulille. Silloin tällöin vaikeneminenkin voimakkaasti viestittelee. Joka tapauksessa sarja ei omalla kohdalla vielä päätöstään löydä, sillä olen hypännyt parin osion yli kirjahyllyn puutteisiin vedoten. Luulenpa, että pientä taukoa on luvassa ennen kuin saan ne puuttuvat niteet hankittua, mutta toivottavasti elokuun aikana projekti on paketissa. Toistaiseksi Kahden juopon joulu nousee nähtyjen jaksojen joukossa kärkikolmikkoon, ja joulun henkeen hyvinkin sopien siihen ujutellaan ystävyyttä ja lämminhenkisyyttä. Hieman vinksauttaen toki, mikä sarjan yleiseen menoon sopii ja siitä edelleen tykkäilen. Oli sitten kyse lintuparkojen kovien työmaiden pähkäilystä tai vaikkapa parin nurjempia polkuja kulkevan miekkosen illanvietosta, niin näihin onnistutaan omanlaistaan vinkeyttä sekä veikeyttäkin hönkimään.


Kahden juopon joulu (1986) (IMDB)

Joskohan sitä sopisi välillä vähän muustakin jutella kuin vain Veikko Huovisen kirjoitusten pohjalta ruutuviihteeksi sovitelluista tarinoista, joita on viime aikoina tullut tiuhaan tuijoteltua. Tämähän ei tietenkään tarkoita sitä, että vallan uutta ja ihmeellistä kummasteltavaa olisi luvassa, vaan animaatiohupia jatko-osan muodossa ennemmin. Runsaat pari vuotta sitten ihastellenkin kommentoitu alkuperäinen Lady and the Tramp kyllä viehätti mukavasti, mutta olen näkemisten perusteella tottunut siihen, että nämä Disneyn 2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä tuottamat suoraan videolevitykseen suuntailleet hiukkasen hätäisiltä ja mielikuvituksettomilta vaikuttaneet jatko-osat varhaisemmille klassikoille eivät oikein onnistu toistamaan edeltäjiensä loistoa tai taikaa. Jokusen olen näitä lämmittely-yrityksiä vilkuillut ja laatutaso on vaihdellut kehnon, keskinkertaisen ja ihan kivan seuduilla, eikä yksikään ole edeltäjäänsä sekä innoittajaansa kovinkaan hirmuisesti haastanut, joten tässä osaa ennakkoon asetella sitä laaturimaa riittävän alas. No, en kuitenkaan ole lähdössä kamalaa kurjuutta kiroilemaan ennen katselua, vaan toivonpa todella, että suloista koirasöpöstelyä ja mukavaa piirrosviihdettä nähtäväksi saan, vaikka tunteellisimmat tuokiot uupuisivatkin.

Menneitä tahtoisin sen verran muistella, että alkuperäisen koiramaisen klassikon loppuhetkiä pikaisesti summailisin. Pientä kriisiä nimittäin perhepiirissä aiemmassa elokuvassa leimahteli, sillä hyvinkin rakastettuna perheenjäsenenä tervetulleeksi toivoteltu Kaunotar joutui toteamaan, että on hyvinkin hankalaa kilpailla huomiosta pikkuisen vauvan kanssa, vaikka miten suloinen hauva olisi. Mieleen hiipi sellaistakin pohdintaa, että noinkohan vain ihmissydämessä rakkaus rajallista on, ja uskollista koirakaveria voidaan tuosta vain alkaa laiminlyömään. No, koettelemusten jälkeen löytynyt vastaus ei sentään niin ankea ollut, vaan paljastui, että kyllähän perheessä tilaa riittää ja lämpöä löytyy Kaunottaren lisäksi Kulkurille ja vaikkapa hauvavauvanelikolle, jollainen saatiin viimeisille minuuteille kuviin vipeltelemään. Huolet ja murheet huitaistiin pois tunnelmia häiriköimästä ja talon täytti hehkuva perheonni, jota olisi tarkoitus jatko-osassa lähteä lisää tutkailemaan. Ehkei voi sanoa, että tuoreempi tapaus aivan suoraan edeltäjän lopusta lähtisi liikkeelle, vaan kaipa väliin sentään jokunen kuukausi mahtuu.



Vauva on siis edellisen elokuvan lopputekstien jälkeen hiukkasen varttunut ja koiraperheen nuorimmaiset ovat kovasti kasvaneet. Yleistä elämänmenoa kodikkuutta puhkuvassa pikkukaupungissa lähdetään laulellen esittelemään, sillä lähestyvä itsenäisyyspäivä laittaa asukkaat juhlistelevaiselle tuulelle. Yhdysvaltojen koillisosissa tämä melkeinpä maanpäällinen paratiisi sijaitsee ja sen ihanuudesta sekä onnesta ensimmäiset tuokioiset kajautellaan. Heinäkuun alku on hyvää aikaa perheretkien toteutteluun ja tosiaan se suuri vuosijuhlakin on vain runsaan vuorokauden päässä. Muiden iloisten joukossa kadulla tepastelee tuttu porukka, vaan pian jo kotipuuhat kutsuvatkin ja teemana on kylpyhetki pienokaisille. Osa koiranuorukaisista riemuissaan pesulle onkin menossa, mutta joukosta löytyy yksi kaveri, joka voisi vetiset leikit väliinkin jättää. Sattuupa niin, että sisarusnelikosta Pepi (englanniksi Scamp) aivan muin tavoin tahtoisi päiväänsä kulutella.

Kodin vankkojen seinien sisäpuolelta löytyy turvaa, rauhaa ja rakkautta, mikä melkein kaikille kelpaa, mutta yleinen tyytyväisyys ei ihan jokaista tavoita, vaan Pepi tuumii, että leppoisuus ahdistaa ja tukahduttaa villin pentuhengen. Hän näkeekin itsensä hurjana villikoirana, joka kylpyhetkiä vihaa, mutta hurjemmat hurttailut kiinnostavat kovasti. Niinpä Pepi innostuukin kehittelemään kohkaillen ja kommeltaen varsin komean sekamelskaisen sotkun olohuoneeseen, ja hyvinkin ymmärrettävää on, ettei tällaisella reuhaamisella kiitosta saa osakseen. Toista torutaan suorin sanoin, mikä kapinahenkisen pennun päässä vahvistelee mielikuvaa, että kaikki kiva kiellettyä on. Kaikkia osapuolia tyydyttävää ratkaisua riehumiseen ei löydy, vaan pienokainen laitetaan kyynelsilmäisenä pihalle kylmän ketjun vangiksi. Iltakin on vasta aluillaan ja tunne-elämä tuuppaa jo jostakin melkoista myrskyä.



Nämä tuimat tuulahdukset saavatkin vahvistusta, kun koiravanhemmat keskustelevat huolistaan liittyen Pepin surulliseen kohtaloon. Kumpikin tosin on ymmärtävinään, että talon säännöt pitää tehdä pojallekin selviksi, eikä toisen sovi antaa temmeltää aivan mielensä mukaan. Kulkuri yrittääkin puhella Pepille näistä pykälistä, mutta sepä saa nuorukaisen vallan hurjistumaan, ja tämä tiedotteleekin, ettei tunne lainkaan joukkoon kuuluvansa. Siinä pentu paremmin tietämättä paasailee, ettei kotikoiran elämää ikänsä viettänyt isä voi mitenkään tajuta, miten vapaudenkaipuu rintamuksessa viiltää ja vetää vailla ketjuja kuuta ulvomaan. Selvästikään Kulkuri ei ole Pepille iltasatuina kertoillut omista villeistä päivistään katukoirana. No, nuori hauvaherra jatkaa uhitteluaan päivittelemällä, mitä hyötyä mahtaa hampaista ja kynsistä olla, jos niiden käyttö on kertakaikkisen kiellettyä turvallisen pehmoisessa kodissa. Isäkään ei pysty täysin viileästi tunteitaan hillitsemään, vaan kumpaisenkin mielessä kuohahtelee ja päreet ovat hyvää vauhtia kärähtämässä. Isompikin riita jo lupaavasti kytee ja Pepi päätyykin irtisanomaan itsensä kotilaumasta.

Hetkistä myöhemmin jo muutenkin myllerryksessä olevaa nuorta mieltä ilmestyy viekottelemaan villien ja vapaiden katukoirien joukkio, joka aidan toisella puolella vailla ketjuja elämäniloisesti kiusii rankkuria. Houkuttelevatpa vielä ketjun päässä nököttävää poloista mukaansa. Pepi ei ymmärrettävistä syistä oikein pysty perään pinkaisemaan, mutta porukan johtokoira Kusti (englanniksi Buster) tekee häneen suuremmankin vaikutuksen varmoilla otteillaan ja urheudellaan. Näiden näytösten silmäily herättelee kapinakipinää entisestään, mikä saa Pepin vinhasti viuhtomaan vapautuakseen kahleistaan ja kun oikein tarmolla ja vimmalla kamppailee, niin vapaus pannoista, haleista ja kylvyistä koittaa. Kotipihassa seikkailut jäävät kokematta, mutta siihen on luvassa suuri muutos ja yöllisten katujen kutsuessa saa samalla huikata hui-hait säännöille ja velvollisuuksille. Nopsasti Pepi juoksenteleekin aiemmin näkemäänsä koiraryhmää jäljittämään ja kyllähän niitä kavereita löytyykin.

"Hmm. I can see you know your way 'round an alley."

"It's that obvious?"

"Couldn't miss it if I tried."

Enkeli (Angel) onkin sivukujalla etsimässä ruoka-apajia roskisten kätköistä ja tässä vaiheessa Pepi katsoo tilaisuutensa tulleen ja vapaudentunteen rohkaisemana päättää tehdä nuoreen koiraneitoon lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti sutjakoiksi suunnitellut lausahdukset ontuvat siinä määrin, että runsaammin katukokemusta omaava Enkeli näkee niiden läpi, eikä Pepin loikkakaan loistokkaasti kanna, vaan lähentelee lässähdystä. Jos tarkoituksena oli omia kykyjään todistella, niin metsään menee, sillä Enkeli tokaisee, ettei tuollainen rassukka pärjää pimeillä kaduilla viittä minuuttiakaan. Pepi ei kuitenkaan lannistu, vaan vakaasti päättää päästä osaksi Kustin johtamaa kaatopaikalla majapaikkaansa pitävää kulkurilaumaa. Enkeli tosin suhtautuu tähän porukan pomoonkin jokseenkin vähätteleväisesti ja vinoillen, sillä Kustin itsekehu tahtoo kovin läpinäkyvää lajityyppiä edustaa.

Pepi kuitenkin näkee Kustista vain sen hurjan, hohdokkaan ja urhean puolen, mikä herättelee sydänseuduilla poltetta liittyä kerhoon. Aivan noin vain se ei tietysti suju ja hänelle selitetäänkin, etteivät lemmikkikoirat yleensä kelpaa samaan laumaan juoksentelemaan, mutta kun toinen sinnikkäästi pyytää, niin kenties tilaisuus tarjoutuu. Ensin on kuitenkin edessä rohkeuskoe, mikä olisi tarkoitus suorittaa vallan hurjan ja mahdollisesti pikkuisen hullunkin hurtan kujalla. Pepin todistellessa rohkeuttaan ja pyrkiessään osaksi uutta perhettä, huolestuvat läheiset ymmärrettävästi. Pojasta on jäljellä vain ketjunpätkä, eikä mitään tietoa, minne kaveri on viilettänyt. Apuun saadaan vanhoja tuttujakin, mutta nähtäväksi jää, riittääköhän sekään, sillä esimerkiksi eräs sinnikäs kulkukoirien nappaaja on joukon jäljillä. Lisäksi tulee ilmi, että tiettyjä menneiden päivien katkeruuksiakin olisi selviteltävänä, missä eräs pentu saattaa joutua kylmästi pelinappulaksi...



Tässäpä sitä taas ollaan jokseenkin keskinkertaisuuden tienoille seikkailevan jatko-osan parissa pähkäilemässä, että mikäköhän järki hommaa käynnistelevän kipinän takana olikaan, vai liittyyköhän koko juttu ennemmin kassakoneen viekoittelevaan kilinään ja helpon rahan houkutukseen. No, ehkei nyt lähdetä ihan niin jäätävän kyyniselle linjalle, vaan pidetään edes puolittain hengissä mahdollisuutta, että tarinan takaa löytyvät tyypit ovat ihan aidosti tahtoneet tehdä vuosikymmeniä myöhemmin alkuperäisestä klassikosta tykkäilleille kelvollisen uuden seikkailun. Jos näin on, niin ainakin tämän katselijan silmiin vaikuttaa siltä, että harmittavan köykäisin eväin hommaa on lähdetty työstämään ja otekin vaikuttaa jokseenkin hutiloivailta. Onneksi seikka sekä toinenkin saadaan käänneltyä huvittavaan, mielekkääseen tai muuten vain mukavaan suuntaan, ettei tarvitse hurjimpien kurjuuksien valitusvirsiä alkaa uikuttelemaan.

...Ja kuten tuli tekstin alkupuolella todettuakin, niin eipä aiempien kokemusten ja koettelemusten perusteella huippulaatua näiltä kotivideomarkkinoille suunnatuilta jatkoilta osaa tai uskalla toivoakaan. Jos näitä muita hetkisen plus kotvasen mietiskelee ja muistelee, niin sanoisinpa vaikka siten, että Pepi seikkailee viihdyttävämmin kuin esimerkiksi dalmatialaisperheen pieni Kikero elokuvassa 101 Dalmatians II: Patch's London Adventure. Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure ei tosiaan mihinkään omaperäisten neronleimausten riemastuttavaan joukkoon onnistu loikkimaan, mutta näyttäytyypä se sentään selvästi innostavampana kuin valittu verrokki. Tokihan vähän tylsämielisestikin toistellaan vuosikymmeniä vanhoja juttuja, mutta osaan kertailuista saadaan kuitenkin vinksautettua edes pienoista pilkettä, eli eipä näiden alkuperäisen klassikon innoittamien hetkien suhteenkaan täydy tylyihin lyttäystalkoisiin lähteä. Yleisestikin vaikuttaa siltä, että näiden 1950- ja 1960-luvuilla valmistuneiden koiraklassikkojen toiset osaset on saman peruskaavan mukaan väänneltyjä sekä käänneltyjä, kun nuori poikahauva kokee kuulumattomuutta muuhun joukkoon ja haikailee seikkailujen perään.

"It's a good look for you, Buster. The garbage adds some class."

Ainakin minusta Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure muodostuu mielekkäämmäksi seurailtavaksi noin kokonaisuutena kuin Kikeron kommellukset, enkä lähtisi sitä seikkailupuolta voimakkaimmaksi vetonaulaksi nostamaan. Vauhdikkuutta sinänsä löytyy Pepin ja kumppanien temmeltäessä, mutta eipä se tässäkään Disney-tuotoksessa ihan ykkösjuttuja ole. Minun mielessäni ensimmäisen ehdottomiin vahvuuksiin lukeutuvat sydämellisyys ja suloisuus, eikä niitä onneksi olla jatkossakaan hylkäämässä, vaan siihenkin suuntaan kurotellaan kohkausten sekä muiden kiireiden välissä, vaikkakaan ei aivan samalla värinävoimakkuudella kuin edeltäjässä. Hetkosia herkempiä henkilökohtaisesti haikailen kieltämättä tässä yhteydessä enemmän, mutta eipä se tarkoita, että hulina ja vilinä automaattisesti paasaushalut valitusryöpytyksineen laittaisi liikkeelle. Esimerkiksi vilkas temmellys kaatopaikan metkoja kätköjä tutkiessa on ihan myönteinen ilonpilkahdus, eikä elokuva mielestäni toiminnallisemmissa osuuksissaan karkaile räikeiden ylilyöntien puolelle, joten ihan luontevasti ne sekaan sulautuvat.

Pikkuisen suunnitelmissa kyti sellainenkin vaihtoehto, että ensimmäisen elokuvan vilkaisisin pohjustukseksi, mutta päättelin sitten, että saattaisipa se tuuppailla seuraajan vähän turhankin valjuun valoon. Jälkikäteen kumpaisestakin kuvakaappauksia vähäsen vertailin ja sanoisin, että visuaalisen loistokkuuden suhteen voitto menee alkuperäiselle klassikolle melkoisen tylyin lukemin. Pehmeitä linjoja, maalauksellisia taustoja, eloisia ilmeitä sekä eleitä ja muutakin kaunista katseltavaa niistä näpsäyksistä paljastuu. Samansuuntaista tyyliä on selvästikin lähdetty tavoittelemaan, mutta vastaavaan loistoon ja hehkuun eivät eväät repussa odotetusti riitä, ja silmien edessä vilistelevät kuvaset paikoin vähän valjuilta vaikuttavat. Tosin sopinee huomauttaa, että onhan sitä paljon innottomampaa, elottomampaa ja yleisesti karkeampaa piirrosviihdettä tullut nähtyä, eli vaikka mistään ikimuistoisen ihanasta animaatioherkusta ei olekaan kyse, niin vähintään menettelevällä tasolla liikutaan, kun huomioi, että tosiaan pienemmällä budjetilla videomarkkinoille jatko-osa on tuotettu. Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivän humu ja huiske juhlisteluineen ei sinänsä sytytä hirmuisemmin, mutta tuopa se kohtauksiin värikkäästi räiskähtelevää riehaa ja koristelua. Muutenkin joukosta erottuu jaksoja, joita voi vähintään pikkuisiksi silmäniloiksi väittää, joskin ripauksen pelkistetyiksi sellaisiksi. Kaikkiaan visuaalinen puoli kääräistään vähintään kohtalaisesti pakettiin, eikä siinä suhteessa tarvitse pelkästään muristella ja murjottaa.



Jos niitä jäkättelyihin kannustelevia puolia pohtisi, niin ensimmäisenä tulee mieleen, että ensimmäisen sulostuttavin hahmo Kaunotar jätetään tylysti sivuosaan ja ruutuaikaa kertyy joitakin minuutteja lyhyiden näyttäytymisten kautta. Mainittakoon myös, että jatkoonkin on herttaiselle hauvalle löydetty lämpimän lempeä ääni, sillä osan esittää Jodi Benson, joka on omaan mieleen jäänyt ensisijaisesti elokuvasta The Little Mermaid, jossa hän vallan ihanasti omat lausahduksensa ja laulelunsa hoitaa. Benson toki esiintyy myös jatko-osissa The Little Mermaid II: Return to the Sea ja The Little Mermaid 3: Ariel's Beginning, mutta ehkeipä näistä enempää tässä höpinässä. Ääninäyttelijäjoukko vaikuttaa muiltakin osin olevan vähintään puolinimekäs, koska elokuvassa kuullaan sellaisia tyyppejä kuin Alyssa Milano, Chazz Palminteri ja Mickey Rooney. Sivukujien varjoihin tuuppaaminen ei koidu vain Kaunottaren kohtaloksi, vaan vähemmälle huomiolle jää pari muutakin hahmoa. Jo alkuminuuteilla tahdotaan tuoda tuttuja kasvoja kuviin, mutta elokuvan edetessä ensimmäisen rakastetuille ja kenties inhotuillekin vipeltäjille ei oikein tunnuta keksivän järkevää tekemistä ja puuhaa. Tavallaan pakkohan kuviin on ujutella huvittava ja sulostuttavakin parivaljakko Tupsu ja Jalo, mutta heidänkin panoksensa jää lopulta melko olemattomaksi. Joidenkin näyttäytymiset ovat vieläkin lyhyempiä, mikä laittaa pohtimaan, että kenties vanhoja ystäviä ja vihollisiakin olisi voinut kekseliäämmin tempaista mukaan.

"He betrayed me! You can't have a family and still be a Junkyard Dog, so I gave Tramp a choice. It was either me, or her. And he picked life at the end of a chain. Hooked up with a real powderpuff. Sleepin' on carpets. Free room and board. Livin' the cushy pillow life!"

Kyllähän sen ymmärtää, että tässä tahdotaan keskittyä isän ja pojan kärhämöinnin sekä sopuisuuden etsiskelyn kautta siihen, miten perhe ja elo yhteisessä kodissa rajoittaa sekä mitä se taas antaa. Kulkurin riehakkaampaan menneisyyteenkin päästään pikaisesti kurkkaamaan ja legendat lähtevät liitelemään kohti kenties vähän liiankin lennokkaita loppusyöksyjä tummien sävyjen kaunistamina. No, joka tapauksessa vapauden tuulahdusten perään haikailevan Pepin ja rauhaisaan kotoiluun tuudittautuneen isän näkemyseroista on ihan hyvä lähteä etsimään jonkinlaista yhteisymmärrystä. Pepikin matkallaan oppii, ettei aivan kaikille välittävä perhe ja turvalliset seinät ympärillä muodosta mitään kammottavaa kirousta, vaan voivathan ne vapauden viimatkin vähän liiankin vinhasti puhkua, sillä katukoiran elämä väläyttelee välillä niitä nurjiakin puolia kepeiden pelien sekä leikkien lomaan. Toisaalta Kulkuri-isän pitää yrittää muistella aikaa, jolloin sydän veti avoimen taivaan alle villien seikkailujen perään. Lopettelussa toistellaan sinänsä henkeen sopivasti ensimmäisen elokuvan käänteitä, mikä jälleen on ymmärrettävää, muttei erityisen kekseliästä. Kun saman kaavan kautta päätöstä etsitään edeltäjää vähäsen vaisummin, niin eihän se kyynelöimään laita tai muutenkaan muistettavasti herkistele.



Lyhyehköstä alle 70 minuutin kestosta huolimatta elokuvaan mahtuu useampi laulukin ja näiden välillä vallitsee ihan kivasti vaihteluakin. Hiukkasen harmi taas on, ettei ainakaan ensikatselulla yksikään onnistu suuremmin hurmaamaan, mutta onhan noita vaisumpia viritelmiäkin tullut kuultua. Juhlistelevakin alkulaulu Welcome Home tavoittelee alkuperäisestä klassikosta tuttua herttaista ja suloista tunnelmaa leikkisällä vivahteella, ja ainakin minusta asettelee sävyjä ihan osuvasti kohdilleen, vaikkei kappaleena kovin kaksinen olekaan. Myöhemmin soiva Junkyard Society Rag leikittelee riehakkaammin vapaiden koirakaverusten vipellellessä vikkelästi ja kuvineen muodostaa ihan makoisan vauhtijakson. Pepi ehtii myös hiukkasen ihastumaankin ja tuolloin taustalla kuullaan I Didn't Know I Could Feel This Way, joka pelailee pikkuisen kepeämmällä vireellä ja virneellä kuin ensimmäisen elokuvan herkemmät rakkaushetket, ja tähän tietysti sopii sekin, että toistettu romanttinen spagetti-illallinen ei aivan yhtä siististi sujukaan. Rakkaiden ja läheisten merkityksestä muistutellaan haikeampaan sävyyn loppupuolen laulussa Always There, joka kai on tarkoitettu pari kyyneltä nyhtämään, mutta eipä aivan siinä onnistu. Joka tapauksessa laulut ovat laadultaan samaa luokkaa muun elokuvan kanssa. Oikeastaan lähinnä lopputekstien taustalla soiva ensimmäisestä tuttu, mutta nykyaikaisempaan muotoon muunneltu Bella Notte (This Is the Night) särähtää korviin ja sen olisi hyvin voinut sieltä poistellakin.

"What difference does it make? All families are alike. They make you take baths, and - and sleep in a bed, and you have to eat everything in your bowl and when it rains, you have to come indoors! Gah, let's just say you're lucky you've never had to live with a family."

Voihan olla, että kesän kuivempi kausi Disney-viihteen suhteen saa katselemaan tätä vähän köykäisesti kasailtua jatkoa suopeammin silmin ja johonkin muuhun väliin soviteltuna tämä kohtalaisen kaavamaisesti viuhtova ja rajoittuneella mielikuvituksella varustettu seikkailu saattaisi saada aikaan huokailun puolelle kallistuvaa tympiintymistä. No, se saanee jäädä ainakin mahdolliseen uusintaan saakka arvoitukseksi ja toistaiseksi tuomioksi kirjautuu se ihan kiva, mikä ei edelleenkään kehuista kovin ole. Siellä jä täällä tekisi mieli tokaista jokseenkin väkinäisistäkin toisteluista hiukan ilkeämmin, mutta eipä touhu lopulta niin rasittavaksi pääse kehittymään, että närästely laittaisi näppäimistön kautta muristelemaan. Jälkeen kuitenkin jää sellainen ikävämmän laatuinen haituva mieleen kummittelemaan, että jos kerran vuosikymmeniä myöhemmin lähdetään rakastetulle klassikolle jatkoa puuhaamaan, niin sopisihan sitä hiukkasen reippaammin yrittää kuin tyytyä sinänsä kivaan, mutta pohjimmiltaan turhaan ja paikoin ontuvaankin lämmittelyyn. Ihan hyviä ja niitä toivomiani suloisiakin hetkiä Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure onneksi tarjoilee, mutta vähän väistämättä sitä tahtoo edeltäjään vertailla ja siinä kisassa käy kohtalaisen kehnosti lopputuloksen ollessa melkoisen selvä melkein puoli vuosisataa aiemmin ilmestyneen teoksen eduksi. Kyllähän näitä jatkojakin välipaloina katselee, mutta mutta...



Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure (2001) (IMDB)

Kovien ja toki pikkuisen pehmoisempienkin katukoirien hämäriltä kujilta voisin vaihdella takaisin Veikko Huovisen universumiin, jossa suomalaista elämänmenoa hiukkasen virnuillenkin ihmetellään. Muistutellaanpa mieliin, että viimeksi parin ikääntyneen velmun seurassa juhlisteltiin juopottelevaista joulua, joka samalla oli järjestyksessä sarjan viimeinen jakso ja tavallaan minusta ihan osuvakin päätös. No, minultahan jäi pari näistä välistä, sillä kirjaversiot uupuivat kokoelmasta, jota onnistuin tässä vaiheessa täydentelemään, mikä mahdollistaa vähäsen vertailevan urakan jatkamisen ja aukkojen paikkailun. Ainahan ei pitäydytä lähinnä Suomen rajojen sisäpuolella ilmenevien ongelmien parissa pähkäilemässä, vaan näidenkin juttujen puitteissa päästään puraisemaan pulmia yleismaailmallisia. Eräs kanssaihmisiä piinaava ja hermorauniouden rajoille vievä sellainen on äänekäs unimuristelu, joka kuorsauksenakin tunnetaan. Katsellaanpas ja lueskellaanpas, miten Huovinen ja kumppanit tämän komediaksi kääntelevät...

Kuvista ja kirjailijan kuvauksesta päätellen elellään syyskauden loppua ja ollaan jo talviaikaa toivottelemassa tervetulleeksi, kun pari miekkosta pienellä moottoriveneellä järven selkää taittaa. Jotain pientä lumikipinää ympärillä jo lentelee ja muutenkin harmahtava iltapäivä näyttää hiukkasen hyytävältä. Nuorempi miehistä (Ville Sandqvist) on jo päässyt ilmeisesti väsähtelemään, kun pöristelevää perämoottoria ohjastellessaan nuokkuu ja taitaa itse konekin olla vähän vinksallaan, sillä häiriöääntä on käynnissä kuultavissa. Taustalla Heikki Kinnusen esittämä Huovishenki tarinoi viluttavista olosuhteista sekä informoi katsojaa herrojen erilaisista asemista. Nimittäin mainittu nuori heppu on harjoittelijana kokeneemman agronomin (Martti Pennanen) mukana. Vene lipuu hiljalleen rantaan ja harjoittelija komennetaan kaappaamaan moottorinmötkäle matkaan, sillä agronomi tahtoo sille tehtävän perusteellisen tarkastuksen huoltoineen. Yöpymisestä on selvästi sovittu paikallisten ihmisten kanssa, joten sinnepä siis loskassa lampsimaan.

"Hän alkoi kuorsata. - Niin, hän makasi selällään ja kuorsasi. Hän oli jo iso mies, ja laaja rintakehä tarjosi erinomaisen tilan ja kaikupohjan jykevillekin äänille. Sieltä lähti tarvittava römeä huuto tai kumea laulu. Mutta nyt sieltä kumpusi raakalaismainen kuorsaus."

Hetkistä myöhemmin viluiset luut ja muut värjötteleväiset kehon osaset saavat takkatulen lämmöstä nautiskella ja nälkäiset pötsit täytettä. Pöydässä puhellaan, että moottorissa pitäisi ainakin sytytyspuoleen syventyä, mistä sekaannusta seuraa, kun puolikas seurueesta jutustelee samaan aikaan vieraskamarin vasta vähän aikaa sitten maalatun lattian kuivuudesta. Päädytään siihen, että vieraille tulisi tuvan lattialle tehdä tilapäinen peti, ja pitäähän siihen senkin takia tyytyä, että vähäisiä ovat vaihtoehdot. Ripauksen yli iltakymmenen käy kaksikko ainakin näennäisen sopuisasti levolle vierekkäin. Kumpaakin kovin väsyttää, mutta kun vanhempi miehistä aloittaa nopsasti armottoman kuorsauksen, niin siinäpä saattaa vierustoverilla huumori käydä vähiin, etenkin, kun on jo ainakin yksi uneton yö vastaavissa olosuhteissa takana. Jumalaa voi toki yrittää huikkailla apuun, mutta sekään ei takaa, että toinen möykkänsä lopettaisi ja päästäisi kaverinkin unista nauttimaan...

Ohjaaja Pauli Virtasen ja Vesa Karosen sovittelema televisioversio esitettiin vuonna 1986, mutta alkuperäistä tarinaa pitää jäljittää paljonkin kauemmas aina vuoteen 1950 saakka, jolloin ilmestyi Veikko Huovisen ensimmäinen lyhyiden erikoisten kokoelma ja samalla kirjallinen esikoisteos muutenkin, eli 15 juttua runsaaseen 130 sivuun sisällyttävä nide nimeltään Hirri. Vuoden 1974 kokoelma Vapaita suhteita sisältää myös samaisen tarinan, ja sehän minulla oli suunnitelmissa ostaa, jotta saisin helposti puuttuvat tekstit kokoelmaan. No, päädyin kuitenkin lisäilemään pari teosta hyllyyn, eli mainittu Hirri (josta nämä lainaukset muutamat on napsittu) ja 1960-luvulla ilmestynyt Kuikka päätyivät Huovis-osaston tuoreimmiksi lisäyksiksi, vaikka ovatkin kirjailijan uran alkupuolen tuotantoa. Myönnänkin, että minulle tutumpaa on kirjailijan keskivaihe sekä loppupuoli, joten siinäkin mielessä näiden kahden kokoelman lukaiseminen tarjoaa kiinnostavan kurkkauksen alkuvuosille. No, onhan joitakin juttuja tullut uusintajulkaisujen sivuilta selailtua, sillä esimerkiksi Bakulainen pahvala sisältää varhaisista vaiheistakin napattuja lyhyitä erikoisia. Jostakin syystä Hirri kuitenkin on jätetty kokonaan tämän pariosaisen kokoelman ulkopuolelle ja muutenkin sen tekstit ovat ymmärtääkseni jääneet vähän usvan peittoon, eikä niitä ensimmäisinä muistella, kun Huovisen töistä puhellaan. Minulle Hirri on melkeinpä kokonaan ennakkoon tuntematonta turinaa ja kunhan mielentila kohtaa otollisen ajankohdan, niin aion sen herkutellen ja hykerrellen hotkaista.

"Aika mataa kuin hajamielinen kilpikonna. Sekunti on tunti, minuutti tuntuu viikolta ja tunti on kokonainen vuosisata, täynnä sotia, ryöstöjä ja noitavainoja."

Toistaiseksi en kyseisestä kirjasta vielä muuta lukenut kuin tämän kuorsausjutun, joka on reilut 35 vuotta myöhemmin melko uskollisesti toistettu näyteltyyn versioon. Huovisen sepustuksella on mittaa sellaiset seitsemän sivua, jonka venäyttäminen 23 minuuttiin on vähäsen lisäyksiäkin vaatinut, mutta eipä minusta mitään sellaista, joka kovin räikeästi kävisi alkuperäisen tarinan henkeä vastaan ärhentelemään. Miekkosten saapumisen yhteyteen on lisätty tuvassa käytävää keskustelua noin esimerkkinä, mutta samantapaisia juttutuokioiden pulskistamisia on jo tottunut sarjan parissa näkemään, eikä niitä oikein osaa nyreästi silmäillä, sillä pitäähän kirjan puolella toisella tapaa hoidetut kuvailut jotenkin hoitaa. On jo aiemminkin tullut napistua siitä, että mielikuvituksellisemmat houreiset ja haaveiset pätkät hoidetaan jokseenkin huiskaisten tai ei-niin-väliä räpellystyyliin, niin sama linja tuntuu olevan käytössä, kun harjoittelijaparan pää alkaa pettää yöllisinä epätoivoisina unettomuuden tunteina. Kaikenlaista sitä väsyneeseen mieleen putkahtelee, mutta käytännön toteutus vaikuttaa siinä määrin innottomalta ja hätäiseltä, ettei niistä valitettavasti synny samanlaista virnettä kuin sanoja sivuilta tavaillessa.

"Kaksi, puoli kolme, kolme. Nuori mies on nyt siinä mielentilassa, jonka vallassa monet verityöt ja pahoinpitelyt maassamme vuosittain tehdään. Hän on silmittömästi vihainen, harkintakyvytön, edesvastuuton. Ilmassa on kohtalon tuntua ja purkautumispisteessä olevia voimalatauksia. Palokärki pärryttelee..."

Mitä siihen unimuristeluun tuleen, niin veikkailenpa, että moni pystyy pulmitta samaistumaan nuoren miehen öiseen piinaan. Ainakin tässä katsomossa tuntemuksia tuttuja heräili toisen tuskailua seuraillessa. Eipä niitä unettomia öitä onneksi nyt hirmuisen usein osaksi ole koitunut, mutta heti mieleen muistuu jonkinasteinen epätoivo, kun tietää, että pitäisi saada tajunta levolle, väsy painaa päälle ja herätyskellon kilinäkohta uhkaavasti lähenee. Kuten tässäkin tarinassa, niin kieriskellessä aika tuntuu erinomaisen hitaasti vierivän ja lopulta saavuttaa pisteen, jossa nukahtaminen ei tunnu enää hyvältä ajatukselta, mutta koko yön valvominen ei lainkaan paremmalta vaikuta. Siinä saa jo alkaa valmistautua väsyneeseen vuorokauteen ja siihen, että moottorien lisäksi jossakin muuallakin saattaa esiintyä sytytyksessä hitautta ja häiriöitä monenmoisia. Näistä vaivoista kärsiessä voipi pääparka kehitellä hurjiakin suunnitelmia, kuten tässäkin tarinassa touhuillaan.

"Se lähti aivan keuhkojen pohjasta uloshengityksen mukana, kulki lähelle kurkunpäätä ja meni sisäänhengityksen mukana takaisin. Eikä siitä tullut sen valmiimpaa, olipahan vain jonninjoutavaa kirnuamista ja antoipahan vain kauhean ikävän korinan. Myös tuntui tarkoituksettoman ahtaalta tuo henkireikä, koska ilma niin raskaasti huokui ja pihahteli, sekä piipitteli että vihelteli. Siellä nenässäkin jokin surumielinen pikkulintu viserteli ja suussakin asusteli alakuloinen pillipiipari. Ja on sitten kyllä autuaan näköinen, vaikka luulisi hänen kuolemantuskissaan korisevan. Toisinaan tuntuu ihan siltä, että se tuossa paikassa tukehtuu, mutta silloin joku este antaa yhtäkkiä periksi ja taas sama röhinä. Eikä edes yskäisekään, vaan kärsivällisesti rohisee ja toinen saapi sitten kuunnella hörössä korvin sen murinaa, että milloin se kimppuun käy, peto..."

Heti eivät rajuimmat repäisyt tule pähkäilyn aiheeksi, vaan Huovisen naputtelemia lauseita mukaillen lähdetään etsimään sitä yöllisen murinan lähdettä. Alkujuurille sinänsä päästään, mutta varsinaisesta ytimestä ei silti oikein saada kiinni, kun kaveri pohtii, miten joutavaa korinaa se kaikkiaan on. Mitäpä sitä tekisi tilanteen helpottamiseksi? Tuuppaisiko kylkeen, karjuisiko hereille, yrittäisikö itsekin valekuorsata, vääntäisikö vivulla toiseen asentoon vaiko terävällä työkalulla hiukan tuikkaisi pahaa röhinähenkeä pois keuhkoista...? Toimivaa kikkakolmosta ei tunnu löytyvän, vaan tunnit vaihtuvat hitaaaaasti täryporien ärjyessä seinien sisällä ilman hetkenkään armahdusta. No, kun oikein pökkeröiseen väsyvalvetilaan päästään, niin omanlaisensa neronleimaus sieltä lopulta putkahtaa päähän, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa, että meluun ja möykkään vastataan samalla reseptillä. Valitettavasti tämä huipennus ei television puolella oikein onnistu samanlaiseksi riehaksi yltymään kuin kirjassa. Kinnunen toki omassa osassaan eläytyy aamuyön metakkaan, mutta eihän sekään kaikkea paikkaa, kun muuten vimmaa ja viuhtomista uupuu.

"Viiden hevosvoiman moottori ampaisee käyntiin hiirenhiljaisessa tuvassa. Erinomaisen sanoin kuvaamaton meteli, yllättävän kova, toiveet runsain mitoin ylittävä. Suurenmoinen tehovaikutus...

Kissa hyppää rääkäisten uunilta ja kiertää älyttömänä pirtin seinillä, koira puhkeaa ulkona pelokkaaseen haukkuun, kukko kiekuu navetassa, esimies ponnahtaa pystyyn ja kamarin ovelle ilmestyy hämmästynyt talon haltijaväki alusvaatteisillaan."

Ennen kuin laitan löpinät pakettiin, niin mainitsenpa, että sarjan puitteissa tuttuja kasvoja taas nähdään, sillä agronomia esittävä Pennanen on toisessa pääosassa tarinoissa Kahden juopon joulu ja Erään murhan motiivit. Talon isäntänä hääräilevä Aapo Vilhunen taas näyttelee kaikkiaan seitsemässä jaksossa, mutta usein osat ovat lyhyitä ja vähäisempiä. Minulle hän on tämän tarinan lisäksi jäänyt toistaiseksi parhaiten mieleen jutuista Potkukelkka ja patiini (sairauspäivittelyyn tympiintyvänä tohtorina), Rauhanjuna (puufirman ostomiehenä) ja Viinankätkijä (yllätyspullon ilostuttamana työmaan seisauttava kaivinkoneheppu). Ohjaaja Virtanenkin vilahtaa kuvissa houreisemmassa jaksossa, jossa omanlaistaan kuvaelmaa äänitellään. Niin, ja Kinnunen tietysti toistaa työnsä kertojana, kuten muissakin jaksoissa. Tästäkin jutusta hän jää myönteisimmin mieleen ja heräilipä katsellessa sellaista aatosta, että osan harjoittelijan höpötyksistä olisi voinut hyvinkin siirtää Huovishengen suuhun, sillä luulenpa, että vähän vaisut jorinat olisivat kääntyneet tiukemmaksi tulkinnaksi sitä kautta.

"Ankaraa ruumiillista särkyä, hirveitä sielullisia tuskia. Sekunnit panevat toimeen hitausajokilpailut, ajan pyörä pyörii tyhjään odotuksen niljakkaalla pinnalla."

Joka tapauksessa merkkailisin loppusaldoja siten, että Huovisen alkuperäinen tarina huvittaa hiukan enemmän kuin uudempi televisiosovitus. Eipä tämä toteamus tosin tarkoita, etteikö toinen tulkinta onnistuisi hymyjä kääntelemään ylöspäin. Esiintyyhän niitäkin ja muutenkin hupaisia tuntemuksia yöllisiä kärvistelyjä katsellessa. Ehkä vähän vaisu vaikutelma selittyy osaltaan sillä, että minusta Sandqvist on harjoittelijana paikoin turhan löysä ja ponneton, eikä uupuneen mielen houreinen kiukkuisuus tuimasti tuikahtele, vaan jää pikkuisen latteaksi. Ainakin tekstiversion perusteella kuvittelin hiukkasen reippaampaa tyyppiä tuskailemaan pikkutunneille. Siitäkin huolimatta ihan mielekästä ja ripauksen epätoivoista velmuilua ruutuversiokin näkijälleen suo, enkä katso tarpeelliseksi enempiä lyttäillä tätäkään osaa. Jos ei jaksojen joukossa aivan kärkisarjaan ylletäkään, niin kuitenkin Kuorsaus on vähintään vahvaa keskiporukkaa. Niin, ja aiheen omaperäisyydestäkin tekee mieli kirjailla pari pientä plussaa. Saapi sitä jälleen tokaista, että ihmeellistä sekä hassua on meno maailman ja kaipa se ihmiselokin...



Kuorsaus (1986) (IMDB)

Sain tosiaan kirjahyllyn keräiltyä Huovisen osalta siihen tilaan, että pääsen viimeisenkin jakson vilkaisemaan ja alkuperäistarinan lukaisemaan. Jos aivan järjestyksessä näitä pohditaan, niin sarjahan varsinaisesti päättyy osaan Kahden juopon joulu, jota kuukauden alussa kohtalaisen kehuvasti kommentoin. Hyvät ystävykset taas on yhdeksäs ja samalla toiseksi viimeinen, mutta se jäi tosiaan välistä, koska ei ollut täyttä varmuutta, milloin ehtisin tai jaksaisin kotikirjastoa kartutella. Siispä siis on pienimuotoista ryhdistäytymistä taas tullut touhuttua ja katselu-urakka voi edetä viimeiseen etappiinsa tämän teoksen osalta. Jokunen päivä sitten aiheena oli Kuorsaus, joka kovaäänisyydessään ajoi tarinan toista heppua unettomuuden epätoivoon ja hermoraunioisuuteen, vaan eipä kokonaisuudesta mitään Huovis-huvituksen timanttia saatu valitettavasti taiottua. Kenties hyvien ystävysten jutustelut saattavat tämän projektin mielekkääseen päätökseensä...?

Huovisen oma versio tapahtumista loikkaa suoremmin asiaan, kun taas television puolella on nähty tarpeelliseksi laittaa Heikki Kinnunen Huovishenkenä pohjustelemaan viihdeiltaman aihetta muutamalla mietteliäällä kysymyksellä ja yleisellä pohdiskelulla ystävyyden ytimestä. Eihän tällainen lisäily mitenkään vierasta touhua ole sarjan puitteissa, sillä esimerkiksi jakso Rauhanjuna laittoi saman miekkosen vähän vastaavaan tyyliin pyörittelemään ihmisen sotaisaa luonnetta ja taipumusta hakeutua konflikteja kohti. Onhan ystävyys kaikkine vivahteineen niinkin mutkikas ja konstikas kokonaisuus, että sopiihan sitä pähkäillä oikeaa syvyyttä, pituutta ja paksuutta sille. Niin, ja pitääkö sen sitten kehittyä, voiko syventyä liikaakin vaiko väljähtyä? Kukapa näihin sitten osaa varmat vastaukset lausahtaa, niin voipi se joukko vähäiseksi jäädä. Joka tapauksessa kirotun vaikeaa hommaa näiden ratkominen on, mutta luvassa olisi yksi esimerkkitapaus tutkailtavaksi.



Vierekkäin tien poskessa nököttelee pari postilaatikkoa, joista löytyvät sukunimet Alatalo ja Hulkko, ja samassa yhteydessä alkutekstien pyöriessä saadaan pikaiset silmäykset kumpaankin perheeseen. Samalla syntyy käsitys, että Hulkon tiluksilla vauraammissa merkeissä elämänmeno rullailee eteenpäin. Huovishenki vähän alkuasetelmia vielä availee, sillä naapurusten väliin on muodostumassa vähemmän mielekästä kitkaa ja kenties kiistaakin, jota pikkuisen painostava musiikki korostelee osaltaan. Asia on nimittäin siten, että kumpaisenkin perheen pojankoltiainen on ilkeämpiin keppospuuhiin yltynyt. Alatalojen viikari on pihistellyt porkkanoita toisten kasvimaalta, kun taas Hulkkojen jälkikasvu on yltynyt tervaamaan toisten kisuparan. Erityisesti Alatalojen torpassa isä Veli-Matti (Esa Pakarinen) on kovin huolissaan, että miten nämä käänteet mahtavatkaan horjutella ystävyyden peruspilareita. Eipä ole lainkaan mielekäs ajatus, että pelkkien porkkanoiden takia vihanpito aloitettaisiin.

"- Olen varma siitä, että horjumaton ystävyytemme ja tasavertainen naapurielomme poistaa synkät pilvet. Sinussa, Veli-Matti, minä näen Hulkon talon lämpimän ystävän!

Kun Auvo-Perttu sanoi näin, vierähti kyynel Veli-Matin silmästä. Hän sanoi:

- Olen aina ollut syvästi vakuutettu siitä, että sinussa, Auvo-Perttu, ruumiillistuu Alatalon väen todellinen, suloinen kaveri. Kuin setä sinä olet meille."

Jotakin täytynee tehdä, eikä vain silmät ja korvat kiinni odotella, että asiat itsestään lutviutuvat ja ongelmat haihtuvat ilmaan. Tuumasta toimeen olisi tarkoituksena tarttua, koska kovin synkät aatokset alkavat mieltä kiusaamaan. Parempi siis lähteä puhelemaan asioista ennen kuin pääparka kauheisiin kamaluuksiin hukkuu. Veli-Matti painavin askelin ja näpistetyt juurekset kätösessä lampsii kohti naapuritupaa, jossa Auvo-Perttu (Martti Tschokkinen) on juuri lehtihetkeensä syventymässä. No, vieras toivotellaan toki tervetulleeksi, kun Veli-Matti arasti ovella odottelee. Vähän vaitonaisina miekkoset toistensa mietteitä sulattelevat ja pöydässä keskitytään aluksi nauriiden naposteluun, mutta lähteehän se sanailukin siitä sujumaan. Kunhan saadaan kovat kehut vauhtiin, niin siinäpä ollaan riehakkaasti yhdessä ystävyyttä lujittelemassa, ja liittyypä talkoisiin Hulkon talon muutakin väkeä. Toisaalta vähäsen varomattomat lausahdukset saattavat viedä tunnelmia kireämpään suuntaan...



Kuorsaus huvitutti ihan mukavasti etenkin kirjallisessa muodossa, mutta Hyvät ystävykset höpötyksineen ei aivan yhtä mielekästä vaikutusta onnistu luomaan. Siinä missä mainittu episodi on napattu Huovisen ensimmäiseltä lyhyiden erikoisten kokoelmalta (Hirri), niin tämä rupattelevainen rupeama taas toiselta, eli varhaistuotannon piirissä liikuskellaan. No, pitää kuitenkin huomioida, että Kuikka ilmestyi vasta 1963, mikä tarkoittaa 13 vuoden rakoa esikoisteokseen. Tämä kokoelma ei sekään Huovisen järkäleisiin lukeudu, sillä runsaaseen 150 sivuun siinä sovitellaan 25 lyhyttä juttua. Hyvät ystävykset haukkaa niistä hiukkasen yli viisi kappaletta, joten karkeasti laskettuna edustaa sivumitaltaan tämän kirjan kohdalla keskitasoa. Enpä voi vielä sanoa, että olisin kaikkiin näihin tarinoihin tutustunut, mutta onpahan noita tullut pikkuisen vajaat kymmenen kappaletta lukaistua, koska esimerkiksi Bakulainen pahvala pitää sisällään noin kolmanneksen alkuperäisen teoksen jutuista, vaikkakin Hyvät ystävykset uudemmasta kokoelmasta uupuukin. No, sen uudelleenjulkaisu löytyy vähän vanhemmasta kokoelmasta, eli kyseessä siis vuoden 1974 Vapaita suhteita. Itse tuli ostettua alkuperäinen Kuikka, josta näitä lainauksiakin naputtelin.

"- Sinussa, Veli-Matti, yhdistyvät toisaalta vilpitön ystävyys ja toisaalta luottamus minuun, sanoo Auvo-Perttu sellaisella sydämen herkkyydellä, että sitä harvoin kuulee.

- Sinä olet niin hyvä minulle, sanoo Veli-Matti. - Ja olen vakuutettu siitä, että sinun ystävyytesi, Auvo-Perttu, vaikka se onkin pehmeä kuin lehmän tissi, on silti kestävä kuin timantti. Ja kuten äsken tämän talon renki sanoi, ystävyys yhdistää meitä.

- Ja syventää luottamusta, sanoo Auvo-Perttu hyväksyvästi päätään nyökytellen.

- Ja luottamus taas enentää ystävyyttä, sanoo Veli-Matti."

Sitä vain piti sanomani, ettei Kuikka ainakaan toistaiseksi lukemieni pätkien perusteella ansaitse paikkaa Huovisen huippujen joukosta, eikä näistä oikeastaan yksikään ole toistaiseksi ikimuistoisten arkistoihin rekisteröitynyt. Voihan olla, että kokoelmasta helmiäkin löytyy, kunhan tarkemmin tutkii, mutta tällä hetkellä vaikuttaa siltä, ettei kirjailija sanailuissaan ole lähelläkään terävintä tai hauskinta tuotantoaan, vaan sellaisia puoliunohdettavia ja laimeammin hymyhermoja kutkuttelevia juttuja lukijalle viskoo toisessa lyhyiden erikoisten nipussaan. Hyvät ystävykset edustaa suunnilleen tällaista tasoa ja laadultaan vastaava on mielestäni televisiosarjan avausosan pohjana toimiva Oravanmetsästäjän sihteeri, joka siis myös samasta niteestä on lähtöisin. Joka tapauksessa Huovinen on leikitellyt sanoilla ja tarinoinut paljonkin riemastuttavammin. Voihan olla, että joillekin muille maistuu paremmin, mutta minulle Alatalon ja Hulkon ystävyyden hehkuttelut jäävät jokseenkin latteiksi kilpakehuiksi, eivätkä tähän tekstiin valitut lainauksetkaan mielestäni mistään Huovisen kultakaivoksesta ole lähtöisin.


Sinänsä vähäsen oudoksuttaakin, että sarjan tekijäporukka on mennyt tällaisen jutun poimaisemaan mukaan, mutta onpa sitä tullut toisaalta kehuttua, että aiheet ja ajat vaihtelevat, eikä pitäydytä niissä tunnetuimmissa tapauksissa, mistä seikasta sinänsä tekee mieli hattua kallistella, sillä helpompiakin vaihtoehtoja olisi tosiaan löytynyt vähintään riittävästi. Taso toki vaihtelee kohtalaisesti jaksojen välillä, mutta eipä oikein voi lähteä läksyttelemään, että samoja juttuja osasta toiseen paasaillaan. Ohjaaja Pauli Virtanen on Leena Virtasen kanssa sovitellut noin 22-minuuttisen jakson, joka sujahtaa pituudeltaan sarjan lyhyempään laitaan, mikä lie ihan hyvä homma, koska hieman näihin jatkettuihin ylistelyihin ehtii jo siinäkin ajassa kyllästymään. Hiukan on hankalaa napata tästä herrojen herkistelevästäkin tunnelmoinnista kiinni, vaan vähän joutavalta läpätykseltä touhu vaikuttaa, kun koko perheenkin voimin puhkutaan hyvää henkäystä tulehtuneisiin väleihin. Jonkinlaista hurmioitunutta ilmapiiriä haeskellaan sekä kirjan että ruutuversion puolella, mutta sanoisinpa, ettei sinne saakka missään vaiheessa päästä, vaan vähän puolivillaista puhelua aikaan saadaan näiden hehkutusten parissa.

"Pirtin seinäkello heläyttää seitsemän lyöntiä. Hulkon kaikki väki tulee kuuntelemaan uutiset ja päivän peilin.

Päivän peilin loputtua Auvo-Perttu sanoo:

- Kyllä se niin on, että vilpitön ja luottavainen kanssakäyminen lähentää meitä toisiinsa ja rikastuttaa ystävyyttä."

Ehkäpä tässä pienimuotoisen parjauksen tuiskeessa sopii sen verran leppyä, että väliin mahtuu huomautus, ettei sentään tämä jakso mitään täysin vaivaannuttavaa kuraa ole. Tekijät eivät ole tässäkään tahtoneet täysin orjallisesti toistaa Huovisen juttuja sellaisenaan, vaan esimerkiksi alussa tosiaan haetaan painostavampaa tunnelmaa musiikin kumistellessa ja Veli-Matin houreisen mielen kehitellessä tuomiopäivän näkymiä. Silmissä välkähtelevät liekehtivät lakanat, piikkilangat pihalla, uhkaava hirttolava sekä räjähtelevät ulkorakennukset. Kyllähän siinä alkaa helposti kylmä hiki tunkea pintaan näitä kuvitellessa ja pää vaikuttaa olevankin nitkahtamispisteessä. Alkutahtien perusteella voisi mahdollisesti olettaa, että saa nähtäväksi jonkin katkeran tilien tasauksen, mutta hiukkasen harhaan tässä tarkoituksella johdatellaan kuljeskellen sellaisia polkuja, joille ei kirjailija omassa tekeleessään poikennut. Samaa voisi sanoa lopetuksesta, sillä Huovinen ei ilmeisesti katsonut tarpeelliseksi orastavaa sopua sekä anteeksi saatujen syntien tuottamaa kepeää olotilaa enää saattaa kyseenalaiseksi, kun taas television puolella laitetaan viimeisiin kuviin kirjaimellisesti räsähtelevää säröä, vaikkakin huolestuneen hepun kasvoilla autuas hymy säilyykin taivaallisen musiikin soidessa taustalla. No, kumpikaan näistä päätöksistä ei tunnepuolella hirmuisesti liikauttele, joten samapa se oikeastaan.

"Illan viimeisen auringonsäteen valossa nuo kaksi isäntää katsovat syvälle toistensa silmiin kyynelten valuessa pitkin poskipäitä. He hymyilevät toisilleen, ja aurinko kultaa heidän hopeahapsiaan. Viimein Veli-Matti pujottaa arasti kämmenensä Auvo-Pertun avaraan kouraan, ja käsikädessä he istuvat vielä varttitunnin herkän tunnelman lumoamina.

Kun Veli-Matti hämärissä palailee kotiinsa Hulkosta, on hänellä kevyt olo. Synti on tunnustettu ja Auvo-Perttu on antanut sen anteeksi. Maailma on kaunis ja ihmiset hyviä."

En nyt menisi väittämään, että Hyvät ystävykset on kehnoin tämän sarjan tarjonnasta, mutta lähellä liikutaan ja onhan se näin omalla kohdalla homman lopettelevana pätkänä kohtalaisen vaisu. Varsinainen viimeinen jakso, eli Kahden juopon joulu puhelee paljon pirteämmin. Niin, kyllähän sitä vastavuoroisilla kehuilla kirjasta hieman laajennellen avarretaan sydämiä ja osoitetaan ymmärtäväisiä mieliä vanhempia viisauksia muistellen, vaan eipä siihenkään hurmokseen oikein pääse kyytiin loikkaamaan. Välillä tosin lipsahtelee kitkerämpien sananparsien puolelle, mikä tuo juttuihin jännitettä ja laittaa herrat nenät vastakkain, mutta niinpä vain (sana)sodankin partaalta eväät leppymiselle löydetään. Seitsemältä kajahtavat uutiset tarjoilevat kymmenminuuttisen kauhujen kimaran. Siinäpä kaverukset vaitonaisina kuuntelevat tiedotuksia räjähdyksistä, sodista, julmuuksista ja maailman mustemmista puolista, mikä vetää hiljaiseksi sekä mietteliääksi. Ehkei sitä siis kannata lähteä pikkukiistoja paisuttelemaan, vaan hakea niitä sovittelevampia sanoja ylistellen elelyn ihanuuksia, vaikkakin sitten kangerrellen. No, tämän tarinan tapauksessa hyvät ajatukset eivät erityisen viihdyttäväksi kokonaisuudeksi muovaudu ja tuntuu vähän siltä, ettei Huovishenkikään oikein saa parasta intoa päälle jutellessaan lopettelupuheessaan maailman kauneudesta ja ihmisten hyvyydestä. Nämä tällaiset löpinät jossakin muussa yhteydessä onnistuvat helpostikin hyvää värinää rintaseuduilla synnyttelemään, mutta tässä tapauksessa päätös on pikkuinen plääh, eikä noin pirullisemman pilkkeen puolellakaan kovin pisteliäs ole.



