Jospa sen suurempia taukoja väliin venyttelemättä kirjoittelisin pikkuisen Pepin seikkailujen seuraavasta osasesta, koska ensimmäinen jakso muuttopuuhineen ja tutustumineen nostatteli kivasti hymyä sekä hyvää mieltä, ja tuskinpa tällä leppoisen löysällä tahdilla mitään kyllästymistä ihan heti on luvassa. Väliin on mahtunut vaihteluksi elokuvaviihteen puolella huomattavasti raskaampaa ja raadollisempaa menoa, sillä esimerkiksi Oliver Stonen Savages laittoi tyypit selvittelemään kinojaan jokseenkin väkivaltaiseen ja armottomaan tyyliin. Siitä maailmasta ollaan onneksi kovin kaukana näissä Astrid Lindgrenin tarinoissa, ja Peppi ystävineen selvittelee asiat sekä erimielisyydet merkittävästi kiltimpien keinojen kautta...vaikka välillä pitäisikin poliisia tai paria pikkuisen nostella, kun tahtovat noin vain varoittamatta tulla nappaamaan.

Ihan yhtä huimia voimannäyttöjä ei ole tarvetta ainakaan toisen osan alkuminuuteille tempaista, mutta tekemistä toki riittää ja vaikka Herra Tossavainen vähän viluisena (plus suloisena!) on sateelta suojattuna, niin Peppi (Inger Nilsson) touhuilee tarmokkaasti pihan puolella. Kenties jonkun silmiin pyykkien ripustelu keskellä sadepäivää ei mitään ajankohtaisinta askaretta ole ja samalla voisi hukata hetkosen hakemalla perimmäistä ajatusta kukkien kastelussa, kun samaan aikaan taivas ripottelee vettä millimetrikaupalla maata kohti. Aidan taakse ilmestyvät Tommi (Pär Sundberg) ja Annika (Maria Persson) näitä kummallisia harrasteita ääneen ihmettelevät, mutta Peppi huikkaa takaisin, että hänpä on päättänyt pitää pyykki- ja kastelupäivän, eikä näitä suunnitelmia jokin satunnainen sade sen suuremmin muuttele minnekään.



Aiemmin aamulla Annikalla on ollut jokseenkin uninen enne, että edessä olisi hauska päivä ja äitikin kehottelee sisaruksia kutsumaan Pepin kylään, sillä perhe on muutenkin järjestämässä kahvittelut tutuilleen. Tietysti tämä pyyntö kaverille välitetään ennen kuin koulu jälleen kutsuu ja taitavatpa sisarukset toivoa, että Peppikin malttaisi vielä joskus opiskelunsa aloittaa, vaikka hän toistaiseksi tällaiset touhut lähinnä ajanhukaksi arvioikin. Yleensä rohkea ja rempseä Peppi menee myöhemmin hieman hämilleen ja jopa huolestuu kutsusta, koska ei ole lainkaan varmaa, miten oma käyttäytyminen sopii muiden odotuksiin. No, näitä kahvittelukoukeroita voi toki harjoitella eläinystäväisten kanssa ennakkoon, mutta onkin asia erikseen, onko näistä näytöksistä hyötyä tosipaikan tullen.

Kokonaan ei sovi kaunista ja kesäistä päivää haaskailla pöytätapojen treenailuun tai murehtimiseen, sillä kunhan kaverit pääsevät koulusta vapaita viettämään ja aurinko edelleen taivaalla kovin kutsuu vauhdikkaisiin leikkeihin, niin lähdetään happea haukkailemaan. Peppi tahtookin opastaa ystäviään eteviksi aarteenetsijiksi, eli silmät auki, korvat tarkoiksi ja nenä kohti maata, niin voipi löytää lähistöltäkin ties mitä arvokasta, ja vaikka kalleimmat ja kimaltavimmat kultakimpaleet jäisivätkin kätköihinsä, niin silti saattaa näppeihin takertua vähintään kiehtovia esineitä. Peppi tietysti toisia hiukan rotanraadoilla pelottelee, mutta iljettävimmät löydöt kuitenkin jäävät tekemättä ja mukavissa puuhissa minuutit viuhuvat jälleen melkoista pikakiitoa ja pian onkin aika iltamien, mikä saattaa maailman vahvinta tyttöä jännittää odotettua enemmän ja laittaa levottomat perhoset vatsaan...



Ensimmäisen jakson ollessa melko hyvin toistaiseksi muistissa, niin uskallan väittää, ettei näissä kahdessa mitään räikeitä laatueroja ole nähtävissä tai että meno lähtisi sarjan varhaisessa vaiheessa selkeästi lässähtelemään, joten toiset 27 minuuttia vietetään myös mukavissa merkeissä. Ehkä olisi hiukkasen harhaanjohtavaa huudella, että vauhti olisi alusta loppuun hirmuista tai jakso muutenkaan mikään piukkaan pakattu kepposkokoelma. Ennemmin kiireettömyydestä kovasti kiittelisin, sillä hyvällä tavalla löysää tuntuu löytyvän ja maltetaan edelleen antaa kohtausten hakea rauhassa huippunsa. Se silti sanottakoon, että onhan näissä Pepin puuhissa melkein jatkuvasti jotakin pientä kujetta menossa, eikä tässä mitään tylsää laahailua olla taiteilemassa tai jumittelemassa jossakin pysähtyneisyyden tilassa.


Mielestäni kahvikutsuosuus kohelluksineen ja pienoisine töppäyksineen ei ole jakson parasta antia ja melkeinpä olisin mieluummin vilkuillut kaveruksilta vaikkapa mittavampaa aarrejahtia, mutta eipä tässä toisaalta mikään merkittävä aihe ulinalle ole, joten jäkättely loppukoon tähän paikkaan. Ennemmin kirjoitellessa mietiskelee ja muistelee niitä kehuttavampia kotvasia ja voisin todeta, että melko yksinkertaisista lähtökohdista saadaan loihdittua riemukasta ja urheilullistakin tekemistä, mistä mainiona esimerkkinä toimii Huvikummun siivouspäivä. Ehkäpä tätä operaatiota ei ole aivan alusta loppuun saakka harkittu, mutta intoa riittää, eikä tekijöilläkään tunnu olleen mitään polttavaa tarvetta leikata seuraavaan koitokseen, vaan harjaluistimilla taiteilevan Pepin annetaan rauhassa kiepsautella lattiaa puhtaaksi omalaatuiseen tapaansa osoittaen, ettei arkisista askareista ole mikään pakko tehdä pakollista ja piinaavaa puurtamista.

Katastrofikutsut eivät tosiaan omalla kohdalla kohoa jakson huipentumaksi, mutta muuten mukavaa mietiskeltävää kyllä jää pureskeltavaksi, ja esimerkiksi aarrejahdissa on helppo elää mukana ja muistella omia kiipusteluja milloin missäkin. Parin jakson jälkeen on varmaan hyvä ottaa hetken verran taukoa ja höpötellä jostakin muusta vaikka seuraavaksi, mutta Peppi kyllä palailee viimeistään toukokuun puolella katseluhetkiä ilahduttamaan. Juuri tässä mielessä sarja tuntuu alkujaksojen perusteella onnistuvan mainiosti, sillä ystävien kokemat hauskat hetket vaikuttavat siirtyvän vaivatta ruudun toisellekin puolelle ja hymyt ovat hyvinkin tarttuvaisia. Yleisestikin ilo tuntuu olevan aidonoloisesti ja vahvasti läsnä lukuisissa hetkissä, eikä sitä tarvitse väkisin vääntää tai tykitellä irtovitsiä tiukalla tahdilla kohti katsojaa. Luultavasti kaikki eivät tästä tyylistä tykkää ja uskon kyllä, että monen silmille meno voi näyttäytyä vähäsen tylsänäkin, mutta Lindgrenin maailmassa viihtyvät tuskin tapahtumaköyhyydestä valittelevat. Mukana toki on pikkuisen vakavampaakin kiemuraa, mutta ainakin itselle se leikkisämpi puoli paistelee vahvimmin läpi, mikä kirjautuu toki plussien puolelle ja välillä päästään ihastuttavankin hupsuilun pariin esimerkiksi tarjoamalla voikukkavälipalaa unistelijalle. Kuvissa leppoisien yhteisten hetkien taustalla hehkuva alkukesän vehreys myös viehättelee silmiä, eikä ole vaikea veikkailla, että vastaavia pienempiä ja isompia iloja myöhempienkin jaksojen parissa pääsee kokemaan.

Pippi är sakletare och går på kalas (1969) (IMDB)

Parin tarinan Peppi-putki pätkäistään tässä välissä poikki vähän toisenlaisia touhuja harrastelevan ankkaystäväisen toimesta, eikä siinä mitään, koska eipä noita jaksoja ollut tarkoituskaan ihan niin reippaalla tahdilla ahmaista, vaan säästellä osa lähemmäs kesäisiä aikoja. Sarjan toisessa jaksossa Pepillä oli ohjelmassa aarrejahtia ja kahvittelua, mutta veikkailen, että Akulla taas aika kuluu rajumpien leikkien parissa ja varmaan pitäisi taas töitäkin tehdä...tai ainakin olla tekevinään. Edellisen kerran ärhäkkä herra Ankka käväisi kotikatsomon ruudulla hiukan runsas kuukausi sitten parissa lyhytelokuvassa. Tuolloin hän sulatteli ja muovaili jätemuovista näppärän lentokapistuksen, jossa tosin oli yksi kohtalokas heikkous ja toisessa tarinassa naapurissa myöhäisillan musisointeja toitotellut Pekka kävi muiden hermoille kilometrien korkeuteenkin saakka, joten Aku saikin yllättävää apua sekä lisäpotkua loputtoman kiukkunsa purkamiseen.

The Clock Watcher (Aku pakkaamossa)

Pikkuisen laiskasti tämä oma akuilu-urakkakin laahustaa eteenpäin, mutta ihan vielä ei mikään iso ikävä ehtinyt käydä kimppuun ja luultavasti ainakin tämä kokoelma tulee vilkaistua kokonaisuudessaan ennen kuin vuosi ehtii viimeisille viikoille. Edellisen lyhytelokuvaparin yhteydessä kirjoittelinkin, että Akun elokuvavuosi 1944 tuli niiden jälkeen enimmiltä osin käsiteltyä ja uuden kaksikon kautta vuosi vaihtuukin, sillä seitsenminuuttinen The Clock Watcher on vuoden 1945 tammikuussa alkujaan ilmestynyt. Kyseessä onkin mainio ja puuhakas avaus, josta myös väittäisin, että Akun armeijaseikkailujen ohella on yksi niistä pätkistä, joita olen lapsuusvuosina eniten vahtaillut. Jos en aivan väärin muista, niin The Clock Watcher oli tuolloin osana jotakin Disneyn joulukoostetta ja näitä nauhoja kuluttelemalla pyöri niinkin monta kertaa, että melkeinpä kaikki teoksen kommellukset ovat kirkkaina tallentuneet mieleen.

Kaupungin suuri kello kuuluttelee, että aamukahdeksaksi töihin kiiruhtavien pitäisi liikkua ripeästi ja näinpä eräs ankkakin siellä liikenteen seassa kiitää uhkarohkeasti suorinta reittiä etsien, mutta vaikka miten vinhana viivana viuhtoo menemään, niin rivakasta räpylöinnistä huolimatta hiukan myöhässä hän lopulta on ja näinpä työpäivä käynnistellään magneettiavusteisella pienellä petkutuksella. Aamua availlaan ja motivaatiota nostatellaan yrityken työlaululla, mutta Akua tämä raatamista ja puurtamista ylistävä hoilailu ei lainkaan innosta ja se kohotteleekin työhalujen sijaan ärsytystä. Ennen kuin kiukku kunnolla nousee, niin linjastoa pitkin vyöryykin hirmuinen röykkiö lahjatavaraa käsiteltäväksi.



Akun hommana nimittäin on laittaa erilaisia esineitä nätteihin lahjapaketteihin, mutta selvästi kyseessä ei ole mikään toiveammatti, vaan jo ensihetkistä lähtien näyttää siltä, että tympeää ja vähän vastenmielistäkin aherrusta näiden näpertely hänelle on. Katsomon puolella ilahduttaa Akun nyrpeä suhtautuminen puuduttavaan pakkailuhommaansa ja hänellä onkin vähän vinksahtanut lähestymistapa urakkaansa, eivätkä otteetkaan ihan pehmoisimmasta päästä. Tavaraa käsitellessä ei paljoa särkyvyydestä murehdita ja näyttää riittävän, kunhan kamppeet saa jotenkin pakettiin, vaikka ne tulisivatkin tärvellyiksi prosessoinnissa käyttökelvottomiksi. Ilmeisesti tavaratalon muilla osastoilla tehokkuus vallitsee, mutta Akua ei hirmuisesti kiinnosta kurotella tuottavuuden huippulukemia kohti, ja niinpä taukoilu muine oheistouhuineen onkin mielekkäämpää toimintaa.

Tutut kiukunpuuskat nousevat pintaan, kunhan linjalta tupsahtaa vaikein pala purtavaksi, mikä tässä tapauksessa on vieteriukko, joka ei tahdo lainkaan viihtyä kopassaan. No, ehkei tämä pompsahteleva kiusankappale ole mikään Akun vihollisista ikimuistoisin, mutta kyllähän siinä päästään ihan kivasti vääntämään ja lopulta kiehahtelee kunnolla. Ehkäpä muistikuvat tahtoivat vihjailla, että hiukkasen reippaampaa menoa tämä pätkä olisi jälkipuoliskollaan potkinut vauhtiin, mutta onhan The Clock Watcher mielestäni näinkin mainiota ja viihdyttävää seurattavaa rähinöineen. Luultavasti eniten tässä kyllä hymyilyttää Akun kierroksia kuumentava kapina sielutonta suorittamista vastaan, mikä lopulta viimeistellään perinteisen räjähtävällä tyylillä.

The Clock Watcher (1945) (IMDB)

Cured Duck

Kaipa pakkauslinjastolla tuli kuitenkin pikkuisen taaloja taskuun tienattua ja Akulla olisi vaihteeksi ajatuksena vaihtaa vapaalle ja viettää laatuaikaa Iineksen kanssa. Polleasti sikaria tuprutellen ja savusydämiä puhkuen hän tepastelee kohti Iineksen kotia, mutta jälleen voipi väittää, että ilo ja odotukset onnellisesta päivästä saattavat pyyhkiytyä tuosta vain pois. Niinkin yksinkertainen urakka kuin ikkunan avaaminen osoittautuu lähes ylivoimaiseksi koettelemukseksi ja tuloksena on tulipunaiseksi hurjistunut sekä äärimmilleen hiiltynyt Aku, joka ei olekaan enää missään mielessä mukavaa seuraa. Niinpä Iines passittelee rettelöivän ja riehuvan tuholaisen teilleen, eikä ilmeisesti tarvitse ihan heti näyttää naamaa kaiken käsittämättömän sekoilun jälkeen.


Vihanhallintaongelma alkaakin karkailla varsin hersyvästi käsistä ja kenties on aika tehdä asialle jotakin, eikä vain riehua mieltä vailla milloin minkäkin vastoinkäymisen seurauksena. Ratkaisu pulmaan löytyy tässäkin tapauksessa postimyynnin kautta ja piakkoin ovelle kiikutellaan kookas vekotin, jonka tarkoitus on ärsykkeillä ja kolhuilla karaista potilas sietämään kaikenlaisia keljujakin kokemuksia. Kunhan koppa saadaan auki, niin loukkauskone tirvaisee heti päin näköä ja meno jatkuu kivuliaana käsittelynä. Itsehillinnän alkeiden hallinta vaikuttaakin alkuun mahdottomalta suoritukselta ja näyttää ennemmin siltä, ettei mekaaninen kapistus tule jäämään erityisen pitkäikäiseksi laitteeksi, mutta niinpä vain kehitystä tapahtuu, vaikkakin kopsausten, muksausten ja muiden tuskaisten taistojen kautta...

Akun ja vihanhallintavempeleen vääntö on kieltämättä vähintään keskitasoa hymyilyttävämpää nahistelua, mutta kyllä tämän seitsenminuuttisen ehdoton huippukohta mielestäni on alkupuolen älyvapaa raivoaminen. Tekstin alussa mainittu Trombone Trouble soi Akulle jumalaiset voimavarat katkeruuksien kuittaamiseen ja naapurin kurittamiseen, mutta mielestäni tässä kiehahtaminen sujuu silti reippaammin. Raivoankalla päreet kärähtävät kunnolla ja tuhovimma yltyy loistavaksi hävityksen hirmumyrskyksi, eikä siinä ole maltilla enää mitään sanottavaa. Vailla mitään estoja Aku mätkii ikkunat mäsäksi, tuhoaa irtaimiston ja käytännössä varsin ripeästi laittaa Iineksen kodin remonttikuntoon. Cured Duck ei välttämättä kokonaisuutena parhaiden akuilujen joukkoon kuulu, mutta mainion sekopäisen romutuskimaransa ansiosta se kyllä jää riemukkaana ja reippaana remuamisena mieleen.

Cured Duck (1945) (IMDB)

Toukokuuta availeviksi alkupaloiksi voisin ahmaista pari Akun pirteää ja mahdollisesti päätöntäkin lyhytseikkailua, eli samoissa merkeissä jatkuu kuin missä huhtikuu blogin puolella loppunsa löysi. Kymmenisen päivää sitten seurailtiin ankkasankarin arkea ja vapaata, eikä kumpikaan näistä pätkistä ihan kuopatonta kulkua tuntunut suovan tarinaparissaThe Clock Watcher ja Cured Duck, sillä tavalliseen tapaan vaikeuksia löytyi sen suuremmin etsiskelemättä, mikä kieltämättä Akulta sujuu ja jonkinlaiseksi erityislahjakkuudeksi laskettakoon. Ensin mainitussa koettelemuksessa liukuhihnatyö lahjapaketoinnin parissa ei oikein innostanut ja sanomista seurasi, kun taas jälkimmäisessä niinkin pieni askare kuin ikkunan availu paljasti karulla sekä riemastuttavan tuhoisalla tavalla Akun ongelmat vihanhallintaan liittyen ja niitä sitten yritettiin selvitellä kummallisen kapistuksen avulla.

Duck Pimples (Kauhujen yö)

Kuten nimikin vähän vihjailee, niin tämä seitsenminuuttinen pätkä ei niinkään seuraile Akun uurastusta jokapäiväisen leivän eteen, vaan kauhu kiinnostaa ja puitteet asetellaan alkukuvista lähtien hermoja raasteleviksi ja selkäpiitä karmiviksi, kun Aku yksin viettää aikaa mökkerössään melkoisen myräkän riehuessa seinien toisella puolella. Mikäpä siinä puolittain pötkötellä pehmoisella löhöilytuolilla ja etsiä radiosta huvitusta myrskyiseen iltaan. Rauhoittavaa iltasatua ei niinkään ole kuunnelmavalikoimassa tarjolla, vaan kaiuttimista alkaa kuulua jännitysviihteen puolelle kallistuvaa tarinaa.

Jo ensimmäiset synkeät sekä salamoivat kuvat viittailevat noin vuotta varhaisempaan kauhusävyillä leikittelevään lyhytelokuvaan Donald Duck and the Gorilla ja Akun hytiseminen kuvitteellisen gorillan sylissä vahvistelee yhteyttä entisestään. Näyttääkin siltä, että jokseenkin samansuuntaisia värähtelyjä etsiskellään, kun hetkistä myöhemmin on jo pakko laittaa kuunnelma tauolle jännityksen piinaillessa liikaa ja samoihin aikoihin ovelle ilmestyy kolkuttelemaan pahaenteisen oloinen tyyppi, joka tahtoisi kaupata kauhukirjallisuutta. Vähän outoon aikaan on myyntimiekkonen matkalla, mutta kaipa se tavallaan teemaan sopii ja Aku tuntuu olevan otollinen uhri, sillä hermoherkkyydestä huolimatta häneltä löytyy nälkää rosoisemman kirjallisuuden tarjoilemille tylyillekin tarinoille.



Duck Pimples ei lopulta sittenkään lähde jahtaamaan kauhutunnelmia ja riehuvia hirviöitä, vaan kunhan Aku löytää kiinnostavan kirjan, niin rötöstelyn maailma kaappaa kiinnostuksen ja sivut suorastaan nappaavat lukijan mukaan menoon. Siinähän sitä olisi setvittävää, kun toinen toistaan kierommat kelmit hyppivät sivuilta silmille ja pää alkaa olla pyörällä, koska kirjailija itsekin päättää puuttua luomustensa touhuihin. Kaikenlaista tosiaan tahdotaan tuupata mukaan melko pieneen minuuttimäärään ja vaikka lopputulos kieltämättä onkin vauhdikas, värikäs ja vaihtelevainen, niin on siinä samalla vähintään ripaus sekasotkumaisuutta ja paketti hajoilee pikkuisen. Mielikuvitus huitelee tässä tekeleessä kyllä kiitettävän vilkkaasti ja paikoin ylikierroksilla, minkä ansiosta Duck Pimples on vähintään kiehtova erikoisuus akuilujen joukossa. Osa kahjoiluista ei valitettavasti vain ole aivan niin hilpeitä kuin tekijät ovat oletettavasti toivoneet ja jotkut kummallisuudet näyttäytyvät hiukkasen heikosti toimivina irtovitseinä, eikä rikoskirjallisuuden kommelluksilla hupailu toimi täysillä, vaikka yritystä löytyy.

Duck Pimples (1945) (IMDB)

The Eyes Have It (Hypnoosin vallassa)

Toisessa tarinassa ei tarvitse jäytää kynsiä tyngiksi, sillä jännitystä korkealle kohotteleva kirjallisuus vaihtuu hypnoosivillitykseen. Jälleen on tavaraa postimyynnistä tilailtu ja paketista paljastuu hypnoosin saloihin johdattelevan opuksen lisäksi lasit laittamaan kohteiden päitä sekaisin. Akun ensimmäiseksi testiepeliksi tahtomattaan valikoituu taas kerran Pluto-parka, joka kovin mukavasti tuntuu torkkuvan luu-unien vietävänä. Valitettavasti Aku ei toisen torkkuiluista välitä, vaan tahtoo testailla uusia kapistuksiaan ja tokihan siinä sivussa sopii koirakaveria vähän nöyryyttää, eli ensin viaton uhri joutuu opettelemaan hiirielon saloja juustoa mussuttaen ja kohti turvallista koloa kipitellen. Akulla kuitenkin on mielessä lisääkin kepposia hauvan kestettäväksi.

Ehkei tämäkään seitsenminuuttinen ainakaan aiheeltaan lukeudu akuilujen tavallisimpien taaperrusten kerhoon, mutta toistuvaan kuvioon nojaileminen toki on tuttua touhua. Kunhan ivailevasti räkättelevä Aku kyllästyy Pluton hiiripuuhiin, niin seuraavana listalla on kilpikonnan verkkaisen ja rauhallisen askelluksen opettelu, jota seuraa pieni pätkä kanaeloa. Näistäkään ei Pluto kolhuitta selviä, sillä kukko ei lainkaan suopeasti suhtaudu kanalan uuteen ja jokseenkin kummalliseen tulokkaaseen ja niinpä kanamaisesti käyttäytyvä koira saakin nokasta. No, sattuupa Akullekin kohtalokas lipsahdus, kun menee tekemään säyseästä Plutosta hurjasti ärjyvän sekä karjuvan leijonapedon, jolloin hymy hyytyy ja osat vaihtuvat toisen muristellessa kunnolla. Pelleily ja pilkka loppuukin kuin seinään armottoman jahdin alkaessa, mikä tarkoittaa myös, että vauhtiakin riittää kaksikon pinkoessa milloin minnekin. Reippaasta tahdista ja hypnoosiharrastelun erikoisuudesta huolimatta The Eyes Have It jää lopulta mielestäni keskitason ankkahassutteluksi, mutta on ihan mukavaa saada Pluto pitkästä aikaa Akun kanssa pöhköilemään.

The Eyes Have It (1945) (IMDB)

Huh huh, mitä horkkailua tämä kirjoittelu venähtävine taukoineen välillä onkaan, eikä oikein voi talvihorrostakaan syytellä, sillä ajoitus sen suuremmin suunnittelemattomalle paussille oli pikkuisen toisenlainen. Keväällä kyllä näyttikin siltä, että kesästä tulee melkoinen kiireiden kimara, mutta kaipa siinä oli jokin kirjoitusväsy myös takuttamassa naputteluja, koska näinkin kauas pääsi pitkittymään. No, ei kuitenkaan tee mieli tätä harrastelua kokonaan kuoppailla ja ainakin silloin tällöin tahtoisi joistakin valikoiduista tekeleistä pari sanaa lausahtaa, sillä kaikenlaista mielenkiintoista ja mukavaa katseltavaa tuntuu kokoelmaan kertyvän. Jospa joulukausi ainakin näin aluksi auttaisi reipastumisessa ja aiheeseen liittyviä elokuvia sekä sekalaisempia kokoelmia onkin tullut hamstrailtua. Disneyn lyhytelokuvilla tauko alkoi toukokuussa ja luulisin luontevaksi tavaksi sen päättelemisen vähän vastaavissa, mutta toki talvisemmissa merkeissä, joten tästäpä lähtee lätinä jälleen.

Mickey's Mixed Nuts (Mikki ja pähkinät)

Neljästä tarinasta koostettu ja yhteiskestoltaan hieman vajaaseen tuntiin jäävä nippu alkaa animaatiosarjasta Mickey Mouse Works napatulla noin kahdeksanminuuttisella pätkällä. Wikipedian listauksen perusteella kyseessä on sarjan järjestyksessä 19. jakso, joka sai ensiesityksensä vuoden 2000 huhtikuussa, eli aiempia vastaavia kokoelmia muistellen, on tämä kuitenkin kohtalaisen tuoretta Disneyn joulutuotantoa. Jouluisuudesta voi toki olla montaa mieltä, koska ainakaan itse en näe ihan hirmuista rauhallisen juhlan ilmenemistä oikein kuvissa tai hengessäkään, vaan Mickey's Mixed Nuts kallistuu enemmän sekalaisen ja laadultaan keskiluokkaisen kohkauksen osastolle, mutta vauhti sekä lyhyt kesto takaavat, että kyllähän tämä kinastelu vähintään kerran kelpaa.

Mikin ja Minnin leppoisaa päivää siirrytään seurailemaan, mutta sepä ei erityisen pitkään rennoissa merkeissä jatku, vaan Mikki mussutellessaan toimii hieman ajattelemattomasti, sillä joutilaana jäydetyt pähkinät sattuvat olemaan olennainen osa Minnin suunnittelemia vieraskutsuja. Mikkipä onnellisena popsii koko pussillisen ja pikkuisen hölmistyneenä kuuntelee seuraavaa läksytystä, mutta eipä siinä auta, vaan kauppaan pitää pinkaista ja yrittää korjata harkitsemattoman herkuttelun haittapuolet. Vähän vastaavaa pulmaa on havaittavissa erään oravaparin kotikolossa, koska pähkinävarasto on ilmeisesti typötyhjyyden tilassa, eikä kaksikon höpsömpi puolikas ole huomannut eroa talvimurkinalla ja golf-palloilla.



Tiku ja Taku kuulevat Mikin aikeista lähteä pähkinäkaupoille ja nopsasti päättävät livahtaa kyytiin. Kaupassakin juhlakauden menekkituote alkaa olla miltei loppuun asti hamstrailtu ja hyllyllä nököttää enää yksi pussillinen purtavaa. Selvähän se, että tarjonnan niukkuus aiheuttaa kilpailutilanteen kolmikon kesken, eivätkä nämä riehakkaat riennot välttämättä kauppiasta erityisemmin hymyilytä, koska kaaosta sekä erinäisten tuotteiden tuhoa singahtelusta seurailee. Sekoilu on toki vauhdikasta vipellystä, mutta onhan Disneyn lyhytpätkissä tullut todistettua paljon hykerryttävämpääkin järjetöntä juoksentelua sekä tahtojen taistoa. Ehkä yleisilmettä latistelee halpa vaikutelma, sillä värit ovat haaleita ja taustat Disneyn visuaaliseen rikkauteen tottuneen silmiin aikamoisen karuiksi ja tylsiksi pelkistettyjä. Vaikka mittelöillä olisikin löyhä joulukytkös juhla-aterian kautta, niin se joulumieli kyllä liitelee jossakin toisaalla, koska sen verran tuikeilta sekä kireiltä ilmeet vaikuttavat, eikä hirmustumisten sekä tuhotöiden keskellä kukaan edes vahingossa harkitse reilua tasajakoa. Kaipa kaikkiaan siis keskivertokohkausta kertakatseluun ja noin alkupalaksi ihan kiva lämmittely, mutta eipä Mickey's Mixed Nuts ole mikään sellainen helmi, että pitäisi lähteä jouluklassikkojen kokoelmiin ainakaan useammin sullomaan.

Mickey Mouse Works (2000)

A Christmas Cruella (Cruellan joulu)

Mikin ja kumppanien pikapöhköilyn perään saadaankin hiukkasen mittavampi ja selkeästi kiinteämmin perinteisiin joulujuttuihin kytkeytyvä tarina, sillä lähdemateriaalina toimii Charles Dickensin klassikkokertomus A Christmas Carol. Televisiotuotantojen puolelta tämäkin noin 19 minuuttia rullaileva tuokio on napattu, sillä A Christmas Cruella on joulujakso vuosina 1997 ja 1998 tuotetusta animaatiosarjasta 101 Dalmatians: The Series. Mickey Mouse Works on ainakin etäisesti tuttu tapaus nuoruuden suunnalta, mutta samaa ei oikein voi sanoa tästä täpläkkään koiraperheen ohjelmasta. Varsin itsenäinen satu kuitenkin on kyseessä, eli tuskinpa siitä suurta haittaa on, vaikkei olisikaan mittavammin tutustunut sarjan muihin jaksoihin.

Lahjat tuntuvat ainakin osaa pennuista kovin kiinnostavan ja niitä eräskin antaumuksella nuuskuttelee ennakkoon esittäen arvauksiaan ja toisaallakin ollaan kovin viehättyneitä joulun materiaalisesta puolesta, sillä Cruellan tavaratalolla on tieysti kuuma myyntikausi meneillään ja johtaja itse ei millään pysty olemaan aloillaan hykerrellessään ihmisten tolkuttomasta ostoshysteriasta, jota ärhäkkäämmillä joulukoristeilla yritetään yllyttää entistäkin tiukempaan tuhlailutahtiin. Työntekijöille hän kaavailee juhlapyhien orjailua reilujen ylityötuntien kera, eikä ollenkaan ymmärrä, jospa joku vaikka tahtoisi viettää rauhallista joulua rakkaidensa kanssa työpaikalla luuhaamisen sijaan. Voisipa väittää, että Cruellan ajatukset itsekkyydestä ja antamisesta ovat pahanpäiväisesti nyrjähdelleet ja nitkahdelleet, koska tavaratalossa työskentelevälle Anitallekin on aherruksesta ja jouluhaaveista palkkiona pikapotkut.



Jokin korkeampi taho selvästi tuumailee, että alkaa mennä pikkuisen liian röyhkeäksi tällainen joulutouhu ja toisten kiusaaminen, joten Cruella saakin illan pimetessä ennakkovaroituksena aaveterveisiä, että lisää on luvassa ja kenties jotakin opittavissakin. Näinpä lähdetään kieputtelemaan Dickensin tuttua tarinaa ja ainakin sen voi jo alkuun sanoa, että Disney-pahiksista Cruella on kyllä ihan luonteva valinta ilkimykseksi, joka laitetaan katsomaan menneisyyttään ja nykyisyyttään sekä pohtimaan, mihin nämä polut valintoineen lopulta mahtavatkaan johtaa. Kolkkoon kartanoon kummittelu sopii myös hyvin, mutta lyhyestä kestostakin johtuen haamuvierailut ja näiden mukanaan tuomat oppitunnit ovat vähän väkisinkin pikaisia välähdyksiä, joissa yritetään siinä samalla vitsikkyyttäkin viljellä.

Tiukasta aikataulusta huolimatta lähdetään testaamaan, että voisikohan Cruella eheytyä inhasta ilkimyksestä rakastavaksi ja välittäväksi ihmiseksi. Perinteisen kaavan mukaan mennään, joten ensin pitää kelata varhaisvuosiin ja luonnevikojen syntysijoille virheistä oppimaan. Kurkistus materian kyllästämään menneisyyteen paljastaa vanhempiensa hylkäämän lohduttoman lapsen, jonka toiveet lähimmäisten läsnäolosta lytätään kerta toisensa jälkeen. Vuosien viuhuessa ja pettymysten kertyessä katkeruus vain kasvaa, ja kunhan aikuisuuteen ehditään, niin itsekkyys onkin jo paisunut valtaisiin mittoihin ja muihin suhtaudutaan julmistellen tai kuin esineisiin. Napakka näyte tummasta tulevaisuudesta toki ravistelee, mutta katsomon puolella päällimmäisenä aatoksena pyörii, että onpahan samainen joulusatu tullut nähtyä sekä hauskempina, hyytävämpinä että myös tunteikkaampina tulkintoina. A Christmas Cruella on lähinnä mielenkiintoinen vinksautus Dickensin tarinasta, mutta toisaalta sopii mielestäni ensimmäistä keppostelua paremmin joulusuosikkien koosteeseen.

A Christmas Cruella (1997)

Toy Tinkers (Tikun ja Takun joulutohinat / Akun leikkisota)

Kolmas koitos ja samalla nelikon ainokainen minulle entuudestaan tuttu pätkä onkin otettu mukaan hieman kauempaa Disneyn historiasta, sillä Toy Tinkers ei aivan viimeisten parin vuosikymmenen sisään mahdu, vaan ilmestyi aikoinaan jo vuonna 1949 ja samalla se on levyn ainoa tarina, jota ei ole ensisijaisesti tuotettu televisioon. Vajaa vuosi sitten tämä ei niinkään joulurauhaa juhlisteleva, vaan jokseenkin sotaisa seitsenminuuttinen räyhätuokio vilahti kotikatsomossa, sillä se löytyy myös Disneyn joulukokoelmalta Donald Duck's Christmas Favourites, jota tuolloin tulikin kommentoitua ja muistaakseni kehuttua, että Toy Tinkers sujahtaisi noiden kymmenen lyhytelokuvan joukossa paremmalle puolikkaalle.

Akun joulukuusimetsästys siis herättelee oravaystäväiset ja nämä uteliaina livahtavat tutkimaan toisen jouluvarastoja. Herkkujen ja lelujen joukosta löytyykin paljon kiehtovaa ihmeteltävää, mutta ennen pitkää tutkimusmatkailu päättyy sodanjulistukseen ja siinä sitä mennään erinäisten esineiden viuhuessa ilmassa. Vihollista kohti tykitetään siinä määrin ankarasti, että voikin kysäistä jälleen kiltimmän jouluhengen perään ja onhan se eräänlainen sydämettömyyden huipentuma, kun Aku töksäyttää revolverin suloisen oravanaaman eteen pahat mielessään. Näistä ilkeilyistään Aku saakin takaisin samalla mitalla, ja kun lahja- sekä herkkuröykkiötä aletaan viemään sotasaaliina, niin siinäpä ei paljoa armoa enää anneta. Periaatteessa kyseessä on vähän vastaavanlainen kamppailu kuin levyn ensimmäisessä osiossa ja kun nämä pääsee näkemään näinkin lähekkäin, niin Mickey's Mixed Nuts vaikuttaa kuvapuoleltaan kovin valjulta tapaukselta, ja onhan Toy Tinkers muutenkin vimmaisempi viuhtomisessaan sekä yleisesti kekseliäämpää jäynäilyä. Kelpaa siis vallan mainiosti kertailtavaksikin ja uskaltaisin väittää teosta tämän kokoelman kovimmaksi vipeltäjäksi kaikessa energisessä vyörytyksessään.

Toy Tinkers (1949)

Snow Place to Hide (Mustasukkaisuutta lumella)

Kokoelman ensimmäisen sekä toisen osion tapaan tämäkin noin 24-minuuttinen tarina on napattu pikkuisen varhaisemmasta televisiosarjasta, joka on nimeltään Quack Pack, ja ilmeisesti sitäkin pari kautta tuotettiin vuosina 1996 ja 1997. Nyt nähdyn perusteella satunnaiset otokset tätä touhuilua kyllä riittävät, eikä heräillyt haluja lähteä mitään kausibokseja metsästelemään. Mainittakoon myös sellainen, että minulta jäi vajaat pari minuuttia loppupuolelta kokonaan näkemättä, koska aikoinaan kirpputorilta napattu levy on jäydetty ja rouhittu niin naarmuiseksi, että soitin tahtoi väkisin hypätä yhden pätkän yli. Tietokoneen asema oli vielä herkempi näiden vikojen suhteen, joten kuvakaappausten saaminen oli melkoista tuskailua ja määrä jäikin melko minimaaliseksi.

Akulla ja Iineksellä suhteilu jälleen kerran takkuilee, sillä Akulla pyörii mielessä synkeitäkin epäilyksiä, jotka vain paisuvat Iineksen ilmoittaessa lähtevänsä työtehtävissä erääseen hiihtokeskukseen, mikä saa mustasukkaisuuden ryöpsähtämään täysin käsistä. Niinpä Aku päättää livahtaa perään käyttäen tekosyynä poikien hiihtolomaa. Vaikka näyttääkin siltä, että Iines tosiaan on tekemässä haastatteluja, kuten sanoi, niin silti mustasukkaisuuden mörkö muhii mielessä ja iskostaa päähän monia myrkyllisiä aatoksia, jotka laittavat Akun säheltämään kaikenlaista käsittämätöntä. Kierroksia kommelluksissa kyllä riittää Akun vakoiluoperaation kerryttäessä kolhuja kiitettävästi ja pojatkin on päädytty päivittämään 1990-luvun nuoriksi hurjiksi temppuineen. Kolmikko ei tässä viiletyksessä olekaan ihan laupeimmalla mielellä liikkeellä, vaan päätyvät kostamaan erään itseriittoisen laskettelijan öykkäröivää kiitoa vähän tylyyn tyyliin. Tuosta vain ohjataan tyyppi alas vuorenjyrkänteeltä ja mitä näitä jekkuja nyt onkaan, huihai! Snow Place to Hide kirjautuu myös lähinnä kelvolliseksi hupipalaksi kertakatseluun ja jälleen kuvallinen puolikin on ainakin ajoittain melkoisen laimeaa, mutta siitä huolimatta monipuolisempaa ihmeteltävää kuin levyn avaus.

Snow Place to Hide (1996)



Snow Place to Hide laittaa myös kysäisemään, että onkohan se noin aiheensa tai sävynsäkään puolesta mikään kovin oiva valinta lopettelemaan jouluista animaatiokokoelmaa, sillä ainakaan itselle mustasukkaisuuden aiheuttama harhailu ja sitä seuraava sekoilu rinteessä ei ihan kärkijoukossa ole, kun muistelee muita Disneyn joulujuttuja. Muutenkin vaikuttaa vähän siltä, että tähän neljän tarinan nippuun on kertynyt enemmän kiukkuiluun sekä kärhämöintiin taipuvaisia kertomuksia ja se sydämellisempi puoli uupuu käytännössä miltei täysin, kun vallattomat vipeltäjät ovat kovin kärkkäitä käymään lähimmäisen kimppuun. No, eihän tässä kuitenkaan täydellä verenhimolla paineta tai suuria surmatöitä suunnitella, eli ehkäpä paasaukset aiheesta sikseen. Luulisin kuitenkin, että jos Disneyn levyjulkaisuista tahtoo hengeltään jouluista katseltavaa hankkia, niin tämä Disney's Christmas Favorites ei ole kovin suositeltava valinta. Lähinnä antaisin kiitosta siitä, että näin omalta kannalta katsottuna kiekko tarjoaa sellaista sisältöä, jota ei aiemmin omasta kokoelmasta löytynyt yhtä elokuvaa lukuun ottamatta ja vaikka laatu huitelisikin pikkuisen Disneyn keskitason alapuolella, niin onhan tässä kuitenkin mielenkiintoiset puolensakin mukana.

Disneyn neljän tarinan kieltämättä vähän nihkeä nippu yritti ainakin nimellään viedä jouluisiin tunnelmiin, mutta voinee väittää, ettei Disney's Christmas Favorites tässä pyrkimyksessään kovin kaksisesti onnistunut, vaan ennemmin siinä kiukkua kohoteltiin lähimmäisiä kurittaen. Herkempi puoli siis pääsi melko lailla täysin unohtumaan ja koko homma kääräistiin pakettiin jokseenkin käsittämättömästi pätkällä, jossa mustasukkaisuuspuuskien riivaama Aku piinasi itseään ja muita epäilystensä ajamana. Toiveissa onkin, että tonttujen merkillistä maailmaa kohti seikkaillessa sävyssä ja touhuissa noin muutenkin olisi havaittavissa muutosta hiukkasen ystävällisempää yhteiseloa ja rauhallisempaa joulutunnelmointia kohti.

Yhdysvaltojen suunnalta puskeva menomelske saapi siis ainakin hetkellisesti korvautua kotimaisella tuotannolla, ja vähän iäkkäämmällä sellaisella, sillä Tontut sai ensiesityksensä käsittääkseni melko tarkalleen 40 vuotta sitten, eli vuosien 1978-79 vaihteessa. Omat pohjatiedot tämän kuusiosaisen ja yhteiskestoltaan noin 50-minuuttisen televisiosarjan suhteen olivat kohtalaisen olemattomat ja osittain vähän vinksahtaneetkin. Se oli tiedossa, että jutut ja piirrokset ovat Mauri Kunnaksen kynästä lähtöisin ja että näitä 8-10 minuutin jaksoja esitettiin osana monille tuttua lastenohjelmaa Pikku Kakkonen. Jotenkin olin kuitenkin ymmärtänyt, että ensin olisi ilmestynyt kirja ja se olisi siirretty selostettuna televisioruudulle, mutta juttu olikin päinvastainen ja Kunnaksen Suomalainen tonttukirja ilmestyi 1979, jolloin sarjaversio oli jo tehty sekä esitettykin. Lisäksi IMDB:n triviaosasto kertoo, että sarjaa varten tehtiin huomattavasti enemmän piirroksia, eli voisi kai ajatella kirjan olevan hieman typistetty näkemys. Kirjasta on ilmestynyt uudistettu juhlapainos, johon voisin myös joskus vielä tutustua, mutta ehkäpä tässä vaiheessa kuitenkin juttelua televisioversiosta.

Pelimannitonttu ja Välikaton Feetu

Kunhan ensimmäinen yhdeksän minuutin mittainen jakso pyörähtää levyvalikon kautta vauhtiin, niin voi heti todeta, ettei kuvien kiito mitään hirmuista loikkaa tai hoppuista hepulointia ole, mitä uskaltaa pitää lähinnä plussana, sillä kaikenlaista hektistä tykitystä ja tauotonta vitsitulitusta löytyy kyllä kokoelmasta ihan tarpeeksi. Tiedä sitten, onko animaatio paras sana kuvaamaan kuvien soljumista tässä tapauksessa, sillä eläväisyys on melkoisen olematonta ja käytännössä kertomukset koostuvat yksittäisistä kuvista, joita sitten siirrellään tai suurennellaan yksityiskohtien korostamiseksi. Hiukkasen hitaasta vaihtotahdista huolimatta ei näitä katsellessa pääse pitkästymään, sillä ihmeteltävää on kyllä kynäilty etenkin laajempiin näkymiin kiitettävästi ja hahmoihin saatu persoonallista ilmettä sekä lupsakkuutta.


Pelkillä kuvilla ei sentään painella eteenpäin, vaan rinnalla kulkee Pekka Koskisen rauhallinen sekä selkeä kerronta, ja hän aloitteleekin avausjakson jutustelemalla kohtalaisen ytimekkäästi, että mistä tonttutouhussa oikein onkaan kyse. Kauan kauan sitten aikoina ammoisina ennen kuin Joulupukista oli kukaan kuullutkaan, olivat tontut osana ihmisten arkea ja juhlaa. Nämä merkilliset ystäväiset pyrkivät pysymään piilossa ihmisten katseilta, ja siksi suosivat öiseen aikaan liikkumista ja puuhastelua. Tyypillistä oli sekin, että tontuilla oli tavallaan omat rakennuksensa, joiden askareet he ottivat hoitaakseen, mutta tokihan satoja vuosia vanhoissa tontuissa oli paljonkin yksilöllistä vaihtelua käyttäytymisen ja kiinnostusten suhteen. Ulkoisessa olemuksessa pienen koon lisäksi oli tyypillistä myös punainen lakki ja harmaa takki.