Hyvät ystävykset (1986) (IMDB)

Puhinko kutsun Puolen hehtaarin metsästä kuulen...taitaapi se niin olla ja ihan mielellään lähden seurailemaan, millaista menoa ja pähkäiltävää porukalla suloisella tällä kerralla on mielessään ja edessään. No, eihän edellisestä vierailusta sinänsä hirvittävän pitkää aikaa ole, koska kesäkuussa soittimeen sujahteli uudemmasta sarjasta kyhäilty kokoelma My Friends Tigger & Pooh's Friendly Tails, mutta sepä ei sen suurempaa tai sydämellistäkään vaikutusta jälkeensä jättänyt, vaan ennemmin olen edelleen sillä kannalla, että Puh-seikkailujen selkeästi huonommalla laidalla liikuskellaan. Siksipä siis on ihan mielekästä kokeilla vaihteeksi todetusti omalla kohdalla paremmin toimivia viritelmiä. Jo toiselle puolikkaalleen ehtinyt vuosi 2016 ei muutenkaan ole mitään rikkainta aikaa ollut samaisten pehmoeläinystävien tohinoiden suhteen, koska lukumäärä on jäänyt varsin vähäiseksi ja laatutasokin tosiaan parhaimmista paloista kauas jää. Vähän kehnoa kesäkokeilua ennen tuli testailtua helmikuun tiettynä ajankohtana aiheeltaan ystävänpäivään erinomaisesti sopiva Winnie the Pooh: Un-Valentine's Day / A Valentine for You, vaan eipä sekään mitään klassikkonalleilua ole, vaikka ainakin osittain kivaa kujeilua sisältääkin.

Taikamaailmalevyjä pyörittelin yhden kappaleen tammikuun puolella, joka siis oli Love and Friendship, josta onkin sitten jo reilut puoli vuotta kulahtanut. Siinäpä sen näkee, että minulta näemmä löytyy taipumusta ja taitoa pitkittää tällaisia melkoisen pieniäkin katselu-urakoita vuosikausiin, sillä alkaa tämäkin projekti vähäsen venähtämään, koska tosiaan se käynnistyi jo vuoden 2014 marraskuussa kiekolla Little Things Mean a Lot!, eli voipi olla, että melkein kaksi vuotta tulee täyteen ennen kuin saan kahdeksannen koostelevyn vilkaistua. No, kaikki osaset on jo hyllyyn osteltu, ettei sen takia ainakaan voi mahdollisiin viivästymisiin vedota, mutta usein näitä tulee säästeltyä senkin takia, ettei uusia puhisteluja enää niin vain kokoelmaan löydy ja tuntuisi pikkuisen hassulta hotkaista kaikki herkut kerralla. Oli miten oli, niin tuskinpa näiden tarujen parissa enää iäisyyksiä tulee jumiteltua. Palatakseni tuohon mainittuun tammikuiseen taikaiseen maailmaan, niin pienoiseksi pettymykseksi sen muistelisin, sillä ystävyyden lahjoja lupaileva levy jätti ripauksen toivottavaa sydämellisyyden suhteen, ja mielestäni teemaan paremmin sopivia Puh-pätkiä kyllä olisi löytynyt. Jälleen tarinapaketin nimeksi on osuvasti valittu motto, joka erinomaisesti tämän porukan henkeen ja touhuihin sopii. Eri asia sitten, millaisia juttuja koosteen väkertelijät ovat sinne sujautelleet, ja siitä voisin muutaman sanasen rupatella...



Homman johtoajatuksena näissä levyissä on siis edelleen, että lähemmäs kolme vuosikymmentä sitten ensiesityksensä saaneen sarjan The New Adventures of Winnie the Pooh neljältä tuotantokaudelta napsitaan teemaan enemmän tai vähemmän löyhästi sopivia tarinoita nelisen kappaletta. Tässä tapauksessa juttunelikon availee toisen kauden toinen jakso, eli Rabbit Marks the Spot (Kani kätkee aarteen), joka on siis vuodelta 1989. Avauslaulun kuulemisesta on ehtinyt tosiaan toveja useampikin vierähtää, mutta eipä se silti ole mielestä haihtumaan ehtinyt ja lyhyen kappaleen jälkeen päästään kurkkimaan, mitä on kaveruksilla menossa. Vauhtia ei ainakaan avauksesta puutu, sillä hurja piraattiporukka rosvolaivallaan pyyhältää eteenpäin tuuli tukassa tuiverrellen ja ryövärilauluja hoilotellen. Pikkumetsän pensaskerrostakin tämä hurjisteleva seurue lamaa maan tasalle, kun villi merirosvoleikki tempaisee mukaansa.

Arvokkaiden saaliiden tarjoama ilmainen elämä merten (vaiko metsien) kauhuja kiinnostaa, mikä tarkoittaa, että pitäisihän niitä aarteitakin jostakin löytää. Yksi asia johtaa toiseen, mikä taas saattaapi tarkoittaa, että Kanin hermoja koetellaan ja päreitä poltellaan, sillä kaivauksia suoritetaan, missäpä muualla kuin pupusen rakkaalla ja äärimmäisen tärkeällä kasvimaalla. Jälleen voisi kysäistä, että eivätkö ystävykset lainkaan ole oppineet toisen makoisia porkkanoita arvostamaan, mutta ehkä jätetään utelut nyt väliin. Ymmärrettävistä syistä Kani ei lainkaan osaa näistä aarretouhuista innostua, vaan päättää, että rosvokutaleet ansaitsevat pienoisen läksytyksen, jotta harrastuksiin jotakin tolkkua saataisiin. Keinoksi viekas jänönen keksii valeaarteen ja piirteleepä sen luo saattelevan kartankin rosvojen löydettäväksi. Porukka porhaltelee edelleen vähän minne sattuu, mutta niinpä vain pulloposti perille löytää ja oitis nämä ystävykset kartasta kiinnostuvat. Kani itsekin rientää avustamaan, jotta varmasti päästäisiin oikeille jäljille. Iso äx toki löytyy, mutta sen jälkeen riittää ihmeteltävää sekä pulmailtavaa, koska kirstu kovin sinnikkääksi tahtoo osoittautua...



Avausjuttu tarjoilee mielestäni ihan sopivassa suhteessa vauhdikkaampaa vipellystä, höpsöä hassuttelua ja puhmaisen pöhköä pähkäilyä, eli ihan mukavissa merkeissä koitos käynnistellään. Puh veikkailee, että varmaankin kyseessä on hunajainen aarre, mutta eipä kaverusten toilailu sentään pelkkää herkuttelevaista hupailua ole, vaan erästä pupukaveria alkaa omatunto unistelun puolella vainoamaan. Ensin hän hyvinkin tyytyväisenä omaa nerouttaan hykertelee, mutta painajaiskuvat käyvät kivikovina päälle muistutellen, että eipä ole lainkaan kilttiä parhaita kavereitaan juksailla toisten toiveita turhaan nostatellen. Mieliala siinä kieltämättä varsin alhaiseksi pääsee Kanilla kepposensa jälkeen painumaan, mutta ennen kuin varsin epätoivoisten ratkaisujen aika koittaa, ilmaantuvat ystävät muistuttelemaan omalla tavallaan, että ymmärrystä riittää ja erheitä saa anteeksi. Vähän kehnotkin aarteet saattavat melkein kultakimpaleina kimallella, kunhan niitä suotuisassa valossa silmäilee. Tästä tarinasta minulla ei tosiaan hirmuisempia närästelyjä heräillyt, vaan ihan hyvin aika kului, etenkin, kun juttua ei lähdetty sen suuremmaksi kuin 11 minuuttiin venäyttelemään. Ehken sentään miksikään sydäntä höykytteleväiseksi herkistelyksi tätä seikkailua määrittelisi, mutta viihdyttävää touhuilua kaikkiaan ja on piristävää vaihtelua nähdä porukka merirosvopuuhissa, vaikkakin kovin kilteissä sellaisissa.


Levyltä löytyvä toinen tarina Friend, in Deed (Hunaja on herkkua) on peräisin sarjan ensimmäiseltä kaudelta, ja vieläpä niinkin varhainen tekele kuin toisen jakson puolikas. Suomennos jo kertoilee ennakkoon vähän, minkä ympärillä taas ajatukset pyörähtelevät, eli tarina on se vanha tuttu. Puhin masu muristelee täytettä, hunajapurnu taas tyhjänä, joten Kanilta lisää lainailemaan suosikkiruokaa. Ilmeisesti tämä leikki on jatkunut tovin turhankin pitkään, koska samainen jänönen on hyvää vauhtia linnoittamassa kotikoloaan erään vieraan varalta. No, takaovi kuitenkin on lipsahtanut mielestä ja pian on nalleystäväinen pientä maiskausta pyytelemässä, mikä käytännössä tarkoittaa, että toisen sopisi ruukkunsa kokonaan lahjoitella. Kani yrittää selittää, että "lainaukset" ovat jatkuneet jo runsaan viikon, mutta eiväthän nämä vihjaukset perille mene.

Kanilla on taipumusta pienimuotoiseen tuittuiluun ja oppituntien antamiseen, kuten kaverusten parissa aikaa viettäneet hyvinkin tietävät, ja tässä tosiaan koetellaan vieraanvaraisuuden rajoja räikeästi. Hän katsookin, että nyt on viimeinen hunajapisara purkista pummailtu ja pitää muistutella Puhia, ettei aivan röyhkeäksi ryökäleeksi sentään sovi heittäytyä. Hunajakarhun varalle kehkeytyykin juoni, jossa Kani esittää muuttavansa pois. Mitäpä sitä muutakaan voi, kun ahne herkkusuu hotkii huushollin ja hunajan mitään katumatta. Kauppakyltit nähdessään välähtää Puhin päässäkin huolen häivähdys, mikä saa karhun mietiskelemään, miten voisi Kanin tukalaa tilannetta helpotella. Loogisesti pohtien ja pähkäillen pulmat ovat haukatuista hunajapurkeista lähtöisin, joten kaipa ratkaisu löytyy täysiä palauttelemalla. Jotta päästäisiin kunnollisiin kellertävän kultaisiin tahmalähteisiin tassuja tunkemaan, niin pitää huudella parikin kaveria operaatioon apuun, mistä taas seurailee sekaannus sekä toinenkin ja yleistä hävityksenkauhistusta.



Tiedä sitten, johtuuko pitkäksi venähtäneestä taikamaailmatauosta, mutta pakko myöntää, että hyvin tämäkin tohelointi hymyilyttää. Sinänsä peruspuuhien parissa ollaan, kun hunajaa pitäisi saada ja tietysti syöpötelläkin, mutta ihan viihdyttävä kymmenminuuttinen näistä aineksista kasaillaan. Muutenkin Kani-tarinoista tykkäilen, vaikka vähän kyllästyttää, että hänet tahdotaan monesti esittää muristelevana kiukkuilijana. Saattaa tosin olla, että näihinkin luonteenpiirteisiin jotakin (etäisen kaukaista) sielunsukuisuutta tunnen ja siksikin hiukkasen äreä pupunen suosikkihahmoihin lukeutuu. Joka tapauksessa tässä hän ei ihan keljuimmillaan ole, vaikka ystäväänsä päättääkin näpäyttää. Touhuun kevennystä tuo hunajaryhmittymän vipellys, mikä ei tietenkään pulmitta suju, vaan vaatii kaikenlaista hämäysoperaatiota ja muuta harhautusta. Nasulle taas lankeaa vähäsen ankea osa leikittäväksi, kun suristelijoilla on muita suunnitelmia hunajansa suhteen. Miellyttävä pikkupaketti saadaan vielä näppärästi päätökseen, kun jonkinlainen yhteisymmärrys löydetään Kaninkin vallan herttaisesti höpötellessä, eikä tarvitse herkkusuidenkaan jäädä paitsi makeista maiskuteltavista. Antoisa ja opettavainen päivä Puolen hehtaarin metsässä siis kaikkiaan.


Animaatiosarjan ensimmäisen kauden tarjonnalla jatkaa myös tarina The Piglet Who Would Be King (Kuningas Nasu), joka kuitenkin on pikkuisen tuoreempi tapaus ollen järjestyksessä viides osanen. Aivan heti ei pikkumetsän ystäväjoukon arimmasta jäsenestä olla kuningasta kruunaamassa, vaan homma aloitellaan arkisemmissa merkeissä. Perhepotrettia ripustellaan Nasun luona ja kun neuvojia on useampia, niin toimet lopetellaan räsähteleväisesti. Samaan suuntaan matkalla oleva Puh päättää ilahduttaa Nasua ystävyyslahjalla ja päänsä puhki pohtimalla päätyy lahjoittamaan toiselle jousenpätkän. Joku voisi ehkä vihjaista, ettei kyseessä mikään lahjoista loistavin ole, mutta Tiikeri ja Kani tuntuvat kovin innostuvan nallekarhun huomaavaisuudesta. Näinkin merkittävään tekoon Nasun pitäisi tietysti vastata lahjoista parhaimmalla, mikä ei muutenkin hermoilevalle possulle hommista helpoin ole. No, pitäähän sitä toisten patistellessa edes yrittää...

Puhin ollessa kyseessä, ensimmäisenä tulee tietysti mieleen hunajainen herkkulahja, ja Nasu ehdottaakin oman vähäisen varastonsa antamista kaverilleen, mutta Tiikerin ja Kanin mielestä pikkuinen purkki ei kelpaa mihinkään, vaan pitää kasvatella kasa röykkiöksi saakka. Niinpä lähdetään porukalla hunajajahtiin, vaan saalis jää kovin laihaksi. Jotakin toimivampaa pitäisi kehitellä, ja siinä vaiheessa välkähtää päässä tarut maidon ja hunajan maasta, josta tietysti löytyisi yllin kyllin ammennettavaa Puhin purkkeihin. Seikkailuretkeä siis kovasti tunkee kolmikon ohjelmistoon, vaikkakaan Nasu ei erityisen innostuneelta vaikuta. Tälläkään kerralla vastalauseista ei hirmuista hyötyä ole ja reissuun lähdetään. Vaikuttaakin siltä, että pikkumetsän liepeiltä löytyy hieman eksoottisempaakin ympäristöä, jossa omanlaisiaan vipeltäjiä riittää, mutta monikaan ei tunnu tietävän kunnollisia ohjeita perille pääsemisen helpottamiseksi. Lopulta etsitty tulivuori (seikkailuissa on aina niitä) saadaan näköpiiriin ja tarunhohtoisen maan portit odottelevat edessä ja samoin yllättävien käänteiden kimara. Aivan outoon paikkaan päästään, jossa vilistelee pikkuisia possuja, jotka vieläpä sattuvat pitämään Nasua kauan kaivattuna johtajanaan. Äkillinen yleneminen saattaakin loksauttaa leuat ja toisetkin, kun pitäisi tottua ajatukseen, että yleensä melkein kaikkien pompoteltavana ollut Nasu onkin se, jonka neuvoja kuunnellaan ja esimerkkiä seurataan tarkasti.



Aiemmin tulikin todettua, että Kani-tarinoista usein tykkäilen, mutta kenties nämä Nasu-vetoiset satuilut maistuvat vieläkin paremmin. Eipä sillä, että muita hahmoja hirmuisesti hyljeksisin, mutta näistä vekkuleista pidän sen ripauksen verran enemmän, kun Kanin tuittuilut jaksavat huvittaa ja Nasu taas lukeutuu sinne herttaisempaan laitaan hermoiluineen ja rohkaistumisineen. Tässäpä satusessa Nasu-poloa ei laiteta tuikeasti kasvotusten pimeimpien (tai hiukan vähäisempien) pelkojensa kanssa, vaan pääseepä hän osoittamaan, että jalat pysyvät maassa, vaikka päivässä kuninkaaksi ponkaisisi. Valta kihahtelee ennemmin muiden hattuihin ja kenties pienoista väärinkäyttöäkin pilkahtelee, jolloin on Nasun aika muistutella sopivuuden rajoista sekä hyvän ystävyyden olemuksesta. Eihän tämäkään tietenkään ole mitään totista moraalipaasailua, vaan puhmaisen leikittelevää oppihetkeä ennemmin, mikä ei lainkaan närästelemään laita.

Sanottakoon sekin, että Puh itse jää alkukohtausten jälkeen hieman sivuosaan muiden seikkaillessa teillään. No, saahan hän hupsuteltua itselleen jonkinlaisen hunajasieppovainoharhan, mutta noin muuten Nasu, Kani ja Tiikeri loikkivat pääosissa. Kaksi viimeisintä ovat tällä reissulla yllättävänkin sopuisia kaveruksia keskenään, mutta kaipa sitä jonkin matkan voi ilman kinasteluja sekä kärhämiäkin hoitaa... Hahmoista puheen ollen patikoinnin yhteydessä nähdään vähemmän tuttujakin naamoja, mutta lisäilyt eivät mitään ikimuistoisia kavereita ole. Ensimmäinen näistä kohdatuista rääkyy ja riekkuu matkaajien edesottamuksille, apinaorkesteri löydetään möykkäämästä ja vilisteleepä kuvissa pariinkin kertaan villi ja vauhkoontunut epämääräinen lauma. The Piglet Who Would Be King on tämän levyn mittavin tarina noin 20 minuutillaan ja samalla yleisestikin näiden taikamaailma-kiekkojen pisimpiä osuuksia, mutta eipä siitä huolimatta tylsäilyksi käänny, vaan meno pysyy hauskana, eikä noin teemoiltaankaan liian kauas levyn otsikosta harhaile.



Omat suosikkihahmot Kani ja Nasu siis ilokseni tältä kokoelmalta saavat isommankin osasen ruutuaikaa, enkä sitäkään lainkaan pahalla katso, että neljäs ja viimeinen juttu antaa synkeähkölle aasiystäväiselle enemmän tilaa. Muistaakseni usein olenkin höpötellyt, että kyllähän näihin ihan mieluusti sopisi livauttaa mukaan Ihaa-vetoisia kertomuksiakin ja siihen tilaukseen Donkey for a Day (Ihaa mököttää) vastailee. Televisiosarjan varhaisia tarinoita sekin on, sillä sattuupa kyseinen pätkä olemaan toinen puolikas ensimmäisen kauden toiselle jaksolle. Jos The Piglet Who Would Be King on näiden koosteiden yhteydessä pituudeltaan megaluokkaa, niin nyt nipsaistaan puolikas pois ja saadaan ihmeteltäväksi kompakti kymmenminuuttinen. Alkaapa se miltei klassisesti, kun synkkää ja kohtalaisen myrskyiseltä näyttävää iltaa hurjine salamoineen olisi tarjolla. Siellä avoimen taivaan alla aasiparka päivystää syystä tuntemattomasta ja ikkunan lämpimämmällä puolella herkkä Nasu tätä näkyä mielessään kovin voivottelee päätellen, ettei Ihaalla paljoakaan iloja elossaan ole.

Puolen hehtaarin metsässä on kuitenkin sellainen henki, ettei ihan sivustakatsojina anneta kavereiden riutua ja kuihtua murheisiinsa, vaan jotakin yritetään asioiden oikaisemiseksi tehdä ja tälläkin kerralla yhteisellä kokouksella aloitellaan ja toisen ainaista surullisuutta siellä surkutellaan. Lopputulemana päätetään seuraavana päivänä porukalla piristää Ihaata kukin omalla erikoisella tavallaan. Ihaa itse ei lainkaan osaa odottaa, että toimintaa ja tekemistä täynnä oleva päivä jo kulman takana vartoilee, mutta ovathan yllätykset aina välillä kivoja. Kaikenlaista ehdotellaan, eli pomppimista, puutarhurointia, liiteleväistä lentelyä, ankaraa ahmimista, mutta kokouksen käynnistelijä taas on kohtalaisen hukassa, että mitä ihmettä oikein keksisi tepsiväksi rohdoksi alakuloiselle Ihaalle. No, joka tapauksessa toimelias päivä saadaan räväkästi liikkeelle, eikä Ihaa aivan kaikkia yrityksiä osaa kovin kiitollisena arvostaa, mitä en sinänsä ihmettele, sillä vähän harkitsematonta ja kovaakin kyytiä toiselle tarjoillaan.



Jos jostakin tahtoisin tämän tarinan ja levynkin kohdalla valitella, niin napisisin juurikin tuosta jälleen pilkistelevästä Ihaan vähän ajattelemattomasta ja kovakouraisesta höykytyksestä. Ehken ala aiheesta itkuvirttä vääntämään, sillä onhan kaveruksilla taipumusta muitakin muksautella, mutta Ihaan telominen tuntuu toistuvan silloin tällöin, eikä se minusta ainakaan erityisen huvittavaa ole, vaan ennemmin jossakin kiusaamisen rajoilla. Tarkoitus on hyvä toki, mutta omasta mielestäni nämä aasiparan kaltoinkohtelut eivät oikein sovi metsän väen muuten hyvään henkeen, vaan miltei aina pistävät hivenen ikävällä tavalla silmään. Toinen saa osakseen kopsahtelevaista omenayllätystä, vähintään puolihengenvaarallisen lentotunnin, rajua pomputtelua ja sadonkorjuujuhtana toimimista. Piristypä siinä sitten! Onkin helppoa asettua Ihaan osaan, kun tämä alkaa viimeisten minuuttien lähestyessä olla varsin valmista aasia. Näiden hiukkasen häiritsevien piirteiden takia merkkailisin tämän tarinan nelikon heikoimmaksi, vaikka eipä sekään kaikkiaan huono ole ja omat hyvät hetkensäkin sisällään pitää. Niin, ja sopiihan sekin levyn pääteemaan, kun kaikki yhdessä yritetään yhtä ilostuttaa. Muristelevainen Mikko vain tahtoo äristä, että toteutus voisi olla huomaavaisempi.


Olen muistaakseni aiempienkin kokoelmalevyjen kohdalla vähän negatiiviseen sävyyn varsinaisten tarinoiden väleihin ujutetuista tönköistä ja rautalankamaisista oppitunneista turissut. Tavalliseen tapaan niitä tällekin levylle on pari kappaletta sujautettu, ja ensimmäisessä hunajaisten lahjojen avulla jakamisen tuottamaa mielihyvää mietiskellään, kun taas toisessa huomaavaisuus synkkyyttä karkottelee. Taaskaan kritiikki ei kohdistu siihen, että kotikatsomon pienimmille suloisia ja välittäväisiä ajatuksia tahdotaan välitellä, vaan kyse on toteutuksen tökkivyydestä. Sarja muuten on luontevalla ja huvittavankin leikkisällä tavalla opettavainen, eikä se mielestäni näitä karusti koristeltuja kertailuminuutteja lainkaan kaipailisi. Näkisinkin, että tämänkin levyn lopputekstit olisi hyvin voitu pyöräyttää Ihaan piristelyn perään, sillä siinä on kivan taikamainen päättely ja ihanien sekä upeiden hetkien jakaminen yhdessä on oiva lopetus ja samalla kai opetuskin. Eipä siitä enempiä jaksa miinuksia mäkätellä ja jäkätellä, että tahdotaan suoremmin sanoin samat seikat toistaa. Siispä siis nämä kankeammat tuokioiset eivät kokoelmien ilonhetkistä ja muista myönteisyyden suurimmista purkauksista vastaa. Onneksi saadaan ripauksen eläväisemmällä ja sujuvammallakin tavalla todettua, ettei niiden ystävyyden lahjojen tarvitse aina kapistuksista mahtipontisimpia olla ja kavereista pidetään hyvää huolta. Juurikin näiden seikkojen takia Puhin ja kumppaneiden seuraan on aina mukava palailla, vaikka jutut eivät joka kerralla erityisen omaperäisiä olisikaan.



The New Adventures of Winnie the Pooh (1988-1991) (IMDB)

Eväitä minkään mittavamman Puh-putken käynnistelyyn ei valitettavasti ole, sillä hyllystä tämän kiekon myötä lopahtavat aiemmin katselemattomat tapaukset. No, uusintoihin voisi toki turvautua, mutta tuskinpa niistä tarvitsisi toista höpöttelykierrosta enää aloittaa. Noin kokoelman kannalta mielekkäät lisäyksetkin tuntuvat hupenevan, koska ainakaan omassa päässä ei enää montaa potentiaalista hankittavaa pyöri. Näkeehän vaikkapa noita uudemmasta sarjasta koosteltuja julkaisuja myynnissä, mutta tähän tuoreempaan versioon suhtautuminen on edelleen omalla kohdalla nihkeää, kuten voinee todeta lukaisemalla kommentit edellisestä yrityksestä nuuskijakerhon seikkailujen suhteen. Oikeastaan into näiden keräilyyn onkin laskenut entisestään, mutta kenties vielä hylly siltäkin osin täydentyy...? No, sellaisia hairahduksia odotellessa voisinpa melkein julistella, että blogiin on tulossa määrittelemättömän mittainen Puh-tauko. YouTuben puolelta toki löytyisi lisää näitä vanhemman sarjan jaksoja ihmeteltäväksi, mutta taidan toistaiseksi pidättäytyä niistä.

Taikamaailma-levyt tosiaan tulee lopultakin katseltua ja kommentoitua, kunhan viimeinen tarinanelikko tästä ajallaan ruoditaan. Urakkahan käynnistyi jo lähemmäs kaksi vuotta sitten nimikkeellä Little Things Mean a Lot! ja seitsemännen levyn vilkaisin tosiaan vain jokunen päivä sitten. Silloin mietinkin, että mahtaakohan kaverusten kommellus näyttää pitkiksi venähtäneiden taukojen takia niinkin pirteältä, vai löytyvätkö syyt muualta. Joka tapauksessa All for One, One for All oli mielestäni hymyilyttävää ja vaihtelevaakin menoa ja myllerrystä. Nähtiin kaverukset merirosvotouhuissa, hunajapulmien parissa, vallan eriskummallisen salaperäisessä Nasu-maassa ja vielä lopuksi Ihaallekin annettiin oma kieltämättä kohtuuttoman kolhuinen tuokionsa. Tämän sarjan anti ei varsinaisille elokuville noin sisältönsä ja visuaalisen puolensa osalta pärjää, mutta minusta kuitenkin All for One, One for All tarjoilee ystävysten leikeistä ja muista huveista innostuneille oivan valikoiman Puolen hehtaarin metsän vipellystä. Toiveissa tietysti on, että Friends Forever hykerryttäviä ja sydäntäkin kivasti kutkuttelevia kotvasia katsomoon lähettelisi. Noiden jälkimmäisten takia tavallaan juuri tämän viimeiseksi säästelin, sillä nimi ja superherttainen kansi odotuksia siinä mielessä kohottelevat. Nähtäväksi jää, miten varsinainen sisältö kaipuuseen vastaileekaan...



Ainakin ensimmäiseksi valitun tarinan otsikko Good-Bye Mr. Pooh (Näkemiin, herra Puh) voisi laittaa vaikkapa Nasun herkällä mielenlaadulla varustetun katsojan parkaisemaan, että voi hui ja kauhistus sentään, nytkö jo pitäisi hyvästejä heitellä. Kenties tässä ei aivan niin hurjia ja lopullisia ratkaisuja olla tekemässä, sillä onhan kyseessä vasta neljään kauteen venähtäneen sarjan toinen jakso kakkoskaudelta, eli vuonna 1989 ilmestyneestä kymmenminuuttisesta on kyse. Pahaenteisestä otsikosta huolimatta hommaa käynnistellään hyräilyllä ja puhmaisella puuhastelulla. Ongelma karhulassa on varsin tavanomainen, sillä hunajapurkit ammottavat taas kerran typötyhjyyttään ja on siivousurakan aika. No, nalleamme ei taida kierrätys kiinnostaa pätkän vertaa, vaan iloisesti räsähtelevät ruukkuset rikki. Tiikerikin pujahtaa kaverinsa touhuja tutkailemaan ja ymmärtää ajatuksen täysin väärin. Siinä missä Puh on todellisuudessa rahtaamassa ylimääräistä purkkipinoa pois, niin käsittääkin raidallinen ystävä asian niin, että toinen on siirtelemässä itsensä pois kotimetsästä ja vieläpä pysyvästi.

Puh jatkaa puuhastelujaan, kun taas Tiikeri kirmaa kailottelemaan muille karmaisevia uutisia ja hajotteleepa siinä Ihaan tuliterän mökkerön säntäillessään, mutta eipä näitä ehdi surkuttelemaan, sillä on suuri väärinkäsitys levitettävänä kiinnostuneille korvapareille. Nasu-parka ottaa järkyttävän käänteen odotetun raskaasti ja kovasti kyynelöi sekä niiskuttelee, kun näin saa tietää parhaan ystävänsä muutosta. Sydäntä siinä riepotellaan, mutta Tiikeri vain tokaisee, että olisi tärkeämpiäkin asioita ajateltavana, ja Kani on samalla kannalla, eli pitää karhukaverille järjestää ikimuistoiset läksijäiset. Juhlien aika koittaakin tuota pikaa, eikä Nasu pysty piilottelemaan syvää suruaan, mihin Puh ei oikein osaa toivotulla vakavuudella reagoida, sillä eipä oikein itsekään tajua tilannetta. No, hän kuitenkin pohtii, että kun kerran näinkin loistokkaat lähtöpirskeet laitetaan pystyyn, niin kaipa sitä lähteä täytyy. Muuthan saattaisivat kovin pettyä, jos vain jäisikin samoihin maisemiin nököttelemään. Kuten arvata saattaa, on aikomuksena myös varsin pikainen paluu varustettuna toiveella tervetuliaisjuhlista herkullisine lahjoineen...



Good-Bye Mr. Pooh edustaa ainakin omien silmien ja etenkin korvien edessä juurikin hyvälaatuista Puh-hupsuttelua. Ihmeteltäväkseen saa tavallaan tuttua ja turvallista sekaannusta, mistä seuraa lisää setvittävää, mutta hyvinhän tämän hassun joukon pöhköily rullailee. Mitä nyt Ihaasta paljastuu uusi piirre, sillä tilaisuuden tullen aasiystäväisestä kuoriutuu ahne talonvaltaaja. Nasun kärsivällisyyttä taas koettelee hyvinkin hymyilyttävästi nurkkiin tupsahtava uusi kämppäkaveri. Parhaat ystävätkään eivät välttämättä aivan kaikkea pysty tuosta vain sulattelemaan, etenkin, jos sänkytoverina on kovaan ääneen kuorsaileva karhu, jonka haaveena on valveilla ollessa syöpötellä suunnilleen aamiaisesta illalliseen toisen ruokakaapilla. Ymmärrettävistä syistä tällainen yhteiselo hamaan tulevaisuuteen saa pienen possun kovinkin säikähtämään. Onhan näitä väärinkäsityksestä toiseen tallustelevia samaisen metsän seikkailuja ennenkin osunut katseltavaksi, mutta jälleen kerran hyvässä hengessä mukavan hykerryttävästi höpötellään ja Nasu saa vastata siitä herttaisemmasta puolesta, mikä hänelle sopii. Niinpä tarinan lopussa onkin kiva huikata heippa-heit ystäväjoukolle, mutta eipä tosiaan niitä hyvästejä sentään.


Jos Puhin muutto oli edellisen aiheena, niin nytpä taitaa olla Nasu hukassa, sillä toinen tarina kulkee nimellä Where, Oh Where Has My Piglet Gone? (Minne on Nasu kadonnut?), joka on myös sarjan toisen kauden juttuja jakson järjestysnumeron ollessa kyseisen tuotantovuoden seitsemäs. Minuuttimitaltaan ei tämäkään koitos mikään mahtieepos ole, vaan taas kompakti kymmenminuuttinen. Hiukan samalla tavalla edellisen kanssa aloitellaan, koska jälleen Puh on tavaroidensa parissa puuhailemassa. Siivouksen sijaan tavoitteena olisi löytää Kanilta lainailtu kopsutin, mutta eipä vasaraa vain tahdo mistään ilmestyä. Niinpä vain tuntuu olevan helpompi kadotella kapistuksia kuin löytää. Puh järkeilee asian omaan tapaansa siten, että tavallaan se on jo melkein löydetty, sillä kaiken tämän etsimisen seurauksena ollaan jo varmaan melko lähellä onnistumista. Kani jokseenkin tuskastuneena ja turhautuneena sivusta kuuntelee tätä järjenjuoksun juhlaa, mutta vielä pystyy itsensä hillitsemään.

Lisää rautaista Puh-logiikkaa saadaan hetkistä myöhemmin, sillä ongelmaan pureudutaan väsäilemällä ansa vasaralle ja mikä olisikaan parempi syötti karkailevalle nakuttimelle kuin tuoreet naulat. Kukapa voisi tällaista tietämystä lähteä kiistämään...? Höh ja pöh voisi tuhahtaa eräs pupunen, kun koppaan kopsahtaakin käsisaha, mutta onkin jo huomattavasti suuremmat pulmat ja huolet painamassa päälle, sillä kadottelevainen karhunen onnistuu parhaan ystävänsäkin hukkaamaan käden käänteessä. Sitäpä se huiskauttelu ja hajamielisyys väistämättä teettää. Kani on jo hyvää vauhtia kyllästymässä rasittavaan etsivätouhuun, mutta niin vain vaikuttaa hänkin olevan pian hukassa. Taitaa ollakin niitä päiviä, joina Puhilta ei oikein mikään tahdo suunnitellusti tai juuri muutenkaan sujua. Siitä huolimatta ei auta lakata yrittämästä, vaan päätetään huudella lisää etsiväporukkaa paikalle. Josko vaikka siten saataisiin kadonneet kapistukset ja henkilöt lopulta löydettyä...?



Vähäsen liioittelun puolelle lipsahtelisi, jos väittäisi tätä koettelemusta Puolen hehtaarin metsän vauhdikkaimmaksi toimintapalaksi, sillä onpa samoissa maisemissa hurjistelevaisempien seikkailujen vietävänä oltu. Tämäpä ei tarkoita sitä, etteikö tuumailua ja toimeliaisuutta esiintyisi, ja vieläpä ilahduttavan runsaissa määrin. Sekaan ripotellaan sopivasti suloista tyhmistelyä ja toikkarointia, joihin tämä väki on luonnostaan taipuvainen. Edellisessä tarinassa väläyteltiin erinomaista Puh-päättelyä lähtöjuhliin sekä paluumuuttoon liittyen ja vähän vastaavilla ajatuspolkusilla tässäkin lenkkeillään, sillä nimikkonalle pohtii, että kaipa järkevin seuraus olisi itsekin kadota muiden mukana. Mutkikkaaksi menee, mutta menköön, ja kyllähän tällaista pikkuisen vinksahtanutta aivojumppailua mielellään katselee, etenkin, kun olotila sattuu olemaan höpsölle hömpälle otollinen. Jos ei karhun ja kaverusten järki aivan terävimmillään leikkaa, niin ainakin huvittavuuden suhteen asia on kunnossa. Tarkoittaahan tämä tietysti sitäkin, että eräs jänönen kiihdytetään kiehumispisteeseen pöhköilyn yltyessä. Hermoraunioksi ei tosin tarvitse itseään piinata, vaan sopuisemmin ja laulelevissa merkeissä päästään päätösnäytöstä esittelemään.


Pari ensimmäistä juttua vietetään pienimuotoisemman hupsuttelun parissa, mutta kolmas tarina Fish Out of Water (Kuin kala metsässä) roiskaisee ruudulle vipelteleväisempää ja selvästi kalaisempaa kaaosta. Samalla se tarkoittaa sitä, että siirrytään televisiosarjan ensimmäiselle kaudelle, koska tämä myös kymmeneen minuuttiin yltävä kohkaus on sen jakso numero 19 ja ilmestymisvuosi 1988. Sekä alkuperäinen että suomennettu nimi kohtalaisen hyvin summailee, mitä ihmeteltäväkseen saa, sillä kirjaimellisesti kalakansa tahtoo vuotuisen vaelluksensa toteuttaa puustoisempien seutujen halki. Rieha ja rähinä ei tietenkään heti pärähdä käyntiin, vaan verkkaisemmalla makustelulla aloitellaan Ihaan tunnelmoidessa ylhäisellä maisemapaikallaan, miten hienoa olisikaan pilvenhaituvana sinitaivailla leijailla rauhassa huolia vailla. Harmi vain, etteivät korvat aivan kykene aasia taivasteille tuulten vietäväksi nostamaan pilvielosta nautiskelemaan. Siinä missä yksi haaveilee yläilmojen hattaroista, alkaa muilla esiintyä maallisia murheita vetisellä kiepsautuksella.

Sattuu tosiaan olemaan niin, että erään kalalajin massavaellus on meneillään ja reitti kulkee Puolen hehtaarin metsän poikki. Pian eväkkäitä tunkee häiriöksi saakka vaikka mistä putken pätkästä ja hanasta. Jos kalakamujen loppumattomalta vaikuttava virta on vallatonta vipellystä, niin samaa sarjaa edustavat kaverusten hiukkasen hutiloivat yritykset ohjata sitä sivuun kodeista. Kaikenlaista koheltelevaista kokeilla tietysti tarvitsee, mutta saavutettu menestys on vähän niin ja näin. Kotimetsän henkeen kuitenkin kuuluu, ettei kesken aleta lainkaan lannistumaan, etenkin, kun osalla on kannustimia toisenlaisiakin nurkissa hääräilemässä. Voisikohan omatekoinen sade auttaa pulmaan kiperään, mutta mistäpä yht'äkkiä sateentekijä pisaroita taikomaan tekaistaisiin?



Sanotaanpa vaikka siten, että kierroksia kyllä kohotellaan levyn aiempaan tarjontaan nähden, mutta eipä se automaattisesti hohottelevaisempaa tai muutenkaan maistuvaisempaa viihde-elämystä takaa. Melkeinpä pääsee käymään niin, että revittely edetessään suuntailee yhdentekeviin hetkosiin. Samalla voinee jälleen kerran todeta, että sarjan sivuhahmoporukkaan kuuluva Myyrä ei omia suosikkityyppejä ole, sillä jälleen hän pääsee hiukkasen harkitsemattomia puuhia harrastelemaan. Onhan se selvää, että leppoisten vekkulien sekaan halutaan kirjaimellisesti räjähteleväisempi remuheppu sujauttaa, mutta kun kaverin vitsinmurjaisut tai tekosetkaan eivät sen suuremmin huvittele, niin kuivaksi anti hänen osaltaan jää. Tässä tarinassa Myyrästä tulee yllättäen asuinkaveri Kanille, mikä vähän kaikuilee levyn ensimmäisen jutun asetelmia. Noin vain hän laittaa toisen soman pesäkolon sisustukseltaan romuksi, eikä sekään riitä, vaan kaikki mäsäksi, kun vauhtiin päästään. Jänön mielenterveyttä kovasti taas koetellaankin, mutta eipä hän ole ainokainen kaltoinkohtelun uhri, vaan Ihaa saa valitettavasti oman osansa höykytyksestä. Tuskinpa hän pilvihaaveissaan haikaili myrskyn keskelle salamoiden kärvennettäväksi joutuvansa, mutta sellaista kyytiä kaverit tarjoilevat. Ehkei Fish Out of Water siis ole mitään pikkumetsän tarinoiden sydämellisempää laitaa. Ihan menettelevää hurvittelua sinänsä, mutta mielestäni varsin väärä valinta juuri tälle kokoelmalle.


Levyn neljäs ja viimeinen satuilu käynnistyy myös pilvisillä puheilla, sillä ystävyksistä parhaat ovat taivashattaroita tiirailemassa. Saadaanhan näin Risto Reipas myös pikaisesti vilahtamaan kuvissa, ja hän vaikuttaakin vähän harvinaisemmalta vieraalta tämän sarjan puitteissa, eikä tässäkään pitkään menossa viihdy. Kyseessä on siis sarjan kolmannen kauden viides jakso Pooh Skies (Puh pilvissä), jolla on pituutta noin tuplasti edeltävään kolmikkoon verrattuna, eli minuutteja kertyy 20 kappaletta. Pelkästään liiteleviä taivaiden taideteoksia ei jumiuduta ihmettelemään ja arvuuttelemaan, vaan vallan vakavampaakin huolta isoon kattoon liittyen ilmenee, vaikka ihan mielellään siellä pehmoisella nurmella yksi jos toinenkin loikottelisi lötkötellen kesäpäiviä kulutellen. Kiireettömien touhuilujen aika rientää ohi ja Puhin pitää poistua herkkuhunajaa hankkimaan tai tässä tapauksessa hutkimaan ja vieläpä vallan hutiloivasti, sillä karhukaveri päätyy pieksemään linnunpesää ja sieltäpä tipahtaa palanen sinertävästä munankuoresta.

Tiikeri saapuu paikalle tilannetta tulkitsemaan ja tällä kerralla yhteenlaskun lopputulos on kertakaikkisen kauhistuttavan hirmustuttavan hermostuttava, sillä taitaa olla niin, että Puh on pitkällä kepakollaan huitaissut taivaasta irti pienen kappaleen. Kohta on jo koolla useampikin voivottelemassa taivaan rikkoutumista ja yhdessä viisaita päitä yhteen lyöden arkaillen arvaillaan, tipahtaako koko katto niskaan, eli päästään mukailemaan vanhemmista saduista tuttua tarinaa. Taaskaan ei ole taipumusta lamaantuneeseen murehtimiseen, vaan jokainen aloittaa tahoillaan valmistelut tulevien koitosten varalta, mutta kovin epäselväksi jää, onkohan näistä askareista lopulta mitään hyötyä, jos kaikki tulee romahtaen alas. Tuumaillaankin, että kenties olisi järkevämpää lähteä yläilmoihin korjaamaan taivasta ja siellä sijaitsevaa salaperäisen ihmeellistä pilvikonetta. Homma lankeaa Puhin ja Myyrän hoidettavaksi. Aluksi matkanteko korkeuksien korjailuun vaikuttaa huteralta ja huojuvaiselta, mutta pääseväthän kaverukset ongelmien lähteille ja yläilmoista paljastuu samalla uskomaton pilvinen seikkailumaailma, mikä tarjoaa vaihtelua kotimetsän tutuille kulmille. Onkin eri asia, saavatko heput tilanteen haltuunsa, vai ovatko tukalat tilanteet sittenkin ripauksen liian haasteellista lajia?



Päätösepisodi alkaa kyllä ihan kivoilla kesäisillä tunnelmoinneilla, kun kaveruksista parhaat ihmettelevät taivailla liiteleviä möhkäleitä. Mitä kaikkea kummaa se pilvikone oikein keksiikään...hunajasyöppöjä lohikäärmeitä ja monenmoista eriskummallista haituvaa. Hyvinkin ihastuttavan kiireettömästä tutkailusta ja ihmettelystä lähdetään väsäämään vähän toisluokkaista toiminnallisempaa touhuilua, jossa vieläpä tosiaan lämmitellään tuttua tarinaa. Sinänsähän pelko taivaan tipahtamisesta sopii tälle porukalle huolia aiheuttamaan, ja mielellään sitä seurailee, miten kukin tulevaan tuomiopäivään varautuu. Ihaa vahvistaa hökkelinsä melkein perhoskestäväksi, Puh odotetusti rohmuaa hunajaa varastoon, kun taas Kani suojaa rakkaan kasvimaansa ja Nasu väkertelee keinotekoisen auringon hehkumaan taivaattomille päiville. Sitten keksitäänkin, että jos kerran yläkerta romahtaa niskaan, niin ehkä kannattaa muuttaa maan alle, mikä taas tarkoittaa, että koko sekalainen joukko rientää kohti Myyrän tunneliverkostoa. Tässähän on jo kolmatta kertaa saman levyn sisällä kuvio, jossa muutetaan yllättävän äkkinäisesti kaverin nurkkiin notkumaan, mikä alkaa pikkuisen puultakin maistumaan. Myös loppupuolella suoritettu seikkailu korkeuksiin jättää vähän viileät vaikutelmat, vaikka kieltämättä tarjoileekin vaihtelua kotimetsän näkymiin. Luulenpa kuitenkin, että Puhiin tykästyneet nuoremmat katsojat saattavat enemmänkin tästä reissusta innostua, vaikka itse en siitä saakaan mitään jännityksen huipentumaa tai muutenkaan suurempia tuntemuksia irti. Siihen suuntaan viittailee sekin seikka, että tällä hetkellä IMDB:n puolella tämä jakso on sarjan kolmen kärjessä pistekeskiarvoltaan (9,2/10), eli melkoisesti siitäkin tykkäillään. Pooh Skies ei kuitenkaan minusta erityisen kirkkaana loistele Puolen hehtaarin metsän satumaisten sattumusten joukossa, mutta eipä mikään turhakkeista tylsinkään ole.



Kunhan neljä tarinaa, pari välioppituntia, alkulaulelut ja lopputekstit laitetaan samaan kasaan, niin saadaan aikaiseksi pikkuisille (ja kenties hieman isommillekin) katsojille pikkuisen alle tunnin verran Puh-viihdettä tämän kokoelman kohdalla. Samalla saa todeta, että sepä oli sitten viimeinen näistä Suomessa julkaistuista taikamaailmoista, sillä kaikki kahdeksan kiekkoa on nyt katseltu ja blogissa kommentoitu. 32 pituudeltaan pientä ja keskikokoista tarinaa nämä tarjoilivat ja tutustumisvaiheen epäilyksistä huolimatta voin summailla, että hyvinhän aika kaikkiaan kului, vaikka mukaan toki mahtui vähän joutavampaakin juttua ja jolkottelua. Voihan hyvin olla, että jonkun muun maku on niiden suuntaan kallellaan ja iloa irtoilee huomattavasti enemmän näistä hetkosista, jotka minulle kuivempina näyttäytyivät. Myönteisin mielin nämä julkaisut jättää osaksi kokoelmaa, vaikka ei oikeastaan yksikään mihinkään Puh-parhauteen onnistu ponnistamaan. Kelvollista ja hyvääkin höpsöä viihdykettä, mutta tosiaan nämähän löytävät varmaan varsinaisen kohdeyleisönsä sieltä Puh-kerhon huomattavasti nuoremmalta laidalta. Katselu-urakan päätösnumeroksi valittu ystävyysaiheinen kokoelma ei kuitenkaan toiveista huolimatta joukon ykköspaikkaa mielestäni ansaitse, sillä tosiaan tarinanipun toinen puolikas on vähän niin ja näin edustaen enemmän keskinkertaisempaa huttua. Toisaalta eipä Friends Forever näiden levyjen joukossa heikoinkaan ole, mistä tulikin mieleen, että kenties vielä kerran näitä koosteita blogissa pyörittelen jonkinlaiseen höttöiseen paremmuusjärjestykseenkin kera lyhyempien summailujen.

No, sen näkee sitten, tuleeko palattua vaiko ei, mutta toistaiseksi sopii sanoa, että Puhin ja kumppanusten touhuista ja leikeistä innostuville nämä levyt tarjoavat suunnilleen kahdeksan tunnin edestä mielekästä silmäiltävää, eli ainakin varauksella suosittelisin testailemaan. Sama rakenne kaikissa toistuu, eli alkulaulelun ja lopputekstien väliin napsitaan neljä tarinaa, joiden lomaan sujautellaan pari tönksis-tönksis-oppituokioista, joissa latteaan tapaan ja suorin sanoin summaillaan tarinoiden opetuksia. Taikamaailmasta tästäkin sellaiset löytyvät ja ihan hyvin aiheeseen sopienkin, sillä ystävien arvokas apu ja sydäntä mukavasti lämmittävä hyvien juttujen jakaminen koko porukan kesken niistä tulee ilmi. Onneksi tällaisista tuntemuksista on useammassakin tarinassa onnistuttu nappaamaan kiinni, ja kuten tämä viimeinenkin kokoelma kohdallani on osoittavinaan, niin pienimuotoisempi hupsuilu hölmöyksineen toimii minusta paremmin. Parissa ensimmäisessä jutussa on sinänsä selvästi vähemmän vauhtia, vipellystä ja tapahtumaa, mutta niinpä vain väittäisin, että huvitusmittarin lukemat kohoilevat korkeammalle kuin levyn toiminnallisemmalla jälkipuoliskolla. Kyllähän sitä lohien vinksahtanutta vaellusta ja taivaskepposteluakin tutkailee mielenkiinnolla, vaan verkkaisempi pähkäily pöhköilyineen hymyilyttää helpommin. Suurin harmi tässä tapauksessa on se, ettei ihastuttava joukko aivan sitä sydämellisintä puoltaan väläyttele, mitä otsikon perusteella ennakkoon odottelin. No, näidenkin 58 minuutin joukosta löytyy sen verran hyvää hömpötystä, että lopputekstien rullatessa hymyillen peukkua kohottelee temmellyksille ja tempauksille.



The New Adventures of Winnie the Pooh (1988-1991) (IMDB)

"Ne kaksi polkua, jotka tulevat sydänmaalta, yhtyvät maatuneen tervahaudan vieressä lähellä Rimpilahden taloa. Toista polunhaaraa pitkin lähestyy mies reppu selässä. Hän on vanhahko mies, naamassa kunnioitettavan paljon ivallisia ryppyjä, koko olemuksessa valtava itsepäisyys, silmien ja suun tienoilla rajattoman itseluottamuksen piirre, kulmakarvojen kaaressa suuren viisauden tärkeä äkkikiveryys. Hän on Konsta Pylkkänen, mies, joka taitaa katsella asioita vähän laajemmasta näkökulmasta..."

Jokuhan voisi ihan syystäkin väittää, että eikös tästä sarjasta ja Veikko Huovisen kynäilemistä tarinoista jo tullut ihan riittävästi turistua, mutta olkoonpa tämä summailu nyt se kuuluisa kerta kiellon päälle. Ideana siis vähän jakaa jaksoja muutamaan laatuluokkaan, mutta ihan tarkkaa paremmuusjärjestystä en pysty tekemään, sillä melko lähekkäin liikuskellaan, mitä huvituksiin ja muihin kepposiin sekä kujeisiin tulee osien välillä. No, sen verran minunkin silmäni ja korvani eroja löytävät, että kolme parasta erottuu muusta massasta kohtalaisen selkeästi. Sitten jokunen tipahtelee luontevasti siihen keskisarjaan, joka ainakin kertakatseluna ihan mukavasti toimii, vaikkei miltään huumorin kultakaivokselta olisikaan louhittu. Pohjalle taas sakkautuu ja pakkautuu jälkijoukko, jonne päätyneet pikkuisen tökkivät jo ensimmäisellä ja todennäköisesti samalla ainokaiseksi jäävällä vilkaisulla. Oikeastaan yhdenkään jakson kohdalla ei ole mielestäni syytä aivan vimmaisiin ylistyksiin yltyä, mutta toisaalta taas saa myös jättää rankimmat lyttäilyt väliin, että siinä mielessä tasaisempaa taaperrusta ilman hienoja huippuja tai kurjimpia rotkoja. Yritän alla jaksojen kohdalla hiukan napakammin selvitellä, että mikä miellytteli ja närästeli, mutta tarkemmat perustelut löytyvät linkkien kautta, jos kiinnostaa jaarittelevaisempi sekä yksityiskohtaisempi pyörittely, jonka lomassa pilkistelee myös valikoituja näytepaloja kirjailijan kynästä.

"Taitavat olla pilkan miehiä, kun näkevät ulkomaailmalla oudon ilmiön. Metsäkö se kehittää sellaisen filosofian, että moni hyväkin asia on turhuus, suuri turhuus, että uudistukset maistuvat kovin kitkerälle, että ne herrat joskus näyttävät hölmöläiskansalta, ne viisaat, lukeneet herrat. Metsästäkö ovat imeneet sellaisen ennakkoluuloisuuden, vanhoillisuuden... Mutta metsäkö on antanut sellaisen terveen vaiston nauraa oikein metsäläisnaurua, tuollaista pihkanhajuista, kun joku aate kohahtaa maailman huhhailijoiden päähän, joku iso ismi, tai "kun lahopökkelöä veistetähän, tänne lastut lentelevät". - Ympäristö muovaa ihmismielen muotteihinsa, ja onhan sitä Suomessa ympäristöä, pimeää puskikkoa, jos valoista vaaranhuippuakin..."

Yleisemmin sanoisin sarjasta vielä, että kaikkien jaksojen kohdalla ohjaajana toimii Pauli Virtanen, joka osallistuu myös käsikirjoitusten muokkailuun. Muuten televisiosovitusten tekijät hiukan vaihtelevat jaksojen välillä. Osaa näyttelijöistä nähdään useammassakin jaksossa eri rooleissa, mutta poikkeuksena kuvioon on Heikki Kinnunen, sillä hän esiintyy kaikissa kymmenessä osassa Huovishenkenä, eli eräänlaisena kertojana, joka pikkuisen arvuuttelee ja kaipa kantaakin silloin tällöin ottaa. Mielestäni Kinnunen on paikoin osassaan varsin riemastuttava Huovisen mietelmiä pyöritellessään ja muutenkin tuntuu saavan homman hengestä helposti kiinni, mikä ei aivan kaikilta esiintyjiltä tunnu yhtä sulavasti sujuvan. Kuten sarjan nimikin kertoo, niin on päädytty poimimaan tarinoita Huovisen lyhyiden erikoisten joukosta, jotka useimmin vaihtelevat tekstimuodossa pituudeltaan viiden ja kymmenen sivun välillä. Näistä käännellyt jaksot taas kellottelevat siten, että lyhykäisin jokusen sekunnin yli 20 minuuttia ja mittavin taas runsaat 26 minuuttia. Loput sitten luontevasti siihen väliin. Kun kaikki kymmenen lasketaan yhteen, niin saadaan summaksi vähäsen vajaat neljä tuntia televisioviihdykettä, tarkemmin lausuttuna 229 minuuttia Huovis-huumoria.

Vaikka lyhyiden juttujen parissa puuhaillaankin, niin mielestäni tuotannon tätä laitaa on kuitenkin sarjan tekijöiden toimesta pöyhitty ihan kiitettävästi, mitä tulee aihevalintoihin, sillä monenmoista jutunjuurta ja erikoista ihmisvipeltäjää kuviin saadaan. Samoin alkuperäistarinat on poimittu melkoisen pitkältä aikaväliltä, sillä varhaisin on kirjailijan vuonna 1950 ilmestyneeltä esikoisteokselta, kun taas tuorein tapaus ilmestyi kirjakauppoihin runsaat kolme vuosikymmentä myöhemmin, eli 1982. Huomautan myös, että silmäilin hiukan mainittua esikoista, josta löytyy sellainen mukava ja muutenkin maistuva juttu kuin Maailman menoa on katseltava vähän laajemmasta näkökulmasta..., jossa monien tykkäilemä Konsta Pylkkänen ottaa käsittääkseni ensiaskeliaan. Muutenkin tämä 18-sivuinen tarina sisältää siinä määrin tyypillistä ja mehukasta, vaikkakin paikoin kirpakan kyynistäkin Huovis-huumoria, että päätinpä siitä sarjasummailun piristykseksi nappailla muutaman näytteen, eli tämän tekstin yhteydessä nähtävät lainailut. Naputellaanpa näistä jaksoista ja teksteistä siis vielä pikkuisen ja aloittelen parhaimmasta päästä.

"Sillä Konsta oli seurannut sanomalehdistä maailman tapahtumia valppain, epäluuloisin silmin. Olihan ollut aikaa, kun 54 vuotta oli vanhana poikana elellyt. Työpäivän päätyttyä hänellä oli ollut tapana myös tutkia kahta kirjaa, jotka hän oli kerran huutokaupasta ostanut. Toinen oli maantieto ja toinen luonnonoppi.

Näiden kirjojen avulla hän oli muodostanut omalaatuisen käsityksen maailmanjärjestyksestä ja oppinut seuraamaan ihmisten tohinoita vähän niin kuin kauempaa ja ylempää."

Kärkikolmikko olkoonpa vaikka tällainen:

Viinankätkijä (jakso 4)

Huovinen kirjoitteli tarinan alkujaan vuonna 1969 ilmestyneeseen kokoelmaansa Mikäpä tässä ja tosiaan televisioon se päätyi 1980-luvun puolivälissä, kuten muutkin sarjan jaksot. Alkuminuutit/-sivut tutustuttavat katsojan (ja lukijankin) Vesa-Matti Loirin esittämään nuorehkoon mieheen, joka yllättäen lähtee setänsä (Martti Kainulainen) kanssa automatkalle pohjoista kohti. Ilmari näkee reissussa tilaisuuden tutustua Timppaan, jonka kanssa välit ovat vieraantuneet ja kenties sedän tuleva perintökin on osaltaan motivoimassa Ilmaria mukaan. Ensimmäiset kilometrit vielä tutkitaan hiukan arastellenkin toisen mielipiteitä, kunnes setä vähitellen johdattaa jutustelut kirkkaisiin ja tummempiinkin viinaksiin, mikä hyvinkin nuoremmalle osapuolelle kelpaa. Voisikin sanoa, että yhteinen sävel löytyy sitä kautta ilman minkäänlaisia tuskia. Ilmarin ilo ja mielenkiinto vain kohoaa, kun aletaan tehdä useammassakin kaupassa kosteita ostoksia ja kanniskellaan kiliseviä kasseja takakoppaan. Millainen riehakas ryypiskelyrupeama tien päässä vielä odottaakaan, oivoi sentään! No, Ilmari saa varautua yllätykseen, jos toiseenkin, sillä sedällä on aikomuksena hieman avata ja valotella, että millaisten ajatusten ja periaatteiden mukaan harvalukuinen viinankätkijöiden joukko maallista taivallustaan suorittaa...

Ehkei tätä tarinaa sentään voi miksikään aivan ylivoimaiseksi ja kiistattomaksi ykköseksi kruunailla, mutta jos parhain pitää joukosta poimia, niin Viinankätkijä ainakin ensimmäisen katselukierroksen kärkipaikan lunastelee listaltani. Yhtenä syynä on se, että tässä koitoksessa yhdistyvät ihmisepelien eriskummalliset oikkuilut ja kirjailijan piikitteleväisetkin piruilut hyvinkin huvittavaksi 24-minuuttiseksi. Sinänsä vinkeä reissu pysyy hallussa, eikä pääse karkailemaan miksikään käsittämättömäksi torveloinniksi. No, pohjoisen näkymiä olisi enemmänkin voinut väläytellä ja tietyissä paikoissa revitellä riehakkaamminkin, mutta näinkin kokonaisuus pysyy nautittavana. Sitä helpottaa matkatovereita esittävien Loirin ja Kainulaisen jouhevasti sujuva sanailu sekä muukin yhteistyö. Tietysti Kinnunen käväisee silloin tällöin virnuilemassa väleihin ja tuuppimassa miekkosten matkaa osaltaan eteenpäin. Lisäksi kotimaan hieman ylisuojelevaisia ja hysteerisiäkin piirteitä etenkin kirjoitusaikana sisältänyt alkoholipolitiikka saa osakseen osuvaakin ivaa, mutta ilman, että aivan alkoholin ilosanomaa ylistelemään tarvitsisi lähteä huuruisten ja mielipuolisten ryyppäjäisten kautta. Kuten sanottua, sopivassa suhteessa yhtä sekä toistakin ainesosaa ja paketointikin toimii tämän katsojan mielestä.

"No se on tuo ihminen tavallisen pirteä mekanikko, kun sitä pitää kaikki reistata. Sitä voisi olla soma tarkkailla, minä aika mielelläni naureskelen semmosille touhunmiehille. Ne kieppuu kuin kärppä kivirauniossa, ne vaalipuhujat, massanlietsojat ja lahkolaishumut. Tavallaan minusta on ne mukavampia kuin sirkuspellet. Minä olen aina tykännyt heistä..."

Kahden juopon joulu (jakso 10)

Juopottelevaisista joulujuhlijoista Huovinen kirjoitteli vuonna 1976 kokoelmassa Ronttosaurus ja jos tuossa hetki sitten joutomaita kohti huristeltiin, niin harvaan asutuilla seuduilla tälläkin kerralla viihdytään. Tarinassa ei Huovishengen lisäksi nähdä kuin pari muuta hahmoa, eli hylätyissä mökeissä elelevät ystävykset Iivari (Martti Kainulainen) ja Aatu (Martti Pennanen), jotka ovat vuosia sitten valinneet vähän vaikeamman elämänpolun kuljettavakseen. Talot, tavarat ja läheisetkin on tullut käytännössä alkoholin alttarille tarjottua kurkun siemaillessa kyltymättömänä juomaa humalluttavaa. Siinä missä edellisessä retkeilyssä samaisen Kainulaisen esittämä Timppa aineita arvokkaita säästeli ja piilotteli kaukaisiin korpikätköihin, niin nyt kulautellaan ilman isompaa huolta huomisesta. Kumpikin herroista mökkeröissään valmistautuu viettämään jouluaattoa hoitaen askareet arkiset pois jaloista ennen illanvieton nauruja ja riemua. Paketeista paljastuu raikasta ja ravitsevaa juotavaa sekä myös maukasta makkaraa, eli mikäpä siinä on istuskella ja rupatella maailmanmenosta ja omasta paikasta kaikessa myllerryksessä...

Tämä 24 minuuttiin muokkailtu tarina valikoitui lopulta televisiosarjan päätökseksi, ja sellaiseksi se minusta ihan hyvin sopiikin. Hivenen apeissa merkeissä lähdetään liikkeelle, sillä hautausmaalla Kinnusen esittämä Huovishenki tepastelee syntyjä syviä sanaillen. Voisi taas olla liioittelua väittää jakson tunnelmia ilon sinfonioita tavoitteleviksi, mutta eihän tässä minnekään surkuttelun suohon sännätä tai muutenkaan jutustelua voivotteluvoittoiseksi väännellä. Kaverusten kohtalaisen kovia elämänpolkuja hiukkasen siistitään televisioversion puolella, mutta virheet ja koetut kolhut tuodaan kuitenkin esille. Loppupuolella taas liitellään samasta novellikokoelmasta päänsärkyisen palokärjen saagaa luontevasti mukaan kaverusten pähkäillessä sopeutumisen mielekkyyttä vaiko sen oman tien jääräpäistä taaperrusta vaikeuksia vastaan. Viimeisillä minuuteilla kädet toisten harteilla hyvinkin uhmakkaasti julistetaan, että näillä mennään loppuun saakka ja kyllähän se sellainen sydäntä lämmittää ja hymyäkin kasvoille suo, sillä eihän tässäkään millään tosikkomaisen vakavalla mielenlaadulla olla elämänvalintoja mietiskelemässä. Meneepä siinä kertojakin aivan sanattomaksi ja viimeinen puheenvuoro jää pitämättä. Näyttää siis siltä, että kahden kärki omalla listalla koostuu eniten alkoholin ympärillä pyörivistä tarinoista, mitä sarjalla on tarjottavanaan. Puolustuksekseni sanoisin, ettei se nyt ihan sentään siitä johdu, että viina kiinnostaisi niin pirusti, että huhhuh, vaan näissä molemmissa on mukana minuun vetoavaa oman pikkuisen hullunkurisen ja kivikkoisenkin polun kuljeskelua erikoisten heppusten toimesta. Siinä sivussa esiintyy myös kivaa kaveruutta ja kirjailijan viljelemä pikkuisen mustana tuikahteleva huumorikin pääsee oikeuksiinsa.

"Sitten mies aloittaa puheensa. Hän on taitava työssään, korottaa ääntään asian tärkeyden mukaan jopa karjumiseksi, maalailee kauniita kuvia, vuodattaa kyyneleitä, käyttää vertauksia ja raamatunlauseita taitavasti antaen niille erittäin yksilöllisen tulkinnan omilla aivoillaan. Hän heiluttelee käsiään, voivottelee ja kiihtyy. Eikä hänen julistuksensa ole lohdullista, vaan se on tuhon ennustelua suruttomille ihmisille, jotka mammonassa ja irstaisuudessa piehtaroivat."

Ammattimainen puolueenhaukkuja (jakso 6)

Lähdemateriaali tämän tarinan tarjoamalle tiukkasävyiselle ja hieman äristeleväisen muristelevaiselle ruodinnalle löytyy Huovisen vuonna 1973 ilmestyneestä kokoelmasta Rasvamaksa. Alkuun Kinnunen Huovishenkenä pohjustelee päähenkilön motiiveja kertoilemalla, millainen kurimus vatsaa vääntävä nälkä saattaa olla, mutta niinpä vain neuvokas kaveri keinot keksii, vaikkei työhaluja juuri olisikaan. Kaupungissa valmiita pöytiä kyllä riittää, kunhan vain tietää, miten niihin pääsee oikeaan aikaan livahtamaan ja antimista monine herkkuineen nautiskelemaan. Erkki Saarelan esittämä Väinö Kirsikkala onkin tällaisten koitosten ammattimainen osaaja, ja hänen erikoisalanaan on kiihdytellä tuttaviaan koville kierroksille johdattelemalla keskusteluja kohti Suomen poliittisten puolueiden ongelmia ja maan epäkohdista yleensäkin jutustelemalla. Aina hän onnistuu venäyttämään pikkuisen tulisetkin juttutuokiot niinkin mittaviksi, että kyllähän sinne sekaan saadaan masun kurnimista hyvinkin hillitsevä ateria mahtumaan ja parhaassa tapauksessa kattavat kotiinviemisetkin kainaloon. Tämä näytelmä tarjoaa parikin esimerkkiä Kirsikkalan kyvyistä ja taidoista. Mikä kenenkin mieltä sattuu risomaan ja riepomaan, niin siihen väliin Väinö tahtoo terävän kielensä tunkea.

Hyvinhän siinä 23 minuutin ajan huvitusta hykerreltäväksi saa, kun Kirsikkala velmuilevasti virnuillen ennalta hahmottelemaansa käsikirjoitusta toteuttaa ja hymyillen seurailee, miten juttukaverilla alkaa puheenparsi tuimemmaksi taipua ja sävykin taitaa tulistua, eikä päreiden palaminen välttämättä ole kovin kaukana kulmien takana. Kahden kiihdytettyyn mieleentilaan johdatellun miekkosen osia oivasti hoitelevat Esko Nikkari ja Ismo Kallio, sillä kumpaisenkin kimpaantumista ja palopuheita on kiva katsella sekä kuunnella. Paasauskädet kohoilevat ja juttua riittää mukavasti, vaikkakin välillä pitää sitä vatsaosastoakin ruokkia, että puhtia riittää puhua ongelmakohdat auki ja selviksi. Kiivaiden keskustelujen tuoksinnasta pääsee Huovishenkikin unohtumaan hiukkasen taustalle, mutta eipä se tässä jaksossa juurikaan haittaa, sillä pääkolmikolla on homma pitkälti hanskassa. Kyllähän kertoja toki jakson tyypilliseen tapaansa pienoisesti piruillen paketoi. Väittäisin, että Huovinen oman versionsa puolella hiukkasen ilkeämmin pistelee sanoja paperille, mutta eivät erot erityisen räikeitä ole, eikä kirjassakaan hahmoja minnekään silmittömään raivoon ajeta, vaikka rankemmin lyttäilläänkin poliitikkojen osaamista ja tavoitteita. Näiltähän osin jutut ovat hieman vanhenneita ymmärrettävistä syistä nykysilmin nähtynä, mutta tästä huolimatta hupia tosiaan sopivasti irtoilee.

"Ja se kun on vähän epämukava asento, niin se veri valuu ihmisen aivoihin sillä hetkellä. Vaan kun toiset on luotu kestävämmäksi eri asioita vasten kuin toiset, niin se nyt käy niin kavalasti, että toisilla ei pää kestäkään, vaan siellä ne langanohuet verisuonet ratkeilevat ja paha veri pääsee valtoimena kohisemaan aivo-ontelossa. Ja ne semmoiset alkavat katsella kulmainsa alta ympärilleen ja hypistellä sormiaan ja ryhtyvät salakähmäiseen elontoimintaan. Onhan siitä historiassa esimerkit, monenmoiset suurtiktaattorit ja somat sähisijät. Mikäpä se oli muu se päivällinen hyppelijä."

Kivat keskisarjalaiset kertakatseluun:

Unimuristelun vaivaukset ja salaperäiset seikat aiheekseen nappaava jakso on lähtöisin Huovisen varhaistuotannosta, sillä tämä tarina julkaistiin luettavaksi jo vuonna 1950 kirjailijan esikoisteoksessa Hirri, jolta ei sarjan lähdemateriaaliksi olekaan muita juttuja kelpuutettu. Kalseana ja harmaana loppusyksyisenä iltapäivänä pari miekkosta järveä moottoriveneellä ylittää ja kohta työtoverit ovatkin jo yöpaikkaansa etsiytymässä. Nuorempi tyyppi (Ville Sandqvist) toimii harjoittelijana kokeneemman agronomin (Martti Pennanen) apuna ja ruokapöydän kautta olisi kaksikon tarkoituksena levolle vetäytyä. Sattuupa olemaan niin, että talossa on makuutila rajallinen, joten vierekkäin päädytään pötköttämään, mikä omat pulmansa mukanaan tuo, koska Pennasen esittämä vanhempi mies sattuu olemaan kova kuorsaaja, ja ilmeisesti apulainen on jo ainakin yhden illan pitkälti vailla unia viettänyt samoista syistä johtuen. Sänkykaverin aloittaessa jo varhain tutun häiriöääntelyn, niin alkaa toisella olla vitsit vähissä. Sydänyön tunteina mietitäänkin syntyjä syviä ja kaikenlaiset katalatkin ratkaisut pääsevät väsyneessä päässä vierailemaan.

Jälleen sopii siis sanoa, että vaihtelevasti elelyä ja ihmisten erilaisia oikkuja tiiraillaan näiden tarinatuokioisten puitteissa. Pauli Virtanen ja kumppanit ovat yöllisestä rohinasta tekaisseet 23 minuuttiin venähtävän jakson ja kyllähän se ne hyvätkin hetkensä sisältää, eikä mitään isompia tylsyystiloja tarvitse tuskailla, mutta minusta Huovinen pureutuu asian ytimeen terävämmin tuuppiessaan nuorta heppua pimeiden tuntien unettomuuden hermoraunioisuutta kohti. Kirjan sivuilla sanat sinkoilevatkin sujuvammin, sillä minusta Sandqvist ei ole ihan luontevin osassaan ja koko väsyneisyyden kurimus pääsee sitä kautta jäämään hiukkasen vaisuksi viihteeksi. Jos laimeudesta puhellaan, niin sitä osittain edustaa myös pärisevä päätös television puolella, sillä kohtalaisen lässysti aamuöinen möykkä ja meteli kameroiden eteen lavastellaan. Eihän kirjassakaan mitään maailmanlopun kaaosta maalailla, mutta väittäisin, että hiukan enemmän olisi voinut epäilemättä rajallisella televisiobudjetillakin yrittää. Minusta alkuperäinen versio vie siis selvähkön voiton, mutta ihan mielellään uudemman tulkinnankin tutkiskelee.

"Siinä sitä tosiaan oli rahvasta, oli lättäjalkaa ja pallisilmää, rampaa ja rujoa, leipäsutta ja pesukarhua, useansorttista hunteloa ja turistia.

Mutta eikö piru kuitenkin jonkin rinta siinä pörhistynyt koppavaan asentoon ja pääpahanen alkanut suunnitella, että tässä ollaan väkilailla älykkäitä uskonasioissa ja kyvykkäitä johtamaan satamiljoonaisia väkijoukkoja ihanteelliseen olotilaan. Eikä sitten uskottu, vaikka oli koko ajanlaskun halki tapella nahisteltu, ei antanut arvo periksi tunnustaa, että turhat on rimpuilut ja että se on maailman ohjaksissa semmonen pappa, jotta puhumatta paras, kerta kaikkiaan. Se kun on joillakin tuli hännän alla, että jotakin isoa ja mahtavaa tässä...hä-hä-hä! Se kun harvempi malttaa katsella asioita laajemmasta näkökulmasta..."

Rauhanjuna (jakso 5)

Siinä missä yläpuolelta löytyvä sarjan toinen kuorsaileva jaksonen on lähtöisin Huovisen ensimmäiseltä julkaistulta lyhyiden erikoisten kokoelmalta ja siinä samalla vanhin juttu näiden televisiointien joukossa, niin Rauhanjuna taas on mukaan päätyneistä tuorein tapaus, sillä se ilmestyi vuoden 1982 kokoelmalla Ympäristöministeri muutama vuosi ennen jaksojen ensiesityksiä. Veikko Tiitisen esittämä Matti puhelee pirtissään vaimolleen, että pitäisi poiketa kylille puukauppoja viimeistelemään, ilmeisesti aikomuksenaan ottaa hieman ennakkoa hankintakaupasta ja kenties juomavarastojakin täydennellä, josta Liisa huomautteleekin, että taitaa jälkimmäinen se oikea syy reissulle olla. Joka tapauksessa miekkonen matkaan lähtee, mutta vähän yllättäen uudet ja omituisetkin aatokset lähtevät päätä täyttelemään, sillä puufirman konttorilla puheeksi tulee paikkakunnalla pysähtyvä rauhanjuna. Sepä se tahtoo kovin Mattia mietityttää, että mikähän ihme mahtaa pääajatuksena olla, ja pitäähän sitä lauantaina lähteä ihmettelemään, miten taiteilijajoukko yrittää rauhan maan päälle palauttaa ja sotaisat sydämet rauhoittaa...

Joidenkin jaksojen kohdalla ohjaajana ja osittain televisiosovitusten kirjoittajana toiminut Virtanen on lähtenyt rohkeammin erkanemaan Huovisen versioista ja Rauhanjuna on yksi näkyvimmistä poikkeamista omien polkujen suuntaan, mitä en osaa ollenkaan tuomittavana seikkana pitää. Kirjailija tuntuu tässä tarinassa kohdistavan ivailua enemmän jokseenkin ponnettomien rauhanvetoomusten suuntaan, kun taas Huovishenki jo avauspuheenvuorossaan pohdiskellen pyörittelee ihmisotuksen taipumusta toistaa taistelujaan. Huovinen on useinkin ottanut nämä sotaisat aiheet käsiteltäväkseen lyhyemmissä ja mittavammissakin teoksissaan, mutta minusta Rauhanjuna on häneltä vähän lepsu huitaisu siinä joukossa, ja lähinnä jää vähän sellainen maku suuhun, että haihattelevaiset rauhanprojektit kynäilijää närästyttivät, mistä piti pikkuisen piruilla. Samassa novellikokoelmassahan on lisää sävyltään vastaavaa juttua kiinnostuneille. Minusta siis on ihan hyvä ajatus korvata tätä kirjan töksähtelevämpää hassuttelua vähän vakavammillakin sävyillä ja paristakin kohdasta kepeyttä selkeästi karsitaan. Lopettelurupattelussaan Huovishenki taas vallan hirmustuu hekumoimaan ihmissielun synkistä sopukoista löytyvillä kauheuksilla. Onhan siinä pienoista kontrastia toisten torkahdellessa rauhassa, kun kertoja samaan aikaan paasailee raastetusta lihasta, survotuista suolista ja kärvennetyistä silmistä. Ehkei Rauhanjuna ole mitään naurattavinta antia sarjassa sinänsä, sillä tosiaan piikikkäämmin pyrkii pistelemään, mutta parempaa puoliskoa kuitenkin ja tosiaan ihan mielenkiintoisesti kehittelee Huovisen alkuperäistä juttua 23 minuutin mittaisessa ruutuversioinnissa.

"On sanottu, "ettei pidä lyötyä lyödä", ja kohtuuskin sanoi, että miesparka oli saanut rangaistusta kerrakseen, mutta kun se niin rennosti heitti volttia ja oli niin veitikkamaisen näköinen, niin pitihän sille humulle nauraa vieläkin. Sitä paitsi olihan se äsken taivaaseen lähdössä ja seurakuntansa olisi jättänyt tuulen, tulvan ja liekkien sekaan. Eikä sekään ole oikein...ainakaan heikäläisestä."

Potkukelkka ja patiini (jakso 7)

Suuren maailman sodat tuhansine ja miljoonine uhreineen sekä suunnattomine kärsimyksineen vaihtuvat pienimuotoisempaan ja henkilökohtaisempaan parisuhteen sisäiseen vääntöön, kun menneiden vuosisatojen laskiaisriehaa vietetään. Muuten televisiosarjassa pitäydytään kohtalaisen lähellä ilmestymisajan nykypäiviä, mutta vuoden 1967 kokoelmasta Lyhyitä erikoisia napattu kertomus vie 1900-luvun alkuvuosille. Eipä sillä, että tämä kisailu nokitteluineen olisi juuri siihen aikakauteen sidottu, vaan eiköhän se toistu muodossa ja toisessa näinä päivinäkin. Eli eli talvikautta vietetään ja useampikin kyläläinen aikoo suuntailla Haukelan kartanoon juhlimaan ja jutustelemaan. Tähän joukkoon kuuluvat myös Alice (Kristiina Elstelä) ja Hannu (Juha Muje), mutta hepä eivät aio hevoskyydillä perille pinkaista, vaan Hannu luottaa jalkoihinsa, kun taas Alice valitsee menopelikseen raskaan potkukelkan. Mitä siitä sitten seuraakaan, lähtee pikkuhiljaa avautumaan. Toinen tietysti kevyestikin viilettelee kelkkansa avulla alamäissä karkuun, mutta kunhan ylämäki tulee vastaan, niin jalkavoimiinsa luottava onkin voitolla, eikä matkakaveria tietysti auteta, vaan pilkkaillen ja ilkkuen ohi kirmaillaan!

Kovasta kilpailusta ja rankasta riuhtomisesta huolimatta päästään Haukelaan, jossa erilaisia luonteenpiirteitä silmäillään. Siinä missä Hannu viihtyy harmittomamman jutustelun parissa, alkaa Alice innostumaan, kun päästään paasailemaan kamalista sairauksista ja muista visvaisista vitsauksista. Taannoin totesinkin, että onhan noita kaikenlaisia karmeita ilmaisuja tullut kuultua, eli eivät nämä mätäiset jorinat sen suuremmin pääse hätkäyttämään tai järkyttämään. No, eipä toisaalta pääse väkinäisyyskään väsäyttämään, vaan jutuissa säilyy kivasti pilkahteleva virne. Kestokin on sarjan lyhyempää laitaa, eli noin 21 minuuttia, jonka kyllä vilkaisee ilman ikävystymisen ilmaantumista. Mainittakoon kuitenkin, että kyllähän sitä paikoin miettii, että kuuluisikohan juttu kenties siltikin alempaan laatuluokkaan, mutta minusta plussaa puskee, kunhan loppuun ehditään. Kaikkiaan hyväntuulisen arkista myrskyilyä ja myllerrystä Potkukelkka ja patiini väläyttelee ja kaiken käärii sopivan sopuiseen päätökseen, mikä niitä muristelevampia mietteitä pyyhkii osaltaan pois. Etenkin, kun Heikki Kinnunen näitä kiistoja, kinoja ja kisoja lopulta lämpöisen pirullisesti tiivistelee.

"Oikeastaan jotakuinkin säälin ja nolouden vallassa oli seurattu miehen hyppyä, mutta kun se alkoi kömpiä siitä ylös aivan terveen näköisenä, niin todettiin, että sattumalla oli tietty arvonsa huvituksen tuottajana. Eikä riemulle tahtonut määrää löytyä, sillä somasti tähyili avaruusmatkailija ympäristöään, ikään kuin miettien, että eikö täällä tämän kummempaa."

Vähemmän kiinnostusta ja riemua herättelevä jälkijoukko:

Oravanmetsästäjän sihteeri (jakso 1)

Sanottakoon heti alkuun niin, että kyllähän tämä koko sarjan avaus tuntui ensinäkemällä pikkuisen pirteämmältä, mutta kun nyt on runsaat kaksi kuukautta kulahtanut, niin mielikuvat ovat nitkahdelleet hivenen laimeampaan ja tympivämpään suuntaan, koska tosiaan lopulta melko moni jakso meni hauskuudessa miltei heittämällä ohi. Eipä sillä, että Oravanmetsästäjän sihteeri kasan kehnoin olisi, mutta Huovis-huumorin parhaisiin tai edes ihan kivoihin hetkiin ei näillä jutuilla ylletä. Vika ei mielestäni ole ainoastaan televisioversion sovittelijoissa, vaan väittäisin, ettei kirjailija itsekään ollut lainkaan parhaimmillaan kynäillessään vuonna 1963 ilmestynyttä järjestyksessä toista novellikokoelmaansa, eli kyseessä siis Kuikka. Tässä tarinassa vastavalmistunutta nuorta naista pohjoisen korvet kutsuvat, koska hän kiinnostuu kovasti näkemästään lehti-ilmoituksesta, jossa kuulutellaan sihteeriä oravanmetsästäjän erämaamökkeröön kirjanpitohommat hoitamaan. No, Else-Maj Pontoppidan (Anne Nielsen) tarttuu rohkeasti mieltä kutkuttelevaan eriskummalliseen tarjoukseen, ja onkin kohta viilettämässä junalla ja muilla menopeleillä kohti määränpäätä hämärää...

"Kun mies on ulkona, päästellään sisällä täyttä naurua, sillä onhan jo nähty, mikä tämä otus on miehiään. On huomattu, että se on nyt kuin soiva metso, ei kuule eikä näe mitään."

Perillä paikka eikä miekkonenkaan oikein vastaa haavekuvia, mutta kunhan kotvanen ja toinen yhdessä vietetään, niin osoittautuupa Vilho Hunter (Esko Hukkanen) ihan mukavaksi seuramieheksi. Arki kirjanpitotoimineen rullaileekin mukavasti päivien viiletellessä, mutta sitten alkaa Vilholle ilmaantua poltetta lähteä isommalle kylälle tarvikereissuun. Kunhan sieltä matkaan napattuja kiliseviä sekä kosteita tuomisia aletaan kulauttelemaan, niin kaverista paljastuu nopsaan vähän ikävämpi puoli, mikä laittaa Else-Majn mietiskelemään koko pestinsä innostavuutta... Samalla tavalla se into katsomon puolellakin hukkuu Vilhon töpeksiessä ja ehdotellessa vähän mitä sattuu tökeröä, kunhan on roimasti rohkaisujuomaa naukkailtu. Jos taas tahtoisi touhua hulivilimäisen rellestyksen kannalta katsella, niin valitettavasti varsin vaisua tämä sekoileva sössötys siinäkin mielessä sattuu olemaan, joten viihdyttävyyden suhteen ollaan keskinkertaisen taaperruksen teillä. Avaus on samalla sarjan mittavin jakso 26 minuutin kestollaan, eivätkä ne kaikki onneksi kuivaa kurjailua ole, vaan varovaista hymystelyäkin saadaan aikaiseksi, mutta siitä huolimatta en näe syytä huikeisiin hehkutuksiin. Tuntuukin lähinnä siltä, että Huovisen vähän löysää pohjoista hassuttelua on jokseenkin puolihuolimattomasti soviteltu televisioruutuun, mikä ei korvia karmaisevia riemunkiljahduksia herättele.

"Siellä etelämpänä juhlikoot ja hurrailkoot. Onhan se nähty, että aikaihmiset riehaantuvat sakilla käsiään taputtamaan pöljille puheille ja seremoonioille. Hän kun kerran oli Lentuan järvellä rannankeruussa ja yhtenä iltana makaili moniaan talon pihassa, niin alkoipa talon radiosta kuulua kerrallisen tiktaattorin puhe. Ei hän kieltä ymmärtänyt, vaan sen hän kuuli, että ihmiset räpyttivät sille käsiään.

Vaan sattuipa niin mukavasti, että juuri samaan aikaan talon lehmä oli rannassa juomassa ja oli vedessä mahaansa myöten. Lehmäpä kiepasi häntänsä ylös ja rätkäytteli veteen melkoiset rieskat. Niin hän jo arveli että paremminkin somaa lätinää tuo ja että ihmeen ihanasti sointuvat yhteen molemmat läiskytykset."

Erään murhan motiivit (jakso 8)

Edellisen kanssa suunnilleen samalla laatutasolla taiteilee jaksokokoelman ainokainen oikeusjuttu, mikä ei valitettavasti yksinään riitä takaamaan, että samainen sepustus erinomaisen ja poikkeuksellisen pirteä olisi, vaan ennemmin pienimuotoista lässähdystä olisi tarjolla. Omalaatuisuutta silti on havaittavissa, mutta sepä ei vielä tarkoita, että pisteitä parhaita tahtoisi jaella. Kirjallisessa muodossa nämä vähäsen vinksahtaneet tuomaroinnit, murhailut ja perhepiinailut ilmestyivät vuonna 1969 kokoelmassa Mikäpä tässä, jota ei valitettavasti omasta kirjahyllystä toistaiseksi löydy, mutta niinpä vain esimerkiksi vuoden 2005 Bakulainen pahvala sisältää kymmenisen näyteviipaletta senkin sisuksista, esimerkkinä vaikkapa aiemmin kehuskeltu Viinankätkijä. Siispä siis ei sekään täysin vieraaksi sanailuksi ole jäänyt ja oman otoksen perusteella sanoisin opuksen sisältävän sitä pirullista pilkettä herättelevää tummemman huumorin tuiketta. Tavallaan Erään murhan motiivit onkin hyvä esimerkki hiukkasen aroilla asioilla huvittelusta, mutta toisaalta taas ei erityisen onnistunut, jos laatua mittaillaan naurujen määrillä, koska sekä Huovisen versio että uudempi televisiosovitus tahtovat töksähdellä melkein lähdöstä maaliin.

Juttu nytkähtelee liikkeelle, kun aviomiehensä murhasta syytettyä naista kuljetellaan oikeuteen kuultavaksi. Siinä suhteessa homma vaikuttaa selvältä, ettei tämä pyrikään tekostaan peittelemään, mutta nyt tahdotaankin perehtyä ja pureutua niihin motiiveihin. Erityisesti Martti Pennasen esittämä tuomari on erinomaisen innokas kuulemaan toistuvista kaltoinkohteluista, vähättelyistä ja halveksumisista, mitkä tekivät vähitellen yhteisestä perhe-elämästä painajaista, jonka lopussa murha odotteli. Takaumien kautta näitä kummallisia episodeja saa silmäiltäväkseen, ja yrittäähän tollosti toikkaroivaa ja ilkeästi ivailevaa miekkosta esittävä Vesa Vierikko sinänsä energisesti revitellä, mutta näiden touhujen huvittavuus on silti kohtalaisen nihkeää. Vähän tuntuu siltä, että hiukkasen synkeähköstä aiheesta yritetään kovin toistaitoisesti tehdä kepeää hassuttelua, eikä lopputulos oikein missään vaiheessa saa kunnolla vauhtia keräiltyä. Viimeinen pisara löytyy lopulta vaikka sitten liimautuneiden spagettipötkylöiden kautta, vaan silti laihaksi jää anti kaikkiaan, eikä Huovishenkikään toilailuja saa hiipuneen hiilloksensa edessä kovinkaan hymyilyttävään muotoon käänneltyä. Tuomarin karjahtelut sekä sekalaiset riehaantumiset taas ovat väkinäisempää osastoa, mikä ei lainkaan kokonaisuuden viihdyttävyyttä ole nostamassa. No, en usko, että edes tarinan ilmestyessä 1960-luvun lopulla se olisi suuremmin mieliä pahoitellut tai edes iltakupposta saanut väärään kurkkuun hörppäisemään. Jälkeen jää vain vaikutelma, että valittu aihe toteutustapansa kanssa saavat yrityksen näyttämään melko selvältä ohilaukaukselta. Mistään rasittavasta pöllöilystä ei niinkään ole mielestäni kyse, kunhan vähän tympeämpää tyhmistelyä 22 minuutin verran parilla pilkahduksella piristettynä.

"Ja siitä hän on ihan varma, että hänen päänsä kyllä kestää siinä ala-asennossakin ja kestää se Rimpilahden Artunkin nuppi sekä muidenkin vanhan kansan ukkojen, mutta noista nuoremmista ratsinalijoijista ei ole taikaa. Lakkoa lakon perään ja atomia, siitäkö se maailma viisastuu..."

Hyvät ystävykset (jakso 9)

Jos tahtoisi vieläkin laatutasoja mittailla edelliseen kahteen vertailtuna, niin suunnilleen samoissa liikuskellaan ja syytkin ovat jokseenkin samat, koska sinänsä lupaavat lähtökohdat käännellään vähemmän kiinnostaviksi puuhiksi ja huvituksetkin ovat vähän niin ja näin menon lähestyessä ennemmin huihai-hutelointia. Kiristyneisiin väleihin ajautuneiden naapurusten sovittelevainen ja ylisteleväinenkin tapaaminen napattiin televisiosovitusta varten Huovisen toiselta novellikokoelmalta, eli kyseessä siis on samainen vuoden 1963 Kuikka, joka pitää sisällään sarjan avausjaksonkin alkuperäistarinan. Vieläkään en ole kaikkia kirjan sisältämiä juttuja lukaissut, mutta edelleen pidän kiinni käsityksestäni, ettei Huovinen tuolloin ihan terävimmillään tai hauskimmillaan ollut. Sinänsä kiehtovia juttuja kyllä, mutta tahtovat vain jäädä pikkuisen tyhjänpäiväisiksi, ja se onkin melkoisen sopiva sana tätä televisioversiotakin summailemaan. Ilmeisesti eläväisemmän tulkinnan puolella on tahdottu lisäillä pahaenteisyyttä musiikin ja hiukkasen houreisten näkymien kautta tarinan alkuun, mutta kaikkiaan räyhät, rähinät ja riehat jäävät paitsioon, kun kierrokset kohoilevat ystävien ylistellessä toistensa parhaita puolia.

Voihan olla, että moni muu lukija ja miksei katsojakin saa tästä kaverusten kehuskelevaisesta höpöttelystä enemmänkin irti, mutta itse olen sillä kannalla, että tämä 22-minuuttinen edustaa ehdottomasti sarjan vaisuinta ja laimeinta laitaa. Lähtökohtana siis on, että naapuruksina elelee pari kohtalaisen selvästi varallisuuden suhteen poikkeavaa perhettä. Aidan kummallakin puolella pojat tekevät kolttosiaan, ja toisen talon isäntä tuntee melkoisen piston rintamuksessaan, kun nuorukainen on porkkanoita pihistellyt. Siispä siis lakki kourassa pyytelemään tihutöitä anteeksi. Välillä vuoropuhelu yltyy hyvinkin hurmoshenkiseksi, mutta enpä valitettavasti itse siitä onnistu nappaamaan kiinni, vaan nämä jauhamiset eivät suurempia tuntemuksia tai oikeastaan hymähdyksiäkään saa aikaan. Sinänsä onkin pienoinen harmi, että järjestyksessä yhdeksäs jakso valikoitui sattuneesta syystä omalla kohdalla viimeiseksi ja jätti jokseenkin lattean jälkimaun sarjalle, sillä Huovishenkikään ei kohtaamista summaillessaan oikein tunnu intoutuvan jutustellessaan maailman kauneuksista ja ihmisten hyvyydestä. Lämpöisiä ajatuksia, mutta vähäsen viileää toteutusta. No, sarjan varsinainen päätös, eli Kahden juopon joulu, taas tarjoaa kolkompaa ja kylmempää kuvaa, mutta on silti tunteikkaampi ja monessakin mielessä osuvampi lopettelu hommalle. Onhan se tietysti ihan oma valinta, että menee jaksojen paikkoja vaihtelemaan, mutta Hyvät ystävykset kuuluu mielestäni selkeästi kolmen heikoimman porukkaan.

"Hänestä kun tuntui, että se joskus tympääntyi siihen junnailemiseen, nuori mies, ja se rytkäytti tahallaan kampea, ja silloin syöksähtivät miesparvet toistensa niskaan ja syntyi niitä kansannousuja ja mellakoita, eli joku tulivuori sylkäisi maan sisusnesteitä tai syntyi niitä maanjäristyksiä."

Jutta Grahnin mies (jakso 3)

Heikommista hömpötyksistä puhellessa on mielestäni osuvaa tämän sarjan yhteydessä nostaa esille Jutta Grahnin mies, jonka itse nimeäisin kehnoimmaksi viritelmäksi. Se on löydetty vuoden 1973 kokoelmalta Rasvamaksa, joka pitää sisällään mielestäni roimasti riemukkaampaa sanailua, eli eipä kyse ole siitä, että Pauli Virtanen ja kumppanit olisivat jonkin Huovisen huumoritimantin onnistuneet kelvottomaksi keplottelemaan, vaan kummankin version puolella keskinkertaisuuksissa monesti liikutaan. Sen verran kuitenkin merkkailisin kirjailijan eduksi, että tekstimuodossa juttu toimii edes pykälää paremmin, kun taas ruudun puolella melkoisen väsähtäneeltä vitsinväännöltä vaikuttaa. Kaipa tässäkin hiukkasen erilaista ihmismielten hullunkurista kohtaamista ajetaan takaa, mutta jos toteutus ontuu pahasti lattean ja väkinäisenkin vitsailun puolelle, niin eipä minusta sinänsä kiva perusidea paljoakaan pelasta. Tavallaan onkin hyvä, että tämä kestoltaan 20 minuuttiin yltävä jakso on myös sarjan lyhykäisin, sillä tympeähköä turinaa kyllä saa siinäkin ajassa ihan riittävän kerta-annoksen.

Kolme kaverusta siis törmää yhteen ja yksi heistä, eli Jutta Grahn on naimisiin päätynyt, mutta mies on jäänyt mysteeriksi ystäville. No, rempseä Jutta kysäisee kaverinsa yllätyskahville, niin pääsevät miehenkin tapaamaan, ja sehän toisille sopii, sillä uteliaisuus voimakkaana mielessä polttelee. Kunhan päästään asunnolle, niin hiukkasen muita ihmetyttää, kun mies hihitellen livahtaa ovelta teilleen, eikä millään tahdo näyttäytyä. Entistä omituisemmaksi homma menee kaverin huudellessa puolituhmia juttujaan sängyn alta vieraiden pöyristellessä. Toistuessaan tämä rivouksien huutelu on katsojan kannalta kohtalaisen unettavaa seurailtavaa ja alatyylisiä lässytyksiään länkyttävä Rikhard käy lopun lähestyessä hyvinkin tylsistyttäväksi tapaukseksi, vaikka kai sitten on olevinaan hyvinkin hilpeä poikkeus tavalliseen tallaajaan vertaillessa. No, tämäpä ei näin soviteltuna ihan putkeen mene, vaan jutun pääajatuskin vähäsen haalistuu turhuuksia turistessa. Tekstiversio siis hoitaa kuviot napakammin ja kaipa myös huvittavammin. Vähän keskinkertaisen avausjakson ja kehnomman kolmannen osan jälkeen sitä jo tuumailin, että mahtaako vallan surkea sarja olla kyseessä, mutta onneksi niitä paljoltikin parempia pätkiäkin alkoi löytyä.

"Kuinka ollakaan, tuo päivällinen tapaus oli ärsyttänyt ja kiihottanut tavattomasti hänen ajatuksenjuoksuaan. Hän kun tavallaan vihasi noita maailmanrannan sätkyukkoja, joilla oli ainainen polte ja hinku ohjailla maailman menoa mitä suurellisemmin. Se kun on muutamilla sellainen rauhattomuus verissä, että niiden täytyisi vaikuttaa tämän maailman menoon enempi kuin toisten. - Mikä se on se veljeskunta...?

Kohahti nyt Konstalle päähän iso ihmishalveksunta ja pirtin pöydän ääressä juoda hönötellessään hän katseli asioita vähän laajemmasta näkökulmasta, kuten häntä miellytti tällaisissa tilanteissa sanoa. Seuraavasti hän oli asiat ajatellut:

Sillä häntä kun totta vieköön korpesi, että kun rauhan mies puskee töitä, niin sillä aikaa muutamat kiertävät joutilaina ja niillä on mieliteko parannella ja uudistella joka paikkaa ja johtaa kansoja muka suurelliseen hyötyyn. Ja sillä varjolla härnäilevät kansat vihaisiksi toisilleen ja hankkivat suursotia, ne tiplomaatit, tiktaattorit ja paraatinpitäjät. Ja hän on koettanut keksiä järkisyyn niiden vaelluksille ja ajatellut vähän muitakin asioita."

Yleisesti voisin silti sanoa, ettei näiden parhaiden kohdallakaan päästä mihinkään huutonaurua tai muuta hulvattomampaa höröttelyä herättelevään olotilaan, mutta minusta kuitenkin hyvin ja ihan riittävästi huvittavia juttuja kaivellaan esille ihmiselelyn erikoisuuksista ja omituisuuksista. Ainakin ennakko-odotukset ylittyivät urakan edetessä melko nopsasti, sillä jokseenkin nihkeästi näitäkin tuokioisia lähdin kesäkuun toisella puoliskolla ihmettelemään. Saipa siinä samalla hyvän tekosyyn lukaista vähän valikoiden Huovisen tarinoita uudelleen ja pariin minulle tuntemattomaankin juttuun motivaation tutustua, minkä myötä taas piti tietenkin kirjahyllyäkin kasvatella, eli kaipa siinäkin suhteessa voisin projektin ihan onnistuneeksi ja varsin antoisaksikin rupeamaksi ruksitella. Kymmenen lyhykäisen jakson puitteissa on melkoisen mahdotonta antaa kunnolla kattavaa vilkaisua Huovisen runsaaseen novellituotantoon, mutta yritystä kyllä löytyy esitellä toisistaan poikkeavia juttuja.



Samoin voisin huomauttaa, että kirjailijan tuotannosta löytyy myös huomattavasti hurjempia, oudompia ja ennen kaikkea hauskempiakin tapauksia tutkailtavaksi, koska ainakin minusta sarjaan on lähdemateriaaliksi valikoitunut muutamakin keskinkertaisempi huitaisu. No, jälleen on varmaan kyse niistä erilaisista mieltymyksistäkin, eli ehkei siitä enempää paasailua. Paikoitellen valittelevan summauksen aikana on luultavasti selvinnyt, että minusta kokonaisuus on kovin kaukana puhtaasta parhaudesta, mutta siitä huolimatta parin kuukauden jaksolle jaettu rupeama myönteisenä kokemuksena kirjattakoon, mikä myös osaltaan innostaa paneutumaan lisää Huovisen juttuihin. Sitä urakkaa sitten riittääkin sekä kirjahyllyn että levykokoelman puolella, ja luulisin, että moni niistä potkii paremmin kuin tämä sarja, eli toiveita ainakin riittää, kunhan oiva aika ilmenee. Ennen tulevia turinoita annan loppusanat kirjailijalle itselleen, eli vilkaistaanpa, miten Konsta yrittää pähkäillä ja summailla ihmisen osaa maan päällä ja että miltä kaikki ihmeellisyys, kummallisuus ja nurinkurisuus näyttääkään, kun asioita vähän laajemmasta näkökulmasta katsellaan...itkeäkö vai nauraa...?

"Pirtin sänkyyn uupui totuudenetsijä Konsta, ja viinahöyryjen mukana kieppui pois konstantiinilainen maailmanjärjestelmä, jolla oli loppujen lopuksi se vika, että "minä" oli siinä keskipisteenä, kuten niin monesti muulloinkin.

Kaikki kiersi, Konstan sänky uhkaavin kääntein, maapallo, levoton veri ihmissuonissa, solulimakin lehtivihreähiukkasineen suoritti rotaatioliikettä hyvän- ja pahantiedon puussa. Miten kiertelivät ja elivät suuria arvoituksia kätkevät, tuntemattomat virukset, geeniyhdistelmät, elektronit tai voimat, joista ei mitään tiedetty...

Eikö elämä ollutkin kuin valtavan suuri sanaristikkotehtävä. Kun sai suurella vaivalla vaakasuoran rivin mieleisekseen, niin pystysuora ei ratkennut, ei sukupolvienkaan kovalla työllä. Rivillä 1949 vaakasuoraan oli arvoitus "sopuisa yhteiskuntaelämä" ja vieressä "hyvä kansantalous", mutta pystysuoraan oli "kateus, ahdasmielisyys, epäluuloisuus, suvaitsemattomuus, sodat, pimeys, pimeys...musta arvoitus".

Miksi oli keksitty tämä vaikea "lintu vai kala" leikki? Eikä kukaan sanonut, että "nyt polttaa". - Jospa kaiken keksijällä oli käsittämättömän laupeutensa ja selittämättömän armonsa lisäksi annos omalaatuista huumoria ja mieltymys laajamittaiseen tilannekomiikkaan, jolle ihmisjärjellä voi nauraa ainoastaan perin väkinäisesti..."

Huovisen lyhyet erikoiset (1986) (IMDB)

Puhistelujen ja muiden pehmeämpien pätkien jälkeen heräilee helposti mielihalua viritellä vähäsen kovaotteisemmin rymistelevää sekä tylymmin yrmyilevää elokuvailtamaa kotikatsomon kankaalle. Kuten on kerta kerran perään tullut toitotellen toisteltua, niin yksi tällaisten kovien koitosten luottomiehistä on etenkin 1970- ja 1980-luvulla roistoja sekä muita ryökäleitä parhaina päivinään liukuhihnatahtiin nitistellyt Charles Bronson. Hyllystä päätinkin kaivella tälle kultakaudelle ajoittuvan toimintatekeleen, eli vuonna 1974 ilmestyneen tilejä tasailevan rypistyksen. Näihin puuhiin Bronson enenevissä määrin alkoi erikoistua 1970-luvun alkupuolella ja näin jälkikäteen tämänkin julmistelevan lajin ystävänä herraa ammattimiehen otteista kiittelen. Mr. Majestyk ei tuon aikakauden tiukimpia tuotoksia Bronsonilta muistaakseni ole ja esimerkiksi samana vuonna ensi-iltansa saanut viisiosaisen elokuvasarjan käynnistänyt Death Wish on jäänyt huomattavasti paremmin mieleen.

Eihän tämä nyt käsittelyyn napattava toisenlainen hivenen alhaisemmilla kierroksilla räyhäävä rymistelyreissu mitään kehnoa vääntöä ja nahistelua muistikuvieni mukaan edusta, mutta onpa jostakin syystä jäänyt harvemmin uusittujen joukkoon. Ainakin tässä vaiheessa muistelisin, ettei kehnosta laadusta niinkään olisi kyse siinä, että kertailut ovat vähemmälle jääneet, mutta sen voinee töksäyttää suoremmin jo heti alkuun, että vähän tylsänpuoleiseksi kovistelu paikoin käy, etenkin jos teoksesta tahtoo helpotusta löytää ankarampaan toimintanälkään. Taitaapa olla jopa niin, että edellisestä vilkaisusta on jo miltei vuosikymmen, niin onkin hyvä hetki tarkistella, mitä sitten tapahtuu, kun täysin väärää tyyppiä härnäillään kohti kiehumispistettä, jolloin närästyslääkkeeksi kaapataan kätöseen haulikko ja lähdetään riitoja setvimään. Kotisohvan puolella tähän touhuun on tietysti hyvä varustautua parilla mieltä hilpeyttävällä juomalla, sillä kun hehkuvan ja kuuman auringon alla kostotoimenpiteitä harrastellaan, niin kuivaahan sitä kurkkuakin...



Reippaan rytmikkäällä musiikilla alkutekstit pyöräytellään, mikä ei tietenkään aikakauden toiminnalliselle revittelylle erityisen omituista ole, mutta näistä tahdeista ei kuitenkaan heti loikata haulikkohippasille tai lähimmäistä mukiloimaan, vaan aurinkoista ja kenties helteistäkin arkieloa seuraillaan. Vince Majestyk (Charles Bronson) on tullut kylille autoaan tankkaamaan ja asioille muutenkin. Menopelin ovesta löytyvä teksti tiedottelee, että meloneilla elantoa hankitaan ja satokausi onkin kääntymässä hektiseen vaiheeseen, mikä tarkoittaa kausityöntekijätarpeen jyrkkää nousua. No, herra ei selvästikään ole hötkyilevämpää lajia, vaan rauhallisesti asettelee lätsää päähänsä ja makselee ostoksensa. Samaisella huoltoasemalla on kuitenkin kehkeytymässä pienoista kärhämää, koska paikkaa pyörittävä heppu ei millään tahdo antaa pihalle pysähtyvien siirtolaisten käyttää aseman vessaa vedoten aiempiin kielteisiin kokemuksiinsa. Majestyk näkee tällaisen touhun kuitenkin tarpeettomana kiusantekona ja hiukkasen kovistellen tahtoo tokaista, että nyt järkeä käteen.

Ehkei tästä lyhyestä väännöstä sentään mitään arkisankaruuden palkintoja jaella, mutta Nancy Chavez (Linda Cristal) tuntuu tovereineen olevan kiitollinen suoraselkäisyydestä, mikä taas saa Majestykin utelemaan, että löytyykö kokemusta peltotöiden suhteen ja kelpaisivatko poimintaurakat. Molempiin vastaus on myönteinen ja hetkeä myöhemmin istuskellaan autossa köröttelemässä työmaita kohti, jolloin selviää myös, että Chavez tekee ahkerasti hommia ja valistustyötä parantaakseen työntekijöiden olosuhteita. Tämä paljastus ei silti saa Majestykia vetämään tarjoustaan pois, vaan hän kertoilee, että 65 hehtaarin viljelmiä hoitaa ja nyt olisi pakko onnistua sadon suhteen. Edellinen vuosi tuotti tulokseksi ilmeisen epäonnistumisen ja taloudellinen tulevaisuus on hyvinkin huojuvaisessa tilassa ja kaukana turvatusta. Sekään ei aina riitä, että itse yrittää ahkerasti ja on valmis tekemään koviakin päiviä elantonsa eteen, vaan noin vain pyytämättä saattaa tielle tupsahtaa joku tuntemattomuus, joka tahtoo heitellä kapuloita rattaisiin entisten hankaluuksien lisäksi.



...Yksi tällainen härski heppu on Bobby Kopas (Paul Koslo), joka on täysin omalla valtuudellaan tuonut Majestykin pelloille hyväksi katsomansa poimintaporukan. Tilusten omistaja taas on sitä mieltä, ettei tällainen palkkailu ole lainkaan sopivaa ja kyseenalaistaa siinä samalla tyyppien osaamisen tason, eli liekö jotakin joutoväkeä vai mitä, mutta hän pitää itse huolen käsiparien etsimisestä. Tunnelma alkaa kiristyä, kun Kopas vihjailee, että ellei homma miellytä ja yhteistyö lähde sujumaan, niin saattaapi seurata seikkoja ikävänpuoleisia. Tempaapa hän vielä pyssysen tassuunsa korostellakseen uhkauksensa tehokkuutta, mutta Majestyk pitää päänsä viileänä ja laskee tämän yhtälön siten, että kolhujen kärsijänä onkin aivan joku muu kuin hän itse. Uhittelua ei todellakaan olla kumartelemassa, vaan seuraavana tuokioisena onkin jo vastatarjouksena tossua naamatauluun. Hiukan siis mietittävää Bobbylle, että mitä kannattaa tulla toisten maille huutelemaan.

Pellolla päästään selkkauksen jälkeen aloittelemaan sadonkorjuu-urakka, mutta eipä sekään pitkään saa ongelmitta jatkua, koska paikalle porhaltaa poliisiporukka, joka tahtoo laittaa Majestykin rautoihin. Pitäisi lähteä kuultavaksi asemalle, sillä samainen Kopas on jo ehtinyt nostamaan syytteen pahoinpitelystä. Asiaa ei yhtään auta sekään, että Majestykin menneisyydestä paljastuu jo yksi tuomio vastaavasta rikoksesta. Hommaa johtava komisario ei tunnu paljoakaan piittaavan Majestykin vedotessa, että pitäisi päästä pikapikaa takaisin pellolle, sillä elanto on uhattuna. Toisen ehdotellessa käsittelyn siirtämistä muutamalla ratkaisevalla päivällä päätetään poliisin toimesta, että koppiin vain lusimaan ja vartoilemaan ensimmäistä oikeuskäsittelyä. Työtä olisi tehtävänä enemmänkin, mutta eipä se muita huoleta, ja voitaneen todeta, että reilukerho kokoontuu jälleen. Jos joku sattuu luulemaan, että tällainen jäynäily Majestykin lannistaisi ja saisi muuttamaan mielensä suopeammaksi pahantekijöitä kohtaan, niin eipä juuri hepun luonteenlaatua tunne.



Telkien takana nökötetäänkin tovia myöhemmin melkoisen tympääntyneenä edeltäneisiin käänteisiin, ja saattaisikohan mielessä pienoista halua riidan haastamisellekin kuohahdella... Joka tapauksessa Majestyk alkaa piikittelemään saman sellin toisella puolella pöydän ääressä istuvaa miekkosta (Al Lettieri), joka tuntuu olevan tulistuvampaa lajia. Pikaisesti Majestykille selvitelläänkin, että kyseessä on Frank Renda, eli pahamaineinen palkkatappaja, jota ei ehkä kannata ensimmäisenä sellipäivänä alkaa härnäilemään. No, Majestyk ei ole näistä tietoiskuista moksiskaan, mutta eipä sanailuista silti sen suurempaa kärhämää kehkeydy. Virkavalta on siis onnistunut viimein nappaamaan Frankin, jota on aiemmin epäilty useammastakin murhasta, mutta lipevänä ja häikäilemättömänä heppuna on onnistunut vapautensa säilyttämään. Nyt kuitenkin olisi vankikuljetuksen määränpäässä odottelemassa murhasyytteen seuraukset ja samaan linja-autoon joukko muitakin tuupitaan, mukana tietysti Majestyk.

Vähemmän odotettu tilausajo nitkahtelee liikkeelle, mutta taitaapi eräällä porukalla olla parikin kujetta mielessä sen suhteen, sillä Frankia ei todellakaan kiinnosta vaihtaa vapauttaan vankilaelämään. Keskellä kirkasta päivää saadaankin melkoinen luotijuhla viriteltyä ja pian puolituhotussa menopelissä Frank karjuu vapauden avaimia käsirautoihinsa, mutta näitä taikakapineita lähempänä luuhaava Majestyk pitää edelleen päänsä kylmänä ja kyhäilee tulipalojen roihutessa ja ruumiiden kertyessä oman suunnitelmansa tilanteen ratkaisemiseksi. Niin saakin alkunsa kahden hyvinkin eripuraisen miehen pakomatka kohti syrjäisempiä seutuja. Selvää on, ettei tässä olla ylimpää ystävyyttä synnyttelemässä kummankaan toimesta, vaan pitkämielistä vihanpitoa on ennemmin luvassa. Frank yrittää sovitella asiaa rahakkaalla tarjouksella, mutta valitettavasti neuvottelupöydän toisella puolella istuu melkoinen jääräpää, mikä tarkoittaa, että asiat on kertakaikkiaan vietävä riittävän pitkälle ja siitä roimasti ylikin. Jos tämä vääntö rettelöinteineen sitten tuottelee ruumiin tai pari, niin turhapa niitä on enempiä voivotella...



Kertailun jälkeen sopii todeta, että tässä tapauksessa muisti pelailee vähintään ihan kohtalaisesti, sillä tarina, toiminnan tahti ja vääntöjen sävytkin melko hyvin olivat mieleen taltioituneet. Mitä ruudulla nähtäviin yhteenottoihin ja räiskyttelyihin tulee, niin onhan tämä ehdottomasti hiukkasen tapahtumaköyhää tohinaa, joka ottaa aikansa ennen kuin tarvitsee lopullisia selvittelyjä lähteä harrastelemaan. Selvää sekin tietysti on, että vauhtia tietoisesti hillitään jarrujen puolittain laahaillessa hyvän osan koko kostomatkasta alkupuolen kinasteluineen ja lisäksi arkisempaa otetta painotellaan sekä hurjastelujen että tappelujen suhteen, minkä voisi summailla vaikkapa siten, että reipasta viuhtomista ja visuaalista tylyyksillä tyylittelyä hekumoiva luultavasti kokee kohtalaisen pettymyksen. Onneksi se ei silti tarkoita elokuvan olevan kuiva sekä tylsä turhake, vaan vähitellen kiristyvä periaatteista voimaa ammentava ja lain kirjaimesta vähemmän välittävä nousu vääryyksiä vastaan kyllä omat nautintonsa tarjoilee ja vähän vinksahtaneellakin tavalla viehättää, mistä kiitos suuresti kuuluu Bronsonille.

Riehakkaimpina päivinään Bronson ehtikin toimimaan erinomaisena apurina viikatemiehelle lähetellen sielupoloisia manan maille sarjatuliasetuksella, josta parhaana esimerkkinä mielestäni edelleenkin toimii toisten parjaama ja eräiden ylistämä Death Wish 3, josta on omalla kohdalla kuoriutunut reipas ikiviihdyttäjä, mutta Vince Majestyk ei aivan samanlaiseen vimmaiseen tappotouhuun pyrikään villiintymään kuin mitä herra Kersey mainitussa toimintatykittelyssä puuhastelee. Majestykin matkalle mahtuu vähän muunlaistakin menoa kuin vain ruumista ja raatoa ruudinkäryn koristaman polun varrelle. Rauhallisemmasta kokonaisuudesta huolimatta kieltämättä tutulta vaikuttavaa osaa Bronsonille sovitellaan, eikä näihin nahkoihin sujahtaminen tunnu tuottavan suurempia tuskia. Meloniviljelijänä Majestyk hääräilee, mutta kyllähän sitäkin puolta sivutaan, että eletyn elämän aikana on päässyt kertymään kovissa koitoksissa varsin käteviä erikoistaitoja. Bronsonin elokuvia katselleille lienee tuttua juonikäännetavaraa, että surman ahne suu haukkaisee lähes koko lähipiirin, eli siihen kitaan menee perhe, ystävät ja tuttavat. No, ehkei tässä tapauksessa aivan niin tylyä ja kalmaista kyytiä ole luvassa, mutta pakkohan sitä on hiukan hymyillä, kun piru sentään toisen melonitkin räiskytellään tohjoksi ja tärviölle!