Yleisempien kuvausten sekä pienoisten paheidenkin mainitsemisen jälkeen kuvat ja Koskinen kuljettelevat avausjaksoa eteenpäin esitellen sen nimikkohepun, eli Välikaton Feetuksi nimetyn kotitontun. Hän on löytänyt itselleen lokoisan paikan erään talon vintiltä ja saa siellä loikoilla enimmäkseen häiriöttä omissa oloissaan tilan läpi kulkevan savupiipun lämmitellessä selkää unien aikana. Feetu onkin varsin leppoisa tonttu-ukko, joka on talossa pidetty yläkerran asukas, ja tarinassa mainitaankin, että aina kun leipiä leivotaan, niin ensimmäinen uunituore tuotos tarjoillaan Feetulle samalla toivoen hänen pysyvän tyytyväisenä sekä takaavan hyvät viljasadot tuleville vuosillekin. Aina ei kuitenkaan kaikki ihan mutkitta suju, ja silloin luonteeltaan leppoisakin tonttu saattaa joutua hirmustuksissaan jauhoja pöllyttelemään ja myrskyn merkkinä muistuttelemaan olemassaolostaan.

Riihitonttu

Toinen jakso onkin sarjan mittavin lähennellen kymmentä minuuttia ja edelliseen verrattuna se ottaa tavoitteekseen selvitellä pikkuisen entisaikojen arkielämää ainakin otsikon aiheen osalta. Riihet olivat sadonkorjuun ja viljojen säilyvyyden kannalta merkittäviä rakennuksia, ja voineekin olettaa, että niitä vartioivien tonttujen ei auttanut olla ihan lepsuimpia lötköjä tai muuten vain huolettomia huitelijoita. Syksyn edetessä viljat kaadettiin ja kannettiin lyhteinä riihiin kuivumaan, mikä tarkoitti, että rakennuksen suuren kiukaan piti hehkua punertavana päiväkausiakin tauotta, jotta jyvät kuivuisivat kunnolla. Tarinassa todetaankin, että näin tärkeitä hommia hoitaneet ja tulivahteina toimineet tontut eivät aina olleet aivan suopeimmalla tuulella, jos riihistä yösijaa haki kutsumattomia vieraita. Etenkin meluisat tai muuten riehakkaat kulkijat saattoivatkin saada niskaansa jotakin vähemmän miellyttävää, sillä ilmeisesti kivikoviakaan karkoituskeinoja ei kaihdettu. Kotitalon porukan perään ei tietenkään mitään viskoiltu tai muutenkaan ärhennelty, vaan suhtautuminen oli ennemmin hyvin huolehtivainen.

Esimerkkitarina kertookin tavallista uneliaammasta maanviljelijästä, ja kyseiselle Matille ei millään tunnu sopivan myöhäinen kiuaspäivystys ja tuleen tuijottelu sydänyöllä. Yksinäinen valvominen ja yökyöpelöinti lämmityspuuhissa laittaa hänelle paljon vastaan, ja kerranpa hän päätyykin sortumaan varsin kyseenalaiseen oikopolkuun luistaakseen velvollisuuksistaan. Mattipa siis päättää ahtaa kiukaan kerralla täyteen puuta ja hipsaisee sen jälkeen makoisille unille, mutta hänen onnekseen tonttu on valppaana, kun Matin laiska ratkaisu lietsoo kiukaan hurjaan roihuun sekä armottomaan ylikuumenemiseen. Yöaikaan ja savuisen sekä muutenkin hämyisen riihen sisään sijoitetut kuvat ovat kautta jakson tummilla sävyillä maalailtuja, mutta eipä kirkkaampien värien puute isommin haittaa, ja ainakin tämän katsojan mielestä toinen jakso onkin sarjan avausta kiehtovampi kertomus kuvien ja sanojen täydentäessä hienosti toisiaan.

Tallitonttu

Kovin pitkään ei tarvitse värejä haikailla tai päivänvaloa kaipailla, koska kolmas noin kahdeksanminuuttinen jakso palauttelee auringon möllöttelemään pihapiirin ylle ja samalla savu sekä viljapöly häviää ilmasta, kun kävellään riihestä talliin. Tietysti myös kotieläimillä pitää olla omistautuneet hyvät haltijat, jotka varmistavat, että kaikilla on mukavat oltavat ja ruokaa riittää. Kuten jakson nimikin kertoo, niin tallitontuiksi kotieläinten hoitoon erikoistuneita haltijoita kutsutaan, ja tämän yleisnimityksen alle mahtuu toki monenlaista yksilöä, joiden tekemisessä sekä laatujälkeen panostamisessa tietysti on paljonkin eroja. Yhteinen piire kuitenkin heidänkin kohdallaan on, että suuri osa töistä ajoittuu yölliseen vuorokauden puolikkaaseen ja pyritään pysymään piilossa ihmisten katseilta.

Tämän tarinan talliin onkin löydetty tavallista taitavampi sekä neuvokkaampi heppu, joka on tullut tunnetuksi pitämällä erityisen hyvää huolta tilan kahdesta hevosesta ja moni kunnioittavasti ihmetteleekin, miten heppaset ovat häikäisevän kiiltävän ja muutenkin kauniin karvan yllensä saaneet. Aivan kaikki eivät tyydy pelkkään kummasteluun ja hoitotöiden ihasteluun, vaan uteliaisuus ajaa tekoihin. Talon emäntä onkin kovin tiedonjanoinen tonttuasioiden suhteen ja haluaa ehdottomasti päästä näkemään tämän taitajan töissään, mikä vaatii viekkautta ja ehkäpä ripauksen petollisuuttakin. Isäntä parhaansa mukaan yrittää varoitella mahdollisista seurauksista, jospa käykin niin, ettei yöllinen ja arka ahertaja salakatselusta tykkäisikään, mutta turhaan, sillä vakoilemaan pitää päästä ja vaatiipa se ansojen virittelyäkin. Eräänä yönä ammattitaitoinen apuri yllätetäänkin ikävällä tavalla ja sitä seuraavaa hölmistyttävää mätkähdystä seuraa luottamuspula, jota ei noin vain enää paikkaillakaan... Tallitonttu onkin hyvä jatkopala riihiasioille, ja arkitöiden perään voikin laittaa vaihteeksi katsausta pyhäpäivien vietosta.

Saunatonttu Manu

Sarjan nimi on kuitenkin Tontut ja tähän aihepiiriin tietynlaisia odotuksia sekä toiveita liittyy, joten olisihan se hieman hassua ja selkeä pettymys, jos ei arkisten aherrusten ja joutopäivien kuluttelun lisäksi nähtäisi lainkaan jouluisempaa ja juhlallisempaa juttua. Onneksi näidenkin päivien ympärille on yksi jakso kasattu ja Manu-tontusta kertova tarina ottaakiin aiheekseen esitellä hieman vajaan yhdeksän minuutin verran, että miten joulua aikoina menneinä perinteisesti vietettiin. Toisaalta sopinee todeta, etteivät nämä ruudulla nähtävät tuokioiset sentään vielä taida aivan kadonnutta kansanperinnettä olla, eikä tarvitse kovin kauas historiassa hipsaista, jotta päästäisiin niihin päiviin, jolloin joulua tähän tapaan vietettiin. Kaipa vielä nykyäänkin monien jouluperinteillä on ainakin osittain perusteet näissä vanhoissa tavoissa sekä tottumuksissa.


Tarinaa taustoitellaan hieman kauemmas ja kerrotaan heti alkuun, että tontut olivat mukana ihmisten joulunvietossa jo kauan ennen kuin Joulupukista oli kuultukaan. Tontuilla oli omat roolinsa ja heitä myös muistettiin vaikkapa herkuin, sillä jouluna juhlisteltiin Jeesuksen syntymän lisäksi viljavuoden päättymistä ja uskottiin, että hyvillä haltijoilla oli olennainen osa onnistuneessa satovuodessa. Sinänsä siis perusteltua antaa osa juhlapöydän tarjonnasta kotitonttujen nautiskeltavaksi. Jakson nimikkotonttuna hääräilevän Manun kerrotaankin erityisen paljon pitävän joulukaudesta, joka toki sopii kuvioon, jos sattuu arvostamaan hyvää ruokaa ja leppoisaa oleilua ilman isoja kiireitä. Hänellä suurimmat odotukset kohdistuvatkin yön hiljaiseen hetkeen, kun muu perhe on jo juhlien uuvuttamana kömpinyt sänkyihinsä ja valvova tonttu saa siirtyä omassa rauhassaan koko yöksi maistelemaan herkkuja monia.

Saunatonttu Manu pyrkii kääräisemään aaton olennaisia valmisteluja, kihelmöivää odotusta ja varsinaista juhlatunnelmaa napakkaan pakettiin. Tosin eipä tälläkään kerralla kuvasarjaa kiireellä koluta läpi, vaan tahti on asiapitoisuudesta huolimatta edelleen mukavan rauhallinen, kuten harrasta aattotunnelmaa etsivään jaksoon sopiikin. Päivän pakolliset työt pyritään tekemään jo aamuvarhain pois jaloista, talo koristellaan olkisomistein kauniiksi ja muistetaanpa lintuystäväisiäkin ravitsevilla kauralyhteillä. Kunhan askareet on huolellisesti hoidettu, niin seuraa saunan vuoro, ja sinnekin yritetään melko aikaisessa vaiheessa ehtiä ennen kuin ilta pääsee kunnolla hämärtymään. Toisten touhuja uteliaana tarkkailee Manu, joka näkee saunahetken aikana tilaisuutensa käydä nappaamassa pöydästä vähän ennakkomaistiaisia, ja ruokapaljous laittaakin päätä pikkuisen pyörälle alkupalavalinnan ollessa vaikea. Muiden palaillessa löylyistä Manu käy vielä tekemässä oman kierroksensa ja varmistelee, että kotieläimet saavat myös nauttia joulun tunnelmasta. Siinä seuraillessa aattoillan päättävää hidasta, pitkää ja onnellista keskiöistä herkutteluhetkeä kynttilän kauniisti valaistessa, voikin katsomon puolella todeta, että onpahan melkoisen suloinen sekä sydämellinen satu tämä.

Kotitontut

Viidennen jakson alkaessa juhlapyhät ovat ohi ja seuraava vajaa kahdeksanminuuttinen kuluu jälleen arkisempien aatosten ja puuhien parissa. Pääideana on lähteä selvittelemään, että mitäköhän kaikkea ihmisten kanssa samoissa rakennuksissa asustelevat kotitontut oikein tekevätkään ja miten tällainen näinkin läheinen yhteiselo voikaan sujua, kun kerran tonttuväki on pikkuisen arkaa porukkaa ja arvostaa yksityisyyttään erittäin korkealle. Kerrotaanpa kotitontuista sellaistakin tietoa, etteivät nämä tunnu lainkaan siivottomuutta arvostavan ja kotitalouksien epäjärjestyskin voi alkaa närästelemään enemmänkin, ja vähän tontusta riippuen saattavat seuraamuksetkin olla hieman muutakin kuin vain hienovaraista vihjailua.

Kotitontuillekin pääasiallinen virka-aika on yökaudella, jolloin käydään läpi taloa ja arvioidaan, että onko omistajaväki hoitanut puhtaanapitopuolen kunnolla, vaiko jättänyt kampsunsa kaaoksen tilaan. Kertoja tietää turinoida, ettei näissäkään asioissa ihan mustavalkoisella linjalla liikuta, vaan osa kotitontuista ottaa huomioon yleisen hengen, ja jos talossa vallitsee aherruksen ilmapiiri, niin voipi löytyä ymmärrystä sille, jos pitkälle iltaan venähtäneiden puhteiden perään jälkisiivous onkin lepsusti hoidettu, ja tällaisessa tapauksessa saattaa tonttu itse putsata paikat aamuun mennessä. Löytyypä kotitonttujen kirjosta kuitenkin ärhäkkäämpiäkin tapauksia, jotka ovat kärkkäämpiä nostamaan melkoisen metelin, jos ei asuintiloista huolehtiminen vastaakaan vaatimuksia. Siinäpä sitten komennellaan vaikkapa keskellä yötä tekemään rästihommia, ja joillakin on hermokontrolli niinkin hukassa, että laitetaan kunnon mylläkkä käyntiin ja ellei silläkään mene perille, niin käydään myrskyisin mielin käsiksi sotkun synnyttäjiin. Jakso tahtookin vihjaista, ettei yhteiselo kotitontun kanssa välttämättä ole ihan pelkkää juhlaa, vaan voi varautua ajoittaiseen yölliseen muristeluun ja mellakointiin.

Jyvätonttu

Jos oikein lopputekstejä onnistuin tutkimaan, niin kuusikon päättävä kahdeksanminuuttinen Jyvätonttu olisi jaksoista ainoa, joka oli valmistunut vuoden 1979 puolella. Samalla tämä tarina on ainakin omasta mielestä valitettavasti joukon valjuin eikä innosta tai kiinnosta edeltäjiensä tapaan, vaan on lähempänä laimeaa lopettelua noin kuviensa osaltakin. Talviset maisemat saadaan ainakin hetkeksi takaisin, mutta mikään joulujakso tai sellaisen jälkitunnelmointikaan ei ole kyseessä, vaan lumella on tässä tarinassa toinen tehtävä. Nimittäin aikoinaan riihestä sekatavaravarastoksi ränsistynyt rakennus on kerännyt katolleen melkoisen lumikuorman kannettavakseen ja lopulta palkit antavat periksi ja koko komeus sortuu yhdeksi puuröykkiöksi.

Sinänsä menetys ei välttämättä ole omistajille mikään maailmanloppu, mutta hepä eivät tiedäkään, että vanha riihi on ollut ties kuinka pitkään erään tontun kotimökki. Kevään lähestyessä talon isäntä kuuleekin raunioilla jotakin itkua muistuttavaa vaikerointia ja pysäyttää rekensä, josko joku onneton olisi pulassa. Lähistöllä ei kuitenkaan näy ketään, mutta mystisesti reki tuntuu saavan näkymättömän matkustajan, kun taas pihapiiriin saavuttaessa kuorma kevenee jälleen. Vanha tonttu livahtaakin nopeasti saunaan ja melko lyhyen asustelun jälkeen toteaa lämpöisen paikan varsin mainioksi uudeksi kodiksi ja haluaa hyvittää tämän ilahduttavan käänteen. Niinpä tonttu alkaa hankkimaan ja kuljettamaan taloon monenmoista käyttökelpoista tavaraa ja sattuupa eräänä iltana isäntää pikkuisen säikäyttäväkin yllättävä kohtaaminen pihamaalla. Avuliaisuus ja anteliaisuuskin saattaa silloin tällöin karata käsistä, kuten tarinan loppupuolella onkin nähtävissä, ja varastojen yllättävä paisuminen varmaan vaatii parikin nappikauppaa ennen kuin hirmuiset hamstrailut on hoidettu kuntoon...



Jyvätonttu ei tosiaan näistä kuudesta mielestäni paras valinta päätösjaksoksi ole, mutta siitä huolimatta yleisesti otten mukavan rauhallisia ja opettavaisia tarinoita nämä ovat ja suurimmaksi osaksi tasaisen laadukkaita juttuja. Se tietysti todettakoon, että jos menoa, vilskettä ja reipasta tahtia kaipaa, niin nämä hiljalleen vaihtuvat kuvat saattavat kärsimätöntä mieltä kiusata ja laittaa sormet pikakelausta etsiskelemään. Minulle verkkaisuus ainakin tässä yhteydessä toimii hyvin, kuten samoin se, että jutuissa on tiettyä väljyyttä, eikä ole selvästi ollut aikomuksena tuottaa katsomoon mitään jatkuvan puheen tai tapahtumien ähkyä. Omalla listalla näistä kuudesta selkeäksi huippuhetkeksi nousee jouluinen Saunatonttu Manu, joka tosiaan on monellakin tavalla miellyttävä ja kauniisti kuvitettu summaus vanhan ajan joulusta valikoituine valmisteluineen ja iloineen. Siitäkin tämä pätkä ansaitsee kiitokset, että melkeinpä jakson alusta hartaaseen loppuun asti yllä leijuu ystävällinen, lämmin ja sydämellinen tunnelma. Samasta tarinasta on olemassa uudempikin tulkinta, eli vuonna 1991 ilmestynyt Tontun joulu, joka on Mauri Kunnaksen veljenpojan, eli Mikko Kunnaksen ohjaama lyhytanimaatio. Mahdolliset muistot lapsuusaikaisista katseluista ovat siinä määrin hämärään hiipuneet, ettei niillä kannata lähteä enempiä arvuuttelemaan, mutta olisihan tuo ollut melkoisen kiva lisuke tähän levylle. No, ehkä se jossakin vaiheessa tulee muodossa tai toisessa vielä vastaan, mutta tähän päätteeksi sopii sanoa, että Tontut oli joka tapauksessa kiinnostavampi, monipuolisempi ja hauskempikin tarinakokoelma kuin mitä ennakkoon odottelin ja eiköhän näitä Kunnaksen juttuja ihan mielellään jatkossakin katso.

Tontut (1978)

Mauri Kunnaksen sympaattisesti satuilema ja kuvittama kuusiosainen televisiosarja Tontut ilahdutti jokunen päivä sitten ja samoilla linjoilla jatketaan, koska vuoroon pääsee vastaavalla tavalla toteutettu ja myös pitkälti Kunnaksen työstämä Joulupukki. Tontut ilmestyi vuodenvaihteessa 1978-1979, eikä Korvatunturin touhuja kohti katselevaa ja vastaavasti kuuteen osaan jaettua Kunnaksen seuraavaa sarjaa tarvinnut ihan mahdottoman pitkään vartoilla, vaikka muutama vuosi välissä vierähtikin. Myös tässä tapauksessa jouluisista jutuista syntyi myös kirja, mutta nyt painettu versio ehti ensin lukijoiden hyppysiin, mikä tapahtui vuonna 1981, kun taas sarja ilmestyi katsojien iloksi joulukuussa 1982, jolloin Pikku Kakkonen sillekin toimi ensiesityspaikkana.

Kunnaksen Joulupukki kera ahkeran tonttuväkensä on toki tuttu lapsuudesta, mutta näiden kuvien näkemisestä on ehtinyt hujahtaa, jos ei nyt sentään pieni ikuisuus, niin kauhean pitkä aika kuitenkin, joten kertailu lienee vallan mukavaa puuhaa näin joulukuun viuhuessa vauhdilla eteenpäin. Onhan Kunnaksen Korvatunturilla tietysti tullut vierailtua lähempänä nykypäivääkin, sillä Joulupukki ja noitarumpu käväisi soittimessa kolmisen vuotta sitten, jolloin siitä pikkuisen kirjoittelinkin, mutta tästä varhaisemmasta versioista en kovin kirkkaina kimaltelevia muistikuvia saa millään kaiveltua. Jos vain sopiva väli löytyy ja isompi innostus iskee, niin olisi kiva tänä vuonna uusia kyseinen vuonna 1996 ilmestynyt animaatioelokuva, jolloin olisi molemmat nähtynä melko lähekkäin. Nyt kuitenkin kurkistelemaan, että miltä Korvatunturin jouluiset puuhat näyttivät vuoden 1982 lopulla.

Korvatunturi

Ensimmäinen jakso kantaakin osuvasti kotipaikan nimeä ja onkin ihan hyvä, että edelleen kertojana jatkava Pekka Koskinen pikkuisen puhelee seudun erikoispiirteistä, jotta saadaan selkoa, millainen joulumaailma Kunnaksen mielikuvituksesta on ruudulle piirtymässä. Sitä ennen noin minuutin mittainen intro tarjoaa jo esimakua Korvatunturin lukuisista hommista sekä ajanvietteistä. Kaukana Lapissa erämaiden ympäröimänä siis sijaitsee tämä merkillinen sekä salaperäinen tukikohta joulun lahjapuolta pyörittävälle ahkeralle väelle. Sijainti ei silkkaa sattumaa ole, vaan tiettömien taipaleiden ja tuntureiden takana pysytään piilossa ulkopuolisten katseilta, mikä osaltaan varmistelee porukan työrauhaa. Jos joku utelias sattuisikin lähistölle harhautumaan ja eriskummallisesta kylästä muille juoruilemaan, niin näitä juttuja pidettäisiin luonnollisesti ihan kajahtaneena höpöhöpönä.


Kunhan paikan pääpiirteisiin saadaan pikainen perehdytys, niin onkin aika käydä, jos ei aivan henkilökohtaisuuksiin, niin ainakin ihmettelemään, että millaista porukkaa Korvatunturin joulukylässä oikein hyörii ja pyörii. Joulupukista ei tietenkään ole saatavilla mitään kattavaa henkilöhistoriaa tai yksityiskohtaista omaelämäkertaa, koska vanha ja valkopartainen ukko kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta on halunnut pitää yksityiselämänsä ja menneisyytensä omana asianaan. Kylää kansoittavista tontuista taas tiedetään, että he ovat entisaikojen hyviä haltijoita ja kaupungistuminen sekä teollinen kehitys on ajanut heitä etelän modernista vilskeestä kohti pohjoisen hiljaisempia seutuja. Tietenkään ei sovi unohtaa, että suuri osa tonttujoukosta on edelleen taitavaa porukkaa, sillä vaihtelevaa työkokemusta on kertynyt satojakin vuosia. Siihen kun summaillaan valtava erilaisten ammattien kirjo, niin Joulupukilla onkin apunaan huima tietotaito kaikenlaisten kapistusten kasaamiseksi sekä mittavan joulukiertueen toteuttamiseksi.

Tonttujen monipuolisia taitoja sekä motivaatiota tarvitaankin, koska Korvatunturin joulukylässä eivät pitkät työpäivät ole mitenkään harvinaisia. Aamuja käynnistellään tukevilla puuroannoksilla ja kertojan mukaan kahvia kuluu hurjia määriä, mutta raskaista puurtamisista ja melkeinpä vuoden mittaisesta urakasta huolimatta yhteishenki sekä paikan ilmapiiri on niin erinomainen ja sopuisa, että se tarttuu lähistön villieläimiinkin. Avausjakso ei runsaan seitsemän minuutin kestollaan tietenkään ehdi kovin syvällisesti perehtymään asukkaiden arkeen ja muihin puuhiin, mutta on hyvä esittely joulumaailman koukeroihin ja leppoisan lopettelun jälkeen tahtookin jatkaa joulukylän tekemisten tutkimista. Koska sarjan kuudella osalla on yhteiskestoa vain 43 minuuttia, niin nämähän ahmaisee helposti yhdellä istumisella, eikä jaksoja malta sen suuremmin säästellä.

Korvatunturin arkea

Avausta seuraavien seitsemän minuutin ajan olisikin tarkoitus tutkia niitä joulukylän arkipuuhia paremmin, mutta lienee sekin selvää, etteivät ne aivan vastaa keskivertotyypin jokapäiväisiä juttuja ja se Korvatunturin perusmaanantai tietyistä yhtäläisyyksistään huolimatta vaikuttaa kuitenkin olevan osittain toisesta maailmasta. Tonttulapset käyvät kyllä kouluaan, mutta opinnoissa korostuvat esimerkiksi eläinoppi sekä käytännön käsityöt, vaikka lukujärjestykseen toki muutakin mielenkiintoista mahtuu. Verstaan puolella päivät venyvät, eikä taida ihan kahdeksan tunnin aherrus ainakaan kiirekaudella riittää ja niinpä näppärän nikkaroinnin äänet kertovat osaltaan, miten motivoitunut porukka ahertaa yhteisen hyvän tavoitteen saavuttaakseen.

Pelkkää lelujen väsäystä sekä kasausta tonttujen tehtävät eivät ole, vaan toinen jakso korostelee erilaisten taitojen tarpeellisuutta, sillä joulukylästä kyllä löytyy monenlaisille osaajille hommia. Pieni valikoitu erikoisryhmä hoitaa paikan suurta painokonetta, kun taas varastohyllyjä täydentävät tarkat tontut, koska ennen aattohetkeä materian määrä ehtii paisua melkoiseksi, jolloin vaaditaan kykyjä hallita myös se huolellinen kirjanpito, ettei lahjaoperaatio karkaa hallitsemattoman sekoilun puolelle. Toista jaksoa ihmetellessä kävi hetkisen verran mielessä, että kaikkien osien kohdalla samanlaisena toistuva runsaan minuutin mittainen intro haukkaa suhteellisen suuren osan näiden kestosta ja ainakin näissä kahdessa ensimmäisessä tapauksessa myös jäähdytteleväinen päättelyosuus on suunnilleen samanlainen. Kenties voisi pikkuisen napista kierrättelyistä, mutta ehkei tuo pistäisi niin silmiin, jos näitä katselisi rauhallisemmalla tahdilla jakso kerrallaan. Toistuvista osuuksista huolimatta jaksoissa kyllä riittää melkoisesti aina uuttakin tutkittavaa, eli enpä lähtisi tätä hienoista toistoa ainakaan hirmuiseksi haittapuoleksi suurentelemaan.

Korvatunturin vapaa-aikaa

Parissa ensimmäisessä pikkupätkässä korostuu tiukka työtahti ja aherruksen täyttämät pitkät päivät, joiden jälkeen lähinnä uupuneina lampsitaan sänkyjä kohti. Kaipa kolmas kahdeksanminuuttinen tahtoo selventää, ettei Joulupukin hilpeä kylä sentään ole mikään armoton orjaleiri, jossa hyväntahtoiset ja uhrautuvaiset apurit säälittä riistetään sekä poltetaan loppuun. Vaikka ensimmäisessä osassa mainitaankin, että Korvatunturilla työtä riittää tammikuusta seuraavaan jouluun, niin kyllähän sinne sekaan silti hieman vapaa-aikaakin saadaan soviteltua, eikä mitään tauotonta raatamista vaadita. Näinpä tonttujoukko viettääkin kesäkaudella lomiaan rentoutuen kuka mitenkin parhaaksi katsoo ja siitähän saadaan vallan sympaattinen sekä kepeä jakso aikaiseksi.

Korvatunturin harrastelumahdollisuuksia käydäänkin pikkuisen läpi kuvien ja kerronnan kautta. Osa tontuista tykkää vaeltaa läheisillä tuntureilla luonnosta nauttien, toiset urheilevat reippaammin ja jotkut taas löytävät omat juttunsa taiteilun parista. Joulupukki malttaa itsekin vaihtaa vapaalle kesäauringon lämmitellessä ja vähän yllättäenkin jutellaan, että hänen lempipuuhaansa on onkiminen veneessä loikoillen, tosin mainitaanpa sekin, että usein onki unohtuu kokonaan reissusta, mutta mitäpä noista... Kesäkausi ja alkava syksy on myös poroporukalle mieluista ulkoiluaikaa rinnelaidunten kutsuessa haukkailemaan jäkälää ja muuta mehevää kasvustoa. Ruska-aikaan luonto räväyttää Lappiin niin lumoavan väriloiston, että ulkoilu on vallan mieluista ajanvietettä, mutta väistämättä lähenevä ensilumi tarkoittaa vapaa-ajan, lomailun ja leppoisan lötköilyn huomattavaa vähenemistä. Edellisiin osiin verrattuna ulkoilukuvasto sekä leikkisän plus letkeän laiskottelun tavoittelu tuo kokonaisuuteen kivaa vaihtelua, ja etenkin pukin pötköttelystä välittyy ruudun toiselle puolellekin varsin positiivista värähtelyä elämäniloisine nautiskeluineen.

Korvatunturin joulukiireitä

Kesälomien jälkeen päästäänkin kiihdyttelemään kohti vuoden varsinaista kiirekautta, ja vaikka tämä seitsenminuuttinen ei vielä aattohuipennukseen ehdikään, niin antaapa se silti vihjettä, millaisia ponnistuksia lienee luvassa ennen kuin viimeinenkin paketti on odottaviin kätösiin onnistuneesti ojennettu. Syksyn edetessä talvea kohti on taas yhden erikoispartion toiminnan aika, sillä joka vuosi Joulupukki lähettää maailmalle tarkkailujoukkonsa, joka koostuu vikkelistä, hiljaisista ja huomaamattomista tontuista. Heidän päähommanaan on valvoa lapsia sekä kirjata muistiin heidän käytöstään, josta syntyvät raportit toimitetaan Joulupukin arvioitaviksi. Usein näissä perinteisissä Joulupukista kertovissa jutuissa pikkuisen närästelee tämä lasten vakoileminen ja paikoin puoliviattomienkin kolttosten takia tuhmiksi tuomitseminen. Näitä nyt tuskin kannattaa tällaisissa yhteyksissä haudanvakavasti ottaa ja lähteä pitkiä paasauksia virittelemään tirkistelyistä ja lahjattomaan jouluun johtavista leimoista, mutta kyllä nämä aina tuntuvat muun joulutohinan joukosta paistavan vähintään lievästi ikävällä värähtelyllä läpi.

Onneksi jakso lähinnä sivuaa tätä tarkkailuoperaatiota ja Joulupukilla riittää paljon muutakin lukuhommaa kuin vain kiltteydestä tai sen puutteesta kertovien raporttien kahlaaminen. Nimittäin maailman toiveikkaat lapsoset kuormittavat lentopostia niinkin runsaasti, että joulun lähestyessä kirjetulva vain yltyy ja pyyntöjä vyöryy konttoriin kiihtyvällä tahdilla. Monenmoiset toiveet merkitään huolellisesti joulukylän suuriin kirjoihin, jotta pysyttäisiin jotenkin kärryillä pakattavien pakettien suhteen. Joulukuun viilettäessä finaaliaan kohti ja kiireiden kasvaessa pitäisi siinä sivussa hiljalleen valmistella Korvatunturin omaakin joulua, eli koristeet askarrellaan milloin sitten ehditäänkin. Pikkutonttuja taas kovin miellyttävät leivontapäivät herkkujen maistuessa monille. Viimeiset ponnistukset lahjaröykkiön paketoimiseksi hoidetaan suurilla talkoilla, joissa auttaville käsipareille todellakin käyttöä löytyy. Kovasta tohinasta ja kiihtyvästä kiireestä kertovien kuvien perusteella pieni tai suurempikaan stressi ei joulukylän porukkaa uuvauta, vaan hymyt pysyvät kasvoilla sekä hyvä yhteishenki leijuu kaiken tekemisen yllä. Voikin taas todeta jakson tarjoilevan vähintään runsaan kourallisen verran sellaisia piirroksia, joita on käytännössä pakko jäädä pausen kanssa jumitellen ihailemaan sekä tutkimaan tarkemmin. Muutenkin hahmoissa sekä tekemisessä on lähes jakuvasti sydäntä lämmittävä sympaattisuus läsnä ja touhut vaikuttavat omaperäisiltä jaksosta toiseen. Melko usein on uudempia jouluelokuvia katsellessa heräillyt lähinnä ikäviä tuntemuksia, että tietyt pakolliset käänteet ja perinteet survotaan väkinäisesti ruudulle homman hengen ollessa täysin sielutonta suorittamista, mutta nämä Kunnaksen jutut ovat onneksi täysin toisesta maailmasta!

Jouluaatto

Viidennen jakson alkaessa ovat paketit jo melko pitkälti kasassa ja juhlava jouluaatto lähestyy hyvää vauhtia, vaan sepä ei vielä lepoa Korvatunturin porukalle tarkoita, vaan muutaman päivän päässä odottelee vuoden kovin puristus, jossa ei ole paljoakaan virheille tai viivyttelyille varaa. Vielä on aikaa tarkistella, että kaikki on kunnossa ja tehdä tarpeelliset huoltotoimenpiteet. Lastaukseenkin pitää varata kohtalaisesti aikaa, sillä maailman miljoonien lasten lahjominen ei ihan yhdellä rekikuormalla suju, vaan pukin punertavat lentokoneet kuljettavat lasteittain jouluiloa kohti planeetan kaukaisimpiakin kolkkia. Aikaerot ja lahjojen availun jakautuminen aaton sekä joulupäivän kesken pikkuisen helpottavat hektistä hommaa, mutta kyllä siinä saa poro jos toinenkin laukata huimaa kiitoa, jotta kaikki osoitteet pystytään käymään runsaan vuorokauden sisällä läpi.

Aattoaamuna heräillään viiden aikaan ja tehdään vielä pikaiset varmistukset sekä valmistellaan porukkaa raskasta retkeä varten. Joulupukillekin on kertynyt sen verran ikää, että tällainen äärimmäisen piukkaan pakattu mega-maailmankiertue kuormittaa kehoa ja ennen kuin lentelyn päätepiste saavutetaan, niin alkaa olla vointikin melkoisen uupumuksen puolella. Jännitystä sekä kihelmöivää odotusta on ilmassa, kun hirmuisen suuri joukko lapsia odottaa erästä tiettyä ja kovin toivottua jouluvierasta. Valitettavasti päivä on lyhyt ja koteja melkeinpä lukematon määrä, joten käväisyt ovat pikaisempaa luokkaa, mutta eiköhän Joulupukki apureineen rajoitteista huolimatta onnistu aaton aikana levittämään maailmaan mahtavan kasan iloa ja onnea. Vaikka sarjassa yritetäänkin hieman avata järjestelyjä sekä toteutusta kaiken jouluhulinan taustalla, niin eipä onneksi sitä taikaa lähdetä täysin selittämään, mikä on pelkästään positiivista. Muuten kyllä aattojaksossa maisemat vaihtuvat mukavasti ja tehtävää tosiaan riittää paljon, mikä mielestäni summautuu siten, että kuviltaan tämä seitsenminuuttinen on sarjan monipuolisin pätkä. Jos taas tahtoo nähdä pikkuisen tuoreempaa animaatiota lahjakiertueen haasteista, niin voisin ainakin varovaiset suositukset heittää hyväntuuliselle, vauhdikkaalle sekä hauskallekin elokuvalle Arthur Christmas.

Korvatunturin joulu

Huiman aattorutistuksen jälkeen kohti Korvatunturia palailee ymmärrettävästi miltei lopenuupunut porukka, mutta voisipa kuvitella niinkin, että väsyneessä mielessä värähtelee myös niitä tyytyväisyyden tuntemuksia, kun työntäyteinen ja palkitseva yö alkaa olla ohi. Raatajia odottelee kuuma sauna, jossa yön tuiskeissa sekä tuulissa kohmettuneet paikat saavat lämpöään takaisin ja hiljainen rentouttava hetkonen auttaa poistelemaan kiireitä mielestä. Pitkän taipaleen laukkailleet porot saavat tietysti myös ansaitun hemmotteluhetkensä, sillä ovat olennaisesti auttaneet jouluilon levittelyssä. Ehkä on kuitenkin selvää, ettei tiivistahtisen rupeaman jälkeen monellakaan ole enää paljoakaan puhtia jäljellä, vaan pehmeä lepopaikka houkuttelee mahdottoman vastustamattomasti.

Aatto ei ole joulukauden loppu Korvatunturilla, vaan joulupäivänä juhlitaan perinteisin menoin oman porukan kesken, sillä ohjelmassa on joulukirkkoa aamulla, koulunäytelmää ja illan kruununa suuri yhteinen juhla, jossa herkut, laulut, tanssit ja toki ne lahjatkin kuuluvat asiaan. Ilonpito jatkuukin pitkälle yöhön, mutta vähitellen yksi toisensa jälkeen hiipuu unten maailmoihin väsyn voittaessa. Kertojakin vielä vakuuttelee, että ahkerasti uurastanut porukka saa hurjan rupeamansa jälkeen pitää ansaitun talvitauon ennen kuin uuden kauden valmistelut aloitellaan. Katsomon puolella päällimmäisenä ja lämpöisen ilahduttavana tuntemuksena tästä kaikesta kuitenkin jää jälkeen, että yhdessä tehdään ja yhdessä juhlitaan onnistumisia hyvässä hengessä. Siksipä siis sanoisinkin, että on ollut tekijöiltä mukava ajatus väkertää vielä aattovalmistelujen ja suuren kiertueen jälkeen tällainen kuusiminuuttinen palautumisjakso, jossa maailmaa ilahduttanut porukka pääsee rauhallisemmalla otteella nautiskelemaan joulutunnelmasta keskenään. Siihen on erinomaisen helppoa heittäytyä mukaan ilon ja onnen suorastaan huokuessa kuvista, ja vaikka sarja ei kestonsa suhteen mikään mahtaisa joulueepos olisikaan, niin mahtuupa rajalliseen minuuttimäärään melkoisesti hyväntuulista tekemistä, oleilua ja sydämellisiäkin tuokioita.



Ainakaan tämän katselun jälkeen en osaisi selkeää suosikkia jaksojen joukosta nimetä, mutta jos yrittää pitäisi, niin ehkäpä pari viimeistä kovimmin keskenään vääntäisivät. Aattojakso tosiaan kuvastollaan vaihtelee paikkoja ja tekemisiä kenties runsaimmin, kun taas päätöspätkän juhlallisuudet ja rauhallinen hiljentyminen ansaittua lepoa kohti lämmittää kovin sydäntä. Eipä ole kuitenkaan mitään halua vähätellä muita jaksoja, vaan laatutaso on korkealla ja aikamoisen tasainen läpi sarjan, eikä mielestäni yhtään turhaa täytepalaa näistä löydy. Jos taas tahtoisi kevyttä vertailua harrastella varhaisemman sarjan kanssa, niin Tontut ei ole läheskään yhtä puhdasta joulujuttua tai huttua muutenkaan, vaan näppärästi ja saumattomasti yhdistelee suomalaisten menneiden aikojen arkea tarinoihin sekä uskomuksiin. Kuviltaan ja väreiltään hillitympi sekä pikkuisen pelkistetympi toteutus tukeekin tätä arkipuolen esitystä, kun taas Joulupukki räväyttää punavärit ja varsin valtaviksi paisutellut puuhatuokiot häpeilemättä katsojan iloksi ja samalla seikkailee jalat huomattavasti tukevammin satumaailman puolella. Toisaalta nämä erot ovat myös sarjojen vahvuuksia ja ainakin näin jälkikäteen tuumailtuna onkin erinomainen juttu, että tietyistä yhdistävistä piirteistä huolimatta Joulupukki-sarjan myötä lähdetään pyyhältämään kohti toisenlaisia tarinoita, eikä laiteta hassuttelevaa kekseliäisyyttä liian ahdistaviin kahleisiin.


Vaikka varhaisemman Tontut-sarjan kuvissa on mielestäni ehdottomasti paljon arvostettavaa ja kiiteltävää, niin Joulupukki täyttää ruudun sen verran vastustamattoman värikkäillä, monipuolisilla, tapahtumarikkailla ja hauskoilla piirroksilla, että itse kyllä kallistun melko helposti näiden kahden välillä pirteän joulukylän vilskeen puolelle. On miltei mahdotonta omaksua tai haukata kaikkea kerralla. Vaikka kuvat eivät pikavauhtia vilistäkään ruudulla, niin silti pausen painelua vaaditaan tai uusintoja, että pääsisi perille kaikkien pienten sekä välillä kekseliäästi kätkettyjenkin vipeltäjien puuhista tai aikeista. Tekijät tosin helpottavat hommaa ja tarkkailua siinä mielessä, että samoja kuvia kierrätetään ja toistetaan jaksojen sisällä tai välilläkin jossakin määrin sekä suurimpiin kokonaisuuksiin paneudutaan huolellisemmin kuin vertailukohdassa, jossa tällainen toisto on melkoisen olematonta.

Omalla kohdalla tiettyjen tuokioiden ilmaantuminen ruudulle pariin kertaan ei aiheuttanut mitään mainittavaa närästelyä, vaikka jaksot katsoinkin yhteen pötköön, sillä kyllähän niistä löydettävää tosiaan tuntuu riittävän. Etenkin suurempien joukkojen laajemmat kuvat vaikuttavat olevan monesti niin touhukkaita, että ne voisivat hetkenä minä hyvänsä herätä henkiin, eikä aina edes oikein tajua katsovansa "pysäytettyjä" hetkiä. Kauppojen joulukorttivalikoimiakin tutkiessa ilokseen huomaa, että näille veikeille ja hilpeille Kunnaksen kuville kysyntää edelleen löytyy. Sanottakoon sekin vielä ennen lopettelua, että tämä värikäs, touhukas ja melkeinpä jatkuvasti pienempää tai suurempaa hupsuilua tarjoileva piirrostyyli on minulle se, mikä Kunnaksesta tulee ensimmäisenä mieleen ja yhdistyy vielä voimakkaasti jouluaiheisiin sekä tarkemmin tämän sarjan hahmoihin. Johtunee luultavasti siitä, että lapsuudessa eniten selaamani Kunnaksen kirja oli vuonna 1981 ilmestynyt Joulupukki. Kyseinen teos pitäisikin jostakin kaivaa kätösiin, että joskohan se herättelisi muutamia mukavia muistoja, vaikka sarjaversiokin siinä suhteessa kiitettävästi kunnostautuu.
Joulupukki (1982)

Mauri Kunnaksen veikeässä, värikkäässä ja varsin vetovoimaisessakin maailmassa tuli viihdyttyä oikein mainiosti parin vanhemman sarjan verran. Ensin Tontut esitteli kuuden lyhyehkön jakson ajan, millaista oli menneinä aikoina ihmisten ja hyvien haltijoiden arkinen yhteiselo, mutta mahtuihan joukkoon ripaus tonttutaikaa sekä juhlavampaakin jaksoa. Viimeksi taas Joulupukki nappasi katsojan kyytiin ja kuljetteli tutkimaan Joulupukin sekä etelästä vähitellen pohjoiseen vaeltaneen tonttujoukon salaiseen tukikohtaan Korvatunturin kupeessa. Kuvien vaihtotahti ei kummassakaan sarjassa mikään äärimmäisen hurjasti viuhuva ole, mutta väittäisin kuitenkin, että kumpaisessakin kokonaisuudessa riittää kyllä löydettävää useampaankin katseluun, koska paikoin melko laajoihinkin piirroksiin on ängetty ja ehkä osittain kätkettykin paljon sellaista pienimuotoista hupailua sekä keppostelua, joka ei välttämättä ihan ensivilkaisulla satu silmiin huomion hakeutuessa näkyvämpiin kohtiin tai päätapahtumiin.

Levypinoihin on kuitenkin kertynyt kohtalaisesti katsomattomiakin joulujuttuja, ettei ainakaan tässä välissä vielä hirmuisesti uusintoja harrastella, ainakaan näin pikaisia, joten Kunnaksen kodikkaan touhuisa sekä lämminhenkinen joulunvietto valmisteluineen vaihtuu taas Disneyn tarjontaan. Runsas viikko sitten kommentoimani neljän tarinan kooste Disney's Christmas Favorites olikin sisältönsä suhteen vähintään pieni pettymys, koska näistä melskeistä hartaampi jouluhenki oli ainakin unohtunut kyydistä ja lähinnä kunnostuttiin räyhäilyssä ja kiukkuilussa. Muutenkin näiden kohkausten laatu sekä tarinoidensa että animaation osalta oli alle Disneyn keskitason, mikä taas laittaa toivomaan, että Winter Wonderland olisi kasailtu hieman harkitummin.



Kasailusta puhuttaessa mainittakoon, että tätä jouluerikoista varten on päädytty näpertelemään talvinen pienoismallikylä lumisine taloineen, junaratoineen ja sivuseutuineen. Ainakin kauempaa katsottuna rakennelma vaikuttaa ihan viehättävältäkin viritelmältä ja takkatuli taustalla toki lisäilee omat hehkunsa lämpöisen tunnelman tavoitteluun. Winter Wonderland käyttää tätä pienoiskokoista lavastetta levyn tarinoita linkittääkseen, eikä vain pötkötä töksäytellen lyhytelokuvia ja muita valikoituja hetkosia peräkkäin. Välähdykset kylästä ovat kuitenkin sen verran pikaisia ja minijunan tarjoilema kyyti jokseenkin hötkyilevää, ettei näistä pätkistä mitään suurempaa iloa mielestäni ole. Kertojankin osuudet ovat hiukkasen unohdettavaa höpöttelyä, mutta onpahan ainakin yritetty sitoa kokonaisuus tiiviimmin yhteen.

Ihan ensimmäiseksi jouluilosteluksi ruudulle laitetaan pyörimään Ankkalinnasta tutun väen joululauluja ja juhlapyhien hilpeää toivottelua. Pluto kiskoo hymy huulilla Mikkiä ja Minniä reessä, Iines ja Aku saapuvat myös kuviin jouluisessa mielentilassa, eikä pitkään tarvitse vartoilla, kun sukulaispojat seuraavat perässä ja lopulta Hessukin ystävineen ilmestyy. Pian koko joukko hoilailee hyvää joulua ja uutta vuotta, eikä tämä mielestäni ole lainkaan huono tapa käynnistellä kokoelmaa. En tosin osaa varmaksi sanoa, että mihin elokuvaan tai sarjaan laulelujakso on alkujaan tuotettu, mutta ehkäpä sekin jossakin vaiheessa vielä selkeytyy...?