Halu onnistua omilla ehdoilla on kova ja kun tällä tavalla tärvellään elantoa, niin pitäähän tihutöitä tekeville lähteä laittamaan vastaan. Siinä vaiheessa ei paljoakaan kiinnosta, vaikka nenän edessä roikotellaan helpomman ja ennen kaikkea turvallisemman elelyn mahdollisuutta, vaan jääräpäisesti yhden miehen armeijana astellaan vääryyksiä vastaan. Kiusankappaleiden juoksumiehinä toimivia virkavallan edustajia kohtaan ei tietysti ole paljoakaan kunnioituksen rippeitä varastossa, vaan jossakin avoimen halveksunnan ja vaivoin peitellyn ivailun välimaastossa liikuskellaan. Henkenä onkin, että tietyn rajan jälkeen ei enää tuumaakaan periksi, ja pikkuhiljaa pitäisi toisella puolella rähistelevillekin selvitä, ettei tämä kaveri ole luovuttamassa, vaan entistä päättäväisemmin vastaa härnäilyyn. Oikein kukaan porukassa ei ole ensimmäisenä viheltämässä hengenvaarallista hippaa poikki, vaan intomielin ollaan viemässä peliä pidemmälle, eikä katsomon puolella oikein tee mieli vastalauseita huikkailla periksiantamattomuuden suhteen. Päätä seinään uudestaan ja uudestaan!

"It ain't sunk into that thick brain of yours yet. See, everything goes a lot easier and a lot less trouble when you're doing business with me. You understand what I'm talking about?" 

"You make sounds like you're a mean little ass-kicker...only I ain't convinced. You keep talking and I'm gonna take your head off."

Pahisporukkaan liittyen voisi todeta, että Kopas ja Renda tuntuvat kovasti uhittelevan Majestykille, joka lataa vastaan tylyltä tuoksahtavaa viileyttä. Kopas muovaillaan lähinnä rasittavan nilkin suuntaan, eikä suunsoitostaan huolimatta onnistu suurempia tuntemuksia oikein missään mielessä nostattelemaan. Lettierin esittämästä Rendasta taas huokuu pariakin astetta enemmän uhkaavaa kovanaamaisuutta, ja eräiden muidenkin roolitöiden ansiosta hänen vastenmielisyyspisteensä ovatkin huomattavasti korkeammalla. Siinä mielessä hän on Majestykin kanssa samasta puusta silpaistu, että vaikka se himoittu vapaus on jo nurkan takana, niin pitää pakkomielteisesti pyrkiä tilejä tasailemaan. Niinkin pahasti onnistuu Majestyk käytöksellään livahtamaan ihon alle, että tämän lihaa pitäisi ihan omin kourin päästä kurittamaan. Kostoa kiitos, ja vieläpä niin, että toinen sen todellisten tuskien kautta tuntee ennen hengenheittoa! Yksi omasta mielestäni elokuvan hykerryttävimmistä hetkistä onkin, kun Renda suorasanaisesti yrittää Majestykia tulevilla murhapuuhilla pelotella, mutta toinen tyytyy tirvaisemaan turpaan vinoillen kaupanpäälliseksi. Ehkä siinä pelätyn palkkatappajan leuka vähän loksahtelee muutenkin kuin vain muksauksen voimasta. Eihän tässä mitään komediaa olla tekemässä, mutta läpi elokuvan kulkeva tiukka asenne ja ote tekemiseen vähän väkisinkin vääntelee huulia hymyyn silloin tällöin. Miksikään viihdepommiksi ei tee mieli elokuvaa liioitella, mutta näitä kohtaamisia katsellessa noin sata minuuttia kohtalaisen sujuvasti sujahtelee.



Jotta päästään niihin käsistä karkaileviin kunnollisempiin kärhämiin, niin pitää löytyä pikkuisen pitkämielisyyttä, sillä ensimmäisellä puoliskolla ei hirmuisesti ole hurjia hutkimisia tarjottavanaan, vaan lyhyttä nahistelua sekä kovistelua. No, onhan siellä mukana myös vapautusoperaatio, jossa Rendan kamut käyvät vankikuljetuksen kimppuun revolverit räiskyen. Romua ja ruumiita kieltämättä kertyy kovassa kohtaamisessa liekkien leiskuessa, mutta melkoista perustavaraa sekin minusta on, eikä mitään pysyvää muistijälkeä lätkäytä toiminnallisten huippuhetkien joukkoon. Majestykin ja Rendan vastahakoinen yhteinen taivallus ensin mainitun erämaamökille väläyttelee myös lyhyttä voimankoetusta, vaan sekin on oikeastaan ohi ennen kuin kunnolla pääsee vauhtiin. Lyhyt ja ytimekäs nujakointi toki sopii elokuvan henkeen, mutta kyllähän sitä mielellään seurailisi vähän mittavampaakin mittelöä herrojen välillä.

Melonivarastolla tosiaan nähdään jokseenkin poikkeuksellinen "tulitaistelu", jossa kyllä räiskyy ja punaista roiskuu, mutta mutta... Varsinaisiin kostotoimiinsa Majestyk pääsee vasta reilusti tunnin tuolla puolen, mistä poikii piiritystä, kaahailua vauhdikkaine kaasutteluineen kohti erämaiden kanjoneita ja kallioita, eli sinällään yritystä on ladata vähän monipuolisemminkin rypistystä ja ruhjomista. Kuitenkin joutuu hiukkasen valittelevaan sävyyn toteamaan, että kunhan tulee aika painella liipaisimia viimeisiä kertoja lähetellen tuonen teille saattelevia terveisiä, niin vähän vaisut tunnelmat jälkeen jäävät. Bronsonin virnistelyt tietysti ilahduttavat, eikä kyseessä muutenkaan mikään pelkkä pettymys ole, mutta niinpä vain on tullut tuijoteltua paljonkin tiukempia ja tuimempia huipentumia, ettei näistä lopetteluminuuteista millään hirmuisia hehkutuksia saa aikaiseksi. Pätevää posauttelua, joka olisi puolestani saanut vimmautua vähän villimmäksikin tulitaisteluksi. Ammattimiehet ilmeisesti haluavat hoitaa homman napakasti pakettiin ja puupalttooseen.



Sinänsä tietysti sopii kuvioihin, ettei loppurähinöistäkään mitään satojen verilitrojen ja tauotta tulittavien tappovehkeiden hurmejuhlia viritellä. Varsin pienestähän ne vihamielisyydet tässäkin tapauksessa alkunsa saavat, kun muistelee, miten Kopas ryhmineen ilmestyy Majestykin maille omin luvin ja tahtoo tehdä epäonnistuneen temppunsa päälle vielä toisen keljun jäynän. Useinhan Bronson saa elokuvissaan melko nopsasti kostettavakseen vaikka niitä murhatöitä, mutta onhan näitä vähäisemmistä väännöistä käynnistyviä koitoksiakin tullut silmäiltyä. Esimerkiksi taannoin kommentoitu Death Hunt lähtee liikkeelle Bronsonin esittämän hahmon pelastaessa julmien kourien kohteeksi joutuneen koirakaverin, mikä melko vauhdikkaasti kiihtyy useita henkiä vaativaksi laajamittaiseksi ajojahdiksi läpi erämaan. Chato's Land taas paisuttelee syrjinnästä syntyvän saluunatappelunsa melko mielettömiin julmuuksiin, jossa yksi ja toinen jo kesken reissun pohdiskelee, ettei touhussa enää hetkeen ole mitään järkeä ole ollut, mutta niinpä vain katkerat kostonpolut tallustellaan loppuunsa saakka enemmän tai vaikka vähemmänkin vapaaehtoisesti. Mainitsen nuo kaksi nyt omasta mielestäni selkeästi parempina esimerkkeinä Bronsonin teoksista, joissa pienet kiistat saadaan kehiteltyä pisteeseen, jossa vastapuolen henki tosissaan tahdotaan puristella ja kuristella pois järkikullan sumentuessa polttelevan vihan tieltä. Lettieri toki kovasti tässäkin uhoaa ja muutenkin meno on paikoin kohdillaan, mutta siitä huolimatta väittäisin, ettei Mr. Majestyk onnistu tunteita aivan yhtä punaisiksi kuumentelemaan kuin kumpikaan mainituista.

Jos tahtoisi vielä Bronsonin filmografiasta kaivella samantapaisia piirteitä sisältäviä elokuvia, niin mieleen tulee nopsasti viime vuonna uusimani Borderline. Siinähän oikeastaan painotellaan vieläkin enemmän toiminnan kustannuksella halpatyövoimana käytettyihin siirtolaisiin liittyviä ongelmakohtia. Myös Mr. Majestyk tekee alkuminuuteillaan selväksi, ettei eteläisen rajan toiselta puolelta Yhdysvaltoihin saapuvia läheskään kaikkialla kovin suopein silmin katsella ja jatkossakin tulokkaiden kyyti on kylmää. Yöllisiä kovisteluja tuntemattomien aseheppujen toimesta sekä muuta vähemmän mukavaa yllätystä kestettäväksi sysäillään raskaiden peltotöiden päälle, eikä siinä ilmapiirissä ole juuri kellään kivaa ja toiset joutuvat kovempiakin kolhuja kestämään. Mukana hääräilee sitten Cristalin esittämä Chavez, joka pyrkii parantamaan työväen kohtelua ja oloja, mutta mielestäni hahmo jää vähän puolimatkaan ja elokuvan edetessä siirtolaisten oikeuksien ajaminen alkaa vaihtua Majestykin ihastuksen kohteena olemiseen sekä tämän apurina toimimiseen. No, Majestyk itse tietysti pitää huolen siitä, että näitäkin vääryyksiä voimakkaasti vastustetaan ja kiusantekijät saavat sitä, mitä tilattua tuli.



IMDB:n kätköistä taas löytyy sellaista triviaa, että tässä tapauksessa Bronson ei kuvauksissa olisikaan ollut ihan niin reilu heppu kuin roolihahmonsa, vaan onnistunut suututtamaan käytännössä koko kuvausryhmän heti alkuun, kun oli viivästyksestä närkästyneenä tiuskinut, että yksi ja toinen tyyppi voitaisiin vaihtaa pätevämpiin eurooppalaisiin. Tiedä sitten, sattuiko Bronsonille huono päivä, sillä oma käsitys on, että vähäsanainen miekkonen oli sinänsä mukava tyyppi, eikä tunnettu mistään muiden kaltoinkohtelusta tai nälvimisestä. Kaipa yhdellä ja toisella hermot silloin tällöin kärähtelevät, ja tuohon tapaan on tämä episodi IMDB:n triviapuolelle kirjailtu:

"On the first day of production, Charles Bronson got angry about a delay caused by a late transport truck carrying cars necessary for the scene that was to be shot. Finally, he yelled to director Richard Fleischer within earshot of the entire crew, "You know what this company needs - it needs a European first assistant and a European crew!" The crew was so insulted by this remark that at the end of the day, they told Fleischer they would be leaving the production. They were persuaded to stay, but for the rest of the shoot they never spoke to Bronson unless they absolutely had to. Later in the shoot, Bronson commented to Fleischer, "I just don't understand it. Nobody calls me 'Charlie' on this picture. They only call me 'Mr. Bronson'.""

Samasta suunnasta löytyy tietoa, että alkujaan Elmore Leonard kirjoitteli tarinan Clint Eastwood mielessään, sillä hän oli kynäillyt pari vuotta aiemmin ilmestyneen Eastwoodin lännenelokuvan Joe Kidd. Tuottaja Walter Mirisch taas oli suunnitellut, että Majestykin saappaisiin loikkaisi Steve McQueen. Näin jälkikäteen mietittynä kumpikin vaihtoehto mieltä kutkuttelee, mutta kyllähän Bronson nämä touhut hoitaa vähintään yhtä pätevästi. Kirjoittaja itse oli tosin hivenen toista mieltä Bronsonin kyvykkyyden suhteen, eikä ilmeisesti paljoakaan tykkäillyt Lettierin hiukkasen ylilyödystä pahistelusta, kun meni tuollaisia myöhemmin turisemaan eräässä haastattelussa:

"It was a similar story on Mr Majestyk, Charles Bronson's cult melon-farmer vs commerce drama. "A lot of people tell me they love that movie," Leonard says, obviously baffled as to why. "For instance, in Kill Bill 2, you go into Michael Madsen's trailer and there's a movie poster of Mr Majestyk on the wall. But Charles Bronson was just so" - he scrabbles for the right word - "just so predictable."

Apart from casting one-trick talent, director Richard Fleischer committed the other common sin of cartoonising Elmore's bad guys. Big mistake. In Leonard land, the villains are often the books' heroes, with fully-fleshed back stories. Real people, not Looney Tunes caricatures. "Most of my movies make the bad guys over the top bad rather than bad, but human underneath," he complains. "In Mr Majestyk, Al Lettieri was so over-the-top evil that it ruined it.""

Ehkä sitten omalla kohdalla kyse on siitä, että tahtoo nähdä juuri sen tylsän ja ennalta-arvattavan Bronsonin tekevän sitä, mitä hän parhaiten osaa, eli vähäsanaisella viileydellä hoidellaan ilmenevät ongelmat pois päiväjärjestyksestä ja usein päiviltäkin. Tarvittiin näissä touhuissa sitten nyrkkejä tai järeämpää kalustoa, niin kyllähän sekin tietysti sopii, eikä hienotunteisuuksista niinkään väliä, vaan voihan kiusaajia kovemminkin kopuloida. Vincellä ei tosiaan ole mikään viikoista parhain menossa, mutta eipä kaveri heppoisesti hermoile, vaan hiukan virnistellenkin tylyttelee sekä säheltäviä poliisivoimia ja Rendan ryhmää. Siinähän sitä mieluusti mukana katsomon puolella hymyilee Bronsonin siivoillessa sotkuja tuttuun tapaansa. Valitettavasti itse en kuitenkaan saa Majestykin puuhista ja pulmista niin paljoa irti revittyä, että sen Bronsonin parhaiden joukkoon listaisin. Joillekin Mr. Majestyk on selkeästi arvostetummassa asemassa, ja kyllähän se piruillen virnistelevä tinkimätön asenne minuakin viehättää. Sepä ei yksinään riitä kohottamaan menoa miksikään elokuvaviihteen mestariteokseksi, etenkin kun toimintakin pikkuisen laahaa ja pari muutakin kohtaa olisi viilailua kaipaillut. Niinpä kokonaisuus näyttäytyy lähinnä ihan hyvänä toimintadraamana, jota ei ainakaan silloin kannata valita, kun tahtoo tauotonta rähistelyä ihmetellä. Blogin puolella olen yrittänyt pitäytyä näissä Bronsonin hivenen rauhallisemmissa teoksissa ihan tarkoituksella, mutta voihan olla, että niitä toisenlaisia tosipaikkojakin vielä ruoditaan ja naapurustoa siistitään kovemmilla käsillä sekä räiskyvin luotijuhlin...ja voihan olla, että tämä polku vähän väistämättä johtaa tuikeampia teoksia kohti...


Mr. Majestyk (1974) (IMDB)

Rähinää ja räminää vaiko halipusuttelua ja romantiikkaa oli illan elokuva-arpajaisten pääteemana ja tylympiä otteita tarjoileva osasto onnistui voiton nappaamaan, eli ehkei syksy ole vielä aivan niin pitkällä viluineen, että alkaisi sellaista toisenlaista lämpöä haikailemaan. Ihan hirmuisesti ei tee mieli harmitella tai muristella, että nyt pääsi jälleen käymään niin, että herra Bronson saa latailla asearsenaaliaan, suunnitella kuolettavia kepposia ja valmistautua taas kerran yhteen määrätietoiseen ja tuloksia tuottavaan kostoreissuunsa. Ehkei tässä voi puhua mistään pikaisimmasta paluusta Bronson-universumiin, sillä onhan viimeksi höpöttelyn kohteena olleesta Majestykin suorittamasta tilien tasauksesta ehtinyt vierähtää miltei viikko. Tässä maailmassa siis tylyjä tempauksia sekä tekosia yhdelle jos toisellekin tehtaillaan. Bronsonin osana on usein toimia hiukkasen kovempia ja usein varsin lopullisiakin tuomioita jakelevana omavaltaisen oikeuden kovana kätösenä.

Aivan siitä ei kuitenkaan ole tässä rikostarinassa kyse, sillä liikuskellaan jokseenkin sumuisilla rajamailla, eikä missään kirkkaan hyvä/paha-jaon maastossa. Samaisena vuonna, eli 1970 ilmestyi myös tuossa toukokoon puolella kommentoimani Bronson-hurjastelu Cold Sweat ja on näissä muitakin yhtäläisyyksiä kuin sama ilmestymisvuosi. Tosin samaahan voisi mietiskellä useammankin Bronsonin elokuvan suhteen, mutta näissä kumpaisessakin rikollinen menneisyys ei niin vain suostu irrottamaan otettaan ja päästä livahtamaan uutta onnellisempaa elelyä luomaan, vaan perästä kuuluu ikävämpään sävyyn. Lisäksi näissä molemmissa on aikakauden eurooppalaisten toiminnallisten rikoselokuvien tuntua, kun Cold Sweat tosiaan kuvattiinkin eteläisessä Euroopassa ja tämän toisen tylyttelyn ohjaksissa on kiinni häijyjen rötöstelyjen suhteen enemmänkin kunnostautunut Sergio Sollima. Päätähden tai ohjaajankaan kulahtamattomien klassikkojen joukkoon Violent City ei minusta sovi, mutta tämän lajin ystäville kelvollista tihrusteltavaa joka tapauksessa olisi tarjolla.



Edellisen linkitetyn tapauksen tapaan ei tämäkään koitos millään rämäpäisyyksillä lähde ensisekunneillaan rymistelemään, vaan Jeff Heston (Bronson) hymy kasvoillaan veneilee, kun taas taustalla kaunistelee kovinkin sinertäväistä merimaisemaa, eikä huolen häivääkään ole horisontissa nähtävissä. Aivan tapahtumaköyhää iltapäivää ei sinänsä rento ja lötkötteleväinen ilmapiiri tarkoita, vaan pian onkin jo kuumottelevainen toiminta toisenlainen aluillaan, eikä siinäkään niitä ruudinkäryisiä pyssyjä tarvita. Lämpöiset likistelyt kuitenkin saavat lopun, kun alkutekstien taustalla terävästi viiltelevät musiikkiraidan sävelet tahtovat nostatella hiukan jännittyneempää olotilaa ja ilmeisesti jokin salakuvaajakin on Jeffin touhuja taltioimassa. Kutsumattomasta kuvaajasta tietämättömänä pariskunta vielä satamassa hurvittelee. Hiekkakirppu pöristelee hyvinkin meneväisesti rannan aaltoja härnäillessään ja roiskautellessa raikastavia ryöpsähdyksiä auringon kuumottelemia kasvoja kohti. Eteläisemmän Euroopan kesäpäivän ihanuuksista siis nautiskellaan täysin rinnoin, mutta tämä elokuva kuitenkin tahtoo taipua hivenen tuimempaan suuntaan kuin suloiseen ja romanttiseen suvitunnelmointiin.

Asiat ovat vääntymässä vähäsen kireämpään tilaan pienkoneen rullaillessa rantaan ja ilmestyypä Jeffin taustapeiliin seuraaja, jonka tämä toki huomaa. Vauhdin kiihtyessä kyydissä oleva Vanessa (Jill Ireland) huolestuu myös, mutta vaikka renkaat huutavat ja ulvovat tiukoissa kurveissa tuskaansa, niin Jeff pitää päänsä melkoisen viileänä. Ratinvääntelystä näkee helposti, että on näitä kyseenalaisempia hurjasteluja tullut ennenkin touhuiltua, mutta samalla paljastuu jahtaajan sinnikkyys, sillä eipä tämä ole parin harhautusliikkeen jälkeen antamassa periksi. Jeff ilmeisesti katsoo parhaaksi pudottaa Vanessan kyydistä ennen kuin leikki ryöpsähtää liian vaaralliseksi ja kieltämättä arvaus melkoisen hyvin kohdilleen osuu, sillä seuraava kohtaaminen vanhan tutun kanssa sujuu toki tulisissa tunnelmissa, mutta hengeltään vähemmän lämpöisesti. Naureskeleva kaveri kiilailee eteen ja hymyillen lähettelee luodikkaita heippailuja Jeffin suuntaan. Tämä ei kuitenkaan jää suu auki hämmästyneenä väkivaltaista loppua vastaanottamaan, vaan tuskissaankin onnistuu lähettelemään useammankin tyypin tuonen virroille seikkailemaan liekkien juhlistaessa lähtöä. Vaikka Jeff itse ei aivan kuolon kuristuksessa olekaan, niin haavoittuminen on kuitenkin niinkin vakavaa luokkaa, että tajunta hipsaisee hetkiseksi hilpeämmille maille.



Tietoisuus alkaa palailla lyhyinä välähdyksinä, joiden seassa vilkahtelevat pätkät paremmista päivistä, mutta herääminen tylyyn todellisuuteen tapahtuu vankilassa, vieläpä siteisiin paketoituna. Siinäpä sitä olisi nykytilaa purtavaksi ja pähkäiltäväksi, kun aurinkoiset veneilypäivät pikaisesti vaihtuvat vallan harmaampiin sekä ankeampiin arkihetkiin. Asianajaja tulee juttelemaan ja kovin vaitonainen Jeff tahtoo pitää Vanessan tiukasti näiden selvittelyjen ja oikeuskäsittelyjen ulkopuolella. Pääajatuksena on kuitata koko kuolettava episodi itsepuolustukseksi ja katsoa, mihin selitys riittää. No, melkoisen tyynenä Jeff sellissään istuskelee, vaikka vankitovereilla tunteet tahtovat kovinkin kuohahdella. Vielä ei selvästikään ole otollinen hetki kuumapäisyydelle tai ainakaan millekään hätäilevälle hötkyilylle, vaan onkin oivaa aikaa mietiskellä, että miten vapauden koittaessa lähdetään niitä velkoja makselemaan.

Jeffin mietiskellessä monenmoista ja kaikenlaista, availlaan samalla katsojalle menneitä sattumuksia, sillä tiivis takaa-ajo ei oikein takaumille tilaisuutta antanut. Selväähän on, ettei Jeff itsekään mikään putipuhtoinen pulmunen ole, vaan hääräillyt hämärien heppujen palveluksessa, ja eräs taannoinen palkkamurha kovin mieltä edelleen tuntuu askarruttavan. Silloin tuli hetkisen verran harkittua ennen liipaisimen nykäisyä, kun taas sellitoveri neuvoo, että tällaisia pohtivan Jeffin olisi parasta antaa menneiden olla ja vaihtaa kokonaan alaa. Tapahtuneita ja tehtyjä vääryyksiä ei noin vain voi kuitenkaan lakaista olemattomiin, varsinkin, kun samaan aikaan muistoissa vielä toistuvat kauniit kuvat paidattomasta kirmailusta ja uiskentelusta paratiisimaisella rannalla. Eihän niistä ihan helposti tahdo päästää irti ja sehän tarkoittaisi samalla, että tiettyjen tyyppien tekoset jäisivät kunnolla kuittaamatta...



Puhtaalta pöydältä aloittaminen ei ole vapauden päivän koittaessa ensimmäisenä mielessä, vaan eipä hätiköity kostokaan ihan samalla hetkellä käynnisty. On ollut aikaa mietiskellä siirtoja ja toteutustapaakin, niin miksipä hyvää suunnitelmaa räpeltämällä pilaamaan? Tie vie kohti New Orleansia ja sielläkin tuttuja tapaillaan ja töitäkin olisi heti tarjolla, sillä eiväthän maailmasta nitistettävät lopu ja ammattimiehen palveluksille riittäisi kysyntää. Palkkaakin olisi luvassa kohtalaiseti, mutta eipä Jeff enää osaa tarjouksesta innostua, vaan on aika aloittaa henkilökohtaisempien kaunojen sekä seikkojen setviminen. Ensin pitää tietenkin jäljittää kohteet, mikä ei kummoiseltakaan haasteelta vaikuta, koska pian Jeff onkin jo pahat mielessään erästä autokilpailua tarkkailemassa. Sopinee sanoa, että aivan kaikki kuljettajat eivät tule ruutulippua näkemään, vaan leimuavaa loppua olisi näköpiirissä, eikä niinkään teknisestä murheesta johtuvaa keskeytystä. Nämä toimenpiteet ovat vasta ensimmäisiä askelia koston pitkällä polulla, ja niillähän Bronson on tottunut käpsyttelemään, eikä tälläkään kerralla tarvitse juurikaan harkita sitä anteeksiannon vaihtoehtoa, vaan varmoin ottein kuolontöitä toteuttelemaan lampsitaan hetkellisistä mietiskelyistä huolimatta.

Jos näitä elokuvan tarjoamia lähtökohtia, seuraavia käänteitä kujeineen ja käytössä olevine kovakouraisine keinovalikoimineen tahtoisi suoraviivaisemmin yhteen summailla, niin kaipa siitä helposti syntyisi mielikuva tehokkaasti tappavasta kostoretkestä, jossa sanat on sanottu ja on aika kaivella paukkuraudat tassuihin. Siinä mielessä Violent City lähteekin liikkeelle varsin mielekkäästi odotuksia nostatellen, ja muutenkin ensimmäinen puolisko tahtoo vihjailla, että vaikkei sentään mitään timanttisinta toimintaviihdettä saisikaan nähtäväkseen, niin joka tapauksessa ammattimiehet ovat asialla tarjoillen kovia kärhämiä ja tylyjä tuomioita. Siinä käsityksessä olen, että joidenkin mielestä teos onkin sulavaksi viilailtu kylmänviileä tappojahti edustaen onnistuneesti aikakauden eurooppalaista toiminnallista rikoselokuvaa. Sinänsä armottomat sedät välejään setvivät ja paikoin tavoitetaan hyvinkin hyytäviä hetkosia, joissa kyyneliä enemmän veri virtailee, mutta näistä muistettavammista tuokioista huolimatta kokonaisuutta ei lopulta saada sellaiseen muotoon, että tekisi mieli menoa kehaista napakaksi ja harkituksi suoritukseksi.



Mitä olen saman lajityypin teoksiin tutustunut, niin eihän kyse yleisesti ottaen mistään tauottomasta toiminnasta ole, eikä ongelma tässäkään tapauksessa ole siinä, että pitäisi räiskiä kohtauksesta toiseen. Useinhan hahmot juonitteluineen, suunnitelmineen ja henkilökohtaisine huolineen saavat runsaastikin tilaa, mihin suuntaan elokuvan jälkimmäinen puolisko ajautuukin. Voisi olettaa, että tarkoituksena on ollut pitää jonkinlaista salaisuuden verhoa rötöstelykerhon yllä mahdollisimman pitkään, sillä esimerkiksi Telly Savalas pääsee kunnolla kuviin vasta noin tunnin kohdilla. Eihän varmaan tavoitteena ole ollut mikään kutkutteleva kuvaus järjestäytyneen rikollisuuden sisäpiirin koukeroista, mutta melkoisen haahuileva ja hapuileva on lopputulos niiltä osin. Ei vain yksinkertaisesti jaksa kiinnostua näistä hämärähommista juuri lainkaan, vaan lähinnä harmittelee sitä, että Jeffin sinänsä suoraviivainen taival saa seurakseen ikävystyttävämpää joutokäyntiä, josta ei suuremmin jännitystä tai muutakaan viihdettä irtoile.

Elokuvahan julkaistiin ilmestyessään Yhdysvalloissa juuri Violent City nimellä, mikä on mielestäni sopivampi kuin myöhemmin kuvioihin tullut otsikko The Family. IMDB tietää kertoa, että vuonna 1973 teos sai uuden mittavankin kierroksen elokuvateattereissa, ja tuolloin The Godfather oli jo ehtinyt ilmestymään sekä menestymään. Triviaosastolla kerrotaankin, että pyrittiin rahastamaan palkitun mafiaelokuvan suosiolla vaihtamalla nimi samaan aihepiiriin vihjailevaksi ja jopa mukailemalla visuaalista ilmettä otsikoinnissa. Kurkkaamalla tuolloista mainosjulistetta voinee olettaa, että sellaista vaikutelmaa on tosiaan etsitty. Onhan noita kaikenlaisia rahastusyrityksiä elokuvamaailmassa esiintynyt, eikä tämä The Family -kuvio tosiaan ole mistään räikeimmästä päästä, eli eipä käy närästelemään ja ilmeisesti oli lähinnä levittäjän ajatus Yhdysvaltojen puolella vuosia myöhemmin markkinoida teosta hieman toisessa valossa, joten varsinaisten tekijöiden syntilistalle tuskin on syytä rapsauttaa yhtään mitään siihen liittyvää. Enemmän häiritsee se, ettei Violent City tosiaan ole kovin kummoinen noin "mafiatarinana", vaan niiltä osiltaan kohtalaisen puhditon, laimea ja vaisu. Räväkämpi jäljitys- ja kosto-osasto potkii paljon paremmin, ja voin kuvitella monen yllättyneen vähemmän iloisesti, jos on vuonna 1973 teatteriin erehtynyt toiveenaan nähdä kuumottelevaista mafiasaagaa. Eihän sekään elokuvasta huonoa tee, mutta vähän epätoivoista yritystä markkinoida lintua kalana on havaittavissa siinä touhussa.



Jos muuten versioista puhellaan, niin kun Violent City sai teatterikierroksensa Yhdysvalloissa, niin siitä lyhennettiin noin kahdeksan minuuttia. Kyseessä ei ollut mikään esimerkiksi väkivaltaiseen
sisältöön liittyvä sensuuritoimenpide, vaan lähinnä karsittiin keskustelupuolta. Levyjulkaisuissa onkin panostettu enemmän täyspitkään alkuperäiseen italialaiseen versioon ja niinpä Future Filmin kotimainen kiekko onkin kestoltaan (103:58) täysin leikkaamaton, mikä on ihan arvostettavaa. Katsojan on myös kohtalaisen helppo erotella ne kohtaukset, jotka päätyivät poistolistalle aikoinaan Yhdysvalloissa, sillä niitä ei dubattu englanniksi ja omalla levylläkin nämä sananvaihdot käydään italiaksi. Hiukanhan se toki häiritsee, kun yht'äkkiä kieli vaihtuu kesken kohtauksenkin, mutta syyt tosiaan helposti ymmärtää.

Ääh, tässä taitaa päästä jälleen käymään niin, että naputtelu on lipsahtamassa hiukkasen valitteluvoittoiseksi, ja elokuvasta syntyy ihan vääränlainen kuva. Itsehän siis siitä kohtalaisesti tykkäilen ja mielestäni uusintakynnyskin on melko matalalla, jos Bronsonin touhuja on innostunut seurailemaan. Kaipa kyse on siitä, että lopputulos olisi voinut olla tällä tekijäporukalla paljon kovempikin, eikä Violent City minusta kuulu ohjaajansa Sergio Solliman tiukimpien töiden joukkoon. No, sehän ei silti tarkoita, että hyvät hetket kokonaan uupuisivat, mistä todistaa jo varsin pätevä alkujahtikin. Jälkikäteen pohdiskellessa ehkä hieman turhankin tehokas sellainen, sillä vaikutelmaksi jää, että vähän valitettavasti parhaat paukut nähdään jo ensimetreillä, eikä vastaavaa mittavaa ja mallikasta vauhtijaksoa sittemmin enää onnistuta kyhäilemään kasaan. Ahtailla teillä tosiaan näyttävästi kaahaillaan sekä kolistellaan, ja mikäpä siinä, kun löytyy kykyä vääntää rattia ja paikallinen reittituntemuskin on erinomaista luokkaa. Kaasupolkimen kurittelu tiukoissa kurveissa onkin minusta vallan riemastuttavaa sekä nautinnollista seurailtavaa kotisohvan puolella, ja ilmoittaudunkin tällaisen tyylittelyn kannattajaksi. Uudemmissa elokuvissa tuntuu olevan usein valloillaan taipumus leikata takaa-ajot sekavaksi silpuksi, jossa on pikaista välähdystä milloin mistäkin. Itse en niissä pysty samassa mielessä loikkaamaan "kyytiin" kuin tällaisissa hieman maltillisemmin kasatuissa ja hallitummissa kaahausjaksoissa. Nätisti ja napakasti taltioitu kiihdyttely kohotteleekin toiveita ja on lupailevinaan, että tiukkaa taistoa on luvassa lisääkin, mutta niinpä vain vähintään loivaan laskusuuntaan toimintakäyrä siitä kääntyy.



Muutenkin avausminuutit muistuttelevat, että vähäsanaisuuskin voi olla paikoin hyvinkin myönteinen seikka noin toimintapuolen kannalta. Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana ei paljoakaan turista, ja saakin keskittyä aivan muihin juttuihin ja heittäytyä kunnolla ärjyvien menopelien vietäväksi. Jos pikkuinen ennen oli kaikki paremmin -paasaus sallitaan, niin melko usein uudempia toimintaelokuvia seuraillessa tuntuu siltä, että niitä kuormitetaan ja rasitetaan kesken vauhtiosuuksienkin aivan turhaan joutavien jaarittelulla tai yleisellä selittämisellä, jota ilman monesti pärjättäisiin. Pahimmillaa puhutaan puhti miltei täysin pois jauhamalla lyhyiden potkupätkien välissä vähän kaikenlaista täyskuivaa höpötystä, josta ei katsomon puolella juurikaan osaa innostua. No, ehkei tätä nyt saa pelkästään uusien elokuvien synniksi väänneltyä ja käänneltyä, koska tavallaan Violent City on itsessään tiiviin ja tuikean alkunsa jälkeen kohtalainen ei näin! -esimerkki, mitä tulee jutustelujen ja toiminnan tasapainotteluun.

Joka tapauksessa katsoisin, että monelle toimintaa painottavalle elokuvalle olisi eduksi, jos niitä vuorosanoja karsittaisiin välillä rankallakin kädellä. Tietenkään ei tarvitse toiseenkaan ääripäähän heittäytyä, eli täysin tuppisuiksi tyyppejä vääntää, mutta esimerkiksi juuri Bronsonin, Clint Eastwoodin, Steve McQueenin ja kumppaneiden esittämien hahmojen juokosta löytyy paljonkin sellaisia kavereita, joita itse tykkään näissä kostoretkissä ja muissa koitoksissa seurailla. Tietynlainen hillintä onkin osa viehätystä näissä, eikä vain monestikaan viitsisi kuunnella jatkuvaa lörpöttelyä milloin mistäkin. Huulenheittoon panostavat toimintakomediat ja muut vastaavat toki erikseen, mutta yleisesti toivoisin enemmän toimintaosuuksia, joissa kuvat ja musiikki saavat vapaasti viedä hurmioon tai vaikka turmioon. Etenkin tässä elokuvassa niitä hetkiä toivoisi lisääkin, sillä musiikista vastaa Ennio Morricone ja kuvauksen hoitaa ammattitaidolla Aldo Toni. Saahan sitä kaikenlaista haikailla ja välillä niitä toiveitakin toteutuu, koska etenkin visuaalisesti Violent City on vähintään antoisaa ihmeteltävää.



Onhan elokuvalla toiminnallisemmassa mielessä toki avauskaahailujen jälkeenkin tarjottavaa, sillä Jeffin pitää muutamia tyyppejä posautella ajasta iäisyyteen, mutta näistäkin olisi mielestäni voinut vähän enemmänkin irrota, mitä tulee jännitykseen ja yleisestikin väkivaltatyylittelyyn. Mukaan saadaan toki myös asiallista askartelua ammattimiehen hääräillessä vaikkapa työkalupakkauksensa parissa, ja kyllähän sitä mieluusti katselee, kun kiväärit naksautellaan kokoon joissakin sekunneissa. Muistutellaanpa myös siitä, että saattaa valokuvauskin olla vaarallinen harrastus ja kohteiden valikoituessa väärin voivat ranteet yllättäen napsahdella kameraa pitelevältä. Näitä pienempiä vääntöjä ja välikohtauksia melko tasaiseen tahtiin matkalle mahtuu, mutta itse jään kaipaamaan muutamaa vähän laajempaa ja kovempaa rutistusta. Ireland toki hieman huvittavasti päivittelee, että miksi Bronsonin seurassa aina joutuu keskelle verta ja väkivaltaa, mutta tämän katsojan mielestä siihen osastoon olisi sopinut enemmänkin panostella. Lopettelussa toki on kalmaista ja tylyä tyylittelyä, joten sinänsä mallikkaasti viimeiset palikat laitetaan kohdilleen. Erityisesti sinne keskivaiheen molemmilla puolilla tapahtuvan herpaantumisen sekaan olisi piristykseksi kelvannut jokunen hurjempikin koitos, niin Violent City päätyisikin omallakin listalla lajityypissään jo astetta tiukempien teosten kerhoon, kun taas näillä osasilla saadaan aikaan perushyvää ja enimmäkseen viihdyttävää menoa ja mellastusta.



Vaikka Violent City onkin omalla kohdalla niitä harvemmin uusittuja teoksia Bronsonilta, niin siitä huolimatta pienoista kulahtamista on päässyt tapahtumaan, eivätkä karvat kohoile huippukohdissakaan enää ensivilkaisun tapaan. Ennen lopettelua voisi vielä yhdeksi plussaksi lätkäistä päälle nätit näkymät, sillä moneenkin otteeseen taustamaisemat ovat ihan kohdillaan. Toisella puoliskollakin veneillään vanhojen ruostuneiden hylkyjen lähistöllä ja saadaan metsäsamoilunkin kautta kaunista kuvaa, mutta hiukan harmittaa se, että niissä kohdissa jo toivoo muiden ruuvien kiristelyä ja saa seurailtavakseen tavallaan vähän löysempää lepsuilua. Läpi elokuvan on löydetty ilahduttavasti vaihtelevia ja upeitakin kuvauspaikkoja, joista silmäniloa riittää uusinnoillekin. Kuviltaan Violent City onkin melkeinpä alusta loppuun visuaalisesti ihanaista ihmeteltävää, vaikka ei mitään huikeita kamerakikkoja esittelekään. Tasaisen varmaa laatutyötä, josta erottuu edukseen vielä kourallinen loistavia otoksia, jotka maistuisivat entistäkin makeammilta, jos tarina rullailisi hiukkasen liukkaammin.

Visuaalisen puolen ansiosta ne tarinan puisevammat hetketkin ovat monesti helpommin sulateltavaa tavaraa, eivätkä vain rutikuivaa jauhamista. Niinpä sitä jäätävien jälleennäkemisten ja muiden kohtaamisten kautta lähdetään juonittelupuolta syventämään kera houkuttelevien tarjousten, jotka toisivat ja soisivat tukea, turvaa ja säännöllisen palkankin. Näitä juttuja kuunnellessa ja katsellessa kiinnostus kovasti karkailee katsomossa ja tahtoisi tokaista, että onhan niitä rikosperheiden vääntöjä paljonkin vetävämmin ruudulla esitelty. Kylkeen vielä tuupataan pieni annos melkoisen vaisua moraalipulmailua, eikä sekään mielestäni kokonaisuutta ole ylöspäin ainakaan merkittävästi kohottelemassa. Ensikatselun aikoihin olin muistaakseni sillä kannalla, että kohtalaisen kova Bronson-tykittely tämäkin on, mutta eipä voi mitään, että uusinnoilla napakan alun jälkeen tapahtuva haahuilu ja herpaantuminen alkaa uuvauttaa. Siitä huolimatta Violent City pysyy edelleen sarjassaan ihan hyvien joukossa, mutta olisihan näistä kuvioista vähän rajummankin repäisyn voinut kehitellä. Kaikkiaan kuitenkin parempi kuin vaikkapa viimeksi kommentoitu Mr. Majestyk tai samankaltaisiakin piirteitä esittelevä Cold Sweat, vaan onpa sitten niitä herkullisempiakin tapauksia melkoinen kasa edelle tunkemassa, mitä Bronsonin saavutuksiin tulee.



Violent City (1970) (IMDB)

Jospa nyt olisi jälleen hetkiseksi saatu blogin puolella tylymmältä tuoksahtavaa ruutuviihteen väkivaltakiintiötä täyteen ja voisin vaihtaa muiden juttujen pariin. Jotakin aivan muuta onkin oletettavasti luvassa, kun kannessa sulostelee viitisen kappaletta veikeänoloisia koiranpentuja. Jälleen voi suu hymyssä todeta, että kirpputorilöydöt lipsahtivat vaihteeksi lapsellisempaan suuntaan, eikä se niinkään harmita, vaan saahan näitä sattua. Nähtäväksi jää, että missä määrin samaan elokuvasarjaan kuuluvia koiraseikkailuja lopulta innostuu ihmettelemään, sillä niitähän on tehtailtu viimeisen runsaan vuosikymmenen aikana ihan sarjatuotantona, ja pentukerho on ehtinyt Alaskasta avaruuteen ja moneen kolkkaan näiden välissäkin. Ainakin vielä tässä vaiheessa olisi pienoista poltetta jokunen noista hankkia, koska kyllähän niitä iltamia tuntuu kohdalle osuvan, jolloin tällaiselle hömpötykselle tilausta ilmenee.

Mitä olen IMDB:n puolelta näitä pikaisesti vilkuillut, niin melkeinpä läpi sarjan osat ovat kerryttäneet melko kehnot pistekeskiarvot, joten voipi olla, ettei ole paljoakaan mieltä kaikkea väkisin yrittää tuijotella, koska onhan noita laadukkaampiakin hauvaelokuvia hyllyyn kertynyt ja vielä toki kokonaan hankkimattakin. No, sen verran voisi ennakkoon suhtautumista pehmennellä, että eihän tällaisia ostoksia tehdessä sitä elokuvataiteen timanttisempaa laitaa tule jahdattua, vaan ennemmin höpsöistä söpöstelyä, ja olettaisin, että sitä tavaraa tekijät tahtovat katsojalle tarjoilla. Toiveita siis on, mutta toisaalta odotuksia tiputtelee sellainen seikka, että nämä koirulit osaavat puhellakin, mikä aiempien humoristisesti höpöttelevien eläinelokuvien kohdalla on osoittautunut enemmän taakaksi kuin kuningasajatukseksi. Nähtäväksi jää, lipsahteleeko hauvojen huulenheitto vallan rasittavaksi vai pysytäänkö siedettävyyksien rajoissa...?



Sen verran huikkailen alkuun, ettei Air Buddies tosiaan ole näiden hauvaelokuvien avausosa, mutta eräänlainen elokuvasarjan "alajaoston" käynnistys kuitenkin. Käsittääkseni juttu nytkähti liikkeelle melkein vuosikymmentä aiemmin elokuvalla Air Bud, jolle ehdittiin väsäilemään neljä jatko-osaa ennen kuin Air Buddies näki päivänvalon. No, nuo aiemmat viisi elokuvaa keskittyvät ymmärtääkseni pentujoukon isän puuhiin, etenkin äärimmäistä lahjakkuutta vaativiin sankaritekoihin vaihtelevilla urheilukentillä. Air Buddies on siinä mielessä uusi alku, että siinä ilmeisesti pentuporukka pääsee pääosaan ja seikkailemaan. Itsehän en ole noita aiempia juttuja nähnyt, mutta voisin väittää, että tarinan kyytiin pääsee melko nopeasti, jossa auttaa myös pikainen kertailu elokuvan alussa. Tarinaa alustaa paikallisen sheriffin apulaisena toimiva koira Sniffer, joka toivottelee katsojat tervetulleeksi Fernfieldin mukavaan pikkukaupunkiin, jossa kaikki on väitetysti mahdollista.

Fernfield tosiaan on myös huippulahjakkaan Air Budin (äänenä Tom Everett Scott) kotipaikka, mutta ilmeisesti Budin urheilu-ura alkaa olla palloiltu, ja perhe-elämän kiireet haukkaavat suuren osan isäkoiran aikataulusta. Aiemmissa osissa nimittäin tapahtui niinkin, että kadun vastakkaisella puolella olevaan taloon muutti ihmisineen viehättävä koiraneito Molly ja yksi asia johti toiseen, mistä taas lopulta putkahti viisi pentupienokaista huolehdittavaksi. Nämä tietysti nopsaan kasvoivat ja vilkastuivat ja siinä vaiheessa onkin ajankohtaista käynnistellä tämä pentusarjan avaus varsinaisesti. Joukko myös pikaisesti esitellään, eli Budderball (äänenä Josh Flitter) on porukan kyltymätön ahmija sekä herkkusuu. B-Dawg (äänenä Skyler Gisondo) taas tykkäilee koripallosta ja levylautasella taitaa pyöriä hiphop ja rap. Bud-dha (äänenä Dominic Scott Kay) on hengellisempien polkujen kulkija, eli ennemmin joogaa kuin mitään räväkämpää urheiluriehaa. Mudbudilla (äänenä Spencer Fox) on taipumusta sottaamiseen, eikä puhtaus hänelle mitään herkkua ole. Sisarusviisikon ainoa tyttökoira Rosebud (äänenä Abigail Breslin) tahtoo alituiseen näyttää, että tyttökoiravoimastakin potkua sekä ärhäkkyyttä löytyy, eikä hän urheudessa lainkaan veljiensä rinnalla kalpene. Kaiken kaikkiaan varsin touhukas ja vauhdikas koiralauma on kyseessä vaihtelevine piirteineen.



Kun tyypit on lyhyillä esittelyillä tehty tutuiksi, niin päivän muut toimet pääsevät vauhtiin. Perheen pojalla on edessään koripallo-ottelu, jonne vanhemmat lähtevät mukaan sekä Air Bud myös. Pennuille on valikoitu topakaksi vahtijaksi Niggles, joka tuumii, että kunnollinen kylpy menee helposti palloleikkien edelle. Turkit putsaillaankin enemmän tai vähemmän yhteistyöhaluisesti, jonka jälkeen ohjelmassa olisi päivänokosia, mutta energiaa pursuava pentuviisikko ei noin vain tahdo unistelemaan alkaa, sillä puuhaa ja peuhaa riittää vaikka millä mitoin. Käykin niin, että epäonnekseen ainoa torkkuja talossa on pentuvahti itse, mikä antaa vipeltäjille tilaisuuden reuhata vauhdikkaasti. Pallojen puuttuessa lankakerät saavat toimia tilapäiskorvikkeena, ja niinpä keittiötila alkaa muistuttaa jonkinlaista seittiviidakkoa, kun kaverukset taitojaan esittelevät. Mahtava sekasotku saadaan tietysti aikaan, minkä kruunailee lattialle räsäytetty mustikkapiirakka, jota porukalla kokoonnutaan haukkailemaan parempiin suihin. Siinäpä sitä olisi yllätystä suttuista kotiin palaileville!

Räyhääväisten riehojen jälkiselvittelyissä nousee pintaan sellaisiakin mietteitä, että ehkäpä joukko alkaa olla yhdessä jo hivenen turhankin villi elääkseen saman katon alla. Asiaa selitetään myönteisemmäksi siltä kannalta, että tilanne tavallaan tarjoaa pennuille tilaisuuden lähteä ihmettelemään suurta maailmaa kummallisuuksineen kotipiirin ulkopuolelta. Sanomattakin selvää, että aiheuttaahan tällainen käänne haikeuttakin, etenkin perheen pojassa, joka on tottunut hauvaystävien seuraan. Ilmassa on surumielisyyden lisäksi myös odotuksia, kun koiravanhemmat selittävät jälkikasvulleen asioiden tilaa ja samaan sävyyn talon ihmisväki tilanteesta turinoi. No, eihän näiden miettiminen missään tapauksessa tarkoita, että heti niitä heippoja sekä hyvästejä jouduttaisiin toivottelemaan.



Toisaalla taas tarjoillaan erään perheen pojalle vallan hurjaa tiikeriä syntymäpäivälahjaksi, sillä sellainen on epäilemättä kyseenalaisin keinoin hankittu hämärien heppujen toimesta. Lahjaan ei kuitenkaan olla tyytyväisiä ja poika selväsanaisesti ilmaiseekin tahtovansa lahjapakettiin kuuluisan Air Budin, mikä tarkoittanee lisää kepulikonstien käyttöä. Frammin perheessä laitetaan tarkka pentuhaku käyntiin, joten kaikki paikkakunnalla asustelevat saavat kirjallisesti toiveitaan kertoa hakemuksissaan, jotka perheen kesken yhteistoimin lueskellaan läpi. Sopiviakin tuntuu löytyvän jopa siinä määrin, että kohta jo mietitäänkin, onkohan kyseessä viimeinen ilta yhtenä perheenä saman katon alla. Yöllä talon lähistölle ilmestyy häijympien heppujen auto, sillä näillä olisi ajatuksena tutkailla napattavaa koiraa suunnitelmiaan tehden. Seuraavana aamuna kavala kaappausyritysten sarja nytkähtääkin liikkeelle. Koiravarkaiden edustaessa vähän toistaitoista sarjaa, onkin luvassa mittavampia jahteja takaa-ajoineen, eikä tulosta noin vain ole tulossa. Joka tapauksessa Frammien talossa surraan, kun kaikki koirat ovatkin yht'äkkiä teillään ja jotenkin pitäisi rakkaat eläinystävät saada palaamaan. Nähtäväksi jää, kuka lopulta porukan pelastelee ja kiusanhenkiä näpäyttelee...

Ihan hurjanhirmuisesta todellisuuden kaltoinkohtelusta ei pääse syyttämään, vaikka sattuisi tokaisemaan, ettei tässä oikeastaan mitään sellaista pääse näkemään, jota ei vastaavissa nuoremmille suunnatuissa menomelskeissä olisi jo aiemmin kommellettu. Omaperäisyys siis vilistelee aivan muissa perhe-elokuvissa ja idealamput on asetettu energiansäästömoodiin, vaan eipä oikeastaan tullut mitään tempauksiltaan upouutukaista huvitusta odotettuakaan, joten jätänpä pettyneet paasailut siinä suhteessa väliin. Pitäähän sitä silti pikkuisen purnailla niiden ideoidenkin suhteen, sillä kyseessä on kovin lyhyt elokuva, kun lopputekstit lähtevät liikkeelle minuuttimittarin näyttäessä noin 70 kappaleen lukemia. Lyhyestä rykäisystä huolimatta vaikuttaa vähän siltä, ettei toisella puolikkaalla enää ole paljoa muuta tarjottavanaan kuin toistoa ja venytystä, mikä vähän käy haukotuttamaan. Tavallaan sama säntäily vain jatkuu ja jatkuu jahteineen, ja sepäs pikkuisen tympäisee, kun alkujaankin tässä touhussa puhti on jokseenkin kateissa ja jo reilusti ennen päätöstä alkaa lopahtaa kokonaan.



Jos ei hirmuisen hyväksi hauskuuttajaksi tai vallan riemastuttavaksi riehaksi räksytyksineen pystyisikään pentujen puuhastelua kehumaan, niin mielestäni samalla saadaan kohtalaisesti hyvässä mielessä etäisyyttä lajityypin kuonaisimpaan kuraan. Koirakaverusten vitsailut on tietysti kirjoiteltu lapsikatsojat ensisijaisesti mielessä, joten ehkei sanoilla erityisen terävästi lähdetä leikittelemään, vaan hauvojen haukahdeltaviksi on lyhyitä ja paikoin puolinoloja tokaisuja kehitelty. Samoin peräpäiden pörinät hajuineen ovat odotetusti mukana, mikä kai lienee eräs pakollinen paha näissä temmellyksissä. Näiden osastojen hupailut eivät tosiaan saa käsiä yhteen läpsyttämään, mutta rasittavuuskin jää onneksi vähäisemmäksi. Ainakin omalla listalla esimerkiksi koirahassuttelut Marley & Me: The Puppy Years ja vaikkapa Beethoven's 3rd ovat vähintään pykälää alempana, ja jos eivät nyt täysin vastenmielisiä, niin ainakin hyökkäilevät hermoille ärhäkkäämmin väsähtäneellä vitsailulla ja ala-arvoisella töpeksinnällään. No, eihän sekään sinänsä suuri saavutus ole, että karmaisevasta kehnoudesta hiukkasen parannetaan, eli onhan noita huomattavasti huikeampiakin ilon sekä haikeudenkin hetkiä tuotelleita koiraelokuvia tullut todistettua. Air Buddies kuuluu minusta noin karkeasti katseltuna samaan laatusarjaan kuin aiemmin kommentoimani koiramaiset komediat Snow Dogs, Beethoven's 2nd, Beethoven's Christmas Adventure ja Hotel for Dogs. Alemmasta keskisarjasta tässä kai puhutaan, mutta siis vähintään ripaus mielekästä viihdyttävyyttäkin on kaiveltavissa, kunhan kärsivällisesti katselee.

Mitä pahisporukkaan tulee, niin onhan se joukko tyhmää ja ainakin ripauksen ylilyötyä tohinoissaan. Selkeästi sarjakuvaosastoa kohti kirmataan silmälappuisen julmistelijan johdolla, joka räikeästi virnuilee ja uhittelee syöttävänsä käyttökelvottomat apurinsa tiikerille makupalaksi. No, toisaalta ei aivan vähä-älyisyyksiin saakka mennä niiden ilkeyksien suhteen ja puhdas pahuus jää kauas saavuttamattomiin, kun kukaan ei esimerkiksi halua kaapata pentuja siemaistaakseen näiltä veret parempiin kurkkuihin tai jotakin muuta huikaisevan inhottavaa. Helpompi lähteä vähän laiskaan tapaan onnellista loppuakin kääntelemään kasaan, kun ei taakkana ole mitään hirmutöillä hekumointeja. Hauvojen nappaaminen on tietysti myös paheksuttavaa, mutta tällainen tolloilu sopii paljon luontevammin yleiseen henkeen kohelluksineen kuin mikään synkkäsävyisempi kuvio. Siitä ei pääse mihinkään, että pöllöilyosastolla pelleillään enimmäkseen, kun koiraperhettä jahtaavat töpeksijät yrittävät tehtäväänsä suorittaa, ja puulta alkaa väkisinkin maistua venytysten pitkittyessä. Onkin ihan hyvä, että matkalle osuvalla maatilalla puisiin päihin pikkuisen järkeäkin yritetään puskea tai ainakin tajuntaa tauolle hiukan huilia ottamaan...



Silloin tällöin nämä eläinelokuvat tahtovat mennä enemmän ihmisepelien vipellykseksi sekä selvittelyksi, mutta siitä laittaisin tälle teokselle plussaa, että vaikka ihmisystävät pidetäänkin kuvioissa sekä takaa-ajossa mukana, niin kautta linjan touhu pysyy koiravetoisena pitäen pennut pääosissa. Pikkuisten tassujen kuljettavaksi avautuukin pitkä polku, jonka varrella maisemat vaihtuvat avarista vihreän vehreistä niityistä synkkiin ja hieman pelottaviinkin metsiin. Maastoa monenlaista on tepasteltavana ja tosiaan maatilallakin vietetään kohtalainen tovi telmimässä, mutta näennäisestä vaihtelusta huolimatta ei näistäkään erityisen muistettavia kohtauksia pystytä väkertelemään. Välillä ihan kivaa retkeilyä, kun taas enimmäkseen turhanpäiväistä pinkomista irtovitseineen. Taipaleelle tietysti mahtuu useampiakin kohtaamisia eläinmaailman monenkirjavan väen kanssa, ja välillä yllättävää apua saattaa vaikkapa hirmuiselta susihukkaselta saada. Sanoisin silti, että tapaamisista huolimatta söpöilyosasto jää pitkälti pentuviisikon hoidettavaksi, vaikka ovathan pienet possut myös melkoisen awwwww!

Disney ei taida olla varsinaisesti tätä elokuvasarjaa konkreettisesti tuottamassa, mutta ymmärtääkseni varsin kiinteästi mukana kuitenkin levittäessään ja julkaistessaan kiekkoja, ja kannessakin yhtiön nimi näkyvästi komeilee. Siksikin on ihan luontevaa livauttaa mukaan kepeähenkistä Disney-hupailua, kun koirajoukko jahtaajineen sopivasti harhailee elokuvateatteriin, jossa sattuu uusintakierroksella pyörimään alkuperäinen 101 Dalmatians. Ihan sattumanvaraisesti klassikkoa ei tietenkään ole valittu, vaan eiköhän yhtymäkohtia löydy, kun molemmissa tahdotaan suloisia pentuja luvitta nappailla. Tietysti hauvasisarukset varhaisempaa animaatioseikkailua kehaisevatkin, kun taas pahispölvästit yrittävät löytää Cruellan ja kumppanien touhuista nappausvinkkejä. Pian pieniä pentuja vipeltää valkokankaalla ja varsin reippaasti yleisön joukossakin, eikä riehakkaita herkutteluhetkiä naposteltavatarjonnan joukossa sovi unohtaa.



Tekstin alkupuolella mainitsin, että tavallaan tähän elokuvasarjaan on vähintään löyhästi liitettävissä runsaasti pitkälti samojen tekijöiden tuottelemia osasia, ja voisin selkeyden (ja mahdollisesti tulevien ostosten) takia niistä hieman tähän naputella. Sarja tosiaan jakautuu sitten vielä kolmeen alatyyppiin, koska ensimmäisessä viidessä seuraillaan isäkoiran venymisiä urheilutouhuissa. Siinä missä nuo aiemmat koitokset tosiaan pyörivät erinäisten kisailujen liepeillä, niin tämä toistaiseksi seitsemään osaan ehtinyt pentuelokuvien sarja taas kohkailee ympäri maailmaa ja avaruutta milloin minkäkin mysteerin tai aarteen perässä. Avausosana toimiva Air Buddies tosin vielä ainakin kohtalaisesti niitä urheiluvivahteitakin sisältää. Näiden päälle tulee vielä pari jouluisempaa seikkailua, eli yhteensä lukema on tähän mennessä venähtänyt jo 14 kappaleeseen ja voi hyvin olla, että koiraelokuvatehdas jatkaa tiivistahtista tuotantoaan. Mainittakoon myös, että suuressa osassa ohjaajana, kirjoittajana sekä tuottajana hääräilee Robert Vince, jota voi pitää melkoisen erikoistuneena tapauksena, koska näiden sarjojen (Air Bud, Air Buddies ja Santa Paws) lisäksi hän on ehtinyt osallistumaan muidenkin vastaavien eläinseikkailujen väsäilyyn, ja lisää näyttäisi syntyvän jatkuvasti. No, mitä olen näitä nähnyt ja muiden juttuja lueskellut, niin ohjenuoraksi on hänen tapauksessaan valikoitunut, että määrään panostetaan ja laatu sitten on hiukan toissijaisempi juttu.

Voisin vielä vähän listailevaan henkeen nämä kaikki luetella ja linkkailla, vaikkakin nuo Vincen muut eläintouhut jätän selkeyden vuoksi pätkästä pois. Eli ensimmäiset haukut koripallokentällä kuultiin vuoden 1997 elokuvassa Air Bud, joka saikin jo vuotta myöhemmin jatkoa, kun Air Bud: Golden Receiver vaihtoi kovemman jalkapalloilun pariin. Välivuoden jälkeen, eli 2000 saatiin kolmas seikkailu, tosin suoraan videolle, ja kuten nimikin kertoo, niin jalkapallolla jatkettiin, mutta vähemmän kovaotteisen version muodossa: Air Bud 3: World Pup. Pari vuotta myöhemmin päädyttiin hutkimaan pesäpalloa neljännessä osassa Air Bud: Seventh Inning Fetch. Viides ja käsittääkseni viimeinen näistä ilmestyi vuonna 2003, kun piti vielä lentopalloakin päästä menestyksekkäästi kokeilemaan elokuvassa Air Bud: Spikes Back. Näistä oikeastaan yksikään ei välitöntä innostusta omalla kohdalla juurikaan herättele, mutta voi hyvin olla, että ainakin osa tai pari joltakin kirpparikierrokselta nappautuu mukaan.



Vince ja kumppanit tekaisivat pari muuta eläinkomediaa Air Budin seikkailujen jälkeen, mutta 2006 tosiaan palailtiin samaisen hauvan perhettä seurailemaan, kun tämä Air Buddies ilmestyi ja käynnisti uusien koitosten sarjan. Pari vuotta myöhemmin pennut harhautuivat Alaskaan ja ymmärtääkseni valjakkokisaankin jatko-osassa Snow Buddies. Sen olenkin jo ehtinyt ostamaan, eli varmaan jossakin vaiheessa siitä juttua tulee. 2009 oli pentuviisikolle kiireinen vuosi, koska piti ehtiä avaruuteen asti (Space Buddies) ja sen lisäksi Pohjoisnavalla kaipailtiin kipeästi apua joulupukin pajalla. Santa Buddies: The Legend of Santa Paws vei siis pentuporukan lelutehtaalle ja lisäksi tutustutti katsojat joulupukin nelijalkaiseen apuriin, jolle tehtiin pari "omaakin" elokuvaa. Rankan vuoden jälkeen joukko saikin lyhyen huilaushetken, koska Spooky Buddies ilmestyi 2011, jolloin kummituskartanon salat kutsuivat selvittelijöitään. 2012 kallisarvoisten aarteiden perässä vipellettiin elokuvassa Treasure Buddies ja vuotta myöhemmin ajankohtaiseksi vaihtuivat supersankaritouhut (Super Buddies). Sitä en tiedä, onko aikomuksena vielä jatkaa näitä, mutta eiköhän seitsemässäkin jo ihan riittävästi ole. Vince tosiaan on viimeisimmän jälkeenkin ehtinyt kolme luultavasti vähän vastaavaa kohkausta tekaisemaan, eli kenties nämä pennut kasvoivat elokuvaseikkailuista ulos. Jos näitä nyt miettii, niin etukäteen Alaskan puuhien lisäksi kiinnostavat edes jotenkuten lievästi jouluosa ja sitten aarrereissu, mutta saa nähdä, tuleeko noita kahta jälkimmäistä osteltua...

Joulukoira saatiin siis mukaan 2009, ja tämä sai jatkaa omia seikkailujaan jo seuraavana vuonna. The Search for Santa Paws ei enää juurikaan liity noiden muiden hauvaelokuvien alkuperäisiin perheisiin, vaan on löyhempi laajennus kerhoon. Kyseinen jouluseikkailu tuli katseltua melkein pari vuotta sitten, eikä siinä aivan samaan tapaan huumoria ja temmellyksiä painotella, vaan mukana on hiukkasen haikeampaa sävyä ja perinteiseen tapaan koko joulun jatkuvuuskin uhattuna. Kauniin värikästä kuvaa kuitenkin sekä suloisia koiria ja ajatuksiakin, eli mielestäni ihan menettelevästä perheviihdykkeestä on kyse, vaikka ei missään mielessä jouluisia elokuvaklassikkoja edustakaan. Joulukoira sai 2012 oman pentupesueensa elokuvassa Santa Paws 2: The Santa Pups, ja katselematta voisin olettaa komediallisen kohelluksen haukkaavan suuremman osan kestosta. Eipä sekään suurempia ennakkokihelmöintejä onnistu kohottelemaan, mutta kunhan tässä tulee ajankohtaiseksi koluta kauppojen elokuvahyllyjä joulukatseltavia metsästellessä, niin saattaa tällainenkin söpöstelevä hassuttelu olla siinä vaiheessa juurikin sopiva hankinta.



Voinee siis summailla, ettei elokuvamaailmasta koirainen katseltava ole ihan heti loppumassa, ja Robert Vince on ainakin määrällisesti kiitettävästi siihen kasaan osallistunut. Kaipa näille siis kysyntää löytyy, kun uutta tavaraa tuotantolinjalta ilmestyy. Sepä tuntuu vähän ongelmana olevankin, että vähän köykäisellä ideakorilla varustettuna näitä pikaisesti väsäillään. Air Buddies melkoisesti venyttelee ja koheltelukin hiprakkaisine hauvoineen on paikoin kohtalaisen toisluokkaista, noin kiltisti sanottuna. No, luultavasti katsomon nuorempi laita onnistuu porukan säntäilyistä ja tiukoista tilanteista enemmän innostumaan ja ilahtumaan, mutta veikkaisin, ettei tällainen touhu pienimmillekään mitään antoisinta hömppäviihdettä edusta. Pennuille toki kehitellään hassuja luonteenpiirteitä ja omia lausahduksiaan, vaan vähän hutiloinnin makua on havaittavissa. Sinänsä mistään yllätyksestä ei ole kyse, kun kohtalaisen keskinkertaisen tekeleen puolelle näkemys kallistuu. Nuoremmille eläinkommellusten ystäville toki kelvannee ja sitten tietysti kenties kertakatseluun hieman ikääntyneemmillekin söpösteleviä hauvoja ihasteleville. Jos niitä elokuvallisia ansioita taas lähtisi etsimään, niin lista jäisi melkoisen olemattomaksi ja tylymmällä tuulella voisi tokaista pari rumempaakin sanaa, mutta kun eipä Air Buddies lajissaan karmeimpia rahastuksia ole ja reippaampaa menoakin sisältää, niin isompaan lyttäilyyn ei heräile mitään polttavaa tarvetta. Leppoisaa ja lempeääkin höttöistä huvitusta seikkailuineen ja jos sellainen yököttää, niin eipä kannata vaivautua itseään piinailemaan.


Air Buddies (2006) (IMDB)

Keväällä pääsi käymään niin, että kiireet kävivät kimppuun ja kaipa kiinnostuskin hieman laantui, minkä takia toukokuun Lappi-annos lyhytelokuvien puolella jäi nautiskelematta. Kesä ja alkusyksykin tuntuivat hujahtavan tuosta vain ohi, joten viimeinen kaksikko lipsahti syyskuun lopulle ja niistä hiukan tässä vaiheessa turinaa ja pärinää. Muistutellaanpa mieliin, että kyse siis on pikkuisen alle pari tuntia kaikkiaan rullailevasta ja kolmetoista lyhyehköä dokumenttia sisältävästä Kavin julkaisemasta kokoelmasta Lappi - lyhytelokuvia 1935-1967. Tammikuussa samaisen levyn vanhin kolmikko vei nykyisen itärajan toiselle puolelle tarkastelemaan elämänmenoa pikaisesti Petsamossa, josta kaarrettiin Lemmenjoelle ja lopuksi oli asiaa porojen merkityksestä. Näistä oikein yksikään ei aivan hullaannuttamaan onnistunut, vaikkakin Lemmenjoen veneilyn yhteydessä ihan kivasti tunnelmoitiin. Heti helmikuun alussa kommentoitu toinen valikoima jatkoi suurten pohjoisten vesiväylien parissa, sillä Tenolla lomapäivät rattoisasti kuluivat, eivätkä näkymät ainakaan huonommiksi menneet, kun hieman Ruotsin ja Norjankin puolelle mentiin vierailemaan. Kolmen valtakunnan Lappia onkin mielestäni levyn antoisinta sisältöä noin maisemakuvien suhteen. Nopsan autoilukierroksen jälkeen seisahduttiin vielä seurailemaan Suomen pohjoisimman kylän hiljaista ja omalla tavallaan viehättävää arkea talvikautena, tietenkin kivasti kuvitettuna. Maaliskuussa ruudulle ilmestyi ihmeteltäväksi tunturimaan kevät- ja kesäkausi, joista kumpikin oli sekä sisällöltään että näkymiltäänkin kiehtovaa silmäiltävää. Joukkoon mahtui kolmantena myös vähän hätäinen yritys laittaa rinnakkain Lapin ikiaikaista elelyä ja nykyajan tuulahduksia, mikä jäi tämän katsojan mielestä hiukkasen heppoiseksi väkerrykseksi.

Huhtikuussa autot hurautettiin jälleen käyntiin, sillä neljän tuulen tie kutsui matkaajia upeine näkymineen. Jälleen voisi väittää, että vierailu olisi voinut kattavampikin olla, sillä kiireellä kaasuteltiin paikasta toiseen, mutta tulihan siinä pikkuisen asiaakin samassa kera kauniiden kuvien kimaran. Silloisen iltaman toinen puolikas taas jätti viileämmän vaikutuksen, vaikka vauhdikkaasti kieltämättä viiletettiin laskettelurinteillä. Toistaiseksi levyltä on paljastunut siis hivenen epätasaista tavaraa, eivätkä kaikki pätkät missään nimessä erityisen loistokkaita ole, mutta yleisesti summailtuna ihan mielellään niitä on tullut vilkuiltua ja aika kulunut mukavasti, vaikka asiasisältö taitaa hävitä matkailua mainostavalle puolelle melko selkeästi. Ehken siis lähde väittämään, että kiekko "täysiverisistä" dokumenteista koostuisi, koska eipä näissä katsojaa millään lyijynraskaalla tietovirralla kuormiteta. Tarkemmin en lähde enää näitä summailemaan, vaan linkkien kautta kattavammat jutut löytyvät kera sekalaisiin jaaritteluihin johtavine aasinsiltoineen. Vielä olisi siis vajaat 20 minuuttia kahlailtavaa jäljellä, mutta tuskinpa merkittäviä poikkeamia on aiempaan linjaan verrattuna luvassa.

Sompio

Alkuun otetaan suunta kohti Sodankylän seutuvia ja näitä ovat vuonna 1962 ilmestyneeseen lyhytdokumenttiin olleet osaltaan taltioimassa ohjaajana sekä kuvaajana toimiva Niilo Heino, käsikirjoituksesta vastaava Osmo Vuoristo ja kertojana höpöttelevä Olavi Puusaari. Ainakin hatara muistini tahtoo väittää, etteivät pari jälkimmäistä ole levykoosteen aiempien elokuvien tekemiseen osallistuneet, mutta Heino on kuvaajana parissakin tapauksessa kunnostautunut. Ehkei näillä tekijöillä loppujen lopuksi niin hirmuisen suurta merkitystä ole, sillä usein kymmenen minuutin kieppeillä pyörivät pätkät eivät välttämättä tarjoa mahdollisuuksista parhainta persoonallisen kädenjäljen esittelyyn. Mainitaan kuitenkin, että Sompio sisältää levyllä aiemmin nähtyä kuvamateriaalia, josta ainakin osa on peräisin vanhemmista elokuvista, joissa Heino on ollut kuvaajana. Kyseessä siis välähdykset puuhista kodan läheisyydessä ja rannassa lepäilevistä veneistä. No, tällainen kierrätys on jo ehtinyt tulla tutuksi ja sinänsä ymmärrettävää, kun samoja tekijöitä projektien parissa on ollut hääräilemässä ja julkaisijakin sama. Joka tapauksessa se hiukan hämmentää, kun tässäkään teoksessa kestoa ei ole edes kahdeksaa minuuttia ja siinäkin pitää varsin suoraan lainailuun turvautua. Muutenkaan kuvasto ei varsinaisesti häikäisemään pääse, joskaan ei oikein tee mieli moittimaankaan lähteä, sillä kamerat jälleen ovat löytäneet viipaleen kaunista pohjoista luontoa, jossa ihmisepelit touhukkaasti toimiaan ja askareitaan harjoittavat.

Visuaalinen puoli ei siis ihan päällimmäisenä mielessä kimaltele katselun jälkeen, mutta sanoisinpa, että Puusaarelta sujuu tarinaniskeminen ja muu turinointi erinomaisen hyvin. Höpinöissä on jälleen tervetullut runollisempi ote, eikä ainakaan tule mielikuvaa, että joku innoton lukee suoraan paperista parit faktat ja homma sillä selvä. Oikeastaan heti ensisekunneilla rento ja tunnelmoiva puhelu nappaa mukaansa, jos ei nyt aivan aikojen alkuhämärien pohjoiseen, niin edes jokusen vuosikymmenen taaksepäin. Kaverin selitellessä Lapin lasten laitumista ja poropoikasten polkusista pystyy oikein helposti loikkaamaan tälle vähän pikaiselle Sompion kierrokselle. Hehkutellaan, miten silmien eteen avautuu kaukaista korpi-Lappia tuntureine ja metsineen, mitä on yksinkertaisesti kiva kuulostella ja mielessään makustella. Joku voisi mahdollisesti tuomita nämä tarinoinnit naurettaviksi lörpöttelyiksi, mutta itse kovin tykkäilen, että siihen suuntaan kallistutaan, eikä vain kuivahkosti selosteta, että jaahas, tässä sitä on tällaista ja siirrytäänpä seuraavaan kohteeseen. Tahtoo siis sanoa, että huomattavasti kauemminkin tässä seurassa viihtyisi, ja entistä paremmin, jos kuvat värähdyttelisivät yhtä miellyttävästi.

"Kuudesta terävähuippuisesta tunturista muodostuva Nattasten tunturiryhmä sijaitsee kokonaan Sompion luonnonpuiston alueella. Sen korkein tunturi on 544-metrinen Terävä-Nattanen. Maasto vaihtelee aapasoista ja kuusikoista tunturikoivikoihin ja puuttomaan paljakkaan.[5][6] Nattaset poikkeavat geologisesti monista muista tuntureista sillä ne muodostuvat Nattasten graniitiksi kutsutusta kivilajista. Erikoisuutena tuntureilla on erikoisia tooreiksi kutsuttuja, lohkeilleita kivimuodostelmia.[7][8]

Puisto muodostaa yhdessä Urho Kekkosen kansallispuiston ja Kemihaaran erämaa-alueen kanssa UK-puisto-Sompio-Kemihaara -Natura 2000 -alueen.[9] Natura-alueella eläviä Euroopan unionin luontodirektiivin II liiteessä mainittuja lajeja ovat ainakin saukko, ahma, pohjanharmoyökkönen, kiiltosirppisammal, isotorasammal, lapinleinikki, lettorikko, laaksoarho, lapinhilpi sekä tundrasara. Myös lintulajisto on runsas.[6]"

Sompion luonnonpuisto


Jos tämän kierroksen nähtävyyksiä hiukkasen listailisin, niin maisemaotoksissa nähdään Sompiojärvi, johon kertoja maalailee liittyvän noin tuhatmutkaisen Luiron, joka aikoinaan toimi merkittävänä väylänä pohjoisen pelloillekin. Nattasten tunturirykelmä taas vartioi näitä karuja korpia. Tosin eivätpä ne sentään kuvausten aikoihinkaan niin karuja olleet, että ihmiselely olisi poissa pysynyt, ja niinpä nähdäänkin kaikenlaista touhukasta puuhailua. Karjatalous vaatii talvikauden suhteen melkoisesti kuivaa heinää, mikä tarkoittaa, että viikatteet viuhuvat vinhasti kesäisillä pelloilla, ja kuten kertoja mainitseekin, niin asumusten läheiset niityt eivät riitäkään, vaan pitää varastoevästä lähteä vesiteitse hieman etäisemmiltä heinämailta veneiden kanssa etsimään. Siitäkin juttua tulee, että peltojen tarjonta ei pysty koko vuodelle täytettä vatsoihin tuottamaan, joten ruokapöytään kiskotaan ahkerasti täydennystä Sompiojärvestä, kun vesien viljaa sieltä runsaasti kalastellaan. Elonet tietää kertoa, että aihepiiristä olisi samojen tekijöiden toimesta kuvattu lisääkin materiaalia hieman kattavammiksi lyhytdokumenteiksi, mutta sellaisia ei tältä levyltä valitettavasti löydy, joten kyseiset tuokiot jäävät nyt ihmettelemättä ja kommentoimatta. Seuraavista kahdesta dokumentista on siis kyse:

Niittyheinänteko (1961)

Kiiskimarkkinat (1961)

"Tarinan mukaan Sompiossa eli ennen vanhaan suuri lovinoita Akmeeli. Akmeeli asui kodassa Sompiojärven rannalla ja väliin Luirojoen varressa. Kuuluisaa lovinoitaa saatettiin tulla tapaamaan pitkienkin matkojen takaa.

Akmeelin kerrotaan olleen Lapin tunnetuimpia ja arvostetuimpia noitia. Noitarumpua rummuttaen Akmeeli saattoi muuttaa olomuotoaan. Akmeeli saattoi muuttua vaikka sudeksi tai uiskennella kalana. Kuuluisa on myös tarina Akmeelin viimeisestä loveen vaipumisesta. Ennen loveen vaipumistaan Akmeeli kertoi vaimolleen sanat, joilla tämän tulee herättää hänet tietyn ajan kuluttua. Vaimo kuitenkin unohti sanat eikä voinut herättää miestään. Lopulta Akmeelin ruumis haudattiin ja haudan kerrotaan löytyvät Sompiojärven suunnalta.

Vaimon kerrotaan muistaneen sanat vasta 30 vuoden kuluttua, mutta silloin se oli jo myöhäistä. Akmeeli oli silloin ollut jo liian kauan matkalla, eikä häntä enää voitu herättää.

Sanat, joilla vaimon piti herättää Akmeeli: "Hauen suolen soikeroista, kolmannesta koikerosta, Akmeeli Antereeus, paijele jo pajas!""

Lovinoita Akmeeli


Arkisen aherruksen sekaan saadaan sujahtamaan ripaus mystiikkaakin, mikä kyllä oman kiehtovan lisäyksensä tuo tullessaan. Mistään kattavasta perehdytyksestä vanhojen jumalien maailmaan tai legendaaristen noitien edesottamuksiin ei ole kyse, vaan lähinnä pieni pintaraapaisu annetaan ihmeteltäväksi, joka innostaa lueskelemaan lisää. Akmeel-noidan väitetystä hautapaikasta saadaan lyhyt välähdys ja kertoja tästä pari sanaa puhelee, mutta sen suuremmin ei salaisuuksien verhoja ehditä raottelemaan, vaan tarkemmat tiedot pitää tutkailla muualta. Yläpuolelle lainailin lyhennetyn summailun Akmeelista, mutta onhan niitä kutkuttelevampia näkemyksiäkin saatavilla. Esimerkiksi Jari Rossin kirjoitus liittyen Akmeelin kujeisiin on huomattavasti mielenkiintoisempi. Siinä tämä tunkeilevia ja ilmeisesti vähän ahneita kalastajia vastaan kamppaileva ja jättihauen olomuodon ottava noita lopulta jää itsekin loitsujensa vangiksi. Kertomuksen voi tosiaan kokonaisuudessaan lukaista linkin kautta, josta seuraava lopettelu on napattu:

"Tarina kertoo että Pirkkalaispäällikkö oli kiireesti soutanut järven yli lähellä olevaan Isosaareen ja juuri ennen rantaa veneen kimppuun oli hyökännyt jokin valtava kala, ilmeisesti hauki, arviolta neljättä metriä pitkä. Mies oli viime tipassa päässyt turvaan maalle. Isosaaresta pääsee kahlaamalla erääseen toiseen saareen, jonne Olli raahautui turvaan. Tämä saari tunnetaan nykyään nimellä Tulkinsaari. Olli ei uskaltanut lähteä saarestaan mihinkään, koska tiesi Akmeelin vaanivan haukena järvessä. Akmeeli taas pelkäsi Ollin väkevää miekkaa ja sen tähden piilotteli järvessä. Näin jäivät Akmeeli ja Olli Ollinpoika tavallansa toistensa vangiksi ikiajoiksi. Kummankin taikavoimat ovat hiipuneet, ja Saamelaiset ja Pirkkalaiset pääsivät sopuun järven kalastusasioissa. Tosin aina joskus tyynenä iltana näkyy järven pinnassa maikkuja eli kalan hyppyjä. Akmeeli siellä kurkkii ihmisten maailmaan ja vähäisillä voimillaan hönkii loitsujaan. Senpä takia vieläkin ihmisten kesken on aina joskus pientä vihaa, ahneutta ja kateutta, varsinkin kalamiehillä. Nykyisillä samaaneilla jotka kaikki polveutuvat Akmeelista onkin tehtävänä pitää kurissa nämä kolme pahetta, niin ja myydä edelleenkin tuulia, mutta vain hyviä sellaisia. Väitetään että nykyisin jokainen samaanin kohtaama ihminen on enimmäkseen hyvällä tuulella."

Sompio muistuttelee myös, että samanniminen kirja on jo pitkään hyörinyt sekä pyörinyt henkilökohtaisella hankintalistalla, mutta vieläpä en ole paljoakaan saanut asian suhteen aikaan. Kyseessä siis on Lapista enemmänkin tarinoineen ja muutenkin tuotteliaan Samuli Paulaharjun yksi tunnetuimmista teoksista. Sompio - Luiron korpien vanhaa elämää ilmestyi Paulaharjun uran loppuvaiheilla vuonna 1939, sillä hän menehtyi neljä vuotta myöhemmin, vaikkakin kuoleman jälkeen julkaistiin vielä teoksia. Ilmeisesti Paulaharju itse piti kirjaa parhaanaan ja mielenkiinto sitä kohti onkin kova. Hiukkasen olen siihen tutustunut, koska kirjan voi kokonaisuudessaan latailla tekstitiedostona vaikkapa täältä, mutta koska Salakirjat on siitä uuden ja houkuttelevan hienon painoksen viime vuonna saanut aikaiseksi, niin tuskinpa tulee kokonaisuudessaan luettua ennen kuin saan tuon version tilailtua. Silmäiltyjen pätkien ja muiden näytteiden perusteella kirja sisältää kiehtovaa ja kivaakin kerrontaa menneistä elämäntavoista ja uudistusten alle kirjaimellisestikin hukutetuista tienoista. Samainen taho on julkaissut muitakin Paulaharjun Lappi-aiheisia teoksia, jotka toki myös kiinnostavat. Sivustolta löytyy hyvät kuvaukset kaikista teksti- ja kuvanäytteineen. Siellä kertoillaan esimerkiksi tuohon tapaan siitä, mitä Sompio pitää sisällään:

"Tuotteliaimpiin kansanperinteen kerääjiimme kuuluva Samuli Paulaharju kulki 1930-luvun lopulla Sompion mahtavia erämaita. Saariselän, Kitisen ja Kemijoen kehystämä, nykyiseen Sodankylään kuuluva korpien ja aapojen maisema oli reppumiehelle tuttu jo vuosikymmenten takaa. Läheinen oli myös korven kansa. Vaimonsa Jennyn kanssa Paulaharju keräsi talteen yli 80 sompiolaisen muisteluksia.

Erämaa tuotti kaltaisiaan ihmisiä: kärtsäköitä, korpikontioita, körrejä, velhoja, mätkänputkuja ja jöntäntönttejä, jotka olivat ”aivan omiansa rymyään rannattomissa korpimaissa”. Heidän kielellään Paulaharju puhuu. Aiheena on koko metsäperäläisen elämänpiiri tuvasta tunturinlaelle ja aina manan rajan taa. Ja tuskin hetkeksikään unohtuu taustakangas, suuri elävä luonto.

Ensipainoksen ilmestymistä 1939 jouduttiin lykkäämään. Syynä oli Paulaharjun kirjaansa piirtämä kartta, jonka katsottiin olevan vaarallisen hyvä, jos se joutuisi vihollisen käsiin. Myös muu kuvitus on täsmällistä ja taiteellista. Historiallista mielenkiintoa lisää se, että monilta osin teos kuvaa alueita, jotka kylineen hukutettiin Lokan tekojärven alle 1960-luvun lopussa. Sompion parhaimmat tarinat eivät kuitenkaan kadonneet – todiste on kädessäsi."

Kuvauksen takaa löytyvistä tekstipätkissä on havaittavissa samansuuntaista mielekästä kerrontaa kuin mitä tässä lyhyessä dokumentissa harrastellaan, ja sepä saa toivomaan, että näitäkin kertomuksia voisi elokuvamaailman puolella kattavamminkin hyödynnellä. Ehkä näin on tehtykin, enkä vain ole asiasta tietoinen tai joku vielä tulevaisuudessa niihin tarttuu ja lähtee näitä Lapin saagoja valkokankaille tai kotikatsomon ruuduille tuomaan. Itse ainakin sellaisia erittäinkin mielelläni vilkuilisin ja tämä varhainen dokumentti tosiaan tarjoilee lähinnä kevyen katsauksen seudun elämänmenoon ja legendoihin, mutta ehkäpä on aika katsella Lappia vaihteeksi toisenlaisesta näkökulmasta, minkä esittelee levyn viimeinen osuus...

Ikämieli

Sompio (Elonet)

Sompio

Katso Lappia (Look at Lapland)

Kolmastoista lyhytdokumentti heittää sekaan muistini mukaan täysin uuden tekijäporukan, kun Seppo Huunonen vastaa ohjauksesta sekä käsikirjoituksesta, Olavi Tuomi Väinö Kolhosen kanssa kuvaa ja Pentti Fagerholm jutustelee katsojille. Tyypeillä on ainakin alkuminuuteilla ollut haussa hieman elokuvallisempaa otetta aiempiin pätkiin verrattuna. Kaupungin vilskeessä ihmisiä riittää ja autojen moottorit muristelevat, mutta Lapin luonnossa kaunis rauha vallitsee. Hieman väläytellään vanhempaa perua olevia noitamenojakin, kun ahdistelevilta karhuilta on loitsujen avulla suojaa haettu. Pohjoisen perukoillakin ajat ovat hiukkasen muuttuneet, sillä lomailijoiden telttakyliä nousee näihinkin maisemiin ja automatkailijat huristelevat aina vain kauemmas. Valtatie viisi toimii väylänä Sodankylän seuduille, ja ensimmäisenä kohteena on Salla. Porojakin alkaa näkyä tientukkeena, mutta eipä se reippaiden matkaajien menoa juurikaan haittaa, vaan reissu saa jatkua kohti haikailtuja näkymiä.

Melko nopeasti sävy hakeutuu matkailumainoksen suuntaan, kun kohteita ja paikallisia yrityksiä listaillaan sekä tietysti kehutaan. Mittaa tällä kierroksella on 11 minuutin verran, mikä tarkoittaa, että kiire on jälleen kerran kaverina, eikä katsojalle ainakaan mitään verkkaisempia tunnelmapaloja ehditä viskomaan, vaan kunhan yksi kohde saadaan hätäisesti käsiteltyä, niin pitää jo uuteen paikkaan kaasutella. Oulangan kansallispuistossa retkeilijät käväisevät jalkailemassa ja Fagerholm selittää, että korkeat kalliot muodostavat kanjonin, jonne auringon lämpöiset säteet eivät yllä hehkumaan, vaan vaeltajan on hyvä heittää paksua vaatekerrosta niskaan. Sallatuntureilta saadaan vähän kuvaa, mutta painotus tuntuu edelleen olevan matkailuelinkeinojen edistämisessä, eikä niinkään upeiden nähtävyyksien vilauttelussa, mikä jättää omalla kohdalla hieman puulta maistuvat tuntemukset.



Eipä se hotellien ja muiden majapaikkojen esittely kehumisineen niinkään närästele, sillä onhan eräissä aiemmissa kokoelman teoksissa ollut samaa touhua havaittavissa, mutta jatkuva hoppu osaltaan takaa sen, ettei juuri mistään saa kunnolla kiinni tai pääse paremmin herkuttelemaan edes yksittäisillä hetkillä. No, Savukoskella ehditään viettämään pikkuisen pidempi tovi metsästysreissun muodossa ja kertojakin hieman huvittavasti intoutuu tunnelmoimaan sillä, ettei stressi lainkaan pääse vaivaamaan, mutta seuraavana hetkenä kiidetäänkin kohti Pyhätunturia. Pohjoisen luminen lumoavuuskaan ei onnistu kunnolla välittymään hätäisten maisemaräpsäysten kautta ja vaikuttaakin väistämättä siltä, että on nopsasti pysähdytty ottamaan etäämmältä parit kuvat, jonka jälkeen onkin aika jatkaa matkaa. Samaahan toki harrastettiin aiemmin kehumassani Norjan ja Ruotsin kierroksessa, mutta väittäisin, että siinä tapauksessa tekijät olivat löytäneet paljonkin parempia kuvauspaikkoja ihasteltaviksi ja kertojakin niitä vetävämmin ylisteli. Ennen kuin on aika kääntää rattia uudelleen Sallaa kohti nähdään vielä Ivalon talvikautta, puhellaan pari sanaa Raja-Joosepista ja katsellaan talvista kuvaa Sodankylästä, mutta voimakkaampi viehätys tästä matkailutouhusta uupuu, eikä se mielestäni täytä täysin tarkoitustaan vetävänä mainoksenakaan.

Katso Lappia (Elonet)

Katso Lappia (IMDB)

Jotta ei tästä jälkimmäisestä ja samalla levyn tuoreimmasta (ilmestynyt 1967) teoksesta aivan liian ankeaa kuvaa tulisi väliteltyä, niin todettakoon vielä, että eihän se mikään räikeä pohjakosketus ole, vaan lähinnä yhdentekevämpää vilkuiltavaa, josta ei luultavasti kestäviä muistoja tule jäämään. Yleisesti pikkuisen puuduttavaa säntäilyä ja kohteiden rutiinimaista läpikäyntiä ei lyhyt loppukevennyskään lomasuosituksineen paljoakaan piristä. Onhan levyllä näitä muitakin, joissa sinänsä kivoja sekä kauniita kuvia vilisee, mutta mitään varsinaista innokasta viehätystä tai kiinnostusta ei pääse syntymään ja siihen kerhoon Katso Lappia mielestäni kuuluu. Sompio siis korjaa tästä kaksikosta melko helpon voiton ja on muutenkin mielestäni nipun paremmalla puoliskolla. Kuten tuli höpistyä, niin kohtalaisesti toivottavaa senkin kohdalla jälkeen jää, ja sinänsä olisikin ollut kenties hyvä ajatus laittaa levylle mukaan ylemmäs listatut pari sisarteosta, jotka ymmärtääkseni pureutuvat tarkemmin seudun elämäntapoihin. Hyvä mieli katselusta ja etenkin kuuntelusta jää tiivistetymmän dokumentinkin kohdalla, joten turhapa sitä liikoja valitella.



Hiukan hymyilyttää, että tämänkin kaikkiaan alle parituntisen dokumenttikokoelman läpikäynti venähti runsaasti yli puolivuotiseksi projektiksi. No, kaikki onnistuu, kun vain osaa jahkailla sekä vitkutella...! Elokuvien ollessa kautta linjan varsin lyhyitä kestojen vaihdellessa kuuden ja kahdentoista minuutin välillä, niin näitä on useamman kuukauden jälkeen hankalaa mihinkään tarkempaan järjestykseen laittaa. Onhan joukossa heikompaa ja vähemmän houkuttelevaa tarjontaakin, mutta yleisesti ottaen edelleen olen tyytyväinen hankintaan, ja valikoidusti näitä tulee luultavasti toistamiseenkin tunnelmoitua. Kaikkien suhteen ei mitään erityistä värinää uusinnan suhteen päässyt syntymään, mutta parhaat palat ainakin kelpaavat kertailuun. Tarkkaa paremmuusjärjestystä en osaa levyn sisällöstä tähän hätään lätkäistä, mutta karkeampi luokittelu jälleen onnistunee, mistä muodostuu seuraavanlainen jako lopetteluksi:

Kärkinelikko

Kolmen valtakunnan Lappia
Suomen pohjoisin kylä
Tornionlaakso - neljän tuulen tie
Tunturimaan kesää

Keskisarjalaiset

Lemmenjoki
Lomapäiviä Tenolla
Sompio
Tunturiin tulee kevät

Vähemmän maukkaat palat

Katso Lappia
Nyky-Lappia
Petsamon kuvia
Pohjola poroilla ajaa
Tunturia ylös alas

Hassuttelevan koiranpentusöpöstelyn ja lyhyen Lapin kierroksen perään on tietysti sopiva paikka sujautella Charles Bronson -iltamaa. Kokoelmaan ei valitettavasti ole vieläkään putkahdellut kokonaan katselemattomia herran karuja koettelemuksia tai kostoreissuja, mutta yritin hyllyistä koluta vähemmille uusinnoille jääneitä teoksia, ja niiden joukosta tällainen sinänsä tyypillisiä elementtejä sisältävä Bronson-rypistys tarttui näppeihin. Homman henki on jälleen siihen suuntaan, että poliisien toimivalta ja halu tiettyjen rötösten ratkomiseen on rajallinen, vaan eipä hätää, sillä eräs herra on taas innokas hamuamaan haulikon kätöseen ja hoitamaan hommat loppuun saakka. Ikävämpi urakka taputellaan muistaakseni jälleen siinä määrin lopulliseen muotoon, että väärintekijät saavat päälleen multaa kera papin siunausten armopalojen, anteeksiantojen ja uusien mahdollisuuksien ollessa harvinaisempaa herkkua.

Edellinen katselu kuitenkin päiväytyy suunnilleen vuosikymmenen taaksepäin, jolloin levyjulkaisu tuli kokoelmaan keräiltyä. Sehän tarkoittaa, etteivät muistikuvat tässäkään tapauksessa niinkään kirkkaasti mieleen piirry, mikä on ihan hyvä juttu, koska kyseessä ei kuitenkaan ole mikään Bronsonin merkkiteos, joten saakin olla niitä harmaita kohtia uudelleen löydettäviksi. Jos sellaisia yleensä on, sillä saattaahan olla, että sekoitan elokuvan johonkin toiseen tilien tasaukseen. Ammattimiehiä toki kameran molemmin puolin hääräilee, mutta sanottakoon jo alkuun, että ilmestymisvuoden ollessa 1988, oli Bronsonin tuimin ja tiukin kausi väistämättä ohi ja jäähdyttelevämpään suuntaan tykittely kääntymässä. Sepä ei onneksi tarkoita, etteikö etenkin hänen tuotantoaan enemmän arvostavat voisi tästäkin tylyttelevällä asenteella piristetystä toimintatuokiosta ilonpilkahduksiakin löytää ja yritänpä niitä lähteä etsiskelemään.



Varsin lähellä asian ydintä pyöritään, kun alkutekstejä koristaa patsas miekkaa pitelevästä koston enkelistä ja taustalla pauhailee tuomiopäivän musiikki. Kun tähän yhteyteen läväytetään Cannon Groubin logo ja tutut nimet Golan kera Globuksen hetkistä myöhemmin seurailevat, niin suupielet hakeutuvat hymyä kohti, että eiköstä vain tästä varsin reipas ja railakas vajaa puolitoistatuntinen ole tuloillaan. Tunnelmat saadaan siis melkoisen helposti ylös, mutta aivan suoraan sotaan ei tarvitse loikata, vaan kaunista ja rauhallista alkavan kevään päivää ollaan viettämässä. Niinpä vain iloinen vilske loppuu, kun pihaan kaartaa auto, jossa istuu pari hyvin hiljaista miekkosta, joiden kasvotkin jätetään hämärän peittoon. Näitä kuvia katsellessa pahaenteisyys on voimakkaassa nousussa ja ennen kuin mitään ehtii varsinaisesti tapahtua, niin värinät jo muuttuvat siihen suuntaan, ettei todellakaan mikään ruusuinen hempeä höttö saa kauaakaan jatkua, vaan verenpunainen kurimus on käymässä päälle. Vieläpä täysin vailla sääliä ja armoa, kun lähdetään lahtaussuunnitelmaa toteuttamaan.

Miehet poistuvat vähitellen autosta ja toinen lähtee haulikko kädessään hitaasti mutta määrätietoisesti marssimaan kohti talon ulko-ovea. Sisällä vastarinta jää olemattomaksi, kun kuolo korjailee satoaan ja sanaton synkkä surmatyö saatellaan kolkosti karuun päätökseensä. Siinä menevät pienet sekä isommatkin lapset tuonpuoleiseen haulikon karjahdellessa kerta toisensa jälkeen, eikä kylmäverinen tappaja ole jättämässä yhtään asukasta eloon. Näin ensimmäinen kymmenminuuttinen asettelee elokuvan sävyn hyvinkin ilkeään suuntaan ja erityisesti lasten joukkomurhaaminen heti alkukohtauksissa viestittelee muutenkin, ettei jatkoselvittelyistäkään kovin kivaa puuhaa ole tulossa, vaan aineksia olisi tylylle kostoreissulle jos toisellekin...



Vielä ei ole aika verikostojen, sillä maisemat vaihdetaan vähän isompaan kaupunkiin, ja eräästä ravintolapöydästä löytyy Garret Smith (Bronson), joka on ruokailemassa kumppaninsa kanssa. Kahvitteluseuraksi änkeytyy parikin paikallista mahtimiestä, joista Homer Foxxilla (Laurence Luckinbill) on laajoja yhteyksiä vaikutusvaltaisiin ihmisiin, kun taas Barney Doyle (Daniel Benzali) on poliisipäällikkö, joka tahtoisi vaihtaa lainvalvonnan politiikkaan ja tarkemmin sanottuna pormestarin hommiin. Ennen niiden haaveiden toteuttamista olisi vielä runsaasti poliisityötäkin hoidettavissa. Kaupungin ulkopuolella aiemmin tapahtunut joukkomurha on niinkin vakava rikos, että siitä tiedotetaan suoraan Doylelle kesken rupattelun. Ikävät uutiset kuultuaan Doyle päättää lähteä kohti surmataloa ja pitkän uran rikostoimittajana tehnyt Garret tahtoo tietysti mukaan. Ruumisautoja tarvitaan enemmänkin ja virkavallan tehdessä töitään, ilmestyy paikalle Orville Beecham (Charles Dierkop) joka saa kuulla, että hänen koko perheensä on kuollut.

Kaikenlaista kauheutta nähnyt Garret ottaa asian myös raskaasti ja kirjoittaa artikkelinsa aiheesta, mutta juttu askarruttaa edelleen, ja etenkin tekopaikalta löydetty piirros miekkaa pitelevästä enkelistä mietityttää. Garret tahtookin kysäistä Orvillelta paristakin seikasta, mutta tämä on laitettu telkien taakse. Ei niinkään sen takia, että häntä epäiltäisiin perheensä murhaamisesta, vaan kyseessä on ennemmin suojelutoimenpide, eikä sekään auta, että Orville kieltäytyy kaikenlaisesta yhteistyöstä vääräuskoisten viranomaisten kanssa vaieten kuin muuri luottaessaan luojan hoitavan hyvityksen ja kai sen hävityksenkin. No, Garretille hän kuitenkin heittää johtolangan, mikä vie toimittajan pieneen uskonnolliseen yhteisöön nuuskimaan, sillä siellä Orvillen isä Willis Beecham (Jeff Corey) toimii saarnamiehenä. Epäileviä katseita kohdistellaan jo kadulla ulkopuoliseen, eikä vastaanotto ole erityisen lämpimäksi muokkautumassa, vaan kovaotteisesti käydään kopuloimaan vierasta. Garret ei silti vähistä hätkähdä, vaan ilmoittaa asiansa.



Kirkossa onkin juuri saarnaileva paasaus vauhdissa, kun pitää ihmismieliä pelotella tulevalla tuhontuojalla. Antikristus on jossakin valloillaan, niin ei ole aikaa rauhasta ja rakkaudesta puhella, vaan maailmanloppuista menoa ennemmin julistellaan. Siihenkään tilaisuuteen Garret ei ole erityisen tervetullut tyyppi, mutta pääseepä silti sen verran Willisin kanssa juttelemaan, että tämä kertoo uskovansa oman veljensä olevan hirmuteon takana, koska välit ovat jo pitkään olleet huonot ja taustalla ovat vielä jokseenkin äärimmäiset uskonnolliset näkemykset sieluparkojen pelastuskeinoista. Juurikaan enempää tiedonrippeitä ei Garretille tahdota tarjoilla, joten hän lähtee itse tekemään jatkoselvityksiään. Zenas-veli (John Ireland) asustelee laajan perheensä kanssa kaukana keskustasta syrjäisellä vuoristoseudulla, eikä paikallinen poliisi ole lainkaan auttavainen mitä tulee Garretin uteluihin tai kyytipyyntöihin. No, hän saa kuitenkin apua ammattikuntansa edustajalta, joka sattuu vielä olemaan sukua Zenakselle.

Pitkän ajelun jälkeen päästään miehen tiluksille, jossa on myös jokseenkin nihkeä vastaanotto kaverin kävellessä vastaan haulikko kädessään. Edistys on jälleen vähän niin ja näin, kun Zenas puolestaan osoittaa syyttävän sormen Willis-veljen suuntaan. Selvältä toki vaikuttaa, että veljesten välillä on runsaasti vanhaa vihaa, eikä se ole lainkaan laantumassa. Epäilemättä monenlaisia kavaluuksia sekä kamaluuksia nähnyt Garret ei kuitenkaan heti ole uskomassa, että näiden katkeruuksien selvittely olisi johtanut Orvillen koko perheen kylmäveriseen murhaamiseen. Osapuolet eivät kuitenkaan tahdo pitää päitään viileinä, vaan Willis joukkoineen on jo suunnittelemassa rankkaa kostoreissua veljensä luo. Ehkäpä taustalla sittenkin on jokin kolmas taho, joka tahtoo mahdollisimman väkivaltaista ja veristä yhteenottoa Beechamin suvun välille? Sitä vaihtoehtoa Garret tietysti pohtii, mutta selvittely vaatii oman aikansa, kun taas toisaalla ollaan jo verenhimoisesti hyvitystä hakemassa, eli eipä oikein olisi varaa päiviä tuhlailla vaihtoehtojen pyörittelyyn...



Juonikuvailu saattaa kuulostaa kohtalaisen kuivalta noin Bronson-elokuvaksi ja valitettavasti vähän puisevaa tavaraa elokuva monilta osin onkin. Kunhan alun brutaali näytös saadaan veriseen loppuunsa, niin sitten seuraakin toimintaa janoavan kannalta kiusallisen pitkä kuiva jakso, joka ei noin jännitysviihteenäkään kovinkaan kihelmöivää katseltavaa ole. Taustalta löytyvä kuviokin on mysteerinä sen verran heppoinen, ettei siitäkään isompia iloja irtoile, vaan olisi ilman uskonnollisia vivahteita suorastaan tympäisevää toljoteltavaa. Hyvinkin kyseenalaisin keinoin junailtuja liiketoimia on elokuvamaailmassa huomattavasti kekseliäämmin ja ennen kaikkea reippaammin hoidettu ja katsojia joissakin tapauksissa jännityksellä onnistuttu piinailemaankin, mistä ei tosiaan tässä selvittelyssä pelkoa ole. Silloin tällöin kokoustetaan, Bronson istuskelee puhelimessa ja ajelee paikasta toiseen uusien johtolankojen avustamina. Toisaalta nämä vähän tapahtumaköyhät siirtymiset kuitenkin tarjoilevat muutamat kivat vuoristonäkymät mieltä piristelemään, joten niitä ei ainakaan tekisi mieli pois pätkäistä. Muutenhan Messenger of Death on paria poikkeusta lukuun ottamatta kuviltaan vähemmän häikäisevää ihmeteltävää.

Onhan siinä pientä kärhämääkin matkalla, mutta eipä oikein sellaista touhua, jota juurikin tältä herralta toivoisi näkevänsä. Varmaan on ihan tietoisesti soviteltu ikääntyvälle toimintatähdelle tämän linjasta hyvinkin poikkeavaa rauhantuojan ja sovittelijan viittaa. Voisihan sitä katkerana kiroilla, ettei Bronson lainkaan sitä kalman viikatetta heiluttele. Alussahan vähän aprikoin, että mahtaakohan Messenger of Death muistoissa sekoittua aivan johonkin toiseen teokseen, ja siitä taitaakin olla kyse. Niin se muisti välillä kepposiaan pääsee tekemään, sillä oletin kyllä, että Bronson olisi enemmän niihin perinteisiin kuolettaviin ongelmanratkaisukeinoihinsa turvautunut kuin vaikkapa rauhanlippua keskellä juuri vauhtiinsa päässyttä tulitaistelua heiluttelemaan. Ei näin! Vaihtelua se tämäkin toki, mutta mutta... Luulenkin, että moni on aikoinaan odotellut hiukkasen räväkämpää roolia Bronsonilta jo elokuvan nimenkin (ja suomennoksen) perusteella. Ainakin kotimaisen levyjulkaisun kansi myös vihjailee hurjemman tyypin suuntaan, kun Bronson tuimailmeisenä seisoo haulikko kädessään taustallaan räjähtävä rekka ja mainoslause alla julistaa: Mitä kytät eivät osaa, hän hoitaa. Tavallaan pitääkin paikkansa, mutta katsojan kannalta lähes rutikuivalla tyylillä.



Eihän se tietenkään Bronsonin vika ole, että menosta puuttuu useampikin toimintakohtaus ja asennepuolellakin on havaittavissa hiukkasen liikaa löysää. Tietenkin Garret rikosreportterina toimiessaan välittelee niitä kuolemankin uutisia, mutta voisihan sitä silti siihen käytännön toimintaankin osallistua... Kirjataanpa sellainenkin harvinaisuus muistiin, että Bronson tarttuu aseeseen ja ampuu ensimmäisen laukauksensa vasta elokuvan toisella puoliskolla, ja vieläpä täysin elottomaan esineeseen. Bronsonin filmografiasta löytyy useampiakin teoksia, joissa luodit eivät lentele yhtään minnekään, mutta tässä on kuitenkin kyseessä Cannon Groupin toimintaviritelmä tylyn 1980-luvun lopulta, eli melkoisesti metsään mennään siinä suhteessa. Minusta ei siis ainakaan mitenkään hyvässä mielessä poikkeuksellinen seikka tämä ruudin säästely ole, ja antaapa se osaltaan kohtalaisen kuvan siitä, millaisissa merkeissä elokuva räväkän alkunsa jälkeen nytkyttelee menemään.

Tarkoituksena ei ole julistella, ettei Bronson olisi saanut yrittää elokuvissaan muuta kuin tauottomia tulitusjuhlia tai käsittämättömiksi karkailevia tappokarkeloita, mutta tästä touhusta puuttuu puhtia ihan liian paljon. Onkin selvää, ettei Garret Smithilla ole mitään asiaa niiden Bronsonin muistettavimpien hahmojen joukkoon, vaan vähän tyhjänpäiväiseltä tyypiltä näyttää Kerseyn ja kumppaneiden rinnalla. Jos muistelee vaikkapa syyskuussa kommentoitua elokuvaa Mr. Majestyk, niin eihän Bronson siinäkään mikään liukuhihnateurastaja ole, mutta hahmossa kuitenkin on enemmän särmää ja asennetta, mikä lisäilee sitä katselunautintoakin ihan kivasti, vaikka toiminnassa niitä taukoja esiintyy. Smithin puuhastelut lähinnä vedetään kuivan rutiinimaisesti, mistä ei juurikaan edes tahattomia ilonpilkahduksia tuikahtele.



Jot etukannen tiukat tuijotukset johtavat harhaan, niin väittäisin, että samaa tekee takakannen 18 vuoden ikäsuosituksesta kertova pallero. Olettaisin, että sellainen on häijyn avauksen ansiosta lätkäisty, ja kuten todettua, niin ilkeää katseltavaahan se on ja roiskahtelevaistakin. Hieman tuossa mennään kuitenkin mielestäni liioittelun puolelle, koska ei kyseessä mikään äärimmäisen järkyttävä raaistelu ole ja lisäksi suunnilleen koko loppuelokuva on melkoisen kevyttä kärhämöintiä otteiden ja graafisen sisällön suhteen. 15 vuoden leimalla varustetuissa tekeleissä näkee monesti paljon hurjempia hirmuisuuksia ja onpa niissä paikoin myös se henkikin vähintään yhtä piinallinen. Voisin myös luulla, että tuollainen päätös saattaa toimia kohtalaisen jumittelevalle ja toimintaköyhälle elokuvalle ennemmin myönteisenä mainoksena. Harmi vain sen katsojan kannalta, joka kyseisestä merkinnästä päättelee, että taitaapi olla kuumat paikat ja tiukat koitokset tiedossa...

Niistä koitoksista ja kurimuksista sen verran vielä, että määrällisesti anti on odottamattoman niukkaa, eikä laatukaan loista, koska mukana ei oikeastaan ole yhtään sellaista repäisyä, jota tekisi mieli kunnolliseksi kuolontanssiksi kehua tai muuten hyväksi hurjisteluksi huudella. Lisäksi elokuvasta puuttuu törkeän nuhjuinen ote alun jälkeen, jotta teos jäisi siinä mielessä muistiin kummittelemaan,sillä linja on lähempänä yhdentekevää ja unohdettavaa nyhjäämistä. Ensimmäinen puolisko onkin melkoisen pitkästyttävää löysäilyä, ainakin jos sitä pyssyjen paukuttelua kaipailee. 35 minuutin kohdalla hetken jo luulee, että tuleehan sieltä sentään edes takaa-ajoa vähän uneliasta menoa piristämään, mutta käytännössä sekin lopahtaa alkuunsa ollen vain lyhyt maistiainen siitä tieriehasta, jota toisella puoliskolla tarjoillaan. Toinen kokeilu onkin kieltämättä reippaampaa höykytystä rekkojen välissä, mutta sekin on mielestäni perusvääntöä, eikä sen huikeammaksi ratinkieputteluksi ylly, vaikka toki romua ja räjähtelyä saadaankin aikaan. Esimerkiksi tänä vuonna uusitut Bronson-elokuvat Cold Sweat ja Violent City tyylittelevät paljonkin ansiokkaammin ahtaiden katujen sekä kovien nopeuksien parissa. Vastaavia innostuneita tuntemuksia ei lyhyestä rekkarallista saa millään irti.



Varsinaisesti isoja räiskintänäytöksiä ei oikeastaan edes ole ja mittavin tulitaistelu löytyy puolivälin jälkeen. Sekin verikosto tuntuu tosin tyrehtyvän vähäsen varhain. Hieman siinä saa ihmetellä, että kun alussa ei verta tai henkiä säästellä, niin tämä myöhäisempi kiväärikarkelo jättää veripanokset vähälle käytölle, minkä lisäksi näyttää siltä, että tyyppejä lähinnä haavoittuu. Keskinkertaisuutta kohti sekin laukaustenvaihto kallistuu, eikä mistään varsinaisesta luotijuhlasta tee mieli hehkutella. Räiskintätovin latteaa vaikutelmaa vahvistelee entisestään se, että Bronsonin päätavoite on saada touhu loppumaan alkuunsa ja tosiaan aivan toisenlaisilla keinoilla kuin mitä häneltä on tottunut odottamaan ja toivomaan. Lyhyempiä käsikärhämiä nähdään jokunen, eikä niissäkään mitään erityistä muisteloimisen aihetta ole. Bronson itse pääsee ihan loppuminuuttien lähestyessä pariin otteeseen nahistelemaan, vaan eipä sitäkään kautta huipennusta hommailla, kun parit iskut ja potkut lyhyesti sekä mielikuvituksettomasti vaihdellaan. Edelleen on hyvä pitää mielessä, että Bronson oli tuolloin reilusti yli 60-vuotias ja selkeästi vähän toisenlaista ongelmanratkojaa tahdottiin hakea, mutta tulos jää kohtalaisen tylsäksi touhuksi. Lopettelu sinänsä on napakka, eikä jäädä joutavia jälkiselvittelyjä jauhamaan, mutta valitettavasti sitä puuduttavaa puhelua ehtii kertymään ihan riittävästi jo ennen viimeistä kuvaa, eli turha sitäkään suuremmin juhlia tai riemuita.

IMDB osaa triviapuolellaan tiedottaa, että ohjaaja J. Lee Thompson sairastui kesken kuvausten ja joutui luovuttamaan hommat varamiehelle, mitä voisi veikkailla yhdeksi merkittäväksi syyksi, ettei meno oikein missään vaiheessa kunnolla vauhtiin pääse. Toisaalta sanoisin, että suuri osa Bronsonin ja Thompsonin yhdeksästä yhteisestä elokuvasta on lähinnä kohtalaista tai keskinkertaista katseltavaa, ja etenkin uusinnoilla tökkiminen tuntuu lisääntyvän. Herrojen ensimmäinen yhteistyö St. Ives on nähty niin kauan sitten, ettei siitä tule mieleen paljoakaan kerrottavaa. Sitä seuraavana vuonna, eli 1977 ilmestynyt The White Buffalo kuului nuoruuden suuriin suosikkeihin, mutta vaikea sanoa, kihelmöisikö nykyään ihan vastaavasti. Vuoden 1980 Caboblanco on yhden katselun perusteella ihan kiva toiminnallinen rikosjuttu, mutta vielä ei ole innostanut kertailuun. Jotkut tuntuvat tykkäilevän enemmänkin synkkäsävyisestä murhaajajahdista 10 to Midnight, mutta minulle se on yksi tylsimmistä katselluista Bronsonin elokuvista. Edellisestä vilkaisusta on toki aikaa vierähtänyt, vaan kenties ei vielä ihan tarpeeksi. The Evil That Men Do sijoittuu yhteisten elokuvien paremmalle puoliskolle, mutta senkin näkemisestä on aivan liian pitkä aika. Vuoden 1986 Murphy's Law on myös uusittavien listalla ja edellisen katselun perusteella ihan peruspätevää aikakautensa poliisitoimintaa. Eipä silläkään ole mitään asiaa alansa huippujen seuraan. Death Wish 4 on sinänsä viihdyttävä rymistely, mutta ei pärjää oikein alkuunkaan edeltäneelle kolmososalle, jossa riehutaan ja mellastetaan aivan toisella tasolla. Kaksikon viimeiseksi yhteiseksi elokuvaksi jäi vuoden 1989 Kinjite: Forbidden Subjects, joka on myös Thompsonin viimeinen ohjaus yleensäkin. Sekään ei niinkään näyttävällä toiminnalla yleisöään herkuta, mutta säväyttää muuten hiukan keskinkertaisia harmahtavia tapauksia enemmän vaikkapa juuri sillä nuhjuisammalla kuvastollaan. Tarkoitus ei ole näitä herrojen yhteistöitä surkeuksiksi sanailla, vaan onhan noiden parissa useampaan kertaankin viihtynyt. Tekee vain mieli todeta, ettei taso muutenkaan mikään päätähuimaava useinkaan ollut, joten siinä mielessä ei välttämättä kannata kaikkea puisevuutta kesken kuvausten sattuneen sairastumisen syyksi laittaa.