Once Upon a Wintertime

Jos alkulaulelu edustaa Disneyn tuotantoa vuosituhannen vaihteen kohdilta, niin levyn ensimmäinen pikkuisen pitempi pätkä napataan selvästi kauempaa, sillä Once Upon a Wintertime ilmestyi aikoinaan osana Disneyn järjestyksessä kymmenettä klassikkoa Melody Time ja tuolloin vietettiin vuotta 1948. Sittemmin se kai julkaistiin itsenäisenäkin talvisena lyhytanimaationa ja kyllähän tällainen romanttisilla sekä leikkisillä sävyillä kaunisteltu kahdeksanminuuttinen valikoimaan sopii. Joulukuun viehättävistä puolista ja puuhista laulellaan, mutta mikään varsinainen joulusatu se ei silti ole, mutta siis sisältää paljonkin ajankohtaan sopivaa perinteistäkin tekemistä rekiajeluineen sekä joulurauhaa korostelevaa ihmisten ja eläinystävien sopuisaa yhteiseloa.

Taustojen ja hahmojen taiteilu on ainakin omiin silmiin vähemmän tyypillistä Disneylle, ja jos Once Upon a Wintertime sattuisi tulemaan irrallisena teoksena vastaan ilman tekijätietoja, niin eipä olisi ihan ensimmäinen veikkaus, että on sieltä lähtöisin ja vieläpä osa yhtiön klassikkojulkaisua. Tapahtumien osalta löytyy kyllä tuttuja piirteitä ja eläinhahmoissa esiintyy tyypillistä söpöstelyä sekä leikkisää puolta. Tässä tapauksessa mukana menossa on pari pupua, lintua, oravaa ja rekeä kiskovaa hevosta. Metsän asukkaiden porukasta etenkin pupupari pääsee enemmänkin kuvissa viilettämään, ja käytännössä hieman hassutellen toistelee ihastuneen ihmispariskunnan hupsuttelut sekä tuittuilutkin. Minulle toki kelpaa jänösten suurempi rooli luisteluissa ja muissakin kujeissa, koska pahasti paitsioon pupuväki tuntuu yleisesti ottaen jäävän koirien, kissojen ja hevosten viedessä yleensä huomion näissä hommissa.



Melkoisen vahvasti musiikkivetoinen Once Upon a Wintertime ei ole mikään tiukkatahtisin talvipäivä, mikä on ihan hyvä juttu, koska yleensä itse näihin kaipailen rauhallisempaa otetta. Lisäksi romanttiset koukerot sopivat hyvin luistintaiturointiin ja sattuuhan siinä väistämättä pari muksahdustakin. Mielestäni piirrostyylissä ja laulussa vanhahtavuus on tässä tapauksessa miltei täyttä plussaa, mutta neitojen pyörtyminen pulaan taas näyttäytyy jokseenkin tökerönä käänteenä, enkä usko, että vastaava ainakaan ihan yhtä puhtaasti menisi läpi enää näin 70 vuotta myöhemmin. Jälkiselvittelyssä kuitenkin poiketaan pikkuisen perinteisestä päivän pelastamisen kaavasta, sillä miespuolinen parivaljakko lähinnä hätäillessään säheltää itsensä melko nolosti sankarointihommista pihalle ja pienemmät eläinystäväiset pääsevät loistamaan neuvokkuudellaan suoraviivaisemman uhkarohkeuden kostautuessa.

Viimeistään tästä vesiputouksen tuomasta tiukasta vaaranpaikasta muistuu mieleen runsaan vuosikymmenen vanhempi Disneyn lyhytelokuva On Ice, jota noin vuosi sitten kommentoin, sillä se sisältyy viime jouluna vilkaistuihin kokoelmiin Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends ja Donald Duck's Christmas Favourites. On Ice kyllä mielestäni laittaa paremmaksi vauhtipuolella ja kekseliäässä kommelluksessa, mutta Once Upon a Wintertime on tunnelmallisempaa ja kauniimpaa katseltavaa, eli eivätpä nämä tietyistä yhtäläisyyksistään huolimatta mitään lähisukulaisia ole ja kumpikin on omassa lajissaan melkoisen mainio menijä tarjoillen runsaasti talvi-iloa.

Once Upon a Wintertime 1948



Musiikkivetoisen ja kieltämättä kauniinkin talvisen tarinan jälkeen jatketaan lumen ja jään luomien ilakointimahdollisuuksien parissa ja samalla kaivellaan edelleen vanhempien Disney-klassikkojen osastoa, sillä seuraava lumileikki on nipsaistu elokuvasta Bambi. Luulisin, että monille Bambin kohtaama ensilumi ja sitä seuraava utelias riemu on yksi rakastetun elokuvan muistettavimpia hetkiä. Kummallista kylmää patjaa on maahan jostakin tipahtanut ja samaa tavaraa roikkuu edelleen oksien kannettavanakin. Hiukan tämä maailman yllättävä muutos laittaa epäilemään, mutta melkoisen nopeasti alkuhaasteiden jälkeen talvisen päivän hauskempi puoli tulee vahvemmin esille ja sittenhän mennään viiletellen riemua rinnassa.

Vauhti kiihtyy ja temput menevät uskaliaampaan suuntaan, kunhan Rumpali löytää kaverinsa, joten jälleen saadaan heti edellisen perään vähintään yhtä kiva annos pupusöpöilyä. Rumpalihan noin muutenkin on omalla kohdalla yksi Disneyn parhaita eläinhahmoja ja tässäkin tapauksessa Bambi jää mielestäni pikkuisen varjoon toisen kiitäessä ja yllyttäessä ystäväänsä. Halu esitellä kykyjä onkin erityisen kova, eikä siinä pienoinen kompurointikaan mitään haittaa, vaan uutta yritystä entistä isommalla innolla kokeilemaan. Sorkkajalkaiselle liukas jää on kohtalaisesti hankalampi homma kuin Rumpalille ja Bambi saakin itsensä vinksautettua melkoiselle mutkalle, mutta pupuystäväinen ei huterasta luisumisesta huolimatta ole halukas luovuttamaan, vaan sinnikkäästi nostelee kaveriaan ylös. Lyhyellä leikkihetkellä on mittaa alle neljä minuuttia, mutta siinä ehditään jo mukavasti hymyä nostamaan ja huomaapa pohtivansa, että elokuvan edellisestä katsomisesta taitaakin olla jo melkoinen kasa kuukausia kulunut ja että pitäähän sille jostakin välistä uusintapaikka löytää.

The Cold-Blooded Penguin

Bambille ja Rumpalille sanotaan siis heipat melkoisen nopeasti, eikä maisemanvaihdos ainakaan alkupuolellaan yhtään lämpöisempiä seutuja kohti vie, vaan ehkäpä ennemmin äärimmäisiä pakkaslukemia, koska suuntana on planeetan etäinen ja usein olosuhteiltaan armotonkin Etelänapa. Monille se olisikin aivan liian ankara paikka ja kaukana elinkelpoisesta, mutta pingviinikansalle se on mitä mainioin ympäristö tarjoten juuri oikeaat puitteet sekä arkielolle että harrastuksille. Löytyy viileitä vesiä, jäätä, kalaa, eräänlaisia rantalomakohteitakin, pulkkailtavaa, kelkkailtavaa ja vaikkapa mitä talvista touhuilua, kunhan ei kamalan kireä pakkanen haittaa. Useimmille pingviineille viiltävät viimat ja jatkuva kylmyys ovatkin helposti siedettäviä, mutta miljoonien joukkoon mahtuu ainakin yksi tyytymätön.


Tässä tarinassa itsensä ulkopuoliseksi ja ympäröivien olosuhteiden piinaamaksi pingviiniksi itsensä tuntee kovin viluiselta vaikuttava Pablo, jonka suurin haave olisikin päästä pakkasta pakoon ja mielellään jatkuvasti lämmittävän auringon alle. Hän viettääkin suurimman osan ajastaan kamiinan läheisyydessä hytisten, eikä se erityisen mielekkäältä elelyltä vaikuta. Rantaparatiisi pyöriikin päässä jatkuvasti, mutta lähdöstä ei vain oikein tahdo tulla mitään valmista, sillä majapaikan seinien ulkopuolella kylmyys käy kimppuun miltei heti. Sinnikkäitä yrityksiä kyllä riittää muiden seuratessa sivusta palelevan ystävänsä epätoivoisiakin koitoksia. Matka pois pakkasesta on niin kovin pitkä ja keinot kauhean rajalliset. Ei auta kamiinareppu selässä, ei auta lämpötossut jalassa, mutta joskohan lautta kuljettaisi kaverin kuumista hellepäivistä nauttimaan...?

Mielenkiintoiselle matkalle ainakin päästään ja sumuista sekä muista merellä odottelevista haasteista huolimatta jäinen valtakunta jää taakse. Pitkällä matkalla riittääkin ihmeteltävää, mutta kun kestoa lyhytelokuvalla on runsaat seitsemän minuuttia, niin lieneepä sekin selvää, ettei mitään kovin kattavaa reissukertomusta tästä väännetä. Päiväntasaajan aurinkoa onnellisena tervehditään, mutta sillä on toki kääntöpuolensakin, jos alla sattuu olemaan jäälautta. Kekseliäs Pablo onnistuu paniikin keskellä kehittelemään nopsan suihkuveneen alleen kiitäen pahaa paikkaansa karkuun ja kohti sitä omaa aurinkoista paratiisirantaansa, mikä kivasti katsojan mieltä piristelee näin talviaikaan. Pablon seikkailuista kertova The Cold-Blooded Penguin on myös nipsaistu vanhemmasta Disney-klassikosta, sillä vuoden 1944 The Three Caballeros oli ilmestymisjärjestyksessä seitsemäs, eli taas mennään kohti studion alkuaikoja. Itse en käsittääkseni ole tätä varhaista ja käsittääkseni hiukkasen sekalaista kokoelmaklassikkoa nähnyt kertaakaan kokonaisuudessaan, vaan tällaisia irroteltuja paloja jonkin verran ja sepä taitaa edelleen uupua kokoelmastakin.

The Cold-Blooded Penguin (1945)



Pingviiniseikkailun jälkeen klassikkojen kaivelu jatkuu edelleen, mutta mennään melkeinpä pari vuosikymmentä ajassa eteenpäin, ja seuraavana lyhyehkönä noin viisiminuuttisena näytepätkänä on tunnettu kohtaus vuoden 1963 elokuvasta The Sword in the Stone, joka olikin jo 18. teos tässä sarjassa. Sitäkään en ole aikuisiällä nähnyt ja muutenkin kokonaan katselu on kyseenalaista, mutta eipä se ihan niiden kiinnostavimpien Disneyn tuotosten joukkoon olekaan kuulunut. Tässäkin kokoelmassa vanhan Englannin ritarilliset päivät turnajaisineen tuntuvat olevan pikkuisen väärässä paikassa, koska nimi tosiaan on Winter Wonderland ja kaipa levy on joulumarkkinoille suunnattu. Ehkäpä turnajaisten aikana pieneen pulaan joutuvan Arthurin uskomaton ihmeteko kera ohuen lumikuorrutteen sitten jollakin aasinsillalla talvisiin temmellyksiin sopii, mutta itse näkisin kyseisen tuokion selkeästi levyn irrallisimpana osiona ja sen tilalle olisi luultavasti voinut muutakin mietiskellä.


Tulevan kuninkaan sankariteon jälkeen vaihdetaan tunnelmat taas jouluiseen suuntaan, sillä varsinaisen kokoelman päätöspätkä on napattu mukaan vuoden 1997 elokuvasta Beauty and the Beast: The Enchanted Christmas, mikä kieltämättä on ihan fiksu ja muutenkin hyvä ajatus edellisen jälkeen. Belle taikamaisine ystävineen on jokseenkin apeissa mietteissä, sillä joulu linnassa näyttää jäävän lässähdykseksi ainakin ulkoisten koristelujen osalta, eikä henki muutenkaan erityisen hilpeältä vaikuta. Jostakin syvältä sisimmästä se toivonkipinä kuitenkin tuikahtaa liekkiin ja innostaa lauluun sekä näkemään kaiken maailman nihkeyksien valoisammalle puolelle. Linnaa siinä samalla leikkisän lennokkaasti koristellaan, mutta tärkeämpinä loistavat toivo ja rakkaus lähimmäisiä kohtaan. Ihan mielellään olisin mittavammankin näytepalan kyseisestä teoksesta nautiskellut, sillä tämä vierailu lopahtaa liiankin nopsasti. No, ainakin siinä mielessä Winter Wonderland tuntuu toimivan, että kovat uusintahalut heräilivät tämänkin elokuvan suhteen, ja onhan edellisestä katselusta toki jo miltei neljä vuotta, joten...


Winter Wonderland onkin muistini mukaan lyhyin näistä omaan hyllyyn päätyneistä Disneyn joulu- ja talvitouhujen kokoelmista, sillä sen lopputekstit ovat rullailleet jo 31 minuutin jälkeen. Ehkäpä tämänkin takia suoraan varsinaisen tarinavalikoiman perään on vielä tuupattu parikin vanhempaa sekä ainakin osittain talvista lyhytelokuvaa. Nämä toimivatkin itsenäisinä teoksina ainakin paikoin paremmin kuin kokoelman osittain turhankin pikaiset sekä irralliset nipsaisut. Tuosta en kuitenkaan tahdo lähteä sen suurempaa ongelmaa tai valittelua käynnistelemään, mutta puolituntinen sekä laadultaankin kohtalaisen ailahtelevainen alkuperäinen videojulkaisu tuntuu jossakin määrin rahastukselta. Itseäni asia ei tässä vaiheessa hirmuisesti murisuttele, koska joukossa on kohtalaisesti kokoelmasta löytymätöntä animaatioviihdettä ja lisäksi levy oli näitä tarjouskoppien löytöjä.

Winter Wonderland (2003)

The Grasshopper and the Ants (Heinäsirkka ja muurahaiset)

Ensimmäinen näistä kahdesta bonuslyhytelokuvasta on samalla koko levyn iäkkäin animaatio ja kahdeksan minuutin ajaksi painellaan kauas 1930-luvulle kohti Disneyn Silly Symphonies -aikakautta, mikä tarkoittaa, että kuviin saadaan runsain määrin laulavaisia, hassuttelevia ja rytmikkäästi hytkyviä eläinhahmoja. Bellen herkänkin tunnelmoinnin jälkeen sävy vaihtuu kepeämpään, kun huoleton sirkkaheppu nautiskelee helppoa lounastaan sekä samalla naureskelee muurahaisten päättömältä ja turhalta vaikuttavalle rehkimiselle. Siinä kohtaavat pari melkoisen poikkeavaa elämäntyyliä, sillä toinen on päättänyt viettää päivänsä laulellen sekä soitellen, kun taas muurahaisväki loputtomalta vaikuttavalla ahkeruudella puuhailee yhteisen tavoitteen eteen.


Muurahaisilla onkin melkoinen hamstrausvaihe menossa ja siinäpä pesään valuu yhtenä virtana kaikenlaista elintarviketta. Porkkanat pilkotaan pötköiksi ja muutenkin yhteistyö vaikuttaa saumattomalta, mutta aivan kaikki eivät tällaista arkiaherrusta arvosta. Paikalle saapuu kuningattaren saattue ja hän ei lainkaan lorvailusta tykkää, joten ennusteleekin joutilaalle kovia aikoja talvikauden vyöryessä päälle. Syysmyrskyt alkavatkin riepoa kesän lehtiä hurjaa vauhtia pois puista ja samaan aikaan muurahaiskansa aloittaa viimeisen vimmaisen vaiheen talvivarastojen täyttelyssä, mutta sirkalla ei vieläkään ole mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa, ja niinpä kuningattaren profetia ankarista ajoista onkin hyvää vauhtia täyttymässä.

Pian puista ja maasta on kaikki syömäkelpoinen vihreä kuihtunut, nälkä käy kovalla voimalla kimppuun ja kun lumi satelee laittaen vilun luihin sekä ytimiin, niin sirkkakin tajuaa, että siinäpä sitä saattaa käydä varsin huonosti. Viimeisillä voimillaan hän käy kolkuttamaan ivaamiensa ahertajien ovelle, ja edessä voipi olla erheen jos toisenkin myöntäminen. Sirkasta kyllä tulee väkisinkin Hessu mieleen, koska ääninäyttelijä on sama kuin Hessun varhaisissa lyhytelokuvissa, muutenkin hassun huolettomassa olemuksessa on yhtäläisyyksiä ja taitaapa sirkan laulelema kappalekin kuulua myös helppoa elämää sekä hauskanpitoa arvostavan Hessun valikoimaan. Noin yleisesti ottaen Silly Symphonies -kausi ei ole minuun ainakaan toistaiseksi täydellä teholla iskenyt, mutta The Grasshopper and the Ants on kyllä selvästi paremmalle puolikkaalle kuuluvia töitä ja vähän kovastakin oppitunnistaan huolimatta kuitenkin kaikkiaan letkeää ja monipuolistakin seurailtavaa, sillä ei jämähdetä yhtä numeroa liian pitkään venyttelemään.

The Grasshopper and the Ants (1934)

Lend a Paw (Tassua avuksi)

Mikään varsinainen joulujuttu tuo edellinen talvikauden selviytymistaisto ei mielestäni ole, eikä toinen kahdeksanminuuttinen bonuspätkäkään sellaiseksi taida ainakaan ensisijaisesti luokittua. Samalla se on levyn toiseksi vanhin lyhytelokuva heti tuon edellisen perään, sillä tämä kaverien auttamisesta sekä itsekkyyden unohtamisesta kertova teos ilmestyi jo vuonna 1941. Mukana menossa on tällä kerralla Pluto, Mikki, melko tylyä kohtaloa kohti tuupattu pieni kissa ja Pluton päässä kamppailevat omatunnon ääripäät. IMDB tietää kertoa, että Lend a Paw olisi ainokainen parhaan lyhytanimaation Oscarin voittanut Mikin lyhytelokuva, mutta nähdyn perusteella arvostus ei varmaan ole silkan piirrostaiteen ansioista annettu, sillä kuviltaan Lend a Paw näyttää lähinnä keskisarjan teokselta. Luultavasti tarinan vahvalla ja myönteisellä eläinsuojelua puoltavalla sanomalla onkin ollut isompi merkitys ja elokuva onkin aikoinaan omistettu eläimiä auttavalle hyväntekeväisyysjärjestölle.


Onneksi sanomapainotteisuutensa lisäksi Lend a Paw on toki siinä sivussa vähintään kelvollinen sekä ajoittain räyhäkäskin pieni tarina auttamisesta. Plutolla on taas alkukuvissa ahkera nuuskutusreissu menossa ja kuono koiraa vie jotakin mielenkiintoista kohti. Joelta löytyy pieni kisu pahassa pulassa, sillä joku käsittämättömän ilkeä julmistelija on viskaissut toisen kärsimään varsin kamalan ja lohduttoman lopun. Pluto ei aio tällaista rääkkäystä katsella, vaan rohkeasti kahmaisee kissan hyytävästä virrasta talteen, mutta sitä seuraava suhtautuminen uuteen tuttavuuteen on vähintään muristelevan nyrpeää ja uhittelevaa muristelua on luvassa lisääkin, kunhan kotiin päästään.

Mikki nimittäin tuntuu kovinkin ihastuvan tulokkaaseen, mikä laittaa Pluton päässä myrkylliset mietteet kuohumaan ja siinä pirullisen neuvonantajan supattaessa korviin alkaa koirakaverin suunnitelma hahmottua varsin häijyyn suuntaan. Siitäpä saadaan aikaan pikkuisen ajattelematontakin rähistelyä ja koston välikappaleina saavat viattomatkin toimia. Hukkumisen hetkilläkin vielä melko tylyyn tapaan tuumaillaan, mikä vinksauttelee yleensä pidettävää Plutoa ehkä astetta turhankin pahistelevaan suuntaan. Kieroilu toki odotetusti kostautuu Plutollekin ja sinänsä kärjistetympi ärhentely julmisteluineen sopii tarinan suojelusanoman selkeyttämiseen, kun lopussakin vielä asia varsin suorasanaisesti julistellaan, mutta noin animaatioviihteenä tämä tuo touhuun hienoista töksähtelevyyttä. Kaikkiaan kuitenkin Lend a Paw jää vahvasti plussalle ja on ainakin keskinkertaisia välipaloja muistettavampi tapaus, vaikka nihkeät häijyilyhetkosensa sisältääkin.

Lend a Paw (1941)



Jos lopuksi vielä kaikki osaset summaillaan yhteen, niin näiden lisukkeiden kanssa Winter Wonderland on mielestäni selvästi parempi kokonaisuus kuin ilman. Muuten levyn anti etenkin määrällisesti olisi jäänyt jokseenkin laihaksi, ja vaikka ylimääräiset lyhytelokuvat eivät ulkokuoreltaan lumista huolimatta ihan täydellisen jouluisia olekaan, niin löytyypä niistä kuitenkin sitä lähimmäisenrakkautta ja auttamista, mitkä taas sopivat ajankohdan teemoihin erinomaisesti. Kyseessä onkin hengeltään ja pitkälti kyllä tarinoiltaan ja kuviltaankin selvästi parempi valikoima kuin aiemmin kommentoitu Disney's Christmas Favorites. Mikään täydellinen nippu ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan valintoja olisi voinut vähän viilailla ja joistakin elokuvista nipsaista mukaan pikkuisen enemmänkin ihmeteltävää. Suurin osa teoksista kuitenkin sopii ihan sujuvasti otsikon alle, eikä lyhyt kesto laita hankintaa katumaan, koska tosiaan tässä tuli paljon sellaistakin, mitä ei kokoelmasta aiemmin löytynyt. Ehkäpä yksittäisenä huippuhetkenä ja tunnelmapalana muista hivenen tällä katselulla erottuu ja lämpöisimmin mielessä muhii alkupuolelta löytyvä Once Upon a Wintertime. Kuitenkin kaikkiaan läpi levyn henki on paljon positiivisempi kuin tuossa toisessa mainitussa kokoelmassa, jossa tosiaan yksipuolisemmin suositaan yhteenottoihin johtavia kärhämiä sekä vihoitteluja, kun taas Winter Wonderland kuljettelee katsojaa jäätävistä pakkasmaailmoista helteisiin ja ennen kaikkea paljonkin myönteisempien mielialojen vallitessa.

Disneyn ihmeellisestä talvimaailmasta olisi tarkoituksena tehdä taas paluu Mauri Kunnaksen juttuihin, eli kaipa tämä joulukuu ainakin blogin puolella kulahtaa näiden kahden välillä vaihdellen. No, kumpaisenkin jouluisesta sekä talvisesta animaatiotarjonnasta tuntuu löytyvän niinkin monipuolista, hauskaa ja koskettavaakin katseltavaa, ettei tässä tylsyyden kiroja tarvitse manailla tai muutenkaan mieltään pahoittaa. Viimeksi höpöttelyjen aiheena oli Disneyn Winter Wonderland, mikä ei mielestäni mikään tasalaatuinen täyskymppi ollut, mutta tarinavalikoimassa oli kieltämättä paljon hyvää ja hauskaakin puuhastelua ja kyllä sille ihan mielellään paikan katsoo elokuvahyllystä Disneyn jouluisten kokoelmien joukosta.

Koiramäen porukka on jäänyt minulle vieraammaksi väeksi ja kyseisiä kirjoja on tullut vain harvakseltaan selailtua ja niinpä myös nämä televisioon tehdyt sarjat ovat ainakin muistikuvissa melko pitkälti hämärän peitossa. Aikuisiällä on ainakin livahtanut Koiramäen elämänmeno ihan kokonaan ohi, mutta kaipa sitä jaksoja seuraillessa pikkuisen selkiytyy, onko juuri tätä talvikauden ajasta kertovaa kirjaa tai televisiosarjaa sattunut joskus vuosia sitten silmäilemään. Sellainen käsitys kuitenkin on jäänyt, että noin sävyltään Koiramäki liikahtaisi huomattavasti lähemmäs aiemmin kommentoitua sarjaa Tontut, sillä ymmärtääkseni arkiset asiat ja kaipa vanhat kansanperinteetkin näissä pilkahtelevat esiin, kun taas Joulupukki sijoittuisi selkeämmin satumaailman puolelle. No, kuusi jaksoa ja kaikkiaan 42 minuuttia levyssä riittäisi katseltavaa, ja olipa sitten painotukset kumpaan suuntaan tahansa tai jossakin välimaastossa, niin uskoisin kelpaavan ihan hyvin.



Koiramäki asumuksineen ja elämäntapoineen ei ole noin vain Kunnaksen mielikuvituksesta tempautunut kirjojen sivuille, vaan sille löytyy todellisesta maailmasta vastine, josta kirjailija onkin ilmeisen paljon ammentanut ideoita näihin teoksiinsa. Vaikka vastaavat koirayhteisöt ovatkin ehkä saattaneet olla harvinaisia tai jopa olemattomia, niin tarkoitus kai on ollut kuvata melko tarkasti 1800-luvulla Suomen maaseudulla eläneiden ihmisten arkisia askareita, huvituksia, perinteitä sekä uskomuksia. Eräänlaisena innoittajana ja esikuvana on toiminut Punkalaitumella sijaitseva Talonpoikaismuseo Yli-Kirra, joka onkin sittemmin saanut lempinimekseen Koiramäen talon. Museon sivustolta voikin käydä lukaisemassa juttuja liittyen rakennuksiin ja vilkaisemassa, löytyyköhän kuvista yhteyksiä Koiramäen asukkaisiin tai asumuksiin:

"Talonpoikaismuseo Yli-Kirran eli Koiramäen talon muodostavat maatalon pihapiiri ja sitä ympäröivä noin neljän hehtaarin laajuinen museoalue.

Tällä paikalla, Punkalaitumen Talalan kylässä, on asuttu ja tehty maatalon töitä 1800-luvun alusta lähtien. Umpipihatyyliin rakennettu Yli-Kirra on alkuperäisessä asussaan. Tiettävästi taloa ja tilaa asuttiin aina 1920-luvun viimeisiin vuosiin asti. Yli-Kirran viimeinen isäntä oli Paavo Yli-Kirra.

Viimeisen isännän kuoltua tila huutokaupattiin vuonna 1929, ja sen lunasti Punkalaitumen kunta. Reilu pari vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1952 kunta luovutti alueen Punkalaitumen Museo- ja Kotiseutuyhdistykselle. Yhdistys on perustettu vuonna 1947.

Vuosikymmenten saatossa tila oli rapistunut sekä osa sen alkuperäisiä rakennuksia myyty ja siirretty muualle. Paikkakuntalainen valokuvaaja Sulo Uutto oli kuitenkin ikuistanut Yli-Kirran jo vuonna 1929. Nämä valokuvat toimivat tärkeänä ikkunana menneeseen, kun museoyhdistys alkoi niiden pohjalta saattaa pihakokonaisuutta alkuperäiseen muotoonsa.

Yli-Kirran tullessa museoyhdistyksen haltuun, alkuperäisistä rakennuksista paikalla sijaitsivat päärivi ja salirivi. Muut rakennukset on tuotu tai rakennettu nykyisille paikoilleen vastaamaan tilaan alunperin kuuluneita rakennuksia.

Museoalue laajeni ja täydentyi vuosikymmenten saatossa. Tänä päivänä talonpoikaistalon miljöö näyttäytyy nykypolville sellaisena kuin se aidoimmillaan 1800-luvulla on ollut."

Talonpoikaismuseo Yli-Kirra

"Talonpoikaismuseo Yli-Kirra Punkalaitumella on tyypillinen 1800-luvun satakuntalainen maalaistalo umpipihatyyliin rakennettuine talouskeskuksineen.

Kirjailija Mauri Kunnas on saanut aiheen Koiramäki-kirjoihinsa juuri täältä ja piirtänyt "Koiramäen talossa" kirjan kuvat Yli-Kirralta."

Pihapiiri

Mikosta päre pihtiin

Ihan mielenkiintoista onkin nähdä, että miten entisaikojen elämänmeno taipuu koiraväen tassutelvaksi ja mihin suuntaan Kunnaksen sympaattinen ja vähän vinksahtanut piirrostyyli lopputuloksen kallistelee. Herttaisessa ja kovin lyhyessä alkulaulussa kysellään, etteikö mistään maailmasta löytyisi paikkaa, jossa ei piinana ainainen kiire olisi ja siihen perään saadaan lyhyt sekä ytimekäs esittely sarjan päähahmoista. Jakson keston ollessa pikkuisen alle seitsemän minuuttia, lienee selvää, ettei oikein voida tällaista toistuvaa alkupätkää kovin pitkäksi päästää ja sama esittely lauluineen toistuukin kaikkien kuuden osan käynnistyessä.

Kukko kiekuu varhain aamulla, eivätkä pitkät torkut kuulu Koiramäen arkeen, vaikka lämpimästä sängystä jokseenkin kolkkoon peiton ulkopuoliseen elämään heräileminen tuntuukin lievästi vastenmieliseltä. Jonkun on kuitenkin aloitettava aamutoimet virittelemällä tulta takkaan ja porukan pyyhkiessä unenrippeitä silmistään, on kertojalla tilaisuus tehdä talon nukkumajärjestystä pikkuisen selkeämmäksi, sillä varsin suuri laajennettu perhe yhden katon alla asustelee. Yöllä onkin sopivasti satanut ensilumi, mikä innostaa joukon tietäjäukon, eli Hiski Piskin sanailemaan vanhan kansan viisauksia. Ruokapöydässä hauvat haukkailevat lajilleen hieman epätyypillisesti silakkaa sekä perunaa hyvällä ruokahalulla, jonka jälkeen porukka alkaa hajaantua omien töidensä pariin, ja kyllähän tämä lauma heti ensivilkaisulla ahkeralta vaikuttaakin. Kuten tuli arveltua, niin varhaisemmista sarjoista Tontut on huomattavasti lähempänä Koiramäen tarinoita ja kuvissakin painottuvat arkista eloa korostelevat ruskeat sekä hämyiset sävyt. Ensimmäinen jakso ei vielä kiinnostavista seikoistaan huolimatta saa välitöntä isoa ihastusta aikaan, mutta toisaalta ei yhtään laske intoa jatkaa perehtymistä.

Pakkanen pyryn perästä

Ensimmäisestä jaksosta saakin melko pitkälle varmistusta aavistukselle, että aika paljon painokkaammin arkimaailman asialinjalla edetään kuin vaikkapa Korvatunturin kylän puuhia tutkittaessa. Tyyliksi sentään ei ole mitään rutikuivaa jaarittelua valikoitu, vaan kyllähän huumoria kertojien jutuista ja etenkin Kunnaksen kuvista löytyy tasaiseen tahtiin. Toinen noin kuusiminuuttinen jakso jatkaakin samaan tyyliin entisaikojen asioiden ja ajanvietteiden availua, mutta Koiramäelläkään arki ei tietenkään ole pelkkää puurtamista, vaan onhan aikaa myös kyläilyille sekä vaikkapa talvisten ilojen etsimiseen lumileikkien puolelta. Jakso kuitenkin tarkastelee enemmän sekä nuorten että vanhempien velvoitteita ja siinä samalla vähän sivutaan sitäkin, miten mahdollisuudet opiskeluun sekä itsensä kehittämiseen ovat tuohon aikaan olleet vielä kovin vaihtelevia.


Koiramäen väen kanssa saman maatilan alueella asustelee myös Karvaturrien perhe, joka onkin noin toimeentuloa tarkastellessa selvästi heikommassa asemassa, ja niinpä he ovatkin pakkautuneet pieneen vuokramökkiin mäkitupalaisiksi. Karvaturrien kohtalaisen ahdasta asumusta pidetään lämpimänä kiukaan hehkulla ja miltei jatkuva puun poltto tekee savupirtissä oleilusta ajoittain hyvinkin tukalaa kärvisteltävää, ja etenkin perheen lasten on pakko käydä vähän väliä ulkona hönkimässä raikasta ilmaa. Noin yleisestikin lämmitysmuoto yhdistettynä vähiin ikkunoihin takaa varsin hämyiset ja tunkkaiset elintilat, joten ero Koiramäen talon huomattavasti väljempiin järjestelyihin onkin kohtalaisen selkeä.

Ainakin osa seudun lapsista käy kiertokoulua, jossa onkin tyypillisesti pitkät päivät ja välitunnit vähissä. Kerrotaanpa myös, että vanhempi väkikin joutuu talviaikaan kenties hieman huolestumaan lukuhommista, sillä pimeään vuodenaikaan on tyypillistä järjestää seurakuntalaisille lukukinkerit. Joillakin opiskelu on ollut sen verran olematonta, että julkiseen tilaisuuteen osallistuminen hermostuttaa, mutta toiset taas ovat ihan oma-alotteisestikin sivistelleet itseään, vaikka kaikki eivät ymmärräkään, että miksi ihmeessä joku lukisi sellaisiakin kirjoja, joihin ei ole ihan pakko perehtyä... Kaikenlaista mielenkiintoista tietoa toinenkin jakso katsojalleen tarjoilee ja kyllähän jutut ovat pääasiassa kiehtovia, eikä kuunnellessa tai katsellessa pääse kyllästymään. On myös yritystä tehdä ainakin osaa hahmoista tutummaksi, mutta mielestäni selkeä panostus asiapuoleen vie vähän mahdollisuuksia muistettavampien persoonallisuuksien kehittelyyn. Hiski Piskinen höpötyksineen jää melko lailla heti mieleen, mutta muiden kanssa tuntuu olevan hankalampaa, vaikka veikeä kuvitus toki auttaa.

Joulu on taas

Vuoden viimeisen kuukauden rullatessa loppuaan kohti voisikin kysäistä, joskohan seitsenminuuttinen joulujakso rauhoittaisi touhukasta työskentelyä sen verran ja kokoaisi porukkaa yhteen, että vähän etäiseksi jäänyt koiraväki tulisi katsojalle tutummaksi? Sitä rauhoittumista ei ainakaan heti ole luvassa, vaan näyttää siltä, että talossa on täysi tohina päällä, koska yhteisenä tavoitteena on hoitaa päivän pakolliset askareet mahdollisimman nopeasti, jotta voidaan käydä nauttimaan juhlapyhien leppoisasta tunnelmasta. Suurelle kuonomäärälle pitää tietysti valmistaa riittävästi purtavaa sekä naposteltavaa ja siihen liittyy myös talon perinpohjainen siivous sekä kuuraus. Kynttilätkin ovat omaa tuotantoa ja osa talon asukkaista lähtee hevosreellä hakemaan heiniä kaukaisemmasta varastosuulista, jotta kotieläimillekin riittää syötävää koko jouluajaksi.


Noin viikko sitten katsottu ja kommentoitu Tontut on tosiaan sen verran kirkkaana muistissa edelleen, että on hyvin helppo havaita joulujaksoissa yhteneväisyyksiä, sillä Manu-tontun nimikkojaksossa monia samoja puuhia esiintyy. Tässäkin Koiramäen väki yrittää ehtiä ajoissa saunaan, jotta iltahämärän laskeutuessa voitaisiin jo alkaa juhlistelemaan ja viimeisen hommaksi jää heittää tontulle hyvät löylyt, eli sinänsä samoissa maailmoissa liikutaan. Jouluateria on myös koirien tuvassa runsas sekä juhlava, mutta tässä sarjassa herkuttelun lisäksi hartaus korostuu, koska ruokailuun yhteydessä lauletaan virsiä ja luetaan jouluevankeliumia, eikä vain holtittoman hotkimisen hekumaan sukelleta. Myös lapset saavat aattona malttaa mielensä riehakkaampien keppostelujen suhteen, sillä vauhdikkaammat leikit on sopivaa käynnistellä vasta tapaninpäivänä.

Pienistä rajoituksista huolimatta aika kuluu mukavasti ja jouluruoat jätetään koko yön ajaksi pöytään, josta jokainen saa oman mielen mukaan käydä herkuttelemassa nälän iskiessä. Yksi toisensa jälkeen lähtee väsyn viemänä unille, mutta jotkut jaksavat kulutella tunteja pitkälle yöhön menneitä muistellen. Joulupäivänä ohjelmassa olisi aikainen joulukirkko, jossa vaihdellaan tuoreita kuulumisia naapureiden sekä tuttujen kanssa. Kirkkomenoissa korostuu istumajärjestyksen kautta kyläläisten vauraus ja asema, sillä penkit jakautuvat omaisuuden, ammatin ja sukupuolen mukaan. Kunhan kirkosta päästään pihalle, niin alkaakin vallan hurja hevoskilpailu koteja kohti ja näin ollen joulun hiljaisimmat sekä hartaimmat hetket alkavatkin olla takana. Joulujakso kyllä tekeekin hahmoja kivasti tutummaksi ja siinä samalla näyttää Koiramäen elämänmenosta viehättävämpiä sekä värikkäämpiä puolia. Antaahan se yleensäkin varsin vajavaisen kuvan, jos vain työn ja arjen kautta lähdetään tekemisiä toljottelemaan sekä pohtimaan, ja kolmas jakso heittää parin ahertelua enemmän esittelevän pätkän perään runsaamman kasan iloa sekä riemua, mitä ainakin tämä katsoja arvostaa.

Talvi taittuu

Joulun jälkeen kepeämmät sekä iloisemmat ajat jatkuvat edelleen, kun vietetään välipäiviä ja odotellaan uuden vuoden alkua. Aattona tehdään taikoja ja esimerkiksi tinaa valamalla ja sen saamia muotoja tulkitsemalla yritetään kurkistella tulevaisuuteen, että olisikohan sillä tarjota onnea, vaurautta vai kenties jotakin muuta mielekästä. Toiset taas luottavat siihen, että vanhan sadon oljet kattoa kohti viskaistuina kertovat tulevan vuoden onnistumisesta. Vuodenvaihteen aikaan vallitsevat säätkin saattavat jotakin vihjaista ja jokaiselle tuntuu tosiaan löytyvän oma luotettu keinonsa päätellä seuraavan vuoden juttuja. Käytössä on myös vaihteleva valikoima taikoja monenlaisiin tarkoitusperiin, mutta niiden tepsiminen onkin sitten aivan toinen juttu, ja kaipa niitä osaltaan toistetaankin enemmän hauskoina perinteinä.

Muutenkin Koiramäessä mennään iloisella mielellä seuraavaa vuotta kohti, sillä koko väki osallistuu erilaisiin leikkeihin, perinteisiin peleihin ja muuhun mukavaan yhteiseen ajanviettoon. Painitaan, vedetään sormikoukkuja ja temmelletään muutenkin vauhdikkaasti, niin siinähän se uusi vuosi ainakin alkaa hauskoissa ja reippaissa tunnelmissa. Vähitellen pitää kuitenkin alkaa valmistautua arkeen ja heittää hyvästit joulun laiskottelevaiselle herkuttelukaudelle. Kylässä kiertävä nuuttipukki tuo tammikuun puolivälin aikoihin tullessaan talviarjen ja työntäyteiset härkäviikot lähtevät kunnolla käyntiin. Lyhyet valoisat hetket hyödynnetään tehokkaasti ja miespuoliset viuhuttelevat kirveitään metsätöiden parissa. Jos sarjan alku onkin omasta mielestä vaisuhko parin ensimmäisen jakson osalta, niin nämä keskimmäiset yhdistelevät erinomaisen onnistuneesti perinteitä, aherrusta ja rauhallisempaa ilottelua. Kuvissakin vilisee runsaasti vilkasta ja hilpeääkin touhuilua, ja muutenkin tuntuu siltä, että Koiramäen päivät käyvät edetessään kiinnostamaan enemmän tämänkin seitsenminuuttisen hujahtaessa hetkosessa ohi.

Pitkiä pellavia, hienoja hamppuja

Viides jakso ei ainakaan alkuun vaikuta yhtä leikkisältä kuin pari edeltäjää ja näyttää siltä, että noin kahdeksan minuuttia kuluu jälleen arkiaskareita voimakkaammin painotellen. Sydäntalvella lyhyehkö valoisa aika ulkona rajoittaa töitä jossakin määrin, mutta sepä ei tarkoita, että pitkät illat lötköteltäisiin pötkötellen, vaan harrastellaan monenmoisia vähintään puolihyödyllisiä puhdetöitä, joita voisi karkeasti lähteä jakamaan nikkarointeihin ja neulomisiin, vaikka kokonaiskirjo onkin laajempi. Samalla on hyvä jutella sekä höpötellä kaikenlaista ja Koiramäessä suurpetoasiat puhuttavat sekä mietityttävät monia pimeän sydäntalven keskellä. Vilkahtelevat varjot iltahämärän aikoihin ovat omiaan pelkoja kasvattelemaan ja mikä muukaan se siellä synkissä varjoissa vaanii kuin erittäin pahamaineinen susi ahneine kitoineen ja terävine hampaineen...

Sudet ovatkin niitä kammoksutuimpia petoja hauvojen puheissa ja saavat ajoittain kenties muidenkin syntejä kannettavakseen, mistä onkin luontevaa siirtyä metsästysmatkojen valmisteluihin ja perheen lapsetkin tahtovat susijahtia leikkiä. Kovin pitkään jaksossa ei malteta metsästysjuttuja katsomoon availla, vaan kokonaisuudesta tulee hieman hajanaisempi, sillä nopsasti jahdit vaihdetaan maalauspuuhiin ja siitä taas siirrytään hehkuttelemaan, miten käteviä ja nopsia hevosreet ovatkaan talven suotuisimpien säiden aikaan. Matka-aikojen lyhentämiseksi järville jäille merkitään turvallisia talviteitä, joita pitkin kulkevat vaikka syksyllä varastoidut arvokkaat jyväset myllyihin jauhettavaksi. Avannoissa pyykkäily on toki tassuille varsin jäätävää puuhaa, mutta vaivihkaa päiviin tulee pituutta lisää ja pahimmat pakkasetkin alkavat hellittää otettaan. Viides jakso ei mielestäni ole aivan yhtä eheä paketti kuin pari aiempaa, mutta tarjoilee kyllä melkoisesti mukavaa ihmeteltävää ja lopettelu suurten yhteisten laskiaisjuhlien parissa kyllä jättää hyvät väreet ilmaan leijailemaan.

Pirttipääsiäisestä kevääseen

Viimeinen kahdeksanminuuttinen viekin jo väistämättä kevättä kohti ja joulukin alkaa olla kaukainen muisto aurinkoa ja pääsiäistä odotellessa. Jakson alkupuolella selitetään, miten aikoinaan lähiseutujen majatalot aiheuttivat tilanpitäjille tiettyjä velvollisuuksia, sillä jos löytyi hevosia sekä työmiehiä, niin piti vuorollaan osallistua matkailijoiden kuljettamisiin. Koiramäelläkin pakollinen päivystys vuorokauden ympäri useamman päivän ajan saa aikaiseksi jokseenkin nihkeitä mietteitä, sillä hevoselle ajureineen olisi toki muutakin puuhaa tehtäväksi. Noin muuten Koiramäellä ollaan kaikenlaisia kulkijoita kohtaan suopeita sekä vieraanvaraisia, eikä käännytetä ketään nälkäisenä ovelta.

Nälkään liittyen selvitelläänpä sitäkin, että aina eivät satovuodet yhtä menestyksekkäinä toistu, vaan välillä vatsoja kyllä kovasti koetellaan sekä männynkuoresta valmistetuilla pettuleivillä yritetään pärjätä parhaan mukaan. Näinpä huonot viljavuodet kuitenkin väkisinkin ajavat osan asukkaista kerjuureissuille, kun taas aikoina parempina taloissa kiertää kaukaisiakin kauppiaita kaikenlaisia kauniita kapistuksia esittelemässä. Pääsiäiseen päästessä kerrotaan, että se on monille jännittävää aikaa, sillä pitkäperjantain ja lankalauantain illat ovat tavallaan pahaenteisiä. Silloin ovat ilkeilevät trullit liikeellä lentäen taikavoiteensa avulla öisen taivaan halki aikomuksenaan näpistää villaa sekä nahkaa noitien pitoihin ja näin samalla tilan eläinonnen riistäen. Jos iltoihin liittyykin pelkoa, niin pääsiäisaamu taas saa porukan aurinkoa ihastelemaan ja tarkkailemaan luonnossa esiintyviä enteitä. Kevätauringon lämmitellessä ja sulatellessa lumia talvi alkaa olla Koiramäellä ohi ja sarjaa päätelläänkin osuvasti yhteisten ilojen sekä pääsiäisperinteiden parissa. Näistä kolmesta katsomastani Kunnaksen sarjasta Koiramäen talvi on vähiten innostava, mutta liikoja en tahdo lähteä valittelemaan, koska osittaisista päällekkäisyyksistä huolimatta hauvojen perinteikäs elo on hyvää täydennystä varhaisemmalle tonttuaiheiselle kokonaisuudelle.