Jos Messenger of Death kuuluu Bronsonin töiden tylsemmälle puolikkaalle, niin sijoittaisin sen myös nähtyjen Cannon Groupin tuotantojen verkkaisemmalle osastolle. Eivät yhtiön läheskään kaikki muutkaan tuotokset silkkaa parhautta tai häikäisevää toimintaräiskettä ole, mutta yleensä viihdearvot liikkuvat kuitenkin korkeammalla ja mahtuuhan mukaan lajityypin merkkiteoksiakin. Katsellessa muistuikin taas mieleen, että onkin pitänyt ottaa haltuun ja laittaa pyörimään aiheeseen liittyvät ja kohtalaisen kehutut dokumentit The Go-Go Boys: The Inside Story of Cannon Films ja Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films. Ehkäpä nuo innostaisivat etsimään vanhoja toimintahelmiä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet aikoinaan näkemättä tai ihastelemaan niitä entuudestaan tuttuja tapauksia uudella puhdilla?

Muistelen, että aikoinaan Messenger of Death oli korkeammalla omalla arvostuslistalla, vaikka en sitä silloinkaan juuri parempana pitänyt kuin ihan hyvänä toiminta- ja jännitysviihteenä. Niin vain uusinnat tekevät tehtävänsä, ja kun niitä nautiskeltavia hyviä hetkiä on melkoisen rajatusti, niin eipä siinä viehätys Bronsoniinkaan jaksa montaa katselua kantaa ennen kuin menee tylsistymisen puolelle. Voihan myös olla, että elokuvamaku on jälleen huomaamatta muokkautunut, eivätkä 1980-luvun väkivaltarymistelyt enää jaksa samalla tavalla innostaa. Sepä taas onkin kohtalaisen huolestuttava ajatus, eli pitää varmaan läheisessä tulevaisuudessa tiirailla jokin vanha kestosuosikki ja testailla, olisiko tällaista valitettavaa nihkeytymistä päässyt pään sisällä tapahtumaan. No, luulenpa edelleen, että kyllä ne reippaammat rähistelyt vieläkin jaksavat hymyilyttää sekä huvittaa. Messenger of Death vain sattuu painottamaan ihan liikaa kähmintäpuolta, ja mielenkiinto karkailee, kun todellista lieroa kaiken takaa yritetään kaivella esiin valoon. Varjoissa viihtyvät pahiksetkin ovat lopulta siinä määrin laimeita tapauksia, ettei tyypeistä mitään kunnollista inhokkia pääse kuoriutumaan Bronsonin ruhjottavaksi. Voi vain kuvitella, miten tapahtumaköyhää vilkuiltavaa Suomessa aikoinaan julkaistu videoversio on ollut, koska IMDB:n mukaan siitä nipsittiin melkein viisi minuuttia pois. Suuri osa oletettavasti alun tylyttelyistä, niin lähtenyt sitäkin särmää pois. Myöhemmin julkaistu DVD on täysin ehjä, mutta kuten tässä on tullut taas pidemmän kaavan kautta turistua, niin siihenkin vielä kaipailee potkua piristykseksi. Alussa pohjustellaan mallikkaasti verinen polku tallusteltavaksi, vaan valitettavasti siltä harhaudutaan turhan nopeasti jaarittelemaan ja jahkailemaan. Kostavat enkelit ja muut vääryyksiin kovin kourin tarttuvat epelit olisivat voineet selkeästi ahkerammin kalmantöitään toteutella...



Messenger of Death (1988) (IMDB)

Joopa-joo, eli taas ollaan hurahtamassa hauvasöpöstelyn vietäväksi, mutta eiköhän sellainen hempeily sovi synkkien surmatöiden jälkeen, niin tulee kaunista kevennystä blogin puolelle. Kyseessä siis on ensimmäinen jatko-osa pentuviisikon seikkailuille, jotka alkoivat pari vuotta aiemmin ilmestyneessä ja syyskuun puolella kommentoidussa elokuvassa Air Buddies. Sinänsä suloisia juttuja esittelevä hömppäinen hauvailu ei kuitenkaan lopulta mitään suurta hullaantumista saanut aikaiseksi, sillä lyhyestä kestosta huolimatta ideat tuntuivat lopahtavan pahasti kesken kaiken ja piti sitten seurailla kohtalaisen väsähtänyttä jahtailua nappausyrityksineen. Alemman keskitason koirakomediaa siis mielestäni, mutta ei sentään mitään läpikotaista rasittavuutta mukahauskuuksineen, jollaista vähäsen ennakkoon pelkäsin. Jatko-osan suhteen toiveet ja odotukset eivät paljoakaan korkeammalle nouse, mutta kyllähän se kiva olisi, jos vähän enemmänkin olisi mielikuvitusta hyödynnetty ja aivorattaita raksuteltu sisällön suhteen. Niin, ja Alaskaan vaihtaminen tietysti lupailee upeita talvimaisemia, mutta sen näkee kohta, miten niitä onnistutaan hyödyntämään...

Etäisesti salaperäisyyttä hapuilevat avaussanat lausahdetaankin Alaskan kauniin taivaan alla vanhan ja epäilemättä viisaan koirakaverin toimesta, mutta kuvat vaihtuvat nopeasti huomattavasti aurinkoisempaan ja vähälumisempaan Fernfieldiin, jossa katsojalle pikaisella kierroksella esitellään, mitä pentuporukalle kuuluu. Edellisen osan lopussahan pienokaisten piti jättää kotitalo ja siirtyä uusiin perheisiin omaa paikkaa etsimään, ja se näyttää ihan hyvin sujuneen. Jokainen hauvoista siis päätyi perheeseen, jossa on myös nuori koulutien alkuvaiheissa seikkaileva lapsukainen. Budderball (äänenä Josh Flitter) ainakin tuntuu viihtyvän, eikä Mudbudkaan (äänenä Henry Hodges) pihan vähemmän siisteissä osissa kovin katkerana kierittele, vaan riehakkaasti sitä leikitellään. Rosebud (äänenä Liliana Mumy) taas saattelee uuden Alice-"siskonsa" koulukyytiin. Buddhalla (äänenä Jimmy Bennett) on tyypillisesti aamujoogailu menossa ja B-Dawgilla (äänenä Skyler Gisondo) pikainen koripallopeli ennen bussin saapumista.



Ihmistoverien hipsaistessa koulua kohti, onkin nelijalkaisilla ystävyksillä vauhdikasta ohjelmaa mielessä, sillä porukan pitäisi kokoontua pelien ja leikkien pariin kaupungin puistoon. B-Dawg tosin jo ennen ehtii lyhyen rupeaman verran reuhaamaan jahdatessaan pikkuista kisuparkaa, mutta tämän äiti sitten sähistellen antaa palautetta, ettei noin vain sovi kissajahtiin kirmailla. Lopulta kaikki pääsevät kynsimättöminä kokoontumispaikalle, erästä herkkusuuta vain lähistölle parkkeerattu jäätelöauto sattuu kiinnostamaan hiukkasen enemmän kuin piilohippastelu sisarusten kanssa. Viisikon muut toki alkuun Budderballia paheksuvat ahmimisesta, mutta houkutus käy kuitenkin liian suureksi ja pian koko joukko on omin luvin jäätelöauton tarjontaan tutustumassa. Lankeemuksilla on välillä hintansa, ja niinpä tässäkin tapauksessa ovi loksahtaa takana kiinni, minkä jälkeen voidaan alkaa ihmettelemään, että mitäpä nyt tehtäisiin.

Homma muuttuu hankalammaksi, sillä jäätelöauto on kiikuttelemassa pientä kylmäkonttia kohti lentokenttää, jossa se pikapikaa lastaillaan rahtikoneen sisuksiin. Saattaa määränpää olla jokseenkin kaukana kotoisesta Washingtonin osavaltiosta, koska kohti Alaskaa pöristellään, tarkemmin sanottuna Ferntiuktuk on lopullinen kohde. Ainakin kaverukset saavat tilaisuuden kummastella maailman merkillisyyttä ihan uudesta näkökulmasta pilvihöttöjen keskellä liidellessään. Kohta onkin koneen alapuolella kahmalokaupalla lunta, mutta ennen kuin hauvat pääsevät tassujaan asettelemaan outoon ja kylmään valkoiseen massaan, niin saadaan silmäys toisaalle. Juurikin siellä päin, minne hauvat ovat tiedostamatta ja pikkuisen vastentahtoisestikin matkalla, sattuu asustelemaan nuori Adam-poika (Dominic Scott Kay) vanhempiensa ja rakkaan koirakaverinsa Shastan (äänenä Dylan Sprouse) kanssa. Heti tehdään selväksi, että pojan haaveena olisi tulla menestyksekkääksi valjakkokuljettajaksi, ja sattuupa Shasta tietysti alaskanhusky olemaan, mikä noin rekikoiraksi sopii hyvin.



Vaikuttaa tosin siltä, että Shasta on vielä hieman liian pienikokoinen raskaan reen edessä kinoksissa raatamaan. Muitakin esteitä valjakkokuskin haaveille löytyy, sillä sattuupa puuttumaan vielä viisi koiraa vetojoukosta ja syystä tai toisesta Adamin isä on jyrkästi hurjia kilpailusuunnitelmia vastaan. Arkinen aamu on menossa, joten kouluun pitäisi kiiruhtaa. Isä pyytelee poikaansa koulupäivän jälkeen poikkeamaan kaupalle auttelemaan, josta matka jatkuisi suoraan Adamin jääkiekkopeliin. Ilmeisesti kolhiva ja silloin tällöin ruhjovakin kiekonlätkintä on niitä turvallisia ja sopivia harrastuksia. Adamin ja Shastan pyyhältäessä koulua kohti, tipautetaan taivaalta kontillinen jäätelöä ja siinä sivussa tietysti hauvojakin. Kaverukset pääsevätkin melkoiseen kyytiin, sillä laskuvarjon varassa laskeutuva laatikko ei niinkään tasaisesti liitele, ja höykytys muuttuu vain hurjemmaksi, kunhan saadaan ensikosketus Alaskan lumiseen sekä kohtalaisen epätasaiseen maahan.

Kotipuolessa koiravanhemmat ja muukin perhe tietysti vähitellen huolestuvat, että missäköhän pentuviisikko tällä kerralla vipeltää. Harharetket ovatkin vieneet kohtalaisen kauas, ja kotiinpääsyn pulma on nuorisollakin pähkäiltävänään. Budderball jo hetken osaa riemuita, että porukkahan tupsahti taivaalta keskelle salaperäistä sekä houkuttelevaa jäätelömaata, mutta kohta joutuu toteamaan, ettei se lumi mitään suurempaa herkkua ole. Ilta alkaa pimenemään, ja kun Washingtonissa etsintäpartio tallustelee kaduilla, niin pienet poloiset hukassa etsivät jonkinlaista suojaa kylmältä yöltä. Adam taas touhuilee siihen malliin kiekkokaukalossa, ettei ainakaan loistavasta suorituksesta tarvitse hehkutella, kun kaveri joukkuetovereidensa harmiksi kompuroidessaan tykittelee oman maalin loppuhuipennukseksi. Muutenkin jää vähän sellainen vaikutelma, ettei tämä pelipuuhastelu niinkään vastaa Adamin omia haaveita tai kykyjä, vaan lienee enemmän isän innostuksen kohteita. Ennen kuin yö kovine pakkasineen kimppuun käy, niin Adamin perhe vetäytyy kotiin ja pennutkin löytävät itselleen lumisen luolan tilapäispesäksi.



Joulukin on hyvää vauhtia lähenemässä, eli eräänlaista pyydettyjen ja kaipa silloin tällöin toteutuvienkin toiveiden aikaa elellään. Adamin listalta löytyykin ne viisi puuttuvaa koiraa, jotka vaadittaisiin oikean valjakon muodostamiseen. Alaskan kirkas aamu koittaa ja Adam jälleen juttelee isälleen haaveistaan, vaan eipä tämä ole yhtään pehmenemässä rämäpäiselle kisaamiselle. Shasta taas lähtee omille seikkailuilleen ja löytää nopeasti kaupungin lähistöltä eksyneet pennut. Porukka tosin ensin luulee Shastaa verenhimoiseksi susilaumaksi, mutta väärinkäsitysten ja toilailevan takaa-ajon jälkeen voidaankin alkaa ystävyyttä kehittelemään. Sheriffin nelijalkaiselta apurilta käväistään kysäisemässä, että mistäköhän pystyisi varaamaan lennon Washingtoniin, johon Bernie (äänenä Jim Belushi) tiedottelee lähimmän lentokentän olevan tulevan suuren valjakkokilpailun maalipaikan läheisyydessä. Joku voisi jo mietiskellä, että selkeään suuntaan tässä ollaan menossa, vaan onpa matkassa pari muttaa, sillä koirat sekä poika ovat vähän pieniä rankkaan reissuun ja mahdollisen valjakon kyvytkin ovat jokseenkin olematonta luokkaa, mitä tällaiseen toimintaan tulee. Yrittäähän tietysti pitää, sillä onhan kyseessä Adamin haaveet ja oma kotimatka. Eri asia kuitenkin on, päästäänkö sinne maaliviivalle yleensä, mutta onhan joulu sitä ihmeidenkin aikaa...

Edellisen osan kohdalla käsitykset vahvistuivat siihen suuntaan, että mitä tarinapuoleen tulee, niin ohjaajana, tuottajana ja toisena käsikirjoittajana toimiva Robert Vince joukkioineen ei juuri pyrikään mitään uutta ja ihmeellistä perhe-elokuvien maailmaan tupsauttamaan. Useampaan kertaan käytettyjä ideoitakin voi tosin kierrätellä joko väsähtäneesti tai vaikkapa niinkin pirteästi, ettei touhusta mitään närästeltävää jää, vaikka lainailua ja toistoa löytyisikin roppakaupalla. No, viimeksi vilkaistu Air Buddies alkoi kohtalaisen ideaköyhän ja puhdittoman takaa-ajonsa sekä puolipakollisen pahisten kanssa kohtaamisen sekä kohkaamisen ansiosta kallistua valitettavasti selkeästi sinne väsyneeseen suuntaan, mutta mielestäni tämä ensimmäinen jatko-osa Alaskan maisemissa sentään tuo pikkuisen potkua ja vaihteluakin, eikä mene täysin tyhjänpäiväisen säntäilyn puolelle. Parannus ei välttämättä huikaisevan hirmuinen ole, mutta selkeästi viihdyttävämpää puuhailua monessakin mielessä.



Sanotaan vaikka niin, ettei asioiden arvaamista ennakkoon ole tehty lainkaan ylivoimaiseksi, vaan melkoisen nopsasti ydinkohdat paljastuvat, eikä väliin jäävien pienempien pisteiden näkeminen hyvissä ajoin ole lainkaan vaikeaa. Tuttuja elementtejä siis pyöritellään, eikä niihin yksityiskohtiinkaan ole kummoisempaa omaperäisyyttä yritettykään etsiä, tai ainakin siltä se tuntuu. Itse en valitettavasti pysty tällaista laiskuutta täysin arvostamaan, vaan kyllähän se pienoista napinaa aikaan saa, kun heräilee vaikutelmaa, että on ihan tietoisesti hutiloitu ja harkittu, ettei lapsikatsojien kohdalla tarvitse niin paljoa vaivautua, vaan vähempikin riittää ihan hyvin. Varmaan riittääkin, jos miettii jutun kertakatselun kannalta, mutta on vaikea kuvitella, että joku nuorempi katselija vuosia myöhemmin vielä pyörittelisi tätä kultaisissa muistoissa lapsuuden iki-ihastuttajana. No, ovathan sellaiset huiput harvinaisia tietysti, mutta Snow Buddies vaikuttaa vähän siltä, ettei ole ollut kiinnostusta lähteä edes kokeilemaan, vaan keskinkertaiseen hassutteluun ja seikkailutouhuun on jo lähtökohtaisesti tyydytty. Ripaus kunnianhimoisempaa puristusta olisikin saattanut nostattaa ainakin tietyt osuudet vallan villimpään ja virnistelevämpään menoon menettelevyyksien sijaan.

Näemmä tässä taas ollaan valittelun ja marisemisen makuun pääsemässä, eli annetaanpa tulla tilittelyä enemmänkin. Siihen sopii kuitenkin huomauttaa, että myös Snow Buddies onnistuu tekemään selkeän eron lajinsa painajaislaitaan, vaikka ei häikäisekään. Nurjia puolia kaivellessa päällimmäisenä on mielessä, että ne potentiaalisesti hyvät ja muistettavat hetket hukkaillaan, kun jokseenkin rutiinilla tuupitaan tarinaa eteenpäin. Onhan mukana pienoista kiirettäkin, mutta siis sekalainen touhuilukin saa sinänsä aikaa, ja ongelma onkin, että näistä kohtauksista uupuu piristävää pilkettä. Toisena valituksen aiheena olkoon se, että ihmisnäyttelijöiden taso on heikompaa luokkaa ja vähänkään mitään herkempää tunnetta välittelemään pyrkivät tuokiot tuntuvat tökkivän väkinäisyyttä kohti. Eipä sillä, että ääninäyttelijätkään niin loistavasti työtään tekisivät, mutta selkeästi paremmin kuitenkin. Väittäisinkin, että nelijalkaiset esiintyvät kameran edessä selvemmin edukseen ja toimivat joukkona vallan mallikkaasti. Välillä on lievää luonnottomuutta havaittavissa, mutta se kai menee enimmäkseen tehosteiden piikkiin.



Hempeämmissä hetkissä on myös sitä sävyä, että sanailu saattaa särähdellä korviin silloin tällöin, mutta vähän latteaakin lätinää osaa odottaa, eikä sitä piinaavissa määrin lähdetä viljelemään. Ennemmin kyse on unohdettavien toisluokkaisten mietelauseiden ripottelusta, eli näennäisesti hukassa ollessakin elämä pitää huolen siitä, että ollaan juuri oikeassa paikassa ja sitä rataa... Nämä tällaiset aiheuttavat lähinnä lievää kiusaantumista, jos sitäkään, mutta jos vaihtaa suomenkielisen dubbauksen pariin, niin mielestäni korvia raadellaan rankemmin. Satuinpa nimittäin katselun jälkeen uteliaisuuttani testailemaan, että mitenkäs hauvat ja muut heppuset kotoisella kielellä jutustelevat. Sitä sanailua ei montaakaan minuuttia viitsinyt sietää ja olipa taas lyhyt sekä ytimekäs muistutus siitä, miksi pääsääntöisesti tulee näitä teoksia alkuperäiskielellä katseltua.

Edellisen osan kohdalla kallistuin varovaisesti kiittelemään siitä, että vähäsen ylilyödystä räikeydestä huolimatta pahikset pidettiin touhuineen kepeään henkeen sopivina. Väittäisin, että Alaskan reissulla olisi pärjätty ilman ilkeilijöitäkin, mutta ilmeisesti pakko sellainen on jännitteiden ja koetusten lisäämiseksi kaivella. Luontevin paikka tietysti on heittää tällainen este päävastustajaksi isoon kilpailuun ja sen roolin saa hoidettavakseen John Kapelos muista piittaamattomana ja äärimmäisen voitontahtoisena Jean Georgena. Vieläkään ei mitään ääripahuutta lähestytä, mutta minusta lipsutaan kuitenkin hiukan häijympään suuntaan kuin edellisessä. Pentuja yritetään pelotella aina tilaisuuden tullen ja muutenkin suunsoitto on vähätteleväista ja pilkkaavaista. Kilpailussa tämä sankari taas näyttää, että keinovalikoimaan kuuluu kumppanien kenkiminen, ruoskiminen, sabotoiminen ja koirien kaltoinkohtelu. Niinpä voidaan kilpatoverit toivotella suu hymyssä rotkoon ja riemuita avoimesti nauraen, kun vaikkapa toinen näyttää loppumetreillä loukkaantuvan.



Itse en oikein käsitä, mistä tällaisia hahmoja revitään ja ylipäätään miksi niin tehdään, sillä vaikutelmaksi varsin nopsasti muodostuu tässäkin tapauksessa, että voihan huoh sentään. Tiedä sitten, mitä koirakaverusten uudemmilla seikkailuilla on tarjota pahisrintamalla, mutta useinhan kehitys menee siten, että vaaditaan häijympiä ja häikäilemättömämpiä julmureita jatkossa. Vähän ikävää, jos siihen suuntaan pitää väkisin lampsia, mutta sen näkee mahdollisesti joskus. Minustahan tämä Jean Georgen korostuva torvelointi viimeisellä kolmanneksella vain haukkaa kohtalaisen kimpaleen menon mukavuudesta pois tarjoamatta mitään sävähdyttävää tilalle, sillä puisevan mielikuvituksettomasta kiusanteosta ja nälvimisestä ei paljoakaan saa irti. Muutenkin elokuvan huipentava kisavaihe on mielestäni melkeinpä heikointa antia. Hyvinkin arvattavasti olosuhteet heittävät nuorten sankarien tielle vielä lisähaastetta pyrytyksen yltyessä hyytävämmäksi myrskyksi. Kovin kurimus kyllä vältetään, mutta pimeämmät ja pikkuisen sekavammatkin kuvat eivät samalla tavalla silmiä viehätä kuin elokuvan aiemmat nähtävyydet. Niin, ja täytyyhän se viimeinen voimia ja tahtoa testaileva täpärä tilanne säästellä ihan loppuun, mutta niinpä vain suurin innostus on jo ehtinyt hiipumaan siihen mennessä.

Omasta mielestäni varsinaista koitosta edeltävä puuhailujakso rullaileekin sujuvammin ja pitää tehokkaammin mielenkiintoa yllä. Aikataulu on tietysti joutoajan suhteen karsittu, koska pitää pikaisesti opetella valjakkoajon aakkoset, muttei tiukasta treenistä tehdä turhan tosikkomaista touhua, vaan sekaan mahtuu leikkisämpää telmimistä. Päästäänhän sitä huimempiin maisemiin, koska kaverusten pitää hakea neuvoja ylhäisessä yksinäisyydessä asustelevalta konkarilta, ja Talon (äänenä Kris Kristofferson) lupautuu nuorukaisia neuvomaan. Välineitä väkerrellään ja öisin lueskellaan salaa peiton alla kattavaa opasta. Nämä tällaiset ovat niitä lämpöisiä hetkosia, joista olisi mielestäni voinut saada enemmänkin irti. Maisemapuoli hoidetaan samansuuntaisesti, sillä kyllähän sieltäkin kivoja kuvia löytyy, mutta siitä huolimatta jää tunne, ettei niitä näkymiä läheskään täydellä teholla hyödynnetä. Ainakin lumisten huippujen ystävälle Snow Buddies tarjoilee silmäniloa siinä määrin, ettei siitä tarvitse mäkätellä. Kauniiksi ja komeaksikin kehtaa tiettyjä otoksia kehaista. Vaikka eivät tehosteet täysin nappiin osuisikaan, niin siitä huolimatta esimerkiksi jäähyvästely loimuavien ja leiskuvien revontulten alla aiheuttaa hyvänlaatuista värähtelyä.



Jos pentuporukan myöhempiä seikkailuja aikoisi katsella, niin seuraavana vuonna kaverukset lähtivät avaruuteen sankarihommiin elokuvassa Space Buddies. Omiin silmiin avaruus kuitenkin näyttäytyy vähemmän kiinnostavana ympäristönä tällaiselle touhulle kuin Alaska. Lisäksi trailerinkin perusteella näyttää siltä, että tämä osa tulee ajankohtaiseksi vasta sitten, jos iskee pakkomielle keräillä ja katsella kaikki sarjan tekeleet. Myös 2009 ilmestynyt jouluilu, eli Santa Buddies: The Legend of Santa Paws kiinnostaakin enemmän, ja varmaan tulee hankittua hyllyyn. Kummituskartanon salaisuudet elokuvassa Spooky Buddies eivät ainakaan etukäteen isommin värisyttele, mutta vuoden 2012 aarrejahti Treasure Buddies lievästi kutkuttelee. Porukan viimeisin yhteinen koitos supersankaripuuhissa elokuvassa Super Buddies lienee myös sitä kehnompaa laitaa. Luultavasti siis pari kertaa koirulit ainakin vielä blogissa vierailevat, mutta onhan sitä ennenkin tullut hairahduttua hamstrailemaan kaikenlaista kurjempaakin kohellusta. Mainittakoon sellainen huomio, että tällä hetkellä IMDB:n puolella näiden seitsemän pentuseikkailun suhteen Snow Buddies johtaa pistekeskiarvoissa ja toisena siis on sarjan ensimmäinen vipellys Air Buddies. Vähäsen siis varottelee siihen suuntaan, että jo valmiiksi kohtalaisen keskinkertainen taso saattaa kääntyä selkeään laskuun elokuvasarjan edetessä. Avausosan yhteydessä tulikin myös turistua näihin elokuviin kytkeytyvistä muista teoksista, mutta enpä lähde sitä listaa tässä toistamaan.


Edelliseen verrattuna Disney on laittanut levylle selkeästi enemmän lisukkeita, jotka ovat miltei täysin nuoremmille katsojille kohdistettu, sillä homman henki on lähinnä harjoittaa leikkimielistä jutustelua ja taustojen tiedottelu jää varsin niukaksi. Kolmen minuutin mokakelasta löytyy pentujen vallatonta telmimistä, mitä on ihan kiva vilkaista. Elokuvalle on tehty eräänlainen kommenttiraita, jossa pentujen ääninäyttelijät höpöttelevät hahmojensa suilla. Jep, tämänkin turhakkeen puolittain muiden touhujen taustalla kuuntelin. Juurikaan hymyjä nämä hassuttelut eivät aiheuttaneet, vaan juttutuokio toimii enemmän muistutuksena siitä, että elokuvassa esiintyvä vitsihuumori voisi olla kohtalaisesti tympäisevämpääkin. Lyhyehkö tekodokumentti ei sekään asiasisällöllään loista, mutta sen verran mainitaan, että yhtenä kuvauspaikkana toimi kohtalaisen vilkas hiihtokeskus Mount Seymourissa Kanadassa, joka lavastettiin hiljaisemmaksi, kylmemmäksi ja jylhemmäksi Alaskaksi. Näistä onkin pikkuisen lisää juttua tehosteisiin liittyvällä pätkällä, jossa kerrotaan, että kyseessä olikin yksi tuotannon suurimmista haasteista. Pentujen lähikuvia lavastettiin ahkerasti studion puolelle, mikä teki puuhasta käytännöllisempää ja mukavampaa, vaikka muuten kuvauspaikoilla viihdyttiinkin. Myrskytkin toteutettiin pitkälti hyvässä säässä, sillä pyrytykset tulivat kuviin digitaalisesti. Kanadan länsirannikolla sijaitseva Ladnerin kaupunki sai toimia Ferntiuktukina, mutta olosuhteisiin piti hiukkasen hienosäätöä tehdä. Melkein lumettomaan kaupunkiin rahdattiinkin rekkalasteittan lunta katuja kaunistamaan ja tietokonepajan puolella lätkäistiin taustaksi komeat vuorenhuiput, ja näinpä ne näkymät melkoisesti muuttuivatkin. Dokumentin puolella ohjaaja Vince tuntuu kehuvan pentujen kohtelua, mutta vaikenee täysin eräästä IMDB:n kertomasta ikävämmästä käänteestä. Siellä nimittäin mainitaan, ettei tuotantoyhtiö ollut hoitanut hankittujen 20 koiranpennun rokotuksia asiallisesti kuntoon ennen kuvauksia, minkä seurauksena viisi pentua kuoli. Sinänsä ymmärrettävää, että näitä synkkyyksiä ei levyn bonuksissa käsitellä, mutta hiukan särähtää korviin ohjaajan hehkutellessa pentujen lokoisia oltavia. Juurikaan enempää ei omaan päähän mitään erityistä tietoa lisukkeilta tarttunut. Disney-julkaisulle tyypillisesti mukana on nippu yhtiön muiden elokuvien trailereita.


Mitä tässä muita loppulätinöitä tulee mieleen, niin ainakin minulle Snow Buddies näyttäytyy edeltäjäänsä viihdyttävämpänä, ja vajaat kymmenen minuuttia runsaammasta kestosta huolimatta aika tuntuu kuluvan nopsemmin. Hassutteleva huumori voisi kenties olla vähän idearikkaampaa, jos vienoja pyyntöjä saisi esittää. Pitäähän sitä edellisen osan tapaan pöräytellä, mutta mielekkäämpänä näyttäytyvät lumiset touhut ja temmellykset, joissa vauhtiakin on ihan sopivasti. Mitään tauotonta toilailua en edes nähtäväkseni tahdo, joten siinäkin mielessä lyhyet lepohetket kohkauksiin ovat tervetulleita. Etenkin pentujen omia seikkailuja edeltävissä elokuvissa vahvemmin esillä oleva urheilupuolikin tulee taas pintaan kisailun kautta. Onhan noita kaikenlaisia koitoksia tullut elokuvamaailman puolella nähtyä, jotta uskaltaa sanoa rekiriehan edustavan vähän löysää menoa viimeisen kolmanneksen rekiajeluissa, eivätkä kehnot kepulikonstit hommaa nytkäytä juurikaan jännittävämmäksi. Vaikka sinnikkyyttä ja rohkeutta koetellaankin, niin onnistumisen ilot jäävät pitkälti välittymättä ruudun toiselle puolelle, koska esiintyjät itsekin ovat lopussa hivenen laimeita ja pohjustelukin huolimattomasti huitaistua tavaraa.

Ajatuksena on kuitenkin ihan mukavaa, että yhdessä touhuten isolla porukalla toteutetaan yhden haaveita ja siinä sivussa omat pulmatkin hoituvat. Harmi vain, etteivät nämä hetket ratkaisuineen mitään suurempaa sydämellisyyttä tavoita, ja tosiaan tuntuu siltä, että kunnollinen yritys siihen suuntaan puuttuu tekijäporukalta. Niinpä kaiken jälkeen Kristoffersonin muristessa loppulauseita jää vaikutelmaksi, että kohtalaisen ontuvasti tässäkin sinänsä hyviä vaikkakin kulahtaneita juttuja liitellään yhteen, minkä johdosta lämpimät värähtelyt jäävät jälkituntemuksista uupumaan. Ihan menettelevää ja paikoin hupaisaakin koiraseikkailua saadaan sitenkin aikaan, mutta epäilen, ettei vähäisiä iloja toiseen tiirailuun taitaisi riittää. Kertakatseltavaa keskisarjaa, ja sekin edellyttänee jossakin määrin sykähtelyä lajityypin suuntaan. IMDB:n puolelta tulikin luettua lyhyehkö kommentti, jossa joku kovin purkaa pahoittunutta mieltään paasailemalla koko kisatouhun epärealistisuudesta ja sen sellaisesta. Jos siis tahtoo todenmukaista mittelöintiä ja selviytymistä Alaskan kovissa pakkasissa ja syvissä kinoksissa, niin Snow Buddies ei todellakaan ole pätevä valinta, sillä se tarjoaa lähinnä kivaa kommellusta hiukkasen höpsössä sekä satumaisessakin hengessä.



Snow Buddies (2008) (IMDB)

Hmmm...muistaakseni tämän piti olla suunnitelmissa jonkinlainen Disney-klassikoiden huipentumavuosi, mitä kotikatsomon tarjontaan tulee, mutta niinpä vain ihan kohtalaisen alun jälkeen harhareitit ovat vieneet mukanaan. Pentujengi kirmailee, Nalle Puh seikkailee televisiotuotantojen puolella ja muuta vähemmän klassikkomaista katseltavaa viuhuu silmien edessä. Vieläkään ei horisontissa näy paluuta niiden tunnetumpien teosten pariin, vaan sivuraiteet kuljettelevat tällä kerralla Aku Ankan ensimmäisiin näyttäytymisiin lyhytelokuvissa, eli 1930-luvun puolivälin kohdille. Aikoinaan kokoelmaan tuli keräiltyä Disneyn julkaisema tuplalevy näihin kenties maailman kuuluisimman ankan varhaisvaiheisiin liittyen, ja sen nappasin hyllystä pitkästä aikaa kertailuun. Kyseessä siis julkaisu The Chronological Donald Volume I, joka sisältää runsaan 30 lyhytelokuvan verran äksyilevän ankkamaista menoa ja tuittupäistä touhuilua vuosivälin ollessa 1934-1941.

Aioin katsella vain muutaman, eikä alkujaan tarkoituksena ollut näitä pätkiä blogin puolelle tuoda, mutta kenties kaikki tulee löyhällä aikataululla vilkaistua, niin voisipa niistä tännekin turista. Pääosin nämä ovat muistaakseni alle kymmenminuuttisia kestoiltaan, joten minuuttimäärän puolesta voisi hyvinkin hotkaista suuremmankin nipun yhdessä iltamassa, mutta tietynlaiset toistuvat juonikyhäelmät hiukan rajoittavat maratonintoa ja -kestävyyttä näiden suhteen. Useinhan tarina taipuu siten, etteivät Akun puuhat suju aivan putkeen, minkä jälkeen hermot menevät näyttävään ja hillittömäänkin tapaan. Sinänsä hyvinkin hykerryttävää paikoin, mutta ei ehkä suurina kerta-annoksina enää huvittavuutensa huipulla. Niinpä jatkossa lie luvassa tällaisia muutaman teoksen sisältäviä valikoimia aikajärjestyksessä näiltä levyiltä. Mainitaanpa sekin, etteivät Ankkalinnan asukit oikeastaan omiin Disneyn suosikkihahmoihin lukeudu, eli sekin toimii rajoittavana tekijänä. Kyllähän nuorena tykkäsin Aku Ankka -lehteä lueskella ja muissakin muodoissa ankkojen temmellyksiä tutkia. Akun suhteen suosikkeja olivat yleensä tarinat, joissa paljastui jokin uusi ilmiömäinen kyky, mutta syystä ja toisesta lupaavasti alkanut ura kuitenkin päätyi kopsahtamaan kivikkoon. Sitä juttuahan on näissä lyhytelokuvissakin luvassa, eli lähdenpä tästä hekottelemaan ankkapolon surkeiden sattumusten sarjalle...

The Wise Little Hen (Viisas Kana Kananen)

Kauas kauas yli kahdeksan vuosikymmenen taakse siis kantaa tämä Akun ensinäyttäytyminen, ja kuten niin monen muunkin tulevan tähden on pitänyt ensin vähäpätöisempiin sivurooleihin tyytyä. Siksipä siis kuviin tipulatuvastaan tupsahtaa Kana Kananen keskeyttämään pihalla temmeltävien pienokaisten leppoisat leikkipuuhat iloisine sirkutuksineen. Jotta herkkusuut ruokittuina pysyisivät, niin pitäähän pikkuisen töitäkin tehdä, sillä eipä sitä evästä ihan tyhjästä tipahtele. Kananen kai katsoo, että kylvöurakkaan voisi naapuruston nuoria ja joutilaita miekkosiakin kysäistä. Ensin tie vie Petteri Possulta työhaluja utelemaan, joka tuntuu kysymyksen johdosta vallan huonovointiseksi muuttuvan. Hurjan ja yht'äkkisen sairastumisen takana lienee pahojen tartuntapöpöjen sijaan taipumus laiskotteluun. Eihän se olisi lainkaan mielekästä puuhaa mukavuudenhaluiselle kaverille selkä kumarassa peltotöitä raataa, mutta siis vatsataudin syyksi kieltäytyminen vieritellään. Seuraava vaihtoehto olisi pyytää Akua apuun. Veneellään tämä tuntuu viihtyvän, mutta pyynnöllä on suunnilleen sama vaikutus kuin Peteenkin, eli vatsaa kamalasti kramppailee. Kanaperhe saa siis itse raadantansa hoitaa, vaan mitäpä tapahtuu, kun peltomaasta puskee mahtavaa maissimetsää...?

Tässä tapauksessa tarina on tullut omalla kohdalla tutummaksi muita reittejä pitkin lapsuudessa, eli kaipa jonkin satukirjasen sivusilta. Mielestäni tämä Disneyn eläväinen piirrosversio ei erityisen hätkähdyttävä tai häkellyttävä näkemys ole, mutta ihan kivaa kuvitusta kuitenkin katseltavaksi. Pituuttahan animaatiolla ei ole kuin runsaat seitsemän minuuttia, eli kohtalaisen tiiviistä ja opetuksineen selkeästä pienestä pätkästä on kyse. Vanhojen eläinpiirrettyjen tapaan kovin tahtoo laulavaista ja tanssahtelevaistakin meno olla, mutta eipä se silti haltioittavaa musiikkielämystä korville ja silmille suo. Mitä niihin silmäniloihin tulee, niin ehkäpä raskaissa töissä kekseliäin kapistuksin ahertavat pikkutiput tämän elokuvan mukavinta ja ylivoimaisesti suloisinta antia ovat. Aku ei välttämättä muutenkaan ole niistä paremmista puolistaan ensisijaisesti tunnettu, ja tässä yhteydessä hyvinkin rajallinen ruutuaika kuluu lähinnä lusmuillessa ja huvitellessa joutilaitten kerhossa. No, vetelille vetelehtijöille tosiaan on oppituntinsa tiedossa. Lievää hymyilyä puuhastelu saa aikaan, vaan vaikeampi tästä on sen suurempaa viihdettä kiskoa ja lähinnä Akun valkokangasdebyytin takia The Wise Little Hen merkittävänä näyttäytyy. IMDB vielä tiedottelee, että alkuperäinen julkaisupäivä 9.6.1934 onkin merkitty Akun syntymäpäiväksi.

The Wise Little Hen (Viisas Kana Kananen) (1934) (IMDB)

Donald and Pluto (Aku Ankka ja Pluto)

Ensimmäisestä näyttäytymisestä pari vuotta eteenpäin, ja havaittavissa onkin jo selkeää kehitystä monessakin mielessä. Ensinnäkin Akun ulkomuotoa on tuotu paljon lähemmäs nykyistä olemusta, eli ihan pikkuisesta viilailusta ei voi puhua varhaisversioon verrattuna. Toiseksi luonnettakin on kehitelty tyhjänpäiväisestä ja huolettomasta joutilaasta nuoresta miekkosesta tekeväisempään ja ennen kaikkea tuittupäisempään suuntaan. Tekstin alussa tulikin juteltua, että Akun menestystarinat eri alojen huippuosaajana usein hymyilyttivät, mutta aivan siihen ei tämän tuokion puitteissa päästä, sillä ura putkimiehenä näyttää sujuvan varsin takkuilevasti sekä räpeltäväisesti. Vaikka Aku jo onkin huomattavasti merkittävämmässä ja muutenkin näkyvämmässä roolissa, niin on vaikea väittää, että hän olisi tämän kahdeksanminuuttisen lyhytanimaation ehdoton päätähti, koska alkusähellysten jälkeen huomio kiinnitetään pitkäksi aikaa koirakaverin tekemisiin, kun seuraillaan, miten Pluto pulmailee. Aivan yhden lyhyen roolin perusteella Aku ei niin suureksi tähdeksi loikannut, että olisi heti oman sarjansa ansainnut, minkä takia Donald and Pluto onkin virallisesti Mikki Hiiren nimen alla julkaistu. Wikipedia kertoo, että Donald and Pluto onkin ainoa osanen, jossa nimikkohiiri ei itse lainkaan esiinny.

Kellarissa siis kilisee ja kolisee Akun hoitaessa työhommiaan ja Pluto on ilmeisesti valikoitunut avustavaksi hauvaksi urakkaan. Kovin kauaa ei tämäkään nikkarointi rauhallisissa merkeissä suju, vaan pian jo putkenpätkät suihkauttelevat kasvoja kohti, mikä tietysti johtaa päreiden kärähtelyyn ja siinä sivussa Plutollekin huolia ilmaantuu, sillä tämä kiinnostuu kovasti lattialle tipahtavasta magneetista. Ihmeellisen kapistuksen mysteerit eivät silti näytä nuuskuttamalla avautuvan, mutta kunhan kitaansa koira raottaa, niin vetovoimat tekevät tehtävänsä ja pian onkin outoja vatsaongelmia selviteltävänä, mistä kehkeytyy kunnon kamppailu Pluton ja luonnonvoimien välille. Kaikenlaiset tarvikkeet tuntuvatkin hauvaa höykyttävän, kun herätyskello härnäilee ja ilmassa lentelee nauloja. Tosipaikka ja vallan täpärä tilanne alkaa olla kyseessä keittiön veitsivalikoiman viuhuessa uhkaavasti kohti magneettivatsaa, eli pitää kipitellä tassut vipeltäen karkuun. Tosin eihän Pluto ainoa ruhjottava ole, sillä Akunkin osaksi koituu saada osansa kodinkoneiden suorittamasta kaltoinkohtelusta. Hupailu onkin arkisen kekseliästä, vaikka tietysti sopii sanoa, että ehkä todellisesta maailmasta selkeästi irrallaan, ja niin tietysti saa ollakin. Kaksikon touhuilevan toheloivaa sekä tuhoisaa yhteistyötä on kuitenkin kiva seurailla, kun otsat ovat kovilla ja lyhyeen kestoonkin mahtuu monia pieniä hauskoja oivalluksia. Ehkei sentään klassikkotavaraa, mutta ihan hyvää varhaista kiukuttelevaista ankkailua.

Donald and Pluto (Aku Ankka ja Pluto) (1936) (IMDB)

Don Donald (Aavikon Aku)

No, eipä Aku omaa sarjaansa joutunut kohtuuttoman pitkään vartoilemaan, vaan jo seuraavana vuonna, eli 1937 tällainen järjestyi, vaikkakin ilmeisti julkaisuaikana Wikipedian mukaan vieläkin Mikki Hiiri -piirrettynä. Perään kuitenkin todetaan, että tosiasiassa Don Donald olikin Akun oman linjan avaus ja samalla ensimmäinen kerta, kun hänet laitettiin selkeän päähahmon saappaisiin. Jotakin muutakin uutta tuli myös kuvioihin, sillä mukana on romanttisempaa vivahdetta, tietysti varustettuna Akun hermoherkällä tunteilulla ja vahingoniloisella räkätyksellä. Myöhemmin Iines vakiintui Akun tavoittelemaksi kumppaniksi, mutta tässä kahdeksan minuutin mittaisessa romanttisessa kisailussa hurmattavan nimi on Donna. Käsittääkseni ei ole mitään täyttä yksimielisyyttä siitä, onko Donna sama hahmo kuin myöhemmin mukaan tullut Iines (Daisy), mutta ainakin Wikipedian puolella mainitaan, että eri ankoista olisi kyse. Itse en ole Akun ja lähipiirin varhaisvaiheisiin paljoakaan perehtynyt, joten tiedäpä tuosta sen tarkemmin...

Lauleva hurmaaja sieltä kuviin aaseineen ja kitaroineen ratsastelee, mutta kun kyseessä on Aku, niin hempeät hetkoset varsin nopsasti vaihtuvat tulisempiin tunnelmiin, eikä siinä ole enää kyse niinkään mistään rakkauden leiskumisesta. Viehättävän neidon tavoittelu vaihtuu varsin vauhdikkaasti vahingoniloiseen käkätykseen, sillä itsehillintä puuttuu täysin ja sitten taas mennään, kun nostellaan nyrkkejä pystyyn ja tulee kitaraa kalloon. Onhan tuossa edellisessäkin putkimieshupailussa havaittavissa kovakouraisempaa kopulointia, mutta tässä kuitenkin sävy on väkivaltaisempi yhden ja toisen ollessa halukas käymään kirjaimellisesti kimppuun. Mistään verenhimoisesta runtelusta ei silti ole pelkoa, koska välienselvittelyt hoidetaan melko kepeässä hengessä. Samalla Akun sinnikkyyttä väläytellään. Aasiserenadit toki tökkäisevät pahasti, mutta sepä innostaa vain yritykseen seuraavaan kera uudenkarhean ja varsin vinkeän vauhtihirmun, josta armotta kierroksia kiskotaan aavikkohurjastelun lomassa. Kyyti onkin kieltämättä kovaa ja moottorikin kuolontuskissaan korahtelee, vaan eipä tämä mittelö käsistä karkailevan menopelin ja ihastuttamisvihastuttamisen sekamelskassa siltikään saa mitään isompia naurunpyrskähdyksiä aikaiseksi. Ennemmin näyttää Akun tyypilliseltä sähellykseltä, jossa kyllä sattuu sekä tapahtuu, mutta vaikutelma kuitenkin kallistuu unohdettavan melskeen suuntaan.

Don Donald (Aavikon Aku) (1937) (IMDB)



Mitä olen vanhempia ja uudempia Akun elokuvaseikkailuja seuraillut, niin tämä kolmikko ei missään nimessä niitä kirkkaimpia tuikahduksia tarjoile. Vääntö hankalan putkiston parissa nousee mielestäni valikoiman hykerryttävimmäksi kohkaamiseksi, vaikka sekin tosin vasta on lähinnä kiva alkupala siitä, millaisiin sotkuihin ankkaparka on itsensä onnistunut järjestämään. Akun varsin rajallinen kärsivällisyys onkin vuosien vieriessä tuotellut huomattavasti hersyvämpiäkin hetkosia, joten näistä kopsahtelevaisista kiukkuiluista on vielä vaikeampi täysin innostua riemuitsemaan. Helpostihan se hiukkasen hymyilyttää, kun kaveri estoitta ilakoi muiden kömmähdyksille, ja kun omat puuhat menevät vähemmän toivotusti, niin höyrypäisyys ottaa vallan. Ehkä näistä varhaisista räyhäämisistä saisi enemmänkin iloa irti, jos Akun varsinaiseen ihailijajoukkoon kuuluisi. Tässä vaiheessa sopii kuitenkin päätellä höpöttelyt siten, että vasta ollaan pääsemässä vauhtiin ja ne reippaammat töpeksinnät odottavat vielä kommenttejaan. Niihin luultavasti piakkoin palailen, ja kaipa tässä vuoden lähestyessä loppuaan näkee vähän, miten intoa vilkuiluun ja setvimiseen riittää...

Ankkailu voisikin ilman mitään mittavampia taukosia vaikkapa jatkua, niin tulee puraistua hyvä alkupala ensihätään edellisessä kirjoituksessa mainitun lyhytelokuvakokoelman ensimmäiseltä kiekolta. No, jäähän sinne edelleen roppakaupalla läpikäytävää, joten vielä ei tarvitse alkaa itkua tihrustamaan seikkailujen lyhyeen lopahtamisen vuoksi. Viimeksi olikin tarjolla todella varhaista Akua yli kahdeksan vuosikymmenen takaa, sillä kaveri kävi pyörähtämässä ja pikkuisen lusmuilemassakin sivuosassa tarinassa The Wise Little Hen. Valikoimaan mahtui myös pari vuotta myöhemmin ilmestynyt teos Donald and Pluto, johon mennessä maailmankuulun ankan ulkomuoto olikin saanut osakseen merkittävän käsittelyn ja luonteen puolellakin lähdettiin niitä tuttuja tuittupäisiä tuntemuksia kaivelemaan pintaan. Ajallisesti mitattuna Plutolle kuitenkin tarjoiltiin vielä vähintään yhtä suurta osaa kuin nimikkotähdelle. Aloituskolmikon päätteli Don Donald, jossa hurmausreissu kera serenadien poltti päreet vieläkin pahemmin, ja sitten piti räksyttää nyrkit pystyssä, tuli kitaraa kalloon ja muuta hupaisan mukavaa pientä jäynää.

Kuten tuolloin tuli todettuakin, niin voisihan näitä hotkaista vaikkapa levyn kerralla, koska kolmestakin pätkästä muodostuu vasta yhteiskestoltaan alle puolituntinen mini-iltama. Ongelma onkin enemmän toistuvissa kuvioissa, joista mielestäni paras terä kuluisi varsin vauhdikkaasti pois, jos lähtisin ahmimaan enemmän. Tällainen pieni kasa toimii kivana alkupalana vaikkapa jollekin elokuvalle, eikä ehdi maku muuttumaan pakkopullan suuntaan. Siksipä siis kooltaan vastaava annos olisi jälleen höpöttelyjä odottelemassa. Edellisellä kerralla unohdin mainita, ettei Chronological Donald tosiaan ihan kaikkia Akun seikkailuja aikajärjestyksessä sisällä, vaan alkupäästäkin jää näiden levyjen ulottumattomiin jokunen. Kuten Leonard Maltinkin parin minuutin alkupuheessaan selittää, niin Aku tosiaan viihtyi esimerkiksi Mikin kaverina, mutta ilmeisesti näitä pitäisi sitten etsiä herra Hiiren omista kokoelmista. Esimerkkinä voisi mainita, että siinä missä Don Donald on kokoelman kolmas pätkä ja yleisesti sitä pidetään Akun ensimmäisenä omana varsinaisena tarinana, niin IMDB listaa Akulle 14 aiempaa näyttäytymistä lyhytelokuvien puolella. Mitään tulenpalavaa poltetta näiden pariin ei ole, koska en näe tarpeelliseksi kattavaa Aku-kokoelmaa haalia, eikä se laatutasokaan näissä kommelluksissa aina missään komedian kultakimpaleiden luokassa liiku. ...Mutta ehkäpä olisi viimein aika tihrustella, mitä Akun omilta levyiltä seuraavaksi löytyy.

Modern Inventions (Metkojen keksintöjen museossa)

Uusien aikakausien ihmeellisyydet ja kummallisuudet kutsuvatkin, sillä edellisen tarinan kuumenevat tunnelmat aavikolla vaihdetaan modernien ihmeiden museon tarjontaan, jota Aku aikoo hipsaista tutkailemaan. Sisäänpääsymaksusta pitää tietysti luistaa pienimuotoisella kolikkohuijauksella, eikä museokierros pääse oikeastaan edes alkuunsa, kun jo pitää jotakin verivihollisuutta alkaa kehittelemään. Tällä kerralla Akun vihoittelun kohteeksi joutuu vieraita tervetulleeksi toivottava robottihovimestari, joka nappaa hatun matkaansa, mikä onkin oiva syy kärhämän kehittelylle ja koston vannomiselle. Näyttääkin hetkosen siltä, ettei Akun kiertelystä nykyaikaisten mielikuvituksellisten vimpaimien keskuudessa tulekaan yhtään mitään, vaan juttu menisi pelkäksi rähisemiseksi. Kyllähän sitä peremmällekin päästään, mutta eipä se tietenkään tarkoita, että halut riitelyyn ja nyrkkinujakkaan olisivat juurikaan laskeneet, eli luvassa on äänekäs ja kovakouraiseksikin käyvä vierailu...

Edelleen siis kahlaillaan vuoden 1937 lyhytelokuvatarjonnan parissa, ja varsin tuottelias vuosi se Akulle kieltämättä olikin, koska IMDB kirjailee hänelle yhdeksän näyttäytymistä. No, noita kaikkia ei tältä kokoelmalta löydy, joten kattavaa arviota vuoden tuotannosta ei voi lähteä tässä vaiheessa esittämään. Voisin silti väittää, että varsin akumaisesti tämä noin kahdeksaan ja puoleen minuuttiin venähtävä museokäväisy kääntyy, sillä äksyily kuohuu pinnan alla ja odottaa sitä vähäistäkin syytä purkautumiselle. Näitä tilaisuuksia alkaakin putkahdella, mutta varovaisesti aloitellaan, kun lällätellään liftarin erinomaiselle apuvälineelle, mutta vallan nopsakätisen paketointikoneen kanssa tuleekin jo tukalampi tilanne kestettäväksi. Elämää ei ainakaan yhtään helpota Akun luontainen ja ilmeisesti hillitön halu uhmata kieltoja kaikenlaisia. Kapinoida siis pitää ja tämän touhun karikoituessa kiukku nousee suuremmitta viiveittä. Leppoisaa lepohetkeä ei edes lastenvaunuissa makoillessa saa, vaan sekin huvitus laittaa hermot koville. Onhan tämä tietysti kohtalaisen hupaisaa ankan piinailua, mutta parhaiten hykerryttää viimeinen koetteleva kurimus, kun tilaillaan mekaaniselta parturilta täyshoito, eikä se arvatenkaan mikään nautinnollinen hemmotteluhetki ole, vaan rajua käsittelyä on luvassa. IMDB tiedottelee, että kyseinen päätösrähinä olisi erään Carl Barksin ensimmäinen myyty idea, mikä ei välttämättä ihan parasta ole, mitä Barksin kynästä on irronnut, mutta siitä huolimatta oiva ja ennen kaikkea hymyilyttävä loppuhurjastelu vähän toisenlaiselle museoseikkailulle.

Modern Inventions (1937) (IMDB)

Donald's Ostrich

Edellisen menopalan perusteella Aku ei ole ihan ongelmitta yhteensopiva erilaisten robottiavustajien kanssa, mutta mitenkäs onnistuvat strutsin hoitopuuhat, niin sitä arvoitusta valottelee iltaman keskimmäinen tarjoomus. Aku touhuilee juna-aseman hoitajana, ja yleismiehen hommiin kuuluvat siivoilut, pakettien vastaanottamiset ja muut tärkeät toimet. Otteet näyttävät varmoilta ja muutenkin sujuvilta, mitä nyt pauhaava radio yrittää korvia rääkkäillen pilata hyvää ilmapiiriä. Sieltäkin toki löytyy letkeämpää musiikkia siivousurakkaa jouduttamaan. Pikajuna taas on niinkin kiireellä liikkeellä, että kyydistä viskaistaan paketit pysähtymättä, ja tietysti toisen niskaan koko röykkiö. Koppakasan joukossa yksi puulaatikko pitää sisällään eläväisemmän toimituksen, sillä kannen avauduttua sisältä kurkistaa pitkähkö kaula, mitä luonnollisesti loputkin linnusta seuraa. Vaikuttaa siltä, että kyseessä on ihastusta ensimmäisestä vilkaisusta lähtien, valitettavasti vain yksipuolista sellaista, koska toisen sisällä vihastus on jo voimiaan keräämässä...

Tulikin jo puheltua, miten 1937 oli Akulle ahertamisen vuosi ainakin määrällisesti, ja Donald's Ostrich vähän vihjailee, että ehkä kiire painoi tekijöitä pikkuisen liikaakin. No, sentään mitään surkeuden surkeutta ei tarvitse kärvistellen manailla, vaan lähinnä tämä myös kahdeksan plus puoli minuuttia rullaileva sekamelskainen sekoilu tuntuu kiirehdityltä ja huitaistulta välityöltä, jossa osasia ei oikein saada kohtaamaan ja ne huumorihuipentumatkin ovat vähän niin ja näin. Akun ylimitoitettu ärähtely ei parhaalla tavalla toimi, kun Hortense-strutsi kovasti söpöstelee typerehtiessään. Kun moiskauksiin vastaillaan ilkeillä tuuppailuilla ja haetaan järeämpääkin tappokalustoa käsiin, niin eihän se ratkiriemukkainta kohkaamista ole. Lievästi sanottuna pihalla olevan Hortensen päähomma vaikuttaa olevan erinäisten asioiden hotkiminen nälkäänsä, mistä taas omat vaikeudet kehittyvät ja Akun sietokyky tällaiselle säheltämiselle on jälleen varsin rajallinen. Haitari menee tuosta vain kurkusta alas, samoin herätyskello ja kasa ilmapalloja, mutta tätä syöpöttelyä silmäillessä joutuu toteamaan, ettei ihan hirmuisesti ole sitä idealipasta lähdetty raottelemaan, vaan toiston puolelle heilahtaa helposti. Lopulta jumputteleva vatsa laittaa strutsipoloisen täysin sekaisin, mistä taas väännetään finaalirieha, ja revittelyn jälkeen molemmat näyttävät käyneen läpi vähintään nyrkkeilyottelun, jossa iskuja ei ole säästelty. Harmi vain, että vähän vinhemmasta päättelystäkään huolimatta vaikutelma ei juurikaan valjua pirteämmäksi pääse melskeessään muodostumaan. Jokseenkin toisluokkaista kaaosmaista koheltamista Akun maailmassa, eikä mielestäni sen suurempia kehuja ansaitse.

Donald's Ostrich (1937) (IMDB)

Self Control

Vuosi vaihtuu, mutta meno pysyy Akun lähistöllä silti räyhäkkäänä, eikä kannata antaa epäilyttävänkin rennon sekä lupsakan alun isommin hämäillä, kun lokoisaa löhöilyä harrastellaan riippumatossa. Mikäpä siinä laulellessa kauniina kesäpäivänä mehulasi kätösessä, lehti toisessa ja värikkäät perhoset pään päällä. Niinhän sitä voisi kuvitella, mutta mutta... Parhaat ja aurinkoisimmatkin päivät ovat vain pienen tökkäisyn päässä hermoja raatelevasta katastrofista ja täydellisestä tuhosta, ainakin tiettyjen tyyppien kohdalla. Radiosta sattuu tulemaan juurikin raivokohtauksiin ja maltinmenetyksiin taipuvaisille sopivaa ohjelmaa, kun musiikkiterapeutti Hymy-setä juttelee itsehillinnän autuudesta. Aku tosiaan itselleen uskottelee, ettei sentään ikinä sellaisiin suutahduksiin sorru, mutta nämä jutut laitetaankin nopsasti testiin. Omppumato siirtyy herkkua jahtaavan kanan kanssa temmeltämään toisen loikoilupaikkaan, mutta tästä kohtaamisesta lasku kymmeneen pelastaa viilentäen kuumenneet tunteet. Ihan eri asia onkin, mitä tapahtuu, kunhan paikalle eksyy hieman äksympi sekä terävänokkaisempi lintu mittelöimään. Vieläkö Hymy-setä onnistuu ohjeistamaan hermojen hallintaan, vai päästetäänkö räyhähenki riehumaan?