Kirja ja televisiosarja ovat tässäkin tapauksessa ilmestyneet melkoisen lähekkäin, sillä Kunnaksen kuvakirja julkaistiin vuonna 1988 ja televisioruuduille se siirrettiin 1989. Näistä näkemistäni sarjoista Koiramäen talvi on selkeästi asiapitoisin, mutta toisaalta taas visuaalinen vaikutus jää hivenen laimeammaksi. Samansuuntaista veikeyttä ja kepeää ilmettä paikoin toki löytyy, mutta piirrokset ovat monesti tiukemmin rajattuja sekä selvästi pelkistetympiä kuin vaikkapa sarjassa Joulupukki. Mitään räikeää eroa ei silti ole, sillä Kunnaksen tyyli on helposti tunnistettavissa edelleen ja lienee pitkälti makuasioita, että pitääkö enemmän joulumaailman värikkäästä kaiken paljoudesta vai vetääkö vähän harmaampi arkisuus paremmin puoleensa.

Omalla kohdalla ensimmäiset pari jaksoa ovat sarjan vaisuimmat, keskimmäiset taas luovat huippukohdan, mutta viimeisten alamäki ei mikään erityisen hyrkkä ole, vaan juhlavampia aikoja seuraavat puurtamiset hoidetaan varsin kivasti rehkimistä ja hupailua vuorotellen. Entisaikojen tavat jaksavat kyllä kiehtoa läpi sarjan, mutta osa vanhoista sanonnoista ja ennustuksista menee kyllä omalla kohdalla hiukan ohi siinä mielessä, että mistäköhän nämä lausahdetut perimäviisaudet tarkalleen kumpuavat. Toki näiden lähteistä yleiskäsityksen pystyy muodostamaan, mutta pikkuisen jää selviteltävää ja sekin vähän haittailee, että kyseisiä juttuja sekä sananparsia eniten höpöttelevä Hiski Piskinen lausahtelee paikoin vaikeaselkoisesti. Kaikkiaan Koiramäen talvi kertoo niinkin onnistuneesti 1800-luvun viileämmän vuodenajan elämänrytmistä, jota luonto sekä sää voimakkaasti ohjailevat, että ihan mielellään voisin näitä lisääkin vilkaista. Laitanpa siis harkintaan ja kenties hankintaan viisilevyisen Koiramäki-kokoelman, josta talvijuttujen lisäksi löytyy sarjat Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa, Elonkorjuu ja Markkinoilla.

Vielä toistaiseksi vauhdissa olevaa joulukautta varten olin haalinut levyvarastoon näitä loppuvuoden juhlaan sopivia Disneyn kokoelmia kolmisen kappaletta, ja nyt aaton koittaessa lienee hyvä hetki hiukan höpistä siitä viimeisestä. Mickey's Once Upon a Christmas sai näistä kolmesta päättelypaikan katseluaikataulussa, koska syystä ja toisesta ennakkotoiveet olivat korkeimmalla sen kohdalla, ja toivottavasti järjestyksen arpominen ei ihan surkeasti sujunut. Ennakkotietojen perusteella Mickey's Once Upon a Christmas ei ihan suoraan noihin kuukauden aiempaan kahteen koosteeseen vertaudu, sillä sitä ei kai ole napsittu sieltä sekä täältä kasaan lähdemateriaalin vuosikymmenten ja aiheiden vaihdellessa melkoisesti, vaan se on kerralla tehty episodielokuva, josta lienee löydettävissä enemmän yhtenäisyyttä.

Pienistä pätkistä kokoon kyhäiltyjen Disney-hömpötysten kevyehkö katselu-urakka tosiaan käynnistyi noin pari viikkoa sitten levyllä Disney's Christmas Favorites, jonka neljä tarinaa eivät jouluisuudellaan niinkään juhli ja ne ovatkin laadultaan suurimmalta osalta keskitasoa tai sen allekin. Siksipä saattaa vierähtää useampikin vuosi ennen kuin mielessä edes minkäänlainen ajatus uusinnasta pääsee käväisemään. Sitä seuraillut Winter Wonderland kohentelikin paljon, etenkin jouluisen tunnelmoinnin osalta. Tämä tarinanippu on kyllä lyhyempi kokonaiskestoltaan ja muutenkin erilaisista elokuvista pieniksi hetkosiksi pilkotut pätkät ovat ajoittain turhankin typistettyjä, mutta silti meno niissä on herkempää, kauniimpaa ja käytännössä katsoen kaikin puolin parempaa kuin ensin mainitussa viritelmässä. Joskohan toivoa voisi, että nousu jatkuisi edelleen laadun suhteen? Joka tapauksessa voinee veikkailla, että kepeämpään suuntaan nämä tarinat vievät kuin viimeksi kommentoitu 1800-luvun talviajan arkieloa hauvamaisesti kuvaava Koiramäen talvi. Mitäköhän ihmeellistä, kummallista ja jouluista juttua Mikin joululevyltä ensimmäisenä olisikaan tulossa...?



Ennen ensimmäistä tarinaa käväistään hiljaisen ja hämäränkin talon kautta kurkistamassa, miten jouluinen ilmapiiri alkaa heräillä henkiin kertojan samaan aikaan tunnelmoidessa, että näin se kerran vuodessa toistuva suuremmoinen ilta alkaa olla jälleen pitkästä aikaa käsillä. Lumous ja ihmeelliset asiat tuovat iloa koteihin kirkkaiden valojen synnyttäessä joulutaikaisen maailman seinien sisään. Kunhan kuusi saa loistetta oksiinsa, niin sen alapuolelta paljastuu kolme kallisarvoista lahjaa, joista jokaisella olisi omanlaisensa tarina kerrottavanaan. Ensimmäinen näistä liittyy juuri siihen, miten joulu sattuu vain kerran vuoteen ja silloinkin kiitää kovin nopsasti ohi, eikä siis ole mikään suuri ihmetyksen aihe, että ainakin osa toivoisi siihen lisäaikaa. Miten mahtaisikaan käydä, jos joulu jatkuisi aina vain, säilyisikö into ilonpitoon ja juhlimiseen päivästä toiseen vai kävisiköhän kyllästyttämään?


Näihin kysymyksiin yrittänee vastailla elokuvan ensimmäinen noin 17 minuutin mittainen osio, jolle on osuvasti annettu nimeksi Donald Duck Stuck on Christmas (Tule joulu ainainen). Joulupäivän aamua eletään ja ankkaperheen talossa on yön aikana vieraillut lahjoja tuova Joulupukki apulaisineen. Akun vielä torkkuillessa pojat eivät millään malta olla hipsimättä lahjakasaansa setvimään, sillä onhan menossa vuoden paras päivä, eikä sitä todellakaan tahtoisi noin vain tuhlailla pois piinallisen odotuksen kourissa kärvistellen. Aku tietysti toivoisi, että noudatettaisiin tiettyä järjestystä sekä odoteltaisiin muiden sukulaisten saapumista, niin pääsisivät hekin näitä hetkiä jakamaan. Ankan joulumieli livahtaakin suunnilleen sekunnissa teilleen, kun jälleen kiivas kiihtyminen kuohahtaa yläkerrassa ja pään punaiseksi kuumentava raivo on jo ottamassa vallan.

Eihän Aku sentään heti aamulla lähde riehumaan ja räyhäämään joulutunnelmaa täysin pilalle, vaan nielee nousevan kiukkunsa, vaikka poikien malttamattomuus koetteleekin sietokykyä. Valikoitu joukko sukulaisia ja tuttavia odottelee ovella tervehdyksiään toivotellen, mutta nämäkin näyttäytyvät lähinnä esteinä toisten riehakkaalle riemulle, sillä pitäisi päästä mahdollisimman nopeasti kokeilemaan, miten hurjasti uudet lahjakelkat rinteissä kiitävätkään. Mäkiä huimasti viilettävä porukka kyllä singahtaa joulupäivällisestä nauttimaan heti käskyn käydessä, sillä onhan herkkupöytä myös niitä huippuhetkiä, vaan eipä se ruokailukaan mitään käytöstapojen mestarointia ole, ja sedän huomautukset jäävät huomiotta.



Siinäpä sitä ulkoillessa, uusilla leluilla leikkiessä ja syöpötellessä joulupäivä kuluu vinhaa vauhtia ja aivan liian varhain tuntuu tulevan komennus sänkyjä kohti levolle rauhoittumaan. Kyllähän se pikkuisen ankeaksi mieltä vääntää, kun tietää, että seuraavaan jouluun olisi vuosi vartoiltavana. Pojat miettivätkin, että miten mahtavaa olisikaan, jos joulu olisi vaikka kerran viikossa tai kenties useamminkin. Jospa sydämestään tähdeltä toivoisi jokapäiväistä joulua, niin mahtaisikohan pyyntö toteutua...? Taivaalla ainakin välkähtää ja uusi aamu alkaa hivenen omituisissa väreissä, sillä touhussa tuntuu olevan tiettyä tuttuutta. Meneehän siinä hetki sekä toinenkin ennen kuin veljekset viimein uskovat, että aneluun on vastattu ja tästä eteenpäin vietetään iloista jouluaikaa aina vain.

Aivan eri asia on, että miten pitkään päivästä toiseen toistuva jouluilo jaksaa viehätyksensä säilyttää ja milloin tulee ähky lahjaleikkeihin, herkkuruokiin ja juhliin. Samaa kysymystä on toki aiemminkin pyöritelty, eikä Disneyn tarina ole siinä mielessä täysin raikas, vaan William Dean Howells kirjoitti animaation pohjalta löytyvän kertomuksen Christmas Every Day jo vuonna 1893. Samaisesta tarinasta on tehty lyhytanimaatio Christmas Every Day vuonna 1986 ja samasta tekstistä on innoituksensa napannut myös vuoden 1993 Bill Murrayn tähdittämä monien kehuma komedia Groundhog Day, jossa sama päivä toistuu kyynistynyttä päähenkilöä piinaillen. Siitä muistuikin mieleen, että tämä aikoinaan mukavasti huvittanut tuskailu taitaa uupua edelleen elokuvakokoelmasta ja edellinen katselukin on ties mistä kaukaisuudesta...



Nuorilla ankoilla on tietysti ihan muuta mielessä kuin tylsäksi toistoksi käyvä jouluilu, mutta siihen suuntaan se tuntuu vahvasti menevän ja ilonpito alkaa käydä nopeasti hankalaksi. Ensimmäinen pikakertaus kyllä vielä on ihan mahtavaa, mutta kolmannen ja neljännen kohdilla näyttää siltä, että alkaa olla kiintiö tätä laatua täynnä ja jotakin muutakin voisi vaihteeksi kokeilla. Vuoden paras päivä onkin vinhaa vauhtia kadottamassa arvostustaan, mikä laittaa pojat pähkäilemään, että miten voisivat toistuvaan jouluun pirteyttä ja uutta eloa lisätä. Onhan se hetkisen verran hauskaa, kun aletaan kunnolla irrottelemaan, mutta sivustakärsijöitä syntyy touhun karatessa tuhontäyteiseksi sekoiluksi. Suunnilleen kaikki muut ovatkin murheellisilla mielillä näiden revittelyjen jälkeen ja aiheuttaahan se pojillekin mietittävää sekä nieleskeltävää, kun tulee toisilta ilo ja onni täysin hävitettyä oman hupailun vuoksi.

Tarina tuntuu edetessään pohdiskelevan, että voisikohan kertautuvan joulun kirouksen kenties jollakin lempeämmällä tavalla murtaa tai ainakin miettiä, miten muut kaikenlaisiin kepposiin suhtautuvatkaan? Yleensä kun Aku ja pojat laitetaan yhdessä melskaamaan, niin siinähän sattuu ja tapahtuu, eikä tämäkään pätkä mikään poikkeus ole, eli herkintä ja hartainta joulunviettoa ei kuviin kehitellä. Väittäisin kuitenkin, että Aku on parikin pykälää lauhkeampi heppu kuin pahimmillaan/parhaimmillaan, joten aivan silmitöntä raivoa ja romutusta hän ei harrastele tällä kerralla. Enemmän keskiössä ovatkin pojat, kun haetaan itsekkyydelle rajoja ja siinä samalla pähkäillään, miten tulisi muita huomioida, vaikka omat kiireet sekä toiveet tärkeimmiltä tuntuisivatkin. Siinä mielessä tarinan tarjoilema opettavainen kertailu onkin mukavaa seurattavaa ja sopii ajankohdan henkeen, kun nuoret hurjat havahtuvat miettimään, mitä joulu mahtaa toisille merkitä ja että ehkei se aivan sataprosenttinen itsekkyys ole juuri tämän juhlan ydinsanomaa. Noista aiemmin mainituista teoksista Groundhog Day ohjailee jokseenkin törppöä tyyppiään kohti parempia käytöstapoja nokkeliaammilla, monipuolisemmilla ja hauskemmillakin tavoilla, mutta onhan tämä ankkojenkin vääntö oiva joulukummajainen, joskaan ei mikään perinteisin ja lämpöisin hömpötys.



Tuskinpa kierrokset ovat ainakaan merkittävästi tipahtelemassa ja koheltavainen touhuilu loppumassa, kun pitäisi siirtyä täysimittaisen hopoilun vietäväksi ja tätä oletettavasti kommellusrikasta kyytiä olisi luvassa sellaiset 21 minuuttia osiossa A Very Goofy Christmas. Hessu itse on vielä melko lupsakassa mielentilassa, mutta Max-pojalla hoppu sekä kiire tuntuvat kiihtyvän, koska pitäisi saada Joulupukille osoitettu kirje postin kyytiin ja näyttää siltä, että jumittelu kostautuu postiauton huristellessa pois ilman toivelistaa. Hurjaa vauhtia painellaankin perään ja oikaisu ruuhkaisen ostoskeskuksen läpi ei ihan tuosta vain sujahtamalla sujukaan, vaan joulupostin toimitus alkaa muodostua melkoiseksi haasteeksi, koska kaikenlaisia vaikeuksia näyttää tiellä pölähtävän. Hessu pääsee höpsöilemään heti melkoisessa kohkauskimarassa ja saadaanhan se kirjekin oikealle henkilölle ojennettua omalaatuiseen tyyliin, joten kaksikko voi siirtyä muiden askareiden pariin.

Seuraavaksi pitäisi putsailla paikat kuntoon Joulupukin vierailua varten, mutta naapurissa Pekka pikkuisen keljustikin ivailee näille puheille ja siinä samalla iskostaa Maxin mieleen ajatuksen, että koko tarina lahjoja jakelevasta hyväntekijästä olisi pelkkää puppua. Hessu yrittää parhaansa mukaan lohduttaa poikaa ja selittää, ettei asia nyt ihan niin ole, mutta Max alkaa kasvatella ja pyöritellä päässään Pekan skeptisiä sanoja, ja ryhtyy itsekin ihmettelemään, miten ikinä Joulupukki pystyisi koko maailman kiertämään niin nopeasti. Sehän tarkoittaisi käytännössä noin 800 vierailua sekunnissa, eikä tässä olisi vielä huomioitu lainkaan taukoja.



Murheita mielessä muhii ja olisi omien jouluvalmistelujen lisäksi muutakin sovittua tekemistä, joten Hessu ei oikein ennätä kunnolla pysähtymään poikansa huolia kuulemaan. Seuraavaksi pitäisikin käväistä järjestämässä illallinen vähäosaisemmille naapureille, ja kaikki sujuukin hyvin, kunnes tulee valepukuisen joulu-Hessun aika jakaa jouluiloa sekä lahjoja perheen lapsille. Sattuukin klassinen partakömmähdys, minkä Max näkee ja siinä alkavat viimeisetkin joulu-uskon rippeet karista nopeasti. Jotakin pitäisi keksiä, mutta toisen murjottaessa kepeämielinen ilveily ei ehkä enää ole se toimivin ratkaisu ja siinä saa jo varoa, ettei aattoilta kallistuisi katkeraan kinasteluun. Ehkäpä pitäisi siis valvoa koko yö taivaita tuijotellen ja odottaa kellonkilkatuksen säestämää rekeä saapuvaksi, mutta noinkohan vain tämä hartaasti toivottu vieras saapuu, vai vaipuuko kumpikin vartoilijoista epäuskon ja pettymyksen puolelle...?

Apeat aatoksensa sekä kiukkuisemmat kohtansa A Very Goofy Christmas sisältää, mutta Hessulta löytyy kyllä lujasti uskoa ja hänen otteensa joulun taikaan on hyvinkin omalaatuinen sekä höpsösti hassu, joten yleisilmeeltään pätkä ponnahtelee ehdottomasti positiivisen ja pirteän puolelle, eikä muristeleva murjottelu ole ihan sitä päähuttua tässä touhuilussa. Jos edellinen satu ei ole ihan perinteisimmän polun mukaan tepasteltu, niin toista koitostakin voi kehua samaan tyyliin, sillä siinäkin on myönteistä vinksahdusta nähtävissä, mutta silti yritetään etsiä hiljaisia sekä herkempiäkin hetkiä. Melko usein omalla kohdalla itsetarkoituksellinen sekoilu alkaa tökkiä etenkin jouluelokuvissa, mutta aina on tuntunut siltä, että Hessulla on luontainen taipumus kohellukseen, eikä hepun hötkyilyt ainakaan omiin silmiin vaikuta väkinäiseltä pöllöilyltä, vaan näitä nyt vain sattuu ja tapahtuu, kun hän yrittää milloin mitäkin sen suuremmin suunnittelematta.



Tämänkin tarinan edetessä säheltely tulee sujuvaksi osaksi melkeinpä kaikkea puuhastelua ja sitä kömmähtelyä pätkän aikana nähdään kiitettävästi. Yhtenä hetkenä Hessu jauhottelee hohotellen itsensä ja seuraavassa sekunnissa onkin jo pyrstöpuoli liekeissä, mutta ehkä se on ihan hyvä, etteivät kaikki ole mitään arkiasioiden mestareita, vaan saattaa juttu jos toinenkin lipsahtaa näpeistä. Monenmoista melskevilskettä onkin riemukkaalla sekä pirteällä energialla ruutuviihteeksi väännetty, ja itse väittäisin, että Hessun höpsöily on lähes täysin hyväntuulista tuijoteltavaa ja siitäkin tykkäilen, että varsinainen tahallinen ilkeily on melkoisen vähissä. Minulle jouluinen kepeä keppostelu toimii paremmin ilman runsaasti annosteltua häijyä pahistelua, ja toki tässäkin Pekka saa töksäyttelevästä piruilustaan pikkuisen paluupostia.


Kuusipuun alta löytyy tosiaan vielä kolmaskin paketti tutkittavaksi ja sen sisuksista paljastuu tarina nimeltään Gift of the Magi. Kokoelman ensimmäisen osion tapaan myös tämä kolmas koitos on haettu kauempaa vuosisadan alusta, sillä O. Henry julkaisi samannimisen kertomuksensa jo 1905. IMDB tietää kertoa, että ensimmäinen filmatisointi olisi jo vuodelta 1909 ja sittemmin se on siirretty lukuisia kertoja elokuvakankaille ja televisioruuduille. Kyseinen listaus ei varmaan edes sisällä kaikkia tulkintoja, sillä Mickey's Once Upon a Christmas sieltä ainakin uupuu. Hyvät jutut eivät tietenkään noin vain kulahda loppuun ja sovituksia maailmaan mahtuu. Tässä tapauksessa homma menee niin, että köyhyyden kanssa kamppailevat nuoret rakastavaiset ovat Mikki ja Minni, joilla olisi 17 minuuttia aikaa selvitellä, miten he rahapulastaan huolimatta voisivat antaa toisilleen sen parhaan ja huomaavaisimman lahjan.

Kertoja vähän auttaa aprikoimisessa pohjustellen, että sydämestä annettu lahja olisi se merkityksellisin, mutta mitäpä se sitten mahtaisikaan olla? Tarinan alkaessa on enää vain yksi kauppapäivä käytettävissä ja Mikillä on kyllä kultainen kaulaketju mietittynä rakkaalleen. Rahapussukka on kuitenkin sen verran kevyt, ettei kultakoru noin vain näyteikkunasta lahjakääreeseen siirry, mutta Mikki on kuitenkin toiveikas, sillä edessä on kokonainen työpäivä täynnä tienaustilaisuuksia. Joulukuusisesonki käy sen verran kuumana, että hyvällä kauppiaalla on päivän aikana mahdollisuus ansaita vaadittu summa, eli mieliala ei ainakaan tappion puolelle ole kallistumassa. Mikki lähteekin hyväntuulisena Pluton kanssa kuljettelemaan yhtä joulukuusta Minnin asuntoon ja kuulumisia vaihtamaan.



Minnillä on meneillään aivan vastaavanlaisia huolia, sillä laskuja tipahtelee tiuhaan tahtiin, käteistä ei ole ja lahjan tahtoisi Mikille ostaa. Tiukkojen aikojen toivo onkin hänen osaltaan laitettu siihen, että joulukuun aherrus palkittaisiin työpaikalla bonuksella. Hyvät otteet onkin huomioitu, mutta tunnustus ei aivan vastaa odotuksia. Myös Mikille on luvassa tylympää tekstiä, sillä työnantajana toimiva Pekka aikoo palkita kiltin hyväsydämisyyden palkan takaisinperinnällä ja potkuilla, että hyvää joulua vaan, ho-ho-ho-hooo! No, eipä Pekka tässäkään tarinassa ehdi liikoja ilkeilyistään iloitsemaan vaan huolimaton sikarin käryttely saattaapi johtaa kuusivaraston käräyttelyyn. Mikin ja Minnin pulmia eivät kostautuvat pahistelut ole ratkaisemassa, mutta kummallakin on kuitenkin varasuunnitelma mielessä, joten josko jouluilo olisi sittenkin pelastettavissa?

Lopettelujaksokin toki muutaman riehakkaamman tuokioisen ruudulle loihtii, kuten vaikkapa Mikin osallistumisen hyväntekeväisyyskonserttiin tai puolipöhkön lahjajahdin kelloa vastaan, mutta noin kaikkiaan on kuitenkin vähäsen verkkaisempaa ja tunnelmallisempaa tarinaa kohti kallellaan. Minusta onkin aivan oikea valinta laittaa Gift of the Magi lopetteluksi, koska kyllähän hyvä ja romanttinen herkistely tässä yhteydessä parhaan jälkimaun tuottelee aiempiin verrattuna. Alakuloisten mielialojen kääntyminen ja hymyileväisen onnellisuuden lisääntyminen tuntuu taas kivasti kihelmöivältä katsomonkin puolella. Ehkäpä itse lämpenen pikkuisen herkästi näille tällaisille höttöisille hyväntuulisuuksille, mutta on jotenkin kovin kaunis ajatus, että vaikka lahjat menevät hiukan ohi, niin tuovat ne silti paria paljon lähemmäs toisiaan. Vaikka Gift of the Magi ei olekaan mikään mahdottoman kyyneltulvan käynnistelijä tai yritä kurjuutta sekä köyhyyttä suureksi surkeudeksi summailla, niin onpa kuitenkin sydäntä mukana, mutta ei silti olla liian vakavalla ilmeellä lähdetty murhetta iloksi pusertamaan. Siksipä siis sanoisin, että tämä lyhyt lahjapähkäily onkin herttaisimpia näkemiäni Mikin ja Minnin tarinoita.



Tavallaan Gift of the Magi ei mikään varsinainen finaali ole, koska sen jälkeen saadaan kuviin vielä koko porukan yhteen kasaileva jouluinen lauluhetki tervehdyksineen. Tästähän oli otettu pätkiä aiemmin katsomaani Disneyn kokoelmaan Winter Wonderland, jonka kommenteissa kerrottiinkin, että alkujaan laulu olisi tätä teosta varten tehty. Kyllähän se sekalainenkin hoilottelu ja toivottelu tässä yhteydessä toimii paremmin, kun samaiset hupsut, höpsöt ja ajoittain herkätkin hahmot käväisevät vielä kerran kuvissa ennen hyvästejä moikkaamassa ja lopulta löytävät yhteisen sävelen sekalaiseen kuoroonsa.


Voihan tässä todeta ilokseen, että tämän vuoden Disney-koosteissa järjestys tuli valikoitua oikein ja paras säästyi loppuun. Tykkään kyllä kovasti tästä kattauksesta, sillä siinä on sopivassa suhteessa kaikenlaista jouluista touhua ja päätöstarinaksi valikoitu onnistuneesti se romanttisin sekä koskettavin satu. Lisäksi lopettelulaulu tuo kivasti omilla tahoillaan koheltaneen ja erikoistenkin pulmien kanssa kamppailleen porukan yhteen toivottamaan hyvää joulua kaikille katsojille. Viime vuonna oli ohjelmistossa vastaava kolmen kokoelman katselu-urakka ja silloinkin ne löysivät oikeat paikkansa. Tuolloin Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends oli ihan kohtalainen avaus sisältäen hyvät hetkensä, mutta myös vähemmän innostavaa tavaraa. Perässä seuraillut Donald Duck's Christmas Favourites tykitteli runsain määrin talvista iloa ja urheilullista kohkausta, mikä tekee siitä vauhdikkaassa viihdyttävyydessään tiukimman viiletyksen näiden näkemieni Disneyn koosteiden joukossa. Kolmantena vuoroon päässyt Countdown to Christmas esitteli myös vauhtiosastoa, mutta myös herkempi ja sydämellisempi puoli saatiin synnyteltyä sinne sekaan. Utuinen ja kaunis lyhytelokuva Wynken, Blynken & Nod vei lumoavalle sekä unenomaiselle matkalle läpi öisen tähtitaivaan, mutta vielä enemmän kosketti haikeakin tarina The Small One, josta teki tuolloin mieli näpytellä ihan oma tekstinsä. Kysymyksenä siis on, että mistäköhän löytyvät levyt seuraavalle vuodelle? No, ehkä olisi välillä ihan kiva kokeilla muunlaista elokuvallista ajanvietettä joulukauden iloksi, mutta sen näkee sitten...

Mickey's Once Upon a Christmas (1999)



Iloista, rauhallista ja lämpöistä joulua kaikille!

Joulukuun kirjoittelut blogissa ovat seikkailleet ja seilailleet melko vahvasti Disneyn ja Mauri Kunnaksen jouluisten sekä talvisten tarinoiden parissa, ja luulisin, että ehkäpä niitä nyt tuli taas hetkeksi ihan tarpeeksi. Näinpä Disney-jouluilu Mickey's Once Upon a Christmas ja Kunnaksen 1800-luvun arkea sekä juhlaa yhdistelevä Koiramäen talvi saavat huikata ainakin tilapäiset heipat näille maailmoille, mutta uskon kuitenkin, että seuraavan vuoden puolella kummankin tuotantoon tulee palailtua, koska eihän tässä sinänsä mistään kyllästymisestä tai tympiintymisestä ole kyse. Disneyn erilaisia elokuvia sekä sarjoja löytyy kokoelmasta melkoinen kasa katsomattomienkin osastolta ja kuten tuossa viimeksi Kunnaksen sympaattisesta koiraelosta höpistessä tuumailin, niin melko todennäköisesti Koiramäki-sarjaa saattaa ilmestyä lisää levypinoihin.

Joulukauden kääntyessä huipentumasta jälkitunnelmointien osastolle ei tietenkään tarvitse kaikkea siitä muistuttavaa silmistä pois siivoilla, mutta elokuvaviihteen osalta voinee kuitenkin valita ajankohtaan nähden piristävänkin aurinkoista katseltavaa. Tahtoo siis sanoa, että lumiset piirrokset ja joulun herkuttelut herkistelyineen korvautuvat kotimaisella kepeällä kesäkomedialla muutaman vuoden takaa. Näistähän helposti nauttii silloin, kun päivä on valoltaan varsin lyhyt ja ulkoliikkumista kiusailee pakkasen sekä viiman viluttava yhdistelmä. Näinpä ainakin mielentilan osalta vallitsevaa jäätävyyttä voi lähteä sulattelemaan ruudulta hehkuvien näkymien sekä tekemisten kautta. Olkoon Kesäkaverit siis eräänlainen ennakkoloikka toivottavasti aurinkoisen ja ainakin ajoittain helteisenkin tulevan kesän uimavesiin ja muihin touhuihin.



Eipä voi sanoa, että lähdettäisiin antaumuksella tai pitkitellen pohjustelemaan ennen kuin Suomen eteläisin kunta kesäreissulaisiaan kutsuu, sillä käytännössä heti ensimmäisissä kuvissa humppa jumputtaa ja aurinkoinen Hanko kutsuu. Toisaalta mistään kiitämisestäkään ei taida olla kyse, sillä kaverusten auto huristelee siinä määrin hitaasti määränpäätään kohti, että ainakin apukuskin mielestä köröttely on tuskallisenkin takkuilevaa matelemista. Iiris (Anna Paavilainen) ja Karoliina (Iina Kuustonen) toisiaan pikkuisen piikittelevätkin keskenään kilometrien kuluessa ja siinä sanailua seuraillessa katsojalle kaverusten väleistä ja taustoistakin hieman tietoa tipahtelee.

Ihan mistä tahansa satunnaisesta päiväretkestä ei ole kyse, vaan kaveruksilla on eräänlainen jälleennäkeminen meneillään, sillä pitkään ulkomailla kierrellyt Iiris on tullut koko kesän ajaksi Suomeen, mutta aikoo toki palailla syyskuukausien kynnyksellä Espanjan lämpöä kohti. Yhteistä aikaa olisi kuitenkin käytettävissä enemmän kuin ihan hetkeen ja ilmeisesti he aikovatkin viettää kesän melko tiiviisti yhdessä, mutta eipä sentään pelkkien vapaa-ajan harrasteiden sekä rientojen merkeissä. Hanko on valikoitunut kohteeksi muussakin mielessä kuin vain aurinkoisten rantojen ansiosta, koska kesätöihin ollaan tulossa ja aikomusta olisi tulevien kuukausien ajan jakaa myös asumus.



Mukavasti tunnelmia sekä odotuksia nostatteleva rantatie tuo auton hiljalleen Hangon puolelle, eikä ainakaan mitään etukäteisankeutta ole kuultavissa ja juttujen perusteella kaikenlaiset huolet on huitaistu taka-alalle, sillä optimismia on ilmassa, ja puhellaan, että edessä olisi erinomainen kesä, kenties jopa paras ikinä! Samalla höpötellään, että joskohan vietettäisiin kaverijuttuihin keskittyvä kesä ja unohdettaisiin miehet näistä kuvioista, mutta kumpikaan ei taida olla oikein innokas sitoutumaan tällaiseen ehdottomaan suunnitelmaan ainakaan täydellä sydämellä, vaan jätetään aikeisiin vähän väljyyttä ja varausta, että jos jotakin pientä säpinää sattuisi syntymään, niin sepä sallittakoon.

Riemumielellä ja suurella itsevarmuudella siis tulevia koitoksia kohti, mutta tien päästä löytyvä työsuhdeasunto ei aivan vastaa sitä kuvitelmaa, mikä työnantajan kanssa käydyn viestittelyn perusteella on syntynyt. Huvilasta on vihjailtu, mutta näemmä pitäisi sittenkin tyytyä ihan tavalliseen vuokra-asuntoon, vaan sepä ei kaikkea pirteyttä pois pyyhkäise. Heti seuraavana aamuna pitäisi siirtyä paikallisen kahvilaravintolan tiskin taakse hoitamaan kassaa sekä tarjoiluhommia. Paikan omistava ja myös kokkina työskentelevä Olli (Eero Ritala) perehdyttelee pikaisesti ja esittelee kaverukset kesäporukan kolmannelle kausityöntekijälle. Ainakin ensikohtaamisella Eeva (Minka Kuustonen) vaikuttaisi olevan huomattavasti sisäänpäin omia maailmojaan kohti kääntyneempi ja yleisestikin hiljaisempi kuin äänekkäämmin elämäniloinen sekä arastelematon kaksikko.



Hangon aurinkoisina kesäkuukausina ravintola viettää kuuminta kultakauttaan, ja vaikka ei mitään valtaisaa turistitulvaa jatkuvana virtana vyöryisikään kassaa pulskistamaan, niin nälkäistä ja janoista asiakaskuntaa kyllä riittää. Pitkä ja vilkas päivä saa hetkisen miettimään, että joskohan olisi parempi mennä kämpälle pötköttelemään, mutta pitäähän sitä sittenkin käydä katsomassa kaupungin iltaviihdetarjontaa, jossa tietysti hiprakkaisissa olotiloissa hoilaillaan pitkälle alkavaan yöhön. Ravintola-arki lähtee melko nopeasti sujumaan ja Karoliina saa selviteltyä, että Eeva sattuu olemaan koko kesän tätinsä rantahuvilavahtina ja sinne samojen seinien sisään saattaisi sopia pari asuinkumppania lisääkin, ja kyllähän Eeva melko helposti tälle idealle lämpenee.

Juhannus hiljalleen lähestyy, eikä ajanvietto koko ajan monessakin mielessä lämpenevässä Hangossa lainkaan tuskalliselta tunnu, vaan päivät vinhasti viilettävät. Kesäkaudella paikkakunnalla tennisopettajana toimiva Jussi (Lauri Tilkanen) kiinnostuu Iiriksestä, kun taas Karoliinaa vetää puoleensa lomapäiviään viettävä Tommy (Sampo Sarkola), eikä oikein näytä siltä, että Eevakaan kesästä ilman ihastusta selviäisi. Jotakin sitä alkupuolella puheltiin lomasta ilman sekoittavia suhteita tai romansseja, mutta siinähän sitä mennään ja kuviot todellakin mutkistuvat. Huolissa, murheissa ja erilaisissa vaikeuksissa yrittää osaltaan autella silloin tällöin ystävyksiä moikkaamassa käyvä Iiriksen vanhempi sisko Hertta (Pihla Viitala), joka toki samalla tuo toisenlaista pulmaa, sillä hän yrittää saada siskonsa vaeltelun maailmalla seisahtumaan ja tämän tarttumaan johdonmukaisempaan suunnitelmaan ajelehtimisen sijaan. Erheitä ja virheitäkin tietysti sattuu, eikä yllä hehkuva aurinko kaikkea onnistu iloksi vääntämään, ja kaunojen kasvaessa saattaa käydä niinkin, että hymyileväinen ystävyyden kesä kääntyykin kyyneliin ja välirikkoon...



Pikkuisen alle 90-minuuttinen Kesäkaverit kieltämättä käynnistyy melko kepeissä tunnelmissa ja lähes läpi elokuvan ajan jatkuvasta vastavuoroisesta piikittelystä ja härnäilystä huolimatta painottelee ensimmäisen puolikkaan ajan vahvasti komediaosastoa. Vitsailu luistaa elokuvan eduksi niinkin mainiosti, että alkupuoli kiitää varsin viihdyttävänä kohtauksesta toiseen, eikä höpöttely kera sekalaisine hupsutteluineen käy lainkaan tympäisemään. Alkoholi on toki merkittävänä osallisena rohkaisemassa kaikenlaisiin kommelluksiin, ja kuuma kesä näyttääkin kovasti janottavan yhtä ja toistakin tyyppiä. Eihän Kesäkaverit mikään alusta loppuun jatkuva tiukka sekä armoton juopotteluputki ole tai muutenkaan yritä örvellystään maksimoida tolkuttomaksi kohtauksesta toiseen toistuvaksi sekoiluksi. Pulloja kieltämättä usein kallistellaan, mutta väittäisin silti, ettei humalainen sössötys sekä sähellys ole ensisijainen lähde huumorille, vaan kyllä sitä ahkerammin kaivellaan kaverusten keskinäisistä koitoksista ja juttutuokioista, jotka kuitenkin melko suurelta osin sujuvat ilman kulauttelua.


Sanoisin myös, että kolmen kesäkaveruksen porukka on varsin sympaattinen ja vaihtelevainenkin lauma persoonallisuuksia, vaikka välillä toki toistensakin hermoille käyvät. Kaikkia yhdistää 25 vuoden ikä, mutta muuten ollaan hyvin erilaisissa vaiheissa elämänpolkujen suhteen, eikä suunta kovin yhtenäinen ole, vaan osalla tulevien päivien valinnat ovat edelleen melko pitkälti hämärän peitossa. Karoliina vaikuttaa olevan kolmikon voimakastahtoisin ja määrätietoisin oman elämänsä suhteen ja siinä samalla tuuppii muitakin eteenpäin. Toista tutkintoaan viimeistelevä ja valintansa selkeinä aiemmin pitänyt nainen huomaa kuitenkin tarinan edetessä, ettei kaikkea pystykään hallitsemaan ihan niin kuin haluaisi ja välillä houkutukset hankaloittavat niitä kirkkaiksi pohdittuja suunnitelmia tai voivat pahemminkin riistäytyä käsistä.

Iiris taas ei edes yritä peitellä sitä, että on hiukkasen hukassa aikeidensa suhteen, ja niinpä välivuosien putki onkin venähtänyt melkoisen pitkäsi ja osa läheisistäkin alkaa olla huolissaan toisen ajelehtiessa paikasta toiseen ilman pysyvämpiä kiinnekohtia tai tavoitteita. Kiinnostuksen tai motivaation puutteesta ei Iiriksen kohdalla ole niinkään kyse, vaan ennemmin on hankalaa valita yksi polku ja sitoutua siihen. Melko yksinäinen ja omissa oloissaan pysytellyt Eeva kokee olevansa vielä ainakin astetta Iiristä enemmän kadoksissa tavoitteissaan. Kaikenlaista hän on ehtinyt opiskelemaan tai vähintään kokeilemaan, eikä yrityksen puute taida olla varsinainen ongelma, vaan valintoja vaikeuttavat muutkin seikat, joihin ehkä uusista ystävistä saattaisi olla jotakin apua neuvomaan tai tukeaan tarjoamaan?



Huolettomaksi suunniteltu kesäreissu huiskaisee kaverukset tosiaan pikkuisen pulmallisempiinkin valintapaikkoihin kuin mitä tuli matkan alkaessa toivottua. Iiriksen vanhempi sisko yrittää tosiaan käydä osaltaan lohduttelemassa ja Eevan Liisa-tädillä (Milka Ahlroth) on myös ymmärtäväinen suhtautuminen kolmikon vaihteleviin huoliin. Luulen, etten itse aivan täysin kohdeyleisöön välttämättä kuulu, mutta silti murheisiin samaistuminen tai muutenkin jutuissa mukana eläminen ei mitään isompia vaikeuksia aiheuttele. Siitä kuuluu suuri kiitos päänäyttelijöille, joilla vaikuttaisi olevan hyvää keskinäistä energiaa. Vaikka Karoliinaa esittävä Iina Kuustonen tuntuukin eräänlaiselta johtohahmolta, niin kyllä muut vaikuttavat olevan täysillä mukana etenkin irrottelevammissa hetkissä. Karoliinan rempseä ote elämään ja kaunopuheisuuden karttelu kohotteleekin useampaan otteeseen mukavasti hymyjä kasvoille. Kunhan vauhtiin päästään, niin kolmikon rupattelut pääsevät paikoin kivasti yllättämään.

Jos tuli tuossa aiemmin vähän varoiteltua ajoittain hiukan holtittomasta juopottelusta, niin karskimpi kielenkäyttö voi olla toinen sellainen seikka, jota ihan kaikki katsojat eivät isommin arvosta. Hienovaraiset sanavalinnat eivät tässä teoksessa loista, vaan monin paikoin töksäytellään aika suorapuheisesti, mikä saattaa sivullisia vähän vaivaannuttaa. Mistään hyssyttelevästä arastelusta ei siis sovi höpöttelyjä syytellä, mutta ei tässä mielestäni mitään maailman mauttominta kiroilun kimaraa yritetä viritellä. Suomessa elokuva on laitettu myyntiin 12 vuoden ikäsuosituksen kera, mutta eipä liene kovin vaikeaa veikkailla, että esimerkiksi Yhdysvaltojen puolella taitaisi mennä melko kevyesti aikuisyleisön katseltavaksi kielenkäytön, päihteilyn ja seksuaalisemman sisältönsä ansiosta. Ehkäpä en itsekään lähtisi elokuvaa minään kepeänä koko perheen kesäkomediana kauppailemaan...



Sanoja ei varota tietenkään silloinkaan, kun keskinäiset kiistat pääsevät kärjistymään ja kuohahtelee kunnolla. Sinänsä kaava on tuttu, että alkupuoli höpsötellään kevyempään tyyliin ja tunnin kohdilla aletaan sekoittaa mukaan kipupisteitä ja ystävyyttä koettelevia kiistoja. Tilitys ja tiukkasävyisempi paasailu ei tietenkään kokonaan harmittomampaa kuittailua korvaa, mutta viimeisellä kolmanneksella virneet vähenevät ja ilmeet menevät tuikeampiin suuntiin, eikä suoraa huutoakaan vältellä. Suorasanaisuus saattaa silloin tällöin kostautua ja etenkin Karoliina päätyy Iiriksen kanssa keskinäiseen riepotteluun, mikä yhdistettynä muuhun myllerrykseen saa aikaan vähintään pieniä särkymiä sydämiin.

Rikki repivien voimien vastapainoksi löytyy yhdistäviä kokemuksia, ymmärrystä ja sopuisampaa sanailua, eikä Kesäkaverit riitaisimmilla hetkilläänkään mielestäni kallistu miksikään varsinaiseksi kaikkien mahdollisten ankeuksien ja katkeruuksien estottomaksi tykitykseksi. Minusta onkin ihan fiksua pitää kovimmat konfliktit kaikkiaan vähäisinä, sillä kaunaisten huutotuokioisten vyöryttely varmaan melko nopeasti tärvelisi kepeän kesäkomedian väreen peruuttamattomasti pois, eikä sitä toisi takaisin Hangon hehkuvin ja aurinkoisin päiväkään. Itse olen ehdottomasti sillä kannalla, että jos pitäisi lähteä erottelemaan, niin elokuvan huumoria vahvemmin painotteleva alkupuoli rullaa paremmin, kun taas kärjistyvät kärhämät ovat pikkuisen plääh. Eipä sillä, että ärhentely irralliselta tai täysin tarpeettomalta tuntuisi, mutta hiukan tämä ruuvien kiristely vaikuttaa pakolliselta draamailulta sekä lässäyttää sitä rennompaa tunnelmaa.



Maisemapuoltakin toki nähdään, mutta kauniiden taustojen sijaan huomio keskitetään hahmoihin, eikä oikein missään vaiheessa nähdä kieltämättä pikkuisen kaivattuakin kuntakierrosta. Pyöräretki olisi tarjonnut ainakin oivan paikan, mutta se kuitenkin on typistetympää mallia, eikä niinkään mitään viipyilevää ihastelua. Viehättävä ympäristö on kuitenkin lähes jatkuvasti läsnä, ja jo ensimmäisten minuuttien aikana meri kimaltelee kutsuvana ja matalat männyt somistavat mutkittelevan rantatien reunustoja. Kauniiden seutujen kuvailu ei onneksi muutamaan lupaavaan alkukuvaan jää, vaan vaihtelevia ja upeitakin ajanviettopaikkoja kameran eteen on löydetty ihan mukavasti. Aurinkoiset rannat saavat tietysti osansa, ja sanoisin, että niitä olisi voinut enemmänkin esitellä. Myös metsäisempää vyöhykettä, kivoja kesäkahviloita, sataman tuulahduksia ja lummelampia löytyy. Lisäksi pitää antaa erillinen maininta kolmikon maisemakalliolle, jossa on mukava saaristoseutua seuraillen pohdiskella pulmia tai juhlia railakkaammin. Olisi varmaan väärin väittää, että elokuva olisi jokin Hangon matkailumainos, mutta kyllähän siinä määrin kaunista katseltavaa riittää, että eiköhän Kesäkaverit tule jo ihan maisemapuolensakin ansiosta jonakin hyytävänä pakkasyönä tuijoteltua uudelleen.


Ennakkoon vähän mietiskelin, että onkohan kyseessä eräänlainen sukulaisteos vuoden 2011 kotimaiselle komedialle Pussikaljaelokuva, mutta näin jälkikäteen ei oikein tee mieli lähteä isompia yhtäläisyysmerkkejä näiden välille raapustelemaan. Molemmat toki kuvaavat kolmen kaveruksen kesäistä ajanviettoa vahvasti huumoria viljellen, mutta Pussikaljaelokuva kuitenkin nojaa selkeämmin leppoisaan lötköilyyn ja on muutenkin hyväntuulisessa viipyileväisyydessään mielestäni rennompi epeli. Tarkoitus ei ole väittää, etteikö Kesäkaverit myös tällaisia puolia pitäisi sisällään, mutta tunteet pauhaavat mielestäni kovemmin, kun järki yrittää vaivalloisesti toppuutella sydäntä ja kuuminta kesähuumaa.