Strutsin kanssa käyty keskinkertaisempi kamppailu laittoi hiukkasen miettimään, että olisikohan parissa pätkässä kenties tarpeeksi ankkariehaa yhdelle illalle. Self Control kuitenkin muistui mieleen ainakin pykälää reippaampana koitoksena, mikä innosti sen sisällyttämään mukaan nippuun, ja hyvä niin. Kestoa löytyy tästäkin lyhytelokuvasta samaiset kahdeksan ja puoli minuuttia, mutta edelliseen verrattuna viihdyttävyys kohoilee merkittävästi, vaikka kyse taas onkin lintujen välisestä väännöstä ja vieläpä melko arkisesta sellaisesta. Homma vain tuntuu toimivan paremmin, kun pari tuittupäistä kuumakallea yrittää toisiaan höykytellä. Kiukku näyttää nousevan pienestäkin ärsytyksestä ja kunhan vauhtiin päästään, niin Hymy-setä saa jäädä itsekseen hymisemään rauhaa leppoisalla ja lempeällä äänellään. Onkin koittanut vallan toisenlaisen tekemisen aika ja mukavasta päivästä on jäljellä tärvelty muisto, jos sitäkään, kun toukat hyppivät kirjaimellisesti silmille ja kutsumattomat vieraat tahtovat täristää koko omenasadon loikoilijan niskaan. Sitruunaa sitten silmään piristämään pärähtelyä, niin eiköhän näistä aineksista kohtalainen tilien selvittely saada aikaiseksi. Viimeisten pisaroiden kopsahdellessa otsaan, voikin todeta, ettei Hymyllä ole mitään mahdollisuuksia suitsia ankkaystäväisemme raivoa, ja hyvä niin, sillä muuten hymy katsomon puolella luultavasti hyytyisi.

Self Control (1938) (IMDB)



Vaikka näitäkään riehumisia ei kärhämäklassikkojen laatikkoon tekisikään mieli viskaista, niin pari kyseisistä lyhyistä koitoksista onnistuu varsin huvittavaan tapaan osoittamaan Akun ällistyttävän kyvyn kasvatella itselleen pienistä vastoinkäymisistä haasteita, joiden edessä ei suinkaan lannistuta, vaan uhmakkaasti nyrkit nostetaan pystyyn nokan räksyttäessä. Carl Barksin mainitsin aloitelleen elokuvauraansa kirjoittajana idealla parturirobotista, ja IMDB:n mukaan hän on kynäillyt tämän nipun pari uudempaa koitosta, jotka eivät nekään välttämättä edusta ihan sitä tarinankerrontaa, josta Barks nykyään parhaiten muistetaan. IMDB:n puolelta voi myös tarkistaa, että jos vuosi 1937 oli Akulle kiireistä aikaa, niin eipä sitä seuraavakaan mitään lepäilyä ja löhöilyä ollut, vaan piti koheltaa ja ärähdellä kahdessatoista pätkässä, joista yksi siis tämä ihan kiva kahden ärhäkkään linnun mittelö Self Control. Voi olla, ettei tarvitse pitkää aikaa odotella, kun jo taas tekee mieli tutkailla levyn sisältöä, jolloin pitää pikkuisen puhella lisää vuoden 1938 kiukkuiluista. Katsellun kolmikon voi suurimmaksi osaksi summailla ihan kivaksi ja kovillakin kierroksilla käyväksi animaatioviihteeksi, mutta eiköhän Akulta vielä niitä hurjistelevaisempiakin remuamisia ja kekseliäämpiä kepposteluja tule vastaan urakan edistyessä. Onpa myös alkanut tehdä mieli täydentää Disney-kokoelmaa lisää näillä varhaisemmilla koosteilla (Walt Disney Treasures), vaikkakaan kaikkia ei oikein ole mielenkiintoa ostaa. Akun kommelluksia kuitenkin on julkaistu neljä osaa joiden lisäksi myös Hessun hassuttelut ja Pluton touhutkin kiinnostaisivat. Joka tapauksessa tahtoo sanoa, ettei into Disney-tuotoksiin ainakaan hiipumassa ole ja näistä tuntuu löytyvän hieman rosoisempiakin tunteenpurkauksia ilahduttavaksi vaihteluksi verrattuna joidenkin uudempien Disney-elokuvien silotellumpiin kuviin sekä ilmaisuun yleensäkin.

Taisinpa ainakin hetkellisesti ihastua tai ainakin väliaikaisesti tykästyä Akun varhaisten vuosien räyhäämisiin sekä seikkailuihin, kun teki mieli melko lyhyen ajan sisällä kolmas kolmikko ottaa tutkittavaksi. Aivan vielä en silti ole innokkaimpaan ihailijalaumaan kirjautumassa, mutta kieltämättä pirteä ja pippurinenkin meno sekä melske on sopinut iltoja elähdyttämään, sillä muuten katselut ovat olleet selvästi rauhallisempaa ja ainakin hiukkasen hillitympää lajia. Jos lyhyt kertailu alkuun sallitaan, niin edellinen pikkuisen alle puolituntinen vei vierailemaan nykyaikaisten ihmeiden museoon, vääntämään nälkäisen sekä kirjaimellisesti kaikkiruokaisen strutsin kanssa ja lopuksi yritettiin harjoittaa hermojen hallintaa, vaikkakin vähän kehnolla menestyksellä, sillä eihän se hurjistuvan ankan kiukku noin vain ole lannistumassa lukuja latelemalla tai hymistelemällä. Tahtojen taisto sekä sekalainen jekkuilu museossa ja Hymy-sedän laiminlyödyt vihanhallintavinkit olivatkin minusta keskenään melko tasalaatuisia noin huvittavuutensa suhteen. Jos parempi pitäisi valita, niin luultavasti jälkimmäisen noista nimeäisin. Strutsin kanssa säheltäminen vaikutti vähän väsähtäneemmältä touhulta, vaikka ei sekään mikään täyskuiva tylsyys ollut.

Näitä Akun vanhempia lyhytelokuvia tosiaan riittää vielä ensimmäisellä kokoelmallakin reilusti päälle 20 kappaletta ja jos innostuu keräilemään lisää, niin The Chronological Donald osat kahdesta neljään tarjoavat vielä moninkertaisen määrän riehumista ja räyhäämistä. Toisaalta voisi tuumailla, että kenties vähemmänkin Akun remuamista riittäisi, mutta olisihan sekin kiva, että hyllystä noin sadan lyhytelokuvan verran tällaistakin toimintaa tarvittaessa löytyisi. Eihän sitä tiedä, mikä hullutus iskee päälle, joten ostoslistalla nämäkin pysyvät, kunhan vain saisi jotakin konkreettista aikaiseksi. Siitäkin voisi tehdä jonkinlaisen välipaasauksen, ettei Disney-kokoelma oikein ole karttunut kesän ja syksyn aikana paljoakaan. Suunnilleen sama juttu muidenkin viihdehankintojen suhteen, eli lähinnä satunnaisia ostoksia vailla suurempia suunnitelmia. No, eiköhän tässä pimeämpien vuodenaikojen vallitessa ilmene taas inspiraatiota näitä oleellisia juttuja enemmänkin puuhastella. Disneyn klassikkoja ja muita tuotoksia tosin löytyy jo entuudestaan niin paljon katselemattomina ja kommentoimattomina, ettei hidasta ostelutahtia pelkästään voi sormella osoitella, mutta ehkä talvikaudella katselutkin runsastuvat. Vielä kuitenkin jatketaan varsinaisen kauden lämmittelyä lyhytelokuvilla, ja monenmoista olisikin luvassa, eli uusi kolmikko käsittelyyn!

Donald's Better Self (Akun parempi minä)

Viimeksi tosiaan yritettiin sellaistakin kummallisuutta kuin itsehillintää yrittää, mutta eihän siitä tämän ankan kohdalla mitään tullut, mikä tietysti katsojan kannalta lieneekin parempi juttu kuin kiehuvan mielen leppyminen. Myös vuonna 1938 ja vain noin kuukautta myöhemmin alkujaan ilmestynyt Donald's Better Self lupailee otsikossaan vähemmän kärttyisää kaveria ja siihen suuntaan alkukuvakin vihjailee, sillä siellä enkelimäinen Aku sädekehänsä alla seisoskelee. Epäilykset nousevatkin välittömästi, että noinkohan sentään tuittuilut mennyttä elämää olisivat, eikä näiden kyseenalaistaminen taida ihan perusteetontakaan olla. Unistelulla kuitenkin aloitellaan, vaan eipä saa autuas lepäily pitkään jatkua, koska kiusiva herätyskello möykkäilee, eikä yhtään ymmärrä venäytettyjen pötköttelyhetkien päälle. Ilmeisesti Akusta hetkellisesti irtoaa se parempi puolikas tunnollisesti päivän velvollisuuksia aloittelemaan. Toisenlaistakin näkökulmaa aikaiseen herätykseen olisi tarjolla, kun sarvipäinen kuiskuttelija kannustelee jatkamaan torkahtelua. Siinäpä tämän tarinan juoni pitkälti onkin, että toinen yrittää sinnikkäästi pitää Akun kunnollisena ankkana pirullisemman hepun houkutellessa paheisiin.

Ajatuksena tällainen kamppailu ei mikään maailman omaperäisin ole, mutta vähintään kelvollisen kahdeksanminuuttisen huvittelun siitä kyllä saa aikaan. Vähän vain oudoksuttaa, koska tässä muodossa juttu sopisi hieman nuoremmalle hahmolle läpikäytäväksi. Jostakin syystä Aku siis on koululainen, jonka pitäisi tunnollisesti kilttinä pilttinä koulupolulle tepsutella, ja sitten tietysti yllytetään aivan muihin puuhiin. No, onhan hahmossa tavalliseen versioon verrattaessa ehkä hiukan lapsekkuutta käytöksessä, piirteissä ja vaikkapa huoneen sisustuksessakin, mutta eipä ulkomuodon perusteella osaisi pelkästään päätellä, että onkin siirrytty jonnekin nuoruuden päiville yht'äkkiä. Ilmeisesti Akua suuren suosionsa kanssa haluttiin kuitenkin hyödyntää ja kertoa nuoremmille katsojille, ettei koulutieltä saisi kalastelemaan poiketa ja etenkin tupakkatuokioiset piippua tuprutellen tulisi jättää kokonaan kokeilematta. Miksikään saarnaavaiseksi moraaliläksytykseksi ei tätä tee mieli julistella, mutta yleistä hassuttelua on kuitenkin mielestäni vähemmän kuin näissä yleensä, jota voinee pikkuisena miinuksena pitää. Tokihan se turmion teille viittoileva kaveri osaa hyvinkin vahingoniloinen olla, kun sauhuttelu ei oikein suju ja seurauksena on huonovointisuutta ja huimausta kera katumuksen. Tuttuun vääntöön taas tuo huvittavaa akumaisuutta sekin seikka, että enkelinkin kärsivällisyydelle rajat löytyvät melko nopeasti, jonka jälkeen nyrkit viuhuvat. Kaikkiaan kuitenkin vähän omituinen koulureissu Akun ollessa muiden palloteltavana, eikä missään tapauksessa näiden lyhytelokuvien parhaimmistoa lähelläkään.

Donald's Better Self (1938) (IMDB)

Donald's Nephews (Akun veljenpojat)

Hyvän ja pahan vääntö ei ole ainoa kamppailu, minkä tämä lyhytelokuvanippu tarjoilee, sillä varsin vallaton kolmikko tulee yllättäen vieraisille Akun luo. Dumbella-sisaren lähettämää korttia aku tavailee ja jo seuraavassa hetkessä oven takana odottelee riehakasta väkeä kolmen pojankoltiaisen verran. Esittely ei ainakaan vihjaile, että herttaisista kullanmuruista olisi kyse, sillä veljekset suorastaan vyöryvät pyörillään sisään jyräten surutta setäparkansa yli. Tietenkään ei ole aikaa tarkistaa tai pahoitella, miten toisen kävi, vaan pitää laittaa vauhtiin raju pallomätkintä, mikä noin sisätiloissa harrasteltuna voipi laittaa paikkoja korjauskuntoon. Hävitystä ja kauhistusta on siis valloillaan Akun kotona ja ennen kuin tuho täysin karkaa käsistä, kaivelee Aku näppeihinsä lastenkasvatusoppaan, jossa annetaan vinkkejä hurjistelujen hillitsemiseen. Yhteinen soittelu näyttääkin hetken tepsivän, mutta tosiaan vain hetken, eikä merkittävämpää menestystä oikein tunnu löytyvän niiden kansien välistä...

Tupu, Hupu ja Lupu tosiaan ensimmäistä kertaa rynnistivät elokuvamaailmaan tämän tarinan myötä vuonna 1938. Sarjakuvien ystäville kolmikko oli tosin jo esitelty noin puoli vuotta varhaisemmin, eli ei voi sanoa, että tässä vaiheessa olisivat täysin tyhjästä tupsahtaneet Akun päänvaivaksi. Sen verran hahmojen taustat ovat vuosien vieriessä käsittääkseni muokkautuneet, että Akun Dumbella-sisar onkin muuttunut Dellaksi, ja sittemmin pojatkin ovat alkaneet enenevissä määrin setänsä luona viihtymään. Lisäksi sanoisin, että ainakin oman muistini mukaan pojat toki seikkailuista ja kommelluksista tykkäävät edelleen, mutta uudemmissa tarinoissa yleensä ovat sentään vähän rauhallisempia ja kiltimpiäkin. Donald's Nephews sitä vastoin esittelee kahdeksan minuutin verran ilkikurista vintiölaumaa, joka tuntuu täysin rinnoin nauttivan setänsä piinailusta. Ehkei kolmikko sentään tässäkään mitään sydämettömiä ilkimyksiä tai pikkupiruja edusta, mutta ainakin tahdotaan vahvasti painottaa sukulaispoikien tuhoisampaa puolta, voimakasta mielihalua jäynäilyyn ja tarvetta jokseenkin tuhmienkin kepposten tehtailuun. Miksikään mielenpahoittelutuokioksi juttu ei tietenkään mene, vaan touhu on reippaan ja liioitellun sarjakuvamaista, josta esimerkkinä vaikkapa se sinappiherkun haukkaus perinteisine liekkihengityksineen. Hahmot kuitenkin ovat mielestäni muuttuneet säyseämpään suuntaan, mutta toisaalta onhan Akullekin vaihtelevia vivahteita kehitelty myöhempinä vuosikymmeninä, eikä ole ollut enää tarvetta painottaa jatkuvasti lyhyttä pinnaa ja tulista temperamenttia. Kaipa se siis on ihan luontevaa, että Tupulla, Hupulla ja Lupulla kehityskulku on myös edennyt siihen suuntaan, ettei pelkkää kinastelua, remuamista, rähistelyä ja kiusantekoa tarvitse touhuilla. No, kun tuli ne palavat päreet taas mainittua, niin onhan se tietysti selviö, että ennen loppua Akulla keittää yli ja raivoa puretaan kurjaan kasvatusoppaaseen. Siitäkin voisi vielä lopuksi kehaista, että Donald's Nephews menee varsin vauhdikkaasti asiaan, eikä esittelyissä vitkutella, vaan keskitytään niiden kommellusten tarjoiluun.

Donald's Nephews (1938) (IMDB)

Polar Trappers (Pohjoisnavan pyyntimiehet)

Vierailevina tähtinä on jo ehtinyt välähtämään pirullista sekä enkelimäistä neuvonantajaa ja myöhemmin hyvinkin tutuiksi tulleet sukulaispojat, mutta vielä mahtuu uusia kasvoja joukkoon riemukkaaseen. Iltaman kolmas koitos siirtelee Akun huomattavasti jäätävämpiin maisemiin ja kaappaapa samalla sympaattisen Hessun kaveriksi. Mitään napaseutujen tutkijoita kumppanukset eivät ole, vaan liikeideana on nappailla jäätikköjen eläimiä elävinä ja toimittaa niitä vaikkapa eläintarhoihin ihmeteltäväksi. Hessu omaan tyyliinsä lauleleekin mottoa matkaillessaan mursujahtiin. Aku taas toistaiseksi pysyttelee sisätiloissa kokkailupuuhissa, ja siinäpä samalla kehuskelee papupatojen herkullisuutta. No, ilmeisesti palkokasveja on mutusteltu jo pari purkkia yli sietokyvyn, koska jotakin muuta kovasti himoitaan ja paistit mielikuvissa vastustamattomasti houkuttelevat haukkaamaan. Pingviiniä pitäisi siis lautaselle laittaa, eli kirves kätöseen, syötti toiseen ja elävänä nappaamiset ovatkin jo jotakin joutavaa horinaa. Vaikka soluttautuminen mustapukuiseen laumaan sinänsä lupaavasti lähtee liikkeelle, niin Aku saa huomata, ettei lihaisamman päivällisen pyydystäminen ihan noin vain mutkitta sujukaan.

Kuten tuli edellisessä kirjoituksessa mainittua, niin 1938 oli erinomaisen kiireinen vuosi ankkaystäväisellemme, ja sitä vuosikerta Polar Trappers edustaa myös. Mitään venäytettyä napaseutujen eeposta ei kaverusten tohelointi ole, vaan mittaa on jälleen napakat kahdeksan minuuttia. Voi olla, että oma puolueellisuus paistaa räikeästi läpi, kun kehaisen Hessun varastelevan huomion helposti hömppäisellä höpsöilyllään. Siinäpä sitä kätevästi harhauttelee itseään ties minne jääluolien syövereihin kohkailemaan. Kunnollisten mursuilujen käynnistely tietysti tipauttelee jääpuikkoa päähän, mutta peloton seikkailija ei pienistä kopsauksista lannistu. Hessun veikeitä puuhia katsellessa vain vahvistuu tunne, että pitäähän hyllyyn hänen omat elokuvansa myös hankkia. Jotenkin tyypin rento asenne ja erittäin lupsakka olemus voittaa helposti puolelleen. Vaikka Hessu hauskempana omiin silmiin näyttäytyykin, niin onhan Akun paisuva operaatiokin huvittava, kun vaikkapa pingviinimarssia painellaan ankkaparan yli. Katsojille tahdotaan esitellä isompaa loppurysähdystä päätökseksi kaverusten pinkoessa hiukkasen epätoivoisesti käpälämäkeen. Isommat hihkumiset ja riemunkiljahdukset vielä odottelevat jossakin tulevissa reissuissa, mutta Polar Trappers sen verran kohdilleen osuu, että tasaisesti ilahduttelee ja ihan mielellään nämä toilailut uusiikin.

Polar Trappers (1938) (IMDB)



Ihan järjestyksessä siis toistaiseksi ainakin ensimmäistä Aku-kokoelmaa käyn läpi, ja siihen nähden tämä kolmikko esittelee mukavan vaihtelevaa menoa. Edellisestä lyhytelokuvavalikoimasta vastasi tarinoiden osalta pitkälti ankkamestari Carl Barks, jonka kynästä on ideoita irtoillut tämänkin minikoosteen kahteen ensimmäiseen juttuun. Herran filmografian perusteella vaikuttaakin siltä, että hän olikin aktiivisimmillaan elokuvamaailmassa 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa juurikin näiden Akun lyhytelokuvien parissa. Sarjakuvissa taas menestystä ja mainetta kertyi vielä huomattavasti myöhemminkin, vaikka tahti valkokankaalla ja televisioruudulla huomattavasti hiipuikin. Edelleen olen sitä mieltä, ettei Barks ainakaan toistaiseksi näissä napakammissa ja kohellusvoittoisissa revittelyissä ole päässyt parastaan vilauttelemaan. Muutenkin tämä nippu on lähinnä sitä kelvollista ja kepeää huvittelua, eikä tarvitse alkaa lätkimään Disney-mestariteosten leimoja päälle.

Paremmuusjärjestystä pohdittaessa laittaisin ensimmäiseksi napaseudun koitokset ja toiseksi veljenpoikien vinhan vierailun, joka myös osoittaa, että kyllä Akullakin välillä hermot melko pitkään pysyvät hallinnassa, mutta kunhan riittävästi rasitellaan, niin kiukkuventtiilit toden totta väännetään auki. Kiltin ja ilkikurisemman puolen kamppailu ensimmäisessä tarinassa on sinänsä mielenkiintoista ja toki hassuakin vilkuiltavaa, mutta saapi silti jäädä järjestyksessä viimeiseksi. Siinähän se parempi puoli pääsee vilahtelemaan, mutta yleisesti vaikuttaa siltä, että se sarvipäinen kaveri useimmin korvien välissä pomottaa Akua tekemään tempauksiaan ja rähisemään kurkku suorana. Kaikkiaan ihan kivasti varhaisten ankkaseikkailujen kertailu on lähtenyt liikkeelle, eikä ole pitkästyttäväksi puurtamiseksi muuttunut, vaikka mielestäni niihin huippuhetkiin en vielä ole edes ehtinyt. Kekseliäämpää ja hupaisampaa jekkuilua on siis luvassa jatkossa, jos oikein muistelen. Niitä kohti mukavissa tunnelmissa tässä pikkuhiljaa taaperretaan!

Lokakuu olkoon nyt vaikka ankkailujen aikaa, sillä tuntuu tällainen semi-ärhentelevä sekalainen touhuilu iltoihin sopivan ja mielialoja piristävän. Ensimmäisen The Chronological Donald -kokoelman katselin muistaakseni kokonaan läpi hankkiessani sen kymmenisen vuotta sitten, mutta ainakin tässä vaiheessa parikin kourallista lyhytelokuvia uusineena voin väittää, etteivät kaikki ole ensinäkemällä erityisen hyvin suuremmilta linjoiltaan jääneet muistiin, yksityiskohdista puhumattakaan, mikä sinänsä sopii, koska onpa sitten tavallaan uuttakin ihmeteltävää. Jos kelaillaan vieläkin kauemmas kohti lapsuuden ankkatuokioita, niin voisin sieltä nostaa muutaman parhaiten mieleen jääneen esimerkin tähän näyttämään, millaiset Akun metkut tuolloin kiehtoivat ja kiinnostivat, vaikka en silloin siis mikään Disneyn suurkuluttaja ollutkaan ja näitäkin lyhytelokuvia vain vähän onnistuin katselemaan. Joka tapauksessa runsaat pari vuosikymmentä sitten eniten kertailtu Akun seikkailuja sisältävä VHS-nauha oli kaverin armeijatoilauksia sisältävä kooste. Niitähän tehtiin toisen maailmansodan aikana enemmänkin, mutta itse en niihin kaikkiin päässyt tuolloin perehtymään.

Mainitun itsetaltioidun videokasetin muistaakseni avasi Akun armeijauraa käynnistelevä Donald Gets Drafted (Aku armeijassa), jossa maanpuolustustahtoa puhkuvan ankan into laitettiin koetukselle alokasleirin kurimuksessa. Toisena taisi olla kohti taivaita nouseva Sky Trooper, jossa tilanteiden kehkeytyessä tiukemmiksi eräällä ankalla alkoi pujahdella pupu pöksyyn, eikä kilometrien korkeudesta loikkaaminen niinkään innostanut. Kolmantena oli edellisten tapaan myös 1942 ilmestynyt The Vanishing Private, joka muistuu mieleen huvittavimpana näistä Akun säheltäessä erinomaisella naamiointimaalilla hämmennystä ja sekoilua aiheuttaen. Vähän toisenlaisia tunnelmia nostatteli nauhan viimeisin tapaus, eli vuoden 1943 The Old Army Game, jossa piruileva jekkuilu sai vähäsen vakavampiakin sävyjä. Onhan sekin muistaakseni lähinnä huvittelua, mutta huomattavasti synkempää sellaista, koska Aku päätyi itsemurha-ajatusten partaalle pelästyen puolittuneensa poikki, ja ellen täysin erehdy, niin pistooliakin jo aseteltiin ohimolle aikomuksena hipsaista pois sotaisan ankeasta maailmasta. Hiukkasen rajumpaa viihdettä siis lapsukaisille, jollaista Disney ei välttämättä nykypäivän linjauksillaan lähtisi esittelemään nuorimmille katsojille. Tuollaisia siis on syystä selittämättömästä jäänyt lapsuuden Aku-hetkosista mieleen ja pyrkimyksenä on päästä nämäkin pitkästä aikaa kertailemaan. Omistamani kokoelma kylläkin loppuu vuoteen 1941, mutta The Chronological Donald Volume II kattaa nämä sotavuodet ja jokainen mainituista löytyy sen levyiltä. Sisältyväthän samaiset metkat ja vähän tummemmatkin tuokiot kokoelmaan Walt Disney Treasures: On the Front Lines - The War Years, mikä saattaisi myös olla mielenkiintoinen hankinta, mutta ainakin tuo Akun toinen oma tuplalevy tulee osteltua jossakin vaiheessa, sillä olisi ihan mielenkiintoista kokeilla, miltä nämä nykysilmin näyttävät. Akun armeijakommelluksiin on vielä tosiaan jokunen vuosi matkaa, eli pitäisi ensin toisenlaisia touhuja tuijotella. Viimeksi tulikin hyvä annos monenkirjavaa seikkailua ja vierailevia tähtiä. Käytiin sisäistä kamppailua hyvän omatunnon kolkutellessa, melkoisen ärhäkkäästi kujeilevat sukulaispojat Tupu, Hupu ja Lupu tekivät ensiesiintymisensä lyhytelokuvien maailmassa varsin vallattomasti ja lopulta Aku päätyi jäätikölle ystävänsä Hessun kanssa hulvattomasti toikkaroimaan. No, toivottavasti vieläkin pirteämpää hassuttelua seuraavakin kolmikko tuo tullessaan...

Good Scouts (Partiolaisten parhaita)

Hetki sitten mainittu armeijakuri voidaan siis vielä joksikin ajaksi unohtaa, mutta kenties sellaista tiukempaa otetta käskytykseen kaivattaisiin, kun Aku lähtee Tupun, Hupun ja Lupun kanssa retkeilemään partioharrastuksen merkeissä. Yellowstonen kansallispuistussa paholaisen pata porisee ja pörisee joukon reippaan ja laulavaisen marssiessa siltaa pitkin kohti leiripaikkaansa. Henki on kohdillaan, eikä neljän porukasta tunnu yhtään vastahakoista marisijaa löytyvän, vaan taitaapa joku olla hiukkasen liiankin innokas lampsiessaan, mikä taas koettelee Akun itsehillintää ja hermot uhittelevat jo ennen kuin varsinaisesti päästään majapaikkaa väkertelemään. Ripein ottein askareisiin ryhdytään, eikä Akukaan ehdi enempiä rähisemään, koska kaikenlaista pitäisi aikaankin saada. Voi olla, että nopeus ja toimeliaisuus summautuu ennemmin säheltelyksi, sillä harkinta kera kunnollisen tietotaidon tuntuu uupuvan yhtälöstä. Eipä siinä mitään, sillä näin saadaan runsaan seitsemän minuutin verran tunaroivaa retkiriehaa.

Good Scouts tuo tosiaan poikaviikarit toista kertaa lyhytelokuviin temmeltämään, mutta väittäisin, ettei meno heidän osaltaan enää ole yhtä ilkikurista, eikä päätavoitteena ole sarjatuotantona tehtailla ilkeitä kepposia sedälleen. Toki sitäkin osastoa mukaan mahtuu, ja hyvä niin, mutta ainakin omissa silmissä nämä vipeltäjät muuttuisivat luultavasti pitkästyttäviksi, ellei jopa rasittaviksi, jos ainoa tarkoitus olisi piinata ja kiusia Akua. Samoin Akunkin osalta on havaittavissa kehitystä, kun hän kenties turhankin reippain ottein nappaa johtoankan osan itselleen. Tuntuukin siltä, että partiojohtaja on porukasta pahimmin pihalla niksien suhteen, vaan eipä se yhtään tekemishaluja hillitse, ja kehtaapa Aku vielä vähättelevään sävyyn poikien touhuja arvostella. Nuotiopuuksi pitää tietysti yrittää pilkkoa järein järkäle, joka näköpiiristä löytyy, mistä ei arvatusti tule yhtään mitään muuta kuin kipeät kädet. Surkuhupaisa leiritouhu jatkuu hykerryttävän hutiloidulla telttavirityksellä, johon voisi tokaista, että mahdollisesti parikin oppituntia pitävien solmujen parissa saattaisi tulla tarpeeseen. Joka tapauksessa tämä tomera touhuilu on alusta loppuun pirteää ja hauskaakin katseltavaa, josta ei ilman ensiapua selvitä. Tukalat tilanteet vaihtuvat ripeään tahtiin ja ainakin omasta mielestäni partiolaisten reissu olisi voinut kauemminkin jatkua. Ilmeisesti kohkailevaista lyhytelokuvaa myös aikoinaan arvostettiin, sillä se ansaitsi Aku-piirrettyjen osalta ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden, vaikka voitto tosin meni toiselle teokselle.

Good Scouts (1938) (IMDB)

The Fox Hunt (Ketunmetsästys)

Metsäretkeilyllä jatketaan, mutta sanoisin, ettei enää aivan niin iloisissa merkeissä, sillä kettuparat saavat pinkoa henkensä edestä jahtaajiltaan. Tosin kun siellä perässä pyyhältelevät esimerkiksi Aku ja Hessu, niin voipi olla, ettei henkikulta aivan hirmuisessa vaarassa lopulta ole, koska toisella on jo riittävästi vaikeuksia hauvalaumansa hallitsemisessa ja Hessu on saanut alleen yhteistyöhaluttoman heppasen. Iloisesti kuitenkin laulellaan ja metsästystorvia toitotellaan, mikä laittaa ketut käpälämäkeen. Akun jokseenkin tehottomasti komentama koirakerho nuuskuttelee hajujälkien perässä niinkin intensiivisesti, että kiskoo ankan mukanaan jorpakkoon, mikä tietysti jo pikkuisen sitä kiukkuakin nostattelee. Hessun homma näyttää ainakin alkuun leppoisammalta ja helpommalta, mikä luonteeseen toki sopiikin, vaan voihan vikuroivan ratsun takia tulla kuonoon kipeitä tirvauksia. No, vaikka Akulta kärsivällisyys kärähtää nopsasti loppuun, niin Hessulta löytyy ymmärrystä sekä pitkämielisyyttä vähän näyttää hevoselleen hyppymalliakin, mutta onkin kysymys erikseen, onko siitäkään mitään hyötyä. Horjahdusten ja hairahdusten jälkeen niitä kettujakin alkaa kuvissa vilistä, josta seuraa lisää vipinää sekä sekalaista sekoilua kaikkiaan jälleen runsaan seitsemän minuutin verran.

Ketunmetsästys hupailujen aiheena on sellainen, ettei nyt itsessään ainakaan isompia riemuja saa aikaan, vaan ennemmin tulee päinvastaisia mietteitä päähän koko touhusta. Siitä voisi kuitenkin sen verran sanoa, että onpahan jälleen yksi esimerkki siitä, millaista huvittelua Disney tuskin enää nykypäivänä päätyisi tuottamaan. Metsästysporukan taustajoukoissa on pikaisissa vilkahduksissa nähtävissä tunnetumpaakin väkeä, kun vaikkapa Mikki ja Minni ovat mukaan ehtineet. Walt Disney itse on merkitty Mikin melko minimaalisen ääniroolin hoitajaksi, kuten hän oli tehnyt 1920-luvulta lähtien ja jatkoi vielä pitkälle 1940-luvun jälkipuoliskolle. Vieraileville tähdille annetaan vain pikkuinen pala aikaa ja näkyvyyttä, joten heitä ei voi syytellä huomion kähveltämisestä kahdelta varsinaiselta koheltajalta. Ennemmin ongelmana on, ettei tämä parivaljakko oikein saa mitään muisteloimisen arvoista aikaan. Kaksikon edellisen jäätikköseikkailun tapaan kumpikin puuhailee pitkälti omiaan, eikä siinä mielessä ole kyse yhteistyöstä, ja soolosuorituksetkin lipsahtavat lähemmäs keskinkertaisuutta Akun yrittäessä kopuloida nuijallaan lipevää kettua ja Hessun antaessa loikkatunteja ratsulleen. Jälkimmäisen osalta ihan perushyvää hoopoilua, mutta temppuilu ei vain pääse kunnolla vauhtiin naurattaakseen mainittavasti. Vähintään menettelevää piirrosviihdettä toki tämäkin, jonka lyhyttä vedenalaista kujeilua voisi myös kehaista ulkoisen kuorensakin osalta.

The Fox Hunt (1938) (IMDB)

Donald's Golf Game (Aku mestariputtaajana)

Vauhdikkaan harrastustoiminnan parissa kolmaskin koitoksista jatkaa, vaan saalishaaveet vaihdetaan onnistuneiden puttausten tavoitteluun ja metsästystarvikkeet korvautuvat mailoilla, eli golf-kentän haasteet kutsuvat. Voisihan sitä jo ennakkoon veikkailla, ettei kärsivällisyyttä ja keskittymistä vaativa laji ihan osuvin Akulle ole, mutta hei, kannattaahan kaikkea kokeilla. Mailapoikina mukana kulkevat Tupu, Hupu ja Lupu metkuineen, mikä ei ainakaan onnistumista auta, sillä velmut lähinnä pyrkivät häiriköimään ja sabotoimaan setänsä suorituksia. Laulellen täydellisiä tuokioita viheriöillä lähdetään tavoittelemaan, mutta voivoi sentään, kun hermot tahtovat kärähtää jo avauslyönnin yhteydessä, mailat räsähtelevät ja nokasta pulpahtelee kiukkuista ryöpsytystä. Summailtuna juurikin sellaista älytöntä kuumilla kierroksilla käyvää hutkimista ja pärinää, jota tältä taiturilta sopii odottaa.

Jälleen ihan kohtalainen seitsemän minuutin mittainen viihdepala golf-kentän kujeista ja kepposista saadaan kyhäiltyä, mutta väittäisin, että hiukan rajallisesti mahdollisuuksia hyödynnellään. Partioretken kohdalla vaikutelmaksi jäi, että melkoisen hätäisesti leikki loppunsa löysi ja nämä kisat hutkitaan vielä löysemmin rantein läpi, mikä vähän väkisinkin saa tokaisemaan, että siinäkö se sitten oli. Pilat ja jekut eivät mitään mielikuvituksen parhautta ole, vaan lintunen kiusaa visertelyllä, pojat möykkäilevät sekä heittelevät kaikenlaista setänsä suuntaan ja pitäähän vähemmän virallista mailakalustoakin kaverille ojennella, mutta sen ihmeellisempiin revittelyihin ei kikkakirja tällä kerralla veny. Pojat ovat vaihteeksi ilkikurisemmassa mielentilassa kuin partiomatkalla ja kovasti yrittävät saada setänsä hiiltymään. Ilman mitään anteeksipyyntöjä toisen iloiset harrastushetket tärvellään hyvässä hengessä ja nauretaan päälle. Onkin siis selviö, että mahtavien ja tarkkojen lyöntien sijaan saadaan kuviin känkkäränkkäisesti raivoava ruohosuu, joka ei oletettavasti ihan hetkeen ole pallottelua testailemassa toistamiseen.

Donald's Golf Game (1938) (IMDB)



Tämäkin valikoima on siis edelleen Akun kiireiseltä vuodelta 1938, ja paikoitellen pilkisteleekin turhankin rutiinimainen ja hengetön kohkailu tekemisistä. Viihdyttävyyden suhteen kokonaisuudessaankin pysytään edelleen plussan puolella. The Chronological Donald I ei täysin kattavaa kokonaiskuvaa Akun kyseisestä vuodesta anna, sillä elokuvaesiintymisiä tuolloin kertyi 12 kappaletta ja levyille on niistä livautettu vain seitsemän. Osa on Mikki-vetoisempaa menoa, eli näitä teoksia pitäisi herra Hiiren kokoelmista etsiä, mikä saattaa jäädä tekemättä. Silmäilin tuossa vielä, että Aku aherteli lyhytelokuvissa vieläkin tiiviimpään tahtiin vuonna 1942, jolloin kokonaissaldoksi kertyi 14 kappaletta. Suuri sota vaati Akunkin osallistumista, sillä moni tekstin alussa mainitsemistani armeijajutuista tehtailtiin silloin. Tässä nipussa on kuitenkin kyse vallan toisenlaisista touhuista ja pääpiirteittäin temppuilu toimii ja tarjoilee kivasti vaihteluakin, vaikkakin edelleen parhaiden akuilujen joukkoon jäädään yltämättä. Parhaaksi julistelen näistä partiosekoilun, hyvänä kakkosena taas holtiton hutkiminen ja vähän puuduttava metsästys menee alempaan sarjaan. Noita paria paremmiksi katsomaani pätkää on jälleen ollut kirjoittelemassa Carl Barks, ja kaverilta jälleen vinkeitäkin ideoita on irronnut ja sanoisinkin, että kyllähän monenmoiset harrastuspuuhat helposti piristävät mieltä, vaikka metsästysosuus omalla kohdalla tökkiikin pikkuisen enemmän. Karhuystävä tulee turhankin lähelle tekemään tuttavuutta nuuskutellen, otsa kokee kipeitä kolhaisuja enemmän kuin kerran ja muutenkin sattuu sekä tapahtuu vähintään toivottavaan tahtiin. Jotakin silti edelleen uupuu, vaikka puhtia ja räjähteleväistä ruutia onkin mukana. Katsellaanpa, josko seuraavasta iltamasta voisi jonkin jo heittää mestarillisempien tekeleiden kerhoon...

Uudet tuulahdukset taitavat puhkua jossakin aivan toisaalla, sillä niinpä vain marraskuukin käynnistyy Akun äksyilyillä ja tempauksilla. Oikeastaan piti vähän ahkerammin näitä urakoida lokakuun puolella, mutta enpä sitten lopulta päässytkään kunnolla pureutumaan ankkaseikkailuihin, koska kaikenlaista ylimääräistä touhua ja tohinaa on päässyt ilmestymään ja ehkä on pikkuisen laiskottanutkin Aku-kokoelman läpikäyminen. Tulikin tuijoteltua väliin toisenlaista ruutuviihdettä, mutta eiköhän ankkaystäväisen varhaisvuosien kertailukin jälleen parempaan vauhtiin pääse tai ainakin tasaiseen tahtiin etene. Ainakaan syy ei ole siinä, että tympiintyminen olisi kiinnostuksen vieden käynyt kimppuun, vaan ennemmin väittäisin, että viimeksi aika hauskemmissa merkeissä kului kuin aiemmissa ankkailtamissa. Etenkin partiopuuhastelu ja tietysti hykerryttävät hankaluudet golfin parissa onnistuivat tätä katsojaa miellyttämään ja lisääkin tätä tunteitakin kuohuttelevaa ja kiukuttelevaista menoa toivomaan jätti.

Viime kerralla ja sitä aiemminkin vilkaistu kolmikko edustavat Akun kohelluksia vuodelta 1938, mutta nyt loikataan eteenpäin, koska tämä kokoelma ei tosiaan suo mahdollisuutta aivan kaikkia lyhytelokuvaseikkailuja järjestyksessä katsella, vaan osa on tipautettu pois tai laitettu vaikkapa Mikin vastaaville levyille. No, näitä kohta seuraavia kolmea vuonna 1939 ilmestynyttä lyhytanimaatiota on ollut kirjoittelemassa Carl Barks uransa alkupuolella, kuten muutamaa jo käsiteltyäkin kärhämöintiä, vaikka sopii myös todeta, ettei niissä läheskään aina pelkkiä Barksin ideoita esitellä. Sattuu nimittäin olemaan, että tässäkin nipussa jokaisessa tarinassa on vähintään toinen kirjoittaja mukana, eli Jack Hannahille pitää osansa kunniasta suoda. Hannah kirjoittelikin Barksin tapaan ahkerasti Akun vanhempia lyhytelokuvia 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa, mutta jälkimmäisen vuosikymmenen puolivälin kohdilla siirtyi vähitellen ohjaajan hommia hoitelemaan, edelleen toki Aku-tarinoiden parissa. Näihin ei vielä valitettavasti tämän ensimmäisen Chronological Donald -kokoelman puitteissa päästä, mutta kenties jo seuraava paketti niitäkin hiukkasen esittelee. Jatketaanpa kuitenkin eteenpäin, ja tarjolla olisi taas monenlaista ajanvietettä ja oletettavasti myös päänvaivaa pähkäiltäväksi. Ensin laitetaan Aku polkupyöräilemään tahtomattaan kyseenalaisen operaation välikappaleeksi.

Donald's Lucky Day

Eli loikataanpa itse asiaan ja otsikkoa tavaillessa voisi ihmetellä, että onkohan Akun päiväjärjestyksessä täysin tavallisuudesta poikkeavaa tapahtumakulkua tarjolla onnen potkiessa kunnolla. Ainakin toistaiseksi saldo on ankkamme kohdalla kallistunut kohtalon kurjempien temppujen plus kovien kolhujen suuntaan ja alkukuvien perusteella samaa herkkua olisi lisääkin luvassa, koska pari epäilyttävää heppua on hämäriä suunnitelmiaan kyhäilemässä. Perjantaikin sattuu olemaan kuukauden kolmastoista päivä ja pommimötikkä saadaan tikittelemään. Posaus on ajasteltu keskiyön räjähtäväksi lahjaksi jollekin vähemmän tykkäillylle kollegalle. Kuvioihin tahtomattaan mukaan tulee onnenpäivästä lauleleva Aku, joka tässä tarinassa puuhailee pyörälähettinä ja saakin tämän tappavan toimituksen hoidettavakseen. Muriseva miekkonen käskyttää tiukasti toiselle tehtävän ja Aku tietenkin nappaa vaarallisen laatikon matkaansa. Aikataulu on tiukka, eikä lähetti tiedä paketin sisällöstä mitään, joten siinäpä sitä saa jännäillä, posahteleeko pommi Akun näpeissä vai selvitäänkö hiukan pienemmillä vaurioilla...?

Aiempiin runsaaseen kymmeneen kommentoituun lyhytelokuvaan verrattuna Donald's Lucky Day esittelee selvästi poikkeavaa visuaalista ilmettä. Ehkei se kirkkaimpia värejä haikailevia silmäpareja niinkään miellytä, että sävyt asetellaan kohti aikakauden rötöstelyelokuvien paletteja. No, eihän Donald's Lucky Day sentään mitään pelkkiä pimeiden kujien varjoja ja muita hämäryyksiä ruudulle vyöryttele, mutta siitä suunnasta selkeästi on innoitusta haettu, ja onhan tällainen tyylittely vähintään vaihteluna piristävää, vaikka ei mielestäni ihan nappiin osukaan Aku-animaation puitteissa. Aihepiiriin sopien sitä huumoripitoista hassuttelua etsiskellään esimerkiksi erilaisten epäonnenmerkkien joukosta. On särkyvää peiliä, pahaenteisesti nimettyjä katuja ja mustaa kissaakin matkaa vaikeuttamassa, mihin tietysti päälle Akulle muutenkin luontaiset kommellukset. Muksista vain painellaan omenalaatikkojen keskelle pyörimään ja satamassa pitää käydä omanlaistaan kamppailua pommikellon raksuttaessa kohti loppuräjähdystä. Kaikista hiukkasen nihkeistä sattumuksista huolimatta homma ei välttämättä kokonaisuudessaan täyskatastrofiksi summaudu, vaan voisi höpötellä ehkä ennemmin jotakin auringosta ja risukasasta. Yritystä ja energiaa tässäkin noin kahdeksanminuuttisessa hämärähemmoilussa riittää, mutta minusta kohkaus vähän jämähtää laiturin kiikkulautailuun ja sen oheistoimintaan hiiriharhautuksineen. Lopettelu toki paukahtelee ihan komeasti, vaan eipä silti laita isompia kehuja tähän latelemaan.

Donald's Lucky Day (1939) (IMDB)

The Hockey Champ (Jääkiekkosankari)

Akusta on selvästi moneksi, kuten on todettua tullut, sillä vaikka vielä hetki sitten oltiin pommeja toimittelemassa, niin seuraava koitos mestarointeineen voikin tapahtua jääkenttien pyörähtelyissä, eikä vielä ole edes ehditty Akun ensimmäiseltä elokuvien vuosikymmeneltä poistumaan. Viimeksi tuli tuumailtua, ettei rauhallisia otteita ja runsaasti kärsivällisyyttä kyselevä golf taida olla ihan niihin Akun luontaisiin piirteisiin soveltuva laji, mutta ehkäpä enemmän voimaa ja vauhtia vaativa jääkiekko toisi niitä osumia sekä huikeita voittojuhlia. Alkuun Aku kuitenkin keskittyy esittelemään omia kykyjään luistimilla, ja melkoisen uskomattomiin suorituksiin räpylät venyvätkin ja koukerointi jäällä on erinomaisen taidokasta. Huomio hakeutuu toisaalle ja esitys lopahtaa, kunhan poikakolmikko tulee paikalle melskaamaan ja möykkäämään kiekkonsa kanssa. Eipä kaverusten lätkätuokio mikään sopuisin harrastushetki ole, vaan Tupu, Hupu ja Lupu kompuroivat ja tuuppivat toisensa verkon perille, mitä Aku kurvailee naureskelemaan. Siinä räkättäessään hän uhittelee voittavansa pojat tuosta vain kolme yhtä vastaan ja haaste otetaankin vastaan.

Edellisen kohdalla vähän teki mieli napista, että ideat tuntuivat jämähtävän kiikkulautaleikkien kohdalla, mutta sanoisin, ettei The Hockey Champ ainakaan vastaavasta jumittumisesta pääse kärsimään, vaan tahti on tiukka ja temput hurjistuvat entisestään loppusekoilujen lähestyessä. Vauhti siis lisääntyy huomattavasti ja samalla pyyhkäistään pimeiden katujen varjoinen maailma kauas pois ja tarjoillaan tilalle kaunis ja kirkas talvinen päivä. Jos se omia silmiä enemmän miellyttävä värimaailma pitäisi valita, niin kovin pitkään ei tarvitse pohdiskella päätöstä jääriehan eduksi. Muutenkin vaikuttaa siltä, ettei turhaan rajoiteta meuhkaamista ja sekaan sujautellaan vähintään hymyilyttävän mielikuvituksellista temppuilua useampaankin otteeseen, ja tulee mieleen, että seitsemän minuuttia on aivan liian vähän tätä kahjoiluksi yltyvää kisailua. Aku on jälleen jossakin omahyväisyytensä huipulla pilkkaillessaan poikia ja ottaessaan kentän haltuunsa suvereeneilla näytöksillään. No, kolmikosta kuitenkin puhtia löytyy, eikä jäädä nokat auki toljottelemaan sedän ivailua, vaan jos eivät taidot riitä haastamiseen, niin sitten sopii ottaa kovemmat keinotkin käyttöön kampituksineen. Selväähän se, että hetkistä myöhemmin kuuraparta painelee raivon voimalla ja leikki karkailee kevytmielisestä hupailusta hurjaksi rähistelyksi, mikä viimeistelee oikeastaan kaikin puolin nautinnollisen animaatiorepäisyn.

The Hockey Champ (1939) (IMDB)

Donald's Cousin Gus (Hansu-serkun vierailu)

Luistimet voidaan riisua räpylöistä, sillä seuraava tovi vie kesäisempään aikaan ja Akulle olisi vieras tulossa käväisemään, mikä tarkoittaa Hansu-serkun (Gus) ymmärtääkseni ensimmäistä käväisyä elokuvamaailmassa. Aku sattuukin juuri osuvasti itseään valmiiseen ruokapöytään sovittelemaan, kun samaan aikaan ilmeisesti hiukkasen tökkivällä ajatustenjuoksulla varustettu Hansu ihmettelee pihan puolella postikopasta löytyvää nimeä. No, kunhan sopivasti vääntelee ja kääntelee, niin asiat siitä järkeistyvät vinksahtaneella tavallaan, eikä muuta kuin ovikelloa kilisyttelemään. Kaverilla on mukana kirje, jossa vierailua vähän selitellään, vaan sen enempää kohteliaisuuksia ei ole aikaa vaihtaa, koska Hansun nokka vainuaa keittiön puolelta kantautuvan herkkuaterian tuoksun ja niinpä siirrytään suoraan syöpöttelemään. Turhia ei tosiaan turista tai hassuja höpistä, vaan keskitytään tiukasti olennaiseen, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa murkinan mättämistä masuun ja sitähän tämä seitsemänminuuttinen pitkälti onkin loppuun saakka.

Katsomon puolella voi eläytyä Akun osaan, sillä aluksi hillitön hotkiminen ja täysin päätön suursyöpöttely jaksaa aikansa huvittaa, mutta temppuilu pöydän ympärillä alkaa ikääntyä melkoisen nopsasti ja samaa tahtia Hansu on menossa rasittavampaan suuntaan. Hansu ei todellakaan ole ensimmäinen tapaus, josta yritetään kaivella hupia käsistä karkailevan ahmimisen kautta, vaan esimerkiksi aiemmin kommentoitu Donald's Ostrich toi kuvioihin hirmuisen nälkäisen strutsikaverin, joka tahtoi haukkailla kaikkea, ja lopputulos oli kohtalaisen samansuuntainen, eli sekalaisesta popsimisesta ei niinkään ollut päävetonaulaksi. Kyllähän Hansulle tässä vähän uudemmassa piirretyssä kehitellään monenmoista touhuiltavaa ja ruokakepposta, mutta vaikka seitsemän minuuttia ei sinänsä ole pitkä aika, niin vähäsen alkaa eväiden anastelu puulta maistumaan ennen lopputekstejä. Ehkäpä oudoimpana jekkuna mieleen jää vallan hurja nakki, joka alkaa masussa myllertää, mutta kaikkiaan tämä ateriointi on lähinnä pikkukivaa kujeilua, josta puhti pääsee pikkuisen hiipumaan. Vaikkakin Aku tietysti tapansa mukaan löytää vieraanvaraisuuden rajat ja päättää näyttää häirikölle paikkansa. Jääkenttien kekseliään taituroinnin perään katseltuna kuitenkin näyttäytyy sellaisena C-luokan akuiluna.

Donald's Cousin Gus (1939) (IMDB)



IMDB:n puolelta on löydettävissä sellainenkin nippelitieto, että tämä elokuvakolmikon viimeisin on tehnyt Yhdysvalloissa televisiohistoriaa ollen ensimmäinen esitetty ennakkoon tuotettu ohjelma, kun se näytettiin 3.5.1939. Hirmuisen suuria ansioita en noin muuten kykene tälle syöpötteleväiselle vierailulle naputtelemaan. Eihän herkuttelunäytöskään kurjaa kamaluutta edusta, mutta keskitason koitoksiin se toistonsa ansiosta mielestäni kuuluu. Samaan sarjaan laitan myös valikoiman ensimmäisen teoksen Donald's Lucky Day, sillä epäonnen sävyttelemät onnenpotkutkin vähän laimeiksi jäävät. Apurina ja kiusantekijänä tosin hääräilee huvittavan ärhäkkä kissa, joka hurjasti pommiakin höykyttelee, mutta loppurysäyksestä ja -ryntäyksestä huolimatta hihkaisut jäävät vähiin. Parhaaksi siis kohoilee melko helposti The Hockey Champ, jossa Aku reippaasti osoittaa ylivoimaisuuttaan ja ylimielisyyttään, mistä tietysti seuraa sekä henkisiä että fyysisiä kolauksia kestettäväksi, eikä viihdyttävyydestä tee mieli valitella. Jos muisti edes jotenkin toimii, niin vastaavaa vipellystä on levyillä tarjottavana runsaasti lisääkin, eli eiköhän tässä intoa riitä kertailuja jatkaa ja myöhemmin siirtyä vähemmän tuttujen teostenkin pariin.

Jaahas, vaikuttaa jälleen siltä, että akuilujen aikakausi on saamassa jatkoa kolmen koitoksen verran ja epäilemättä ärhentelevä ankkatähti pääsee taas rähisemään ja vähintään yhtä oletettavasti saanee kovaa kyytiä kestettäväkseen. Jokunen päivä sitten kommentoinnin kohteena oli epäonninen onnenpäivä, kohtalaisen riehakasta sekä ylimielistä taiturointia jäällä ja lopuksi Hansu-serkku käväisi ahmimassa Akun ruokavarastot murisevaan masuunsa. Ehkei siis mikään parhain tai virkeinkään kokoelma Akun toilauksia, mutta etenkin keskimmäinen näistä oli ihan hyvää revittelyä kisailuineen. Tekijätiedot IMDB:n puolella kertovat, että tuleva valikoimakin on pitkälti Carl Barksin kynästä peräisin, sillä hän on jälleen osallistunut jokaisen kirjoittamiseen. Edelleen olen sitä mieltä, ettei häneltä näiden lyhyiden ankkaseikkailujen osalta ole mitään vallan huimaa hupailua tullut todistettua, vaan yleensä pikkukivaa jekkuilua tai suoraviivaisempaa riehumista. No, kunhan ei aivan toistoksi mene tai muuten vain meno väsy, niin kyllähän näitäkin vieläkin pieninä kerta-annoksina nautiskelee. Laitanpa siis veneilyyn sekä muihin askareisiin ripauksen vauhtia ja lopettelen vitkuttelun...

Beach Picnic

Aurinkoinen päivä rannalla, viilentävä pulahdus veteen ja päälle herkkua monenlaista olisi varmaan helposti virkistävä ja rentouttavakin elämys, mutta aivan kaikki vipeltäjät eivät vain onnistu näistä kyhäilemään leppoisaa lomahetkeä. Toki Akukin laulellen availee aurinkovarjoaan ja laittaa tulevan evästuokion tarjoomukset kuntoon, mutta hyväntuulisuus on kovin katoavaista, sillä loikka veteen osoittautuu ongelmalliseksi, eivätkä sitä seuraavat tuhtomiset yhtään hermoja helpota. Lupaavasti alkanut rantalomailu saa yllättävänkin helposti päälleen niitä mustia pilviä Akun säheltäessä vesilelunsa kanssa. Jotta ei harrastelu menisi täysin soolotorveloimiseksi, niin rantaviivasta löydetään myös koirakaveri, sillä Pluto on sijoitellut itsensä hiukan huonoon paikkaan nokosille ja kuorsailee aaltoja henkitorveensa. Hauvahan siitä vähitellen havahtuu ja Aku päättää laittaa pahan kiertämään jäynäilyn muodossa tietysti vahingoniloisesti naureskellen toisen tuskaillessa vähän tokkuraisena. No, kaveruksille ilmenee onneksi muutakin ohjelmaa, kun retkipäivää yritetään lopullisesti pilata anastamalla herkut parempiin suihin.

Jälleen seikkaillaan ihan meneväisen ja sinänsä sujuvankin harrastelun sarjassa, joka ei niitä ikimuistoisimpia kommelluksia esittele, mutta kahdeksan minuuttia sujahtaa ja hujahtaa tuosta vain. Alkupuoliskon haasteeksi valikoituu hyvinkin hankala ja harmillinen kelluntakapistus, jonka kanssa kumpikin kaveruksista pääsee voimiaan koettelemaan kummallisen kaksinkamppailun merkeissä. Akulla ei pitkään maltti riitä, vaan kohta jo kumiheppaa pitää kuristella ja kopuloida, mutta Plutolla taas on hiukan viileämpi ote omaan koitokseensa. Jälkipuoliskon hassuttelut taas kiskotaan herkkujen näpistyksestä. Voisi olla, ettei tällainen huvittelu Disneyllä nykypäivänä menisi läpi, kun punertavat muurahaiset tai termiitit on koristeltu sotamaalauksiin ja huudahtelut sekä kumisevat rummut vahvistelevat vaikutelmaa, mistä suunnasta on etsitty innoitusta ryöväysretkelle. Joka tapauksessa tämä varsin reippaaksi yltyvä operaatio on kuviltaan ja liikkeiltään piirretyn pirteintä menoa ja onkin jokseenkin harmillista, että homma hivenen hyytyy, kun varsinainen lopettelu pulmaillaan hankalien kärpäspaperien kanssa. Sekä Akulla että Plutolla on huomattavasti riemukkaampiakin remuhetkiä, mutta sopiihan sinne sekaan löysempää rantakepposteluakin.