Muutenkin mahdollisuuksien paljouden mutkistama maailma ja elämän suurempien suuntaviivojen piirtely sekä niihin sitoutuminen ahdistaa ja pelottaa enemmän, vaikka tuossa toisessa elokuvassakin osa porukasta hiukan epämääräisestikin haahuillen elämänpolkuaan tallustelee. No, molemmista kyllä tykkäilen ja jos Pussikaljaelokuva viehättää leppoisan nautittavalla oleilullaan, niin Kesäkaverit taas onnistuu riehakkaammalla huumorillaan sekä etenkin alkupuolen aurinkoisella ilmeellään ja hengellään. Minulle elokuvan ohjannut Inari Niemi on melko vieras nimi, mutta kyllä tämän perusteella voisi ihan mielellään antaa tilaisuuden hänen uudehkolle talvisempaan aikaan sijoittuvalle teokselle Joulumaa, joka voisi hyvinkin olla vaikka seuraavan joulukauden juttuja.

Kesäkaverit (2014)

Kaipa uutta blogivuotta voisi aloitella korvailemalla Kesäkaverit vaihteeksi tietyillä tuhotoveruksilla, koska onhan kummankin veijarin viime vierailusta ehtinyt kulua yllättävän pitkä aika ja ikävähän siitä lopulta seurailee. Budista oli blogissa enemmän puhetta edellisen kerran vuoden 2017 huhtikuussa vähän vakavamman lännenelokuvan Today We Kill, Tomorrow We Die yhteydessä ja Terenceen liittyvistä höpötyksistä on ehtinyt vierähtää vieläkin suurempi kasa kuukausia, koska selvästi hilpeämpi, mutta myös haikeita väreitä välittelevä lännenelokuva Man of the East oli aiheena vuoden 2016 huhtikuussa. Tauko on siis venähtänyt vallan kamalan pitkäksi, vaikkakin jokunen kirjoituksia kerryttämätön uusinta on toki tähänkin väliin mahtunut.

Yksi suurempi syy Spencerin ja Hillin teosten tuijottelun hiipumiselle ja melkeinpä täydelliselle nuupahtamiselle on tietysti, ettei näitä näkemättömiä tai kommentoimattomia kiekkoja enää montaakaan hyllyssä notku, vaan vähiin ovat käyneet. Herrojen tuotantoon ei ole mitään tympääntymistä siis syntynyt, vaan kyllä nämä edelleen kelpaavat ja saavat hymyä aikaiseksi, mutta Budin poismeno vuoden 2016 kesäkuussa saa vieläkin aikaan haikeampia mietteitä ja sen myötä kynnys kertailuun on noussut selvästi. Tarkoituksena ei kaikesta huolimatta ole näitä velmuja tyyppejä hylätä, vaan mahdollisuuksien mukaan pyrin jatkossakin kokoelmaa täydentämään heidän hupailuillaan, ja kyllä sinne sekaan myös niitä vakavampia sekä tiukkailmeisempiäkin kostoreissuja sopii.

Jos alussa mainittu kotimainen komedia Kesäkaverit esitteli jokunen aika sitten aurinkoisena hehkuvaa ja houkuttelevaa Hankoa, niin eipä tämä keskellä kultaista 1980-lukua ilmestynyt mätkintäpätkä yhtään viluisemmille seuduille vie, vaan eiköhän Miami vähintään yhtä helteistä taustaa tapahtumille tarjoile. Nopeaksi leikatulla ja vauhdikkaan musiikin puskemalla napakalla alkutekstijaksolla tahdotaan ainakin tähän suuntaan vihjaista veneiden kiidellessä ja auringon loimotellessa. Noin nopsana sivuhuomiona mieleen hiipii, että näitä välähdyksiä on saattanut hyvinkin innostaa edellisenä vuonna käyntiin lähtenyt suosittu sekä menestyksekäs poliisisarja Miami Vice, eikä siis välttämättä ole ihan sattumaa, että Budin ja Terencen etsivätouhut samaisessa kaupungissa harrastellaan.



Mahdollisista ideoiden tai tapahtumapaikkojen lainailuista ei varmaan ole syytä lähteä ensisijaisesti tilittämään, sillä ei näiltä tässä vaiheessa mitään täyttä omaperäisyyttä osaa edes vaatia, vaan lähinnä toivelistalla on leveitä hymyjä, toinen toistaan hölmömpiä heittoja, sekalaista suunsoittoa ja tietysti reipasta menoa sekä hyväntuulista mäiskettä. Kuumina hehkuvia rantoja ja monipuolista viihdetarjontaa esittelevän alkujakson jälkeen hypätään ainakin hetkellisesti pois moottoriveneen kyydistä ja siirrytään asekauppoja hieromaan. Tällä kerralla ei tosin näitä myyjäisiä hoideta minkään pimeän kujan perällä, vaan ihan alan liikkeessä ollaan ostoksilla.

Asiakkailla ei valitettavasti ole mielessä niinkään perinteinen malli kaupankäynnille, vaan suorasukaisempi ryöstö olisi aikomuksena suorittaa. Kelmikaksikon kannalta on vain hieman huono homma, että samaiseen puotiin on siviilivaatteissa sujahtanut Doug Bennet (Terence Hill), joka siis paikallisten poliisivoimien palveluksessa palkkaansa yrittää ansaita, ja on jälleen valmiina astumaan konnien tielle oman henkikultansa riskeeraten. Bennet ei kuitenkaan miksikään Dirty Harryn tyyppiseksi tylyksi tilien lopulliseksi tasaajaksi osoittaudu, vaan suorittaa siistin pidätyksen sen sijaan, että laittaisi magnumilla vihoviimeisiä luotiterveisiä menemään kera jonkin kyynisen sutkautuksen. Voinee kuitenkin odottaa, että heppu pääsee myöhemmin hiukan hikisempiinkin tunnelmiin pahisten kanssa vääntäessä, eikä kelmien nappaaminen näppärästi pelkällä käskytyksellä loputtomiin suju.



Tarinan toinen ärähteleväinen sankari löydetään kuviin hiukkasen ilmavammasta kyydistä, sillä Steve Forest (Bud Spencer) on laittanut poliisiasunsa ainakin väliaikaisesti kaappiin ja siirtynyt antamaan lento-opetusta, ja parhaillaankin on meneillään kopterointia omalaatuisesti keinahdellen. Entiset työkaverit ovat ajautuneet erilleen ja fyysisen etäisyyden lisäksi toverusten välillä taitaa vallita muunlaistakin kaunaa vanhoilta ja ilmeisesti ei-niin-hyviltä ajoilta. Kohtalo kuitenkin on kovaa vauhtia saattelemassa polkuja jälleen toisiaan koskettamaan, sillä yhteistyön aikoihin liittyvä vanha rötös jälkiselvittelyineen on vuosikausien jälkeen nousemassa pintaan. Pari vuotta aiemmin poliisiuransa päätellyt Steve ei sittemmin ole ollut innostunut pitämään yhteyttä kaveriinsa, eikä näytä siltä, että menneisyyden murinat yhdellä soitolla setviintyisivät.

Taustalta löytyy tapaus, jossa edellisellä vuosikymmenellä kolmen kopla on ryöstänyt 20 miljoonaa dollaria pankin rahoja, eikä tätä rötöstä koskaan saatu kunnolla selviteltyä. Rahat jäivät teilleen, yksi konnista napattiin vangittavaksi, toinen löytyi kuolleena ja kolmas katosi kokonaan. Noin poliisin onnistumisen kannalta voisi varmaan arvioida, ettei se nyt kovin kaksisesti mennyt, eikä sinänsä olekaan yllättävää, että tapaus edelleen vaivaa Dougia. Kenties on tulossa tilaisuus hoitaa homma loppuun, sillä istuttuaan monta pitkää vuotta vankilassa pääsee 1970-luvulla pidätetty sekä tuomittu Joe Garret viimein vapaaksi ja suuntaa päämääräisesti kohti Miamia. Niinpä heräilee epäilys, että onkohan Garretilla tietoa ryöstösaaliin mahdollisesta kätköpaikasta tai kenties kolmannen rikoskumppanin myöhemmistä vaiheista?



Garret katoaa hetkeksi teilleen erästä bussiryöstöä seuraavassa sekaannuksessa, mutta hänen iloinen elonsa vapaana miehenä Miamin auringon alla ei kovin pitkäksi pääse venähtämään, sillä jo noin vuorokautta myöhemmin kaveri löydetään tylysti tapettuna. Sehän tietysti vaikeuttaa myös poliisien hommia ja Garretin kuolema herättelee myös FBI:n kiinnostuksen. Aikoinaan pitkään Dougin ja Steven esimiehenä toiminut poliisipäällikkö ehdottaa omia luottokavereitaan mukaan juttuun, koska hehän aikoinaan Garretin nappasivat. Johtolankojen ollessa varsin vähissä ja umpikujan uhatessa otetaan kaikenlaisia ehdotuksia huomioon ja tämäkin vaihtoehto saa vihreää valoa.

Pienoinen ongelma tosin on, että Steve suhtautuu ajatukseen ärähteleväisen vihamielisesti, mikä vaatii kekseliästä ja jossakin määrin huiputtavaistakin suostuttelua. Tyypit toki saadaan yhteen ennen pitkää ja kumpaisellekin kehitellään nopeasti uusi henkilöllisyys. Poliisiopistoon ei kaveruksia sentään lähetetä, mutta heidät tuodaan joukkoon tulokkaina, mikä hiukkasen hymyilyä ja piruiluakin herättelee poliisipiirin muussa väessä. Valetulokkailla on kuitenkin hallussaan vankka kokemus kaikenlaisten keljujen kelmien pysäyttelystä ja tarvittaessa tiukat toimintatavat, joten ehkäpä se naureskelu siitä hyytyy. Toisaalta pitäisikin liikkua ripeästi, eikä tärvellä työtunteja lepsuiluun, koska tuloksia vaaditaan ja pomolla on potku-uhka päällä. Tuhokaksikko lähtee jäljittämään Garretin vanhoja tuttuja ja kertyvät vihjeet vievät kohti arvovaltaisia tahoja, mutta jos mahtavampia varpaita pitää talloa, niin sehän kyllä onnistuu ja tarvittaessa tirvaus päin näköä kaupan päälle, jos ei muuten mene viesti perille!




Tarinapuoli tuntuu painottuvan tässä elokuvassa enemmän kuin monessa varhaisemmassa nahistelussa, mikä varmaan osittain johtuu siitäkin, että huumorihommat ja hutkimiset ovat vähän vaisummin mukana. Juoni itsessään ei mikään maailman mutkikkain kiemurakerä ole, joten ongelmana ennemmin onkin, ettei näitä käänteitä niinkään kiinnosta kunnolla seurailla, vaan mieli haahuilee silloin tällöin ihan muita juttuja jauhamaan. Ryöstön selvittelyä voisikin mielestäni ihan perustellusti väittää melkoisen puolivillaiseksi rikoshutuksi, eikä tästä mysteeristä millään ole minkään kihelmöivän jännitysnäytelmän rakennuspalikoiksi. Välillä taas vaikuttaa siltä, että tekijöillä on ollut vaikeuksia pitää näitäkin ohuita lankoja hyppysissään.

Toisenlaisia ja kenties hivenen hellempiäkin tunteita kuumentelemaan kaveruksille on samaan huitaisevaan tyyliin kynäilty auttelemaan pari neitoa, jotka toimivat tahoillaan ryöstön selvittelyssä, mutta ovatpa näppärästi myös romanttisemmankin kiinnostuksen kohteita. Valtatiellä sattuvasta varkausyrityksestä käynnistyvä kohtaamisten sarja on tosin naurettavankin lepsusti kyhäilty, joten arvelisin, ettei tämän ihastuksia tuottelevan sivujuonteen viilailu ole kenenkään tärkeysjärjestyksessä kovinkaan korkealle yltänyt. Budin kiinnostuskin koko romanssiviritelmään vaikuttaisi olevan vähän niin ja näin, ja välillä väsy näyttääkin vievän voiton, kun kuorsaileva unistelu houkuttelee herkistelevämpiä hetkosia enemmän. Onneksi katsoja ei sentään aivan yhtä pahasti pääse uuvahtamaan ruudun toisella puolella.



Ehkäpä syy voimien väsähdykseen on se Miamin yllä möllöttävä keltapallo, sillä Budin mielestä lämpömittari hiipii ja kiipustelee sen verran läkähdyttäviin lukemiin, ettei tappelukaan oikein tahtoisi kiinnostaa. Valitettavasti tämä ei ole vain pelkkää narinaa, vaan nyrkkejä ei tosiaankaan käytetä läheskään kaksikon parhaiden päivien tapaan. Liekö sitten se Miami Vice tai jokin muu innoittanut uhittelemaan enemmän aseiden avulla, mutta noin mukavaa muksauttelua toivovan katsojan näkökulmasta ratkaisu on hieman nihkeähkö. Muutenkin voisi summailla siten, että siinä missä juonen osuutta on lisätty, niin toiminnallisia tuokioita on yleisestikin selvästi supistettu, eikä kumpikaan näistä suuntauksista ole mielestäni kehua tai kiitoksia ansaitseva.

Jossakin määrin on ikäkin varmaan vaikuttanut innokkuuteen laittaa nyrkit levolle jatkuvan viuhumisen sijaan. Terence vaikuttaakin vetreämmältä ja virkeämmältä, mutta onhan hänelle melkein aina näissä jäänyt se akrobaattisempi puoli. Siitä ei kuitenkaan oikein pääse mihinkään, että toimintaa on kaikkiaan vähän ja taistot lopahtavatkin lähes poikkeuksetta varsin pikaisesti. Tätä kohtalaisesti typistettyä tyyliä ei mielestäni voi miksikään pieksäjäisilotteluksi valitettavasti hehkutella. Kaverusten ensimmäinen yhteinen nujakka tulee vasta noin puolen tunnin kohdilla, ja sekin on lopulta vain lyhyt parin kopsauksen kuritusurakka, eikä mikään mittavampi voimankoetus.



Onneksi hiukan hyytyneissä hakkeluksissa on kaikesta huolimatta edelleen huumoria mukana, vaikka Miami Cops ei tälläkään osastolla ole tyyppien tuotannossa mikään hymyilyttävin hassuttelu tai kekseliäintä komediaa. Tuttua pöllöilypilailua on kuitenkin havaittavissa, kun esimerkiksi samaa bussia ahkerasti ryöstävät huligaanit saavat ensimmäisten joukossa huomata, että joskus kyydissä voi matkustella ihan väärät uhrit katalille aikeille. Jos uinuva mieskarhu herätetään vailla parempaa ymmärrystä jokusen näpistettävän dollarin toivossa, niin siinä saattaa tulla muutakin murhetta ja mustelmaa kuin vain pahoitettu mieli, sillä palkkiona on lähinnä kovaa kämmentä kalloon. Tämäkin tuokio tosin lopahtaa mielestäni ihan liian nopsasti, ja toiminnallisempia rutistuksia vaivailee läpi elokuvan kiire laittaa rähinöille loppu, eikä ehditä kunnolla kehittelemään hutkintoihin huvitusta.

Onhan elokuvassa mukana muunlaistakin ja ihan kelvollista vääntöä ja vänkäystä sankaripoliisien kesken, mikä toki on olennainen osa tämän parin kemiaa. Näyttää kuitenkin monesti siltä, että pirtein pilke on tästäkin kuittailusta haalistunut pois ja vähän rutiinimaisesti muristellaan sekä virneitä viritellään. Tietyt touhut ja hölmöt hupsutukset kuitenkin pitävät yllä hyväntuulista värähtelyä, ja ainakin näin tyyppien toheloinnin ystävänä runsaan puolitoistatuntisen istuu ihan helposti läpi. Sekin varmaan auttaa, että tosiaan on tullut pidettyä pitkääkin taukoa näiden pätkien suhteen, ja jos Miami Supercops tulisi tutkittua jonkin tiiviimmän Spencer ja Hill -putken keski- tai loppuvaiheilla, niin positiivisten puolien etsiskely luultavasti vaikeutuisi.



Pahisporukka ei tässäkään tekeleessä minään erityisen välkkynä väkenä loista, eli huippuälykkäistä ilkimyksistä höpöttely ei ole tarpeen. Kyllähän sieltä yritystä löytyy, kun aletaan autopommeilla ja muilla keljuilla konsteilla panoksia nostamaan, mutta pikkuisen persoonallisempia konnat voisivat olla. Alamaailman epelien kanssa viimeisiä välienselvittelyjä käydään tarvikevaraston puolella, mikä ei noin 1980-lukuiselle toimintakomedialle ole mikään ihan omaperäisin paikka lopputappelulle. Onhan se silti elokuvan parasta tarjontaa rähinäpuolen suhteen ja yleensäkin vauhdikkain sekä pirtein osuus, ja kaverukset joutuvat venymään vähän muuhunkin kuin revolverien ojenteluun, vaikka toki paukuttelua harrastellaan kera erikoisten punaroiskeryöpsäysten.

Jos vertailla pitäisi niin ensimmäisenä mieleen tulee vajaa vuosikymmen aiemmin ilmestynyt Crime Busters, jossa kaksikko on myös poliisihommissa Miamissa, mutta se on muistini mukaan selvästi reippaampi rykäisy. Hetkisen verran olikin houkutusta uusia se tämän tuoreemman teoksen yhteydessä, mutta lopulta into ja jaksaminen eivät ihan tuplailtamaan saakka riittäneet. Mainittakoon myös Terencen sooloilu Super Snooper vuodelta 1980, joka ei supervoimahöpsöilyineen ihan omaan makuun osu, mutta Miamiin sijoittuu ja onhan sekin vauhdikkaampaa viuhtomista kohkauksessaan. Kumpikin noista on muistaakseni kuviltaan antoisampaa katseltavaa, ja vaikka ei mitään kattavaa Miamin kierrosta tarjottaisi niissäkään, niin aurinkoiset taustat ovat kuitenkin voimakkaammin läsnä. Miami Supercops taas suosii enemmän pimeitä sekä ahtaita paikkoja ja kuvia näyttäen yleisestikin hiukkasen nuhjuisemmalta tapaukselta.



Varsinainen lopettelu on kuitenkin mukava ja lämpöinen lyhyt hetki vanhojen kaverusten kesken, ja nyt jälkikäteen katsottuna hiukan se mieltäkin herkistää pohdiskella josko jo tuolloin oli tiedossa, että nämä yhteiset kepeät kommellukset alkavat olla jo tiensä päässä ja siinä mielessä hyvästejä oltaisiin heittämässä kameran edessä viimeisellä minuutilla. Onhan herrojen muissakin elokuvissa toki loppuhetkillä nähtävissä kaikkien yrmyilyjen sekä kinastelujen jälkeen sopuisamman ystävyyden korostelua, mutta kun kyseessä kuitenkin oli pitkänkin aikaa kaverusten viimeinen yhteistyö, niin kyllä se hieman haikeita aatoksia aikaiseksi saa, vaikkei silmiä vetisyttäisikään. Kuluikin melkein vuosikymmen, kunnes Terence toi kaksikon kunnolla yhteen vuoden 1994 ohjauksessaan Troublemakers. Sitä olen edelleen yrittänyt tuloksetta kokoelmaan kyttäillä ja pitänyt silmiä auki kirpputoreja kierrellessä, mutta eipä ole vielä onni potkinut...

Legendaarisenkin kaksikon viimeisen yhteisen lännenreissun lisäksi kiinnostelisi kohtalaisesti Terencen ohjaama sekä tähdittämä draama My Name Is Thomas, joka on niinkin tuore tekele, että ilmestyi vuoden 2018 huhtikuussa. Tuskinpa kannattaa kotimaista julkaisua toivoa, mutta jospa onnistuisin sen jotakin kautta nappaamaan? Noissa mainituissa ei varmaan mitään tuikeampia taistoja tavoitellakaan, mutta Miami Supercops olisi kyllä saanut viritellä pikkuisen enemmän mäiskettä ja vaikka myös sitä räiskettäkin. Eihän sitä silti kehtaa miksikään täydelliseksi jäähdyttelyosaston turhakkeeksi lytätä, koska itse ainakin viihdyin kohtalaisesti ja niitä positiivisia puolia löytyy laiskottelevamman laimeilun lisäksi. Jos ei Spenceristä ja Hillistä noin yleisesti innostu, niin sitten Miami Supercops lienee melko pitkäveteistä katseltavaa, sillä toiminnan ja hassuttelun yhdistelmiä löytyy tosiaan paljonkin pirteämmissä paketeissa, mutta kyllähän tästäkin toikkaroinnista satunnaista iloa irtoilee.

Miami Supercops (1985)

Mitään suurempia merkkejä blogiin päätyvän elokuvaviihteen vakavoitumisesta ei ainakaan näin alkuvuonna ole nähtävissä, sillä pahiksia mäiskivien poliisien rymistelyn jälkeen ruudulle kipittelee vallan ihmeellisiin sekä kummallisiin seikkailuihin eksyvä aiemmilta vuosilta tuttu viiden koiranpennun höpsö porukka. Spencerin ja Hillin Miami Supercops osoittautui vauhtiosastoltaan ja kelmien kopsauttelultaan pienoiseksi pettymykseksi, mistä tulikin mutistua, ja hienoisella varauksella edellisten osien perusteella tähän haukahtelevaiseen kauhukoitokseenkin suhtaudun. Toisaalta mikään aiemmista Buddies-retkistä ei ole käynyt kunnolla rasittamaan tai hermoja kiristelemään, niin mitään isompaa inhoa tai intohimoista vihamielisyyttä ei ole päässyt syttymään koirien kommelluksia kohtaan.

Edellisten osien ajoittaisen laimeuden perusteella ja pienoisen kyllästymisen takia ei kuitenkaan ollut suunnitelmissa kokoelmasta puuttuvia paria osaa ostella, mutta kun kumpainenkin levy sattui viime syksynä löytymään hyväkuntoisina ja huokeaan hintaan samasta kirpputorikojusta, niin mitäpä siinä enää kiusausta vastaan kamppailemaan, ja mielessä heti pilkahti, että eiköhän näillekin oiva aika jostakin välistä vielä löydy. Puitteet pentujen elokuvasarjan kummituskertomukselle kyllä loksahtelivat paikoilleen, sillä voi kerrankin huudella, että olipa synkkä ja myrskyinen yö, sillä tätä katsellessa Aapeli-puhuri pauhaili seinien ulkopuolella, meri oli aaltoineen aivan vaahtoavassa raivossa ja viima vinkui niin äänekkäänä, ettei ihan heti muistu vastaavaa mieleen. Hymyilyttikin, ettei taida tämä perheen nuoremmalle väelle suunnattu haamuhuttu ihan yhtä huimaan hyytävyyteen yltää, mutta saahan sitä ainakin yrittää!



Ennen kauhistuttavan kummitustarinan avautumista sallittakoon nopsa kertaus aiemmin nähdyistä osista. Seitsemänhän niitä kaikkiaan on toistaiseksi tekaistu ja itsellä nyt nähtynä kuusi kappaletta. Mitään erityistä pyrkimystä ei ole ollut tiukasti seurata ilmestymisjärjestystä, mutta ensimmäiset pari osaa kuitenkin menivät "oikeille" paikoille. Ensitapaaminen osui omalle kohdalle vuoden 2016 syyskuussa, mutta eipä elokuvasarjan avausosa Air Buddies mitään isoa ihastusta aiheuttanut, vaan tuntuivat sekä ideat että puhti lopahtavan kesken kaiken seikkailun jäädessä keskinkertaiseksi koitokseksi. Vajaat kuukautta myöhemmin katseltu Snow Buddies päätyi viskaisemaan pennut Alaskan viluisiin ja lumisiin maisemiin, ja vaikkei sekään mielestäni varsinaista koiraelokuvien aatelia edustanut, niin olipa kuitenkin viihdyttävämpää ja paljon pirteämpää vilkuiltavaa, ja edelleen kyseinen osa pitää omalla listalla kärkipaikkaa näiden teosten joukossa.

Vuoden 2016 puolelle mahtui vielä yksi osa pentujen puuhia ja kun tuolloin joulukuuta vietettiin, niin luontevasti paikka löytyi koirien jouluseikkailulle Santa Buddies: The Legend of Santa Paws. Sen suuremmin ei haittaillut, että kyseessä oli elokuvasarjan neljäs osa, koska eipä näissä mitään kovin kiinteää jatkumoa tarinoiden välillä ole. Vierailu joulupukin taikamaiseen maailmaan oli myös ihan kiva ja värikäskin herkkyyttä hakeva reissu, vaikkei sarjassaan mitenkään ikimuistoisen omaperäinen. Jos nämä kolme tuli tutkittua muutaman kuukauden sisällä, niin seuraavaan kohtaamiseen menikin yli puoli vuotta. Jostakin syystä heinäkuu 2017 tuntui hyvältä hetkeltä lähteä aarreseikkailulle pentujen kanssa, ja tuolloin tutkittu Treasure Buddies taas on sarjan kuudes osa, eli järjestys taas huiteli vähän miten sattuu. Nyt yli vuotta myöhemmin muistellessa hämärissä ja käärmeisissäkin aarrekammioissa luurankojen joukossa luuhailu ei ihan yhtä mukavana mielessä elele kuin jouluseikkailu, mutta olipa omassa höpsössä lajissaan kuitenkin kohtalainen kommeltelu.



Siitä sitten vierähti vajaat pari kuukautta syksyä kohti, niin olikin avaruuden aika kutsua pentuja käväisemään lähempänä kuuta ja ihmettelemään maata pikkuisen poikkeavasta näkökulmasta, jollaista ei monikaan hauva ole päässyt omin käpälin kokemaan. Rakettimatkailua vaihteeksi tarjoileva Space Buddies oli elokuvasarjan kolmas osa, mutta kun itsellä oli siinä vaiheessa alle vuoden aikana näitä jo viisi kasassa, niin alkoi tuntua siltä, että kiintiö saattaa olla lähellä täyttymistään. Eipä elokuva käynyt ärsyttämään tai murisuttamaan, mutta jutut kuulostivat edellisiä laimeammilta, eikä avaruudellinen ympäristö tuntunut tuovan paljoakaan lisäviehätystä siihen tavalliseen menoon. Niinpä tuolloin tulikin kirjoiteltua, että kyseessä olisi nähtyjen joukossa heikoin hauvailu, mikä laittoikin tilapäisen stopin elokuvasarjan kahlaamiselle. Tässäpä on kuitenkin kulahtanut yli vuosi ja uutta katselupuhtia sekä kiinnostusta on ehtinyt kertymään, joten olisi aika vilkaista, että onkohan aavemainen ja ilmestymisjärjestyksessä viides osa viihdyttävämpää vuhistelua?


Tarinan alkujuuret eivät ihan eilispäivästä löydy, vaan pitää palailla useampi vuosikymmen ajassa taaksepäin, jotta saadaan pohjustukset kohdilleen. Tapahtumapaikkana pysyy Fernfieldin pikkukaupunki, mutta kun historian hämäriä lähdetään kaivelemaan, niin saattaa sieltä löytyä synkkäsävyisempääkin legendaa, ja sellaistahan tosiaan pyritään ajamaan takaa, kun almanakasta etsitään ajankohdaksi vuoden 1937 halloween. Onhan siinä aina pienoinen ripaus pahaenteisyyttä, kun soihduilla ja hangoilla varustettu kiihtynyt väkijoukko on lähdössä porukalla pimeään yöhön vähän asioita selvittelemään, mutta kenties tässä tapauksessa ei mikään räikein vigilantismi sentään pääse ryöpsähtämään, koska virkavaltaakin on mukana.

Kimmastuneen ryhmittymän tie vie kohti kukkulalla nököttävää kolkkoa kartanoa, eikä mistään haamujahdista ole kyse, vaan epäillään, että talossa julmia juoniaan punova Warwick-velho (Harland Williams) on syyllistynyt häikäilemättömään pentunappaukseen. Tyypillä onkin mielessään häijy suunnitelma uhrata viiden suloisen koiranpennun sielut manalasta kurkkivan Aavekoiran ahneeseen kitaan. Niinpä tuonpuoleisesta kutsutaankin suurta koiraa mahtavaa uhrilahjansa nauttimaan ja valtaansa jakamaan. Ilmeisesti Warwick ei kotikuntaansa nykyisessä tilassa erityisesti arvosta, vaan tahtoo avata pimeän puolen portit alamaailmaan Fernfieldin kurimukseksi ja Aavekoiran kanssa hallita ajasta iäisyyteen. Tietysti kaupungin kalmainen kohtalo saadaan viime hetkillä estettyä, vaan ei silti lopullisesti vältettyä. Velho joutuu apureineen livistämään mustan peilinsä suojiin, yksi pentusielu jää henkimaailman porteille välitilaan vangiksi kartanoon, joka sitten suljetaan yleisöltä.



Sellaista tarustoa siis irtoilee Fernfieldin menneisyydestä ja voidaankin siirtyä 75 vuotta eteenpäin ja sattuupa taas olemaan halloween, joten haamut sekä hirviöt kiinnostavat ja koululaisia kuljetetaan kummituskierroksella. Yksi pysähdyspaikoista on tietysti tämä pahuuden kartano, ja eräs pentuviisikkokin on mukana kertomuksia kuuntelemassa. Aavetarinoita seuraillessa muut alkavat vähän naljailla B-Dawgille pelkuruudesta, mutta tämäpä sisuuntuu ja löytää sopivan pujahduskolon talon seinästä singahtaen sisään kummituksia uhmaamaan, joten siinähän pilkkaatte turhaan. Muutkin neljä pentua pikkuisen epäröiden pinkaisevat perään ihmettelemään kauhujen kartanon salaisuuksia. Yleisestikin linja kuvaston suhteen on melkoisen pehmoista haamuilua tarjoilevaa.

Kyllähän siinä pelko hiipii mieleen, sillä ilmassa on kirjaimellisesti jotakin aavemaista, mutta nyt on maine kyseessä, joten huolista huolimatta pitää kirmata yläkertaan ja velhon pahuuden kamaria kohti. Jotta urheus tulisi kaikille sataprosenttisen selvästi todistettua, niin päättää B-Dawg kolmasti kutsua Aavekoiraa mustan peilin edessä, mikä ei muiden mielestä ole ideoista parhain, mutta tehdä täytyy, mitä tehdä täytyy. Haamuna leijaileva Pip-pentu yrittää epätoivoisesti estää viimeisen kutsun haukahtamisen, mutta väärinkäsityksen seurauksena litania tulee loppuun saakka saateltua, ja kun sattuu olemaan se halloween, niin kaikenlaisilla kirotuilla sieluilla on tavallista arkea suuremmat mahdollisuudet vaeltaa maan päällä.



Nähtäväksi jää, että noinkohan tuli harkitsemattomasti Fernfield loputtomaan manalan muristelijoiden yöhön kirottua, mutta eipä velholle valtaa ihan noin helposti suoda, vaan keskenjäänyt pentu-uhraus rasittaa ja rajoittaa voimia edelleen. Aavekoiran mutusteltavaksi tarvittaisiin siis viiden samaa sukua olevan koiran sielut, ja mistäköhän tällainen viisikko mahtaisikaan löytyä...? Pennuilla siis olisi syytä selvitellä, että mitäköhän kolkon kohtalon välttämiseksi vaaditaan ja siihen on syytä hakea asiantuntevia apuvoimia. Myös pentujen lapsiystävät päätyvät penkomaan lisätietoa legendaan liittyen, sillä kummituskierroksen päätteeksi Billy (Skyler Gisondo) hätävalheena keksii kouluprojektikseen juuri tämän samaisen tarun selvittelyn. Ilta lähestyy, halloween-rieha on vahvassa nousussa ja ennen pitkää toismaailmalliset riivajaiset liihottelevat katuja pitkin, eli olisiko se sitten hyytävä ja hirmuinen ikuinen yö Fernfieldin väen kohtalona...?


Kauhu- ja kummitustaloelokuvat erityisesti minua kovin kiinnostavat, mutta ehkei tarvitse tässä yhteydessä lähteä liikoja tätä kautta plussapuolia hakemaan, sillä vähemmän yllättäen Spooky Buddies ei mitään karmaisevaa kauhua tai hurjaa hirviöhommaa yritäkään olla. Ikäsuositus levyllä on sellaiset kolmisen vuotta, eikä niissä rajoissa vahingossakaan loihdita mitään mieltä piinaavia pelkotiloja, vaikka tietyt hetket tosin saattavat nuorimpia katsojia hiukan säikytellä. Sen ymmärtää hyvin, että pentuhaamusta on haluttu tehdä enemmän söpö kuin mikään painajaiskuvien riivattu sielu, ja yhtenä innoittajana tämän liitelijän kohdalla lienee toiminut Casper kiltti kummitus.

Aavekoira uhkaavine ulkomuotoineen ja tummaa kirousta välittävine hönkäyksineen on varmaan elokuvan pelottavin ilmestys, vaikkakin ääninäyttelijän laimeus latistelee hyytävää vaikutelmaa jonkin verran. Muutenkin sieluja jäytävän Aavekoiran käväisyt ovat kerta-annoksina kohtalaisen lyhyitä, enkä oikein usko, että tämäkään tylympi hauva mitään pysyviä kammoja saisi aikaan. Mielestäni velhoa olisikin voitu viedä koira-apurinsa kanssa samaan synkeähköön suuntaan ainakin pykälän verran, sillä hepun lähes jokaisen näyttäytymisen vieminen tarkoituksellisen sekä sarjakuvamaisen pahishassuttelun puolelle ei mielestäni ole tarpeen. Toisaalta mitä IMDB:n puolelta luin muiden kommentteja, niin osa tuntuu pitävän elokuvaa nykymuodossaan liiankin hurjana lapsille ja väitetysti eräs varttuneempikin katsoja olisi järkyttynyt sairaalahoitoon saakka kalmankoirien katselun seurauksena, joten tiedä sitten, mikä olisi sopiva säikyttelyn taso...? Mitä nyt itse muistelen vaikka lapsena katseltua ensimmäistä Gremlins-elokuvaa, niin onhan se silkkaa surmajuhlaa tähän kilttiin kirousteluun ja halloween-höttöön verrattaessa.



Siitä tekee mieli kehua elokuvaa, että koko Fernfield vaikuttaa olevan innoissaan haamujuhlasta ja se näkyy kivasti kuvissakin. Paikoin kauhukuvastolla pelleily on kömpelönkin höpsöä puuhaa, mutta henki vaikuttaa reippaalta ja monenlaista on lähdetty kokeilemaan, ja vaikka kaikki roiskaisut eivät osuisikaan, niin hauskaa näyttäisi porukalla olevan. En ole tarkistellut, että millaisia eroja elokuvasarjan osilla mahdollisesti on budjettiensa suhteen, mutta mielestäni Spooky Buddies onnistuu keskimääräistä Buddies-elokuvaa paremmin luomaan visuaalista viehätystä. Talojen pihoissa ja kaduilla riittää vilskettä ja kaikenlaisia kummallisia pieniä sekä suuria demoneita ja hirviöitä siinä määrin juoksee jaloissa, että mahtava velhokin tällaista yllättävää pahuuden purkausta säikkyy. Billy valitsee sopivasti hahmokseen Warwickin, niin saadaan tavallaan velhotaistoakin ajoittain aikaan, kun taas Pip pääsee myös maagisena iltana kartanovankilansa otteesta liihottelemaan vapaana haamuna. Kaiken taustalla pyörii kaupunkilaisten yhteiset naamiaisjuhlat tansseineen, joten kyllä siinä kiltihköä kummituskomediaa riittää.

Tehosteet eivät odotetusti pärjää kymmenillä miljoonilla dollareilla efektimyrskyjä vyöryttäville suurtuotannoille, mutta ajavat kohtalaisen hyvin asiansa, ja mielestäni tässä vähemmän pistävät silmiin kuin pentujen avaruusseikkailussa Space Buddies. Haamuilu on toki parisen vuotta uudempaa tuotantoa, joten voi olettaakin jonkinlaista kehitystä tapahtuneen silläkin osastolla. Sinänsä Spooky Buddies ei mikään puhdas kummitustalohupailu ole, sillä suuri osa tarinasta tapahtuu aivan muualla, mutta onhan se toki selvää jo hyvissä ajoin, että viimeisten minuuttien lähestyessä kauhujen kartano kutsuu uusia uhreja finaaliin rohkeuttaan mittaamaan.



Viimeisistä koitoksista puhuttaessa meno lipsahtelee levottomaksi, sillä Aavekoiran puhkuessa mustaa lumoustaan, niin löytyy hönkäykselle vastavoima vähän yllättävästä paikasta, kun käydään pöräyksellä kirousta vastaan. Tässä vaiheessa voi viimeistään pikkuisen tylsämielisesti aavistella, että mikä mahtaakaan olla samaisen hauvan erikoiskykynä elokuvasarjan viimeistelevässä supersankarointiosassa...? Pennut eivät vain keskenään joudu asettumaan velhoa vastaan, vaan apua löytyy, ja oikeastaan läpi elokuvan etsivätouhut jaetaan kahden ryhmän kesken lasten tehdessä oman osansa urakasta. Mielestäni juoni ei kuitenkaan kallistu liian ihmisvetoiseksi, sillä pennut apureineen saavat runsaasti ruutuaikaa. Eläinmaailman kirjo kestääkin kevyesti vertailun muihin Buddies-elokuviin, sillä hauvaväkeä on mukana menossa monen tassuttelijan verran ja lisäksi pöllö sekä muutama vikkelä vipeltäjä pääsee myös kuviin. Hiirielon omituisuuksia jotkut saavat kummasteltavakseen, kun taas kenties enteenä seuraavasta osasta käy apinakaverikin tekemässä pikaisen vierailun.

Tauko tosiaan on Pentujengin touhujenkin suhteen kasvanut kohtalaiseksi ja uskoisin, että sillä oli haamuhommien suhteenkin piristävä vaikutus. Päätinpä myös vilkaista, että mitä nämä kaikki seitsemän osaa ja toki paljon muutakin eläimellistä menoa ohjannut Robert Vince on viime aikoina puuhaillut. Hän on näemmä saanut uuden oletettavasti hyvinkin hömppäisen koiraelokuvasarjan jo hyvään vauhtiin ja jos sarjatuotantotahti jatkuu, niin eiköhän noitakin kohta ole lähemmäs kymmenen kasassa. Vuonna 2016 ilmestynyt Pup Star kuuluu ilmeisesti jossakin määrin Air Bud -elokuvien perheeseen, mutta uskoisin, ettei sillä mitään kovin kiinteitä yhteyksiä ole näihin aiempiin koiraelokuvien sarjoihin, sillä hahmot vaihtuvat ja kyseinen elokuva on kai jonkinlainen höpsöilevä hassuttelu hauvoille mukaillusta American Idol -laulukilpailusta.



Kuulostaa siis juuri siltä, että näitähän pitää hyllyntäytteeksi hamstrailla, jos vain käteviä tilaisuuksia tulee koirulikokoelman holtittomalle pulskistamiselle! 2017 ilmestyikin jo jatkoa ja Pup Star: Better 2Gether vie ilmeisesti uuden tuotantokauden haasteisiin ja vuoden 2018 Pup Star: World Tour laittaa koiratähdet maailmankiertueelle yleisöjä ihastuttamaan. Tekotahti on tosiaan ollut tiivis, sillä 2018 lopulla julkaistiin vielä puolipakollinen jouluversio Puppy Star Christmas, jossa suloisten koiruleiden hommaksi jää jouluhengen pelastaminen. Tiedä sitten, että miten jatkossa...kutsuuko kenties aavikko tai avaruus, vai riittääkö tällä kerralla neljä osaa?

Noita uudemman elokuvasarjan tekeleitä ei taida olla Suomessa levyllä juuri julkaistu, mutta ehkä niitä muodossa tai toisessa sattuu silmien eteen. Tämä vanhempi Buddies-sarja taitaa olla loppuun saakka tehtailtu sekä seikkailtu, ja sittenhän sen näkee, että millaista viimeistelyä katsojalle tarjotaan, kunhan Super Buddies viimein saa vuoronsa iltaohjelmistosta. Kyseinen sankarointi on tosin ennakkoon varmaan vähiten toiveita kohotteleva kohdallani, mutta toisaalta myös Spooky Buddies tuntui etukäteen nihkeältä tapaukselta, mutta osoittautui kuitenkin pelkoja paremmaksi. Aiempia osia katselleet toki tietävät, ettei tähänkään tekeleeseen kannata kovin vakavalla mielellä lähteä pureutumaan. Paranormaalit pulmat ratkotaan paikoin hiukan hämyisellä logiikalla ja kummallisin keinoin. Monesti ihan reilusti roiskitaan tyhmäilyn puolella ja pöräytellään mitä sattuu, eli jos sellaisen kokee rasittavaksi, niin löytynee osuvampiakin perhe-elokuvia ihasteltavaksi. Mielestäni touhut ja tolloilut ovat kuitenkin huvittavampaa ja viihdyttävämpää huisketta kuin elokuvasarjan tympeimmissä toikkaroinneissa, eikä esimerkiksi se avaruus noin elementtinä tuntunut lainkaan niin luontevalta seikkailupaikalta kuin tämä henkimaailman haamuhauvailujen pähkäily.

Spooky Buddies (2011)

Koirakavereiden kummittelevaisempi seikkailu oli jo melkoisen heppoista höttöä noin kevyemmän luokan koko perheen elokuvaviihteenkin joukossa, joten kenties Spooky Buddies Aavekoiran kirouksineen saa peräänsä jotakin vähän vakavampaa. Tarkoituksena ei ole loikata suoraan raastavien tunteiden raskaaseen sarjaan tai elämänilottoman lohduttomuuden syvään päätyyn, vaan edelleen olisi aikomuksena viihtyä lähempänä lämpöisiä tunnelmia sekä kauniita kuvia. Mitä näitä erilaisia eläinvetoisia elokuvia on tullut ihmeteltyä, niin koirajutut tuntuvat useammin kallistuvan komedialliseen kepposteluun, kun taas hevoshommiin vaikuttaisi olevan luontevampaa ujuttaa mukaan jonkinlaista toipumistarinaa, ja ennakko-odotukset illan elokuvavalinnasta ovat juuri tuollaisen haikeamman kertomuksen suuntaan kallellaan.

Jos muistelen runsaan vuoden takaista summailutekstiä lupauksineen, niin aikeiksi tuolloin naputtelin, että 2018 olisi ollut hauvojen sekä heppojen kansoittama vuosi, mutta eipä se lopulta kuitenkaan toteutunut toivotusti. No, tässä olisi taas tilaisuus uudelle yritykselle ja näitä tosiaan on kokoelman katsomattomien joukossa melkoinen kasa, ja se läjä on vain päässyt paisumaan viime vuoteen verrattaessa, sillä kaikenlaista kiinnostavaa on pitänyt napata mukaan milloin mistäkin. Näitä näkemättömiä hauvailuja sekä hevosteluja on myös kertynyt melko pitkältä aikaväliltä, sillä varhaisimmin valmistuneet ovat 1940-luvun puolivälistä, kun taas tuoreimmat tapaukset vain runsaan vuoden vanhoja. Race to Win on selkeästi uudempien joukosta, sillä IMDB:n mukaan se olisi päätynyt markkinoille vuoden 2016 syyskaudella.



Race to Win asettelee tapahtumiaan Mississippin osavaltioon ja tarkemmin katsottuna sen eteläisimpään piirikuntaan Hancock Countyyn. Ainakin alku vaikuttaa rauhalliselta ja seesteiseltä, kun kamera tutkii vehreitä maisemia kera verkkaisen kitaramusiikin. Elinvoimaisesti vihertävät puut taustallaan ratsastelevat Hannah (Danielle Campbell) ja Gentry Rhodes (Luke Perry). Isä ja tytär ilmeisesti kovin pitävät yhteisistä ratsastusreissuistaan ja Gentry juttelee, miten tärkeää olisi saada pidettyä tämä uskomattoman kaunis paikka perheellä, koska paljon on sen eteen töitä tehty ja aikaa uhrattu. Pienimuotoisesti kilvoitellen kaksikko kiitelee kohti kotitilaa, jossa retkeilijöitä odotellaan ruokapöytään.