Beach Picnic (1939) (IMDB)

Sea Scouts (Merten sankarit)

Merelliset puuhailut eivät vielä ole ohi, vaan hermoja riipivien lepohetkien jälkeen olisi luvassa veneilyä, mutta Pluto kuitenkin päästetään hiukkasen hengähtämään ja napataan tilalle Tupu, Hupu ja Lupu. Pienemmällä menopelillä lähdetään liikkeelle, kun koko rykelmä on ahtautunut soutuveneeseen. Tarkoituksena kuitenkin on siirtyä isompaan laivaan ja Aku ottanut tehtäväkseen opettaa pojille pikkuisen purjehduksen alkeita, vaikkakin apulaisia tuntuu kovasti laiskottavan ennen kuin hommat ovat varsinaisesti alkaneetkaan. Komentajan komean hatun päähänsä nykäissyt Aku pitää kuitenkin huolen, ettei joukossa aleta täyspäiväisesti lusmuilemaan, joten hän topakasti käskee kiskomaan ankkurin ylös, mikä onkin helpommin määrätty kuin toteutettu, koska kapistus on sinnikkäästi kivien takana jumissa. Kapteeni ei ole selityksistä ollenkaan kiinnostunut ja sisuuntuu toisten epäonnistumisen jälkeen itse repimään ankkuria ylös. Käsivoimat ainakin ovat kunnossa, eikä pohjakivikään ole periksi antamassa, joten pian ihmetellään laineiden alla kummallisuuksia. Lopulta liikkeellekin päästään, mutta jälleen kova yritys ja rajallinen kärsivällisyys johtaa toistuvaan tunarointiin.

Voisi nähdä, että Sea Scouts on tavallaan sisarteos vuotta aiemmin ilmestyneelle partioaiheiselle lyhytelokuvalle Good Scouts. Samaan tapaan Aku kaappaa topakasti komennon, eikä paljoakaan jaksa toisten hiukkasen hapuilevaa tekemistä tuijotella, vaan tuittuillen tahtoo näyttää nuorisolle, miten niistä tehtävistä selvitään. No, edelleenkään kapteeni ei mikään käytännön kykyjen esimerkeistä loistokkain ole, eli seuraileepa ennemmin vaikkapa sellaista, että tuuli puhkuu purjeen mastoineen liitelemään teilleen erään ankkaparan rääkyessä matkustajana. Köysi käy ilmaseikkailussa kirjaimellisesti vähiin ja tilannetta tukaloittaa alapuolella odotteleva ahnas kita terävin hammasrivistöin, koska hirmuinen hai haukata tahtoisi. Partioretkeilyssä tuli tosiaan viime minuuteilla kiistaa karhun kanssa ja toisen ärhentelijän osa vieritetään meriseikkailussa vesipedolle, mutta eipä Aku ihan avuttomaksi tapaukseksi osoittaudu, sillä ennen pitkää sisuuntuminen ja pienoinen suutahtaminen on selviö ja siinä vaiheessa saattaa hai mietiskellä, että lounasta olisi kannattanut yrittää jostakin muualta... Sellaista se purjehdustouhuilu joillekin tietyille tapauksille on, ja katsomon puolella tolkutonta tohelointia osaa arvostaa. Etenkin edelliseen lyhytelokuvaan verrattuna rähisteleväinen lopetus on paljon pirteämpi päättely tarinalle ja muutenkin kahdeksan minuutin verran kertyy kivaa koheltelua.

Sea Scouts (1939) (IMDB)

Donald's Penguin (Aku Ankan pingviini)

Akukin saa hetkiseksi ansaitun rentoutumistuokion, eikä tarvitse kuolemaa karkuun kroolata, mutta sehän ei tarkoita, etteikö ongelmia silti ilmenisi. Posti tuo nimittäin paketin kaukaa Etelänavalta ja sieltä paljastuu merkillinen menijä, jota Aku ei millään ole tunnistavinaan. Voisikin vähän ihmetellä, että noinkohan kovat kolaukset ovat ankkaparan päätä pehmentäneet muistinmenetyksen suuntaan, sillä vain vuotta varhaisemmin Aku teki läheistäkin tuttavuutta napaseutujen pingviineihin teoksessa Polar Trappers. Oli miten oli, niin kovasti pieni lintu isompaa ihmetyttää ja ainakin hetkisen innostaakin, mutta sitten tuttavuus alkaa mennä kovakouraisempaan suuntaan. Kuten Akun hoivaan aiemmin tupsahtanut strutsi, niin myös pitkän pakettimatkan tehnyt pingviinipienokainen on valtavan nälkäinen, mikä on vähän voi-voi Akun akvaariokalojen kannalta. Yksi asia johtaakin arvattavan kaavan kautta toiseen, eli hermot menevät ja siitä seuraa julmistelua ja tylyäkin kuritusta, joka ei ainakaan tämän katsojan mielestä ikimuistoiseksi tai edes kovin huvittavaksi seitsenminuuttiseksi summaudu, vaan tolloilu on tällä kerralla monessakin suhteessa vähän niin ja näin.

Donald's Penguin osoittaa, ettei näihin Akun lyhytelokuvatoikkarointeihin läheskään aina mitään kummoisia pohjustuksia tai tuttuja kumppaneitakaan ole ollut tarvetta kehitellä. Tässäkin tapauksessa joku nimi paperilla lähettelee Akulle postia ja paketista tupsahtaa lemmikkipingviini, josta ei käsittääkseni sittemmin ole juurikaan kuultu ja runsaan seitsemän minuutin koitos on sillä liikkeelle tuupattu. Eipä sillä, että näitä lyhykäisiä hupailuja tarvitsisi lähteä kattavammilla esiselvittelyillä työstämään, vaan on ihan ymmärrettävää, että sekaan halutaan heittää uusia kasvojakin, kenties vähän kokeillen, olisikohan potentiaalia myös toistuviin näyttäytymisiin. Samalla tietysti tekijöiden homma helpottuu, kun voi melko vapaasti sujautella aiemmin tapaamattomia tyyppejäkin tarvittaessa kehiin. Mitä tähän lintuvieraaseen tulee, niin en isommin ihmettele, ettei paikka Akun taloudessa vakiintunut. Jonkinlaista yritystä sulostelun ja söpöstelyn suuntaan on, mutta sekin jää jokseenkin puolimatkaan ja muutenkin vaikuttaa vahvasti siltä, ettei Akun ja uuden ystävän yhteistyö oikein ota sujuakseen, oli sitten kyse hauskuuttamisesta tai hellyyden hetkistä. Tätä pingviiniä en siis osaa hirmuisesti ikävöidä.



Vaikka yllättävä ystäväinen ei pikaisella vierailullaan erityisen rakastettavaksi omissa silmissä osoittaudukaan, niin enpä silti lähtisi yhtä tylyä tuomiota jakelemaan kuin mihin Aku on taipuvainen. Tutisevin käsin sitä yritetään pikkuinen pingviini haulikolla paukautella pois päiviltä, johon liittyen on Disney päättänyt laittaa lyhytelokuvalle alle puolen minuutin intron, jossa vähän otetaan kantaa varhaisempien vuosikymmenten rapsakampiin ratkaisuihin. Selittelijänä toimii Leonard Maltin, joka muistuttelee, ettei tällaisella kepeämmällä suhtautumisella tietenkään ollut tarkoitus kannustaa aseleikkeihin tai muuta vastaavaa kyseenalaista viestintää. Aikuisempana katsojana saattaa hiukan hymyilyttää, että näitä on nähty tarpeelliseksi lisäillä, mutta toisaalta lienee syytä huomioida, että 1930-luvun pienokaisille on esitetty joidenkin tekojen sekä asenteiden suhteen kovin erilaista piirrosviihdettä kuin vaikka 2000-luvun lapsille. Voisi olla, että menisi nykyään jollakin Disneyn tuotantovastaavalla kahvit väärään kurkkuun, jos tarinan varsinainen sankari tähtäilisi kyynelöivää ja sinänsä söpöä pingviiniä vakaana aikomuksenaan lähettää tämä niskalaukauksella tuonpuoleiseen. Ajat muuttuvat, eikä mielestäni näitä tällaisia tarvitse tai kannata vuosikymmeniä myöhemmin lähteä suuremmin pahoittelemaan. Mielenkiintoisen aikahypyn kuitenkin saa koettavakseen näitä katsellessa, mitä tulee ajatusmaailmoihin ja lapsille tuotettujen animaatioiden hienotunteisuuteen. Ehkäpä Mikin varhaiset seikkailut vielä näkyvämmin ja räikeämmin tätä muutosta esittelisivät, mutta mielestäni Akukin onnistuu oivia esimerkkitapauksia tarjoilemaan.

Donald's Penguin (1939) (IMDB)


Haulikkohippaset eivät siinä määrin pääse mieltä pahoittamaan, että Donald's Penguin niistä johtuen kurjakkeeksi muodostuisi, mutta yleisesti ottaen se jonkinlaiseksi hutilaukaukseksi omalla listalla laskettakoon, sillä niitä kohdilleen kolahtelevia osasia on havaittavissa vain vähän tai ei lainkaan. Lähinnä se vaikuttaa hätäisesti kyhäillyltä tohinalta, josta ne kekseliäät pilkahtelut pitkälti uupuvat ja siitä syystä sanoisin, että Donald's Penguin on tämän lyhytelokuvakolmikon kuivinta antia. Akulle se toki tarjoilee tilaisuuden tulistua kunnolla, mutta riippunee katsojasta, miten huvittavana sitä lopulta pitää. Itse arvostan enemmän niitä päreiden polttelun alalajeja, joissa ei suoraan olla toisia tappamassa, vaan hiukkasen harmittomammin riehutaan. Valikoiman muut pari teosta edustavatkin pitkälti tätä sarjaa, jossa ilkeästikin ivaillaan, mutta jokin tolkku touhussa säilyy kuitenkin. Melkoisen selkeäksi voittajaksi nousee minusta Sea Scouts, joka on sutjakasti etenevä ja vaihtelevia pulmia tarjoileva animaatioviihdyke, jossa eläväinen piirtelykin pääsee kunnolla vauhtiin huimassa jahdissa. Beach Picnic jää astetta alempaan sarjaan, koska vaikuttaa siltä, että ideoita yritetään vähän väkinäisestikin venytellä, vaikka niistä on jo parhaat hassutukset kiskottu, eikä esille nouse erityisen riemastuttavia jaksoja. Sanoisinkin, ettei tähän kolmikkoon paljoakaan klassikkomateriaalia ole eksynyt, mutta ihan menetteleväistä huvittelua kaikkiaan.

Ajattelin tällaisen pienen hömppätietoiskun tähän väliin sujauttaa, ettei kirjoittelu vallan akuiluksi pääse kääntymään. Jostakin syystä muistelin, että Suden arvoitus olisi saanut tekijöiltä levylle lisukkeeksi kommenttiraidan, mutta eihän noin valitettavasti ollutkaan, joten kaivelin Raimo Niemen vähän vanhemman teoksen taustamateriaaleineen silmäiltäväksi. Susiseikkailun myönnän olevan enemmän omaan mieleen ja sanoisin kuvastoltaankin antoisammaksi ihmeteltäväksi, mutta sehän ei tarkoita, etteikö ilveksen kanssa kirmailu kertailukierrosta ansaitsisi. Poika ja ilves tuli katseltua ja kaipa vähän varovaisesti kehuttuakin runsaat neljä vuotta sitten, eli ei se aivan kirkkaana muistissa säkenöi. Bonusosastolta löytyy lyhyttä dokumenttia, tekstimuotoista asiaa sekä tekijöiden kommenttiraitakin. Muistaakseni noita pätkiä katselinkin edellisen kerran yhteydessä, mutta jos niistä tähän triviakoosteeseen soveltuvaa materiaalia löytyy, niin nappaan talteen. Liikkeelle ajattelin lähteä kommenttiraidan kautta ja täydennykset sitten muista extroista, joten elokuva pyörimään ja juttutuokio vauhtiin.

Elokuvan ajan näkemyksistään ja mielipiteistään puhelevat pääosan Tomina hoitava Konsta Hietanen ja ohjaaja Raimo Niemi, eli eipä höpöttelyrinkiä ole aivan mahdottomaksi paisuteltu. Kyllähän kaksikollakin asiaa tuntuu alusta loppuun asti riittävän ja näin omasta näkökulmasta on ainakin mielenkiintoista silloin tällöin kurkistella ja kuunnella, miten esimerkiksi tällaisten luontoseikkailujen työstäminen kotimaassa sujuu, vaikkakaan tämä teos ei ehkä ihan nykypäivän menetelmiä vastaisikaan. Heti alkuun Niemi tahtoo tehdä selväksi, että upeissa näkymissä päästiin projektia toteuttamaan ja ainakin hänelle homma oli hyvinkin nautinnollista. Helikopterilla taltioidut ilmakuvat olivat hänelle ensimmäiset lajiaan, ja niitähän alkutekstien aikana runsaasti nähdään. Niemi valottelee toteutustapaa sen verran, että kuvaaja Kari Sohlberg sidottiin tiukasti riippumaan helikopterin ulkopuolelle ja tällä tavalla Ranuan sekä Posion hienoja maisemia filmille taltioitiin.

Keskusteluissa elokuvan edetessä käydään läpi aikatauluakin nopsasti sekä yleisluontoisesti, eli varsinaiset kuvauspuuhat käynnistyivät syksyllä 1997. Kuvauspäiviä kertyi kaikkiaan 60 kappaletta ja niistä 35 kului vuoden 1997 puolella elokuusta syyskuun loppuun. Välissä pidettiin noin puolen vuoden tauko ja sitten jatkettiin, kun maaliskuussa touhu käynnistyi uudelleen ja käytettiin 25 päivää. Näin pitkä väliaika tosin toi tullessaan omat pulmansa, sillä esimerkiksi päätähti oli kovassa kasvuiässä ja venähti melkoisesti kameroiden lepäillessä. Muutenkin ulkomuoto muuttui siinä määrin syyskauteen verrattuna, että kasvojakin jouduttiin vähän meikkauksen taikatemppujen avulla pyöristelemään lapsenomaisemmiksi. Kuvauspäivien määrää selittää sekin seikka, että puhekohtauksien osalta elokuva kuvattiin käytännössä kahteen kertaan, koska ensin näyttelijät tekivät työnsä suomeksi ja heti perään pyrittiin kuvaamaan sama otos englanniksi juteltuna. Esimerkiksi talvikauden kuvissa piti usein näkyä koskemattomia hankia, eli vieraskielistä versiota varten täytyi suunnata kamerat hivenen toiseen suuntaan tai etsiä uusi paikka. Niemi kovin kehuukin, että Sohlberg oli mestari tässä työssä ja jäljistä puhtaat lumet löytyivät yleensä ongelmitta. Vaikka näyttelijät tosiaan joutuivat opettelemaan ja esittämään vuorosanansa englanniksi, niin silti kansainvälinen versio on jälkiäänitetty, eikä varsinaisten näyttelijöiden ääniä siinä kuulla. Niemi matkustikin kuvausten jälkeen kolmeksi viikoksi Torontoon, jossa kanadalaiset ääninäyttelijät puhelivat lopulliset vuorosanat englanninkieliselle raidalle



Hietanen päätyi mukaan juttujen perusteella varsin kitkattomasti ja mutkattomasti, sillä hän tapasi Niemen ja kirjoittajana toimineen Ville Suhosen Yleisradion kahvilassa, mistä seurasi kutsu koekuvauksiin. Niemi mainitsee, että oli jo aiemmin tahtonut tehdä tällaisen testin Hietasen kanssa, ja kun sellainen järjestyi, niin ei tarvinnut paljoa arpoa, vaan Tomin osa tuli helpolla jaettua, ja Hietanen valittiin käytännössä heti. Läheskään aina ohjaajan mukaan kuvio ei näin sujuva ole, vaan enemmänkin nuorisoelokuvista kokemusta kerryttänyt Niemi selittää, että välillä pitää elokuvan roolituksia varten koekuvata esimerkiksi 800 nuorta näyttelijää. Tuolloin ensimmäistä elokuvarooliaan esittänyt Hietanen kertoo, että Tomin isää näytellyt Antti Virmavirta auttoi paljon ja teki neuvoillaan työtä tutuksi. Mitä tulee osan vaativuuteen, niin Hietanen itse ei nähnyt englanniksi puhuttuja otoksia erityisen hankalina ja surumielisemmät hetket tuntuivat kuvauksissa onnistuvan helpommin ja luontevammin kuin riemukkaat.

Useampaan otteeseen Konsta kehuu Jouko-enoa esittävää Risto Tuorilaa, jonka kanssa kahdenkeskisiä kohtauksia oli mukava toteuttaa siitä huolimatta, että niissä piti välillä kameroiden edessä huutaa, ja tämä vaadittu raivoaminen nuorta näyttelijää huolestuttikin jossakin määrin etukäteen. Vapaa-ajan tekemisiä tuotantoyhtiön puolelta haluttiin hiukkasen rajoittaa, eli laskettelu kiellettiin kuvausten ajalta ja ilman käsiä pyöräilyäkin katsottiin vähemmän suopein silmin, jotta onnettomuusriskit vähenisivät. Toisaalta kuvausten puitteissa Hietanenkin pääsi kiipeilemään ja hyppimään, kun taas osa moottorikelkkakohtauksista hoidettiin sijaisnäyttelijöiden avulla. Hietanen kertoo myös, että alkujaan Tomille oli kirjoitettu enemmän kohtauksia koululla, mutta Niemen mukaan näitä nipsittiin, koska haluttiin keskittyä pääjuoneen.



Karvaisemman tähden kanssa olikin sitten jo pikkuisen pulmallisempaa toimia, minkä Niemi myöntää suoraan ja kommenttiraidan lopulla kertoilee, että esimerkiksi koirien kanssa työskentely oli paljon helpompaa, kun aikoinaan kuvattiin sarjoja Susikoira Roi ja Susikoira Roi - seikkailu saaristossa. Syyskauden kuvauksissa Väinö-ilves oli pitkälti Leeviä esittämässä, ja vaikka Väinö olikin varttunut ihmisten keskuudessa ja jossakin mielessä oli kesy sekä tykkäsi ihmisistä, niin siitä huolimatta kyseessä oli villieläin, jonka mielenliikkeitä oli hankala ennakoida tai hallita. Näin ollen kohtauksissa piti olla varuillaan ja yleisestikin kuvattiin Väinön ehdoilla kärsivällisesti, koska Niemi katsoo, että pakottaminen olisi ollut väärin. Niinpä ohjaus tapahtui ennemmin leikkien johdattelemina komentelemisen sijaan ja katsetta käänneltiin esimerkiksi erilaisten herkkujen avulla. Filmiä kyllä kului paljon, koska yhtä otosta jouduttiin välillä työstämään kaksi tai kolmekin tuntia Väinön mielenkiinnon loppuessa yleensä viimeistään 30 minuutin jälkeen, mikä taas lisäsi taukoilutarvetta. Tiettyihin hankalampiin hetkiin Väinöä korvaamaan puuhasteltiin mekaaninen ilves, sillä Väinöä ei haluttu nukuttaa elokuvan takia. Niinpä herääminen toteutettiin vähemmän elollisen esineen avulla. Väinö oli kyllä viettänyt suuren osan elämästään eläinpuistossa, mutta siitä huolimatta oli tottunut suurempiin tiloihin, eikä juuri pienistä häkeistä pitänyt, vaan hermostui selvästi. Näitä pätkiä taltioitiinkin hyvin lyhyissä rupeamissa ja kun oli mahdollista, niin käytettiin täytettyjä ilveksiä, ettei Väinöä tarvinnut turhaan pitää kiusaantumassa kalterien takana.

Ilmeisesti katsottiin, että Leevi kaipasi hieman enemmän hurjaa puolta kuin mitä Väinöllä luontaisesti oli annettavanaan, joten ääntelyyn lisättiin paikoin kissan ja puumankin muristeluja. Silloin tällöin Väinön villimpi puoli taas arvelutti enemmän, esimerkiksi silloin, kun Leevin piti metsästyskohtauksessa jahdata kania. Tekijät pikkuisen pelkäsivät, että Väinö saattaisi onnistua vahingoittamaan pupua, mutta ilveksellä ei ilmeisesti ollut mielenkiintoa käydä pienen kimppuun, vaan temmeltämistä kuvaillaan uteliaan leikkisäksi. Kommenttiraidalla kerrotaankin, että näihin hetkiin liittyen jätettiin paljon kepeämpää kuvaa käyttämättä. Lisäksi Tomilla ja Leevillä oli yhteinen valmennuskohtaus jahtiin liittyen, mikä karsittiin myös pois. Sekä Niemi että Hietanen pääsivät tutustumaan Väinöön ennen kameroiden käynnistymistä Ranuan eläinpuistossa, joka oli myöhemmin merkittävä kuvauspaikka. Niemi tapasi Väinön ensimmäistä kertaa puiston johtajan työhuoneessa ja ensivaikutelma kissapedosta oli melkoisen kesy, vaikka tämä kynsineen pääsi vähän säikäyttämäänkin. Konsta vieraili myös ennen kuvauksia moikkailemassa Väinöä päästen sen aitaukseen ja myöhemmin hän sai ulkoiluttaa ilvestä talutushihnassa puiston alueella.

Väinön lisäksi myös pari muuta ilvestä pääsi Leevin osassa loistamaan, koska Ruotsin puolelta tilattiin kaksi sijaisesiintyjää, joiden päähomma oli suorittaa vuoden 1998 puolella tehdyt talvikuvaukset. Väinön katsottiin olevan siinä vaiheessa jo turhan vanha ja villiintynyt elokuvaurakointiin, joten hommat jätettiin hiukan nuoremmille vipeltäjille, jotka Isana ja Bellana tunnettiin. Niemen mukaan näiden kanssa oli pikkuisen helpompaa työskennellä, eikä tarvinnut maastossa nähdä niin paljoa vaivaa, sillä kaksikko karkaillessaankin palasi porukkaan oma-alotteisesti. Muutenkin kuvissa eläinmaailman kirjoa nähdään, ja jo alkuvaiheessa pieniä päänvaivoja esiintyi porojen karkaillessa ensimmäisenä kuvauspäivänä. Yksi näistä mietittävistä asioista oli Tomin hanhiparvi, joka tarinoiden mukaan kovin mielellään Hietasta seuraili vapaa-aikana, mutta kameroiden käynnistyessä kohtauksen toteuttaminen kävikin hankalaksi lintujen tepsutellessa omille teilleen, eli piti useampaan kertaan kokeilla. Samaiset lintuystävät myös kasvoivat varsin vauhdikkaasti, minkä takia hankittiin useampi iältään eroava hanhipesue. Selvähän se, että lukuisten eläinten kanssa työskennellessä kärsivällisyyttä vaadittiin, ja tästä ominaisuudesta Niemi vuolaasti kiittelee Sohlbergia.



Kuten elokuvaa katsellessakin voi nähdä, niin suuri osa on kuvattu ulkotiloissa ja kuvauspaikoilla lavasteiden sijaan. Niemi kyllä kertoilee, että studiotakin toki tarvittiin, ja sellainen rakenneltiin Ranuan urheiluhalliin, eli käytännössä kuvaukset tehtiin Suomen pohjoisosissa kokonaan. Kaikkia sisätilojakaan ei lähdetty lavastamaan, vaan esimerkiksi Jouko-enon taloksi löydettiin sopiva mökkerö lähistöltä. Ongelma vain oli, että kyseisessä rakennuksessa oli vain yksi asuinkerros, joten ullakolla sijaitseva Tomin huone lavastettiin ja kaikki siellä nähtävät kohtaukset tehtiin studiolla. Myös unijakson luola oli tällainen lavastettu osuus. Eteläisen Lapin lähistöllä siis viihdyttiin pitkälti ja suurin osa hommista hoitui Ranualla ja siitä itään Posiolla. Jälkimmäisestä yksittäisinä paikkoina merkityksessään korostuvat Korouoman jylhä kallioinen luonnonsuojelualue sekä Auttijoki kanjoneineen. Ranuallakin paljon kuvattiin, mutta elokuvan tarkoitukseen sopivat komeat maisemat etsittiin pitkälti näistä mainituista Posion kohteista. Erityisesti kuvaaja Sohlberg piti Korouomaa hyvinkin monipuolisena ja antoisana työskentely-ympäristönä.

Koko kuvausporukka majoittui Ranualla, mikä tarkoitti, että Posion seuduille kertyi ainakin ajassa mitattuna merkittävästikin matkaa. Pelkkään siirtymiseen kului helposti tunti ja siihen päälle vielä välillä isommatkin valmistelut, niin kuvioksi muodostui aikaisten aamujen ja pitkien päivien jatkumo. Lisäksi talvikauden kohtauksissa touhu meni melkoiseksi lumessa rämpimiseksi rinteissä, mutta Niemi on silti sitä mieltä, että Korouoman talvisissa maisemissa työskentely oli kovin palkitsevaa uurastuksesta huolimatta. Yölliset talvikuvaukset taas kävivät jäätävän viileiksi, mikä koetteli kalustoakin. Säät eivät juttujen perusteella kuitenkaan ylivoimaisesti kiusanneet, mitä nyt syyskaudella satanut ensilumi alkoi vähän hidastaa ja hankaloittaa hanketta. Mitään erityisen lämpöistä ei muutenkaan ollut, mikä piti ottaa huomioon paikoin. Esimerkiksi melontakohtauksessa oli pinnan alla kolme sukeltajaa, joiden yhtenä hommana oli työntää lauttaa, mutta myös samalla varmistaa, ettei näyttelijän mahdollinen molskahtaminen hyytävään veteen pääsisi venähtämään pitkäksi. Paikallisten asukkaiden suhtautuminen elokuvantekoon oli Niemen kommenttien perusteella pääosin myönteistä, ja heitä nähdäänkin avustajina joukkokohtauksissa. Aivan juttutuokion lopussa ohjaaja vielä ilmaisee tyytyväisyytensä, miten oli mielekästä ja palkitsevaa tehdä elokuvaa pohjoisen upeissa maisemissa ja vieläpä loistavan ryhmän kanssa.



Levyn lisukeanti ei onneksi kommenttiraitaan lopahda, sillä valikkojen takaa löytyy täydentävää tietoa tekstimuodossa ja yhteensä noin 15 minuuttia kuvaa kulisseista haastatteluineen. Näissä selvitetään, että ilmestyessään Poika ja ilves oli poikkeuksellinen menestys katsojamäärissä ja samalla levisi laajalti ympäri maailmaa. 18.12.1998 ensi-iltansa Suomessa saanut elokuva pysyikin kotimaan teattereissa 65 viikkoa ja tuon putken aikana keräili noin 390000 katsojaa. Syksyllä 1999 kauppoihin tupsahtanut videojulkaisu teki myös hyvää tulosta, koska 85000 kappaletta päätyi kotikatsomoihin, mikä teki siitä vuoden myydyimmän videon. Aivan noin vain ei menestys käsiin tipahtanut, vaan Ville Suhonen aloitti tarinan hahmottelemisen jo vuonna 1993 ja ennen kuvausten käynnistymistä tuottaja Hannu Tuomainen käytti melkein vuoden vaaditun rahoituksen löytämiseen. Vaivaa piti nähdä, jotta saatiin rahoittajat vakuutettua ja kerättyä kotimaiselle elokuvalle tuolloin poikkeuksellinen 13 miljoonan markan rahoitus. Siinä piti kysellä muualta Euroopastakin, että koko potti järjestyi, ja lopulta yli puolet tulikin Suomen ulkopuolelta ja elokuvasta samalla suomalais-tanskalais-luxemburgilainen yhteistuotanto. Kaikkiaan tekemiseen osallistui yli 300 henkilöä.

Kommenttiraidallakin mainitaan, että elokuvaa tosiaan kuvattiin kahtena versiona ja tämä kaksikielisyys putkahti suunnitelmiin jo varhaisessa vaiheessa, koska ymmärrettiin, että tarina pysyisi toimivana myös Suomen ulkopuolella ja kotimaan markkinat lopulta ovat kovin rajalliset. Englanniksi puhuttu versio Tommy and the Wildcat auttoikin rahoituksen löytymisessä ja levityskanavien avautumisessa, ja oikeudet myytiin yli 30 maahan ensimmäisen vuoden aikana. Vastaavaa tuplaversiota ei Suomessa oltu tekijöiden mukaan ennen ainakaan tässä laajuudessa kokeiltu. Siksikin kirjoitusporukkaan otettiin mukaan Martin Daniel työstämään englanniksi puhuttuja kohtauksia ja käsikirjoitusta muutenkin. Talvikaudella nämä tuplaturinat helposti johtivat kuvauspaikan vaihtumiseen, koska piti löytää jäljettömät lumihanget molempien versioiden otoksiin. Ohjaaja Niemen mukaan vuoden 1998 talvi taas sattui olemaan seuduilla poikkeuksellisen runsasluminen, mistä seurasi hidastuksia ja hankaluuksia. Kun taipaleelle oli kertynyt vaikka metristä puoleentoista hankea, niin kameroiden käynnistyminen saattoi olla tuntien työn takana. No, kaikki ympäröivä talvinen pohjoisen kauneus ilmeisesti piti motivaatiota yllä.



Elokuvan taustalla höpötellessään Niemi ja Hietanen ainakin omien korvien mukaan jättävät kertomatta, miten Leevin osassa esiintyneelle Väinö-ilvekselle lopulta kävi, mutta nämä muut lisämateriaalit sitäkin valottelevat. Väinön kerrotaan syntyneen Ranuan eläinpuistossa toukokuussa 1996, mutta joutuneen emonsa hyljeksimäksi, joten puistossa työskennellyt Elina Torvinen otti ilveksen hoiviinsa. Torvinen toimikin Väinön kouluttajana elokuvaa varten ja harjoitteli tämän kanssa temppuja etukäteen. Eläimen keskittymiskyky näihin touhuihin riitti tosiaan lähinnä puoleksi tunniksi kerrallaan ja sitten piti kehitellä muuta ajanvietettä, eli toiminnan täytyi olla tehokasta. Maaliskuisten talvikohtausten koittaessa Väinö oli jo eläkepäivillä elokuvamaailmasta, mutta ne eivät valitettavasti pitkään saaneet jatkua, koska yllättävä onnettomuus lopetti noin kaksivuotiaan Väinön elämän toukokuussa 1998, jolloin tämä kiipeillessään menetti otteensa ja putosi kiveä päin. Suhonen taas taustoittaa ilveksen valintaa perustellen, ettei Suomesta niin montaa vaikuttavaa nisäkästä löydy, joten ilves oli sinänsä luonteva ratkaisu. Lapsen ystävystyminen esimerkiksi suden tai karhun kanssa oli vaikeammin nähtävissä. Konsta ainakin ystävystyi vastanäyttelijänsä kanssa ja vietti kymmenen viikon aikana tämän kanssa paljon aikaa, ja tutustuminen tapahtui tosiaan jo ennen kuvausten alkua. Niemi taas muistuttelee lopuksi, että villieläimen kanssa työskennellessä piti olla varuillaan ja käyttökelvotonta materiaalia kyllä kertyi runsaasti. Erityisesti levyltä löytyvä viisiminuuttinen pätkä Ilves elokuvatähtenä antaakin hieman käsitystä ilvesten vallattomasta vipellyksestä ja tekijöiden yrityksistä ohjailla näitä toivottuihin suuntiin.


Vielä ennen loppulätinöitä ajattelin klikkailla itseni kirjoittaja Suhosen vanhalle sivustolle, jonne hän on keräillyt kohtalaisesti elokuvan tekemiseen ja taustoihin liittyvää tietoa. Suhosen näkemykset jäävät minusta varsin vähiin levyn extroissa, joten on mielestäni ihan perusteltua ottaa lopuksi mukaan hänen ajatuksiaan hiukan laajemminkin. Toki pitää huomauttaa, että samalta sivustolta löytyy myös muiden tekijöiden mietteitä ja paikoin sisältö on päällekkäistä sen kanssa, mitä olen jo tähän tekstiin koostanut. Yhtä perusajatustaan elokuvan takana Suhonen kuvailee näin:

"Lapset ja nuoret, itse asiassa suurin osa aikuisistakin, haluavat nähdä ja kokea elokuvissa toiveitaan ja unelmiaan, jotain elämää suurempaa. Kun ryhdyin Matti Haapasen kanssa kirjoittamaan elokuvan tarinaa, kirjoitin aluksi lauseen: Poika ja ilves on elokuva nuoruudesta, ystävyydestä, luonnosta ja selviytymisestä. Uskon, että kaikki ovat joskus nuorena eläneet samanlaisia tuntemuksia kuin Tomi elokuvassamme. Kaikkia nuoria johdattavat unelmat joiden edestä täytyy taistella."

Hän kertoo myös, että oli tarvetta kertoa vetoava ja seikkailuhenkinenkin tarina, joka pystyisi vaikuttamaan koko perheeseen ja lisää kipinää antoi Suhosen samoihin aikoihin tekemä dokumentti, jossa tutkailtiin luontosuhdetta kaupungissa varttuneiden lastenkin osalta. Tomi haluttiin pitää tapahtumia eteenpäin työntävänä voimana, joka ei vain toimi aikuisten ehdoilla, vaan pyrkii omin keinoin tekemään, kuten oikeaksi katsoo ja tähän toimintaan yritettiin saada katsojat elämään mukana. Leeviäkään ei Suhosen mielestä ollut syytä lähteä liikoja inhimillistämään tai ylisöpöyttämään, vaan se yritettiin esittää sellaisena kuin ilves aidosti luonnossa elää. Käsikirjoitusta muokkailtiin kolmisen vuotta ja sitä hienosäädettiin vielä kuvausten ollessa tauolla vuoden 1997 lopussa ja 1998 alussa, mutta pitkästä prosessista ja muutoksista huolimatta perusajatuksista saatiin hyvin pidettyä kiinni. Kirjoittaja summailee myös, miten tarinaan tavallaan yhdistyy elementtejä Yhdysvaltojen puolella tehtailluista seikkailuista, mutta henki haluttiin kuitenkin pitää Suomeen sopivana:

"Vähitellen Poika ja ilves elokuvassa alkoivat yhdistyä skandinaavinen nuortenelokuva, jossa pienistä asioista kasvaa rehellisesti suuria, ja toisaalta amerikkalainen perheseikkailu, jossa lapsi yleensä asetetaan taistelemaan koko maailmaa (eli aikuisten maailmaa) vastaan. Helppohintaista amerikkalaista kepeyttä ja fantasioimista halusin kuitenkin välttää. Elokuva sijoittuisi Suomeen ja kertoisi suomalaisista ihmisistä. Tuntui siltä, että näiden ihmisten arjen täytyi olla vahvasti läsnä: sitä voimakkaammin elokuva vaikuttaisi. Se tulisi kertomaan suurista asioista, ystävyydestä ja luottamuksesta. Elämästä ja kuolemasta."

Tuottaja Hannu Tuomainen vuorostaan selittää, että ilves valikoitui tarinaan, koska vastaavissa länsimaisissa elokuvissa ei vielä oltu tätä eläintä esitelty ja lisäksi siinä yhdistyivät tietyt kotikissan piirteet suurpetoon. Tietysti ilves oli myös erittäin luonteva valinta Suomen pohjoisosiin sijoittuvaan seikkailuun. Sopivia esiintyjiä lähdettiin kartoittamaan hyvissä ajoin ja otettiin yhteyttä Suomen kaikkiin eläinpuistoihin, ja keväällä 1996 Ranualta vastattiin, sillä sinne oli syntynyt emon hylkäämä pentu. Yhteydenotto johti sopimukseen, että jo aikaisemmin vastaavaa kasvatustoimintaa tehnyt Elina Torvinen alkaisi valmistella Väinöä elokuvaan. Torvinen taas ohjeisti tuotantoa, että kuvaukset pitäisi järjestää niin, että ne käynnistyisivät Väinön täytettyä yhden vuoden ja homman olisi hyvä olla valmista ilveksen osalta ennen kaksivuotissyntymäpäivää. Tämän suunnitelman mukaan aikataulua sitten järjesteltiin. Samoin varailveksiä alettiin etsimään varhaisessa vaiheessa ja sopivat löytyivät Ruotsin puolelta eräästä eläinpuistosta, eli vuoden 1997 kesällä syntyneet kaksoset Isa ja Bella. Yhtäläisyyksiä Väinöön löytyi, koska niidenkin emo oli hylännyt pentunsa ja Elisabet Jonsson ottanut asiakseen pienokaisten kasvattamisen. Jonsson pestattiinkin mukaan tuotantoon hoitamaan kaksoset kuvauksiin sopiviksi.

Tekstissä toistetaan, ettei ilvesten kanssa työskentely mitään mutkatonta ollut, eikä näitä voinut juuri komennella, vaan yritettiin leikkisin keinoin tehdä touhu mielekkääksi. Väinöä totutettiin kuvauksissa pyöriviin ihmisiin ja yleiseen meteliin. Ilveskohtausten väkimäärä kylläkin tahdottiin pitää mahdollisimman pienenä, ettei aikaa hukkautuisi siihen, kun Väinö kävi nuuhkimassa kunkin erikseen. Ilveksille pyrittiin kehittelemään paljon virikkeellisiä leikkejä ja ajanvietettä sekä huomiota riitti ihmisepeleiltä. Mainitaankin, että oli vaikeaa saada ilvekset näyttämään vaarallisilta kameran edessä, eikä tällaisia aitoja reaktioita tahdottukaan lähteä tavoittelemaan.
 
Suhosen sivulta on annettu oma osio Väinön tarkemmalle tarinalle, jonka on kirjoittanut Torvinen ja se ansaitsee mielestäni myös huomiota. Torvinen tarkentaa Väinön syntymäpäiväksi 22.5.1996 ja että samalle äidille syntyi silloin toinenkin pentu, joka kylläkin oli jo menehtynyt siinä vaiheessa kun puiston väki löysi Väinön kinoksesta. Väinöä kuvaillaan kiltiksi ja helpoksikin ilvesvauvaksi, jota kasvatettiin aluksi kotihoidossa. Loppukesällä se alkoi viettämään aikaa puistossakin, jonne se siirrettiin saman vuoden syyskuun lopussa pysyvästi. Noina aikoina tuli tietoon suunniteltu projekti Poika ja ilves, johon Väinöä alettiinkin valmentaa totuttamalla ilvestä enenevissä määrin ihmisiin ja kuvauksiin sekä vaadittujen kykyjen opettamisella.

"Kuvausten jälkeen Väinö vietti syksyn lepäillen ja vieraillen aina välillä toimistossa, missä sen mielipuuhaa oli nukkua arkistohyllyjen päällä. Asiakkaamme pelästyivät joskus pahanpäiväisesti luultuaan hyllyllä loikoilevaa otusta ensin täytetyksi."

Torvinen kertoo, että noin kuuden viikon syyskuvaukset vuonna 1997 sujuivat Väinöltä pääsääntöisesti hyvin, vaikka ilves joutuikin pitämään parin viikon sairasloman nielaistuaan jotakin sopimatonta. Kun siirryttiin 1998 kevätkuvauksiin, niin Väinön hommana oli lähinnä osallistua mainostilaisuuksiin Isan ja Bellan hoitaessa roolityön velvoitteet. Kun kuvaukset saatiin loppuun, pääsivät kaikki kolme jatkamaan elämiään samaan aitaukseen. Väinö tosin suhtautui ensin arastelevasti vieraisiin lajitovereihinsa, vaikka olivat jo aiemmin naapuruksia puiston tiloissa olleetkin. Vähitellen Väinön ja kahden nuoremman ilvesneidon yhteiselo muuttui sopuisammaksi, eikä Väinökään enää uusia tulokkaita pelännyt. Tässä kolmikon isossa aitauksessa oli vaihtelevaa maastoa kivineen, kallioineen ja puineen, joissa ilvekset pystyivät toteuttamaan kiipeilytarpeitaan sekä loikkimaan.

Ilvekset olivat ilmeisesti tottuneet hyppimään lumien pehmentämille kiville, mikä Torvisen mukaan johti Väinön ensimmäiseen onnettomuuteen. Kevät oli jo toukokuussa edennyt sulattaen lumet, mutta Väinö oli jatkanut hyppelyä talviseen tapaan lyöden nenänsä kiveen ja saaden itselleen melkoisen verenvuodon. Hurjasta näystä huolimatta Väinö toipui iskusta vauhdikkaasti ja olikin jo seuraavana päivänä kuvauskunnossa lehtijuttua varten. Noin kaksi viikkoa myöhemmin ei enää ollut onnea matkassa, vaan seuraukset olivat synkemmät. Väinö oli jälleen kiipeilypuuhissa ja kivunnut vauhdilla aitaverkkoa ylös, jolloin käpälät olivat livenneet ja Väinö pudonnut huonossa asennossa alas. Sinänsä 2,5 metrin pudotus ei ilmeisesti ollut matkana ratkaiseva, mutta epäonneksi juuri alapuolella oli muodoltaan terävä kivi, jonka tuottama isku aiheutti rankan sisäisen verenvuodon, johon Väinö menehtyi oletetusti runsaassa parissa tunnissa. Torvisen mukaan Väinöllä olikin paljon huonoa onnea pudotessaan, koska kiven lähistöllä oli monessa suunnassa tasaista maata, jolle tipahtaminen ei luultavasti olisi paljoakaan haitannut. Aamulla 25.5.1998 Väinö löydettiin elottomana kyseisen kiven päältä, eikä ulkoisia vammoja ollut nähtävissä, vaan ilves näytti ennemmin nukkuvalta. Kuolinsyy varmistettiin Oulussa, josta Väinön jäänteet palautettiin puistoon haudattavaksi.

"Lasten ohjaamisessa ei ole kysymys koulutuksen saaneesta, työssään jo kokemusta saaneesta ammattinäyttelijästä, vaan amatööristä, joka joutuu työstämään ja tulkitsemaan kameran edessä samat ajatukset, tunteet ja toiminnan kuin korkeastikoulutettu kollegansa."

Sivustolla ohjaaja Niemi esittää myös näkemyksiään liittyen erityisesti Konstan valitsemiseen. Kommenttiraidan puolella tapahtumien kulku kuvailtiin melko ytimekkäästi ja vauhdikkaasti hoidetuksi, mutta ilmeisesti siihenkin pieniä sivukoukeroita liittyi. Hannu Tuomainen ensimmäisenä esitti Konsta Hietasen mahdollisena valintana Niemelle, joka ei ollut aiemmin tavannut Konstaa, vaikka tiesi kyllä tästä ja oli koekuvaustakin miettinyt. Tapaaminen järjestyi ja jätti jälkeensä hyvän tunteen, mutta siitä huolimatta Niemi teki koekuvauksia muillekin pojille roolia varten. Konstan koekuvaus toisella tapaamisella kuitenkin sinetöi päätöksen ja Niemi summailee, että vaadittujen ominaisuuksien lisäksi Hietanen oli kaikin puolin mukava kaveri. Valinta osoittautui kuvausten alettua oikeaksi Konstan pärjätessä hyvin ja kehittyessä vauhdilla. Yhteiselo sujui sekä työpäivien aikana että vapaa-ajan puolellakin kitkatta ja Niemi kertoo koko porukan tulleen Konstan kanssa hyvin toimeen.

"Bullcranen (kameranosturi) raahaaminen Korouoman korkeimmalle kohdalle, Purnuvaaran huipulle, oli jättimäinen urakka parinkymmenen ihmisen iskujoukolta. Siihen heiltä kului kokonainen päivä. Ja kun kamerat ja näyttelijät saapuivat paikalle, oli aurinko hyvää vauhtia menossa pilveen. Viime hetkellä kamera saatiin käyntiin, kraana nousi korkeuksiin ja viimeiset auringonsäteet tarttuivat filmille. Kuva oli muutamassa minuutissa tehty. Ja kalusto roudattiin samantien takaisin."

Kirjoittajana ja toisena ohjaajanakin työskennellyt Suhonen oli mukana soveltuvien kuvauspaikkojen etsimisessä ja päättämisessä. Hän kertoo, että Ranua oli vahvasti mukana suunnitelmissa, mutta sen maastot ja maisemat ovat tasaisia sekä soita esiintyy runsaasti, kun taas käsikirjoitus vaati jylhiä erämaanäkymiä. Suhonen kävi toisen kirjoittajan, eli Matti Haapasen kanssa tutustumassa Ranuaan sekä sen lähistöllä sijaitsevaan Posioon, josta löytyikin paremmin mielikuviin sopivia alueita. Korouoma kanjoneineen ja kallioineen vaikuttikin lupaavalta paikalta. Ennen kuvausten käynnistymistä Suhonen vieraili kuvaaja Kari Sohlbergin ja lavastajana toimineen Pertti Hilkamon kanssa Koroumassa kartoittamassa kuvauspaikat tarkemmin. Maisemat olivatkin upeat, mutta huolena oli paikan etäisyys ja vieläpä se, ettei isoja tai oikeastaan pienempiäkään teitä kulkenut tekijöiden kannalta kovinkaan kätevästi lähistöllä. Kuljetusten järjestäminen osoittautuikin haasteeksi, eikä syksylläkään oikein pystynyt mönkijöillä kaikkia siirtoja hoitamaan, sillä edessä oli soita, jyrkänteitä sekä kivikkoja. Talvella liikkuminen helpottui tavallaan lumen sadettua, sillä se avasi mahdollisuuden käyttää moottorikelkkoja, joiden selässä pääsi melkein minne tahansa. Mitään erityisen mielekästä puuhaa tämä matkanteko ei aina viimoissa ja tuiskuissa ollut töyssyjen keskellä, eikä aina ihan helppoakaan. Ilmojen lämmetessä painavimmat kelkat alkoivat kuormineen upota ajoväyliin, mikä johti pienempiin kertakuljetuksiin, eli aikahukka siirtymiin lisääntyi ja kilometrejä kertyi runsaasti. Suhonen kirjoittaa myös, että kuvien vaatimat jäljettömät hanget nostivat ensimmäisen otoksen merkitystä, sillä epäonnistuminen saattoi tarkoittaa kuvauspaikan vaihtoa. Ihmiset saatiinkin hallittua melko hyvin, mutta ilvesten kanssa tällaisten vahinkojen välttäminen olikin jo paljon vaikeampaa.



Toisessa osiossa Tuomainen selittää kiinnostavasti hankkeen etenemisestä, joka jo Suhosen toimittaman ensimmäisen noin sivun mittaisen juonikuvauksen perusteella osattiin tulkita suureksi tuotannoksi. Kun ensimmäinen mittavampi luonnos tarinasta valmistui, vahvistui samalla ajatus, ettei kotimaasta löydy riittävää rahoitusta sellaisen toteutukseen ja piti päättää, että lähdetäänkö karsimaan, vai etsitäänkö varoja muualta. Päätettiin lähteä toteuttamaan projektia ennemmin isolla panostuksella. Käsikirjoitusta viilailtiin huolella ja kuluikin melkein vuosi ennen kuin varsinainen ensimmäinen yksityiskohtainen versio syntyi. Samalla oli jo lähdetty etsimään ja löydettykin ilvestähti Väinö. Väinön koulutus käynnistyi, kuvauspaikkoja sovittiin ja varailveksiä suunniteltiin ennen kuin rahoituksesta ei ollut paljoa varmaa tietoa. Alustava laskelma vihjaili, että summa menee yli 10 miljoonan markan ja tuossa vaiheessa kehittelyyn oli jo sijoitettu tuntuvia rahamääriä. Suomen elokuvasäätiöstä järjestyi ymmärrystä ja tukea tällaiselle pidemmälle hankkeelle ja päätettiin valmistella kokonaisuus mahdollisimman myyväksi ennen esittelyjä potentiaalisille sijoittajille muualla maailmassa. Siinä vaiheessa olikin näytettävissä koekuvaa ilveksen kanssa ja näkymiä merkittävistä kuvauspaikoita. Lopulta sopivat rahoittajat löytyivät ja budjetiksi tarkentui 13 miljoonaa markkaa, josta yli puolet Suomen ulkopuolelta. Tällä saatiin varmistettua riittävä kuvauspäivien määrä, ammattitaitoisia tekijöitä sekä kotimaasta että Tanskasta ja laadukkaat työkalut.

Tuomaisen mukaan kuvattua filmiä sitten kertyikin, jopa 56 kilometrin verran. Ilveksen arvaamattomuuden takia tiettyjä kohtauksia kuvattiin aina kahdella kameralla, sillä toisen samanlaisen uusintaoton todennäköisyys oli olematon. Merkittävä osuus lopullisessa hinnassa oli myös päätöksellä toteuttaa elokuva kahdella kielellä. Tarina tuntui soveltuvan kansainvälisille markkinoille ja tarjoavan sinne Suomelle tyypillisiä vivahteita ja kun rahoituskin tuli useammasta maasta, niin tällainen suunta kotimaan rajojen ulkopuolelle myymisestä tuntui jo alussa luontevalta. Siksi Martin Daniel palkattiin mukaan kirjoitusporukkaan melko varhaisessa vaiheessa. Rahoittajat eivät sinänsä vaatineet englanniksi puhuttua versiota, mutta suomenkielisen elokuvan menestymismahdollisuudet eivät vaikuttaneet erityisen lupaavilta. Jos homma toimisi englanninkielisenä, niin tilanne taas olisikin aivan toisenlainen. Silti ajatus huolestutti, koska vallitsevana näkemyksenä oli, ettei tällainen tuplakuvaus todennäköisesti toimisi ja kansainväliseksi tarkoitettu versio ei välttämättä toisi edes niitä ylimääräisiä kulujakaan takaisin. Siinäpä oli hieman haastetta päätösten tekemiseen, mutta sille tielle kuitenkin lähdettiin ja vieläpä sillä mielellä, että tämä toinenkin versio toteutetaan suurella huolellisuudella, eikä vain sivutyönä.



Kuvausvaiheessa Kati Laasonen toimi eräänlaisena kielenopettajana näyttelijöille ja kävi näiden kanssa puhekohtauksia ennakkoon läpi, jotta vieraaseen kieleen vaihtaminen onnistuisi kameran edessä rennosti sekä luontevasti. Alkuun menetelmä vaikutti vieraalta, mutta muuttui rutiiniksi kuvausten edetessä. Yleensä homma meni niin, että kohtaus kuvattiin suomeksi ja sen jälkeen englanniksi. Hietanen oli tuolloin 13-vuotias, eli kaikkien sanojen merkitys ei ollut päivänselvää, mutta Tuomaisen mukaan Konsta suoriutui haasteestaan silti loistavasti ja saattoi jopa innostaa aikuisiakin. Kuvausten paikoittaisen tuplaantumisen lisäksi sama homma käytännössä toistui leikkaushuoneen puolella, kun englanniksi kuvatut kohtaukset työstettiin. Nämä kaksi elokuvaversiota eivät ole täysin identtiset kuten olettaa voi, vaan kestoissa on pientä eroa ja samoin näyttelijöiden työskentelyssä.

"Erityismaininnan ansaitsee näyttelijöistä Tomia esittävä Michael Caloz. Poika hoitaa osansa loistavasti: jos ei tiedä englantilaisen äänen ja kuvassa näkyvän kasvon olevan eri henkilö, ei sitä voisi edes aavistaa. Ja hauskaa kyllä: Michael on Kanadan Konsta Hietanen: maansa tunnetuin lapsitähti, kokenut ja pidetty esiintyjä joka on itse asiassa jo siirtynyt työskentelemään Hollywoodiin. Michael kävi vain heittämässä hauskan keikan entisessä kotimaassaan."

Tuomainen jatkaa, että leikkausvaiheen jälkeen Niemi lähti Kanadaan, jossa elokuvan kansainvälinen versio äänitettiin. Kanadaa puolsi se, että siellä käytössä ollut englanti katsottiin hyvässä mielessä yleismaailmalliseksi, jossa on amerikkalaista sävyä, mutta pohjoista luonnetta samalla, joka tietysti sopi tähän tarinaan. Tavallaanhan tarina olisi voinut hyvinkin tapahtua Kanadassakin pienin muutoksin. Kanadan kohdalla hyviä puolia olivat myös ammattitaitoisuus, helppous ja taloudellisuus. Sopivia ääninäyttelijöitä etsittiin ennakkoon raakaleikkauksen perusteella ja Niemi sai saavuttuaan keskittyä kolmen viikon ajan kohtausten toteuttamiseen. Palikat viilaili paikoilleen äänisuunnittelija Kristian Eidness Andersen, joka taas työskenteli siten, että viimeisteli ensin englanniksi puhutun, josta siirtyi työstämään suomenkielistä versiota. Tarkemmin puhuttaessa Tommy and the Wildcat ei ole sinänsä dubattu versio, koska kohtaukset esitettiin kameran edessäkin englanniksi ja uudelleen äänitetyt vuorosanat sopivat suiden liikkeisiin. Tällaisen menetelmän käyttäminen oli huomattavasti kalliimpaa työtuntien ja materiaalikulujen lisääntyessä erityisesti kuvausvaiheessa, mutta Tuomainen on sitä mieltä, että jopa tuottajan näkökulmasta tämä oli kannattava ja järkevä tapa. Molempiin versioihin suhtauduttiin vakavasti ja lopputuloksena levittäjillä oli valita kahdesta hyvästä elokuvasta mieleisensä.



Tomin ja Leevin tarina ei loppunut ja rajoittunut elokuvaan, vaan Suhonen oli jo varhain suunnitellut siirtävänsä seikkailun myös kirjaksi. Käsikirjoittaminen ja toisena ohjaajana toimiminen olivat kuitenkin laittaneet kyseenalaistamaan homman mielekkyyttä, mutta kun elokuvaurakka alkoi olla lopuillaan, löytyi jo aikaa kirjalliselle työlle. Helppoa sekään ei ollut, sillä Suhonen ei halunnut siirtää täysin samaa juttua sivuille, vaan sisällytti mukaan varhaisempia kuvioita aiemmista käsikirjoitusversioista sekä myös kuvattuja kohtauksia, jotka oli kuitenkin tipautettu valmiista elokuvasta pois. Toisaalta elokuvassa nähtyjä hetkiä jäi kirjasta pois ja tietynlaista syvyyttäkin kertyi lisää, mitä elokuvan puolella kestokin oli rajoittamassa. Lopettelen Suhosen sivuston kahlailun tämän tekstin osalta tähän ja totean, että jos Poika ja ilves herättelee mielenkiintoa ja kysymyksiä, niin sinne kannattaa kurkata, koska tähän on napattu vain joitakin minua kiinnostavia näkemyksiä sekä yksityiskohtia. Lisäksi sanoisin, että kun useat tekijät hankkeestaan kertovat, niin asiat saattavat painottua pikkuisen eri tavoilla ja saada poikkeavia vivahteita. Tai ainakin itse olen sellaisia havaitsevinani esimerkiksi kommenttiraidan joidenkin juttujen ja Suhosen sivustolla esitettyjen muistelmien välillä.

Käsitellyltä kommenttiraidaltakin löytyy toki paljonkin lisää tarinaa kuin mitä omaan koosteeseen naputtelin, mutta kuten tavallista, niin eipä tarkoitus näiden triviajuttujen puitteissa ole kaikkea mahdollista sisällyttää sekaan, vaan ensisijaisesti omaa mieltä kutkuttelevat kertomukset päätyvät mukaan. Omaan hyllyynkin olen hankkinut Suhosen kirjan Poika ja ilves, joka siis ilmestyi vuonna 1999, eli hiukan elokuvan jälkeen. Valitettavasti se on edelleen lukematta ja yhtenä ideana olikin lukaista se elokuvan kertailun yhteydessä ja pienimuotoista vertailua tehdä, mutta tällä kerralla ei oikein irronnut innostusta urakkaan. Voi olla, että joskus tulevaisuudessa, mutta toisaalta Poika ja ilves ei omalla kohdalla ole niin merkittävä tai haltioittava tarina, että sitä pitäisi välttämättä lähteä kolmatta kertaa vatvomaan täällä, joten saapi nähdä... Mainittakoon myös, että Suhonen kirjoitti vielä jatkoakin Tomin ja Leevin seikkailuille kirjassa Paluu erämaahan, mutta siitä en osaa sen enempää sanoa. No, tähän koosteeseen taisi tulla tavallista enemmän toistoa, mutta kun tarjolla oli melkoisen kätevästi eri tyyppien näkemyksiä samoihin tapahtumiin ja haasteisiin, niin katsoin, että niitä on ihan hyvä sisällyttää. Toivottavasti sieltä lukijoillekin jotakin kiintoisaa paljastuu ja suosittelen toki kyseisen elokuvan ja tarinan ystäviä tutustumaan tekstin taustamateriaaleihin syvemminkin. Triviasarja luultavasti jatkuu, kunhan sopiva into iskee päälle, mutta vielä ei osaa yhtään sanoa, mitä tekelettä seuraavaksi ruoditaan...