Hannah ehtii perille ensin ja isä kehottelee häntä menemään Anne-äidin (Candice Michele Barley) ja Rudy-veljen (Aiden Flowers) kanssa aloittelemaan ateriointia, sillä Gentry aikoo pikaisesti huoltaa hevoset. Iloiset yhteiset ruokailutuokiot näyttäisivät kuitenkin olevan Rhodesin perheen osalta ohi, sillä hevosia hoitaessaan Gentry lyyhistyy lattialle, eikä sieltä enää onnistu nousemaan. Jokusen hetken odoteltuaan muut huolestuvat viipyilevän isän takia ja kun he hänet löytävät, niin henki on jo poissa eikä paljoakaan tehtävissä. Annen ja Hannahin yrittäessä järjestää apua paikalle, tekee Gentry vielä ennen poismenoaan lyhyen ilmestymisen pojalleen ja ilmeisesti haluaa jättää nuorelle Rudyllekin ison vastuun.



Perhettä painavan suuren surun lisäksi päälle vyöryy valtavalta vaikuttava arkisempien huolien sekä murheiden kokoelma, sillä tilan talous on viime aikoina ollut varsin herkässä ja huojuvassa vaiheessa. Paljon on panostettu, otettu riskejä ja toivottu, että motivoitunut aherrus toisi tiliä ja toimeentuloa tulevaisuudessa, mutta näitä odotuksia ollaan hyvää vauhtia murskaamassa murusiksi. Laskuja kyllä riittää, mutta tulot taas ovat melko vähissä, ja näyttää varsin kyseenalaiselta, että Rhodesit pystyisivät paikan pitämään. Yrittämättä ei luovuteta, vaan aletaan miettiä, mistä voitaisiin luopua sekä kasata pikkuisen käteiskassaa kokoon. Ympärillä pyörii myös luotettavia ihmisiä apuna ja tukena, läheisimpänä ja tärkeimpänä Susie-täti (Amy Brassette).

Pientä toivonpilkahdusta saattaa siis aina silloin tällöin jostakin pilkistellä, mutta valtava menetys ei noin vain suostu lipumaan ohi. Hannah ei halua antaa kyynelille tilaa tai tilitellä omia tuntojaan muille, kun taas nuorempi Rudy sulkeutuu vielä voimakkaammin mykistyen täysin. Päivänä eräänä ovikelloa tulee soittelemaan Gregory Darden (Thomas Francis Murphy), joka ei todellakaan ole mikään miehistä mukavin. Ilmeisesti tyypillä on häikäilemättömän hämärähepun mainetta paikkakunnalla, mutta myös taloudellista mahtia. Miten miekkonen sitten liittyy Rhodesin perheeseen onkin hieman huonompi homma, sillä Gentry on aikoinaan lainannut juuri tältä samaiselta keljulta kelmiltä 150000 dollaria ja Darden tulkitsee asian siten, että velka on siitä eteenpäin Annen vastuulla.



Häijynoloinen Darden ei selvästikään tahdo mitään mittavia suruaikoja tai yleensäkään armoa antaa, vaan latelee ovella tylyt terveisensä. Tila on lainaa otettaessa toiminut vakuutena ja maksuaikaa olisi 30 päivän verran, jonka jälkeen luvassa on lähtö kotoa joko hyvällä tai pahalla. Muutenkin tiukkaan tilanteeseen tällainen yllätyssumma vaikuttaa niin mahdottomalta, että voisi yhtä hyvin olla miljoonia. Lopulliseen lannistumiseen Rhodesit eivät kuitenkaan noin vain suostu, vaan tahtoisivat pitää yhteisestä unelmasta kiinni, ja yhdeksi mahdollisuudeksi mietitään paikallista hevoskisaa, jossa olisi jaossa kohtalainen kasa palkintorahaa. Tallissa kuitenkin on menestyneitäkin kilpahevosia ja kuukausi voisi jopa riittää valmistautumiseen, mutta apua kaivataan, eivätkä valitettavasti kaikki osalliset ole ihan yhtä toiveikkaita tämän oljenkorren suhteen...

Race to Win ei ainakaan liian pitkitetyltä vaikuta, sillä alle 80 minuuttiin yritetään mielestäni ahtaa hiukan liikaakin, kun huomioidaan se seikka, etteivät tekijät ole mitään A-luokan draamataitureita. Koko ajan sinänsä tuntuu tapahtuvan ja tarina puskevan eteenpäin, kun ensin alle neljään minuuttiin saadaan sydänkohtaus ja isän menetys. Siihen perään sitten koko unelma uhatuksi, tärkeää kisaa, juonittelua sekä pikkuisen ihastustakin. Eihän Race to Win ainoa tapahtumiltaan tiivis teos lajissaan ole, sillä monessa muussakin hevoselokuvassa sattuu ja tapahtuu vähintään yhtä runsaasti kaikenlaista, mutta kun kokonaisuus tuntuu puolivaloiselta tiettyjen pakollisten kohtausten ketjuttamiselta, niin eipä siinä oikein luontevasti tai yleensä lainkaan onnistu ilosta suruun siirtyminen parin minuutin sisällä muutaman tönköhkön vuorosanan siivittämänä. Tätä yhtälöä voikin summailla siten, että tekemistä kyllä riittää koko kestolle, mutta tunne ja tunnelma tipahtavat ikävästi jo ihan alkupuolella kyydistä, eikä niitä enää missään vaiheessa onnistuta mukaan nappaamaan. Parhaat hetket nojaavatkin vahvasti ulkoiseen viehätykseen, johon onneksi silloin tällöin ylletään ja saadaan edes kuvallista kauneutta hiipuneen hengen tilalle.



Tokihan sitä tahtoisi kannustaa ja elää hahmojen mukana tarinassa ottaen osaa iloon sekä suruun, mutta melkoisen vaikeaksi liikuttuminen on tehty. Hannahin kasvutarina ei lajityypissä mikään erityisen poikkeuksellinen ole, vaikkakin edessä on kova paikka, kun nuoren naisen pitää aikuistua monta vuotta noin kuukaudessa. Kyllähän hän jo lähtökohtaisestikin tietää ja osaa tilan töitä, mutta paineet ovatkin huomattavasti valtavammat, kun ahdinko ja vastuu painavat raskaasti, eikä aikaa tai varaa virheille juuri suoda. Kaikesta huolimatta Hannah kuitenkin on porukasta se, jonka kautta saa parhaan kosketuksen Rhodesin perheen ahdinkoon, sillä muut jäävät taustalle paljon voimakkaammin. Hannahia esittävä Campbell ei ainakaan tässä teoksessa minään erityisenä lahjakkuutena loista, mutta aika paljon tönkköydestä menee puhtaasti keskinkertaisen käsikirjoituksen syyksi.

Väittäisin, että Gentrya esittävä Perry viskaistaan vieläkin hankalampaan ja epäkiitollisempaan rooliin, sillä tiukan aikataulun takia heppu ehtii näyttäytymään katsojille tavallisen arkielon puitteissa äärimmäisen niukasti. Siitä eteenpäin Perryn hommana on esittää eräänlaista vaikeina aikoina rinnalle ilmestyvää neuvovaa sekä tukevaa henkeä. Siitäpä sitten pitäisi saada katsoja herkistymään enemmänkin, kun toistuvasti pölähtää jostakin riutuneen ja vakavan oloisena lätisemään kuluneita latteuksia. Yleensä osaan olla ehkä turhankin suopea kuulemaan kaikenlaista hölmöäkin huttujuttua, kunhan mukaan saadaan edes ripaus tunnetta, mutta Race to Win tahtoo höpötellä katsojan suuntaan melkoisen tönkköä turinaa läpi elokuvan enimmäkseen ilman vakuuttavuuden häivääkään.



Toki tätä aidonoloisesta herkkyydestä ja herttaisuudesta riisuttua puhetta muutkin harrastelevat, mutta sanailusta huokuva tyhjyys korostuu mainiosti Gentryn hahmon kohdalla. Jatkuva rakastamisen ja välittämisen vakuuttelu ei valitettavasti vakuuta, ja näitä kliseisiä lauseita voi tietysti toistella vaikka maailmanloppuun saakka. Eipä se tunteiden tunteettoman jähmeä höpöttely tämän elokuvan kohdalla kuulosta kertailulla miksikään paranevan ja paikoin vakavanaamainen latteuksien latelu alkaa saada huvittavia piirteitä. Tarkoituksena ei ole elokuvaa lähteä liikaa lyttäämään töksähtelevän tunteilun takia, mutta olisihan tähän pitänyt saada reippaasti enemmän yritystä katsojan kosketteluun kuin nykymuotoinen tylsämielinenkin ja erittäin laimea haikeilu.

Herkempiä tuntemuksia tavoitellessa rimaa ei siis ole erityisen korkealle tekijöiden taholta kohoteltu ja samalla linjalla tunnutaan pahistelukin hoidettavan, koska Darden on lähinnä haukotuttavan kehno niljake ilkeilyssään. Tokihan hänet esitellään ahneena ja itsekkäänä tyyppinä, jota kiinnostaa enimmäkseen oma omaisuus, mutta vaikuttaa lähinnä naurettavalta, että hän ottaa Gentryn kuoltua asiakseen alkaa piinailla Rhodesin perhettä. Tulevan uima-altaan ja tenniskentän paikan pähkäily aivan toisten pihan reunalla on kieltämättä mautonta touhuilua, mutta Dardenilla on mielessä paljon synkempiäkin suunnitelmia, ja niinpä hän juonii itselleen kätyreitä tekemään tylyjä töitä, joiden olisi tarkoitus varmistaa perheen unelmien lopullinen luhistuminen. Yölliset pahuuden puuhat saattavat saada moraaliltaan heikot apurit tuntemaan satunnaista syyllisyyttäkin, minkä kolkuttelua ei välttämättä saa enää hiljennettyä, vaikka maukkaiden tuopposten määrä nenän edessä kasvaisikin. Herra itse on kuitenkin katumaton tapaus alusta loppuun ja käytännössä niin huitaisten kyhätty kasa keskinkertaista ilkeilyä, ettei tyypistä oikein osaa innostua mihinkään suuntaan.



Race to Win saattaa nimellään vihjaista, että hevoskisailua olisi luvassa runsaastikin ja että konkreettisemmilla esteillä olisi enemmänkin merkitystä tarinan kannalta, mutta käytännössä nämä osuudet hutkaistaan varsin pikaisesti läpi. Vaikeuksia kisapuoleenkin tietysti liittyy, sillä kaavailtu kilpailija heittää hanskat tiskiin todeten, että Gentryn hevonen alkaa olla toivottoman vanha, eikä sillä enää riitä kuntoa voittoa varten. Toisilla kuitenkin riittää uskoa ja toivoa, joten treeneihin lähdetään ja siitä ponnistamaan kisoja kohti. Näitä tuokioita kuitenkin valitettavasti vaivaa laimeus ja unohdettavuus, mikä varmaan selittyy osittain kiirehtimisellä. Jokunen lyhyt harjoitushetki ei kovin kummoiseksi kykyjen viilailuksi pääse kehittymään ja nostatus ennen isoa kisaa on täysin olematon. Parin päivän karsinnat tiivistyvät pariin minuuttiin, eikä kisakoitoksesta juuri enempää irtoile iloa tai jännitystä. Voisikin sanoa, että vauhdikasta hevostaiteilua toivovalle Race to Win on aika keskinkertaista katseltavaa ja otsikon lupailema koitos käydäänkin ennemmin pääkopan puolella paineita sekä ahdistusta vastaan.

Jos ottaa vertailuun vaikkapa 2000-luvulle päivitetyn Flicka-elokuvasarjan, joka ei missään tapauksessa mitään virheetöntä heppahöttöä tai -herkistelyä olekaan, niin mielestäni silti jokainen noista osista hoitaa tarinan, tunteet ja maisemapuolenkin paremmin kuin Race to Win, jolle ei paljoakaan tyylipisteitä tee mieli lähteä jakelemaan. Ensimmäinen Flicka lienee edelleen parhaita näistä näkemistäni hevosteluista ja vaikka sekä Flicka 2: Friends Forever että Flicka 3: Best Friends paljon samoja teemoja vähemmällä näyttävyydellä toistelevatkin, niin ovatpahan kumpainenkin silti laadukkaampia tapauksia kuin tämä Teddy Smithin ohjaus. Race to Win ei kuitenkaan ihan niin tolkuttoman toivoton tohelointi ole, etteikö edes hienoista mielenkiintoa jäisi antaa tekijöille toista tilaisuutta. Smith nimittäin on ohjannut kaksi muutakin hevoselokuvaa. Vuotta varhaisempi A Gift Horse vaikuttaa kuvauksen perusteella tarjoilevan vastaavan murheellisen toipumistarinan, eikä ainakaan IMDB:n pisteytys lainkaan laadukkaampaa lopputulosta lupaile. Vuoden 2018 Urban Country saattaa olla pykälää iloisempi hömppä ja taitaa olla muutenkin yleisesti tykätyin näistä Smithin kolmesta heppailusta, joten sen ainakin voisin vilkaista, jos jostakin näppärästi löytyy.



Yleisestä kaavasta pikkuisen poikkeavasta loppuratkaisusta tekisi mieli antaa runsaamminkin tunnustusta, mutta kun sekin hoituu samalla toistaitoisella tavalla kuin melkein kaikki muukin elokuvassa, niin jälkimaku on näidenkin käänteiden kohdalla kamalan laimea ja tuntuu lähinnä siltä, että sattuu hyvä haltija viilettämään avuksi pahassa paikassa ja sitä kautta ahdinko yht'äkkiä väännetäänkin kaikin puolin onnelliseksi lopuksi. Väkinäisen pirteä päättely ei laita lainkaan läpyttelemään räpyliä yhteen, vaan puh, pah, höh ja pöh summaavat tätä tyhjänpäiväistä keskinkertaisuutta osuvammin. Aika pitkälti kaikenlaisten kasautuvien vaikeuksien suhteen mennään tuttujen reittien mukaan ja melko odotettuja asioita tapahtuu kohtauksesta toiseen, mutta ikävä kyllä katsomossa on hankalaa saada mistään tunteesta kiinni ja niinpä lopussakin ilo jää siirtymättä ruudun toiselle puolelle, vaikka Rhodesit lähtevätkin kohti helpompia ja hymyileväisempiä aikoja.

Kaikesta valtavasta valittelun määrästä huolimatta Race to Win ei niinkään ole tylsä ja onhan siinä jokunen kohtalainen kohtaus ja kiva sekä kauniskin kuva, mutta kaiken päätteeksi jää melkoisen tyhjä olotila. Lyhyt kesto, oletettavasti pieni budjetti ja muut tuotantopuolen rajoitteet ovat toki laittaneet vastaan, mutta mielestäni silti elämäniloa uudelleen etsiskelevään ja eheytymiseen pyrkivään tarinaan olisi pitänyt pystyä puhkumaan reilusti enemmän henkeä. Murheellista menneisyyttä sekä surullisia sattumia ovat myös muut nähdyt hevostarinat tarjoilleet, mutta Race to Win ei oikein vahingossakaan tunnu kykenevän saamaan näistä teemoistaan juuri mitään mielekästä aikaiseksi. Herkkyyttä ja koskettavuutta hakevalle toipumistarinalle tällaiset tuumailut eivät todellakaan ole kehuja, vaan aikamoinen lässähdys se on, jos sekä ilot että surut jäävät jakamatta teoksen summautuessa lähinnä yhdentekeväksi kertakatseltavaksi.

Race to Win (2016)

Pari edellistä kommentoitua teosta ovat esitelleet eläinelokuvien hempeämpää puolta ja ainakin toisen osalta jonkinlaista pyrkimystä haikeaan toipumistarinaankin oli havaittavissa. Pentujengin viides kummittelevainen koitos, eli Spooky Buddies oli odotetun höpsöä haamumömppää ja elokuva muutenkin pirteämpi ja viihdyttävämpi kuin ennakkopelot ennustelivat. Race to Win ei taas osaltaan kyennyt kyhäilemään tai kehittelemään toivottua herkkyyttä ja herttaisuutta, joten kirjoittelu menikin pitkälti hengen sekä tunteen uupumisesta ulisemiseksi. Tässäpä sitä mietin, että joskohan vaikka Alaskan synkistä metsistä kenties astetta reipashenkisempää menoa mahtaisi elokuvaretkeilijä löytää...?

Jotta ei tämä talvinen iltaviihteily menisi siis aivan täysimittaiseksi pehmoiluksi, niin nyt luonto pääsee väläyttämään julmempaa puoltaan ja sitä ei todellakaan tehdä hellin tassuin, vaan kovat käpälät kera terävien kynsien kohoavat uhreja kohti ja hillitsemättömäksi pillastunut verenhimo maalailee syrjäseutuja punavärein. Mitään mukavaa tai kilttiä iltasatutuokiota ei siis ole luvassa, eikä sellaista toki toivotakaan tällaisen teoksen yhteydessä, vaan karmaisevaa karhukauhua tilaukseen laitetaan ja lisäkiitos kumarretaan, jos siihen sivuun saadaan karua sekä karkeaa selviytymismenoa, josta ei olla liikoja lähdetty raakaa raadollisuutta siistimään syrjään tai muutenkaan rosoja sekä hurmeisia hetkiä poistelemaan.



Alkutekstien käynnistyessä kameran alla lepäävä metsä ei näytä miltään kauniiden satujen ihanalta ja taianomaiselta puistikolta, sillä eloisammat värit on näistä näkymistä varasteltu jonnekin ja alueen yllä leijaileva usva tuo lisänsä muutenkin kelmeään ja kalmaiseen ilmapiiriin, jota toki tällaisessa armottomammassa nalletarinassa kaivataankin. Kalpeus ei sentään täysin vallitsevana maailmoja maalaile, vaan bussissa torkkuilevan Rowanin (James Marsden) lapsuuteen vievissä unissa nämä samaiset metsät näyttävät paljon vihreämmiltä ja puiden pinnoilla kasvavat paksut jäkäläkerrokset kertovat, ettei tässä ihan vilkkaimman ihmisasutuksen ytimessä olla.

Unessa nähdään veljekset Rowan ja Beckett nuorina poikina yhteisellä metsäretkellä ja tämä nopsa nipsaus menneisyydestä esittelee myös muuta kuin viehättävää vihreyttä, sillä kaksikko kohtaa suuren karhun kenties hieman liiankin läheltä, mutta eipä sentään mikään tappava tapaaminen ole kyseessä, ja vanhempi veljistä kantaa kivääriä mukanaan ilmeisesti näistäkin syistä. Vuosikausia taaksepäin kurkistavan välähdyksen perusteella voinee olettaa, ettei Rowanin ja Beckettin lapsuudessa ihminen ollut käynyt vielä aivan yhtä rajuin hampain seudun puustoa puraisemaan ja maata muokkaamaan. Bussin kiidellessä entistä kotikaupunkia kohti vihjaistaan, että tilanne on niistä päivistä muuttunut, sillä taustalla on nähtävissä laajamittaisia metsätöitä ja valtavia vanhoja puita menee matalaksi sen suuremmin surematta.



Rowanin bussi saapuu perille kotimaisemiin, mutta juttujen perusteella ei ole aikomuksena jäädä pysyvämmin paikkakunnalle oleilemaan ja muutenkin vierailu vaikuttaa salamyhkäiseltä käväisyltä. Kolmisen päivää olisi hänellä suunnitelmana kuluttaa ja nekin pitkälti metsän siimeksessä, jonne pitäisikin yölevon jälkeen kipaista, sillä harmaakarhusokkeloksi kutsutulla alueella olisi hieman selviteltävää. Rowanin vierailu liittyy karhusokkelossa harjoitettuun salametsästykseen, ja siellä on jälleen eräs kolmikko karhujen perässä pahoin aikein ja säännöistä piittaamatta. Emokarhut pentuineen saalistetaan säälittä, jos vain tähtäimen eteen erehtyvät, sillä rahaa on tiedossa reilusti, eikä paikallinen poliisi laittomuuksiin ole kovin innokkaasti puuttumassa.

Silmitön surmaaminen alkaa kuitenkin salametsästäjien oppaana toimivaa Johnnya (Adam Beach) siinä määrin puistattaa, että hän tahtoisi lopettaa tämän reissun sovittua aiemmin. Metsästäjät ovat kuitenkin aivan toisella kannalla, eikä heillä ole mitään mielenkiintoa lähteä sovittelevammin asioista neuvottelemaan, vaan lyijyllä nämäkin erimielisyydet pyritään kerralla kuittaamaan. Johnnylla riittää osumasta huolimatta voimia laittaa vastaan tylyille tappajille, ja sanotaan vaikkapa niin, ettei tämä metsästysmatka pääty kenenkään kannalta erityisen miellyttävissä merkeissä, sillä luvassa on luotia, puukkoa ja karhunkämmentä. Johnny kuitenkin onnistuu pahasti haavoittuneena jatkamaan matkaansa, mutta selviytyminen takaisin autolle asti on hyvin kyseenalaista, kun verta valuu valtoimenaan ja perässä on hurjaksi hirmustunut karhu.



Kaupungin puolella Rowanin pikainen paluu ei suju aivan suunnitelmien mukaan, sillä baari-illan jatkot johtavat väärinkäsitykseen, mistä päästään nostelemaan nyrkkejä parkkipaikan puolelle ja onkin jo aika soitella poliiseja paikalle. Siinäpä sitä pääsee samalla veljeä moikkaamaan, koska Beckett (Thomas Jane) on päätynyt lainvalvojien joukkoon turvaamaan yleistä rauhaa ja järjestystä. Poliisien pomona hääräilee sheriffi Sully (Scott Glenn), mutta porukka vaikuttaa pieneltä ja tiiviiltä, eikä kukaan ole vaatimassa, että Rowan pitäisi kiidättää putkaan rauhoittumaan. Rähistelevä jälleennäkeminen vaikuttaa kuitenkin olevan pettymys Beckettille, varsinkin kun Rowan on viettänyt viimeiset seitsemän vuotta poissa maisemista. Siinä missä isoveli on päätynyt lampsimaan laillisempia polkuja, on Rowan istunut useamman vuoden vankilassa taposta, eli luultavasti vaaditaan muutamakin perusteellinen juttutuokio ennen kuin on saatu välejä kuntoon ja asiat selviteltyä.

Beckett päättää tarjota veljelleen yöpaikan ja selittää puolisonsa Michellen (Piper Perabo) olevan metsässä kuvausreissulla. Rowan utelee, että miten luonnonsuojeluun taipuvainen Michelle ja Beckett ovat näkemyksiään järjestelleet yhteensopiviksi, ja Beckett kertookin laittaneensa metsästyskiväärin kaappiin pysyvästi. Karhuja hän ei enää metsästä, vaan on mukana projektissa, jossa pyritään pannoittamaan ja tarkkailemaan metsän mahtavien petojen liikkeitä. Rowan taas selittää vierailuaan siten, että on tullut veljesten isän muistoksi tekemään muutaman päivän metsäretken, mutta oikeasti on saanut pyynnön lähteä selvittelemään kaverinsa Johnnyn liikkeitä, joita ei katso tarpeelliseksi tiedotella Beckettille.



Rowanin kadotessa seuraavana päivänä kohti polkuja on uudella aamulla vähän ikävämpääkin paljastettavaa, kun lähialueelta löydetään parin salametsurin pahasti raadellut jäänteet. Paikallisen poliisin lisäksi surmapaikalle saapuu eräoppaana ja metsästäjänä itsensä elättävä Douglass (Billy Bob Thornton), jolla saattaa olla vanhoja kaunoja karhujen kanssa ja halua saatella niitä loppuun. Yhdessä päätetään, että Beckettin pitäisi lähteä hakemaan Michellea ja veljeään takaisin ennen kuin on myöhäistä. Hän ei kuitenkaan kaipaa veritöistään tunnettua Douglassia apumieheksi, mutta Rowanin entinen kumppani Kaley (Michaela McManus) pääsee mukaan. Douglass varoittelee, ettei kyseessä ole ihan tavallinen karhu, vaan poikkeuksellisen älykäs peto, joka tulisi jatkamaan tappojaan, joten Beckettin pitäisi ehkä miettiä uudelleen kielteistä kantaansa metsästykseen ja ottaa kenties vähän järeämpääkin kalustoa mukaan tainnutuskiväärin lisäksi. Sinnepä siis karhusokkeloon marssitaan kuka minkäkin pyrkimyksen vetämänä ja saattaapa taustalla olla menossa hivenen hämärämpääkin kuviota...

Into the Grizzly Maze kyllä taluttelee seikkailijansa sekä katsojan mukavan tummiin tunnelmiin ja kiperiin tilanteisiin, joista livahtaminen ei noin vain sujukaan. Melko pitkälle yöhön odottelin, että levy lähti pyörimään, mikä mielestäni onkin oiva hetki tällaiselle synkkien metsien saloja selvittelevälle satuhetkelle, eikä elokuva kunnolla vauhtiin päästyään enää kovin pitkiä hengähdystaukoja suo, sillä koko karmaiseva kokemus on tiivistetty alle 90 minuuttiin. Jo varhaisvaiheilla tehdään melko selväksi, ettei näistä tyypeistä yksikään missään erityisessä suojeluksessa ole, eikä porukkaa aiota helpolla päästää elelyään jatkamaan, vaan hurjaa höykytystä on luvassa ja joidenkin kohdalla kovakäpäläinen riepotus sekä raatelu repii armotta irti tuskalliset viimeiset hengenvedot.



Muitakin mutkia matkaan saadaan, sillä veljesten erimielisyydet ovat jakamassa joukkoa kahteen ja lisäksi ovela karhu pyrkii ajamaan kulkijoita aina vain syvemmälle sokkeloon ja osaa oikeina hetkinä ahdistaa ahtaisiin paikkoihin, jolloin hädän hetkellä virheiden vaara kasvaa. Näistä lipsahduksista seuraakin kivuliaita kohtaamisia risujen, kivien ja kämmenten kanssa, mikä saa ajoittain kivasti kiemurtelua katsomossakin aikaan. Yöstä näyttää muodostuvan kovasti koetteleva kurimus, eli naarmuitta selviytyminen taitaa olla täysin turha toivo ja sankaruutta sekä uhrautumista hyökkäysten jatkuessa kaivataan. Into the Grizzly Maze ei kuitenkaan ole mikään pikkutarkka vaarallisten polkujen selviytymiskertomus, vaan loppua kohti karhukamppailut korostuvat selkeästi, mutta sehän on lähinnä plussaa, koska tällaista hurjistelua nimikin lupailee ja lyhyt kesto osaltaan pakottaa keskittymään olennaisempaan taistoon.


Vaikka kaiken muristelun ja ärhentelyn keskellä ei mitään maailman vivahteikkainta hahmojoukkoa saadakaan luotua, niin siitä kuitenkin kiittelisin, että Into the Grizzly Maze mukavasti tyyppejään hämmentää, eikä läheskään kaikkien kohdalla lähde tekemään mitään erityisen selkeää jakoa hyviin heppuihin ja hirviöihin, vaan näitä kyseenalaistenkin asioiden parissa operoivia sekä elantoaan ansaitsevia löytyy useampikin. Billy Bob Thorntonin esittämä Douglass on hyvä esimerkki, sillä häntä on varsin vaikeaa lähteä puhtaasti kummallekaan puolelle mieltämään, ja sitäkin kautta hän on yksi tarinan kiehtovimmista tyypeistä. Toisaalta hänellä on huoli karhusokkelon kutistumisesta ja yleisesti suunnasta, mihin villiä luontoa ollaan ajamassa, mutta eipä silti mitään erityisen lämpöisiä tuntemuksia karhuja kohtaan. Menneisyyden kovat koettelemukset ja kohtaamiset ovat sen verran kipeää tehneet, että on tullut aikoinaan lähdettyä melkoiselle kostoretkelle karhukansaa vastaan ja nykyiset jututkin ovat kohtalaisen kyynistä kuultavaa. Pienen lisänsä jännitteeseen tuo Douglassin historia veljesten kanssa, eikä yksinäisyydessä viihtyvä heppu muutenkaan ole mielestäni mikään erämaiden karskin miehen tylsämielinen perusilmestys.


Huoli luonnosta tulee toki muidenkin jutuissa vahvasti esille ja harkitsemattomia tekosia muutamaan otteeseen konkreettisemmin sivutaan ja seurauksistakin ehditään jokunen sananen vaihtamaan. Suojelupyrkimykset eivät sovi kaikkien tahojen etuihin, mutta näitä ei kuitenkaan lähdetä pitkien kaavojen kautta avaamaan, vaan Into the Grizzly Maze korostelee ensisijaisesti selviytymistä sekä jännitystä, mikä onkin toimiva linja. Ennen kuin tiivistahtinen jahti on vauhdissa, niin ehditään alkupuolella esittelemään joitakin mahdollisia syitä sille, miksi metsän mahtava suurpeto saattaisi lähteä kovalle kostoretkelle Luontoäidin puolesta. Rowanin saapuessa takaisin kotiseudulleen nähdään siinä sivussa, miten sahat jauhavat kyltymättömällä nälällä alueen puujättiläisiä ja samalla karhukansan koskematon metsäalue kutistuu jatkuvasti tehden eloa kirjaimellisesti ahtaaksi.

Valtavat metsäkoneet jättävät muutenkin jälkiään maaperään ja luontoon, josta Douglasskin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla tilittelee, eli miten moni oleellinen asia luonnon normaaliin kiertokulkuun verrattuna on vinksahtanut viimeisten vuosikymmenten aikana. Sivuseuraukset eivät kuitenkaan salakaatajia paina ja moottorisahat muristelevat yön pimeydessäkin kielletyillä alueilla. Jos karhusokkelon reunamaita ollaan sahaamassa matalaksi, niin sokkelon sydämessä taas salametsästäjät tekevät tylyjä teurastustöitään surmaten silmittömästi valikoitujen elinten sekä tassujen tähden, mikä elokuvassakin esitetään vastuuttomana riistona sekä haaskauksena.



Samalla tehdään selväksi, että kyllähän ne brutaalit verityöt vallan mainiosti myös ihmisepeleiltä sujuvat ja raatelevan karhun jälkien yksipuolinen kauhistelu olisikin pikkuisen tekopyhää touhua, eikä Into the Grizzly Maze lähde karhusta sinänsä mitään mielipuolista painajaispetoa luomaan, vaan mielestäni menossa on vahvasti nähtävissä jo vuosikymmeniä vastaavissa kauhuelokuvissa käytetty luonto kostaa -teema. Teos ei kuitenkaan ole mikään vaahtosuisin paasaus vihreiden arvojen puolesta, mutta ainakin omasta mielestäni se näitäkin näkökulmia muutamaan otteeseen tuo selkeästi ilmi, eikä yritäkään esittää, että karhu olisi tarinan ainoa hävitystä aiheuttava suurpeto, ja että jos lähdetään pohtimaan kykyä kylvää kuolemaa ja tuhoa isommalla mittakaavalla, niin siinä ei karhujen kostoretkellä ole minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vertailukelpoista saldoa aikaiseksi.

Vaikka karvainen kauhistus ei siis silkkaa puhdasta pahuuttaan kävisikään hyökkäykseen, niin eipä tekijöiden tavoitteena ole silti ollut lähteä esittelemään tätä minään suloisena nallena, joka tasaa tilejä luontoa pahimmin hyväksikäyttävien hyypiöiden kanssa, vaan kun verenhimo ottaa vallan, niin ilmestys on varsin hurja, eikä siinä paljoa enää erotella kenenkään mahdollisia menneisyyden syntejä. Tässäkin suhteessa Into the Grizzly Maze ensisijaisesti jännitystä korostelee ja pyrkii luomaan pedostaan mahdollisimman pelottavan, jotta saataisiin uhkaavaa muristelua metsään ja hurmeista hyytävyyttä kuviin.



Aina tämä ei ole noin vain näppärästi selvästikään sujunut, ja onkin helppo uskoa, ettei käytännössä puolikesyn ja koulutetun karhun muuntaminen vakuuttavan armottomaksi raatelijaksi ole mikään hommista helpoin. Muutenkaan ei varmaan olisi mikään fiksuin tai turvallisin idea lähteä aidonoloisesti luomaan ja tuomaan tällaista touhua liian lähelle näyttelijöitä. Tietokoneiden taikaa onkin nähtävästi käytetty apuna, mikä ei niinkään silmiin suuremmin satu. Enemmän haittailee se, että etenkin muutenkin pimeitä jahtikohtia on päädytty sotkemaan melkoiseksi myllerrykseksi. Tavallaan kyllä ymmärtää ja hyväksyy, että kamerakikkailulla ja leikkauspöydän ratkaisuilla on pyritty saamaan kohtaamisia ja takaa-ajoja näyttämään siltä, että verenhimoinen vaanija tosiaan on vain muutaman askeleen päässä surma mielessään, mutta näitä sekavimpia hetkosia en lähtisi miksikään täyden kympin suorituksiksi kirjaamaan, sillä jännityspuoli ajoittain pikkuisen kärsii. Yleisesti ottaen karhu on kuitenkin hurja näky ja mahtavat verikitaiset karjahtelut tuottelevat tietynlaisia värähtelyjä.


Elokuvaa vilkuillessa muistui mieleen, ettei näitä karhuvetoisia tarinoita loppujen lopuksi ole kovin montaa tullut nähtyä, ja jos ei Nalle Puhin suloisia seikkailuja tai Kodan touhuja lasketa joukkoon, niin karhutarinoita on blogiin toistaiseksi kertynyt vasta kourallinen. Onhan tästä uudemmasta kauhistelusta löydettävissä yhteyksiä muihin aiemmin katsottuihin ja viimeistään kasvokkain karjuminen tuo mieleen Jean-Jacques Annaudin eläin- ja luontoelokuvien klassikon The Bear vuodelta 1988. Se tosin liikkuu läpi kestonsa huomattavasti enemmän herkkyyttä ja kauneutta painottavalla linjalla, vaikka sinänsä armottomampiakin hetkiä sisältää. Kyseinen teos kiinnostaisikin hankkia pätevämpänä ja paremmilla bonuksilla varustettuna teräväpiirtoversiona kokoelmaan, koska kotimaisesta DVD-julkaisusta uupuvat lisukkeet ja lisäksi kuvasuhdettakin on, ellei nyt täysin raadeltu, niin käpälöity kuitenkin.
Omiin suosikkeihin lukeutuu myös Lee Tamahorin vuonna 1997 valmistunut The Edge, joka tosin karhujahdin lisäksi virittelee ihmisten välillekin keljua juonittelua. Eipä sekään mikään täysiverinen mestariteos ole, mutta mielestäni erittäin viihdyttävä selviytymispainotteinen jännitysnäytelmä kera komeiden kuvien. Muutenkin tämä rankka reissu kykenee kehittelemään monipuolisemmin haasteita kulkijoiden poluille ja tässä naputellessa kieltämättä heräilee haluja uusintaan, sillä edellisestä vilkaisusta on kohta kuutisen vuotta. Toinen kertailua kaipaava karhuaiheinen juttu voisi olla Werner Herzogin kiehtova ja ajoittain käsittämättömiä piirteitäkin saava dokumentti Grizzly Man vuodelta 2005, jossa kyllä riittää sitä räyhäävämpääkin luonnonsuojelusanomaa sekä luonnon armottomuutta.



David Hacklin Into the Grizzly Maze ei mielestäni noiden mainittujen kanssa ihan samassa laatusarjassa kamppaile, mutta mainio tekele se lajissaan minusta on joka tapauksessa. Aiemmin Hackl on itselle tullut tutuksi tekemisistään Saw-kauhuelokuvasarjan parissa. Näistä vain vuoden 2008 Saw V on hänen ohjaustyönsä, mutta Hackl on kuitenkin ollut vaikuttamassa sarjan aiemmissa osissa muissa hommissa. Hänen ohjauksistaan kiinnostaisi myös vuoden 2015 Life on the Line, vaikka IMDB:n pisteet jokseenkin kehnosta menosta vihjaisevatkin. Myrskyn keskelle joutuvasta sähkötöitä tekevästä ryhmästä kertova tarina vaikuttaa kuitenkin ihan katsottavalta, varsinkin, kun näitä arkisempia sankarointeja tykkään silloin tällöin ihmetellä, vaikka eivät mitään todenmukaisuuden huipentumia olisikaan. Vielä enemmän odotusta aiheuttaa valmisteilla oleva Daughter of the Wolf, joka ilmeisesti sijoittelee tylymmän tyylistä rikos- ja selviytymistarinaansa Kanadan ja Alaskan rajamaille, mikä kelpaa erinomaisen hyvin, ja eiköhän elokuva tule tutkittua, kunhan aikoinaan ilmestyy.

Jos vielä jokusen sanan karmaisevasta karhutarusta naputtaisin, niin kyllä sitä uskaltaa helposti suositella eläinkauhun ja selviytymisjuttujen ystäville. Kumpaakin puolta on luvassa ja ainakin omasta mielestä noissa ensin mainituissa asiaan tavallaan kuuluu sekin, että luonto herää vastarintaan tai tilejä tasaamaan. Oli sitten kyse Godzillan varhaisista tuhotöistä tai näistä lähempänä arkista maailmaa liikkuvista suurpedoista. Olisihan tarinassa ollut tilaisuuksia lähteä vetämään touhua draamavetoisempaan suuntaan, mutta tämä tiivistetty ja jännitystä painottava linja kelpaa kyllä mainiosti. Sekin sanottakoon, että kaiken raatelun ja armottomuuden keskelläkin Into the Grizzly Maze onnistuu olemaan koskettavampi kuin tuo viimeksi kommentoitu laimea heppailu Race to Win, vaikka se ei mikään keskeisin pyrkimys olisikaan. Väittäisin, että näyttelijäporukka hoitaa hommansa hyvin ja ainakin keskeisissä hahmoissa on kiehtovia vivahteitakin, joista voisi enemmänkin kuulla. Samoin monet näistä kyseenalaisiakin elinkeinoja harrastavista hepuista ovat kuitenkin siinä määrin inhimillisiä tapauksia, ettei voi noin vain kuitata tappavia käpälöintejä pahan palkaksi. Kaiken lisäksi hengeltään Into the Grizzly Maze on kyllä kiitettävänkin tiukka sekä tappava rutistus ja ehdottomasti näkemieni eläinkauhistelujen paremmalla puoliskolla.

Into the Grizzly Maze (2015)

Alkuvuosi on tuonut ruudulle jo kohtalaisesti elokuvamaailman tarjoilemaa eläimellistä menoa ja sitä on myös blogiin siirtynyt, ja hivenen erikoinen jatkumo tästä on muodostumassa. Hauvojen haamuseikkailusta siirryttiin haaleaan heppailuun, josta lähti polku viemään hurjan tappajakarhun jäljille, eli onhan tässä jo ehtinyt monenlaista nelijalkaista kuvissa kuljeskelemaan. Seuraavaksi voisi hakea merellistä viileyttä sekä toki laineiden aurinkoakin, koska aikomuksena olisi pulahtaa pinnan alle vedenalaista maailmaa tutkimaan. Luvassa ei ole mikään ihan mukavin tai iloisin loma aavalla ulapalla, vaan edellisen tekeleen tavoin pitäisi muutama tiukempi tilannekin tulla vastaan, ja kenties vedessä vaanivat hirmuiset hait saavat haukkausvuoronsa...?


Käynnistely ei ihan lupaavimmissa merkeissä lähde liikkeelle, koska itse en kuulu sihisevän, suhisevan, tärisevän, tutisevan tai muuten vain väkinäisen sekavan kotivideokuvan isoimpiin ihailijoihin. Tarkoituksena toki on vahvistaa vaikutelmaa, että kyseessä olisi tositapahtumiin pohjaava tarina ja kenties luoda löyhää yhteyttä ensimmäiseen osaan. Lomavideon jälkeen nimittäin väitetään, että elokuva olisi napannut ideansa jostakin aidosta sattumuksesta, mutta onneksi hylkää samalla hötkyilevän huojuvan kotivideokuvauksensa sinne ensimmäiselle rannalle. Alkupätkä kuitenkin ajaa asiansa esitellen kourallisen verran nuoria aikuisia jossakin 20-30 ikävuoden välimaastossa rantalomalla hauskaa yhteistä aikaa viettäen.

Iloista oleilua ja kohellusta ei kuitenkaan kovin pitkäksi venytetä ja hahmotkin jäävät tämän nopsan esittelyn jälkeen vielä jokseenkin vieraiksi. Seuraavaksi jo loikataankin viitisen vuotta eteenpäin, mutta aurinkoisilla seuduilla edelleen viihdytään, kun kamerat käännetään Meksikon rantamaisemiin. Ensimmäisenä näistä vanhoista ystävyksistä löydetään kuviin Amy (Susan May Pratt) ja James (Richard Speight Jr.). Pariskunta onkin autollaan kiitämässä kohti venesatamaa vauvan torkkuillessa takana ja juttujen perusteella porukka on näiden välivuosien aikana ajautunut erilleen, eikä kovin paljoa ole pidetty yhteyttä. Ihan määränpäähän saakka ei tarvitse jälleennäkemistä odotella, sillä melko pian auton rinnalle päristelee moottoripyörä kyydissään Zach (Niklaus Lange) ja Lauren (Ali Hillis), joilla luonnollisesti on sama suunta.



Nelikko vaihtaa parkkipaikalla pikaisesti kuulumisia ja sitten kiinnosteleekin jo oikean huvipurren löytyminen, eikä laitureita tarvitse kovin pitkään tallustella tai haahuilla, vaan Godspeed-niminen paatti tähystetään nopsasti näköpiiriin. Amya tosin hermostuttaa paljonkin kannelle kävely, sillä hänellä on lapsuuteen saakka juontavaa pelkoa vettä kohtaan, eikä tähän liittyvä traumaattinen kokemus selvästikään ole hellittämässä otettaan. Kaikki kuitenkin ennen pitkää astuvat veneeseen, ja vielä pitäisi jostakin etsiä kulkupelin omistaja, vaan eipä sekään miksikään mahdottomaksi mysteeriksi osoittaudu, sillä ystäväviisikon täydentävä Dan (Eric Dane) paikannetaan makuuhuoneen puolelta. Hänellä onkin siellä lähtövalmistelujen sijaan menossa vähän kuumottavampaa puuhaa, jossa toisena osapuolena on muille toistaiseksi vieras ja Danin parisen viikkoa tuntenut Michelle (Cameron Richardson).

Aavaa merta kohti olisi siis lähdössä kuusi aikuista ja vauva tunnelmien ollessa iloiseen suuntaan, sillä vuosikausien tauon jälkeen Dan on tahtonut pyytää porukan kasaan juhlimaan yhdessä Zachin 30-vuotissyntymäpäiviä. Kannella jutustelee ja tanssahtelee janoista väkeä, mutta onneksi kuiviin kurkkuihin on varauduttu etukäteen ja merkkipäivään kuuluva kakkutarjoilukin onnistuu. Aurinko paistelee mukavasti, ei isompia huolia näköpiirissä, vanhojen kavereiden kanssa riittää puhuttavaa ja ajanvietto sujuu muutenkin hyväntuulisesti. Kunhan kannella on riittävän pitkään vähissä vaatteissa käristytty kuumotuksessa, niin tuleehan se lopulta mieleen, että uimaan pitäisi päästä, kun lämpöinen meri kutsuvan sinertävänä kaikkialla ympärillä viilennystään olisi tarjoamassa.



Melko nopeasti kuusikosta neljä onkin jo polskimassa lähempänä laineita, mutta Amyn pelot ovat äitiyden myötä vahvistuneet entisestään, eikä hänellä ole mitään halua liittyä uimahirmujen joukkoon edes pelastusliivit päällään. Hyvä, että jotenkin pystyy kannella rentoutumaan, mutta kaikki eivät tällaista kieltäytymistä niele, joten Dan "reiluna" heppuna kaappaa Amyn syliinsä ja vie tämän väkisin veteen. Amyn kauhistuttavat kokemukset lapsuudesta palaavat mieleen, eikä hän näytä kykenevän käsittelemään tätä pakkohypyn tuomaa järkytystä, mistä muut ihan aiheellisesti huolestuvat. Amyn hermostunut tila ei valitettavasti ole murheista ainoa, sillä Danin tyhmä ja tyly temppu saa nimittäin aikaan toisenkin ongelman, joka myöhemmin kostautuu rankasti. Veneessä on kyydissä enää vauva, laidat ovat kohtalaisen korkealla ja kaiken hauskanpidon sekä keppostelun keskellä kukaan ei ole muistanut laskea portaita veteen. Hups...!

Kaipa sitä kaikenlaisia kommelluksia vesillä sattuu ja tapahtuu, eli ehkäpä tällainenkin kohellusten summa jossakin määrin mahdollinen on, mutta alkutekstien väittämä tosipohjaisuus on käsittääkseni aika kyseenalainen juttu. Varmaan jokin löyhästi mukailtava tapaturma voisi olla reaalimaailman puolelta löydettävissä, mutta eipä ole vielä osunut silmiin, että mikä mahtaisi tarkalleen olla se onneton venereissu, joka elokuvassa on väitetysti siirretty ruudulle? Levyltä löytyvän noin 20-minuuttisen tekodokumentin katsominen ei ainakaan valaise asiaa paljoakaan, vaan tosipohjaisuus vaikuttaisi olevan lähinnä yksi markkinointikikka muiden joukossa. Samaa voisi varmaan sanoa siitäkin, että kyseessä muka on jonkinlainen jatko-osa kolmisen vuotta varhaisemmalle elokuvalle Open Water. Wikipedian mukaan jatkon käsikirjoitus oli valmiina ennen kuin alkuperäinen oli edes teattereissa ja sen menestyksen innoittamana tämä täysin edeltäjän tapahtumista erillinen elokuva pääsi tuotantoon ja sai ainakin joissakin maissa tällaisen nimen.



Onhan näiden elokuvien tarinoilla sinänsä yhteistä, että veden varaan joudutaan, mutta tekijät, tyypit ja koetut vaikeudet sekä vaarat ovatkin jo oma juttunsa, mikä toki on hyväkin homma, mutta tuo dollarien toivossa tehty nimikikkailu taas tympivää touhua. Jos lukee vaikka IMDB:n puolelta juttuja, niin melko moni tuntuu tästäkin selviytymisväännöstä tykkäilevän, ja kyllähän minultakin pari pientä plussaa irtoaa siitä, ettei tämä kuusikon koettelemus ihan perinteisin versio veden vaaroista ole. Onhan siinä samankaltaisuuksiakin, jos muistelee vaikkapa aiemmin kommentoituja kaukaisten merten pienimuotoisia kauhukokemuksia Open Water, The Reef, The Shallows ja 47 Meters Down. Harmi vain, että kaikki mainitut enemmän haivaaraa painottelevat teokset kiusaavat katsojaa jännityksellään huomattavasti tehokkaammin ja ovat yleisestikin sujuvampia, näyttävämpiä ja viihdyttävämpiä tapauksia.

Open Water 2: Adrift jättää tosiaan haiden haukkauspaikat melko vähiin ja muutenkin ympäristön tuottamien ulkoisten vaarojen uhka ei samalla tavalla korostu kuin noissa vertailukappaleissa, vaan vaaroja muodostuu hahmojen omista peloista, itsekkyydestä ja yhteistyökyvyttömyydestä. Tavoitteesta ei tee mieli napista, mutta jos lähdetään näinkin vahvasti kaivelemaan painajaisia ja paisuttelemaan pulmia päiden sisältä, niin katsojan pitäisi varmaan välittää ja kiinnostua kaveruksista keskimääräistä enemmän, mikä ainakin minulle on tämän teoksen kohdalla hyvinkin hankalaa. Vaikka ei lähtisikään vaatimaan tarinaa tilille alkutekstien lupailemasta todenperäisyydestä, niin elokuva tuntuu ihan omassa maailmassaankin epäuskottavalta. Kyseessä kuitenkin on runsas kourallinen jo vuosikausia aikuiselämää, maailmaa ja sen monenlaisia haasteita nähneitä tyyppejä, jotka ovat keskenään tottuneet reissuissa pärjäämään, niin näinkin nopea romahtaminen sinänsä rauhallisen tilanteen keskellä on yksinkertaisesti valtava pala nielaistavaksi, ja kun menee kakisteluksi, niin eipä jännäilystäkään oikein mitään tule...



Aivan ensisekunneilla porukan pakka ei tietenkään täysin hajoa käsiin, vaan osa yrittää rauhoitella mieliä, kun taas toiset pähkäilevät ratkaisuja kannelle kiipustamiseen. Jämähdysvaihe rukouksineen ei niinkään ruoki jännitystä, mutta eipä toisaalta onnistu tuomaan hahmoja sen läheisemmiksi. Vähitellen aurinko alkaa etsimään laskuaan ja muutenkin pidentyvä uimapulahdus väkisinkin viluttaa palelun ollessa ensimmäisiä yhteisiä fyysisiä koettelemuksia. Tietysti on toivoa, että josko havaittaisiin veneitä lähistöllä tai muuten vain keksittäisiin näppärä ratkaisu. Harmi vain, ettei tähtilippukaan tässä tarinassa suostu helppoa pelastusta tuomaan, vaikka siitäkin yritetään kaikin voimin kiskoa. No, hyödyllisiä tarvikkeitakin kuitenkin löytyy, sillä käsien ulottuvilla on kangasta, veitsiä ja sukellustarvikkeita, joiden avulla joku oman elämänsä MacGyver olisi varmaan parissa minuutissa paistattelemassa kannella, mutta sellaista ei tähän uimaryhmään ole eksynyt.

Yritysten epäonnistuessa ja erehdysten lisääntyessä kasvaa myös katkeruus sekä epätoivo, josta seuraava pitkittyvä piina tuottelee äänekkäämpää valitusta, eripuraa ja syyttelyä. Pelko siitä, mitä mahtaa piillä pinnan alla, on myös yksi huolta ja turvattomuutta lisäävä palikka, eikä tarvita kuin yksi harkitsematon haihuuto, niin ollaan taas pikkuisen lähempänä paniikkia. Rakentavat yhteistyön hetket käyvät harvinaisemmiksi ja vuosikausien ystävyys on kovalla koetuksella jo paljon ennen kuin aurinko ehtii kadota maisemista. Kauhukuvat paisuvat päiden sisällä joillakin toisia enemmän, eikä mene pitkää aikaa, kun omaa etua voidaan alkaa härskistikin hakemaan ja näinpä puolivälin kohdilla asiat onnistutaan tyrimään jo siinä määrin surkeaan tilaan, ettei kaikille toivo pelastuksesta ole enää kovinkaan kummoinen pilkahdus, vaan verta vedessä punertelee, apu on lohduttoman kaukana ja kolkko kuolo kolkuttelee.



Joku voi varmaan ihmetellä, että mikäs tässä sitten vikana ja uskonkin elokuvan imaisevan vähintään kohtalaisesti mukaansa, jos vain saa hahmoista edes vähän välittävämmän otteen. Sellaisessa tilanteessa olisi paljonkin helpompi tempautua koettelemuksen vietäväksi ja antaa päälle vyöryvän paniikin hiipiä ruudun toisella puolellakin ihon alle, mutta itsellä piinaavan pelon sijaan mieleen hyökyi valitettavan toisenlaisia tunnelmia ja hölmistyneenkin epäuskoista suhtautumista täysin käsistä lähtevään sekoiluun sekä sähellykseen. Räpeltäminen, kiukkuilu, tappelu ja muut ihmismielen pimeämmältä puolelta pintaan puskevat tekoset tuntuvat tässä yhteydessä lähinnä vieraannuttavan tehokkaammin kuin rankkuudellaan ravistelevan. Jokin toinen tarina epäilemättä vääntäisi tämän itkusta, huudosta ja syyttelystä nopeasti suoraviivaiseen sekä vakaviakin vammoja tuottelevaan väkivaltaan yltyvän tilanteen katsojallekin tiukan tuikeaksi ryöpytykseksi, mutta Open Water 2: Adrift ei valitettavasti kummoisestikaan onnistu rääkkäämään tylyilyllään tai jännityksellään. Voi toki olla katsojankin eläytymiskyvyssä pikkuisen vikaa, kun ei fyysinen väsymys ja henkinen kuormitus sen raskaammin käy tuntoja koettelemaan.

Siitä ei vielä kovin pitkää aikaa, kun viimeksi tuli katseltua erehtyväisten ja vähemmän täydellisten hahmojen kamppailua vaativassa ja armottomassakin selviytymisseikkailussa. Kyseinen karhukurimus Into the Grizzly Maze hoitaa homman siinä määrin tehokkaammin, että kolahdukset ja kuolettavat kohtaamiset tuntuvat myös katsomossa. Veden varassa tuskailevan kuusikon kasvava piittaamattomuus ja kiihtyvä torvelointi taas lähinnä rasittaa, ja vaikka ei tyhmäily laittaisi tyypeille mitään maailman pahuuksia toivomaan, niin välinpitämättömyys kuitenkin lisääntyy lopun lähestyessä, eikä kiinnostusta enää kaapata takaisin, vaikka kuinka myrsky nousisi ylle tai käytäisiin rohkeasti lamaannuttaviakin pelkoja päin. Jälkikäteen voi tuumailla sitäkin, että ehkä alkupuolen juhlavampien hetkien olisi voinut antaa jatkua pikkuisen kauemmin, koska kenties tyypeistä olisi irronnut pidettävämpiä puolia, eikä suunta olisi aivan niin nopeasti kääntynyt kohti pohjaa, joka lopulta väistämättä tuntuu kutsuvan...?



Onhan Open Water 2: Adrift aiemminkin tullut katseltua, eikä kertailu pitkän tauon jälkeen pisteitä tunnu nostavan, vaikka alussa vaikutti hetken siltä, että ehkä muistikuvat olisivat vähäsen väärässä viihdyttävyyden osalta ainakin. Maltalla kesällä 2005 kuvattu elokuva näyttää alkukuvissaan niin mukavan aurinkoiselta rantoineen sekä venesatamineen, että senkään takia ei mielestäni olisi ollut niin kiire veneillä menemään ja pulahtaa mereen kiukkuilemaan, mutta ymmärrän kyllä, että liian löysää käynnistelyä halutaan vältellä kauhua tai jännitystä tavoittelevan elokuvan kohdalla. Open Water -elokuvasarja kasvoi vajaat pari vuotta sitten kolmiosaiseksi, kun huhtikuussa 2017 ilmestyi Open Water 3: Cage Dive. Senkin pääsin jo kertaalleen katsomaan, mutta eipä tuolloin oikein ehtinyt mitään kommenttia kirjoittelemaan ja näkemys jäi naputtelematta. Ainakin yhden katselun perusteella väittäisin sitä tämän "trilogian" heikoimmaksi, koska kyseisessä kyhäelmässä ei tunnu toimivan oikein mikään ja jo nyt suuri osa tekeleestä on autuaasti unohtunut, eikä syy välttämättä ole pelkästään kehnossa muistissa. Muista aiheeseen liittyvistä elokuvista höpötellessä näyttää myös siltä, että epäonnisen veneilyn ohjaillut Hans Horn on työstämässä tarinaa, jossa ystäväjoukko joutuu veden varaan ja kohtaamaan valtameren vaarat. Kuulostaa jotenkin tutulta ja aiempien näyttöjen perusteella joskus mahdollisesti ilmestyvä Going Down ei kiinnostuslistan kärkipaikoilla ole.

Kyllähän Open Water 2: Adrift parikin katselua kestää, jos tykkää merellisiä maisemia tiirailla ja on lähtökohtaisesti kaikenlaisista selviytymiskoitoksista kiinnostunut, mutta ei lopputuloksessa hirmuisesti hehkutettavaa ole. Asenne sinällään on kohdillaan, kun ei yritetä katsojaa tai hahmoja helpolla päästää, ja kieltämättä hupeneva joukko saa niskaansa reilun ropsauksen lohduttomuutta, myrskykin ilmaantuu ylle, eikä kohtalolla ole tässä tarinassa montaakaan kivaa korttia jaossa. Toteutuksen ja hahmojen töksähteleminen valitettavasti vesittelee tylyhköä tunnelmaa pahasti ja huiskii kauhun rippeet menemään. Vakuuttavampi keskinäinen jännite draamoineen on myös varmaan jätetty sinne veneeseen tai vaihtoehtoisesti upotettu heti uinnin alkaessa turhana painolastina pohjaan. Näistä seuraa se, etteivät keljut käänteet ja onnettomuudet tunnu juuri miltään ja elokuva näyttäytyy joutavana tekeleenä. Kunnollisesta kauhusta jäädään kamalan kauas ja rasittavahko räpeltäminen taas varmistelee, ettei elokuva ole mitään mainion maukasta viihdettäkään. Onhan se toki kannatettava ajatus laittaa hahmoja kohtaamaan pelkojaan vaihteeksi ilman mitään mahdottomia ulkopuolisia hirviöitä ja meripetoja...mutta ei näin!
Open Water 2: Adrift (2006)

Kenties tammikuun kiristyneet pakkaset ovat pikkuisen jähmettäneet näpyttelysormia, eikä kirjoittelutahti suostu pysymään aivan niin tiukkana kuin toivoisi, mutta jospa edes pikkuhiljaa elokuvahöpinät edistyisivät... Ehkei se kylmyys kuitenkaan niin rajusti ole sisätiloihin sullonut, että olisi kirjoittelun kuolettanut, vaan tuli tähän väliin pienimuotoinen sota-, kauhu- ja toimintaelokuvien rupeama, joista ei niinkään ollut aikomuksena raportoida juttuja tänne. No, toisaalta pari viimeksi kommentoitua tapausta, eli Open Water 2: Adrift ja Into the Grizzly Maze osuvat osittain samoihin luokitteluihin, mutta niissä on myös sen verran selviytymispuolta ja maisemalisää, että sopivat muun sekavan jutustelun jatkoksi.

Kaipa näistä karhukurimuksista, valtameren vaihtelevista höykytyksistä ja muista tylymmistä tekeleistä on jo toipumaan ehtinyt, mutta varmistellaanpa vaihteeksi vähän lämpöisempiä väreitä elokuvailojen laajasta valikoimasta. Blogin alkuvuosina oli enemmänkin aietta painotella monenmoisen romanttisen hömppäviihteen osuutta poimimalla näitä ihastuksista sekä hairahduksistakin kertovia komedioita runsaammin kommentoitavaksi, vaan niinpä vain ovat nämä monesti ilahduttaneet rakkaushattarat hiipuneet selvästi. Joulukuussa juttujen aiheena ollut kotimainen Kesäkaverit ainakin osittain sopii kyseiseen lajityyppiin, mutta yleisesti on ollut ihan liian hiljaista näiden osalta.



Paluu sydänparkoja kiusivan elokuvaviihteen pariin ei aivan tuoreimpien teosten kautta tapahdu, vaan pitää palailla noin vuosikymmen taaksepäin, jotta The Rebound löytyisi. Kyseinen teos valikoitui illan lopetteluun, koska siitä oli ennakkokäsityksenä, ettei olisi ihan mitään lässyintä söpöstelyä, vaan voisi tulla pikkuisen tuimempaakin tilittelyä ja sopivan lyhyt noin 90 minuutin kesto lupaili, ettei yö venähtäisi ihan hirmuisen pitkälle. Kyseessä onkin kohtalaisen piukka pakkaus, eikä tässä tapauksessa taida olla aikaa esitellä katsojalle hahmojen taustoja kovinkaan seikkaperäisesti ennen kuin onkin jo tilanne päällä ja maailma mullistumassa.


Ihan suoraan kriisin keskelle ei sentään katsojaa viskaista, mutta lähellä kuitenkin jo ollaan, kun Sandy (Catherine Zeta-Jones) toimittaa lapset oppipoluilleen ja huristelee laulellen kotia kohti. Päivän hiljainen ja rennompi aika kuluu tietokoneella koripallomanagerointipeliä naksutellen, mutta alkaapa Sandy siinä sivussa myös katselemaan koneelle tallennettuja kotivideoita Frank-pojan (Andrew Cherry) taannoisilta syntymäpäiviltä. Juhlahumun keskellä pöydälle harkitsemattomasti asetettu kamera on eräänä hetkenä kuvannut vähän muutakin kuin lasten riehakkaita leikkejä ja iloista lahjajakoa, sillä puolisolla ovat olleet aivan muut puuhat mielessä pirskeiden lomassa.

Hymy hyytyykin Sandyn kasvoilta nopsasti, eikä paljoa enää laulata ja videon jälkeen puoliso onkin jo käytännössä entinen mies. Sandy ei todellakaan tahdo jäädä paikoilleen voivottelemaan, vaan aikoo poikkaista yhteiset asumiset pettäjän kanssa suunnilleen siihen paikkaan ja ilmeisesti hipsaista mahdollisimman vauhdikkaasti aivan muihin maisemiin. Lähiöelämä saa vaihtua suurkaupungin vilskeeseen, sillä Sandy, Frank ja Sadie-tytär (Kelly Gould) ryhtyvät etsimään asuntoa New Yorkista, eli kohtalainen muutos aiempien vuosien arkeen olisi luvassa ja ehkäpä voisi uudesta alustakin puhua. Nuorilla lapsilla toki riittää tilanteessa ihmeteltävää sekä kummasteltavaa, mutta The Rebound ei tosiaan ole niitä teoksia, jotka lähtevät kaikki kysymykset selvittämään, vaan suunta on eteenpäin, ja jos ei nyt aivan kaasu pohjassa, niin kohtalaisen reippaalla tahdilla kuitenkin.



Kaupungissa asuva Aram (Justin Bartha) on myös isojen elämänmuutosten kynnyksellä, ja heppu ilmeisesti kokee olevansa melkoisen hukassa suunnan suhteen. Takana ei ole yhtä pitkää liittoa kuin Sandylla, mutta erohuolet mieltä murheellistavat ja samaan aikaan pitäisi saada paremmin otetta arjesta. Aramin vanhemmat (Joanna Gleason ja Art Garfunkel) yrittävät poikaansa auttaa, mutta tiedä sitten, ovatko heidän neuvosa juuri siihen paikkaan parhaiten sopivia... Joka tapauksessa Aramilla olisi työhaastattelu paikallisessa naisten keskuksessa, koska osa-aikatyö kaverin kahvilassa ei välttämättä aivan täysin vastaa elämälle sekä uralle asetettuja tavoitteita.

Aram onkin opiskellut sivuaineena naistutkimusta ja pääsee keskukseen hommiin, mutta jatkaa toki kahvilassakin työskentelyä. Sandy taas hakee töitä eräältä urheilukanavalta ja lyhyen haastattelurupattelun jälkeen todetaan, että hän on erittäin pätevä ja innostunut faktantarkistajan hommiin. Taustatyö uutisten takana kelpaakin mainiosti, koska erilaiset urheiluun liittyvät tilastot sekä tapahtumat ovat pitkään olleet Sandyn vapaa-ajan intohimona, ja joidenkin mielestä polte kyseiseen harrastukseen saattaa olla liiankin voimakas. Uusi ura uudessa kaupungissa olisi mukavasti aluillaan ja seuraavaksi pitäisi löytää asunto, mikä vie Sandyn Aramin työpaikalle, koska kahvilan omistajalla on samassa kiinteistössä kämppä vuokrattavana. Sattuupa kaveri vielä mainostamaan, että jos tulee tarvetta, niin Aram on kokenut ja luotettava lastenvahti.



Sandy ei jää asuntoasioissakaan empimään, vaan tarttuu tarjoukseen, joten hänen toipumisensa erosta näyttää edistyvän vinhaa vauhtia. Ystävälleen hän jutteleekin, että muutos on ollut monessa mielessä positiivinen juttu, koska aiempi elämä oli alkanut tuntumaan jatkuvasti kutistuvalta ja tukahduttavalta loukolta. Uudet kuviot ja harrastukset virkistävät aivan eri tavalla, joten ystävä uskaltautuukin ehdottamaan, että kenties toipumista voisi vielä viimeistellä vaikka väliaikaisella suhteella. Sandy lopulta uskaltautuukin treffeille, mutta sepä ei enää sujukaan aivan yhtä kitkattomasti kuin uuden kaupunkielämän alkuaskeleet. Näillä vähän omituisilla ja typerryttävillä treffeillä on kuitenkin sellainen vaikutus, että lapsenvahdiksi huikattu Aram alkaa vähitellen ystävystyä Sandyn kanssa ja välit näyttäisivät kehkeytyvän kuumempaan suuntaan...

Kyllähän The Rebound ainakin kertakatseluna on kohtalaisen viihdyttävä elokuva lajissaan, enkä usko, että se uusinnallakaan lähtisi hirmuisesti tökkimään. Romanttisten komedioiden joukossa se ei mielestäni ole mitään tylsämielisintä kopiota ja mukailua valtavirrasta, vaan painotukset ja ratkaisut ovat jopa jossakin määrin omaperäisiä. Tykkään siitäkin, ettei The Rebound lähde hirveästi paisuttelemaan jokaista mahdollista tunnekuohua, vaan lähestymistapa tuntuu olevan hillitympi ja arkisempi, mutta enpä silti väittäisi, että kiihkoilut ja kiivastumiset olisi täysin höylätty pois. Satunnaisista hurjistumisista huolimatta arvelisin, että huumaavia huipentumia ja riipaisevia riitoja hakevalle The Rebound on pitkälti liian tasaista kyytiä.



Liian kiltiksi en kuitenkaan lähtisi elokuvaa luonnehtimaan, koska pikkuisen epätyypillisesti se laitettiin Yhdysvalloissa levitykseen R-ikäsuosituksen kera, eli selkeästi suunnattiin aikuisemmille yleisöille. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että suurin osa lajityypin edustajista yritetään viilailla nuoremmillekin sopiviksi. Väkivaltaa ja päihteilyä löytyy, mutta melko hillitysti, eikä seksikohtauksessakaan paljoa paljasteta ja muutenkin tämä puoli jää muuhun yhdessäoloon verrattuna todella vähäiseksi. Onkin siis helppoa lähteä arvelemaan, että vähemmän kaunisteltu kielenkäyttö on pääsyynä korkeahkoon ikäsuositukseen. Antaahan tämä toki mahdollisuuden tuoda muitakin aikuisempia teemoja pikkuisen uskaliaammin esille, eikä tarvitse joka asian kohdalla olla pohtimassa, että onkohan tämä nyt sopivaa vaiko eikö.

Paikoin tulee kyllä mieleen, että ehkä joitakin juttuja olisi voinut kokeilla hieman rohkeamminkin tai pikkuisen pirullisemmalla virneellä, mutta eipä The Rebound silti mikään toivottaman lässy ole. Suhteen päättymisestä, uudesta alusta ja ikäeron aiheuttamista epävarmuuksista tulee mieleen myös runsaat viisi vuotta sitten katsottu ja kommentoitu 2005 ilmestynyt Prime, jota käsittääkseni oli lähdetty siistimään sieltä sekä täältä, että saatiin ikäsuositusta pudotettua laajemman katsojakunnan houkuttelemiseksi. Muistikuvat eivät tosin aivan terävintä laatua ole, mutta mielestäni elokuvissa on aiheiden suhteen samankaltaisia piirteitä ja tämä varhaisempi tapaus on jutuiltaan ainakin astetta kiltimpi. Pitää silti sanoa, ettei The Rebound toki mikään törkyturpailun huipentumaan pyrkivä täysin estoton rääväsuinen revittely missään tapauksessa ole, mutta paikoin tilitellään kohtalaisen reippaasti, eikä lähdetä arastelemaan kiroilevampia ilmauksiakaan. Sopivan harvakseltaan annosteltuna kiehahtelu kyllä hymyilyttää, eikä räyhäily kulahda tylsäksi heti alkuunsa.



Mikään isompi yllätys ei ole, että suurin osa elokuvan huumorista on sanallista, mutta The Rebound ei silti ole jatkuvien vitsisutkautusten väsymätön vyörytys, vaan mukana on kohtalaisesti tilannepohjaista hassutteluakin ja vivahdus myös fyysisempää kohellusta. Listan viimeiseen kohtaan liittyvistä muksauksista muistettavin esimerkki lienee Aramin toimiminen maalitauluna naisten keskuksessa. Kaunan ja vihan varastoa vastaanottavana ihmismätkintäsäkkinä toimiminen voi olla ajoittain ennemmin tukalaa kuin palkitsevaa touhua, mutta eipä näitäkään kurituksia lähdetä pitkittelemään tai toistelemaan tarpeettomasti. Puolivälin kohdilla nähtävä nyrkkeilyottelu toki sopii pitämään urheiluhenkisesti nimetynkin elokuvan harrastuspuolta mukana ja kehän tapahtumat ovat hetkisen verran karkaamassa kirjaimellisesti syliin. Toki lastenvahtihommissa on muutakin puuhaa kuin pelkkää rupattelua, mutta näistäkään ei lähdetä vääntelemään mitään hillitöntä kirmailua tai sekoilua ja kaikkiaan tosiaan fyysisempi vääntäminen on varsin vähäistä.

Mielestäni The Rebound ei oikeastaan edes tarvitse mitään irrallisia kohkauspätkiä pitääkseen menon pirteänä, vaan se etenee muutenkin ihan mukavaa tahtia ja enimmäkseen viihdyttävissä merkeissä. Ensimmäisellä puolikkaalla ei hirmuisesti jumitella tai jahkailla, vaan eteenpäin mennään monessakin mielessä ilman jatkuvaa menneitä kohti vilkuilua. Silloin tällöin yritetään hakea huumoriin hieman kiusallisempiakin vivahteita, mutta selvästikään ei ole lähdetty myötähäpeää maksimoimaan tai hahmojen piinaavampia hetkosia pitkittelemään. Zeta-Jones ja Bartha hoitavat hommansa hyvin suurelta osin, mikä onkin oleellista, sillä The Rebound ei tuo ruudulle mitään ikimuistoisesti revitteleviä sivuhahmoja kohtauksia kaappailemaan, vaan kummankin ystävät jätetään melko vahvasti taustoille. Ehkäpä kohtalaisen kurjien toipumistreffien torveloiva osapuoli on eräänlainen potentiaalinen outoiluheppu, mutta hänenkin näyttäytymisensä pidetään lopulta lyhyenä käväisynä.



Romanttisten komedioiden peruskiemuroihin toki kuuluu se, ettei sovi ihan pehmoisinta polkua onnelliseen loppuun läpsytellä, vaan viimeisellä kolmanneksella pitää se löydetty rakkaus ja lupaava tulevaisuus asettaa uhatuksi. The Rebound ei ole mikään poikkeus tässä mielessä, eikä lopputeksteihin luikahdeta ilman tunnelmien tummentamista, mutta siitä elokuva kuitenkin ansaitsee mielestäni kiitokset, ettei se tätä viimeistelevää kuviota kuluneimman kaavan kautta kierrätä muita matkien. Se ei oikeastaan heitä helpotukseksi edes sitä yksiselitteisintä onnellista loppua, vaan jättää juttuja sopivasti auki, mutta myös jälkeensä vähintään pienoista positiivista värähtelyä.

Hetken verran tuntui siltä, että viimeiseen 15-minuuttiseen kimaraan lähdetään sullomaan aivan liikaa kaikkea ja samalla pikakelataan yht'äkkiä isompikin kimpale kuukausia, mutta mukavaksi yllätykseksi tämä kuitenkin toimii elokuvan eduksi, kun pakkakin pysyy kasassa, eikä vain hajoa yhdentekeväksi säntäilyksi. Loppupuolen hoputus toki jättää paljon pimentoon ja katsojan kuvittelun varaan, mutta eipä tahdin tiivistyminen silti vieraannuta, vaan ainakin omalla kohdalla viimeiset kohtaukset tuovat hiukan yllättäenkin hahmoja läheisemmiksi. Lopetus onkin pirteällä tavalla poikkeava ja siitä tykkään läpi elokuvan, ettei aleta isommin keskinäisesti kiukkuilemaan tai kostohommiin heikkoina hetkinäkään, ja näin pääpari säilyttää omissa silmissä sympaattisuutensa koko keston verran. Sitä kautta päättely on helppo hyväksyä ja vaikka The Rebound ei hyvästien hetkellä niinkään nenäliinojeen suurkulutukseen katsojaa syöksisikään, niin onhan siinä ripaus koskettavuutta kuitenkin, eikä jätä kylmäksi tai täysin yhdentekevää jälkimakua. Kokonaisuutena The Rebound on mielestäni melko kepeä tekele, eikä elokuva pyri katsojaa liikoja riepomaan tai synkistelemään, vaan murheellisemmista tuokioista huolimatta tarina on suurimmaksi osaksi hauskaa ja viihdyttävää vilkuiltavaa.

The Rebound (2009)

Alkanutta elokuvavuotta tarkastellessa voi todeta, että tarjonta on toistaiseksi ollut hieman tavallista enemmän kovempia kohtaloita sekä koitoksia esittelevää menoa, vaikka toki joukkoon on touhua tasapainottamaan mahtunut jokunen hyvinkin heppoinen hömpötys. Mitä nyt muistelen, niin monesti uuden vuoden pitkä talvikuukausi on innostanut sujauttelemaan soittimeen supersankariseikkailuja sekä muita tehostevyörytyksiä runsaamminkin, mutta nyt sellaisten viihdykkeiden sijaan on kotikatsomossa pyörinyt sotaa, kauhua ja kohtalaisesti selviytymiskamppailujakin. The Rebound toki toi blogiin romanttisempaa ja huvittavampaa pilkahdusta, mutta seuraavan sukelluksen myötä tummat vedet ja synkät syvyydet vetävät jälleen puoleensa.

Runsaat viisi vuotta vanhan elokuvan tarina ei kai ole täysin tuulesta temmattu, vaan se pyrkii valottelemaan Norjan öljyvaurauden vähän hämäriäkin ratkaisuhetkiä useamman vuosikymmenen takaa. Oikeastaan tätä kautta elokuva tuli hyllystä kaiveltua, koska iltana eräänä pohdin, että joskohan kiinnostaisi vahdata Yle Areenasta tällä hetkellä kokonaisuudessaan löytyvä uudehko kahdeksanosainen televisiosarja Lykkeland (Unelmien maa), joka epäilemättä yrittää tarkastella aihetta tapahtumineen ja ihmisineen huomattavasti laajemmin, kun taas elokuva nimensä mukaan keskittää huomionsa vaativiin sukelluksiin valmisteluineen ja näiden ympärillä harrasteltuihin vääntöihin.



Joka tapauksessa sarja odottaa edelleen otollista aikaa, sillä ajattelin ensin vilkaista elokuvan pois pölyttymästä. Siinä missä sarja käsittääkseni vie tapahtumat vuoteen 1969 ja lähtee sieltä kulkemaan nykyhetkeä kohti, niin elokuva sijoittuu 1970-luvun loppuun, jolloin on jo selvää, että Norjalla on rantojensa läheisyydessä valtavat varannot mustaa kultaa, mutta tekniset haasteet rikkauksien saavuttamiseksi ovat kuitenkin vielä toistaiseksi tiellä. Ennen kuin pohjan peittämään öljyyn ja kaasuun päästään käsiksi, pitäisi keksiä toimivat niksit, että miten pystytään toteuttamaan sukellukset satojen metrien syvyyteen, tekemään vaikeissa olosuhteissa putkityöt ja vielä varmistamaan sukeltajille edes jonkinlainen työturvallisuus.


Heti elokuvan alussa mennäänkin suoraan asiaan, sillä käynnissä on sukelluskoe, jossa kourallinen valikoituja ammattilaisia on asetettu kapseliin, jonka sisällä simuloidaan syvyyssukelluksen aiheuttamaa kuormitusta. Kyseessä on monikansallinen hanke, sillä amerikkalaiset ovat alusta lähtien olleet mukana öljyä etsimässä ja ovat edelleen ratkaisevassa osassa, sillä heiltä löytyy tarvittavaa teknistä osaamista haastavan pioneeriprojektin toteuttamiseksi. Norjalaisista sukeltajista mukana ovat veljekset Petter (Aksel Hennie) ja Knut (André Eriksen) sekä Jørgen Heimland (David A. Jørgensen). Amerikkalaisia hääräilee ilmeisesti enemmän valvomon puolella, mutta hieman räjähdysherkältä tyypiltä vaikuttava Mike (Wes Bentley) on kuitenkin norjalaisten mukana kapselin sisäpuolella.

Yhteistyötä toki tehdään valtiorajojen yli, mutta melko nopsasti selviää, ettei se läheskään kitkatonta ole, vaan mukana vaikuttaisi olevan salailua, kilpailua ja ehkä astetta tylympääkin oman edun tavoittelua. Kammion puolella sukeltajien keskuudessa juonittelu ei silti ole ihan ensimmäisenä mielessä, sillä 500 metrin syvyyteen tähtäävä testi laittaa sekä pään että kehon kestävyyden koetukselle. Epäilyksiä lisää sekin, että kesken kokeen Mike komennetaan norjalaisten joukosta toiseen kammioon. Lopulta tavoiteltu piste saavutetaan, mutta kaikki osalliset eivät määränpäässä vaikuta täysin toimintakykyisiltä, koska pitkitetty paine luo harhoja sekä huonovointisuutta.



Simulaatio tulkitaan menestyksekkääksi yritykseksi ja sen jälkeen siirrytään melko nopeasti avomerelle aikomuksena toteuttaa seuraava koe, joka selvittäisi miten tehokkaasti työskentely 300 metrin syvyydessä ja oikean maailman olosuhteissa sujuu. Kaikkia mahdollisia epäkohtia ei välttämättä tahdota kovaan ääneen huudella siksikään, että Norjan hallitus pitäisi saada vakuuteltua hankkeen toteutettamiskelpoisuudesta. Siispä siis edessä on pitkä sukellus pimeää pohjaa kohti, jonne tarkoitukseen suunniteltu kapseli urheita ja uskaliaita heppuja vie. Petter on ensimmäisenä kapselista astumassa synkkään syvyyteen, mutta jo simulaatiossa oireillut kaveri ei vaikuta olevan ihan täysissä voimissaan.

Horjahduksista huolimatta pyritään jatkamaan suunnitelman mukaan ja seuraavaksi pitäisi mennä valmistelemaan pohjaan laskettua työskentelykammiota. Perillä sukeltajat havaitsevat, että kammiossa on vuoto, joka pitäisi painetta säätämällä hoitaa kuntoon, mutta sitten alkaakin mennä pahasti pieleen. Hetkellinen herpaantuminen johtaa vaaratilanteeseen, eikä ympäristö ole erityisen armollinen virheille, vaan seuraa vakava onnettomuus ja loukkaantuminen, eikä hengenvaarallinen pelastusyrityskään kovin kehuttavasti pääty. Petter haluaa alkaa selvittelemään epämääräisiä tapahtumia, mutta ensin hänen pitäisi malttaa parin viikon ajan oleilla valvotuissa olosuhteissa, jotta sukeltajantauti ei lopettaisi ponnisteluja heti alkuunsa, mikä epäilemättä syö tyyppiä sisältä entistä enemmän. Juttu ei olekaan ihan heti ratkeamassa, koska salailu ryhmien välillä näyttää vain vahvistuneen, hanke on vastoinkäymisistä huolimatta päätetty viedä maaliinsa öljyvaurauden varmistamiseksi ja näyttää siltä, että miljardien tielle asettuvat ihmishenget ovat kohtalaisen kevyesti uhrattavissa...



Elokuvalla olisi ehdottomasti aineksia kiehtovaksi sekä jännittäväksi tekeleeksi, mutta valitettavasti se ei tietyistä pirteämmistä hetkosistaan huolimatta lopulta kovinkaan kummoisesti lupauksiaan lunastele, vaan runsaan sadan minuutin jälkeen jää suurelta osin hämmennys, että miten näinkin runsaasti mielenkiintoisia elementtejä sisältävä tarina saadaan summailtua lähinnä laimeaksi keskinkertaisuudeksi. Omalla kohdalla yksi este innostavammalle jännitysnäytelmälle on Aksel Hennien esittämä Petter, jonka jossakin määrin sekoileva säntäily sekä eri tahojen syyttely ei lopulta ole mielestäni erityisen kiinnostavaa katseltavaa ja tämän touhun pitkittyminen lähinnä latistelee yleistä tunnelmaa. Päätöksen lähestyessä puhti onkin pitkälti poissa ja kiinnostaviin kysymyksiin saadaan lähinnä puolivaloista riuhtomista, josta ei yksinkertaisesti jaksa välittää paljoakaan.

Mukana on toki jonkin verran vauhdikkaampaakin toimintaa takaa-ajoineen ja räjähdyksineen, mutta enimmäkseen jännitystä yritetään kaivella juonittelusta ja painostuksesta. Valitettavasti hämärän suhmuroinnin yllä leijuva ilmapiiri ei katsomoon saakka siirry erityisen painostavana tai kuumottavana ja lähinnä hiipuu entisestään elokuvan edetessä. Katselusta ei ole montaa päivää vielä vierähtänyt ja silti jo osa tapahtumista tuntuu olevan kovin vaikeasti kaiveltavissa muistikuvien kätköistä. Hahmoista on varmaan tarkoituksella pyritty tekemään salaperäisiä tapauksia, eikä siinä mitään, mutta jännitteet tyyppien välillä eivät valitettavasti suureksi osaksi toimi, ja jos pitäisi kaappailla katsojan kiinnostus arvuuttelemaan, että mikä kutakin motivoi tai mitä tyyppien taustalta löytyy, niin valitettavasti ainakin tämän nököttäjän kohdalla tuumailut suuntailevat aivan muihin juttuihin.



En oikein voi väittää, että olisin hirmuisen kattavasti perehtynyt pohjoismaisiin rikoselokuviin, mutta sen verran niitä kuitenkin olen silloin tällöin silmäillyt, että Petterin salapoliisihommat ja hämärässä hiippailut vaikuttavat vertailussa kohtalaisen löysältä sekä haahuilevaiselta toiminnalta, mikä ei noin kihelmöivän jännityksen kannalta ole erityisen toivottavaa. Suoraviivaisempaa sekä fyysisempää menoa tarjoilevat lyhyet pätkät ovat nekin parhaimmillaan tusinatoimintaa, eivätkä pysty elokuvan yleistä ilmapiiriä paljoa piristämään. Minuuttien vieriessä mieleen väistämättä hiipii ajatus, etteivät tekijätkään ole tästä salailun ja valheiden verkosta kovin tosissaan yrittäneet tehdä tiukkaa ja tiivistunnelmaista tarinaa. Valitettavasti Pioneer ei kuitenkaan draamanakaan ole mitenkään muistettava, sillä Petterin yksinäinen ahdistus ei onnistu riipaisemaan, aivan liian suuri osa hahmoista jää kohtalaisen yhdentekeviksi ja sukellusten suuremmat seuraamuksetkin elokuvan tarinan tuolle puolen.

Itsehän nappasin elokuvan vajaa vuosi sitten tarjouskorista pääosin pinnanalaisen puuhastelun takia, sillä sukellusjutut lähtökohtaisesti kiinnostavat. Valitettavasti Pioneer ei tässäkään mielessä mikään valioyksilö ole, joskaan ei mikään täysin toivoton viritelmäkään. Se toki oli jo ennakko-odotuksissa, ettei Pohjanmeren aaltojen alta mitään satumaisen värikästä valtakuntaa löytyisi, vaan pinnan piilottama maailma on karu sekä kolkko pimeyden ja kylmyyden vallitessa. Vaikka näkyvyys syvyyksissä on varsin rajattua, niin siitä huolimatta Pioneer on ainakin kuviltaan kiinnostavinta juuri niissä kohdissa, kun laitetaan sukelluskamppeet päälle ja pulahdetaan pohjaa kohti.


Elokuva tehtiin monikansallisena yhteistyönä, mikä tavallaan sopii aiheeseenkin, eli mukana on ollut porukkaa Norjasta, Ruotsista, Suomesta, Saksasta ja Ranskasta. Ilmeisesti suomalaisten osuus keskittyi melko vahvasti juuri tähän vedenalaiseen osuuteen, sillä Marko Röhrin ja Ilkka Matilan johtama ryhmä sai vastuulleen hoitaa sukellusjaksot. Ryhmällä onkin aiempaa kokemusta ja osaamista näistä puuhista ja oletettavasti aiempien näyttöjen perusteella porukkaa projektiin pyydettiinkin. Röhr kumppaneineen on ollut tekemässä esimerkiksi vuoden 1997 dokumenttia Vedenalainen Islanti, 2011 ilmestynyttä jännitysdraamaa Syvälle salattu sekä lukuisia muitakin teoksia, jotka kysyvät kykyjä kuvata haastavissa olosuhteissa. Uudemmista mainittakoon vaikkapa kolmisen vuotta vanha Järven tarina, josta itse paljonkin tykkäilen.

Vedenalainen Islanti kiinnostaisi myös kovasti ja ehkäpä sitä kautta tekijät löysivät sopivan kuvauspaikan sukellusosuuksiin. Nimittäin levyltä löytyvä vajaa kymmenminuuttinen tekodokumentti keskittyy sukellusporukan mietteisiin ja huomioihin, joissa mainitaan, että osuuksia kuvattiin juuri Islannista, josta löytyi kirkkaudeltaan sopiva järvi. Muutenkin näiden juttujen kuuntelu on jossakin mielessä kiinnostavampaa kuin varsinaisen elokuvan tylsimpien vaiheiden läpi pinnisteleminen. Ilmeisesti toteutus oli haasteellista, sillä kylmyydenkin takia sukelluskerrat kestoineen olivat lyhyitä ja rajallisia. Yksittäisen pulahduksen saaliiksi ei kovin pitkää pätkää käyttökelpoista kuvaa kertynyt, vaan maltillisesti ja pikkuhiljaa kasailtiin palasia. Asioiden valmisteleminen ja muutteleminen pohjassa oli hidasta sekä työlästä ja lisäksi piti huomioida, että kuvissa näkyvä kalusto olisi 1970-luvun loppuun sopivaa.



Röhr on toki ollut mukana monenlaisissa elokuvaprojekteissa, eikä joukkoineen todellakaan erikoistunut ainoastaan vedenalaisiin ihmeisiin, mutta niitäkin tosiaan on filmografiaan kertynyt. Vuoden 2005 sukellusdokumentti The Deep Breath kiinnostaisi, kuten myös vuonna 2017 ilmestynyt Neljä elementtiä - maa, vesi, ilma, tuli, vaikka se ei olekaan mitään kehuvyöryä käsittääkseni keräillyt. Muista kotimaisin voimin tehdyistä sukellusdokumenteista mainittakoon kolmisen vuotta vanha Takaisin pintaan, joka vähän nihkeistä odotuksista huolimatta oli varsin positiivinen yllätys. Oikeastaan kyseinen elokuva on tietyiltä jaksoiltaan jännittävämpi ja kuviltaankin antoisampi kuin jonnekin keskinkertaisuuden ja kehnouden väliin lässähtävä ja uppoava Pioneer.
Lähtökohta kyllä on kiehtova, kun mahdollisuus valtavaan vaurauteen houkuttaa kohtaamaan vaarat ja vaikeudet kyseenalaisiakaan keinoja kaihtamatta, mutta valitettavasti aihe itsessään on toteutusta innostavampi. Kyllähän Pioneer kertakatselussa menettelee, mutta kokonaisuutena se vaikuttaa kohtalaisen lepsulta televisioelokuvalta tai jonkin sarjan pitkitetyltä pilottijaksolta, joka pikkuisen availee maailmaa sekä hahmoja jättäen kiinnostavammat tapahtumat ja tiukemmat väännöt tuonnemmas. Jännityselokuvana Pioneer ei juuri innosta kehuihin, sillä se haahuilee keskivaiheillaan aivan liian pitkään täysin B-luokkaisena kyhäelmänä, ja kun koomailun jälkeen yritetään puristaa otetta tiukemmaksi, niin terävin mielenkiinto on jo aikoja sitten haalistunut. Muutenkin kummallisten juttujen kaivelu ja salaisuuksien selvittely on luvattoman löysää, eikä hengenvaarallisista tilanteista tai hämäristä kohtaamisista saada paljoakaan tehoja irti, vaikka syvyyden synkeähköt puitteet ja häikäilemätön juonittelu tilaisuuksia tarjoilevatkin. Hukattuja mahdollisuuksia vilisteleekin silmien ohi, joten ehkäpä ne öljyvaurauden hämärät taustat ja kansakunnan kokema onnenpotku nurjine puolineen pystytään availemaan kiehtovammin ja vetävämmin tekstin alkupuolella mainitussa Lykkeland-sarjassa?

Pioneer (2013)

Jokseenkin tahmeasti etenevän sekä pikkuisen puuduttavan jännityselokuvan parissa viimeksi vähän toisluokkaisesti viihdyin ja kaipa siinä samalla tuli tutkittua hämärähommien ohessa sen verran pimeää merenpohjaakin, että hetkiseksi kaipailee reippaampaa ja aurinkoisempaa elokuvailostelua. Pioneer saakin siis peräänsä höpöttelyä pirteämmästä vipeltäjästä ja ennen kuin kyseisen eteläisellä pallonpuoliskolla paremmin tunnetunkin hauvan seikkailuja lähden tutkimaan, niin tekeepä mieli sanoa pari lausetta eräästä toisesta vallan suloisesta nelijalkaisesta, jonka paikoin koviakin koitoksia käytiin tammikuun loppupuolella valkokankaalta ihastelemassa, mikä oli noin muutenkin pitkän elokuvateatteritauon jälkeen kivaa harrastelua.

Norjan öljyvaurauden alkuhämärien ja pohjoisen poroseikkailun välille en tässä yht'äkkiä kykene kummoisiakaan vahvoja siteitä kyhäilemään, mutta sen verran ainakin yhteisiä tekijöitä löytyy, että ensin mainitussa elokuvassa pitkälti sukellusosuuksista porukkansa kanssa vastannut tuottaja Marko Röhr on ollut myös tuottamassa ihastuttavaakin luontoelokuvaa Ailo - pienen poron suuri seikkailu. Pettyä ei tarvinnut, vaan aika kului mainiosti seuraillen luonnon kiertokulkua ja erilaisten eläinten vuodenaikoihin sopeutumista. Voinen melkeinpä varmaksi sanoa, että eiköhän tästä elokuvasta aikanaan jonkinlainen julkaisu omaan kokoelmaan myös päädy, sillä ihasteltavaa riittänee uusintoihinkin.



Muistelisin, että jossakin vaiheessa Röhrillä ja kumppaneilla oli ajatuksena tehdä Tunturin tarina jatkoksi menestyksekkäille kotimaisille luontodokumenteille Metsän tarina ja Järven tarina, mutta enpä tiedä, ovatko nämä suunnitelmat toistaiseksi tauolla, vai saiko pohjoisen luonnon kuvaus lopulta tällaisen muodon, joka ottaa hieman enemmän vapauksia tarinankerronnan suhteen kuin mihin dokumenttien lajissa olisi mahdollisuuksia. No, joka tapauksessa olen kiitollinen siitä, että Ailon tarina päätyi katsojien iloksi esitellen lumoavia kuvia maisemista ja lumisia seutuja kansoittavista eläinyksilöistä kauniin musiikin kera, mutta kaipa sitä silti maailmaan mahtuisi myös se dokumentti tuntureista ja Suomen Lapista yleensäkin.

Jospa kuitenkin vähitellen vaihtelisin Lapin lumiset maisemat Australian aurinkoisiin ja vähän aavikkoisiinkin näkymiin, eikä näistä kuvista niinkään tunturimaisia kumpareita silmien eteen eksy, vaan laajaa tasankoa riittää, mutta toki myös houkuttelevasti kutsuvaa rantaviivaa. Siinä missä Ailo-poro muiden vastasyntyneiden kanssa laitettiin kohtaamaan ensimmäisen elinvuotensa vaarallisiakin haasteita, niin tämän tarinan koiratähti on jo elokuvan alkaessa pikkuisen enemmän elämää nähnyt sekä kenties vähän reissussa rähjääntynytkin hauva. Katsojan näkökulmasta samansuuntaisia elämyksiä koiramaisemmastakin kertomuksesta yritän etsiskellä, joten jospa näidenkin kuvien kautta maailman monimuotoinen kauneus sekä kaikenlaisten kohtaamisten koskettavuus katsomoon saakka kantaisi...?



Red Dog ei ole mikään minuuttimitan maksinointi ja alle puolitoistatuntisena siitä onkin epäilemättä joutokäyntiä ja jaarittelua leikkaamon puolella tehokkaasti trimmailtu pois toisin kuin näistä heti alkuunsa sivuteille seikkailevista horinoista. Tarina lähteekin käyntiin reippaan musiikin vauhdittaessa pientä kuorma-autoa ohjastavaa Thomasia (Luke Ford) kohti päämääräänsä. Ilta on ilmeisesti ehtinyt jo melko pitkälle, ja niinpä hän päättää pitää lyhyen lepohetken paikallisen baarin suojissa, joka ensivilkaisulla vaikuttaa täysin hiljaiselta ja hylätyltä. Takahuoneen puolella kuitenkin näyttää olevan jotakin meneillään ja jokseenkin väsyneenä sisään astellut Thomas huomaa keskeyttäneensä jotakin sellaista, mihin täysi ulkopuolinen ei välttämättä tahtoisi sekaantua.

Sinänsä ei ole mikään ihme, jos kaveri sattuu järkyttymään, kun yllättäen oven toiselta puolelta löytyy neljä miestä painamassa avutonta koiraa lattiaan ja viides on jo viritellyt revolverinsa valmiiksi. Thomas selkeästi päättääkin, ettei tahdo tähän asetelmaan sanoa yhtään mitään, vaan kääntyy takaisin, mutta tämä vahinkomainen väliintulo saa kuitenkin ampujaksi valitun hepun empimään, eikä koirakaverin elelyn ennenaikaisesta lopettelusta tulekaan enää mitään. Kunhan porukka saa itseään keräiltyä ja hiljalleen siirtyy baarin puolelle, niin tapauksen taustat alkavat selvitä ja samalla sekin, ettei nyt sentään ihan silkan häijyyden innostamana oltu ajateltu hauvaa tylysti teloitella, vaan päivien päättelyä oltiin mietitty enemmän armotekona, sillä koira on syönyt vahvaa myrkkyä ja mahdollisuudet selviytymiseen vaikuttavat hyvin heikoilta.



Yhdessä päätetään antaa toiselle vielä mahdollisuus yrittää taistella yön aikana hengestään ja soitetaan tuttu eläinlääkäri paikalle. Baaria pyörittävä Jack (Noah Taylor) alkaa kertoa tulokkaalle koiran kummallista sekä uskomatontakin tarinaa, ja miten tämä on vuosien aikana vaikuttanut vahvasti paikalliseen yhteisöön ihmisineen. Thomas saakin tietää, että Red Dog on tavallaan Australian kuuluisin koira ja Jack kumppaninsa kanssa toi tämän kymmenisen vuotta sitten muuttokuormansa kyydissä paikkakunnalle. Mistään Australian suuremmasta kaupungista ei ole kyse, vaan Dampier on ennemmin harvakseltaan asutettua ja karumpaa seutua maan luoteisella rannikolla, jossa merkittävä sekä suuri satama-alue toimii taloudellisena keskipisteenä.

Jackin tapaan moni muukin on saapunut Dampieriin kaivosteollisuuden ja satamaliikenteen lupailemien rahojen perässä, osa lähempää, kun taas jotkut melkeinpä toiselta puolelta maailmaa. Muisteloissa nopeasti selvitelläänkin, miten sekalainen sakki kulkijoita kyseessä oikeastaan onkaan ja jotenkin oudolla tavalla keskellä kuumaa tietä muuttajien kyytiin loikannut koira tuntui välittömästi viihtyvän siinä seurassa. Jackin tarina vie Thomasin ja muut kuulijat 1970-luvun alkuun, tarkemmin vuoteen 1971 ja sieltä lähdetään kohtalaisen ripeällä tahdilla kertailemaan tapahtumia kohti seuraavan vuosikymmenen alkua. Samaan aikaan baariin saapuu lisää porukkaa, ja vaikka Red Dogin tarina taitaa olla useimmille paikkakuntalaisille hyvinkin tuttu, niin moni tahtoo sen uudelleen elää iloineen ja suruineen.



Katsomon puolellakin oikeastaan jo ensimmäisten minuuttien aikana tämä juttu vaikuttaa erittäin lupaavalta, eikä sitä lähdetä purkamaan ainoastaan Jackin mietteiden ja muistelmien kautta, vaan takahuoneessa hengestään kamppaileva koira on vuosien varrella koskettanut lukuisia muitakin, jotka haluavat kokemuksiaan jakaa. Melko nopeasti puheenvuoron varastelee Vanno (Arthur Angel), jonka höpöttelyhalukkuus ja taipumus italialaisten kotiseutujensa hehkutteluun on ilmeisesti ainakin silloin tällöin käynyt Dampierin jurottavampien yksilöiden hermoille, mikä on johtanut hiukan kovempienkin ratkaisumallien mietiskelyyn, mutta hengissä on kuitenkin selvitty. Vanno osaltaan pääsee vahvistelemaan sitä käsitystä, että Dampier on vetänyt erilaisia ihmisiä kaukaa maailman ääriltä, ja vaikka raha olisikin ollut monille se ensisijainen vetotekijä, niin uusi alku unelmineen jossakin kaukana tuntuu olleen myös voimakas houkutin.

Vanno ei selvästikään ole mikään maailman vakavamielisin tyyppi, vaikka välillä koti-ikävän iskiessä täydellä voimalla kimppuun, on hänellä selkeästi taipumusta haikeuteen, etenkin kun moni on loppuun saakka kyllästynyt kuulemaan hepun hehkutteluja entisestä kotimaastaan ja tahtoisi lähinnä napsauttaa niskat poikki unelmaiselta haikailijalta. Ehkäpä senkin takia Vanno varoittelee, että Australian aurinko on armottomampi paahteisessa porotuksessaan kuin Italiassa ihmisiä hellemmin hyväilevä lämpö? No, joka tapauksessa raskaasti työskentelevään ja rankasti juhlivaan yhteisöön kiintynyt koira on ollut Vannollekin tärkeä ystävä, sillä siinä missä muut olivat saaneet tarpeekseen Italian taianomaisesta ihanuudesta, niin Red Dog osoittautui mitä mainioimmaksi kuuntelijaksi ja myös luotettavaksi kaveriksi, mikä helpotti syvällä sisuksissa jäytävää kaipuuta valtavien merten taakse ja näin ainakin osa murheista pääsi sanojen kautta purkautumaan.



Red Dogista tulikin nopeasti melkeinpä kaikkien kaveri ja monenkirjava yhteisö osasi näyttää arvostustaan välillä vähän yliampuvillakin tavoilla, sillä Red otettiin esimerkiksi liittoon mukaan. Kiintymys siis oli suurta molempiin suuntiin, mutta Red vaikutti siinä mielessä merkilliseltä koiralta, ettei se tuntunut tahtovan yhtä tiettyä perhettä, vaan viihtyi hyvin vapaana menijänä jolkotellen milloin missäkin, kunnes eräänä päivänä John (Josh Lucas) huristeli moottoripyörällään paikalle aikomuksenaan alkaa kuljettaa työvuorobussia. Redin ja Johnin välille kehittyikin alkukankeuksien jälkeen voimakas yhteys, mitä hieman hämmensi ja horjutti teollisuuspainotteiselle paikkakunnalle ja varsin miesvoittoiseen yhteisöön saapunut Nancy (Rachael Taylor). Hetkisen aikaa kenties käytiinkin pienimuotoista kisailua huomiosta, mutta eipä siitä sentään suurempaa surua seuraillut. Noin muuten tarina kyllä pääsee muistuttelemaan, että lupaavista lähtökohdista huolimatta maailmalla valitettavasti on välillä tapana tarjoilla vähän murheellisempaakin purtavaa kuin pelkkää yhtäjaksoista iloa ja onnea...

Elokuva käykin monen kertojansa suulla tarinoimaan, että miten onnelliset asetelmat eivät välttämättä ole ikuisuuteen saakka kestäviä, eikä näin lähde tietoisesti välttelemään vaikeita tai haikeita hetkiä. Pahemmista paikoista huolimatta sanoisin silti, että Red Dog pitää positiivisen vireensä suunnilleen alusta loppuun, sillä aika paljon kyse on siitä, miten lähdetään niitä nurjempia puolia pohjustelemaan ja käsittelemään. Red Dog kieltämättä ajoittain tarjoaa vaikeampia ja tylyjäkin paloja sulateltavaksi, mutta ei se pyri katsojaansa lohduttomuuksiin synkistämään, vaan melkeinpä jatkuvan hyväntahtoisen huumorin sävytyksellä mennään kohti uusia koitoksia ja välilla tosiaan niitä aikoja vaikeitakin.



Itse nappasin tämän entuudestaan tuntemattoman teoksen mukaan kirpputorilta vailla sen suurempia odotuksia tai toiveita lähinnä miettien, että kyllähän hyllyjen koiraelokuvaosastolla on vielä kasvuvaraa jäljellä ja tällainen Australian suunnalta tuleva seikkailu voisi olla ihan mielenkiintoinen lisä. Iloiseksi yllätykseksi elokuva nappasi heti ensimmäisten kymmenen minuutin aikana täysin mukaansa ja tarjoili sujuvaa ja ilahduttavankin monella tavalla toimivaa elokuvailoa loppuun saakka. Ainakin minulle tämä kohtalaisen tiiviiksi tarinaksi taiteiltu elokuva oli sen verran koskettava kokemus, ettei Red Dog todellakaan ole mikään hetkisessä unohdettava tai muuten keskinkertainen kertakäyttöhuttu, vaan oman lajinsa parhaimmistoa ja tämän tahtoo tietysti tuijotella toistamiseenkin.

Red Dog on mielestäni oiva esimerkki perhe-elokuvasta, jota ei ole lähdetty silottelemaan tai söpöstelemään täysin särmättömäksi tekeleeksi ja luulisin että se löytänee varsin luontevasti ihastelijoita useammastakin ikäluokasta. Kotimaisena ikäsuosituksena tosiaan on seitsemän vuotta oletettavasti ajoittain hieman rohkeamman huumorin, järkyttävämpien tapahtumien ja ehkä varsin näkyvän olustelunkin takia. Itse laittaisin sen sävynsä suhteen samaan kerhoon kuin esimerkiksi vaikkapa pari ja kolme vuotta varhaisemmat ja myös kyyneliin saakka koskettavat koiraelokuvat Marley & Me ja Hachiko: A Dog's Story.



Näistä kolmesta elokuvasta Red Dog painottelee minusta voimakkaimmin huumoria, mutta se ei tosiaan ole mitään jatkuvaa vitsinvääntöä tai kepeää keppostelua, vaan voisin olettaa, että ainakin elokuvien äärellä herkemmin silmien kostumiseen taipuvainen katsoja saattaa tarvita parikin nenäliinaa kesken koitoksen. On aika hankalaa olla välittämättä ja vetäytymättä mukaan juttuihin, kun baari pikkuhiljaa täyttyy muistelijoista sekä kannustajista. Melkeinpä sitä kuvittelee itsekin istuskelevansa siellä jossakin sivussa näitä tarinoita kuuntelemassa, eli kohtalaisen hyvin sinänsä arkisten ja osittain toki kliseistenkin kohtaamisten virittelyssä onnistutaan. Ehkäpä ansiota on siinäkin, että ei ole pakko koko ajan puskea suuresta tapahtumasta toiseen, vaan kuvissa nähdään lyhyehköstä kestosta huolimatta kohtalaisen paljon rentoa puuhastelua ja ystävystymistä, joiden kautta löytyy pieniä taukotuokioita.

Hahmoillekin toki kuuluu iso kiitos siitä, että elokuva pääsee useampaankin kertaan koskettamaan ja ainakin Lucasin esittämä John vaikuttaa melkeinpä heti kättelyssä luontevan velmulta veijarilta, mutta samalla sydämelliseltä sellaiselta, mikä on melkoisen tärkeää tämän tarinan tunnepuolen kannalta. Toki sympaattinen Red monia muitakin koskettaa ja saattaa ihmisiä yhteen osaltaan eheyttäen ajoittain oireilevaista porukkaa sekä yksilöinä että yhteisönä, ja välillä mukavan arvaamattomillakin tavoilla. Mitä tulee hahmoihin ja heidän uskottavuuteensa, niin uskoisin, että oli elokuvan eduksi, kun osia päätyivät esittämään hieman vähemmän tutut naamat. IMDB:n triviajuttujen mukaan nimittäin jossakin vaiheessa suunnitelmana oli suuremman budjetin tuotanto Hugh Jackmanin ja Nicole Kidmanin tähdittämänä, mikä ei omassa mielessä suostu erityisen luontevalta vaihtoehtoversiolta näyttämään, vaikka kumpikin toki taitavia näyttelijöitä onkin.



Elokuvassa miellyttää sekin kovasti, että maailman monista merkillisistä kolkista Dampieriin rahan sekä haaveiden houkuttelemana saapunut sekalainen sakki monenkirjavia ulkopuolisia kasvaa tarinan edetessä eräänlaiseksi perhettä muistuttavaksi yhteisöksi. Näistä myönnän kovin tykkäileväni, oli sitten kyse tällaisesta herkemmästä sekä hauskemmasta elokuvasta tai armottomammasta ja tylymmästä tarinasta, jollaisesta esimerkkinä vaikka Clint Eastwoodin ja kumppaneiden murheellinen matka parempia päiviä kohti lännenelokuvassa The Outlaw Josey Wales. Dampierin porukka ei tosiaan ihan vastaavia vastoinkäymisiä joudu kokemaan ja elokuvaan on annosteltu sopivasti huumoria sekä sekalaista hassuttelua ilmapiiriä keventämään.

Enimmäkseen hupaisampikin touhu toimii, mutta siitä heikommasta höpsöilystä esimerkkinä olkoon lähes väsähtävän pakolliselta tuntuva kissavihollinen, jonka kanssa käydyt taistot pikkuisen ylilyödyssä ärhentelyssään ovat minusta elokuvan tökkivämpää tavaraa. Onneksi nämä kamppailut käännellään sopimaan paremmin elokuvan henkeen, mutta en näkisi suurena puutteena, vaikka ikiaikainen kissojen ja koirien sota olisi jätetty kokonaan tämän tarinan ulkopuolelle. Toisaalta nämä rähinät ovat niin lyhykäisiä sekä olemattomia kokonaisuuden kannalta, ettei niistä ole sen suurempaa syytä lähteä riehumaan ja yleisesti elokuva huvittaa tasaisesti, kun taas rasittavuudet ovat melko vähissä. Ehkei Red Dog aivan nuorimille sovi huumorinsa puolestakaan, sillä se on ajoittain vähän ronskia jutustelua, eikä teos muutenkaan ole mielestäni mikään ihan putipuhtaimpaan kiltteyteen saakka kiilloteltu perhe-elokuva. Kotimaisen kiekon kannesta löytyvä seitsemän vuoden ikäsuositus tuntuukin siis kohtalaisen sopivalta.



Red Dog tosiaan perustuu todellisiin tapahtumiin, mutta ymmärrettävistä syistä draaman takia on otettu tiettyjä vapauksia, joita esimerkiksi IMDB:n puolella valotellaan. Erityisesti päättelyn osalta on melko selvää, että on haluttu saada osuvampi lopetus, sillä tositapahtumien uskollisempi toistaminen olisi varmaankin ollut noin tunnevaikutukseltaan selvästi laimempi. Kyllähän itsekin kovin lopetuksesta tykkäilen ja sitä pidän hyvinkin herkistävänä hetkenä. Ongelmana ennemmin on, että elokuvassa on tavallaan kaksi loppua, joista tämä ensimmäinen tuntuu tärkeämmältä. Ymmärrän kyllä, että on haluttu laittaa lopputekstit pyörimään hiukan iloisemmissa merkeissä, eikä tämäkään päättely miltään aivan väkisin väännetyltä turhakkeelta vaikuta, mutta ensimmäinen on kuitenkin mielestäni selvästi koskettavampi ja arvokkaampi. Jos itse saisin päättää, niin Red Dog loppuisi haikeampaan hetkeen kera nykyisessäkin versiossa nähtäviin kotivideo-otoksiin nipsaisten yhden kohtauksen kokonaan välistä pois, mutta kelpaa kyllä näinkin, sillä elokuva myönnytyksistään huolimatta onnistuu pitämään jaetut ilot sekä surut aidonoloisesti ja ennen kaikkea lämpöisesti läsnä vesittämättä tarinaa liikaa.

Mitä muuten tulee todellisiin tapahtumiin elokuvan taustalla, niin tosielämän esikuvakoiran Wikipedia-sivun perusteella nämä koitokset ovat innoittaneet ainakin kolme noin kymmenen vuoden välein ilmestynyttä kirjaa. Vuonna 1983 julkaistu Nancy Gillespien koostama ja kirjoittama Red Dog mainitaan artikkelissa varhaisimmaksi ja se on ilmeisesti suhteellisen lyhyt kokoelma tarinoita sekä runoja liittyen nimikkokoiraan sekä seudun ihmisiin ja samalla linjalla jatkoi Beverly Duckett kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä teoksessaan Red Dog: The Pilbara Wanderer. Kolmantena mainitaan Louis de Bernièresin Red Dog vuodelta 2001, joka on käsittääkseni kirjoitettu kiinteämmäksi kertomukseksi, kun taas aiemmat ovat koosteita hajanaisemmista tarinoista. Bernièresin teos onkin toiminut elokuvan lähdemateriaalina ja tästä valkokangassovituksesta tulikin lopulta melkoisen suuri taloudellinen menestys.



Elokuvaversion Wikipedia-sivusto osaa kertoa, että ennen ilmestymisvuotensa loppua Red Dog ehti kerryttämään kassoihin runsaat 21 miljoonaa Australian dollaria muutamassa kuukaudessa. Alle kahdessa viikossa se kirmasi ilmestymisvuotensa tuottoisimmaksi australialaiseksi elokuvaksi ja myöhemmin nousi näiden kaikkien aikojen kärkikymmenikköön. Menestys jatkui myös kotivideomarkkinoilla, sillä levyjulkaisu nousi myydyimmäksi australialaiseksi elokuvaksi. Näitä lukuja miettiessä ei olekaan suurempi ihme, että jatkoahan piti saada lukuisien ihastelijoiden ihmeteltäväksi. Niinpä viitisen vuotta myöhemmin ilmestyi Redin nuoruusvuosiin keskittyvä esiosa Red Dog: True Blue, joka ainakin lievästi kiinnostaisi, sillä mielestäni varsin mainiosti ensimmäisen tarinan taiteillut Kriv Stenders jatkaa siinäkin ohjaksissa.

Toki ensimmäisen osan taloudellisen menestyksen innostamistamista turhista ja huonoista jatko-osista löytyy paljon varoittavia tapauksia. Kirjoituksessa aiemmin mainittu loistava ja koskettava Marley & Me onkin hyvä esimerkki tähän paikkaan, sillä sitä seurannut ja melkeinpä täysin höpsöilyvaihteelle heittäytynyt kovin irrallinen jatko Marley & Me: The Puppy Years näytti panostavan katsojan rahastamiseen väsyneellä sekä surkealla huumorilla ilman alkuperäisen viehättäviä puolia, vaikka toki koirasöpöilyä jonkin verran sentään soi kaiken yleisen nihkeytensä ja turhan tunaroitinsa keskellä. Uskoisin kuitenkin, ettei Stenders olisi Redin tarinaa lähtenyt ihan yhtä jyrkällä syöksyllä yhdentekevään kuraan viskaisemaan, ja jos tästä jokin julkaisu tulee vastaan, niin luultavasti sille paikka kokoelman koiraosastolta löytyy.



Hauvahömppiä hyllyjen kätköissä toki riittää entuudestaan ja näkemättömiäkin on edelleen vähintään pari tai kolme kourallista. Aiemmin mainitun ja kovin kyyneleisen Hachiko: A Dog's Story -elokuvan ohjannut Lasse Hallström on näissä koirajutuissa kunnostautunut useamminkin ja olenkin jo ostanut pari vuotta sitten ilmestyneen draaman A Dog's Purpose, jota kohtaan on melkoisen suuret toiveet. Vielä enimmäkseen Ruotsissa työskennellessään Hallström ohjasi vuonna 1985 aiheeseen liittyvän perhe-elokuvan Mitt liv som hund (Elämäni koirana). Sen katselusta onkin kulunut kamalan kauan ja tämän muistaakseni hieman vakavamman teoksen tahtoisin lisätä kepeämpien koiruuksien sekaan, sillä Hallström tuntuu mielestäni olevan parhaimmillaan tällaisten pienimuotoisempien, mutta samalla kovin koskettavien tarinoiden parissa.

Jos pulskistuvista hankinta- ja katselulistoista tahtoisi tämän elokuvan innoittamana vielä hetkisen jauhaa, niin Stendersin filmografiaa silmäillessä potentiaalisesti kiinnostavia voisivat olla ainakin 1900-luvun alkuun vievä jännitysnäytelmä Lucky Country ja käsittääkseni vähän ankeampia puolia penkova tuoreempi draama Australia Day, jossa menneisyyden vääryydet ja nykyiset jännitteet tummentavat kansallista juhlapäivää. Red Dogin tarinaan liittyviä linkkejä klikkaillessa vastaan tuli myös tekeillä oleva dokumentti Koko: A Red Dog Story, joka siis kertoo elokuvassa nimikko-osassa esiintyneen Koko-koiran tarinaa. Tiedä sitten, miten tällainen ikinä tulee saataville, mutta luulisin, että se olisi esimerkiksi uusintakatselun kylkeen ihan mielenkiintoinen lisä, sillä varsinaisen elokuvan kotimainen levyjulkaisu on lisukemateriaalien suhteen täysin tyhjä.



Vaikka nuo mainitut jäisivätkin syystä ja toisesta vilkaisematta, niin Red Dog kuitenkin loikkaa sen verran korkealle omalla koiraelokuvien listalla, että eiköhän kelpaa kertailuun. Usein tulee jäkätettyä siitä, että koiraelokuvat ovat liian ihmispainotteisia, mutta tämän tarinan kohdalla sellainen seikka ei käy häiritsemään, koska jo alkukohtauksissa tehdään suhteellisen selväksi, että elokuva kertoo enemmänkin koko yhteisöstä ja sen kannalta tietyllä koiralla toki on ollut oma iso osansa. Tarinankerronta toimii niinkin hyvin, että on mukava huomata, miten paljon alle 90 minuuttiin mahtuu ilman, että elokuva vaikuttaisi nykivältä tai hyppivältä. Erilaiset osiot onnistutaan nitomaan melko saumattomasti toisiinsa ja myös onnen sekä murheen sävyttämät tunnelmat kulkevat mukavan luontevasti mukana tässä tositapahtumiin pohjaavassa koskettavassa ja lopulta kiitettävän positiivisessa kertomuksessa.

Hyvin jaksotettu ja tasapainotettu Red Dog onnistuu tosiaan myös huumorin suhteen ja siinä sivussa katsojan silmäniloksi vilauttelee tasaiseen tahtiin kauniita maisemia punertavissa sävyissä hehkuvasta paahteisesta ympäristöstä. Näiden kuvien kautta mukaan tulee voimakkaammin tunne vapaamman vaeltelun vetotekijöistä, kun taas toisaalta yhteisön tuomaa turvaa ja kumppanuutta kuvataan muina hetkinä hyvinkin lämpöisesti. Red Dog onkin omanlaisensa suloinen ystävyyden ja yhteisöllisyyden juhlistus, eikä se ota hommakseen lähteä saarnailemaan vapaamman tai vakiintuneemman elämänvalinnan puolesta toista tuomiten, vaan aika suopein silmin ja avoimin mielin erilaisia polkuja tässä minusta katsellaan. Elokuva onkin eloa ja iloa huokuva ylistys tämän pallon päällä vietetyille päiville ja vaikka välillä käy kovastikin riipaisemaan, niin se ei silti halua jumittua loputtoman surun suohon. Hilpeää henkeä ja juhlistelevaisempaa ilmapiiriä pilkahteleekin päällimmäiseksi tunteeksi varsin usein, ja siinähän tahtoo myös itsekin tyhjennellä pari piristävää tuopposta porukan seuraksi. Red Dog onkin mainio muistutus siitä, että välillä onnen kukkuloilta on armottoman lyhyt matka sydäntä julmasti murjovaan suruun, ja se yhdistelee näitä tunnelmia erinomaisen luontevasti, mistä varmaan voisi loppuun kiitellä arkisen myönteistä otetta elämän kolhujen sekä ilojen kuvaamisessa. Näinpä se on ehdottomasti melkein koko perheelle sopivien koiramaisuuksien parhaimmistoa toistaiseksi.

Red Dog (2011)

Vajaa vuosi sitten kevättalven edetessä tuli mieleen nykäistä hyllystä katseltavaksi ja kommentoitavaksi Peppi Pitkätossun touhuja sekä seikkailuja seuraileva sarja, mutta sen läpikäynti ei ihan suunnitellusti sujunutkaan. Aikeena alunperin oli tuijotella kaikki 13 jaksoa ja siihen perään vielä saman aikakauden ja samojen tekijöiden pari elokuvaversiota, vaan niinpä vain väliin tulivat kevätkiireet ja kirjoittelutaukokin, jolloin homma jäi pahasti kesken, melkeinpä aivan lähtökuoppiin. Tuolloin 2018 huhtikuussa pari ensimmäistä jaksoa päätyi tänne tarkasteluun, eli osat Pippi flyttar in i Villa Villekulla (Peppi muuttaa Huvikumpuun) ja Pippi är sakletare och går på kalas (Peppi toimii nuuskijana ja menee kahvikutsuille). Muuttopuuhat saatiin siis hoidettua, vähän tutustuttua uusiin ystäviin sekä paikkakuntaan, harrasteltua kavereiden kanssa aarre-etsintää ja aiheutettua pienimuotoista pahennusta kahvikutsuilla, mutta paljon jäi vielä tehtävää.

Vaikka Pepin puuhat vähän nolosti jäivätkin heti vaiheeseen, niin tuskinpa se maailman suurimpia syntejä lienee, ja onhan tässä taas mahdollisuuksia laittaa lisää jaksoja pyörimään. Innostuksen lopahtamisesta ei tuolloinkaan ollut kyse, enkä usko, että jossakin mielessä ikivihreitäkin ominaisuuksia sisältävä sarja olisi nyt yht'äkkiä vanhentunut täysin katselukelvottomaksi. Lähinnä tuntuu siltä, että mikäpä mukavampaa näin vähän viluisinakin talvi-iltoina kuin katsella erilaisten elokuvien välipaloiksi Pepin, Tommin ja Annikan kesäisiä leikkejä, vaikka toki tähänkin jaksokokoelmaan mahtuu talvisempaakin ilonpitoa jouluerikoisineen. Selitykset siis sikseen ja ihmettelemään, mitä merkillistä kummasteltavaa kaverusten kolmas koitos katsomoon tuokaan...



No, aiempien jaksojen tapaan nimi tietysti antaa vahvaakin vihjettä tulevista harrasteista, eli kauppa-askareita kai pitäisi hoitaa, mutta ystävykset tuskin käyvät maitoa, talouspaperia ja viikon vihanneksia hamstrailemassa, vaan luultavasti mielessä on jotakin hyvinkin herkullista haukattavaa. Ensimmäisenä haasteena on kuitenkin pompsahtaa sängystä ylös, sillä Peppi löydetään unistelemasta ja kaverit taitavat olla jo hiukkasen kärsimättömiä toisen torkkuessa maratonunistelujaan. Näinpä Peppi kesken lepohetken kiusien kutitellaan hereille ja tiedotellaan topakasti heti perään, että kello tikittelee jo kahden kohdilla. Aikainen aamuhetki on siis aikoja sitten karkaillut teilleen, mutta Peppi tuntuu olevan silti pikkuisen pahoillaan herätyksestä, sillä on juuri nähnyt unia maailman merillä seilaavasta ja kovin kaivatusta isästään.

Torkkujen torppaamista ei kuitenkaan jäädä surkuttelemaan sen kauemmin, vaan kaupat kutsuvat. Alkajaisiksi pitää kuitenkin kouraista mukaan pikkuisen täytettä kolikkokukkaroon, ja kultarahoja Pepin kirstussa kimaltelee niinkin runsaasti, että kaverit kovin tätä vaurautta hämmästelevät. Kolmikko ottaakin suunnan pikkukaupungin keskustaa kohti katselemaan, josko mitään mielenkiintoista löytyisi. Aivan suoraviivaisimmalla mahdollisella tavalla tallustelu ei suju, mutta eipä tietysti tarvitsekaan, koska kovin kesäinen lauantai ei lapsosten niskaan mitään erityisen tiukkaa aikataulua ole vyöryttämässä ja kaikenlaisille virkistäville poikkeamille löytynee tilaa.



Lopulta päästään kauppakaduille saakka, ja tiedä sitten, mitkä tossut Peppi on jalkaansa tempaissut, koska kovin punaiset askelmerkit jäävät jälkeen ainakin toisesta töppösestä. Päivystävä poliisiparikin näitä huolestuneena ihmettelee, että mikäköhän hirmuinen ja verijalkainen otus on päätynyt kauniina kesäpäivänä turvallisen pikkukaupungin rauhaa rikkomaan ja väkeä kauhistuttamaan. Kovin huojentuneina he jättävätkin tämän mystisen tossutapauksen selvittelyn, mutta kenties myöhemmin tulee vastaan jotakin muuta, mihin pitäisi virkavallankin puuttua, koska paikkakunnalla näyttää liikkuvan pari velmua heppua, joilla saattaa olla tapana lainailla toisten tavaroita lupia kyselemättä. Näpistelyt ja muut kyseenalaiset kepposet eivät välttämättä ole tämän jakson tärkeimpiä juttuja vielä kuitenkaan...

Lyhyistä ja ihan pirteistä sivuseikkailuista huolimatta jakso enimmäkseen toimittaa sitä, mitä otsikko lupailee ja odotuksia mukaillen tipautetaan tavallisempi ruokakauppailu tästä ostosreissusta pois. Ensimmäisen paikan vaatteet, kankaat ja hajuvedet eivät tunnu Tommia kiinnostavan, ja Peppikin tekee lopulta hieman yllättävän löydön lievästi erästä mallinukkea teloessaan. Muovinen irtokätönen ei varsinaisesti ole myytävien esineiden joukossa, mutta rahalla saadaan sopimus syntymään ja kuten myöhemmin jaksossa nähdään, niin onhan ylimääräiselle kädelle silloin tällöin käyttöä kaikenlaisissa kujeissa ja kepposissakin...



Ensimmäinen paikka on vasta lämmittelyä, mitä tulee ostohurjasteluun, ja hamstrailu nousee huippuunsa karkkikaupan kohdilla. Kaunis lauantaipäivä onkin kerännyt kyseisen hyvinkin houkuttelevan puodin lasin taakse melkoisen määrän paikkakunnan lapsosia. Herkkusuita hyörii hirmuisesti lähistöllä ja epäilemättä monenmoisia makeita haaveita mielessään, mutta niinpä näyttäisi, että suuren osan pitää tyytyä sokeriunelmiin syöpöttelyn sijaan. Peppi taas marssii porukkansa kanssa päättäväisesti sisätiloihin, eikä selvästikään aio pienimuotoisiin alkupaloihin tyytyä, vaan pitäisi päästä kunnolla makean makuun. Kun tiskin toiselta puolelta tiedotellaan, että kultarahalla saa 18 kilon verran herkkuja, niin se kuulostaa sopivalta kasalta tai ainakin sen verran pitäisi saada mukaan, mihin saakka puodin varasto venyy. Näyteikkunan ulkopuolella jokseenkin kateellisina tutkaillaan ostospussien ahtamista ja valikoimista, mutta eihän Peppi sentään niin sydämetön ole, etteikö suurta saalistaan jakaisi, vaan kaikki pääsevät maistelemaan monipuolisia hyvyyksiä.


Jaksossa riittää kevyesti 27 minuutin ajaksi kivaa puuhastelua ja siitäkin plussaa, että edellisiin verrattuna se tuntuu laittavan kuviinsa enemmän iloista eloa, koska väkeä pyörii runsaammin mukana ja samalla pikkukaupungin paikkoja tehdään tutummiksi. Hillitön herkkukasa laittaa vatsat epäilemättä kovalle koetukselle, joten pitää apteekin kauttakin käväistä ja hankkia tepsivät rohdot kaikkiin maailman mahdollisiin vaivoihin. Karkkien kahmiminen on kauppakierroksen selkeä huippukohta, sillä muut ovat nopsempia käväisyjä, eikä lääkehyllyistä välttämättä aivan yhtä houkuttelevaa hankintakimaraa saisikaan noin vain aikaan. Sitä pikkuisen ihmettelen, että lelukauppa kaikkine kiehtovine kapistuksineen kuitataan melkoisen nopsasti sekä kevyesti.

Joka tapauksessa Pepin ja kavereiden kauppalauantai on toistaiseksi nähdyistä jaksoista pirtein kokonaisuus puuhastelun pysyessä varsin hyväntuulisena loppuun saakka, jolloin reilu limonadipuu tarjoaa vielä kolmikolle ansaitut limonadit virkistykseksi seuraavia seikkailuja odotellessa. Ilmeisesti ostosreissulla on muutenkin ystäviä sarjan seuraajien parissa, koska ainakin tällä hetkellä se on IMDB:n jaksokohtaisissa pistekeskiarvoissa kärjessä, vaikkakin kovin tasaista tuntuu laatu näiden pisteytysten perusteella olevan, ja erot ovat pieniä. Itsekin kovasti tykkäilen tästä innokkaan touhuilun sekä nautinnollisen leppoisten taukotuokioiden yhdistelmästä, ja nähtäväksi jää, josko jokin kymmenestä katsomattomasta vielä viehättävämpiä tuntemuksia saisi aikaan...?

Pippi går i affärer (1969)

Luulenpa, että jokseenkin loskaiseksi lätsähtäneen talven keskelle nämä sinertävät ja muutenkin kirkkaampia värejä painottelevat kesäiset kuvat tuovat pirteää vaihtelua ja saavat kevätodottelun kuumottelemaan kovemmin. Näinpä Peppi kavereineen palailee suhteellisen nopeasti takaisin ruudulle sekä sitä kautta pääsee tännekin ponkaisemaan, eikä jaksojen vahtailu unohdu kuukausiksi. Muutenkin tällainen hidastempoisempi ja pienimuotoisempia elämän iloja etsiskelevä touhuilu on taas tähän väliin hyvää vaihtelua, koska edellisinä iltoina kotikatsomossa on koettu hyökyaallon tuomaa kuritusta norjalaisen The Wave -katastrofielokuvan kautta ja Marvelin sankarit sekä pahikset ovat toisiaan pariin otteeseen käyneet höykyttämässä tuoreemmissa teoksissa Black Panther ja Ant-Man and the Wasp.

Mahdollisen uusintakatselun yhteydessä ehkä voisin tuosta vuonokylää koettelevasta vesivyörystä kirjoitellakin, koska ainakin näin katastrofielokuvia arvostavalle meno kyllä kelpasi mainiosti ja laittoi paikoin ahdistamaankin. Jospa en tässä yhteydessä kuitenkaan lähtisi sen enempää sivuraiteille suurtuhoista tai supersankarien ponnisteluista puhelemaan, vaan ennemmin pari sanaa edellisestä Peppi-jaksosta. Viimeksi kirjoituksessa oli siis käsittelyssä televisiosarjan kolmas jakso Pippi går i affärer (Peppi Pitkätossu: Peppi menee kauppoihin), joka nimensä mukaisesti pitkälti seuraili, miten Peppi ystävineen päätti kulutella oikein mukavan kesälauantain kotikaupunkinsa kauppoja kierrellen karkkeja, leluja, herkkuja sekä muuta tarpeellista tavaraa hankkien. Siinä samalla tuli levitettyä muillekin paljon iloa ja riemua, eikä itsekkäästi kaikkia hyvyyksiä hamstrailtua. Reipas kolmikko on saanut taas hetken hengähtää, joten eiköhän lepäilyn jälkeen ole taas tullut aika lähteä uusia seikkailuja kohti!



Tunnelmia asetellaan helponoloisesti hyväntuuliseen suuntaan jo varsin pelkistetyillä alkukuvilla leijan lepatellessa kirkasta sinitaivasta vasten. Periaatteessa juuri sitä tämä 27-minuuttinen jakso pitkälti tarjoileekin, eli iloista ja lämminhenkistä hauskanpitoa ilman isoa kiirettä tai hoppua kauniiden kuvien kautta. Muutenkin näyttää siltä, etteivät arkielämän ahdistavimmat hetket ole kenenkään niskaan täydellä painollaan luhistumassa, vaan Tommin (Pär Sundberg) ja Annikan (Maria Persson) isäkin innostuu heittelemään tikkaa pihan puolelle. Hetkisen kuluttua Peppi (Inger Nilsson) ratsastelee komealla hevosellaan kaveriensa luo kysäisemään, että haluaisivatko he kenties lähteä rantamaisemiin huviretkelle ja leijoja lennättelemään.

Tommi heti ihasteleekin Pepin itse tekemiä leijoja, joita tietysti on kolmisen kappaletta askarreltu. Sisarusten äitiä vähän epäilyttää, että uskaltaakohan lapsoset päästää keskenään matkoihinsa, koska mukana kuitenkin on iso hevonenkin, mutta isä tikanheitto-oppitunnin jälkeen on sitä mieltä, että kolmikko eläinystävineen kyllä pärjäilee vallan mainiosti. Laineet lipuvat hiljalleen rantaan ja siitä löytyykin melkoisen mainio hetki laittaa leijat kohoilemaan korkeuksia kohti ja joukosta jokainen näyttääkin onnistuvan yrityksessään. Verkkaisesti kaverukset kävelevät hieman kumpuilevampien maastojen suuntaan, ja keskeltä kauniisti kukkivaa niittyä löydetään oiva paikka erilaisia haaveitakin hapuilevalle lepohetkelle. Siinäpä sitä voi vaikka unelmoida liitelevänsä komean kotkan lailla yläilmoista maailmaa ihmettelemään, mutta siivilleen nouseminen ei ihmislapsoselta välttämättä ihan sormia napsauttamalla sujukaan...



Rauhallista loikoilua ja kukkakedolla köllöttelyä katsellessa muistuu mieleen Saariston lasten kolmas elokuva Tjorven och Mysak (Saariston lapsille tapahtuu), joka mielestäni on edelleen ehdotonta parhautta pienimuotoisen puuhastelun, reippaampien leikkien, leppoisan lämminhenkisen oleilun ja nostalgisen tunnelmoinnin yhdistelyssä, ja kenties pikkuhiljaa onkin kertailun paikka. Tämä neljäs jakso ei kuitenkaan ihan silkkaa lystikästä leikkiä ole, sillä mukaan saadaan edellisessä osassa hieman hämärältä vaikuttanut parivaljakko, jonka touhuja paikallinen poliisi tälläkin kerralla katselee vähemmän suopein silmin. Myöhemmin tyypit törmäävät taukohetkeään viettäviin lapsiin, jotka reilusti antavat toisillekin purtavaa omista eväskoreistaan. Velmut toki kiittävät välipalasta, mutta mielessä saattaa olla jotakin keljumpaakin kepposta myöhemmille ajoille?


Selvähän se, ettei tässä kuitenkaan olla mitään julmistelevan rikossaagan siementä kylvämässä, vaan aika kepeissä tunnelmissa eteenpäin kuljetaan ja mielikuvitus vie ystävyksiä ties minne. Eräästäkin synkästä luolasta löytyy hirmuisen lohikäärmepedon kotikolo, eikä auta muu kuin kirmailla karkuun teräviä hampaita ja kynsiä, kun karjuva hurjimus on aivan kintereillä. Kaiken temmellyksen ja kauneuden keskeltä löydetään kuitenkin haikeampikin hetki, joka johdattaa kolmikon toviksi hiljenemään ja keskenään pohtimaan elelyn hauraampaa puolta omalaatuisen suruliputuksen koristelemana.

Jos kaiken tämän summailee kasaan, niin onhan siinä varsin reipas ja touhukas kesäinen leikkipäivä kasassa, ja näin alle puolituntiseksi tiivistettynä ei pääse pitkästyttämään. Kolmas ja neljäs jakso ovatkin tietyssä mielessä toimivia esimerkkejä sarjan tasalaatuisesta, sillä tällä hetkellä Pippi går i affärer on IMDB-pisteissä kärjessä, kun taas Pippi ordnar en utflykt on äänestetty 13-osaisen joukon viimeiseksi. Se toki on helppo huomata, että edellisessä jaksossa riittää kuvissa eloa ja vilskettä runsaammin, kun taas retkipäivä keskittyy enemmän kolmikon omiin puuhiin. Mitä kuviin muuten tulee, niin neljäs jakso tarjoilee pikkuisen pelkistetympiä näkymiä, mutta en lähtisi väittämään, että se selkeäksi haitaksi kääntyisi, sillä pitäisin vaikkapa noita etäisiä leijailuvälähdyksiä melkoisen muistettavina ja ihastuttavina räpsäyksinä. Lisäksi aurinko kaunistelee kukkivat niityt ja miksei myös kalliotkin lumoaviksi sekä kutsuviksi leikki- sekä seikkailupaikoiksi. Itse en siis osaa mitään hirmuisen suurta laatueroa näistä kahdesta lähteä suurentelemaan. Näin ystävänpäivän ollessa vielä käynnissä tällainen hyväntuulinen leikkihetki parhaiden kaverusten kesken sopii tavallaan aika hyvin teemaan. Siihen sopii sekin vielä, että mielestäni Pepin eläinystävät otetaan aiempia jaksoja vahvemmin mukaan menoon, vaikka välillä eräs pieni parka pahaan pulaan joutuukin, mutta onneksi valppaat pelastajat ovat lähistöllä.


Pippi ordnar en utflykt (1969)